joulukuu-melkein-puoliväli-rapo

Kaamosaika alkaa olla syvimmillään.
Hämärää aamusta iltaan.
Onneksi enimmäkseen ei sada.

Miten sujuu kaamostelu? (ihan liian tuoreessa muistissani ovat vielä erityisen raskaat talvet 1 ja 2)

Näennäisesti olen oikein reipas ja rapsakka.
Kirkasvalo hehkuttaa ylipirteää loistettaan aamupalalla.
Nukun suurinpiirtein hyvin yöni, en tarvitse muita apuja kuin äänikirjat.
Olen häärinyt ja touhunnut jouluhengen siivittämänä ympäri asuntoa kuin virvatuli - ensimmäistä kertaa lintukotoon muuttamisen jälkeen minulla on sellainen olo että hallitsen keittiötäni.
Saavutus sinänsä: jokaiselle tavaralle on paikkasa jossain muualla kuin työtasolla.
oli pakko ryhdistäytyä kun yksi teineistä alkoi huomautella asiasta toistuvasti. "kaikilla muilla on siisti keittiö" 
Myös oman siskoni muutto buustasi tarmokkuuttani, mikään ei aja ihmistä niin tehokkaasti kuin sisarkateus. Miksi siskolla saisi olla kiva ja kauniisti järjestetty keittiö ja minulla ei

Niin, päällisin puolin ja näennäisesti olen kuin punaposkisreipas joulupukin muori.

Ytimessäni olen aivan talviunessa.

Kyllä. Käyn uimassa.
Mutta tukalasti ja juuri ja juuri ja nahkeasti kerran viikossa. Kas kummaa, lähes joka kerta kun teen lähtöä, on bussi ehtinyt juuri mennä. Uikkarit ovat kateissa. Vesi on märkää. Bussi meni jo. On muuta tekemistä koko illan. Täytyy raivata keittiötä.
Pahimmillaan uintikertojen välille on tullut taukoa lähes kaksi viikkoakin.

Kyllä. Kerään askeleita askelmittariin.
Mutta haahuilemalla hitaasti jossain kauppakeskuksessa.
Ja sielläkin vain siksi että halusin hetkeksi pois kotoa.

Kyllä. Suunnittelen kaikenlaisia mukavia juttuja, kampaamossa käyntiä, joulushoppailua.
Saatan päästä kampaamon ajanvaraussivulle ja kauppakeskukseen asti.
Mutta heitän homman kesken.
En saa varattua aikaa. En saa mentyä yhteenkään kauppaan sisälle.

Kyllä. Päätän organisoitua ja ostaa uuden kalenterin että voin käynnistää ensi vuoden.
Mutta en muka pysty valitsemaan oikeanlaista kalenteria.
Kaikissa on jotain vikaa. Väärät päivämäärät tai jotain muuta venkuraa.

Kyllä. Syön päivittäin.
Mutta en pysty syömään terveellisesti.
Murehdin vointiani ja painoani. Mutta en pysty tekemään asialle mitään.
Koska kyllähän nyt ihminen on ansainnut pientä sisäistä lämpöä tähän arkeen.
Kyllä pitää voida ihmisen syödä PM pieni makea ihan joka päivä.

Kyllä. Suunnittelen kaikenmoisia joulujuttuja, koska oikeasti nautin joulusta.
Mutta en saa toteutettua yhden yhtä suunnitelmaa.
Suunnittelen joulukorttien lähettämistä, mutta en saa tehdyksi mitään asian eteen.
Suunnittelen jouluaskarteluja, mutta en saa tehdyksi mitään asian eteen.
Suunnittelen jouluruokia, mutta oikeasti mietin että meillä on lanttulaatikko pakastimessa.
Lasken sadannen kerran että meitä on joulupöydässä 11.
En saa päähäni, mitä olemme aiempina vuosina syöneet.
(äiti, älä hermostu. kyllä tämä tästä ja tämä on taiteellinen tehokeino ja kaikkea sentapaista!)

Kyllä. Olen piinallisen tietoinen liikkuvuuden vähenemmisestä ja niskaseudun jumiutumisesta.
Mutta en pysty tekemään ensimmäistäkään venyttelyliikettä.
Koska ei vain huvita. Aloitan sitten huomenna.
Tai joskus toiste.

Kyllä. Luen päivittäin koska lukeminen on voimaannuttavaa.
Paitsi että en lue. Tai luen kirjoja joista en pidä.
Mikä ihmeen järki siinäkin oikein on?



