hyvien käytöstapojen pohdinto

Olimme talvilomalla muutaman päivän visiitillä Tampereella; oli oivallinen reissu kaikin puolin.
Kiersimme museoita (Nootti, Vapriikki, Taidemuseo) ja söimme hyvin.



Paitsi yhdessä museossa meinasin hepuloitua: museon seinällä oli monikielisesti julistettu että täällä noudatamme turvallisemman tilan periaatteita.

Siis ihan oikeasti?

Museon seinällä pitää erikseen kertoa, että tässä tilassa noudatetaan hyviä käytöstapoja?

Jotenkuten - ja todellakin vain jotenkuten - ymmärrän turvallisemman tilan periaatteiden näkymisen jossain harrastuspaikoissa ja paikoissa joissa on paljon keskenkasvuisia elämää opettelemassa - mutta museossa?
Museeon menevälle ihmiselle pitää erikseen muistuttaa että tässä tilassa
- kunnioitetaan toista ihmistä
- puhutaan toiselle ja toisesta kauniisti
- annetaan tilaa kaikille
- käyttäydytään kunnolla.

Minusta pitäisi noin yleisesti ottaen olla itsestään selvää, että millä tahansa julkisella paikalla noudatetaan normaaleja hyviä käytöstapoja, ilman että sitä tarvitsee erikseen julistaa.

Ja jos tarvitsee julistaa, niin kyllä on nahkeaksi mennyt eläminen ja oleminen.

Nootissa tavarani päätyivät Siperiaan


Luin taas kerran Konstigin Vuosi herrasmiehenä. Se on yksi lempikirjoistani.
Se ehkä vähän boostasi tuota tuohtuunnustani - voiko oikeasti olla niin, että olemme menneet individualistisessa ajattelussamme jo liian pitkälle, emmekä enää tunnista saati sitten hallitse yksinkertaisimpia käytöstapoja?

Että jotenkin uskomme olevamme sellaisia maailman kuninkaita, joilla on oikeus siinä samalla kun herkistyy jostain monalisan katselusta, tönäistä rajusti sitä vieressä samaa taulua ihailevaa ja heristellä nyrkkiään ja sihistä suupielestään että ellet nyt heti lakkaa tuijottamasta sitä samaa taulua kuin minä - koska minulla on siihen etu- ja yksinoikeus, sinä senkin rasvaletti-rillipää-oudonvärinen-epämääräiskehoinen-aivoton-laiskiainen, niin minä vetelen sinua kaulaliinasta pitkin museon lattiaa.

Herrasmies pyrkii aina siihen, että ihmisillä hänen ympärillään on miellyttävä ja mukava olo.
Myös museoissa.

Miten sitä voi olla niin vaikea tajuta, ilman että siitä pitää museon seinällä erikseen muistuttaa?

Että ihmisille pitää erikseen sanoa, että itsekullakin meistä on todennäköisesti hurjan paljon sellaisia ajatuksia, ennakkoluuloja ja olettamuksia, jotka kannattaa pitää visusti omana tietonaan ja yrittää hiljalleen kehittää itseään muita ihmisiä arvostavaksi ja kunnioittavaksi yksilöksi, joka hallitsee käytöstään?


*

Ja kenelle siitä edes menisi kantelemaan?
Mitä siitä seuraisi? Tulisiko vahtimestari ja sanoisi sille huonokäytöksiselle soo-soo? Vai poistettaisiinko sellainen ihminen oikeasti museon tiloista? Saisiko ikuisen porttikiellon?
Ja onko olemassa yhtään mitään sellaisia paikkoja, joiden seinällä olisi lappu, että täällä saat irviä, pilkata, rasistoida, syrjiä ja mitä vain sielusi kyllyydestä, ja vielä voimankäyttökin olisi sallittua? Olisiko semmoinen edes laillista muualla kuin oman pääkopan sisällä?

