Viime viikkoina, viime päivinä

 Elämä on viime viikkoina kuljettanut kaikkiin mahdollisiin suuntiinsa, ilosta stressiin ja huoleen ja taas takaisin iloon. 

Yritän saada arkea haltuun: opetella uutta työpaikkaa, kasata taas tavallista syysarkea kotona.

Työ sujuu, työyhteisö on mukava ja metsäreittiä on enimmäkseen mukava mennä töihin. 

Mitä nyt kärmespäivinä vähän hämää: meidän lähi(ö)metsät ja lämpäreet kun sattuvat olemaan lähitienoiden käärmeikkäämmät paikat (epäilen että keväinen kyykamera on jossain näillä tienoin).
Parina päivänä töissä asiasta puhuttiin ja jälkimmäisenä tiesin jo kotiin lähtiessä, että tänään on kärmespäivä.



...ja oli myös: hätinä lyijykynän kokoinen pikkuvesseli kiemursi kiivaasti karkuun tieltäni. Satuin vielä olemaan jalkapatikassa liikkeellä, vähän puistatti.
Puistatti, vaikka niihin on näinä vuosina jo tottunut, vaikka niitä on näillä nurkilla asuminamme vuosina jatkuvasti näkynyt. 
Kuukauden työmatkasaldo: neljä havaintoa. Yksi näistä paikassa, jossa en odottanut otusta näkeväni.
Näinä vuosina olen nimittäin oppinut sekä paikat että säätilat: jo metsäteille lähtiessä tietää, että tänään on käärmepäivä.



töihin menossa, ei käärmeisessä kohdassa, eikä kärmespäivänä


Keskimmäinen palasi pitkän kesän jäljiltä kotiinsa ja opiskelupaikkakunnalleen. Kävin saattamassa nuoren perille kotiinsa, kun kesän aikana vaatevarasto oli poikinut kokonaisen matkalaukullisen verran uutta hepenettä.
en vieläkään ehtinyt tornille


Olin jotenkin kuvitellut, että kotimatkalla saan istua kaikessa rauhassa junassa lukemassa, haaveilemassa ja lataamassa akkuja. 
Reaaliteetit: täydet junavaunut ja niiskuttavat kanssamatkustajat.
Kotimatka oli pitkä.
Ihan kuin olisin tajunnut vasta nyt nuoren muuttaneen oikeasti omilleen - vaikka siitä on jo puoli vuotta.
Ikävä.

Pitää opetella uudestaan elämään kolmihenkisenä perheenä.
(sivujuonne tähän: todellakin pitää opetella. Lehtori on nostelu-, kurottelu- ja kanniskelukiellossa muutaman kuukauden, olen joutunut opettelemaan kaikenlaisia sellaisia kotihommeleita, joita en normaalisti tee. Olen oppinut että in-ho-an roskien lajittelua ja viemistä, ja kotona asuva nuori tekee Mitä Tahansa Muuta, mutta ei sitä. Olen taloutemme ainoa roskavastuullinen, grr.) 

Opettelen myös vapaa-aikaa, paluuta ihmisten ilmoille. 
Meillä on läpi tämän ajan ollut muutama ystäväpariskunta, joita olemme tavanneet, käyneet yhdessä syömässä tai  tehneet sekalaisia kulttuuriretkiäkin sen verran kuin se on ollut mahdollista, mutta nyt - nyt uskaltaa jo varovaisesti haaveilla enemmästäkin.


Syksyn ensimmäinen kulttuuriretki pääkaupunkiin keksiäkäisiä säkenöiviä (= Kepposet, Sutkautukset, Pinkki & Leonida) tapaamaan!

Monologiesitys Aleksanterin teatterissa kosketti syvästi. Esitys kiersi ympäri teatteritaloa ja kertoi rakennuksen historiasta, sen perustaneista henkilöistä ja aatelisperheiden elämästä 1800-luvun loppupuolella.
Minulle hienoin hetki oli kierroksen päätteeksi näyttämöllä.
Rakennus muistuttaa kovasti Åbo Svenska Teaternia - ja siellä - takanäyttämöllä, himmeissä valoissa iski voimakas de-ja-vú jostain syvältä nuoruuden teatteriharrastusvuosilta. 
Tavoitin heti sen kihelmöivän odotuksen ennen esiripun avautumista, nuoruuden kuhinan ja tohinan, melkein sain kiinni sisääntulomusiikistakin. Pieni kotiinpaluu, jonnekin sinne mitä ei ole aikoihin ollut.