Voiko ihminen olla syväjäässä sisältä vaikka päältä on joulupukin muori?
Mikä järki tämmöisessä edes on?
Mitä järkeä kaamoksessa?
Mitä järkeä siinä, ettei saa hoidettua itseään asioilla joista pitää ja jotka tekisivät hyvää?

*

ps. haluan vielä jakaa kanssanne trauman.
Yksi suloisista pulluraposkistani harrastaa kansantanssia, mikä on ihanaa.
Olen kohta kymmenen vuotta ainakin hinkuttanut tanhun joulu- ja muissa juhlissa  mutta en ole ikinä joutunut tanssimaan.
Tai siis mennyt mukaan yhteistanssiosioihin.

Tällä kertaa tuttava lykkäsi parivuosikkaan pikkuihmisen syliini kesken joulujuhlan että tanssi sä tämän kanssa.
Sitten piti mennä seniä.
Kaikkien näiden yli kymmenen vuoden jälkeen en vieläkään tiennyt mitä on seni.
Jouduin johonkin tanhuapukoululaisten ryhmään ja se parivuotias lapsukainen ei suostunut pitämään minua kädestä kiinni eikä tanssimaan kanssani.

Olen tanssillisesti totaalisen sosiaalinen hylkiö.
Jopa kaksivuotias tietää että tosta hommasta ei tule mitään.

Positiiviseksi on laskettava se, että nyt tiedän mitä seni on.
Siinä tömistellään metkasti.
Mutta tömistelin kumminkin väärin.
piti tömistellä vain toisella mutta minä molemmilla

Pahinta on se, että minun äitini ei kuvannut minua kun kerrankin urheasti tanssin.
kaikkien muiden äidit kuvasivat.

joulukorttihyväntekeväisyysprobleemi

Lahjoitimme joulukorttirahat tänäkin vuonna hyväntekeväisyyteen!

Semmoisia viestejä on viime päivinä tuupannut kaikissa mahdollisissa sähköisissä viestimissä kaikenkarvaisilta kavereilta, puolitutuilta ja lähestulkoon tuntemattomilta.

Ihan semmoista lähdin tässä kaverin puolesta kyselemään, että olisitko muuten lähettänyt minulle joulukortin (minä en olisi sinulle, pahoitteluni. en tiedä osoitettasi)?

Montako joulukorttia olisit laittanut? (minä noin 15, lähinnä sukulaisille; vaikka en ole vielä laittanut yhtään. Hannupekka on unohtanut ne kokonaan)

Olisitko laittanut minulle

a) metsäneläimen

b) lumimaiseman

c) kuvan lapsistasi tai lemmikeistäsi

d) tontun

e) pukin

f) kuvan lapsistasi tai lemmikeistäsi tontuiksi pukeutuneena

g) seimihenkisen tai hengellissävytteisen

h) kuvan lapsistasi tai lemmikeistäsi seimihenkisinä?

Minä joko g) tai f).

Sitten kun se minun kaverini on semmoista kyynistä sorttia, niin lahjoititko ihan oikeasti sen koko joulukorttisumman hyväntekeväisyyteen? Esim. että jos olisit laittanut 70 joulukorttia (varmaan tulisi niin paljon, kun minäkin kerta olin siinä listalla?) niin laitoitko 1,4€x70 + kortin hinta esim. 70x1€?

Aika hulppea summa kyllä, melkein 170€.

Niin ihan koko summanko laitoit?

Saanko kysyä että mille hyväntekeväisyydelle? 

Ei muuten mutta se minun kaverini on kamalan utelias. Vai saako vielä äänestää että mihin. 

Minun mielestäni lasten joululahjakeräyksiin, kaikkein mieluiten teini-ikäisten lahjakortteihin. 

Että saavat vähävaraiset tehdä niitä juttuja mitä teinien kuuluu. 

Ihan silleesti vaan kun kaverin kanssa tuossa veikkailtiin, että itseltä ehkä jäisi laittamatta ja saattaisi olla saituus ja nuukuus ja esim. suun ruoka ja juoma ja meno muu mihin saattaisi lipsahtaa osa. 

Mikset laittanut vaikka jonkun hyväntekeväisyysjärjestön kortteja kun olisi tullut tuplailo: hyväntekeväisyys ja hyväntekeväisyys. 