*

Minua huolestuttavat turvalliset tilat.
Eivät ne periaatteet sinänsä. Ne ovat arvokkaita.
Vaan se, että ihmisiä pitää erikseen muistuttaa toista ihmistä arvostavasta ja kunnioittavasta käytöksestä.


"kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen"
totta, tämä sopimus on rauennut, mutta silti.




 

paastopohdintaa

Muslimien ja kristittyjen suuret paastot alkoivat tänä vuonna suunnilleen samana päivänä, helmikuun puolivälin jälkeen. 

Päädyimme töissä juttelemaan paastosta.
Semmoista se on, joskus onnistuu löytämään kiinnostavia jutunaiheita.
Ensin yksi asiakas halusi tietää, miten me paastoamme.
Ja sitten sitä piti pohtia työkavereiden kanssa enemmältikin.


kuvituskuva: hiihtolomareissu Tampereelle


Olen kerran onnistunut pitämään pääsiäispaaston oikein hyvin: ruokapaastona ja pääsiäiseen valmistautuen. 
Sinä vuonna juhla oli suuri.

Sen jälkeen olen paastonnut vähän puolivillaisesti, laiskasti, mukavuudenhaluisesti.

Nyt tämä töissä käyty paastokeskustelu herätti pohtimaan. 
Islamin paastohan on hyvin jyrkkä, ehdoton, tarkkojen sääntöjen määrittelemä.
Se luo tilaa - ainakin kuulemani mukaan - tärkeisiin asioihin keskittymiselle: Koraanin lukemiselle, hyvien tekojen tekemiselle, rukoilemiselle.
Kun ruuan valmistamiseen ja ruokailuun päivässä kuluva aika käytetään oikein, tehdään tilaa juhlalle.

Kuinka hyvää tuollainen asenne tekisikään tämän päivän yltäkylläisyyden keskellä!
Se, että valmistaa itseään juhlaan - mihin tahansa juhlaan - pohtimalla, miksi sitä juhlaa vietetään.
Tekemällä juhlalle tilaa vaatimattomuuden kautta.
Sen sijaan että aloittaa glögien maistelun jo lokakuussa, odottaakin jouluun asti. (jouluakin edeltää joulupaasto, jos on lipsahtanut pois mielestä)
Tai pääsiäismunien kanssa pääsiäiseen asti.



Ja sitten pohdin itseäni.

Ihan ensin laitoin somen (eli instan) tauolle - se ei ole kovin vaikeaa, koska olen tehnyt niin jo monta kertaa ennenkin, ja kerta kerralta se tulee helpommaksi.
Sitten laitoin tauolle myös uutissovellukset. 
Se onkin jo vaikeampaa: uutisten silmäily on ollut hyvää korviketta instan kuvavirralle, ajanvietettä bussia odotellessa tai bussissa, tyhjien pitkästyneiden hetkien täyttämistä kotona.
Uutissyötteen sentään annan tulla puhelimeen otsikkotasolla, niin että tiedän jos maailma romahtaa. Aamuisin luen aamukahvin kanssa päivän paikallislehden ja telkkarista saa katsoa uutiset. Se riittää.
Vietin paastoa varsin esimerkillisesti viikon (lukuunottamatta yhtä kertaa kun piti tarkistaa yksi työasia instasta) ja vaikka välillä pitkästyin ja sormi täpästi puhelimella koko ajan (ette uskokaan, miten monta kertaa päivässä voi tarkistaa pankkitilin tilanteen ja säätilan!), niin huomasin, että instaton-uutiseton maailma on hyvä.
Sunnuntaina paaston saa rikkoa - niin olen kuullut - ja sunnuntain kunniaksi selasin läpi ylet ja instat. 
Olisi ihan yhtä hyvin voinut jättää tekemättä. Maailma näytti olevan tallella.
Totesin että voin hyvillämielin jatkaa tätä paastoa.

Mutta valmistaako se minua juhlaan?
Itselleni se tekee hyvää, mutta valmistaako se minua juhlaan?



Helmikuun luetut

 Helmikuu oli pieni lukukuukausi, luin kyllä ja monenlaista, ihan hyvääkin. 