Säkenöivä seura, hyvä ruoka, rentous - sitä kaikkea ihminen tarvitsee. 
Illan mittaan (tai siis, emmehän tiedä, tapahtuiko mitään, kun minulla ei ole siitä kuvamateriaalia) pohdittiin muutamaankin kertaan tutustumista ja ystävystymistä aikuisena.
Tässä elämäntilanteessa, tässä iässä, nyt.

Minusta juuri tässä elämäntilanteessa, juuri tässä iässä ja juuri nyt on aivan huippua tutustua uusiin ihmisiin, kaverustua, ystävystyä, olla vain.
Ehkä tässä iässä on enemmän kuin koskaan aiemmin sinut itsensä ja oman olemisensa kanssa, ja ainakin minulle tutustuminen, kaverustuminen ja ystävystyminen ovat vaivattomampia kuin koskaan aiemmin.
Olen oppinut itsestäni enemmän ja olen oppinut olemaan aivan eri tavalla kuin ennen. 
Ihmiset!
Illanvietot!
Ystävät!
asioita joita en itseeni käpertyvänä introverttina olisi voinut kuvitellakaan nauttivani. Vaan niinpä vain nautin, kaipaan ja tarvitsen. <3

Matka Turusta Helsinkiin ei ole pitkä. 
Lisää tällaisia päiviä, lisää kohtaamisia, ihmisiä, kulttuuria - paljon!





Matkalla Turusta Helsinkiin katselin junan ikkunasta. 

Syksyn ohut valot
Haipuva vihreä
Sängelle puitujen peltojen ruskeat, kumpuilevat neliöt









Elokuun luetut

 Elokuu alkoi lähes vimmaisella lukemisella: kirja päivässä tai kahdessa. Piti mukamas ottaa kiinni kesäloman kirjalorvailua.

Elokuun kirjoista suosittelen Mirjami Pelkosen matkakirjaa Askelia horisontin takana, Hannu Linnun elämäntarinaa ja vaikkapa Matkaopasta 1700-luvun Turkuun.

Elokuu oli siitä kiitollinen lukukuukausi, että kaikki lukemani oli tavalla tai toisella sympaattista, miellyttävää tai muuten vain luettavaa. Hylkäsin ja palautin armottomasti kirjastoon kaikki sellaiset kirjat jotka eivät heti alusta alkaen kutsuneet lukemaan.

Loppukuusta lukutahti vähän hiipui, kun piti noin yleisesti ottaen elääkin, eikä vain lukea.


Elokuun luetut arvioineen, käänteisjärjestyksessä:

 

 Panu Savoilainen: Matkaopas 1700-luvun Turkuun. (Aika-)Matkaopasmaiseen muotoon kirjoitettu populaarihistoriallinen teos 1700-luvun Turusta ja elämästä Suomessa. Jouhevasti etenevä teksti houkutti jatkamaan lukemista, matkaopasmaisuudella olisi ehkä voinut leikitellä vielä rohkeamminkin. Karttoja kaipasin kovasti: pelkän sanallisen kuvauksen perusteella oli vaikea hahmottaa silloisen ja nykyisen kaupungin muotoa ja katuja. Originaalikartoista otetut kuvat olivat kirjan koon takia huonosti tulkittavissa. Erityisesti olisin kaivannut kaupunginosa- ja katukarttaa. Havainnekuviakin olisi voinut olla useampia, tai rinnakkaiskuvituksina havainnekuva menneiltä ajoilta ja nykypäivästä. Kirjan loppuun kuvatut kaksi kaupunkikävelyä tulevat taatusti kierrettyä. Tämän päivän Turussa, erityisesti kesäkauden matkailussa mennään usein keskiaika edellä, siksi olikin varsin kiinnostavaa lukea siitä, miten modernia ja omassa ajassaan kiinniolevaa elämä 1700-luvulla on ollut. Lue jos historia kiinnostaa!