Ja semmoista myös kysyn, että kun nyt kumminkin näit vaivaa ja laitoit kivan joukkopostauksen ja jonkun hassun giffin missä oli nyökittelevä poro ja semmoista, niin olisiko ollut iso vaiva laittaa että tämä on joulutervehdys, hei ja iloista joulua!

Kun tämmöiselle pienelle ihmiselle tulee huono omatunto koska

1) sinä et ollut joulumuistamislistallani

2) hannupekka on unohtanut koko joulukorttihommelin

3) lapset ja kissat eivät suostuneet kuvaan

4) eivät ainakaan tonttuasuissa

5) no ei tod. missään seimiasussa

6) ihan varmalla ei olla puolialastomia enkeleitä, mitä sä oikein kuvittelet?

7) en kumminkaan olisi hyväntekeväisyyteen laittanut noin paljoa

8) enkä osannut päättää että mille hyvälle

9) osa meni kumminkin suklaatiin.

10) se on kyllä jollain mittarilla hyväntekeväisyyttä.

11) kait.

12) luulisin

13) onhan, sanokaa nyt!?

itsenäisyyssekalaisia

Ollut vähän tohinaa työelämässä, olen vissiin tulossa vanhaksi ja hitaasti, kun ihan perustyö tuntuu vievän aikaa paljon enemmän kuin aiempina vuosina.

Viimeiset pari viikkoa ainakin olen hekumoinut tällä itsenäisyyspäivän pitkällä viikonlopulla: ilmassa tuntuu olevan levon tarvetta...

Tarkoitukseni oli vanua pyjamasillani puoleen päivään, lukea, ottaa päivänokosia, lukea, ottaa päivänokosia ja aivan ehdottomasti olla juhlaviettämättä itsenäisyyttä mitenkään.

Ajauduin puoliksi vahingossa- uskokaa pois, olen sellainen ihminen, jolle käy juuri niin! - raivoamaan kuivatarvikekaapissa.

Tavallaan kyse oli ihan sellaisesta normaalista eskaloitumisesta: tekisi mieli laittaa joulua, muttakun ja muttakun ja muttakun. Että ensin pitää vähän sitä, vähän tätä ja vähän tuota. (esim. että voisi leipoa pipareita, mutta siirappi on kyykyssä jauhopussin takana ja kappas vain, päästäkseen käsiksi jauhopussiin, pitää nostella sivuun Lehtorin teekokoelma etc)

Kaivelin kaapin uumenista kaikki kriittiset massat esille, tuijotin tuimasti joka ikistä pastarasiaa, nuudelinyssäkkää ja säilyketölkkiä. Minulla on hyvin elävä mielikuva siitä että syksyllä olisin perannut kaapin jo kertaalleen. 

En vissiin kuitenkaan tänä syksynä.

Tai sitten olen tehnyt sen hommelin ilman silmälaseja, sen verran oli päiväystavaraa kaapin uumenissa.

No, kesken kuvatavarakaapin raivauksen - uskokaa pois, olen juuri sellainen ihminen - ajauduin ihan vahingossa värkkäämään tiramisua.

Kyse on ihan normaalista eskaloitumisesta. Kun siinä raivailet, alkaa ajatus vaellella sekavasti ja yhtäkkiä muistaa että jääkaapissa on isrish creme -rahkaa ja mitäs jos sitä työntäisi tiramisuun, niin mitä siitä seuraisi.

Ja kun kerran raivausputki oli sujuvassa käynnissä, päädyin miettimään, mitä tapahtuisi jos väliaikaissijoituskohdassa, hankalasti olkkarissa ryönäkasoja keräävä lipasto siirtyisikin keittiöön. 

No, sehän sopi keittiöön juuri niin kuin piti. Lehtorin sanojen mukaan niin kuin se olisi ollut siinä aina.

Keittiöstä tuli jotenkin huoneempi, ja sain aikaan kuvauksellisen asetelman.

Liikunnan pariin en valitettavasti ajautunut vahingossa, vaan yritin tehdä lähtöä ainakin monta tuntia. Aina muka tuli jotain kotinykerrettävää lisää.

Lopulta tajusin, että minun on kertakaikkisen pakko nykäistä rujo ruotoni edes hetkeksi ulos. Päätin kävellä sankarihaudoille, kun en ole siellä kait ikinä ollut. Tai ainakaan itsenäisyyspäivän iltasella.

Ensimmäistä kertaa ikinä.

