lauantai ja sunnuntai

 ...niinhän siinä sitten kävi, ei onnistunut adventtilaukka kun oli yleistä elämää.



Lauantaina kirjastoa, kotovetelehtimistä, valokävely. 

Sunnuntaina kehityspikkujoulut. Kehitysosio oli ok, pikkujoulut ei aivan.
Vaikka vanhassa yhteisössä ei pikkujouluja vietettykään, olen vastaavissa tilaisuuksissa kyllä ollut ennenkin: mennään johonkin sporttibaariin missä rokki raikaa, karaoke kaikuu ja jättiskriiniltä pajatetaan urheiluselostusta.
Kaljaa kuluu ja tällaisen introvertin itseensäkääntyneen hiljaisuudenkaipuisen hermoja kipristelee. 
Kun on kokonaan uusi työyhteisö, en kehtaa poiskaan lähteä (oltiin laivalla, olisi pitänyt ottaa oma hytti) noin niin kuin ihan ryhmäytymissyistä. 
Mutta kyllä on semmoista etten tykkää.
En tykännyt ennen, en ole koskaan tykännyt, erityisesti en tykännyt nyt koska kor., enkä varmaan koskaan tule tykkäämäänkään.
Seuraavissa kemuissa voin jo vähäksi aikaa tehdä katoamistemppujakin. en tiedä onko kiltteyttä vai mitä, mutta jotenkin koen että en voi uutena ihmisenä noin vain tehdä katoamistemppuja, kukaan ei tietenkään mihinkään pakota, mutta jotenkin oli semmoinen olo, että olisi antanut väärän signaalin jos olisin vetäytynyt johonkin yksinäisyyteen

Olen huomannut että olen tullut herkemmäksi - tai antanut itselleni luvan olla herkemmillä itseni suhteen - kaikesta melusta, hälystä ja sosiaalisuudesta. 
Se on tavallaan hyvä juttu.

On aikoja jolloin porukassa oleilu, sosiaaliset pelit, ihmiset ylipäätään, rassaavat ja käyvät hermoille.
Ihan kuin sielussa olisi sellainen vanhanaikaisen kirjoituskoneen rivinpäättymiskello että BING, nyt tuli tämä sosiaalisten kohtaamisten ja ihmisten rivi täyteen.
Loppu. Ei kulje tela. 

Aiemmin en tunnistanut sitä, tai en myöntänyt itselleni, ja olin usein kaikenmoisten kohtaamisten jäljiltä ärtyisä ja levoton ja epämukava kaikin tavoin. Nyt kun olen jotenkin oppinut sitä tunnistamaan ja tunnustamaan, on jotenkin helpompaa - sekä siinä tilanteessa että myöhemmin kotona.
Kummallista miten sitä rassausta voi tulla ihan tutuista ja mukavista ihmisistä ja tilanteistakin.
ymmärrän tästä näkökulmasta paremmin myös pikkulapsiarjen tuntojani, olisipa silloin ollut joku ymmärrys omasta olemisesta, olisi ollut varmaan helpompaa! 

Arjessa pahinta on usein jossain marketin maitotiskillä, sitä en meinaa kestää ollenkaan. 
ei ihme että erityisesti joulu-, pääsiäis- ja juhannusruokien hankinta on ollut aika takkuista puuhaa, kun en ole sitä ymmärtänyt. 

Syksyllä - vai olikohan se jo kesällä? - oli yksi semmoinen päivä, että kertakaikkiaan sosiaalista tuuppimista, töykkimistä, tapahtumia ja ihmisiä oli niin paljon liikaa että alkoi tuntua siltä kun sielu olisi paennut johonkin ulkoavaruuteen. 
Kun pääsin kotiin piti mennä ensin kuumaan suihkuun ja sitten parvekkeen viileälle lattialle makaamaan ennen kuin tuli jotenkin kehoonpalautunut olo. olisinpa tajunnut jo aikoja sitten miksi minulla on välillä tämmöinen itsestäkadonnut olo, olisinpa osannut kunnioittaa sitä!

Kehityspikkujoulujen jälkeen ei ollut ihan kaamea olo, vaikka olin ollut metelissä, väentungoksessa ja kor-huolissani tuntitolkulla. 


Tuleekohan minusta joskus kärttyisä vanhus, repäisen mummomekkoni jossain maitotiskillä ja huudan suoraa huutoa että älkää repikö sieluani vaan menkää pois alta, mummo jyrää margariinille nyt! 

