Huolimatta siitä, että käyn kiipeilemässä, minua vaivaa aivan armoton korkeanpaikankammo.
Ja se tuntuu vuosi vuodelta ja kerta kerralta vain pahenevan.
(kiipeilen tosin boulderia, eli ei mitään hirmukorkeuksia, mutta sekin on välillä todella pelottavaa)
Kolmesta suloisesta lapsukaisestani kaksi (Isoveli ja Pikkusisko) harrastaa ja ohjaa kiipeilyä.
Tekevät siis sitä enemmän tai vähemmän työkseen.
Nuo suloiset pikkulapsukaiset antoivat minulle (ja kiipeilykaverilleni eli siskolleni) todella arveluttavan joululahjan: yhteisiä kiipeilykertoja eri paikkoihin.
Ja sitten ne epatot painostavat minua käyttämään kiipeilylahjakorttiani.
Yhtenä päivänä ne ahdistivat minut nurkkaan (siskoa ei tarvinnut, hän on rohkea) ja sanoivat, että nyt me mennään kaikki yhdessä köysihallille kiipeämään.
Minä kyllä varoitin että minua pelottaa aivan vietävästi, mutta ne sanoivat että ei hätää, siellä on semmoiset itsevarmistavat ja kyllä pärjäät ja trallalaa.
Sisko kiipesi kuin ketterä orava ja heittäytyi noin vain itsevarmistavan varaan (sanoinhan, hän on rohkea!).
Mutta minä en pystynyt.
En pystynyt menemään kovinkaan korkealle ylös, enkä varsinkaan heittäytymään alas.
Itketti ja oksetti ja melkein tuli pissat housuun. Niin pelottavaa se voi olla.
Kiipesin alas, ja se on paitsi noloa, myös todella raskasta, koska niitä reittejä ei ole tarkoitettu kiivettäväksi alaspäin.
Sain vähän vetää henkeä ja sitten nuorimmaiseni ilmoitti, että jos et kiipeä itsevarmistavilla, niin sitten kiipeät yläköyttä, mä varmistan.
Ja heilutteli varmistuskorttiaan vielä varmemmaksi vakuudeksi.
Se minun nuorimmaiseni on suurinpiirtein keskikokoisen hyttysen kokoinen, eli siro nuori naisihminen - mitä minä taas en ole.
Mutta niin se vain kieputti varmistuslaitteet ja köydet ja härvelit ja komensi minut seinälle.
Yllättävästi, se oli turvallisempaa.
Kovin korkealle en nytkään uskaltanut.
Mutta sen ammattimaisin ottein köyttä kieputtelevan pikkutiiperin käsiin (tai oikeastaan köyteen) heittäydyin täydellä luottamuksella.
Lepäsin maanpinnalla hetken ja kiipesin uudestaan, nyt muutaman otteen ylemmäs.
Sain taas vetää vähän henkeä, ja sitten se isompi lapsi ilmoitti, että nyt mennään itsevarmistaville uudestaan.
Kiipesimme yhdessä.
Isoveli kannusti ja tsemppasi. Kysyi että otanko kädestä kun lähdetään laskeutumaan.
Ja silitti selästä ja laski kolmeen.
Ja laski uudestaan kolmeen.
Ja vielä kertaalleen.
Maanpinnalla vedin hetken henkeä.
Ja kiipesin uudestaan, ihan yksin. Muutaman otteen ylemmäs.
Ja heittäydyin itsevarmistavaan uudestaan.
Ihan yksin.
 |
| tätä ylemmäs en itsevarmistavilla uskaltanut |
Sen jälkeen menimme yhdessä boulder-puolelle. Siskosta se oli pelottavaa, kun ei enää ollut valjaita tai köyttä, minusta tuntui kuin olisin kotiin tullut.
Vinkeästi jäi sellainen olo, että haluan mennä uudestaan.
Paitsi että en halua mennä uudestaan. Ikinä.
*
En voi kuin ihmetellä esikoiseni kykyä luoda ympärilleen loputtoman turvallinen ja levollinen tila. Hän on rauhallinen, hyväksyvä ja tyynnyttävä ja samalla humoristinen, tai lempeästi hauska.
Hänen kanssaan uskallan.
Nuorimmaiseni on sisukas ja periksiantamaton. Hän ei hellitä, eikä anna toisen hellittää.
Kun katselin hänen otteitaan, sitä kuinka hän ensin kiinnitti valjaisiinsa varmistuslaitteen ja sen jälkeen köyden siihen solmuilla, tajusin että nyt katson ihmistä, joka tietää mitä tekee.
Joka on tehnyt tätä useita kertoja. Ja joka tekee sen huolella.
Ja tajusin, että jos johonkin köyteen, niin tähän voin todella luottaa.
*
ps. on muuten todella vaikea kirjoittaa siitä, että pelkää.
Ja varsinkin että pelkää harrastuksensa parissa.