Tajusin sen silmänkantamattomiin jatkuvan surun, uhrausten, luopumisten määrän. 

irrallinen lomaolo

Muistan kun keskenkasvuisena kävin silloiselta kotipaikkakunnalta Turussa oikomishoidossa. Oiontamatkat olivat toisinaan kivuliaita, aina aika väsyttäviä (miksi minulle annettiin aina aamun ensimmäinen aika?) ja sitten niissä oli toisinaan sellaista mahtavaa irrallisuutta ja tyhjänvaeltelua. Varsinkin välipysähtymispaikassa, jossa vaihdoin bussia Turun bussista kotipaikan bussiin.
Oli jotenkin tosi mahtavaa vaellella kaikesta irrallaan vieraassa paikassa.
Muistan että niihin aikoihin luin kaikenlaisia orpolapsi- ja karkailukertomuksia, joissa oli samanlaista irrallisuutta ja kuulumattomuutta.

Käväisin tässä eräänä päivänä työasioissa Tampereella.
Tällä kerralla junat osuivat kohdilleen niin, että minulle jäi pikkuisen reilu tunti ennen kokouksen alkua, juuri riittävästi.
Räntää oli, ja liukasta enemmän kuin kotona länsirannikolla, varovaisesti piti  hipsutella.
Hipsuttelin ja liukastelin omassa rauhassani lounastunnille kiirehtivien tamperelaisten keskellä, olin irrallinen ja nautiskelin ihan vain omista oloistani. Puikahtelin satunnaisiin kauppoihin ja metsästin täydellistä kalenteria ensi vuodelle ja katselin kaikenlaisia turhakkeita joita en kotonurkissa katselisi.
Sitten löysin kauppahallin!
Miksi kukaan ei ole kertonut minulle että Tampereellakin on kauppahalli?
Kauppahalleissa on aina oma tunnelmansa, siellä vasta voikin hipsutella irrallisena ja melkein kuin ulkomaanmatkalaisena.

Haluaisin ottaa Tampereen haltuuni sellaisella vähäväkisellä turkulaisella tavalla, niin että tietäisin jotain muutakin kuin juna-aseman ja Ilveksen hotellin, jossa meillä on aina kokous. 

Nyt tiedän että on kauppahalli.


Kokous oli hyvä ja päivässä parasta oli irrallaan vaeltelu ja se että junassa en nukkunut vaan luin mennen tullen ja oli melkein kuin lomalla olisi ollut

Marraskuun luetut

Voi hyvät hyttyset, joko se marraskuu meni? 
Peruslukukuukausi: monenlaista sekalaista, muutamia aloitettuja, jotka eivät marraskuun aikana aivan ehtineet valmiiksi, muutamia hyviä lukukokemuksia.

Juha Itkosen Ihmettä kaikki kosketti - varsinkin keskosvanhempaa. Melkein meinasin kaivaa plagiaattikortin esiin, niin samantapaisin kokonaisuuksin Itkonen tuntemuksiaan kuvaa, tosin toki paljon kauniimmin ja ilmavammin. Olen aivan faniutunut Itkosen kieleen, työn alla kolmas (vaiko neljäs?) kirjansa parhaillaan.
Petyn aina vähän, kun kirjailija etäännyttää itsensä määrittelemällä (tai antamalla muiden määritellä?) teoksensa autofiktioksi, toivoisin uskallusta tulla esille omana itsenään, ilman fiktiota.
Kirjavink jostain lukemastani lehdestä. 

Ja kotvimiskirja oli selvästi kuukauden hitti!

Jos taas kaipaat kevyttä hömpettä, lue Honkasalon Vie minut jonnekin (kirjavink. ihanalta P:ltä, kiitos. Osui!)

Jos kehopositiivisuus kiinnostaa, lue Jennifer Weinerin lyhärit.

Iloksenne: kuukauden luetut:
(ja koko vuoden luetut tästä klik.)

Sarah Knight: Elämä vie ja sinä vikiset. Eli kuinka lakkaat voivottelemasta sitä mitä pitäisi tehdä jotta voit tehdä loppuun sen mitä täytyy tehdä ja alkaa tehdä sitä mitä ikinä haluatkaan tehdä. Pikkuhauska elämänhallintaopus, semiroimakka kirjoitustyyli. Palastele, palastele, suunnittele ja tee. Aivan toisenlainen näkövinkkeli kuin Kotvimiskirjassa. Rubin ohjeistaa samaa asiaa, mutta minulle mieluisammalla tyylillä. Ihan kiva peruselämänhallintaopus.