 

Perjantai, joulukuun kolmas. Saunatrauma



 Työpäivä.

Kauppapäivä.

Saunapäivä.


Töissä pohdittiin enimmäkseen kehityspikkujouluja. Suurin kysymys oli ilmeisesti se, että kun ohjelmassa lukee päällysvaatteet viedään säilytykseen konferenssitilaan, niin mitkä kaikki lasketaan päällysvaatteiksi.
Jee.

Kaupasta ostin kaikenlaista. Ruokaboksi tulee vielä alkavalla viikolla ainakin, joten piti hamsteroida vain viikonlopun hätävararuokia. 
Ihan sekopäinen viikonloppu tulossa: kotona asuva teini on kisoissa - lähtee kahtena aamuna aikaisin ja tulee ties milloin. Tarvitsee kotiutuessaan luultavasti pizzaa tai jotain muuta nopeaa ja herkullista ja täyttävää.
Minulla on kehityspikkujoulut sunnuntaina, en ole ruokavahvuudessa.
Kotoa muuttanut Isoveli on viimeiset pari viikkoa majaillut takahuoneessa miksi, en tiedä. Hän on osan lauantaista vielä meillä ja palaa sitten omaan kotiinsa.
Maanantaina kotiteinillä on ohjelmaa.
Minä aion olla oikoisenani ja miettiä vain kivoja asioita.

En oikein tiedä, mistä kaikesta pitäisi tällä hetkellä olla huolissaan.

Savolaistunut nuori kuulostaa uupuneelta. Se on tulossa muonavahvuuteen alkavan viikon lopulla. Ilmoitti valtaavansa takahuoneen ja uunin ja aikovansa laittaa uuniruokia oikein olan takaa. Joululaatikot ainakin. Olen hiukan huolissani siitä uupumuksesta.

Matikanopiskelija on majaillut meillä nyt pari viikkoa. Miksi? Pitääkö olla huolissaan?

Miten kiertävän kulkutaudin uudet muodot vaikuttavat lähestyvään jouluun?

Kävin kampaajalla kun näytin jatkuvasti joltain entisen neuvostoliiton presidentiltä karvalakki päässä. Kampaaja leikkasi roimasti pois. Tukka oli ihan kiva vielä kampaajalla, mutta kun länttäsin pipon päähän, katosi kivuus. Karvalakki aina vain, mutta ei enää mallia neuvostoliitto, vaan mallia lyts. Voisiko aina olla sellainen kevyesti ei-niin-pitkä ja sitten olisi kostea meri-ilma, se on paras yhdistelmä. Liian lyhyt on plääh ja liian pitkä on kamala.

Saunapäivä. Somessa hehkutetaan uutta muotivillitystä: äitien soolosaunat. Monena päivänä kun mennään saunaan, ymmärrän pointin: että olisivat hiljaa kaikki. 
Minulla oli soolosauna, kun yhdellä oli pikkujoulut, yhdellä saunailta toisaalla ja yhdellä ei saunafiilistä. Minusta soolosauna on vähän kammottava jotenkin. Joku ihme lapsuustrauma kerrostalojen väestönsuojaovien takaisesta maailmasta. Jotenkin pelottavaa olla siellä ihan yksin. Tai se on tietysti mukavaa että on hiljaista ja saa räiskytellä aivan omassa tahdissaan, mutta meidän talossa sauna on jotenkin liian tukala. Vaikka heittäisi kuinka vähän.
Ja sitten aina kuuntelee korvat höröllään että tuleeko mörkö tai murhaaja ovesta sisään ja pönkkää sinne saunaan.
tietääkseni lapsuudessa ei tullut mörköä eikä murhaajaa kellariin, mutta kaiken varalta pelkään yhä. inhoan mennä kellariinkin. enkä kait ole jäänyt minkään pönkän taaksekaan koskaan.

Pitäisi kait tulla hieno voittajafiilis kun on selättänyt pelkonsa ja soolosaunonut. Höpönpöpön, joka kerta sama juttu. Samanlaista turhaa propagandaa kuin se, että kymmenen maistamiskertaa riittää, niin ruuasta tulee oitis lempiruoka. Ei tule, ja soolosauna on aina yhtä kammottava. 


*

adventtilaukalla - postaus päivässä jos hyvin käy


torstai - joulukuun toinen - lukutuulella

Marraskuun luetut käänteisjärjestyksessä.

