väliaikaiselämää4

järjettömän kekseliästä tämä otsikointini tällä hetkellä.

Olen ollut säkenöivän analyyttinen ja analyyseissani olen tullut siihen tulokseen että olen lähestulkoon letarginen.
Lellun vain päiväin virrassa ja toivon että jonain päivänä pääsen vastarannalle.
Millään mitä teen ei tällä hetkellä ole minkäänlaista vaikutusta lopputulokseen. Ei hyödytä mouhata hraH:lle remppalouhoksesta tai siitä ettei ole omaa tilaa tai siitä että tavarat ovat hukassa, puhtaat vaatteet lopussa ja shampoo eri paikassa kuin minä.
Herään aamulla, tulen töihin, syön aamupalaa, teen töitä, menen kämpille, syön, yritän olla olematta vaivaksi, yritän ohjelmoida lauman pariksi tunniksi johonkin muualle, yritän löytää pienen hetken vain olla ilman seurusteluvelvoitteita, valvon lauman yöpuulle, laahaudun väliaikaismajoitukseen, jahtaan ikävästä sekopäisiä kissoja jotka tekevät kaikenlaisia outoja pieniä tuhmuuksia (menevät piiloon pakastimeen. ruopivat hiekkalaatikolla äänekkäästi klo 01.36), nukun, herään...
Olen letarginen lellura.

Koska en halua ketään omaan keittiööni kokkailemaan tai omaan huusholliini siivoamaan, olen toivottoman huono tekemään sitä samaa kenenkään toisen kodissa.
Enkä rehellisesti sanottuna tiedä, mitä anoppi ajattelisi jos rupeaisin juoksemaan ympäriinsä moppi ja rätti käpälässä. Tai jos alkaisin kolistella kannuja ja kattiloita. Tai jos pyykkäisin.
Jos joku tulisi minun kotiini siivoamaan tai pyykkäämään tai kokkaamaan, minulle tulisi sellainen olo että siivous-kokkaus-pyykkäys ei täytä tämän ihmisen normeja, että se työ minun tekemänäni ei kelpaa. Että minä en osaisi tai kykenisi.

Yritän hoitaa oman tonttini.
Yritän pitää matkalaukut jonkinlaisessa kurissa ja järjestyksessä, huonolla menestyksellä.
Yritän ruokota jälkikasvuni jälkiä ja rajoittaa heidän elintilaansa yksien seinien sisäpuolelle.
Yritän käskyttää lapsia pesulle ja palalle ja nukkumaan, huonolla menestyksellä.
Yritän valvoa voin ja kaakaopulverin käyttöä, äärettömän huonolla menestyksellä.
Yritän sietää liki jatkuvaa television taustamelua ja sitä että koko ajan joku lapsista nököttää töllöttimen edessä.
Ihmettelen etten ole tämän ärtyisämpi tai raivoisampi. Ja alan ymmärtää entisaikojen esiäitejä ja itkuvirsiä miehelään (anoppilaan?) menosta.
HraH on mukava ihminen. Hänen vanhempansa ovat myös mukavia ihmisiä.
Mutta.

*
Istuimme eilen toista tuntia kirjastossa.
Luin loppuun aamulla aloittamani Emma Donoghuen Huoneen. Oli koukuttava ja kiinnipitävä lukukokemus. Yhtäaikaa ahdistava ja valoisa, viaton ja tunkkainen.
Yhtä mieltä olen melko monen lukemani arvion kanssa: paljon hyvää, jonkin verran epäjohdonmukaisuuksia (varsinkin kertojaäänen osalta!) mutta lukukokemuksena ehdottomasti kiehtova.

Tänä aamuna bussissa lopettelin muutamat sivut aiemmin keskenjääneestä Sabina Bermanin Nainen joka sukelsi maailman sydämeen.
Kiehtova lukukokemus tämäkin, joskaan en jaksanut tai kyennyt keskittymään siihen riittävän hyvin.
Vähän ihmettelen vertauksia Pikku prinssiin - minä en sellaisia suuria tasoja tästä kirjasta tavoittanut, mutta pidin kovastikin sukelluksesta erilaiseen ajatusmaailmaan.

Pitkästä aikaa ravistelevia lukukokemuksia!

*

Tänään menen nieleskelemään kyyneleitäni Suvivirren tahtiin Isoveljen ja Pikkusiskon kevätjuhlaan.

väliaikaiselämää3

Haluan kotiin.
Minun ei pitäisi käydä remppalouhoksella, koska tulen kiukkuiseksi. Asiat tehdään väärässä järjestyksessä. Tai sitten siellä tehdään jotain sellaista jota en ymmärrä, en halua ymmärtää tai en edes huomaa.
Minä haluan kotiin.

Ja sehän on selvä että jotain katoaa.

Viime rempassa katosi viinikaappi: tilaus näkyi meidän listallamme, se näkyi keittiöliikkeen listalla ja vielä tehtaan vastaanottolistallakin. Mutta sieltä eteenpäin sen koodi muuttui (miksi, eihän siinä ole mitään järkeä?) joksikin varastointikoodiksi, ja näiden kahden koodin välissä katosi koko aparaatti.

Tällä kertaa katosi jääpakastinkaappi.
Miten voi kukaan mitenkään edes kadottaa mitään niin isoa? Se on sentään yli kaksi metriä korkea ja kuuskyt-kuuskyt kanttiinsa. Joku lähetinturjake oli kai unohtanut ottaa sen mukaansa lastauslaiturilta viikko sitten.
Viime torstaina se oli vielä jossain jakelupisteessä ja kovasti tulossa uuteen kotiinsa perjantaina.
Paitsi että ei.

Eilen iltapäivällä sain keittiöliikkeestä puhelun: se teidän kaappi on kuulkaa kadonnut, voitte joko odottaa vastaavanlaista kaappia (saatavissa aikaisintaan viikolla 24, ne nykertävät sen omin pikkukätösin) tai sitten voitte ottaa tällaisen vähän paremman kaapin, luonnollisesti samaan hintaan.
Hmh, eipä paljoa tarvinnut pohtia.