Laura Honkasalo: Vie minut jonnekin. Tarina ajan hermolla: mitä elämältä voi haluta, jos ei oikein tiedä mitä haluaa? Onko blogien kiiltokuvamainen elämä totta, ja mistä voi tietää mitä oikeastaan elämältään haluaa, mitä tapahtuu jos on aikuinen mutta ei halua elää aikuista elämää, entä jos on vankina omassa elämässään? Sympaattisen hauska aikalaistarina nuorten naisten elämästä, blogeista ja elämän suurista kysymyksistä. Pidin ensin oikein paljon, mutta lopussa alkoi ottaa päähän, kun loppuratkaisu oli tiivistetty muutamaan sivuun ja vähän halvalla tyylillä. Kepeää ja hyväntuulista viikonloppuluettavaa kyllä. 

Tuija Lehtinen: Tuhansien aamujen talo. Vaisumpaa Lehtistä välipalana.

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki. <3 (en tiedä onko tämä autofiktiota vai mitä, mutta <3!) e-kirja

Jenny Kangasvuo, Jonna Pulkkinen, Katri Rauanjoki: Kotvimisen vallankumous. Kertakaikkisen oivallinen kirja kotvimisesta ja vääjäämisestä (sekä vähän myös prokrastinaatiosta)! Jouduin välillä kotvailemaan opuksen kanssa, mutt oi ja voi! Kyllä kannatti. Sellaisia kirjoja, jotka 1) herättävät innostusta ja inspiraatiota ja 2) aiheuttavat kysymyksen: miksi minä en keksinyt tuota ajatusta. Lue, jos olet kotviva tyyppi! E-kirja

Naoki Higashida: Miksi minä hypin. Autistisen nuoren kysymys - vastaus -kirja autismista. Suhtauduin vähän skeptisesti, koska oletin että kirja on kirjoitettu fasilitoimalla. Piti katsoa muutama kuva ja video netistä kirjan luettuani. Omalla tavallaan mielenkiintoinen kurkistus ihmismielen syvyyksiin; silti jotenkin koin, että en saanut otetta Naokin maailmasta. Olen lukenut joitakin muita vastaavantyyppisiä dokumentaatioita, joissa neurotyypillinen ja -epätyypillinen maailma onnistutaan kohtauttamaan. Liekö tässä kirjassa jotain kadonnut käännösten tai kulttuurierojen myötä? Nopea välipäla sunnuntaipäivälle. Kirjavink jonkin blogin kautta.

Ilkka Koivisto: Blogitaivas repeilee. Kirjoituksia uskosta pilke silmäkulmassa. Pieni kirjanen aiemin blogissa ilmestyneitä oivalluksia kristinuskosta. Osa hauskoja, naurattavia, sympaattisia, todellisia oivalluksia. Mukava, nopealukuinen sunnuntaipäivän välipala. Löysin blogisuosituksen perusteella.

 Ulla-Lena Lundberg: Metsästäjän hymy. Matkoja kalliotaiteen maailmassa. Lokakuussa ihastuin Lundbergin siperialaisiin lintumatkoihin, ja odotin tältä kirjalta samanlaista huumaannusta: matkoja kalliomaalausten parissa. Kirja oli tieteellisempi (?) tai ehkä perusteellisempi, jaksoin lukea sitä vain pienissä pätkissä. Kieli ei ollut yhtä ilmavaa ja kannattelevaa, kokemukset eivät olleet niin eläviä, eikä mielikuvitukseni riittänyt visualisoimaan kalliotaidetta. Kuvitusta olisi saanut olla enemmän. Viehätyin kuitenkin pyhän ja profaanin pohdinnoista ja kirjoittajan selvästä, syvästä rakkaudesta kalliotaiteeseen. Kiehtova, mutta itselleni vähän työläs luettava. Kirjavink kirjaston sinua saattaisi kiinnostaa myös -algoritmin kautta.

 Jennifer Weiner: Hungry Heart. Adventures in life, love and writing. Chicklit-kirjailijan lyhäreitä kehopositiivisuudesta, feminismistä, lapsista, rakkaudesta, sinkkuudesta, avioliitosta. Osa kirjoituksista on ilmestynyt aiemmin kolumneina eri lehdissä, osa on kirjoitettu ilmeisesti tätä kokoelmaa varten. Kirja avaa Weinerin elämän kipupisteitä ja antaa näkökulmia hänen kirjoihinsa. 