 


 

Marraskuussa heittäydyimme siskon kanssa Tuija Lehtis -lukumaratoniin; siksi marraskuussa on niin paljon luettuja. Tuttuja nuortenkirjoja lukee nopeasti, kirjan päivätahdilla jos niikseen tulee. 

Suosittelen marraskuulta Ashley Charlesin kirjaa nettiraivoamisesta, Anni Lötjösen Loppuunpalamatonta ja Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjoja.

Lucy Diamond: Rantakahvila. Rantakahvila -sarjan eka osa kuulokkeissa aamuisin töihin mennessä ja iltapäivisin kotiin kävellessä. Äänikirja. Äänikirjat eivät vieläkään ole mitenkään omin lajini, mutta sekä töihin meno että kotiinkävely ovat leppoisempia. Kuuntelemista helpotti se, että tarina oli jo entuudestaan tuttu. Suloista höttöä.

 Dolly Alderton: Haaveita. Kolmikymppinen Nina kirjoittaa työkseen ruokakolumneja ja keittokirjoja. Parisuhde puuttuu, isällä on dementia, äidillä identiteettikriisi ja alakerrassa outo ja pelottava naapuri. Deittisovelluksen kautta Nina tutustuu ihanaan Maxiin, yhdessäolo on suloista aina siihen asti kunnes Max katoaa. Kirja ystävyydestä, aikuisuudesta, vanhempien ikääntymisen vaikeudesta. Tavoitan hyvin huonosti brittiläisten 30-vuotiaiden sinkkujen elämäntuskaa: en oikeasti kykene ymmärtämään miten kiihkeästi näissä tarinoissa analysoidaan deittikumppaneiden viestejä, miksi ja miten suuri merkitys on sillä kuka sanoo maagiset sanat ensiksi ja kuka uskaltaa puhua sitoutumisesta ja millä sanoilla - onko elämä oikeasti noin vaikeata nykyään? Pidin kirjan pehmeästä tyylistä, Ninan elämän tempoilevaisuudesta ja siitä että tarinan onnellinen loppu ei ole ilmiselvä. 

 Aki Hintsa, Oskari Saari: Tänään olen elossa. Mitä ja miten voi kommentoida kirjaa, joka perustuu kuolleen miehen päiväkirjaan? Päiväkirjaotteista ja niiden kommentoinnista koostuva kirja on ehkä vähän vaisua luettavaa. Hintsan päiväkirjat ovat lyhytsanaisia, lakonisia muistiinmerkintöjä perheen arjesta, Hintsan omasta voinnista, mutta mitään kovin suuria ajatuksia niissä ei ole - kuin korkeintaan rivien välissä. Toimittaja on halunnut antaa tilaa Hintsan omalle äänelle, mutta samalla valitettavasti lukija jää etäälle perheestä ja Hintsasta. Vasta viimeisessä luvussa, kun toimittaja itse ja Hintsan perheenjäsenet saavat tilaa, tulee kirjaan hyvin voimakas, puhutteleva ja inhmillinen ääni. Pohdin että pitäisi lukea uudestaan Voittamisen anatomia.

 Tuija Lehtinen: Mirkka ja Amerikan reissu. Välipalana Tuija Lehtis -nostalgiamaratonia. Tässä Mirkka-sarjan kirjassa Mirkka pääsee Sontikkamuorin kanssa Amerikkaan Juuson uusperheeseen kesäksi. Herkkää teini-ihastusta ja rakastumista, vähän seikkailua suuressa maailmassa ja Ahosten meluisan hyväntuulinen perhe, oivallinen välipala!