Ihmettelen kyllä tuon kodinkonebisneksen kannattavuutta, kun alvariinsa hukkailevat tavaroita ja toimittelevat niitä vääriin osoitteisiin (kaverit saivat jonkun huippumikrouunin ihan vahingossa) tai kadottavat tilaukset muuten vain.
Ja sitten kyllä ihmettelen sitäkin, että jollakulla on nyt ihan vahingossa meidän jääpakastinkaappimme, että mihin väliin se sen tukkii? ("Elema hoi, tää siun tillaamma leivänpaahin ei meinoo mahtuva keittijöön! Kummast ovest nää leivät puahetaan?")

Ihan epää. Miksi minä olen aina se kadottava osapuoli enkä koskaan se jolle vahingossa tuodaan jotain tosihienoa?

Joku tässä systeemissä mättää.

väliaikaiselämää 2

Töiden jälkeen hoitelin vanhempainyhdistyksen asioita, unohdin hakea Pikkusiskon iltapäiväkerhosta, söin anoppilassa, ohjelmoin Isoveljen kirjastoon, Isosiskon treeneihin ja Pikkusiskon kanssani kaupungille.
Palasimme majapaikkaan, tutkimme seuraavan päivän kouluvarusteet, ohjelmoin lauman pesulle ja vaakatasoon, lähdin omaan väliaikaismajoitukseeni.
Melkein normaalia elämää.

Aamulla kohtasin Isosiskon bussissa.
Ja karkasin heti aamusta kesken työpäivän katsomaan alakoulujen juoksutapahtumaa. Kaikki lahjakkaat lapseni siellä kirmalsivat. Harmistuin vähän Isoveljen puolesta: kun kyseessä on joukkuekilpailu ja joukkueen muut jäsenet kieltäytyvät osallistumasta, on olo varmaan aika yksinäinen. Sanoin poikaselle ennen lähtöä, että hän on tosi urhea.
Aika paljon räpyttelin silmiäni kun Pikkusisko vei oman joukkueensa sukkulaviestiosuutta tukka tuhannen taakerolla.
Melkein normaalia elämää.

Tällä hetkellä eniten kaipaan sitä, että saisin olla tekemättä mitään.
Omassa rauhassa.
Omien ihmisten ja tavaroiden kanssa.
Olen väsynyt sellaisella tavalla kuin stressin lauettua on: olo on vähän pölähtänyt ja omituisen tyhjä, uni on levotonta ja raskasta. Olen toimeton.

väliaikaiselämää 1

väliaikaiselämän ensimmäinen arkipäivä.

Viikonlopun insidenttejä:

Pikkusisko soittaa kun olemme juhlimassa, ääni väpättää huomattavasti: "sä lupasit että sä pakkaat mun ponit reppuun? missä on mun ponit? sun täytyy tuoda ne mulle HETI, ihan HETI".
Voi apua.
Ponit löytyivät seuraavana päivänä louhokselta, ei aivan alimmaisesta laatikosta.

Isosisko itkee katkeria kyyneleitä matikankirjaansa: "tää on niin rankkaa!"

Isoveli soittaa kun olemme käymässä mummin synttärikahvipöytään: "äiti, mä olen täällä vanhan kodin takana. Täällä on pieni kissa joka tärisee"
Lähdemme hraHakkaraisen kanssa pelastamaan kissaa. Tiedän melkein kenen se on. Se joku ei ole kotona. Meillä ei ole paikkaa edes omille kissoille, saati vieraille.
Kisu käpertyy luottavaisena käteni alle kun lähdemme viemään sitä kaupungin eläinsuojaan.

Isoisä näyttää jo nyt kuluneelta, lapset ovat yöpyneet anoppilassa yhden yön.
Otan päivänokoset kerrostalon pihalla, nurmikolla. Kesätuuli hyväilee varpaita, tytöt pulputtavat poniensa kanssa.

Teen kartan lähipäivistä: missä kukakin on ja millaisissa vaatteissa. Pohdin ilta-ohjelmia, suunnittelen tekemistä viikonlopulle.
Mietin miten syvälle mahdoin pakata omat virkkuukoukkuni ja puikkoni, nyt voisi olla aikaa nykertämiselle.
Pitääkö opettajille hankkia lahjat? Silloinkin kun ne ovat tehneet työnsä vain mitenkuten?

Suhtaudun opettajien joulu- ja kevätlahjontaan vähän ristiriitaisesti.
Hyvää ja mukavaa opettajaa, sellaista joka kommunikoi kotiinpäin ja josta lapsi pitää  - sellaista kiittää tietysti mielellään. Mutta mitä tekee sellaisen saavuttamattoman kanssa? Sellaisen, josta lapsi ei puhu ja josta itsestään ei kuulu edes kuittauksen verran wilmaviestiin?
Ne kuitenkin saavat palkan työstään.
Miksi joitakuita työstään erikseen kiitetään ja toisia ei?
Milloin olet viimeksi pohtinut kuinka lahjoisit kadunlakaisijaa? Tai marketin kärrypoikaa, kassatyttöä? Tuleeko edes sanallisesti kiitettyä silloin kun siihen aihetta on?

ensimmäinen erä

vanha koti tyhjennetty ja avaimista luovuttu. Melkein itkin kun pyyhin pastakeittiön liesitason puhtaaksi viimeisen kerran.

Lapset ja kissat hajautettu väliaikaismajoituksiin: me kissojen kanssa typötyhjään huoneistoon, joka saattaa lähteä alta milloin vain, lapset sekalaisin kokoonpanoin ja vaihtuvin aikatauluin sukulaisiin ja isovanhemmille.
Voisi jyrsiä ja ottaa päähän - kisuista on tullut lainsuojattomia.