Heidi Foxell, Teemu Potapoff: Luodinkestävä. Hyvinkäällä silmittömässä ammuskelussa haavoittuu vakavasti nuori poliisikokelas. Heidin elämä muuttuu silmänräpäyksessä aktiivisesta urheilullisesta ja opiskeluihinsa sitoutuneen nuoren poliisikokelaan elämästä potilaan elämäksi. Tarina on kirjoitettu haastatteluiden pohjalta ja on paikoin hieman pomppiva. E-kirja.

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
keittokirja
tietokirja
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

lähestyvän adventtihysterian kriizi

Annoin periksi jouluhenki Hannupekalle.
(harmillisesti on ollut vuosia, jolloin hän ei ole kunnolla ollut käytettävissä; mutta onneksi toisinaan hannupekka on jyllertänyt oikein urakalla. En voi sille mitään, rakastan adventtiaikaa.)

Hannupekka on aloittanut salakavalan esiinmarssinsa jo nyt.

Eräänä viikonlopun aamuna teineille kehittyi lievä kriizi himmelimaniasta, koska alkoi näyttää siltä ettei taloudessa ole ruokatarjoilua ensinkään kun ehtoisa emäntä pykää himmeliä mehupilleistä tukka pörhössä, pyjama päällä ja kissa kiinni pillin toisessa päässä.
Kaiken lisäksi himmeli on ripustettu väärään kattokorkeuteen. (ehtoisa emäntä alkaa olla talouden lyhyin)

Toisena arki-illan iltana teineille kehittyi jo suorastaan lievää suurempi kriizi kun hannupekka ja talouden ehtoisa emäntä olivat yhteistuumin päättäneet ruokota saniteettitilat kerralla joulukuntoon.
Eivät lapsiressukat ehtineet hyvästellä rakkaita vuosikertahammasharjojaan, tyhjiä hammastahnaputkiloitaan, hartaasti keräämiään laastariteipin suojapapereitaan ja muuta silppusälppyä joita ne olivat ansiokkaasti varastoineet hygieniatarvikekaappeihinsa.

Palautin mieleeni kypsän aikuisen joulukalenterini.
Kannatan yhä ja edelleen lämpimästi marttojen ohjetta: siivoa kaappisi vain jos aiot viettää joulusi siellä. Kaikesta huolimatta olen myös vähänpikkuisen sitä mieltä, että osa joulutunnelmasta tulee pienen vaivannäön myötä.
Mihinkään koko päivän - tai taivas meitä varjelkoon, koko viikonlopun - siivous-sisutusurakointiin en ryhdy, mutta pientä itsetyytyväisyyttä aion nostattaa yllättävällä ryönäkasojen ruokkoamisella.
(ja uusilla matoilla*! Vallilan outletista, kun halvalla sai. Ja kun kissavahvuudesta on joutunut puutuksiin oksentelevais-pissiväis-sotkevainen kissayksilö)

Sellainenkin kriizi on kehittymäisillään, että joulukuun ensimmäinen päivä, kertakaikkisen täydellinen adventtihysterian päivä, on buukattu aivan käsittämättömän paljon liian täyteen. (kolme työkeikkaa + kummipoika hoitoon) Minulla on nimittäin kätevä omatekoinen sääntö, että joulujuttuja saa kaivella kaapeista esiin vasta ensimmäisenä adventtina.
Missä ihmeen välissä tänä vuonna adventtihysterioin?
Milloin marssivat tontut jonossa ja kuka ripustaa jouluverhot ja missä ovat jouluvalot?
Kysyn vaan.
Kuka vastaa, häh?



***

(*) kotikotona hamassa lapsuudessa vaihdettiin jouluksi matot ja verhot. Muistan vieläkin sen ihanan tunteen paljoiden varpoiden alla kun jouluaattona hipsutteli joulumatoilla. Vaikka kyllä ne matot tietysti vaihdettiin jo ennen aattoa.
Mutta siitä tulee sama fiilis kuin mikä on Melukylän lasten joulussa: "pelkäsin ettei äiti ole ehtinyt saada kaikkea valmiiksi. Mutta voi! Alhaalla salissa oli suuri kuusi koristeltuna ja kaikki oli ihanaa ja jouluista" (tjsp)