 Ashley "Dotty" Charles: Raivoajat - mitä tapahtuu keskustelulle kun kaikki vain huutavat. Terävästi kirjoitettu, hauska ja asiallinen kirja someraivosta. Onko mitään järkeä läyhätä netissä, ja kenen laariin someraivo lopulta sataa? Pohdin omaa (varsin vähäistä) nettikeskusteluihin osallistumistani. En juurikaan lähde mukaan #-mielenosoituksiin, tai teen sitä todella vähän, twitteristä olen yrittänyt erota jo vuosia, mutta alusta ei anna minun lakkauttaa tiliäni (en ole vuosiin käynyt siellä), facessa käyn vain työasioissa, ainoa kanavani on insta, ja sitäkin olen syksyn mittaan siivonnut oikein urakalla. Pohdin omaa somekulutustani, pohdin muiden ihmisten somepreesensiä (aina hyvä idea...) pohdin nykypäivän vaikuttamisen keinoja ja mahdollisuuksia. Some ja #-mielenosoitukset luovat meille kuvaa siitä, että äkäisellä asenteella ja muutamalla tiukalla postauksella olemme vaikuttamassa asioihin. Tosiasia on kuitenkin se, että vaikuttamisen kanavat ovat loppujen lopuksi muualla, ja joissain tilanteissa vaientaminen (ei siis vaikeneminen!) on tehokkaampaa vaikuttamista kuin riehuminen. Se fiilis, että hyveellisenä kantaa kortensa kekoon loukkantumalla tai häsäämällä jonkun postauksen, ei vielä muuta niitä rakenteita joiden pitäisi muuttua. Kirjassa kerrotaan millaisin nettikeinoin voi vaikuttaa. (esim. Stop Funding Hate). Nettiraivon syyksi tai taustailmiöksi kirjassa esitetään tarvetta kuulua ja puolustaa omaa heimoaan, tehdä me-muut erotteluja. Hyvesignalointia pohdiskelin paljon ja oikeastaan koko syksyn olen pohtinut sitä, miten kiireellä kaiken pitäisi tapahtua. Silloinkin kun olen jostain asennemuutosasiasta sitä mieltä, että muutosta pitäisi tapahtua, on minusta tuntunut suunnattoman vaikealta se, että kun asia nousee netissä esiin, sen muutoksen olisi jo oikeastaan pitänyt tapahtua. Antakaa ihmisille aikaa! Suosittelen vahvasti tätä kirjaa. 

Maaretta Tukiainen: Hyvän mielen koti. Tämä kirja meinasi alun jälkeen jäädä kokonaan lukematta. Jokin kirjan ulkoasussa tai ulosannissa ärsytti: ehkä se, että jossain kirjan alkumetreillä kirjoittaja puhuu trendikkäiden valkoisten instakotien estetiikkaa vastaan, ja silti kirjan kuvakieli on aika yksituumaista. Tai ehkä se, että kirjan kodit ovat järjestään suuria omakotitaloja metsän keskellä, ja hyvin vähän lähiöiden betonikuutioita. Minua kun on sisutusjutuissa aina ärsyttänyt se, että roskalavalta löydetty design-huonekalu saa kätevästi oman paikkansa eteisessä joka muuten tuunautuu lapsiperheelle sopivaksi vips-vain-kädenkäänteessä, kunhan sinne rakentaa sen-tämän-ja-tuon liukukaappiratkaisun. Lähiöiden roskalavoilta ei järin designiä löydy, eikä kerrostalokuution seiniä noin vain siirrellä tilan tekemiseksi: jos eteisessä on tilaa hiukan reilun neliömetrin verran, sinne ei rakennu yhtään mitään. Lukaisin kirjan kuitenkin miten-kuten lävitse; olen nimittäin viime aikoina pohdiskellut sisustamista ja asumista monelta kantilta. Mietin, asummeko tässä - ja miten pitkään. Jos asumme tässä, millaisin ratkaisuin tästä tulee vielä kodimpi? Jos lähdemme etsimään kotia muualta, millaisin ehdoin ja edellytyksin? Kirjan tärkeimmäksi anniksi tällä lukukerralla muodostui pohdinta siitä, luopuako vanhasta upottavasta kulmasohvasta, ja jos ratkaisuna on luopuminen, mistä saamme kulkupelin sohvaa kuljettamaan? (tämä kulkupeli- ja työkaluprobleemi on aika usein sisustuksellisten ja kodinkehittämisunelmieni tiellä. Tarvitsisin ajoittain  pakettiauton omistavan remppaheikin.) Kirja herätti pohtimaan asumista ja kotia, se lienee ansio sekin.

 Tuija Lehtinen: Joka kimma sen tietää. Tuija Lehtis-nostalgiamaraton jatkuu. Tässä tarinassa Bambin perhe muuttaa maalle, pitämään lammastilaa. Vanhat kaverit ja urheiluharrastus jäävät, tilalle tulee uusia kavereita, pesis ja pakahduttavia ihastuksia, sekä ärsyttävä naapurinpoika Totti. Tämäkin kirja on kestänyt aikaa suhteellisen hyvin, muutama poliittisesti epäkorrektia hipova sana ja juonenkäänne tekstissä vilahtaa. Bambi kavereineen ja perheineen on suhteellisen samaistuttava kohde, nuoruuden kriisit ovat tuttuja. Muistan nauraneeni tätä tarinaa lukiessani, ja samat kohdat myhäilyttivät edelleen.