 Satu Rämö: Talo maailman reunalla. Vuosi Islannin maaseudulla. Some-maailmassa pitkin kesää kovasti hehkutettu kirja: Reykjavikista Länsivuonoille muuttavan islantilais-suomalaisen perheen kertomus maallemuuttamisesta. Suhtaudun lievällä varauksella somepersoonien kirjoihin - aika usein mietin, olisiko kirjaa julkaistu, jos henkilö ei olisi onnistunut brändäämään itseään. Tästä kirjasta ei sellaista oloa tullut, tarinassa oli riittävästi omaa voimaa. Rämön tyyli kirjoittaa on etenevä ja hyväntuulinen (samanlaista muistikuvaa minulla ei ole tämän sagan ensimmäisestä osasta, Islantilaisesta kodinonnesta). Luin hyväntuulisena ja nautiskelin etenevästä kerronnasta. Mitään erityistä huumaannuspuuskausta en tästä kirjasta saanut, en vielä(kään) halua muuttaa maalle, Islantiin tai maalle Islantiin. Kuten muutaman muunkin Islantiin sijoittuvan kirjan jäljiltä, aloin kärsiä puolikroonisesta palelusta aina kun jatkoin lukemista. Jos tekstistä voi sanoa instagrammable, tämä oli sitä. Vahvan visuaalisia instahetkiä tekstimuodossa. Ei olisi tullut itselle mieleenkään että eväsretkellä pitää olla kermavaahtotarvikkeet mukana, mutta tuleehan siitä semiromanttinen perhehetki. Lue, jos nautit retkeilystä, tuulesta ja sateesta.

 Jenni Räinä: Kulkijat. Naisia metsissä, tuntureilla ja soilla. Kirja erävaelluksia harrastavista naisista ja retkistä heidän kanssaan, luontosuhteesta, ympäristöstä, ihmisistä ja kohtaamisista. Lempeästi ilmastonmuutoshuoleen herättelevä. Kirjassa retkeiltiin erilaisten naisten kanssa, erilaisissa suomalaisissa metsissä. Totesin että minulla ei ole luontosuhdetta, ei ainakaan kirjassa kuvatulla tavalla. Minun metsäni on lähi(ö)metsä; pururata ja muutama tiukkaan painettu polku, eivät erämaat. Pidin kirjan kerrontatyylistä ja paasaamattomasta ilmastokannanotoista, kuvakieli vähän hämmensi; kaikki kuvat olivat jotenkin liikkuvia ja suhruisia. Lempeä suositus eräihmisille, luontosuhdettaan pohtiville, vaeltaville. 

 Antti Tuomainen: Jäniskerroin. Rationaalinen vakuutusmatemaatikko Henri perii veljensä seikkailupuiston, sen erikoiset työntekijät, sekä veljensä velat ja sotkut järjestäytyneen rikollisuuden kanssa. Tarkkoihin laskelmiin, tiukkaan logiikkaan ja silkkaan matematiikkaan turvautuvan Henrin elämä hyppää totaalisesti raiteiltaan viimeistään siinä vaiheessa kun hän kätkee jäniksenkorvalla hengiltä nujimansa gangsterin seikkailupuiston kahvion pakastimeen. Kirjaa kehutaan sysimustan huumoristiseksi ja se tuntuu saaneen valtavasti kehuja, kirjasta on myös tekeillä Hollywood-elokuva. Kirjan makaaberit käänteet eivät osuneet, eikä huumori uponnut minuun; Carl Hiaasen -tyyppinen tarina (ja Hiaasenin kirjoille olen nauranutkin) ei ainakaan tällä lukukerralla vakuuttanut minua siitä, että kyseessä olisi Euroopan hauskimman kirjailijan tuotos. Tavoitan kyllä tarinan humoristiset elementit - tiukan logiikan kohtaamiset järjettömän järjestäytyneen rikollisuuden kanssa - mutta jokin minun huumoriani kutkuttava elementti tästä puuttui. Vauhdikasta ja sujuvasti etenevää luettavaa toki, mustan huumorin ystäville.

