Muutamana iltana (tai oikeammin yönä) pohdin kovasti isyyden ja vanhemmuuden dilemmaa. Luin nimittäin Mape Morottajan: Missä on puolet minusta - tuntematonta DNA:ta etsimässä. Takakansitekstistä: "...tarinat nostavat esiin dna-testauksen villin maailman ja uudenlaiset moraaliset kysymykset, joita testaukseen liittyy. Perheitä yhdistyy ja rikkoutuu, mutta lapsen oikeudet ovat vahvat" Siinäpä kirjan ydin, joka oikeastaan valitettavasti puuttuu - nimittäin ne moraalisten kysymysten pohdinnat.
Kirjassa on 11 tarinaa, joissa kaupallinen dna-testi on vaikuttanut usean ihmisen elämään. Isättömät aikuiset lapset ovat testausten kautta onnistuneet jäljittämään pimentoon jääneen isän, lahjasolulapset /lasten vanhemmat lapsensa solun lahjoittajan. Mielestäni kirjassa pohditaan aivan liian vähän kaupallisen testauksen eettisiä, moraalisia ja juridisia ulottuvuuksia.
Kun yksittäinen ihminen onnistuu tonkimaan esiin isäoletetun, jolla ei ehkä ole ollut minkäänlaista tietoa siitä, että jossain nuoruudessa on tullut isäksi saati minkäänlaista mahdollisuutta ottaa isyyteensä kantaa, voi hajalle mennä paljon.
Jos (ja kirjan mukaan myös kun) uusi jälkikasvu painaa päälle, ja vaatii isyyden selvittämistä oikeusteitse, hajalle voi tosiaan mennä valtavan paljon.
Jos olet lahjoittanut sukusoluja anonyymisti (ei ole enää nykypäivänä mahdollista), voi kaupallisen testauksen jälkimainingeissa tosiaankin oven takana kolkutella liuta lahjalapsia.
Pohdin kovasti dilemmaa lapsen oikeudesta vanhempiin (tässä tapauksessa lähinnä isään) ja toisaalta isän oikeuksia. Isä on tässä kuviossa todella heikoilla: hänellä ei ehkä ole tietoa koko lapsesta, hänellä ei ole koskaan ollut mahdollisuutta ottaa kantaa isyyteensä millään tavalla, ja häneltä on tieto pimitetty ehkä kymmeniä vuosia ja yhtäkkiä häneltä vaaditaan tilanteen tunnustamista ja tunnistamista. (niinniin, jokainen sukupuolinen kanssakäyminen on potentiaalinen lapsi, olen minä uma-aaltoseni lukenut, mutta silti)
Voiko aikuinen lapsi yrittää ehjätä itsensä ja rikkonaisen lapsuutensa rikkomalla muiden perheitä ja elämiä?
Koen että ongelmana on nimenomaan kaupallinen dna-testaus, joka mahdollistaa suorat ja hyvin suorasukaiset yhteydenotot henkilöihin joilla ei ole ollut mitään mahdollisuutta valmistautua tilanteeseen. Koen isäänsä etsivien lasten tavan olla yhteydessä ja olettaa saavansa itselleen kokonaisen uuden perheen ainakin osassa kuvattuja tarinoita todella röyhkeäksi ja epärealistiseksi, sekä myös hätäiseksi, vastauksia on odotettu päiviä, korkeintaan viikkoja.
Olisi aivan eri asia jos yhteydenotto tulisi viralliselta taholta ja tavalla joka antaisi aikaa ja mahdollisuuden jotenkin puolueettomasti ja puolueettomalla maaperällä kohdata tilanteen ja myös säädellä sitä. (kuvittele että olet jossain kaupan kassalla ja some-kanavaan tupsahtaa viesti että hei iskä!)
