Kesäisiä tarinoita, seikkailuja ja kohtaamisia 27 - haikeus lähiössä



Yhtenä päivänä iltakävelyllä huomasimme, että päiväkotia oli alettu purkaa.




päiväkodin piha


päiväkodin piha



Olihan se minulla tiedossa, totta kai.
Mutta oli se silti kummallisen näköistä. Yhtäkkiä noin vain, puolet päiväkodista oli romutettu maan tasalle.
Se tyhjyys on huutava.

julisteet päiväkodin seinällä

Yritin kuvata ikkunasta sisälle: pedagogiset julisteet olivat vielä seinällä.

Melkein yhtä lohduton näky oli muutaman vuoden takainen koulun purkuoperaatio. Siellä olivat aikoinaan koululaisten piirrustuksetkin seinillä.



purkukoulun piha muutaman vuoden takaa

harmittaa vieläkin, etten käynyt keräämässä
purkukoulun seinässä olleita kirjaimia talteen




purkukoulun jumppa- /juhlasali
muutaman vuoden takaa





Koulun tilalle on jo aikoja sitten noussut tilaelementtikoulu (minun lapsuudessani meidän koulun pihassa oli viipalekoulu), ja päiväkotikin on väliaikaismajoituksessa tilaelementissä.

Päiväkoti rakennetaan uudestaan, ja koulu nousee parempaan paikkaan suurempana.

Mutta silti: ne yksiköt, joissa meidän lapset ovat saaneet varhaiskasvatusta ja alkuopetusta, ovat kadonneet.
Kummallista.












 

Kesäisiä tarinoita, seikkailuja ja kohtaamisia 26 - optikolla

 Minulla on jonkin aikaa, suunnilleen kaksi vuotta, ollut moniteholasit, mutta kevään mittaan ne ovat alkaneet tuntua hankalilta. 
Hylkäsin ne sitten oman onnensa nojaan ja olen tihrustellut mitenkuten menemään. 
Ja lukulasit minulla myös on, kun minun mielestäni lukeminen monitehoilla käy ihan työstä.
Jotain häiriötä niissä lukulaseissakin on.

Varsinkin niissä varmaan yli viisi vuotta vanhoissa, kaikkein rakkaimmissa laseissani, joita en ikinä vie edes kotiovesta ulos, kun ne ovat niin mukavat ja rakkaat.
Niitä pidän melkein koko ajan päässä kotona, vaikka ne ovatkin vain lukulasit.
(paitsi viime aikoina ovat olleet vähän oikukkaat)

No, tunnustin tosiasiat ja varasin ajan optikolta.

Minulla on aina vähän semmoinen huijariolo kun menen optikolle, koska joskus kouluvuosina minulle niin sanottiin.
Että älä yritä huijata, et sinä mitään laseja tarvitse. 
(tarvitsin kyllä lukulasit heti kun koulusta pääsin. Mutta huijarifiilis jäi.)

No niin, siis varasin ajan optikolta. Kaivelin oikein papereistani että kuka olikaan se tosi kiva ja hyvä ja varasin ajan hänelle.

kuvituskuva

Sitten menin sinne optikkoliikkeeseen ja myyjäihminen sanoi, että tämä on sitten etänäöntarkastus.

Ja minä että mitä?

Ja myyjä siihen että eikö sulle ole kerrottu, tämä on tämmöinen etänäöntarkastus. Optikko on tuolla tiimmssissä ja ohjailee sieltä laitteita ja tekee tutkimuksen ja minä olen tässä sinun kanssasi.

Vähän siinä äkistelin, mutta toisaalta. Olin varannut ajan sekä konkreettisesti että henkisesti, ja asennoitunut uusien lasien hankintaan juuri nyt. 
Ja niin sitä sitten tutkittiin näköä etänä.

Myyjäihminen oli semmoinen tosi mukava, jonka asiakkaana viimeksikin olin, ja minulla oli hänen kanssaan hyvä ja turvallinen ja mahdollisimman vähän huijarinen olo.

Valitsimme kehykset - monitehoiksi otin ihan samat kuin edellisetkin, kun ne ovat olleet melkein yhtä hyvät kuin rakkaat (nyt jo lähes käyttökelvottomat) lukulasinikin.
Uudet lukulasit päädyin ottamaan erilaiset. (koska niitä rakkaiden kehyksiä ei ole ollut saatavilla vuosiin, ostin ne aikoinaan alelaarin pohjalta)
Ja se myyjä onnistui myymään minulle vielä aurinkolasitkin.
(minä olen joissain asioissa todella laiska, lasit ovat sellaiset. Vähimmän mahdollisen vaivan kautta, ja tukkukauppana jos vain suinkin mahdollista.)

Nyt minua jännittää ihan vietävästi, ovatko ne linssit sittenkään oikeanlaiset, koska se näöntarkastus oli niin nopea ja ripeä ja vauhdikas.
Että olenko nähnyt silleen kuin kuuluu, vai olenko kumminkin ihan huijari taas kerran.

Kai linsseissäkin joku takuu sentään on, jos on ihan vääränlaiset tulleet? 


Kesäisiä tarinoita, seikkailuja ja kohtaamisia 25 - leipomisen kaipuu

 Laivareissulla katselimme lapsiperheitä.

On hetkiä, jolloin kaipaan aivan vietävästi sitä aikaa kun meillä oli ruuhkaa joka puolella.

Kaipaan leipomista ja kokkausflow:ta ja välillä ihan vain kunnon ruuanlaittoa.

Ehkä eniten kaipaan leipomista.

pikkusämpylöitä


Koska emme juurikaan syö vaaleaa leipää, saati kakkuja, pullia tai pikkuleipiä, niin minuun on kasautunut kosolti ylimääräistä leipomisenergiaa.
Työvuoden aikana sain osan purettua ihan töissä, satunnaisesti mutta kumminkin.
Nyt minulla ei ole leipomiskohdetta. 
Ruokaa sentään laiskasti laittelen aina välillä (meillä on tosin viime aikoina ollut aika paljon päiviä ja kertoja, jolloin syystä tai toisesta olemme syöneet muualla kuin kotona ja jonkun muun laittamaa ruokaa)

kotitekoisia grissineitä

shakkiruututreeni 

haltialeipää ja kuminakakkua



Sitten kun nuorisoa pukkaa käymään ja toivoo ensimmäisenä että tarjolla olisi äidinleipää ja aamupalaksi puuroa, olen aivan hanskat hukassa.
Ihan kuin en olisi ikinä puurokattilaa nähnytkään.
Ja leipätaikinallekin joudun melkein kaivelemaan ohjeen erikseen.

Välillä kaipaan leipomista niin paljon, että sieluun sattuu.

Se oli arkinen oma hetki, oma rauhallinen flow.
Se oli sitä, että sai ruokittua kaikki.
Se oli sitä, että lapsille oli tarjolla äidinleipää.



näkkäriä



ps. pahinta on se, että haluaisin perehtyä hapanjuurileivontaan, mutta minun ei kannata edes harkita juuren käynnistämistä, kun sille leivälle ei ole riittävästi syöjiä.