 Pekka Hako: Linnunradalla. Kapellimestari Hannu Linnun matkassa. Orkesteriharjoitusten kautta avautuva henkilökuva inhimillisen särmikkäästä kapellimestarista. Kirjassa avautuvat orkesterin työskentelytavat, oopperan valmistuminen ja mielenkiintoinen persoona. Haastatteluiden pohjalta syntyvät elämäkerrat jäävät joskus turhankin ulkokohtaisiksi luetteloiksi ihmisistä ja tapahtumista, tähän kirjaan valittu lähestymistapa, jossa haastattelija/dokumentoija antaa myös itsensä näkyä, tekee kirjasta intensiivisen ja kohtitulevan. Pidin siitä, että Lintua ei korotettu, vaan hänen oma äänensä tulee kuuluville, yksityiset asiat pysyvät yksityisinä, mutta  hankalista hetkistä ei vaieta. Loppumetreillä kirja ehkä alkoi kiertää kehää aina uusine harjoituksineen. Sain uuden näkökulman orkesterin työskentelyyn, toivoisin ymmärtäväni musiikkia paremmin, tämän kirjan loppuun olisin kaivannut soittolistaa (tai ehkä sellainen jostain löytyykin?). 

 Kati Kelola: Vaihtuvia maisemia. Makasiinityyppinen kokoelma maata pitkin matkustamisesta: pyöräilystä, junailusta, vaeltelusta. Paikoin olisin toivonut vähän syvempiä näkökulmia varsinkin väliin ripotelluista matkakertomuksista. Kirja toimii ideoinnin lähteenä hyvin: itse innostuin Brittein saarista aivan uudella tavalla. 

 Mirjami Pelkonen: Askelia horisontin takana. Matkatarinoita usealta vuodelta maapallon eri puolilla: Caminolta, Uudesta Seelannista, Yhdysvalloista, Etelä-Amerikasta, Egyptistä. Vaelluksia, hotellihetkiä, vuoristoa, merenrantaa. Välillä pohditaan parisuhdetta, välillä odotetaan vuorenhuipun ilmestymistä pilvien takaa, joskus seurana on kumppani, toisinaan koira ja välillä vain oma itse. Mukavasti ja vivahteikkaasti kirjoitettu matkakertomus, kasvukertomuskin monelta vuodelta. Pidin todella paljon! Luen matkakertomuksia mielelläni, vaikka niiden määrä kirjoina tuntuu koko ajan (näin some-kaudella!) vähenevän. Tässä kirjassa on sopivassa suhteessa päänsisäisyyksiä ja maisemia, ei yhtään matkaopasmaisuutta, vaan kokemuksellisuutta, kohtaamisia ja ihmettelyä. 

 Matti Rämö: Pyöräillen Suomessa. Ohjeita pitkille retkille sekä matkakertomus Saimaalta Sallaan. Rämön pitkän polkaisut - kuten hän itse pyörämatkojaan kutsuu - ovat nojatuolimatkailua parhaasta päästä.  Rämön retkikirjat ovat melko epätasainen kokoelma (riippuu varmaan lukijan mielentilasta!) - edellinen lukemani tarina oli mielestäni tupattu täyteen nippelitietoa eri pitäjien kyläkouluista, tässä kirjassa nautiskelin ihmisten kohtaamisista ja levollisista maisemista - todellinen slow-matkailuun houkutteleva kirja! (Yksi suosikeistani oli Islannin-polkaisu: kärsin edelleen vastatuulesta ja jatkuvasta palelusta.) Tässä kirjassa Rämö tunnelmoi, kohtaa ihmisiä ja polkee ylämäkisiä sorateitä Itä-Suomessa. En alkanut haaveilla omasta pyöräretkestä, vaan hitaasta matkailusta ylipäätään, silmät avoinna liikkumisesta, verkkaisuudesta, matkanteosta ylipäätään. Muistelin omaa tämän kesän junamatkaamme ja halusin heti lähteä matkalle uudestaan. 

