viikonloppu ja maanantai ja tiistai

 Viikonloppuna töitä ja töitä ja vapaaehtoishommeleita.

Koko viikonloppuna en ehtinyt ajatella mitään.
Enkä oikein tehdäkään mitään erityistä.

Lauantaina työjärjestin juhlat. Stressasin, riittävätkö munkit. Riittivät.

Tulin kotiin. Palelin. Menin nukkumaan.

Sunnuntaina kävin aamulla uimassa. Stressi jäi altaaseen.

Kävin kotona, söin, menin tohinalla hakemaan vitamiineja kaupasta. Menin kirkolle vapaaehtoishommiin: olin vaalilautakuntalainen. Välillä kävin taas kotona ja taas tohinalla kirkolle laskemaan ääniä. Laskimme. 

Kotiin yöllä.

Palelin koko yön, piti nousta pukeutumaan lisää välillä.

Tuli maanantai. Menin töihin, tein töitä. Yritin puskea yhtä julkaisua maailmalle. 

Mietin että menenkö uimaan, mutta meninkin kotiin.

Söin.

Lähdin uimaan. Kroppa oli väsynyt viikonlopusta.

Menin teatteriin kun yksi esitys syksyltä oli siirtynyt tänne. Ulla Tapanilan Lava-ammuntaa.

Oli hauska.

Tulin kotiin, palelin, menin nukkumaan.

Tiistaina aamulla havahduin työläästi että jostain tulee ääni. 

Kelloradiossa raikasi joku raskaampi rokki, kello oli soinut jo viisi minuuttia.

En meinannut herätä. 

Menin töihin. Sain juuri ja juuri puskettua maailmalle sen julkaisun. Olin unohtanut palaverin eli kokouksen. 

Menin kokoukseen. Soitti kotona asuva lapsi että voinko tuoda hänelle eväät töihin kun olivat unohtuneet. 

Laittoi viestin kotona asumaton lapsi että oli päässyt keikkatyölistalle. Se oli odotettavissa, koska hänelle tapahtuu hyviä asioita kun minulla on kokous. 

Menin viemään eväitä. Tulin kotiin. Mentiin anoppilaan kun käly on kylässä. Mentiin kauppaan. Tultiin kotiin.

Kohta alan taas palella ja sitten menen nukkumaan.

Tuli ilta ja tuli aamu ja muuta semmoista.

 

vapaaehtoishommeleita vaalilautakunnassa

perjantai: mietin turvallista tilaa

Mietin turvallista tilaa.
Mietin alakoulujen väkivaltatapauksia.
Ja mietin lisää.

Missä vaiheessa normaalista kohteliaasta kunnioittavasta käytöksestä tuli asia josta pitää erikseen sopia? Päättää? Määritellä?
Miksi ihmeessä meidän pitää erikseen määritellä ja luoda turvallinen tila? 
Kunnioita - älä pilkkaa, älä arvostele - älä tee oletuksia - anna tilaa - kuuntele - pyydä anteeksi.
Normaaliin kanssakäymiseen kuuluvia asioita.
Jotka pitää erikseen ottaa esille, muistuttaa kanssaihmisille. 
Monen tapahtuman kutsussa mainitaan noudatamme turvallisemman tilan periaatteita.
Meille aikuisille pitää erikseen sanoa, että tässä kansanlaulukerhon yhteisessä illassa ei sitten haukuta ketään.

Mietin alakoulujen väkivaltatapauksia. Tai yläkoulujen.
Mediassa sauhutaan koulujen vastuusta.
Aivan varmasti kouluissa opet tai muu henkilökunta eivät anna semmoisia välituntitehtäviä ekaluokkalaisille että käypä vähän potkimassa tuota tutisevaa arkajalkaa tuolla koulunpihan reunalla.
Vaan päinvastoin - toivottavasti ainakin - yrittävät lakkaamatta muistuttaa arkisen kanssakäymisen periaatteista, hyvistä käytöstavoista: käsien pesusta, tervehtimisestä, koskemattomuudesta.
Turvallisesta tilasta.
Koululle vastuuta ei voi sysätä, ei kokonaan.

Vastuu on olemassa jo paljon ennen kouluvuosia.
Vastuu on meillä kaikilla.
Tavoissa joilla kohtaamme arjessa asiakaspalvelijoita, opettajia, harrastusohjaajia, bussikuskeja, toisiamme, läheisiämme, lapsiamme.
Tavoissa joilla käyttäydymme arjessa, työssä, harrastuksissa, liikenteessä, elämässä.

Jos me aikuiset emme muistuttamatta, turvallisesta tilasta sopimatta, osaa kohdata muita ihmisiä kunnioittavasti, pilkkaamatta, arvostelematta, olettamatta, tilaa antaen, kuunnellen ja anteeksi pyytäen - miten lapset osaisivat?

Missä vaiheessa tuli yleiseksi normiksi poistaa suodatin omien yksityisten ajatusten ja asenteiden edestä ja antaa niiden levahtaa koko kansan näkyville ja kuuluville mahdollisimman äänekkäästi? 
Kaikenlaista saa ajatella, mitä vaan mieltä saa olla, mutta ihan kaikkea ei tarvitse röyhtäistä yleiseen jakeluun. Kaikista ihmisistä tai heidän valinnoistaan ei voi eikä tarvitse pitää, mutta sen ajatuksen voi pitää ihan vain omana tietonaan. 

Me vaadimme usein lapsilta että kaikkien pitää päästä leikkiin mukaan, ketään ei saa jättää ulkopuolelle, eikä nimitellä. Toimimmeko itse niin?
Miksi ihmettelemme jos lapset eivät toimi?
Miksi oletamme että koululla on vastuu jos itse emme kanna vastuutamme?

Mitä meille on tapahtunut tai tapahtumassa?

työtorstai

kävelin töihin, tein töitä.
Ensimmäistä kertaa varmaan viikkoon oli sellainen olo, että ehdin melkein hengittää työpäivän aikana.

Torstaisin meillä on viikkopalaveri.
Sain hyvällä tavalla tukea omalta porukalta.
Ja kävin vielä hyvän jälkikeskustelunkin siihen päälle.

 

Melkein olin jo lähdössä kotiin - takki päällä ja kengät jalassa - kun tuli vielä yksi hoidettava. Ja vielä yksi lisää. Ja yksi ja yksi ja yksi.

Kävelin kotiin.
Söin.

Lähdin pyöräillen uudelle kierrokselle töihin.
Luulin jo päässeeni eroon iltatöistä ja erityisesti näistä piinallisista infotapahtumista.
Lällällää, enpäs päässytkään.  olen puhunut semmoisia läpi niin moneen kertaan, että alan kyllästyä omiin juttuihini. pitäisi vissiin uudistaa repertuaaria.
Jälkimmäinen ilta hyydytti. illan ensimmäinen porukka kannatteli mukanaan, jälkimmäisessä oli mulkoilijoita. olin veikannut päinvastoin.

Pyöräilin kotiin pakkasessa.
Olin hyhmässä aivoista ja henkisesti ja fyysisesti.
Palelin.
Piti pistää kaksi pyjamaa päällekkäin kun menin nukkumaan.

Meillä on yhden nuoren kanssa semmoinen vitsi että aina kun hänen elämässään tapahtuu jotain huikean hienoa, minä olen kokouksessa tai infotapahtumassa.
Juuri ennen illan tapahtuman alkua nuorelta tuli viesti: mahdatko olla kokouksessa? pääsin nimittäin työhaastatteluun!