Ensimmäisenä kodittomana iltana istuimme hraH:n kanssa iltaa väliaikaistilan tyhjässä huoneessa patjoilla, raavimme yhteen paperimukeja ja maistelimme porejuomaa ja päätimme että olemme hohdokkaita dinkkejä ja kissat kurjia skunkkeja. Aloin haaveilla aamiaisista keskustan hohdokkaissa kahviloissa.

Toisen hohdokkaan dinkki-iltamme vietimme sopivasti poreilevissa juhlissa.
Juhliin lähdimme muuttohikisinä ja melkein muuttovermeissä. En löytänyt silmävärejä, saati juhlavaatteita ja tunnelmankin suhteen oli ensin vähän niin ja näin.
Myöhään illalla olimme samaa mieltä: parempaa tapaa avata kodittomuusajanjakso olisi tuskin saattanut keksiä.

Pitkästäpitkästä aikaa nauroin niin että vatsalihaksiin sattuu vieläkin.

Remppaheikit olivat arvioineet hraH:lle että kaksi viikkoa.
Minä pistin täysin tapojeni vastaisesti sisään kolmen viikon kestoloton: jommassakummassa täytyy ihan pakosti onnestaa.

Jokohan kohta pystyn ajattelemaan muutakin kuin remppaa ja muuttoa?
Ainakin yritän ei-ajatella sitä romumäärää joka jonain päivänä täytyy setvitellä Lintukodon toistaiseksi syntymättömiin kaappeihin. (sivujuonne: harva raha on niin hyvin käytetty kuin se summa, jonka maksoimme uuden pastakeittiön ja liukuovisysteemien sisäänkannosta. Kaksi ammattimiestä, kuusi kerrosta, melkein kolme tuntia.)
Kaksi huonetta on täynnä uutta. Kaksi vanhaa.


se ero?

Minä olen kovasti järjestelmällinen: pakatessa tavarat vaeltavat ylhäältä alas ja kaapeista tasoille. Kaappi tyhjäksi ja *huis!* kostealla liinalla perään. Hoituu se siivouskin.

HraH on kovasti mies. Tavarat menevät vanhoille tutuille paikoilleen. Tiskikoneesta lusikat lusikkalaatikkoon, lautaset lautashyllylle, kattilat kattilakaappiin. Ruokakaapista tasolle ajautuneet jauhopussit vaeltavat kiltisti takaisin omalle paikalleen.
Yksikään tyhjäksi luulemani kaappi ei ole tyhjä. (paitsi kylppärissä, en kertonut että olen tyhjentänyt sen!)

Väliaikaisvarastoinnissakin olen kovasti järjestelmällinen: se mitä ensin tarvitaan ladataan varastoon viimeiseksi. Niin että sen saa heti esille.
Tai sitten siihen laitetaan pölyisiä keräilysarjakuvalaatikoita.

Minä olen kovasti looginen. Veitset ja lääkkeet samaan laatikkoon - tietysti, vaarallisia ja tärkeitä asioita molemmat! Tarvitaan hetikohta kun saadaan keittiö pystyyn ja päästään asettumaan. Laatikon kylkeen tekstaan lapun että keittiö, veitsiä ja muuta tärkeää.
HraH on kovasti looginen. Romps! Tavarat tästä hyllystä tähän jätesäkkiin. Jätesäkki pinotaan tusinan kaltaisensa kanssa väliaikaistilaan.

HraH on sitkeä. Hylly tyhjäksi, säkki kerrallaan. Alusta loppuun.
Minä olen sitkeä myös. Tyhjennän vähän sieltä ja hiukan täältä. Loogisjärjestelmällisesti, sinnikkäästi: tuohon mahtuu vielä jotain puolitärkeää ja puolipyöreää, hmm. Jälijiltäni mikään ei ole kerralla tyhjää. Teen kierroksen toisensa perään, vaihdan maisemaa, vaihdan laatikkoa, loput lakaisen roskikseen.

HraH:lla on työaika. Nyt tehdään.
Minulla on impulssi. Kuka nyt puuroa viitsisi keittää kun voi ruuvata irti seinäkaapin?

**
Niin olin hyvä ihminen eilen.
Olin hätinä päässyt pakkausurakkani alkuun kun Pikkusiskon kaverin isä soitti. Voisiko heidän lapsensa tulla meille hoitoon, koko illaksi? Ei tarvitse ruokkia, mutta jos pystytte vaikka ikkunasta pitämään herkeämättä silmällä. Kirskuttelin hampaitani, mutta lupasin. Piti hakea lapsi meille - ei voi tulla itse. Kirskuttelin lisää.

Ruokin pakastimen jämillä.
En pitänyt yhtään silmällä.
Tytöt vaelsivat holtittomasti sisään ja ulos ja leikkivät sillä yhdellä ainoalla miniponilla, jota en ollut tyttöjen huoneesta huomannut vielä pakata.

Illalla hakivat lapsen. Rouva kertoi että "me isin kanssa mennään kesällä matkalle". Käsitin koko jutun jotenkin ihan väärin.
Ne lähtevätkin kahdestaan. (millainen ihminen sanoo puolisoaan isiksi?)

Menin hihitellen jatkamaan pakkaamistani.

muisteloita

kimulikomero paketissa. Keittiö melkein. Vaatteet melkein.
Suurin vastus tällä hetkellä Isoveljen komerossa: ison kirjahyllyn purkamista järkevällä tavalla ei vain saada alkuun. Plään 1 oli tyhjätä hylly, pystyttää se heti Lintukotoon ja roudata kirjat suoraan paikoilleen hyllyyn.
Ensin piti vain maalata ja tehdä lattia ja laittaa sähköt ja listat. Muuten hyvä mutta sähkömies.
Yritämme keksiä toimivan kakkossuunnitelman. Kirjoja on skviljoona.

*
Muutossa pottumaisinta on se, että on pakko koskea ihan kaikkiin tavaroihin, joita kotiin on kertynyt. On pakko ottaa ihan jokainen esine käteen ja katsoa sitä ja päättää mitä sille tehdään.
Väistämättä tulee tehneeksi kaikenlaisia arvioita elämästään ja elämänkulustaan.