 Katri Sisko: 30 jälkeen 30. Pidin Katri Siskon ensimmäisestä chicklit-kirjasta 30 ennen 30. Tämä on sen kirjan jatko-osa; ja kuten valitettavan usein käy, jatko-osat ovat haasteellisempia. Varsinkin tarinan alkupuoli kärsii lievästä yliyrittämisestä, hakee ikään kuin uomaansa - onko tämä "oikeaa" chicklitiä, vai kieli poskessa kirjoitettu parodia. Tarina etenee kuitenkin jouhevasti ja lystikkäästi ja löytää oman hiukan liioittelevan, kieli poskessa -tyyppisen lähestymiskulman. Kolmenkympin kriisiin ajautunut opettaja Elina hurvittelee syntymäpäivänään Pariisissa, kärsii koulujen alkamisesta ja yli-innokkaista kollegoista, testaa uudestaan entisiä poikaystäviään ja pohtii elämää kolmenkympin tuolla puolen. Ehkä rohkeamminkin olisi voinut irroitella, tai antaa Elinan kasvaa vakavammin. Suomeksi kirjoitetulle, suomalaisessa ympäristössä ja kulttuuripiirissä tapahtuvalle chicklitille on kysyntää - genre ei ole helpoimmasta päästä ja hyvät kirjoittajat harvassa. Sujuvan huoletonta tekstiä on mukava lukea, soisin kustantamoiden ohjelmista löytyvän tilaa taitaville kirjoittajille tässä(kin) genressä.

 Taina Laane: Aleksi Oletukseton. Kurkistus nepsy-ihmisen maailmaan ja pään sisälle. Ihmisen tarinasta katoaa aina jotain olennaista, kun sen kertoo ulkopuolinen kertoja; henkilön oma ääni katoaa. Toisaalta tässä hetkittäin hengästyttävässä tahdissa pysymisen kannalta oli varmaan hyvä, että Aleksin tarina oli kerrottu haastattelujen perusteella. Luin vähän puolihuolimattomasti, ajattelin että onpa varmasti kiinnostava tyyppi, mahtaisinko pysyä matkassa? Koin syvää yhteyttä kun puhuttiin mielikuvituskavereista, niitä minulla oli vielä pitkään aikuisenakin, minne ovat mahtaneet mennä piiloon? Yritin sovittaa Aleksin kertomaa myös niihin tuttuihin ja puolituttuihin, joiden tiedän tai arvelen olevan nepsy-ihmisiä; taidamme sittenkin kaikki olla vain omia itsejämme, en löytänyt tuttuuksia. 

 Frida Skybäck: Kirjakauppa Thamesin varrella. Lempeää hyvänmielenkirjallisuutta. Leskeksi jäänyt, Ruotsissa asuva kauneusalan yrittäjä Charlotte on perinyt tätinsä kirjakaupan Lontoossa. Täysin tuntemattomaksi jääneen tädin jäämistön selvittely kertoo Charlottelle jotain hänen omasta elämästäänkin. Kirjakaupan persoonalliset myyjät ja koko konkurssin partaalla olevan kaupan epävarma tulevaisuus vaivaavat Charlottea, jolle kirjojen maailma on kokonaan vieras. Tunnelmallinen kauppa, hyvin kehitellyt hahmot, oivallinen kissaeläin ja sopivasti juonenkäänteitä tekevät tarinasta varsin luettavan. Charlotten tarinan rinnalla kulkee tädin tarina muutama vuosikymmen sitten. Lämmintunnelmainen: hämäriä lukusoppia, paljon teetä ja kahvia - mukava lukuhetki syksynsateisessa Lontoossa.  

