Maaliskuun luetut

 #tuijalehtismaratonin loppusuora alkaa häämöttää - maaliskuussa luimme siskon kanssa Lehtistä oikein urakalla. Hapottaa.

Maaliskuun kirjoista on vaikea nostaa esiin selkeitä lukusuosituksia - yhtä lukuunottamatta. tai siis kahta
Tuukka Hämäläisen Pakko  -pakko-oireisesta häiriöstä kertova omakohtainen tietokirja! Jos aihealue vähääkään kiinnostaa, vahva suositus.
Ja sama koskee myös Timo R. Stewartin Luvatun maan lumoa. Jos aihealue (myönnetään, hiukan outo: Israelin kristityt ystävät Suomessa. Aihe ei ole mitenkään erityisesti sydäntäni lähellä, mutta tarvitsin jotain kuunneltavaa töihin-kotiin-kävelyilleni) vähääkään millään tavalla kiinnostaa, suositus myös sille. 

Toisinaan ihmettelen itseäni lukijana.
Luen enimmäkseen aivan höttöä viihdettä, enkä suostu puolustelemaan sitä mitenkään. paitsi taidan juuri nyt puolustella
Tykkään siitä. Tykkään viettää aikaani lukemalla. toiset katsovat jotain idolsseja mitälie kaikkia vastaavia telkkarista.
Sitten yhtäkkiä saatan kumminkin lumoutua jostain Israel-lähetystyöstä. Tai jostain muusta aiheesta mikä ei millään tavalla liity minuun tai elämääni.

Millainen lukija itse olet? 
Mitä luet mieluiten?

kirjanselkälyriikkaa siivouspäivänä


Maaliskuun luetut kuun lopusta alkuun.

Jill Mansell: Pitäisikö kertoa? Kolmen sijaiskodissa jo aikuiseksi kasvaneen elämät ja tarinat ovat kietoutuneet yhteen. Kullakin on elämässään kipupisteitä, kertomattomia asioita. Kun kasvatti-isä rakastuu risteilyllä, ystävät kohtaavat pitkästä aikaa oikein kunnolla ja paljastavat myös oman elämänsä asioita. Perusviihdettä: etenee sujuvasti, ei tapahdu mitään pelottavaa tai kurjaa (olen lapsesta asti tykännyt eniten sellaisista kirjoista, jotka vain kertovat ihmisistä). Tosi hyvässä viihteessä on aina taustalla myös vakava asia - tämän kirjailijan kirjat eivät ole sellaisia: nämä ovat kuvia ihmisistä elämässä. Tarina kulkee, henkilöt ovat mukavia, jälkikäteen et muista edes hahmojen nimiä, saati sitä mitä kirjassa on tapahtunut, mutta viihdyt silti kirjan parissa niin kauan kuin sitä kestää. Saman fiiliksen saa jostain telkkarin formaattisarjasta, minä mieluummin silti luen. 

Tuija Lehtinen: Romantiikkaa ja rokokoota. #tuijalehtismaraton - alamme olla jo loppusuoralla. Kirjastossa työskennelleen yksinhuoltajaäidin työsuhde on katkolla ja jotain uutta pitäisi keksiä. Siihen saumaan osuu mysteeriperintö: kokonainen huonekalutehdas. Mitä salaisuuksia Annabellen äidillä on menneisyydessään, miksi tuntemattomat sukulaiset ovat jääneet tuntemattomiksi. Hyväntuulisesti etenevä ja jotensakin toimiva, sujuva Lehtinen - pitkästä aikaa. Tarinassa on käänteitä ja juoni rakentuu kohtalaisen selkeästi, kirjassa oli selkeitä kaikuja Lehtisen tuotannon hyviltä vuosilta: hiukan mysteeriä, hiukan hauskuutta, paljon vauhtia. Lukukelpoista viihdettä. (ilmeisesti nro 80; täytynee tehdä tarkistuslaskelma)

Tuija Lehtinen: Pensionaatti Huojuva talo. #tuijalehtismaraton . Parisuhteessaan yllättäen jätetyksi tullut Marianne asettuu kesäksi majakkasaaren pensionaattiin pohtimaan elämäänsä. Saaren toista päätä asuttaa outo erakko, saarelaiset viettävät eloisaa elämää. Kirja tavoittelee Lehtisen alkupään kaikilla on salaisuutensa -tyyppistä juonikuviota, mutta onnistuu siinä vähän nahkeasti. Nopealukuista stressiviihdettä. Jos laskut pitävät paikkansa, kirja nro 79.