Kuluneet kahdeksan vuotta ovat olleet seestymisen ja kasvun aikaa.

Löysin pakatessa valokuvan meidän ensimmäisestä lapsiperheolohuoneesta. Sekalaista tuttavilta haalittua huonekalustoa, kaksi vaippaikäistä punaposkista naperoa, pyykkejä kuivumassa, paperikasoja, leluja, vanhanmallinen pöytätietokone (486!).

Muistin hajanaiset keväiset yöt Isosiskon vauvavuodelta. Hän ei nukkunut. Muistan aamuhämärissä pukeneeni vauvan, vaunuihin ja parvekkeelle. Raikas kevätyö tainnutti vauvan, minä nukuin viluissani olkkarin sohvalla väsyksiinajetun unta.

Muistin ne yöt, jolloin vauvaikäinen Isoveli ei nukkunut. Miten vuoroaamuin heräsimme neljältä leikkimään, unentokkuriaisina. Kuuden jälkeen oli vuoronvaihto. Vauva - tai taapero - jaksoi leikkiä aamukymmeneen.
Muistin sen hetken kun toimme Isoveljen ensimmäisen kerran kotiin. Hänellä oli oranssi collegeasu, huolella sairaalakassiin valittu ja pakattu. Laskimme makuupussiin pakatun nukkuvan käärön (varmaan ainoa kerta kun hän nukkui autossa!) olkkarin sohvalle, nurkissa vaani merkillinen tunnelma. Miten peruuttamattomasti kaikki oli muuttunut.

Vanhoja kuvia selatessani minun kävi vähän sääli itseäni - taputtaisin itseäni lempeästi olkapäälle jos voisin, sanoisin että usko pois tyttö, kyllä sinä osaat ja pärjäät.

Kahdeksan vuotta sitten - kun muutimme kartanoon - Pikkusisko oli vastasyntynyt. Ensimmäisen yön nukuimme nykyisen kimulikomeron lattialla koko perhe. Pikkusisko vaunukopassa, me muut patjoilla mitenkuten.
Jääkaapin oveen kiinnitettiin lista kaikista niistä tipoista ja lillingeistä joita Pikkusiskon maitoon piti sekoittaa. Keittelin pullosoppaa päivät läpeensä. Vuorokaudessa oli yksi tipaton ruokailu: öisin harjoittelimme yhdessä lussuttelua. Olimme kumpikin helpottuneita kun se joskus syksyllä loppui, ei hän - pullolapsi - koskaan kunnolla rinnalle oppinut. Minä tunsin itseni kotikemistiksi kalkkien, fosforin ja rautatippojen kanssa. Kymmenen tippaa tuota ja kaksitoista tätä. Rautapuklu värjäsi kaiken ruosteenväriseksi.
Koko pitkän kevään, kesän ja talven Pikkusisko eli omassa kuplassaan. Kun perhe-elämä kävi hänen hermostolleen ylivoimaiseksi, hänet pantiin vaunuihin keskelle eteistä nukkumaan. Siinä oli sopivasti tohinaa ympärillä. Talventaitteessa isot tulivat vuoronperään kantelemaan: "äiti, Pikkusisko istuu kielletyssä asennossa, tule korjaamaan!"

Muistan väsymyksen.
Läpi kaiken lyövän väsymyksen ja avuttomuuden, jonka syövereihin olen joka kerta kadonnut. Vuodeksi, kahdeksi.

Jossain vaiheessa, tämän kahdeksan kartanovuoden aikana on tapahtunut jotain ihmeellistä.
Minusta on tullut aikuinen. Meistä on tullut aikuisia.
Olemme kasvaneet ja kurottautuneet yhdessä kohti.
Se on mukava tunne.

Tyhjensin keittiön kaappeja ja ajattelin että kohta Joku Muu säilyttää ruokiaan minun kaapissani.
Kantaa minun jääkaappiini ihan väärää remppakaljaa. Tunkee ruokakaapin täyteen astioita ja laittaa astiakaappiin vääränmerkkistä kahvia. Käy minun suihkussani ja hipsuttelee minun olohuoneessani.
Höh ja pöh sille!

haaste - raakile

*
muoks myöh.

*

Päivän parhaat
- keittiökalusteet keskiviikkona!
- lomapäivä pakkaamiseen huomenna!
- saatiin hankeraha, pääsen gaalaan!
- Pikkusisko ei karsasta, hänellä on ylitoimeliaat silmälihakset (tjtn) (kun Pikkusiskosta on kyse; silmälihaksetkin ovat että jee! me saadaan katsoa! hurraa kaverit!) (mutta hän tarvitsee luultavasti vuoden-parin sisällä lukulasit.) (Kun Pikkusiskosta on kyse, niin luultavasti näkö huononee dramaattisesti jo ensi viikolla.)
- minut haastettiin!


Pitää vastata yhteentoista kysymykseen ja keksiä itse yksitoista uutta.
1.       Kummin päin vessapaperirullan pitää pyöriä telineessä; niin että vapaa pää roikkuu kauempana seinästä, vai seinän puolella?
Vapaa pää kauemmas seinästä, tietenkin. Ihan ällöä jos se paperi on hinkannut ensin seinää.

2.       Kuinka usein vanhempasi käyvät luonasi kylässä?
Usein. Eilen oli virallinen kyläily, kun oli Isosiskon synttärit. Äidin kanssa nähtiin tänään, ja nähdään ainakin ylihuomenna ja varmaan loppuviikostakin.

3.       Milloin viimeksi käytit taksia?
Joskus syksyllä? Tulin junalla Hesasta myöhään sunnuntai-iltana enkä jaksanut odottaa bussia.