Aloitin lukemieni kirjojen listaamisen blogiin kymmenen vuotta sitten, ja silmäilin läpi silloista lukulistaani. Olen ottanut työn alle muutamia tuolloin lukemiani kirjoja, ja suoraan sanottuna vähän ihmetellyt silloisia arvioitani.
Niin se lukumaku muuttuu, muuttuu kirjallisuus ja muuttuu se, mitä tekee mieli lukea.

Helmikuulta suosittelen Saana Nilssonin Suojeluenkeliä, Alison Espachin Hääväkeä ja Unni Wenche Tandbergin Silloin enkelit itkevät.

Arviot helmikuun luetuista käänteisjärjestyksessä, ja koko vuoden luetut TÄSSÄ



24. Jesse Q. Sutanto: Vera Wongin vinkit vainajia vakoileville. Chinatownin oma maijapoppanen työntää nenänsä sellaisiin etsiväasioihin, joihin hänen ei pitäisi missään tapauksessa sekaantua, ja samaan soppaan Vera nappaa mukaansa myös alati laajenevan perhepiirinsä. Mainiota cozycrimeä, tällä kertaa hyvin vakavasta aiheesta, ihmiskaupasta. Mainiota luettavaa! E-kirja, 9h.

23. Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä, realityproosa. Niitä kirjoja, joita tykkään suositella toisille ja lukea uudestaan itsekin. Tällä kertaa suosittelin kirjaa Isoveljelle, joka innostui siitä oikein kunnolla, ja niissä fiiliksissä luin sen jälleen itsekin uudestaan. Tämä kirja on vaan niin hyvä: syöksyy suoraan asiaan ja on jollain tavalla hyvin avoin. Ja jalostava, tekee itsekin mieli olla herrasmies, tai edes hyvä ihminen. e-kirja, 13h.

**helmikuun lukuaika katkesi tässä, kulutettu n. 91h. **

22. Donna Leon: Puhdistava tuli. Olen lukenut tämän Brunettin jo aiemmin alkukielellä (englanniksi), ja jo silloin ihmettelin vähän koko tarinaa. Rikos, ja ylipäätään koko kertomuksen juoni on jotenkin sekava ja epämääräinen, kertomuksessa on useampia alkuhäntiä, jotka jollain oudolla kiepautuksella yritetään solmia yhteen. Vianello ja kreivi puuttuivat kokonaan, samaten herkulliset ruuat, viinit ja leppoisat keskustelut Brunettin pariskunnan välillä. Ehkä Leonin tahti alkaa hyytyä. E-kirja, 8,5h.

21. Saana Nilsson: Suojeluenkeli. Millaista on työskennellä SuPossa? Millaista on kirjoittaa kirja työstä, josta ei oikeastaan voi kertoa yhtään mitään? Aloin kuuntelemaan kirjaa vähän varuillani, mutta totesin, että onpa mainio opus, ja vaihdoin samaa päätä käyttöliittymän kuuntelusta lukemiseksi. Kirja on syystäkin vähän pirstaleinen, lyhyiden muistelusten ja kappaleiden kokoelma, ja suurin osa kirjan sisällöstä on tullut näkyviin jo haastatteluissa ja kirjan esittelyissä. Pidin kumminkin, sujuvaa, hyväntuulista tekstiä. Suositus. Äänikirja - e-kirja hybridi, 8 h. 