Tuija Lehtinen: Takaisin Sumulaaksoon. #tuijalehtismaraton Kartanosarja jatkuu ihan yhtä hötöisissä merkeissä. Tässä kirjassa päähenkilönä on viileä-vaalea Silja, paperinukkemainen epäsamastuttava hahmo, jonka pitäsi repäistä itsensä irti kartanoelämästä. Kirjassa ei varsinaisesti ole tarinaa, loppuratkaisu venyy viimeiselle sivulle, sopii stressihetkiin luettavaksi, mutta ei oikeastaan anna lukijalleen yhtään mitään. Valitan. (nähtävästi kirja nro 78)

Tuija Lehtinen: Sumulaakson kartano. #tuijalehtismaraton Pidän tätä kartano-sarjaa vähän hötöisenä sarjana. Kartanoromantiikka ei oikein tunnu uskottavalta nykypäivään sijoitettuna - ja hyvän viihteen täytyy olla jollain tavalla edes juuri ja juuri uskottavaa. Hahmot ovat jotenkin paperinukkemaisia, eikä kirjassa ole selkeää kunnon tarinaa, loppuratkaisu on rykäisty viimeisille sivuille. Töissä on kumminkin ollut hirmu stressaavaa, joten oli jotenkin lohdullista nukahtaa iltaisin kartanonkuvat silmissä. (Tämä on ilmeisesti kirja nro 77 #tuijalehtismaraton :ia)
 
Timo R. Stewart: Luvatun maan lumo - Israelin kristityt ystävät Suomessa. Suomalaisten käsitys Israelista on kietoutunut Raamatun kertomusten, profetioiden ja kuvausten varaan. Tutkimuksessa esitellään suomalaisten Israel-käsityksen historiaa, kehitystä ja taustoja. Olipa kiinnostava kirja! Harmillisesti kuuntelin äänikirjana: selvästikään tiedon vastaanottaminen audiomuodossa ei ole minun juttuni, varsinkin kun kuuntelen äänikirjoja enimmäkseen kävellessäni töihin ja töistä kotiin, ja ajatukset karkaavat turhan helposti työasioihin. (en pysty referoimaan kirjaa oikein mitenkään juuri siitä syystä että en tahdo saada kuulemaani tietoa jäsenneltyä mitenkään järkevästi) Mutta silti - olipa todella kiinnostava kirja! Jopa siinä määrin, että harkitsen kirjan lainaamista perinteisessä formaatissa, että pääsen hetken verran lehteilemään asiaa uusiksi. Tietokirjan teksti etenee jouhevasti ja lukija(kuulija-)ystävällisesti ja elävöityy lainauksilla. Kirjan tekijä luki itse teoksensa, ja vaikka onkin lukijana harjaantumaton, on myös innostunut asiastaan.  Suositus, jos aihealue vähääkään kiinnostaa. Minulle tämä kirja antoi vastauksia muutamiin minua pohdituttaneisiin kysymyksiin. Äänikirja.
 
Kristin Emilsson: Joulu Julian tyyliin. Julia ei pahemmin perusta joulunvietosta, ja päätyy tuntemattomien ihmisten kotiin kissavahdiksi Gotlantiin. Petter puolestaan haluaa Gotlantiin ollakseen avioeron jälkeen lähellä lastaan. Ja saarelle iskee lumimyrsky. Talvis-jouluis-myrskyinen hyvänmielenkirja. Ennalta-arvattava, tottakai. Hyväntuulinen. Vaivaton. Oikein lukukelpoinen leppoisa viikonloppukirja.
 
 J.K.Tamminen: Estonian salaisuudet. Pätkäinen silppukokoelma Estonian uppoamisen syistä - mitä oikeastaan on ollut tarve peitellä, ja miksi - ja kuka on peittelyn takana, kenen etuja suojellaan, missä ovat elävinä nähdyt sittemmin kadonneet, laivalta pelastuneiksi arvelleet ihmiset? En oikein tiedä, miksi lainasin tämän, ja vielä vähemmän, miksi luin sen. Varsinkin kun tämäntapaiset kirjat saavat minut aivan ylivirittyneeseen tilaan. No, lainasin ja jostain syystä myös luin. 