 Lucy Diamond: Rantakahvilan joulu. Kolmen pienoisromaanin kokoelma Evien rantakahvilasta Cornwallissa. Paljon joulupiiraita ja muita leipomuksia, joulun salaisuuksia ja vähän myös ei-jouluisia tapahtumia. Suloista höttöä marraskuun harmaisiin arki-iltoihin, olisi muuten ollut vielä suloisempaa, mutta Cornwallissa tuntuu tuulevan kylmästi... Herttaista luettavaa.

 Tuija Lehtinen: Mun ystävä Rufus. Vanhoja tuttuja kirjoja pystyy lukemaan nopeassa tahdissa. Lea (Loviisa) Laurikaisella on tähtäimessään ura mestariviulistina. Yhtäkkiä hänen elämäänsä alkaa sekoittaa ongelmakundiksi tiedetty Rufus, kovapintainen, aggressiivinen koulupinnari. Kun paljastuu että Rufuksella on kytköksiä aloittelevaan bändiin, varoituskellot Lean korvissa alkavat kumista tosissaan: mitä Rufus kuvittelee hyötyvänsä Lean äidistä? Tästä kirjasta aika on jo selvästi ajanut ohi: tekstissä vilahtelevat aikakauden bändien nimiväännökset, Lean äidin neukkusympatiat ja viittaukset aikakauden telkkariohjelmiin sitovat kirjan tiukasti omaan aikaansa. Ajankuva on mielestäni aito (kirja on ilmestynyt 1987) - se vastaa omaa käsitystäni tuon ajan lukioikäisten elämästä (olen itse ollut yläkoulussa kirjan ilmestymisen aikoihin). Muistelen pitäneeni kirjasta, vaikka sen kuvaama maailma on itselleni vieraampi. 

 Tuija Lehtinen: Mirkka lukiolainen. Tuija Lehtinen -lukupiirin seuraava nostalgiapläjäys, suloista ja iloista aina vain! Muistan olleeni liki onnesta soikeana, kun Mirkka-kirjoja ilmestyi toinenkin; lisää luettavaa ihan tavalliselle perhetytölle! Pidin silloin, ja pidin tälläkin lukukerralla Mirkka-kirjojen alleviivaamattomuudesta. Masa on kiehtova tyyppi, jonka persoonallinen tapa olla ja elää on luonnikas osa tarinoiden maailmaa: tänä päivänä Masan "poikatyttöydestä" tehtäisiin luultavasti kirjan kaikille osapuolille sieluntuskaa aiheuttava asia. (toki voi olla, että Masa on myöhemmässä elämässään tarvinnut tukea itsensä löytämiseen, mutta näissä tarinoissa hän on kautta linjan saanut olla Masa) Valokuvauskerho, naapurin yrmeä Sontikkamuori ja Masan edesottamukset pitävät Mirkan kiireisenä. Kirja on ilmestynyt 1988, jolloin itse olen ollut vielä yläkoulussa, mutta melko tuoreeltaan olen sen luultavasti lukenut, veikkaisin syksyä 1989 (kirjat ilmestyivät kirjastoihin niin kovin hitaasti tuolloin!)

 Tuija Lehtinen: Mirkka ja riparikesä. Perustimme siskon kanssa nostalgisen Tuija Lehtis-piirin, siksi luen näitä vanhoja rakkaita ystäviäni uudestaan. Ja voi hyvänen aika miten lämmin, lempeä ja peittoon kiedottu ja kesäinen olo minulle tuli, kun luin pitkästä pitkästä aikaa tämän Mirkka-sarjan ensimmäisen kirjan! Mirkka-sarjan vahvuus on sen samaistuttavuudessa: Mirkka on hahmo, johon tällainen peruskiltti perhetyttö vaivattomasti samaistui, tarinoissa ei koskaan ollut mitään pelottavia, outoja tai omituisia käänteitä, ei suuria sieluntuskia, pelkästään hyvää mieltä ja tapahtumia, jotka melkein voisivat osua omalle kohdallekin. Erityisen ihanaksi Mirkka-sarjan tekee se, että Mirkka on liki samanikäinen kuin itse olen. Ensimmäinen Mirkka-kirja on ilmestynyt 1987, omaa riparikesääni olen viettänyt -88, ja samoihin aikoihin olen tämän kirjan saanut käsiini. En voi sille mitään, rakastan Ahosten perhettä. 

