arkisia kriizejä

Tiedättekö sen, kun kuuluu syödä puoli kiloa kasviksia päivässä että saa kasvispisteitä (tai jotain muuta vapaasti valittavaa krediittiä hyvänä ihmisenä olemisesta)?

Niin semmoista olen pohdiskellut että...

Onko teidän mielestä maustekurkku (suolakurkku /etikkakurkku) kasvis?
Että kun pitää syödä puoli kiloa kasviksia päivässä, niin lasketaanko maustekurkku (suolakurkku/etikkakurkku) vai onko se vain epäterveellinen turhake?
Saako maustekurkusta kasvispisteitä?
Koskeeko se kaikkea etikkasäilykettä?

Entä sipuli?
Minusta sipuli on mauste, ei kasvis.
Siitä ei ainakaan saa kasvispisteitä.

Mitenkä tuo salaatinkastike?
Pilaako se salaatin terveellisyyden ja poistaa kasvispisteet ja onko muutenkin turhake?

Onko parempaa ihmisyyttä olla syömättä maustekurkkuja ja ylipäätään mitään salaatinkastikkeella?

Mitä muita juttuja on mistä ei saa kasvispisteitä tai saa?
Ja onko raaka parempi kuin kypsennetty, että saako raa'asta porkkanasta tuplapisteet?

*

Semmoista mietin myös että itsensä palkitseminen.

Olen yrittänyt viime aikoina psyykata itseäni siihen, että ihmisellä pitää olla kivoja palkintoja siitä kun on onnistunut rämpimään läpi päivänsä.

Haasteena on se, että rämpiminen kestää niin älyttömän pitkään että palkitsemiselle jää pieni nurkka jostain päivän reunoilta.

Ja toisena haasteena se, että kun palkintona on esim. kutominen ja minulla on kutimessa menossa vähän tylsä vaihe, niin onko se palkinto?
Viimeisillä hereilläolon voimilla yrität puikottaa edes yhden rivin, jee.

oikeasti se on kyllä aika palkitsevaa mutta silti

*

eli kun on syönyt kiltisti raakoja kasviksia (ei maustekurkkua eikä sipulia lasketa) niin sitten justiinsa ennen nukkumaanmenoa pitää kutoa yksi rivi että pääsee eroon niistä kehvatsun hihoista, etteikö muka ole kriizi, kysyn vaan!

 

 

*

ajastettu postaus

Huonojen ehdotusten blogi

Lehtori yritti kaapata blogini. 

Tai oikeastaan hän esitti yhteiskunnallisen postausaiheen, mikä kuulemma toisi minulle kunniaa, mainetta, lisää lukijoita ja laajaa yhteiskunnallista keskustelua.

Lehtori (en siis minä, haluan alleviivata ja korostaa tätä erityisesti!) on sitä mieltä, että vanhanpiianvero(*) (myös vanhanpojan-) pitäisi palauttaa, koska sillä saataisiin rutkasti lisätuloja kärvistelevälle valtiollemme.
Ja tätä agendaa hän nyt halusi levittää minun poliittisesti neutraalin blogini kautta.

 Minä olin sitä mieltä että

1. EI

2. Hän itse voisi ensin kirjautua esim. sukupuolentutkimuksen laitokselle (se on näillä kulmilla tunnettu riitaisuudestaan) tekemään keskenjäänyttä väitöskirjatutkimustaan, sellaisella pienellä muutoksella että aiheena voisi olla esim. Vanhanpiianveron vaatiminen ja sen vaikutukset yhteiskuntaamme sekä yhteiskunnalliseen keskusteluun, erityisesti sosiaalisessa mediassa. (Lehtori oli sitä mieltä että EI)

3. edelleen olin sitä mieltä että Lehtori voisi perustaa oman blogin missä hän voisi rauhassa viljellä epäilyttäviä yhteiskunnallisia mielipiteitään. Blogin nimi voisi olla esim. Huonojen Ehdotusten Blogi ja kirjoitukset voisivat alkaa esim. että Muuan Lehtori täällä hei, semmoista olen viime aikona pohdiskellut että...

4. Sattumalta oltiin silloin anoppilassa ja silmäilin päivän lehteä, siellä oli apurahahakemusjulistus. Yhdessä esikoisen kanssa pohdimme, että Lehtori voisi hakea kulttuurirahastolta alueelliseen kehittämiseen tarkoitetusta rahastosta apurahaa sekä tutkimukselleen että muille huonoille ehdotuksilleen.
Teemme ehkä hänen nimissään hakemuksen.

Ehdotin Lehtorille myös, että hänen kannattaisi liittyä instaan tai twitteriin yhteiskunnallisten asioiden keskusteluihin. Saisi sitten hyväntuulista seuraajakuntaa älyttömille ideoilleen.