20. Sanna Vaara: Modernien munkkien matkassa. Hillitön henkinen elämäni. Olen yrittänyt lueskella kymmenen vuotta sitten lukemiani kirjoja. Ihmettelin, miksi tämä ei tuntunut yhtään tutulta; varmaan siksi, kun olin kymmenen vuotta sitten lukenut samalta kirjoittajalta jotain aivan muuta. En oikein tiedä, miksi ja kenelle tämä kirja oli kirjoitettu. Kirjoittaja oli viettänyt parin viikon jakson modernien munkkien retriitissä, henkistymässä ja etsimässä omaa polkuaan. Sikäli kun ymmärsin oikein, modernissa munkkiudessa on kyse jonkinlaisesta rusinat pullasta -henkisyydestä: vähän jotain kaikista mahdollisista suuntauksista, ilman mitään selkeää oppia. Kirja oli suoraan sanottuna mielestäni vähän pitkäveteinen, mutta kuuntelin sinnikkäästi loppuun. (yritin pitkään ymmärtää, miksi olen silloin kymmenen vuotta pitänyt kirjaa hauskana ja hyvänä. Kun sitten tajusin, että kyse on ollut aivan toisesta kirjasta, olin jo niin pitkällä retriitissä, että sinnittelin loppuun asti.) Äänikirja, 6,5 h

19. Alison Espach: Hääväkeä. Phoebe on suunnitellut päättävänsä päivänsä kauniissa luksushotellissa, joka on varattu koko viikoksi hääseurueen käyttöön. Morsian ja Phoebe tutustuvat puolivahingossa ja päätyvät viettämään aikaa yhdessä. Kirja oli kertakaikkisen hieno: hauska, surumielinen, oivaltava; sellainen jonka en olisi halunnut loppuvan ollenkaan. Lempeä, lämmin, hauska tarina ihmisenä olemisen vaikeudesta, keskeneräisyydestä, omaksi itsekseen kasvamisen vaikeudesta.
"Ehkä he kaikki ovat yksinäisiä. Sellaista ihmisenä eläminen ehkä on. On kohdattava jatkuvasti se tosiasia, että on yksi olento yhdessä ruumiissa. Ehkä kaikki valvovat öisin ja keksivät päässään syitä sille, miksi ovat yksinäisimpiä maailmassa."
"Kasvaminen siksi, joka haluaa olla, on samanlaista kuin kaikki muukin. Se vaatii harjoittelua. Ja uskoa, että jonain päivänä vielä herää mestarina" 
(sitaatit kirjasta, käännös Tuulia Tipa)
Pidin, nautin, alkupuolella millainen tahansa loppu olisi ollut onnellinen loppu. Suositus. E-kirja, 16,5h

18. Anne Louise Morseth: Onnellinen loppu. Suurta kaunokirjallisuutta kirjoittava, vähän ylimielinen Love Sandström laitetaan tekemään yhteistyötä romanttista nuortenkirjallisuutta kirjoittavna Karon kanssa. Tarina tarinasta itsestään: onnellisesta lopusta ja miten siihen mutkien kautta päädytään. Oikein lukukelpoinen hyvänmielen kirja. E-kirja, 11 h.

17. Arto A. Manninen: Noin yksi vuosi. En ole hetkeen vaellellut kirjastossa, mutta kun alkukuusta vaeltelin, lainasin tietysti myös kasan lukemista. Manninen vietti vuonna 2011 vuorotteluvapaastaan osan Kreikassa, Samoksen saarella, osan Hollannissa. Päiväkirjamuistelukset olivat leppoisaa iltaluettavaa: haaveilin vuorotteluvapaasta, vapaudesta ylipäätään ja rauhassa olemisesta. Vähän pohdiskelin kirjan julkaisemisen ideaa: miksi nyt, yli kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen; miksi päiväkirjamuodossa; ja erityisesti, miksi nyt, kun vuorotteluvapaasta ei enää voi edes haaveillakaan. Tykkäsin kyllä lukea, tykkään ylipäätään matkakirjoista, ja aivan erityisesti näistä tällaisista, joiden tarinoissa keskeinen rooli on tietynlaisella päivien toisteisuudella. Perinteinen paperikirja (!).