4.       Kumman kaa: Andy McCoy vai Jack Nicholson?
Tiätty Jack Nicholson. Se on ihana!

5.       Teetä vai kahvia?
Nykyään kahvia.

6.       Minkä julkkiksen ottaisit mukaan autiolle saarelle kahdeksi viikoksi, vain te kaksi, pakko ottaa joku?
Tämä on paha: tuntisinkohan jonkun julkkiksen jo valmiiksi? Semmoisen kenen kanssa tulisin juttuun? Kuinka julkkis täytyy olla? Onko hraH julkkis kun siitä on tehty musavideo juutuupiin? Sitten otan sen. On sitä kerran haastateltu johonkin annalehteenkin.
Mutta jos pitää olla julkisempi julkkis, niin sitten vaikka...ööö...höh. En tiedä haluanko sellaisen joka laulaa vai sellaisen joka lausuu. Tai on taitava käsistään. Tai intelligentti. Mämietinvielä.
Vesa Vierikko.
Taneli Mäkelä.
eikun toi mikäsenniminytonkaan? Pääsiäishanu?

7.       Ensimmäinen mieleesi tulevan taidemaalarin nimi?
Ferdinand v. Wright. (outoa. En edes pidä niistä töistä kauheasti. Miksei tullut mieleen jotain dramaattista ja hienoa?) (no nythän niitä alkaa tulla. Miro. Erica Servin. Ivan Aivazovskij. Kuutti Lavonen ja Osmo Rauhala.)

8.       Käytätkö hajuvettä, mitä tuoksua?
En. En pysty. Joskus käytin bodyshopin white muskia.

9.       Osaatko satuloida ja suitsia hevosen?
Kääk. En. En uskalla. Se kumminkin tallaa varpaille. Tai puree. Tai puree ja tallaa varpaille ja vielä sontii niskaan. Ja muljauttelee silmiään.

10.   Jos sinun pitäisi muuttaa pois Suomesta, mihin maahan muuttaisit?
Varmaan Italiaan.

Omat kysymykset
1. Maali vai tapetti? Miksi?
2. Kissa vai koira? Miksi?
3. Lempitelkkarisarjasi?
4. Ruoka jota olet syönyt ja jota et mistään hinnasta söisi uudestaan?
5. Paras vuodenaika?
6. Kekseliäin joululahja jonka olet antanut?
7. Sankarisi?
8. viimeisin lukemasi kirja?
9. Lempivoileipäsi päälliset?
10. Montako kysymystä oikein piti olla?
11. Kiehtovin ammattinimike jonka olet kuullut?


*
Poikkeustyöpäivä. 
Ensin oli ihan hauskaa ja sitten iskee megaväsymys. Karkasin. Aion sanoa Piällysmiähelle että näin jonkun tutun ja menin sen kanssa juoruamaan. Se on ihan normaalia ja anteeksiannettavaa meidän (poikkeus)työpäivissä.


En ole käynyt tänään kertaakaan remppalouhoksella.
En ole pakannut tänään yhtään laatikkoa.
En saanut hepulia vaikka jääkaappi on jäänyt tulematta.
Märkätilalupa sen sijaan tuli. 
Riittääkö kaksi viikkoa? 
Löytyykö kadonnut jääkaappi?
Miksi minulla on dejavu?



Yhteentoista kysymykseen voisivat vastata ainakin Pinkki ja Fredrika Johnson.


Remppalouhos

Pastakeittiö


Olotila


HraHakkaraisen aula

Isoveljen komero

Kiehtova maalilöytömme ei pääse oikeuksiinsa kehnolla kamerallani. Uusi ja uraauurtava valoteknologinen maali palauttaa valoa, lisää tilantuntua ja elää kiehtovalla tavalla vallitsevien valaistusolosuhteiden mukaan. Sekä aulassa että olotilassa samaa sävyä: aulassa väri näyttäytyy parhaimmillaan pehmeän levollisena, helmiäisen tai ruusunhohtoisena. 
Iltahämärissä kaikki huoneet näyttävät lähes värittömiltä: kuvassa Isoveljen seinän utuinen sini ei näy ollenkaan, eikä liioin se, että ikkunaseinä on aivan erisävyinen.


sairas-tuvan hajahuomioita

Pikkusisko lämpöili aamulla.

Hajahuomioita pakkaamisen ja potemisen keskeltä:

Kuinka norsu syödään?
- pieni pala kerrallaan.

Hyvä työrytmi: puolesta tunnista kolmeen varttiin aktiivista ja hyödyllistä. Vartti nettisekoilua tai kahvittelua tai muuta haahuilua.

Työmoraalini on hajanaisuuteen taipuvaista. Tällä hetkellä puolitiessä:
- keittiön tyhjennys
- olkkarin kirjahyllyn tyhjennys
- vaatehuoneen tyhjennys
- lasten vaatekaappien tyhjennys
Siirryn huoneesta ja kaapista toiseen mielialan mukaan. Pysyn voittopuolisesti ahkerana ja hyväntuulisena enkä pitkästy.

Vaatehavainto:
lykkäsin suureen jätesäkkiin kaikki ne vaatteet joita arvelin ei-tarvitsevani lähipäivinä ja viikkoina. Pussia sulkiessani pohdin, kaipaisinko niitä oikeastaan ollenkaan jos säkki sattuisi katoamaan.
Näyttäisi siltä, että tulen toimeen suunnilleen matkalaukullisella vaatteita.

Kun sanoo, että minä autan ja selvitän ja soittaa takaisin suunnilleen kolmen sekunnin päästä, tulee stressattu ihminen ihan suhteettoman iloiseksi ja kiitolliseksi.
Vähällä lapsen mielen noutaa.

Pikkusiskohavainto.
Se on oppinut leikkimään ihan itsekseen pitkät tovit!

Toistaiseksi päivän paras uutinen:
kodinkoneet tulevat jo maanantaina, hurraa! Vähintään aikataulussa ja ehkä jopa vähän edellä.
Enää puuttuu: kalusteet, märkätilalupa. Molempien pitäisi tulla alkuviikosta.


Kiire

kaupat tehty, ostaja antoi kaupantekotilanteessa lisäehdon. Miinus viisi päivää alunperin sovitusta muuttopäivästä. Emme osanneet /jaksaneet /ymmärtäneet kinata.
Kiire.