 Tuija Lehtinen: Enkelinkuvia hiekassa. Tämä on mielestäni paras kotimainen nuortenkirja. Aika on tavallaan ajanut tarinasta ohi: ei kännyköitä, ei nettiä, kirjeet kulkevat ja puhelinluetteloa selataan. Kirjan tarina on silti ajaton. Lukioikäinen Marru haluaisi lähteä punkkarikaverinsa kanssa reilaamaan, mutta äiti kieltää. Kostoksi Marru päättää lähteä hänelle tuntemattomaksi jääneen isänsä kanssa autoilemaan Eurooppaan. Automatka tyssähtää konerikon takia Saksaan, pienelle saarelle. Suhde isään on etäinen; äiti on vieraannuttanut Marrun. Ihmissuhteet ja luottamuksen rakentaminen ovat hankalia. Kirja on kokonaan puhekielinen, elävästi ja rullaavasti kirjoitettu, sopivasti kiroilua ja seksiä, tulee tunne että seuraa todellisen nuoren elämää. Olen kirjan julkaisun aikoihin ollut suunnilleen kahden-kolmentoista, ja olen lukenut sen ehkä neli-viisitoistavuotiaana, muistan että se jysähti jo silloin; täysin erilaisena kuin muut sen ajan nuortenkirjat. Vaikka itse olenkin Marrua nuorempi, koen että kirjan maailmankuva vastaa sen ajan nuorten elämää; sellaisena se ainakin on minulle näyttäytynyt. Kirjassa on jotain rehellistä ja aitoa. Luen säännöllisesti uudestaan, edellisestä lukukerrasta lienee pari vuotta.

 Sophie Kinsella: Himoshoppaaja vierailla mailla. Äänikirja. En ole oikein vieläkään oppinut äänikirjoille, mutta harjoittelen kovasti. Tämä huoleton tarina sopi tarkoitukseensa: kuunneltavaksi vajaan puolen tunnin pätkissä. Himoshoppaaja-sarjan päähenkilö Becky on lievää myötähäpeää herättävä, hyväntahtoinen, hyväntuulinen ja kepeä hahmo. Tässä tarinassa himoshoppaillaan New Yorkissa. Tarinoiden luonteeseen kuuluu kepoinen deus ex machina -käänne. Olen kuunnellut tarinaa useamman kuukauden ajan.

Donna Leon: Trace Elements. Komisario Brunettia alkuperäiskielellä: pieni paahteinen retki Venetsiaan. Viime vuosina Brunetti-tarinoissa on kierretty ilmastomuutoksen ja erilaisten ympäristörikoksien ympärillä, niin tässäkin tarinassa. Aloin lukea tarinaa perjantai-iltana, kaasin itselleni lasin viiniä ja päätin että siemailen samassa tahdissa Brunetin kanssa. Spoilaamatta kovinkaan paljoa, voin kertoa, että tarinassa ei juotu yhden yhtä lasillista viiniä, ei proseccoa, ei grappaa; rikos kietoutui vesistöjen ja veden ympärille. Nautiskelin melkein liian kuumasta kesähelteestä, Venetsiasta ja ei-liian-pelottavasta rikoksesta. 

 Donald E. Westlake: Varkaitten tusina.  Humoristisia Dortmunder-novelleja, metkoja pieniä tarinoita välipalaksi, kun en oikein tiennyt mitä lukea.

 Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat. Raastavan iholletuleva ja rehellinen lukukokemus. Suositus, jos et vielä ole lukenut!

 Anni Lötjönen: Loppuunpalamaton. Työuupumus, masennus, parisuhteettomuus kaihertavat koulunkäyntiavustajan elämää (en pysty kirveelläkään muistamaan, oliko tarinan päähenkilöllä nimeä, en löytänyt nopeasti selaamalla mainintaa), avustettavien nuorten asiat painavat mieltä vapaa-ajallakin, ja elääkin pitäisi ehtiä, matkustaa ainakin. Kirja alkaa ehkä vähän Bridget Jonesin hengessä, kuten takakannessa kerrotaan, mutta tarina saa synkempiä, iholle tulevampia sävyjä. Tässä kirjassa jokin puhutteli: ehkäpä juuri se työuupumus, se miten vaikeaa on antaa itsensä olla murehtimatta, huolehtimatta, kantamatta huolta muista vaan ei itsestään. Pidin.


värikoodisto

chicklit (viihde /feelgood/hömppä)
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

 


 

Ashley "Dotty" Charles - Raivoajat
tämä: päätin että en ota somessa kantaa mihinkään.




 
Adventtilaukalla - postaus päivässä jos hyvin käy