16. Piia Leino: Ruma kassa. Selailin tammikuun lopulla ensimmäistä blogiin tallentamaani lukuvuotta 2016: olen näköjään kirjannut lukemaani jo kymmenen vuoden ajan. Päätin lukea joitakin satunnaisia kirjoja uudestaan. En muistanut tätä kertomusta ollenkaan, mutta se resonoi hienosti tammikuussa kuuntelemani Kohti kehorauhaa -kirjan kanssa. Kaupan kassalla puurtava "ruma" Sarianna houkutellaan mukaan erikoiseen tosi-tv ohjelmaan Rumat vastaan kauniit. Paratiisisaarella rumat tytöt kilpailevat kaunotarten kanssa, luvassa on rahapalkinnon lisäksi lahjakortti kauneusleikkauksiin. Kirja kommentoi äärimmilleen viedyn ruma-kaunis-vastakkainasettelun kautta ulkonäkökeskeistä maailmaamme. Olen kymmenen vuotta sitten kirjoittanut: "hauska, räävitön, groteski", olen suunnilleen samaa mieltä yhä. En ehkä pitänyt aivan niin hauskana kuin silloin kymmenen vuotta sitten, mutta pidin siitä kuinka tämä kirja keskusteli päässäni kehorauha-kirjan kanssa. Ehkä olemme pienen askeleen liikkuneet kehorauhan akselilla? E-kirja, 6,5h.

15. Unni Wenche Tandberg, Marianne: Silloin enkelit itkevät. Mariannen erikoinen lapsuus jehovantodistaja-äidin ja valtakirkkoon kuuluvan isän kanssa. Lapsesta tulee äidin uskonnollisen vallankäytön ja hallinnan väline, ja hän on koko ajan ristiriidassa sekä vanhempiensa kanssa, että myös itsensä kanssa. Aikuistuessaan Marianne alkaa pyristellä irti lahkosta, mutta helppoa se ei ole. Äitisuhde olisi luultavasti ollut ongelmallinen, vaikka äiti ei olisikaan kuulunut todistajiin. Kertomus oli kiihkoton, ja rauhallinen lukija sopi siihen hyvin. Jaksan aina vain ihmetellä niitä ihmisiä, jotka tämän ilmeisen ilottoman lahkon jäseniksi päätyvät. Se pelko: jatkuva väärintekemisen pelko, maailmanlopun pelko ja se, että tässä uskossa kaikki vastaukset on annettu valmiiksi ja on opeteltavissa ulkoa, kummastuttaa minua jatkuvasti: miten tällä rytmiryhmällä voi olla seuraajia, ja uusia seuraajia? Ja kaikki ne ristiriitaisuudet ja pelot, joiden kanssa lahkoon kuuluvien vanhempien lapsi joutuu elämään - se on lähes kohtuutonta. Selviytyäkseen jollain tavalla lapsen ainoa keino on valehdella: valehdella itselleen, vanhemmilleen, lahkoon kuuluville ystävilleen, lahkoon kuulumattomille koulukavereilleen - elämä on jatkuvaa valhetta ja valheiden paineista muodostuvaa jatkuvaa ristiriitaa. Äänikirja, 5,5h.

14. Rachel Lucas: Kesä Applemoressa. Applemore-sarjan 3. osa. Tiukka Charlotte havittelee erikoista kartanoa itselleen, mutta siitä on kiinnostunut myös kartanon omistajan sukulainen. Kaksikon elellessä saman katon alla tapahtuu kaikenlaista ennalta arvattavaa. Ihan sympaattisen kesäinen viihdekirja. E-kirja 7,5h.

13. Riitta Lielahti: Tarkemmin määrittelemätön. Harvinaissairaan Riitan ja hänen perheensä tarina jatkuu. Nyt selvitellään erityisesti yhden lapsen haasteita. Elämäkertojen arvioiminen on aina vähän hankalaa: mitä oikeastaan arvioin, kun arvioin elämäntarinaa. Kuuntelin äänikirjana, kun kirjoittaja itse lukee tarinansa, se on yhtäaikaa painokkaampi mutta toisaalta myös harrastelijamaisempi. Veikkaan että tarinalle tulee vielä yhden osan verran jatkoa. Äänikirja, 8,5h. 

värikoodisto
viihde /feelgood/hömppä
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)