Pöyristyin

 Olimme koulujen päättäjäispäivänä Lehtorin kanssa yksillä - sen jälkeen kun hän oli lakkinsa lakittanut ja kollegansa kesälaitumille saatellut.

Lehtori taivasteli sitä että juhlissa oli laulettu Gaudeamus yhteislauluna, voihyvänenaikasentään. Ylioppilaidenhan sen kuuluisi laulaa. Opettajilleen.

No, minä olin sitä mieltä että sopii yhteislauluksikin kyllä.

Sitä tietysti vähän paheksuin, että siitä lauletaan vain kahta säkeistöä, kun niitä nyt kuitenkin piisaa enempikin. 

Yleisesti lauletaan sitä missä gaudeamus koska olemme nuoria ja hehkeitä ja ihan kohta ihanaisen nuoruuden jälkeen meidät kuolo korjaa.
Ja sitten sitä missä hurraa-eläköön professorit ja akateemiset herrat, he yhäti kukoistakoot.

Sitten menin tarkistamaan että miten menevät ne poisjätetyt säkeistöt.

Pöyristyin.

En yhtään muistanut että oikein erikseen alleviivataan poisjätetyssä säkeistössä sitä kuinka todella-todella lyhykäistä on elämä. Siis todella-todella lyhykäistä. 

Enkä sitä että eläkööt nuoret tekeväiset-kauniit neitokaiset ja ahkera-hellät eukkoset. 
Siis tekeväiset. Ja ahkerat. 

Tulin kotiin ja höyrysin siitä nurkissa pyörivälle nuorelle.
Että pitää kieltää tämmöisen laulun laulaminen lakkijuhlissa, ketä se ylevöittää että kohta korjaa kuolo?
Ja että  patriarkaatti näkee naiset kauniina ja tekeväisinä.

Nuori taputti minua olkapäälle ja sanoi että Äiti. sä höyryät tästä joka vuosi. Sä höyrysit tästä mun lakkiaisissa, ja Pikkusiskon lakkiaisissa ja kaikkina muina vuosina. 

Minä yritin jotain äkistellä, mutta nuori sanoi päättäväisesti. Äiti. Sä höyryät tästä ihan joka vuosi. Nyt voit lopettaa jo.

Jospa sitten ensi vuonna en höyryäisi, enkä lukisi niitä sanoja taas kerran.

Mutta on se nyt kumminkin kummallista että kohta meidät kuolo korjaa on se, mitä haluamme nuorten sirkeiden lakkiaisissa laulahtaa.