äitienpäivä

äitienpäivässä on jotain samaa kuin laatuajassa, parisuhdeajassa tai yltiöpositiivisuudessa.
Että hampaat irvessä väännetään täydellistä päivää.

Kahvit sänkyyn ja ykkösissä ravintolaan syömään.
Ei pidä käsittää väärin: ravintolassa on ihanaa syödä.
Mutta.

Vastustan täydellisyyttä.
Ja traditioita.
Ja aivan erityisesti vastustan täydellisiä traditioita.

Vielä enemmän: arvostan omaa äitiyttäni ja ennen kaikkea arvostan omaa äitiäni paljonpaljon enemmän kuin yhden ravintolan seisovan pöydän verran.
Sellaista määrää seisovia pöytiä ei olekaan, että niistä riittäisi minun äidilleni.
Eikä niin hyvää ruokaa ole keksittykään, että se yhden ravintolapäivällisen aikana riittäisi kertomaan yhtään mitään kenenkään merkityksellisyydestä.
Ainakaan äidin.
(tai isän, jos niikseen tulee!)

*

Minusta koko päivä on vähän älytön leikki. Sellainen, josta en oikein tiedä, haluanko leikkiä mukana vaiko en, mutta leikin kuitenkin kun kerran kaikki muutkin.

On ihanaa kun kauhukolmikko kiemurtelee vähän ujoina omatekoisten korttiensa kanssa: Isosisko selittää  perinpohjaisesti kaikki tarvittavat työvaiheet, Pikkusiskolta on kadonnut käärepaperi ja tilalle on tempaistu joku vaate pyykkikorista, Isoveli ei oikein tiedä, mihin kätensä ja jalkansa asettelisi. Ne ovat iloisia ja ylpeitä askarteluistaan ja pullollaan hyvää tuulta ja yleistä hyminää.
Syömme aamupalaksi lasten tekemää mutakakkua.

Lopun päivää vetelen pohjamaaleja seiniin louhoksella.
Illalla olen väsynyt ja vähän kiukkuinenkin, kaukana täydellisestä ja lopen kyllästynyt etsimään kadonneita avaimia, uskonnonkirjoja, kännyköitä ja sukkia. Lopen kyllästynyt keksimään matikanharjoituksia ja selittämään niitä.
Lopen kyllästynyt murehtimaan remppalouhoksen asioita.
Olen lopen kyllästynyt vaihtamaan vaatteita (kotivaatteet - ulosmenovaatteet - remppavaatteet - ulosmenovaatteet - kotivaatteet....).





Ja mitä oikeastaan haluan sanoa?

Kiitos äiti. 
Ihan joka päivä ja ihan jokaisesta päivästä!

Ja kiitos kauhukolmikko - ihan joka päivä ja ihan jokaisesta päivästä. Tämä jos mikä, on elämäni suurin seikkailu.


Pikkusiskon tarina

olen jostain syystä viime aikoina lukenut paljon keskosäitien blogeja.
Vääjäämättä siirryn kahdeksan vuoden taakse.
Allaolevat tarinat ovat syntyneet niihin aikoihin kun Pikkusisko on ollut pari-kolmevuotias. Akuutti kriisivaihe on ollut ohitse, mutta muistot ovat olleet vielä varsin eläviä.

Pikkusiskon syntyessä Isoveli oli vähän vajaa viisivuotias ja Isosisko saman verran vajaa kolmivuotias.
Pikkusisko syntyi rv 29+1, syntymäpaino 870g.

**


Päällimmäinen muistikuva meidän keskolasta on lämmin, kohtumaisen ympäröivä lämpö. Äänet olivat eloisia, sorisevia, tähän maailmaan kiskovia.
Pikkusisko oli lähes vuorokauden ikäinen kun ensimmäisen kerran näin hänet kunnolla. Häntä oli näytetty minulle pieni hetki heti syntymän jälkeen ja minulla oli hänestä valokuva - mutta ensimmäisen kerran pääsin osastolle vasta lähes vuorokauden kuluttua.

Toisena tai kolmantena päivänä hän joutui valohoitoon. Hän näytti irvokkaasti grillivalmiilta broilerilta maatessaan massullaan jalat kippurassa, pylly vaipan peittämänä, pää myssyn ja suojalasien alla piilossa.

Joinakin päivinä pikkuinen masu ei kestänyt edes niitä pieniä maitomääriä: 1 ml, 8 kertaa päivässä. Niinä päivinä suolenmutkat näkyivät pinkeinä vatsanpeitteiden läpi. Lieporeunaisina kuin oppikirjan kuvissa.
Aivan alussa verisuonet pullottivat ohuen ihon alla, aivan liian näkyvillä - lapsessa ei ollut yhtään rasvaa. Hänellä ei ollut pakaroita. Reidet olivat hätinä sormeni paksuiset. Varpaat riisiryynin kokoluokkaa.
Mutta hän oli oma itsensä heti alusta asti. Hyväntuulisen päättäväinen.

**

Tarina alkaa


Uudenvuodenpäivän iltana olin kovin huonovointinen. HerraHakkarainen oli seminaarissa toisella puolella Eurooppaa ja minä olin ollut viattomien lasten päivästä kotona sairastelevien lasten kanssa. Olimme juhlineet vuoden vaihtumista pienieleisesti, kyläilleet sekä aattona että uudenvuodenpäivänä. Kylästä kotiuduttuamme huimasi ja päätä särki. Siunattu tilani oli kaikkea muuta kuin siunattu.

En päässyt herraHakkaraista vastaan lentokentälle vaan minut kärrättiin synnytyssaliin käyrille. Yöpöydällä oli lasillinen vettä ja sininen nukahtamislääke. Käyrä tikutti vaimeasti ja yksitoikkoisesti vauvan sydänääntä. Lääkäri konsultoi johonkin ja päätti että ei vielä leikata.
Päädyin osastolle. Aamukäyrä, päiväkäyrä, iltakäyrä ja aamupäivisin ultraus. Vuorokausivirtsankeräys, verikokeita.