 Veera Vaahtera: Vaihteeksi vapaalla. Koko aikuisikänsä parisuhteesta toiseen elänyt Unna eroaa pitkäaikaisesta suhteestaan. Yksinjääminen ei ole helppoa, ja toisaalta on - saahan sitä nyt aikuinen ihminen tehdä mitä vain. Eronjälkeistä soppaa hämmentävät vielä Unnan takertuvat vanhemmat, jotka eivät usko Unnan selviävän ilman miestä - ja sitä paitsi, kuka nyt käyttää isän vanhaksi jääneitä paitoja? Hyvänmielen kertomus kasvamisesta, itsensä löytämisestä, itsensä ymmärtämisestä. Kiltti Veera Vaahtera, voitko kirjoittaa enemmän ja nopeammin, tarinasi tulevat koko ajan paremmiksi! (ja kyllä, Veera on kirjailija Pauliina Vanhatalon feelgood-alterego.) Lue, kun kaipaat hyvinkirjoitettua feelgood-kirjallisuutta! (luin tämän oikeasti loppuun heinäkuun viimeisenä päivänä)

värikoodisto
chicklit (viihde /feelgood/hömppä)
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)


Koko vuoden luetut löydät TÄÄLTÄ

Ja #helmetlukuhaasteen kirjat TÄÄLTÄ



keveä, huojentunut, odottava

 elokuu on puolivälissä. 

Viimeiset kolme viikkoa olen siivonnut työpöytääni, toisaalta olen silpunnut ja deletoinut, toisaalta koostanut perehdyttämiskansiota seuraavalle. 

En ole kirjoittanut riviäkään elokuun alun jälkeen.
En ole kutonut riviäkään.
En kävellyt kilometriäkään.
Olen siivonnut työpöytääni ja päätäni, tehnyt lähtöä, reflektoinut itseäni, työtäni.

Ja nyt olen niin huojentuneena uuden edessä kuin vain olla ja voin.

tuntuu tämmöiseltä
kuva on heinäkuulta

Oma yhteisöni muisti minua monilla kauniilla sanoilla ("voi perkele minkä menit tekemään"/ "menee vielä pankkrottiin koko pulju") ja huomaamattaan - tuskin tietoisesti - antoi minulle parhaan läksiäislahjan ikinä: saan lähteä rauhassa, hyvillä mielin, ylpeänä siitä mitä olen tehnyt. 

Läksiäiskahveilleni tulleet yllättivät, paikalle tuli ihmisiä joita en osannut odottaa tuleviksi. Ja juuri heidän sanansa koskettivat eniten, kertoivat siitä että olen raivannut kokoiseni paikan yhteisöön. 

Symbolisesti hieno hetki oli se, kun klikkasin itseni siirtomarkkinoilla puljusta toiseen. 

Olen keveä, huojentunut, odottava.
Olen kasvanut ainakin henkisen metrin verran; en ollut edes huomannut kuinka pieneksi olen viime vuosina kutistunut, kutistanut itseni. 

Olen keveä, huojentunut, odottava.
Tuleva yhteisö toivottaa "vahvan huippuosaajan tervetulleeksi perheeseen".
Tajuan, että ihan oikeasti olen sitä: minulla on viidentoista (!) vuoden kokemus ja näkemys, valmiita verkostoja, ideoita ja nyt kohta kanssani on yhteisö, joka on valmis ideoimaan ja lähtemään myös toteuttamaan, muuttumaan, kehittymään ja kehittämään.  

Olen keveä, huojentunut ja odottava.
Ensimmäistä kertaa pitkiin pitkiin aikoihin maanantai ei tunnu pahalta ajatukselta. 
Maanantai on muistikirjan puhdas aukeama.
Maanantai on tyhjä sähköpostilaatikko, jonka voin rauhassa järjestää mieleisekseni ja järkeväksi.
Maanantai on.


*


Mietin haluanko juuri nyt jatkaa kirjoittamisen opintoja vai keskitynkö kirjoittamiseen omalla ajalla.
Mietin minä päivinä pääsen uimaan, lenkille, aloitanko kokonaan uusia harrastuksia.
Mietin että pitäisi kutoa metsäpaidan hihat valmiiksi niin että pääsisin aloittamaan ilopaitaa.
Mietin että kaivan esiin värikynäni, kalenterini, muistikirjani, kaikki kivat asiat.

*

Olen keveä, huojentunut, odottava.