maanantai 16. marraskuuta 2015

tupla-grr.

tiedättehän sen, että maailmankaikkeus kyllä nokittaa aina kun vain pystyy?

Yli kaksi vuotta sitten lopetin kutemisen kutomisen. Oli jotkut jalkapallokisat ja meinasin että siinä iltojeni iloksi ja joukkueita kannustaessani kutaisen itselleni kisapaidan tai jotain muuta, ilman mallia ja ohjetta tietysti tosi ihanan pehmeästä bambulangasta.
Tuli jo alkusarjan aikana niin hirveä kolotus ja työntuska; viisi senttiä sain aikaan, ennen kun heitin koko idean sikseen.
Ei nimittäin huvittanut aloittaa ja lopettaa jokaista päivää särkylääkekourallisella, kipugeelillä, itsesäälillä ja krampilla en oikein osaa kuvailla mitä kaikkea kutina tekee itselle, mutta ei kumminkaan radikaalia niskavaivaa, vaan semmoista yleistä epämukavuutta kaikkialle, jokapaikkaan ja niiden paikkojen viereen.

Yhden harhapolun tein ehkä vuosi sitten ja totesin taas kerran että ei tule kisapaitaa eikä tuluskukkaroakaan.

Perjantaina olin kuitenkin niin ala ja kulo ja ahd. ja angst. ja muutenkin vähän mielipuolinen että menin kaupan lankaosastolle katselemaan josko löytäisin jotain kivaa puuhaa viikonloppuuni.
En ostanut mitään.
En palannut kovan onnen kisapaitaan.
En edes tunnustellut lankojen pehmeyttä sormien välissä.
Enkä haaveillut mistään niin suurisuuntaisesta kuin koko perheen joululahjojen omakätisestä nykertämisestä.
Korkeintaan pohdin jotain kaulaliinan kokoista ajatusta. Tai jotain muuta ihan pientä. Patalappua nukkekotiin, kukaties.
Alleviivaan, korostan ja painotan kuten taannoisella hissanopellani oli tapana sanoa että en tehnyt aloitetta enkä lähtenyt viekoittelevaan leikkiin mukaan.

Maailmankaikkeus kuitenkin otti ihan kaiken varalta nokkiinsa.
Pelkästä kudiskelun ajattelusta, grr.
Tämän aamuni aloitin kipugeelikylvyllä ja sillä että olen verhoutunut normaalin pirtsakan toimistovaatetukseni sijaan rannetukiin, -lämmittimiin, hartialiinoihin ja itsesääliin.
Lupaan ja vannon kautta ihan minkä vain ja erityisesti kaikkien kutevaisten jumalain, etten enää koskaan, ikinä tahi milloinkaan päästä pakanalliseen mieleeni edes sukkapuikkoa, saati kokonaista kutemusta.
Grr.
Grr.
Ja vielä kerran grr.

**

Ja sitten vielä semmoinenkin grr, että kirjaston lainauskoneisto on koko viikon jumissa, ja vaikka lainasin itselleni riittävästi luettavaa, niin en älynnyt lainata tarpeeksi pieniä kirjoja, jotka olisivat mahtuneet käsiveskaan vaivattomasti.
Lainasin vain jotain tiiliskiven paksuisia opuksia lähinnä järjettömän monisanaisia elämäkertoja, joita ei jaksa kannatella vaan jotka vaativat jonkun lukutelineviritelmän kotisohvassakin.

**

4 kommenttia:

  1. Mikä siinä onkin että ne elämänkerrat on _aina_ sellaisia tiiliskiviä? Kenen elämä on oikeasti tiiliskiven kokoinen, minä vaan kysyn!

    VastaaPoista
  2. Onko sulla viitteitä johonkin reuman tyyppiseen? Ainakin kuulostaa siltä. Mä olen tunnnettu neulomishullu. Tai no, toi oli aika pienimuotoinen ilmaisu. Käsitöhullu lienee todenmukaisempi määre. Ja elämäni kaameimpia aikoja ovat oleet ne, kun ranteet ovat tulehtuneet, niskat jumahtaneet tai olen muuten särkenyt kutomiselimeni. Traumaattista. Toivottavasti vaivat helpottavat, kun yrität unohtaa kaikenmoiset askarteluvälineet, niin kamala ajatus kuin se itselle olisikin. Mutta onneksi maailmassa on kuitenkin kirjoja.

    VastaaPoista
  3. Kukkis: mun mielestä nuo tiiliskiven paksuiset elämäkerrat ovat jollain omituisella tavalla rohkaisevia - jos kerran näinkin kummalliselle stoorille on löydetty julkaisija, niin ehkä minullakin on vielä toivoa.

    Kati: onneksi on kirjoja!

    VastaaPoista
  4. Paranemista! Älä enää edes ajattele kutomista!

    VastaaPoista