Yritin kovasti ymmärtää ja asettua erilaisiin rooleihin: jos olisin luovuttanut omia sukusolujani nuorempana - miltä tuntuisi (olisin tehnyt sen - ja olen sitä aikoinaan harkinnutkin - hyvää hyvyyttäni. en haluaisi tietää mahdollisista lapsista, enkä olla yhteydessä), jos Lehtori olisi luovuttanut sukusolujaan (en tiedä onko, en omasta puolestani haluaisi olla yhteydessä siihen jälkikasvuun, en tiedä mitä ajattelisin jos sellaisia ehdotuksia tulisi), jos Lehtorille ilmestyisi yllätyslapsia (paljon saattaisi hajota, en pystyisi), jos omille vanhemmilleni ilmestyisi yllätyslapsia (samoin, paljon saattaisi hajota, en ehkä pystyisi kohtaamisiin), jos itselleni kävisi ilmi että en olekaan sukua vanhemmilleni (en osaa edes kuvitella).
Monet lait laahaavat perässä, eikä kaupallisten ulkomaisten toimijoiden toimintaa edes voida lakiteitse sillä tavoin säännellä että testaaminen ja tunnistaminen tapahtuisi puolueettomalla maaperällä, mutta tätä dilemmaa pohditaan kirjassa valitettavan vähän. Tarinoissa keskitytään lapsen oikeuteen vanhempaansa.
Samoin valitettavan vähän kirjassa pohditaan sitä tapaa, miten uudisvanhempaa tulisi ja kannattaisi lähestyä.
Onko aikuisella lapsella oikeus uudisvanhempaan?
Hänellä on toki oikeus tietää syntyperästään, mutta onko hänellä oikeus olettaa saavansa itselleen vanhemman?
Onko vanhemmalla, joka ei ole tiennyt vanhemmuudestaan (tai joka on hyvää hyvyyttään lahjoittanut solujaan) mitään oikeuksia, vai onko hänen otettava vastaan velvollisuutena uudislapsen vaatimus perheeksi muodostumisesta, perheeseen kuulumisesta, yhteyden pitämisestä?
Ongelmallista on se, että sukusoluja on vuoteen 2007 asti voinut lahjoittaa anonyymisti, mutta anonyymiteetti ei kaupallisen toiminnan takia enää säily. Riittää kun joku lahjoittajan suvussa tekee testin, josta tulee osuma lahjalapsen testiin, sen jälkeen jäljellä on vain ahkeraa kaivelua, ja anonymiteetti on purettu.
Ja toisaalta ongelmallista on se, että (vaihnkolapsen) isä ei ole tiennyt isyydestään, eikä ole voinut ottaa siihen millään tavalla kantaa.
Minulla naisena on aika vahva käsitys siitä, montako lasta olen maailmaan puskenut ja kenen kanssa, ja vahva tieto myös siitä että sukusolujani ei ole maailmalla jaossa, mutta miehillä tilanne voi olla aivan toinen.
Kirja todellakin herätti pohdintoja - säälin Lehtoria joka joutui kylmiltään ottamaan kantaa juridisiin, eettisiin ja moraalisiin kysymyksiin, usein joko luokattoman myöhään illalla tai kohtuuttoman aikaisin aamulla (hei herää! jos dna-testissä paljastuu uusi lapsi niin tuleeko se osalliseksi perintökaaresta? onko teidän edelfeltit uhattuna? voiko tulla uusi perinnönjako?).
Hänen suvussaan on testejä tehty, koska siellä etsitään sekä kadonneita esivanhempia että kadonneita sisaruksia. Itse taidan jättää testit väliin.
Aikani mouhattuani ehdotin Lehtorille että kannattaisi liittyä patriarkaattiin, kun on niin huonossa jamassa tuo miesten isyyshommeli.
Silleesti vissiin hyvä kirja kun paljon tuli pohdittua ja vielä enemmän mouhattua. Sekä ihan asiallisesti keskusteltuakin.
*
edit vähän myöhemmin (polveilevan + mouhaavan keskustelun jälkeen, kun olin luvannut lopettaa ihan kohta)
Lehtori: sä taidat tarvita aina välillä tommosta. on se hyvä että sulla on tollaisia kirjoja.
Lehtori (vielä vähän myöhemmin) on se hyvä että sä et ole politiikassa.
minä: nojoo, mä lopetan ihan just. toivottavasti toi lukualgoritmi suosittelee mulle välillä taas jotain kevyttä hömppää