**

kuvituskuva: joulucheck

Joulucheck
- jouluruuat? -> lupasin yhdelle että tänä vuonna jo vihdoin kasvatamme omat lantut, eipä tässä vielä hätiä mitiä
- jouluvieraat -> ketkä tulee?
- kuusi? -> kiipeääkö Elma kuuseen, kenen päälle se kaatuu? Nuoriso ehdotti extreme-joulua: oikea kuusi ja elävät kynttilät. meillähän ollaan monta vuotta eletty minikokoisten ruukkupuiden aikaa, siitä tulee vuosittain noottia. Mutta kun kerran heräsin kuusen alta, enkä siitä syystä että olisin sammunut sinne, vaan koska kuusi hyppäsi sänkyyni keskellä yötä yhdessä seonneen kissan kanssa... luultavasti myös muutama naapuri heräsi yhtäaikaa kanssani.
- joululahjat? -> pitääkö olla?

"mä ihan vaan vähän haistan"

Sekalaista sälää ja roipetta

mitä en tehnyt viikonloppuna:

- en nukkunut tarpeeksi monia päikkäreitä -> päikkäreiden nukkumisen onnistumisesta on tullut hyvän viikonlopun mittari.

- en mennyt kahvilaan lukemaan kirjaa -> jostain syystä kuvittelen että kirjan lukeminen kahvilassa olisi jotenkin mukavan rentouttavan viikonloppuista. En ole ikinä kokeillut sitä, tekisi mieli. Niin kuin sillä tavalla, että ihan varta vasten menisi kahvilaan vain lukemaan. (olin kyllä katsomassa jalkapalloa Lehtorin kanssa, eli kantapaikassa lukemassa, mutta ei se varmaan ole ihan sama asia. Siellä on niin huonot penkit)

- en aloittanut jouluhössötystä vaikka mieli teki -> jostain syystä olen tänä vuonna jo ihan monta viikkoa ollut aivan jouluhepakassa. Yritän säilyttää maltin vielä muutaman päivän ja sitten räväytän jouluhysterian täysille. Missäköhän kaikki valot ja muut ihanat jutut ovat? Mistä löytyy lattialistojennuohoushammasharja?

- en tehnyt palapeliä taaskaan -> se on ihan vaiheessa, pitäisi saada valmiiksi ennen joulua, että päästään syömään yhteiseen pöytään.

- en tehnyt kotihommeleita -> kyllähän nyt ihmisellä on muutakin tekemistä kuin kotihommelit. Paitsi tein kyllä vähän ruokaa ja leivoin leivän.

- en mennyt tarpeeksi ulkoilemaan kun oli nätti ilma.


Sunnuntai-iltana tajusin, miksi viikonlopuista jää aina niin keskeneräinen ja jotenkin multityydyttymätön olo.
On ihan hirmuisen paljon asioita joita voisi tehdä ja haluaisi tehdä ja pitäisi tehdä.

Vaikka viikonloppu oli ihan hyvä: luin pari kirjaa, vietimme aikaa yhdessä erilaisilla kokoonpanoilla, kävimme ystäväperheen kanssa ulkoilemassa, nuoriso huolehti pinnallisesta kotihommastelusta...
silti tuntuu siltä että melkein kaikki jäi tekemättä ja kokematta.

Pitäisi osata lyhentää mentaalista haluaisin /pitäisi /voisi /on aivan pakko -listaa.


**

Kaipaan kirjoitusaiheita.

Toivepostaustilaus: mikä askarruttaa mieltäsi, mistä haluaisit lukea?

ps. ihan vähän annoin periksi jouluhengelle.

Testasin himmelintekoa.

Koeajoin nuukuuksissani ensin mehupilleillä, ei se ihan mahdotonta ollut. 

pientä laittoa toki, jos ihminen on taipuvainen mittaamaan silmämitalla. Voi olla ettei tullut ihan symmetrisiä tahokkaita.

ps2. Lehtoriin iski mustaperjantain hysteria. Se varasi meille matkan maailmalle keväällä.

Minä olin ajatellut että nuoriso tulee roikkumaan lahkeessa ja inisee että älkää menkö ja älkää jättäkö ja mikseimepäästä mukaan. Höh ja pöh. Kaksi kolmesta tuuletti, yksi oli vähän että aijaa ja kaikki kolme sanoivat että menkääpois. 

Syksyn kakskytvee avista -juhlareissu toteutuu siis muodossa kakskyt-ja-puolvee -fiesta.