Tuija Lehtinen: Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta. #tuijalehtismaraton. Huutokauppakamarille ja vanhantavaran kauppaan sijoittuva kertomus. Perusviihdettä, loppuratkaisu puserrettu viimeiseen pariinkymmeneen sivuun. (kuluvan vuoden kolmastoista Lehtinen, koko maratonin aikana kai 76. luettu kirja) Ihan jees stressi-iltoihin.

Aino Huilaja: Pakumatkalla. Kaipasin jotain luettavaa junareissulle. En saanut kirjaa luettua matkan aikana, mutta kotosalla luin. Oli mukava kirja pakettiauton muuttamisesta kodiksi, matkasta Eurooppaan juuri koronapandemian alkaessa. Tykkäsin. E-kirja.

Tuukka Hämäläinen: Pakko - kuinka OCD pakotti minut epäilemään kaikkea. Todella kiinnostava, silmiä avaava ja omakohtainen kirja pakko-oireisesta häiriöstä. Sopivassa suhteessa tietoa ja kirjoittajan omaa elämää. Mietin ahdistuksia, masennusta. Tunnistan joitakin ajatuskulkuja, erityisesti ahdistuneisuudesta - mutta en niinkään pakko-oireisuudesta - ja voin jotenkin kalpeasti aavistella miten tuskaisaa elämä jatkuvassa oireiden myllerryksessä on. Hyvin traagisesta ja kovalla tavalla arkea hallitsevasta oireilusta huolimatta kirja on jotenkin valoisa ja asiallinen. Suosittelen, jos aihe vähääkään kiinnostaa.

 Satu Rämö: Islantilainen kodinonni. Miksi tämä kirja ärsytti minua niin suunnattomasti? Pohdin kuunnellessani kovasti sitä. Pohdin  myös sitä tosiasiaa, että tarkastelemme maailmaa aina omasta kuplastamme käsin. Rämön islantilainen perhekupla kertoo hänen perheestään - sekä Suomessa että Islannissa - mutta se ei kerro kaikista perheistä kummassakaan maassa. Ennakko-odotukset vanhemmuuteen olivat nuoren kauppatieteilijän ennakko-oletuksia, jotka kohdattiin yhdenlaisen perhekuplan kautta - ja lopputulos on ollut mitä huumaavan-hurmaavin, mutta-mutta. Kertooko ärtymykseni siitä, että koen oman kuplani jotenkin oikeaksi, sellaiseksi että minun pitäisi jollain tavalla puolustaa sitä? Oma perhekuplani on tavallaan kuitenkin hyvin samanlainen kuin Rämöllä (laajahko ja pikkulapsiarjessamme aikoinaan äärettömän läsnäoleva vahva tukiverkosto) , ainakaan minun ei pitäisi tuntea siinä suhteessa kateutta. Vaikka omien lasteni lapsuus ajoittuu ajalle, jolloin vanhempainvapaauudistukset eivät olleet suomalaisessa keskustelussa aktiivisella agendalla ja isyysvapaa varsin lyhyt, olemme kuitenkin jakaneet vastuuta - ehkä eri tavoin, kuin Rämön perheessä, mutta silti. Ei siis silläkään saralla syytä kateuteen. Ja silti olin kuunnellessani enimmäkseen ärtyisä. Ehkä - huolimatta siitä että kirjassa on tarkastelun tukena vahvaa tutkimusnäyttöä - koin kirjan vähän yksipuolisena: maailmaa tarkastellaan melko etuoikeutetusta kuplasta käsin ja verrataan kokemuksia loistavan perhepiirin lähtökohdista sellaiseen suomalaiseen elämään, jonka ennakkoasenteita suomalainen kaveripiiri vahvistaa. Teksti etenee sujuvasti, perhe-elämää on tarkasteltu monelta kantilta ja omakohtaisten esimerkkien valossa, vahvasti islantilaista elämäntapaa ihannoiden. Muutama vuosi sitten olen arvioinut tämän kirjan "tulipa luettua" -kategoriaan, jossa se ilmeisesti jatkaa yhä. Tulipa kuunneltua. Äänikirja.