Yhteiskunnallisesti suuntautunut nuoriso oli sitä mieltä että harvinaisen huono ehdotus jopa heidän isältään.
Ja että veropakolaisparatiiseja löytyy onneksi lähitienoilta, esim. Sveitsistä.
Edelleen nuoriso oli sitä mieltä, että Lehtorin todellakin kannattaa ehdottomasti osallistua apuraha-arpajaisiin, niin oli lupaava idea.

Suunnittelimme myös jonkinlaisen sähköpostilaatikon avaamista, sinne voisivat sitten ystävällismieliset ihmiset lähetellä terveisiä aikamme ajattelijalle.

Välitän ilman muuta lukijakuntani ystävälliset terveiset Lehtorille, että onko hyvä idea vai ei.

(*) jos on lipsahtanut pois mielestä, niin sellainen vero oli olemassa vielä hamalla -70-luvulla. (vuoteen 1975) ja se kosketti naimattomia, 24-vuotiaita ja tätä vanhempia henkilöitä. Oli myös lapsettomia pariskuntia kuormittava vero. 

 

Semmoista mietin, että paljonko tämän seurauksena tulisi mukavuusavioliittoja ja kumppanuusvanhemmuksia ja perustettaisiinko joku komiteetti sitten tutkimaan solmittujen avioiden aitoutta vai olisiko avio vain veronkiertolaisuutta. 
Veikkaan että puhutteluun joutuisivat tuoreet avioparit.

tammikuu on melkein puolivälissä!

Tammikuu on siitä kiva kuukausi, että tämä alkupuoli tuntuu tosi lyhyeltä.
Ensi viikolla ollaan jo yli puolen kuun!

 

Lapsiperheajat ovat virallisesti osaltamme ohi; nuorimmainenkin tuli täysi-ikäiseksi. Hän katosi wilmastani ja pankistani ja muista vastaavista paikoista. Se näyttää ja tuntuu kummalliselta. 

Mietimme, millä nimellä meitä nyt pitäisi kutsua, kun emme oikein ole mikään dinkkupariskuntakaan. Nurkissa pyörii jos jonkinlaista elättiä, vähintään nuorimmainen nyt ainakin vuoden verran vielä.
Luulisin. 

Selasin kirjoituksiani sinne kahdeksantoista vuoden taakse no ei nyt sentään, en ihan siitä asti ole pitänyt blogia!
Paljon on muistoissa pehmentynyt, loiventunut, pyöristynyt. (tästä pääset lukemaan tarinaa)

Jollain tavalla aika on mennyt ihan valtavan nopealla vauhdilla: päivät olivat joskus pitkiä, aamusta iltaan oli kilometrejä, mutta vuodet ovat kiitäneet.
Mielessäni kaikki nuo vuodet ja jopa ne erityisen tiukat päivät ovat olleet onnekkaita. Toivottavasti olen edes pienen osan siitä onnekkuudesta onnistunut välittämään nuorille itselleen.

Istuimme oudosti ja pitkästä aikaa kaksin iltaa Lehtorin kanssa. Onnittelimme toisiamme hankkeen läpiviemisestä.
Nuorisosta on kasvanut kohtalaisen fiksua väkeä, ne puhuvat yhä meille ja toisilleen, ja mekin olemme keskusteluväleissä keskenämme.

 

nuorimmainen eka kertaa sylissä kaksiviikkoisena

 

Olen koko alkuvuoden ollut jonkinlaisessa lamatilassa, tämänhetkinen uutisointi meinaa viedä mukanaan alakuloon.

 

Yritin psyykata itseäni uudella muistikirjalla. Ostin kivan ja meinasin että teen siihen kalenterin.
Ehdin tehdä tammi- ja helmikuun, kun totesin että tämä ei tunnu yhtään omalta tavalta käyttää tätä muistikirjaa tai mitään muistikirjaa. Piti äkkiä keksiä jotain, millä piilotan helmikuun.

Kirjoitin kivoja kasvisruokia.

Nyt näyttää siltä, että helmikuun kahdeksantena päivänä on tortellinivuokaa ja yhdeksäntenä mozzarellaa.
Oloni keveni kuitenkin heti, kun sain kalenteriosion parempaan käyttöön.
Tämä vuosi ei selvästikään ole bujoilu-vuosi, vaan ihan joku muu vuosi.

Olen miettinyt, mikä voisi olla tämän vuoden teema?
Tarvitaanko teemaa?

Yritin psyykata itseäni säästäväisyyteen.
Sitä kesti siihen asti, kunnes keskimmäinen halusi lunastaa joululahjansa eli tarpeellisten vaatteiden  shoppailukierroksen.
Minusta on tiettyjä asioita joissa ei kannata pihistellä, mutta semmoinen ajatusmalli sopii hyvin huonosti yhteen säästäväisyyden ja ostoskeskusväsymyksen kanssa. 

*

Onko sinulla mentaalista teemaa tälle vuodelle?