Keskolan ylilääkäri kävi huoneennurkassa istumassa ja kertomassa keskosuudesta "heti kun lapsen kunto sallii, hänelle puetaan kauniit vaatteet päälle" Ajattelin ettei sillä ole mitään väliä.
Kävimme tutustumiskäynnillä keskolassa: "tähän tulee paikka teidän vauvalle"

Yhtenä aamuna ultrattiin taas. Painoarvioksi tuli noin kilo. Ja lääkäri halusi ottaa lapsivesinäytteen.
Kaikista seulonnosta olin kieltäytynyt juuri siksi, en halunnut että pienen maailmaan mennään pitkällä neulalla ja nyt makasin vihreän liinan alla eikä minulla ollut lupaa valita. Piston jälkeen hoipuin vessaan yökkimään.

Olin ryystänyt ehkä puolet päiväkahvistani kun hoitaja tuli sisään vakavana. Epoarvo oli 41, kiireellisenä sektioon, nyt heti. Sain luvan kuin vanki yhteen puhelinsoittoon ja sitten valmisteltavaksi.
HerraHakkarainen ehti osastolle juuri ja juuri. Sen tossut olivat jääneet työhuoneen oven eteen niin kuin asterixissa, kesken juoksun.

Tärisin, hikoilin kylmää hikeä kun anestesialääkäri rakenteli puudutusta ja sitten makasin siellä, kirkkaiden valojen alla, ja puristin henkeni hädässä tuntemattoman kättä. Pelkäsin niin etten koskaan ennen.
Vatsassani myllättiin, kieputettiin. Se oli jotenkin lohdullista. Se että vieras ihminen käänteli sisäelimiäni päästäkseen käsiksi lapseen. Hoitaja sanoi "nyt syntyy ihan kohta" ja minä näin lamppujen kautta ammottavan punaisen ja kuinka sieltä nostettiin ylös jotain pientä ja ruskeaa.
Se itki.
Se oli ruskea ja muumiomaisen pingoittunut.

"Nyt pitäis viedä jo" sanoi hoitaja. "olihan se tyttö" kysyi lääkäri ja kaikki onnittelivat. Tytöt selviävät paremmin. Tunnelma vapautui, rentoutui. Lääkärin puhelin soi ja hoitaja vastasi "ei äiti pääse nyt, se leikkaa vielä" ja hoitajat puhuivat laihdutuskuureista.

Monta monta tuntia makasin heräämössä hoitaja vierelläni. Kymmenen minuutin välein hän teki tarkkailunsa, muun ajan puhuimme. Koirista ja kissoista. Enkä minä halunnut kuulla kuinka ohuen verhon takana toinen leikattu äiti otti pienensä syliin, imemään.

Myöhään illalla pääsin takaisin huoneeseen, uneliaana ja turtana. Puhelin soi. Tilanne on niin hyvä kuin se nyt voi olla. Nyt vain odotamme.

Kotona yhdellä oli uusiutunut korvatulehdus, mies stressistä toimintakyvytön, minä en tuntenut jalkojani.
Mutta se eli. Ja me odotimme.

Enkä kertaakaan uskaltanut ajatella loppuun asti "miten voi niin pieni koskaan mitenkään..."

**

Flashback: ensimmäistä kertaa kengurussa


Keskola: pimeä sali, terästä ja kirurgianvihreää, liikkumattomia äänettömiä alastomia vauvoja kirkkaastivalaistuissa muovisissa laatikoissaan, hiljainen kuoleman ilmapiiri, vaimeita soinnittomia kuiskauksia.
En olisi voinut olla enempää väärässä.

Heli, meidän vielä kastamattoman vauvamme omahoitaja, laahaa mustaa laiskanlinnaa meidän nurkkaamme pikkukakkosessa. Seison vieressä hiukan neuvottomana, kykenemättä auttamaan. Tänään saan reilut pariviikkoisen vauvani ensimmäistä kertaa kenguruun, iho ihoa vasten paitani alle. Vauva on kestänyt aamuhoidot hyvin ja nukkuu nyt levollisesti. CPAP kurluttaa ja rohisee ja muodostaa tasaisensuhisevan taustahälinän meidän nurkkaamme.

Ulkona on aamupäivä, ei kirkas, mutta ei erityisen pimeäkään. Sisällä on melkein liian lämmin, tuoksuu sairaalalta. Säleverhot hämärtävät huonetta. Kattovalot on sammutettu, huoneessa on arkinen talvipäivän harmaa valo. Ikkunassa on tomera junakuvioinen sininen kappa, jossa ärsyttävänkeltainen aurinko valaisee veturin tietä.

Pikkukakkosessa, keskolan tehohoitohuoneessa, ovat eniten hoitoa ja valvontaa vaativat vauvat. Heti avokanslian edessä. Huoneen liukuovi on aina auki. Kansliassa puhelimet pärisevät, valvontamonitorit kilkuttavat – tasaista kun joku vauva liikehtii niin että mittarin kontakti katoaa ja paniikkikilkutusta kun on tosi kysymyksessä. Lääkärit kopistelevat ympäriinsä. Isot vauvat käytävän alkupäässä itkevät, jossain soi radio, hoitajat juttelevat ja huutelevat, jonkun vauvan äiti on puhelimessa, kaivataan jotakuta kertomaan kuulumisia.