Tuija Lehtinen: Jatkoaika. #tuijalehtismaraton jatkuu aina vain. Jatkoaika on jatko-osa Armon ajalle - mitä Monan elämässä nyt tapahtuu? Suvun salaisuudet askarruttavat Monaa, eikä sitä oikeaa tahdo oikein löytyä. Kirjan loppuratkaisu on puserrettu viimeisille sivuille ja salaisuudet ulottuvat monen sukupolven taakse - menen aina sekaisin kaikenmaailman isoukkipuolissa ja vastaavissa, enkä pidä kirjoista, joissa loppuratkaisu juostaan läpi viimeisten parinkymmenen sivun aikana. (kuluvan vuoden kahdestoista Lehtinen...eikä loppu häämötä)

värikoodisto
chicklit (viihde /feelgood/hömppä)
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

kirjahyllyurakka - done



4 kommenttia:

  1. Kiva kysymys ja herätti pohtimaan omia lukutottumuksia. Tulin siihen tulokseen, että olen lukijana oikeastaan hyvin rajoittunut: luen enimmäkseen kevyitä dekkareita ja ns. kaunokirjallisuutta vahvasti scifi-painotuksella. Kaunokirjallisuudessa parhaat kirjat ovat usein irti realismista, mutta niissä on vahva tarina (tästä esimerkkinä vaikkapa Saramagon kirjat). Chicklit ja sen proosallinen versio puhuttelee todella harvoin: oikeastaan tästä kategoriasta olen lukenut vai Katherine Pancolia ja Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta-sarjaa. Ja samaan kategoriaan menevät omaelämänkerralliset tilitykset (havainnollista tätä nimeämällä tuon Satu Rämön kirjan sellaiseksi), vaikka elämänkertoja jonkin verran luenkin. Ja tietokirjoja myös satunnaisesti.
    Täytyy kyllä myöntää, että huonona päivänä näillä rajoituksilla on vaikea löytää mielenkiintoista luettavaa. Siksi esimerkiksi sinun kuukauden luetut -listauksesi on ollut erittäin mieluisa ja hyvä apu löytää uutta ja erilaista luettavaa. -q

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. minä puolestani vierastan nimenomaan scifiä tai kertomuksia joissa on jokin yliluonnollinen ulottuvuus.
      Yllättävän paljon kiinnostavaa luettavaa löytää, kun selailee muiden ihmisten lukusuosituksia ja -vinkkejä. Minulla on kirjastosta usein valtavat pinot lukemista, ja vähintäänkin silmäilen alkua kaikesta lainaamastani, vaikka jo lainatessa tietäisin, että en ehkä lue.
      Pitää pysyä vähän uteliaana kuitenkin :)

      Poista
  2. En ole yhtään innostunut/kiinnostunut äänikirjoista tai e-kirjoista. Haluan kirjat paperisina, paper back käy, mutta kovakantinen paras. Kirja!
    Luen puhdasta viihdettä. Dekkareita, hömppää tyyliin Maeve Binchy/Tuija Lehtinen jne. Satunnaisesti jonkun "vakavamman" kirjan kuten Michelle Obaman elämäkerran tai nyt miehen lainaaman Uuno Turhapuron "elämäkerran".

    Voin lukea samat kirjat uudelleen ja uudelleen. Ne, joita en voisi lukea uudelleen, pistän omasta hyllystä pois. Poikkeuksia tähän tosin on: tilanpuutteen vuoksi luovuin kaikista Jarkko Sipilöistä, ja tulen niitä todennäköisesti lainaamaan jatkossa kirjastosta.

    Monta, aivan liian monta, sarjaa ja kirjaa on vielä listalla, jotka haluan lukea. Minulla on tällä hetkellä kirjastossa varattuna 24 kirjaa (tänään saa hakea kolme, jipii!!), ja osassa olen jonossa numerolla 420 tai jotain. Ei ihan huomenissa vielä tule ilmoitusta, että noudapa.

    Sci-fiä en lue. Kokeilin kerran, en tykännyt. Esim. Harry Potterit on edelleen lukematta ja leffat näkemättä, samoin Sormus-tarina....
    Saa olla aukkona sivistyksessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. minusta paper back paras!
      Olen harjoitellut e- ja äänikirjoihin, ja käytän niitä aika säännöllisesti, mutta perinteisellä paperikirjalla on ehdottomasti paikkansa vähintäänkin sekä aamukahvin seurana että illalla juuri ennen nukkumaanmenoa.

      Harvemmassa taitavat olla tällaiset meidänkaltaiset, jotka luemme kirjoja uudestaan ja uudestaan! Minä luen jopa dekkareita uusiksi, moneenkin kertaan.

      Poista