Meidän vauvamme on ovelta katsottuna vasemmassa takanurkassa, ikkunan vieressä. Parvekkeelta on isojen sisarusten ja tuttavien hyvä kurkistella vauvaa. Pienen sängyssä on puhtaat vaaleanpunaiset lakanat ja rullatuista lakanoista muotoiltu pesä vauvaa tukemassa. Hän nukkuu pää huoneeseen päin. Kaappi on peitetty vaaleanpunaisella tilkkupeitolla aina kun vauva nukkuu. Sängyn pääpuolella ovat kaikki laitteet: CPAP ja pumppu josta menee ravintoliuos ja lääkkeet, CPAPin päällä steriiliä vettä isossa pullossa, jonka hoitaja aika ajoin kääntää ylösalaisin ja valuttaa CPAPiin. Sängyn jalkopäässä työtaso, jolla vauvan omat tarvikkeet: käsidesi, stetoskooppi, kuumemittari, vanulaput, hiusharja ja tietysti tuikitärkeä kirjanpito.
Hyllyllä piirtää valvontamonitori käyriään: sinistä, keltaista ja lilata.

Heli avaa keskoskaapin sivuluukun ja tyttöä aletaan purkaa ylimääräisistä varusteistaan. Samalla Heli valmentaa: näin alussa kengurussa ollaan vain pieni hetki, hän on koko ajan lähellä, voi olla että vauva alkaa apneoida ja väsyy, ei jaksa tai kestä läheisyyttä. Monitoria on seurattava koko ajan. Ehkä parikymmentä minuuttia sylittelyä näin alkuun. Heli riisuu vauvan vaippasilleen, minä istun kömöpelösti tuolissa, paidan napit auki.

Heli asettelee vauvan oikeaan asentoon: pylly pystyyn ja jalat kippuralle, poski rintaa vasten, leuka koholleen niin että hengitys sujuu varmaan hyvin. Oikea käsi, jonka suonissa kulkee syväkanyyli ravintoletkuineen vaatii tarkkaa asettelua. Samoin on tarkistettava, etteivät sydänfilmilätkät irtoa, että saturaatiomittari on kunnolla kiinni pienessä jalassa. Istun visusti paikoillani etten vain järisyttäisi tätä johtojen ja letkujen sopusointuista järjestystä, jonka varassa vauvani henki tuntuu olevan.

Kun kaikki on hyvin, vauva peitellään: harsoliinoja, nuppupeitto, paidansyrjä, pää visusti piiloon, vain hengitystiet jäävät kunnolla näkyviin. Tutti suuhun, niin vauva muistaa hengittämisen paremmin. Pieni mönkii ja hamuilee hetken, yrittää nyrkkiä suuhun, luovuttaa ja painaa peukalonsa tutin päälle. Etsii tuttua sydämensykettä ja parempaa asentoa, suloisenlämpöisenä ja pehmoisena, niin keveänä. Rauhoittuu sitten, vuoroin tillittelee ja torkahtelee. Monitorin keltainen saturaatiokäyrä pysyy tasaisena, Helillä on kuitenkin happimaski lähistöllä valmiina. Huoneessa on pehmeänhämärää, hiljaisempaa nyt kun CPAP ei kohise. Istun jalat mustalla rahilla.

Vauvan vointi on vakaa. Kohta Heli hiipii hiljaa pois ja jättää meidän kolmisin mutisemaan hellästi pikkuiselle. Paljon myöhemmin Heli tassuttelee takaisin ja lupaa, että vielä valutetaan pienelle maidot sylissä, niin hyvin hän on jaksanut. Maitoletku teipataan paitaani kiinni. Maitojen jälkeen Heli nostaa vauvan takaisin pesäänsä, vaippa vaihdetaan, mittarit tarkistetaan ja saturaatiomittarin paikkaa vaihdetaan.
Peitot kunnolla päälle, koko tyttö solahtaa nuppupeittonsa alle lämpiämään ja jatkamaan unosiaan. Venyttelen. On aika lähteä kahville.

Lähelle kaulaani on painunut vauvan korvan jälki.

**

Kuolapukla - keskosvanhemmuudesta


Ponnistelin uusien asioiden ymmärtämisen äärirajoilla. Kaikella mitä ylhäältä sanottiin oli merkitystä, koodisanoja, joiden todellinen sisältö konkretisoitui silmieni edessä, mutta, jotka sanoina olivat vielä valtaamatonta maata. Meni aikansa, ennen kuin todella ymmärsin, mistä puhuttiin, kun puhuttiin lapseni asioista. Nämä vieraat sanat lausuttiin painokkaasti, suurin alkukirjaimin. 
Lääkkeiden ja toimenpiteiden nimet, diagnoosit: Ductus. Apnea. Theofylliini. SGA.
Tärkein kaikista: Hoito. "Oletko täällä vielä puoli kahden Hoidolla?" "Tänään Hoidolla vauva oli..." Vaipanvaihto, asennon tarkistus, lämmönmittaus, ruuanvalutus – Hoito. Se pieni hetki, jolloin minulla oli lupa koskea, helliä, tutustua.

Alussa, kun en vielä saanut häntä syliini, odotin Hoitoja kiihkeästi. Ne olivat ainoa todellinen kontaktini häneen. En minä osannut hyristä kaapille, en jutella seinille. Minä istuin ja katselin. Ehkä lueskelin. Enimmäkseen vain istuin ja katselin, odotin Hoitoa. Ja aina se oli ohi ihan liian nopeasti.
Onhan minulla ennestään kaksi lasta: ei vaipanvaihtoon, pyllyn putsaukseen ja lämmönmittaukseen ja antureiden paikan muuttamiseen niin rajattomasti saa aikaa kulumaan, varsinkaan kun sen yrittää tehdä tehokkaasti, lasta häiritsemättä.
En osannut häntä hyväillä, minulle oli sanottu, että pieni silittely tuntuu näistä lapsista miltei pahalta. Katselin pientäni, joka yleensä heräsi Hoidoille. Hän oppi nopeasti, mitä tapahtuu, että lopulta masu tulee täyteen ja voi taas jatkaa uneksuntaa. Katseli sumuisesti ympärilleen, sillä tavoin, että en koskaan voinut olla varma, mitä hän näki tai oli näkemättä. Ilmeisesti jotain hahmoja kuitenkin, kyllä hän katsettaan yritti kohdistaa. Hän oppi nopeasti senkin, että myssyn pukeminen merkitsi CPAPia, ja sitä vastaan hän usein taisteli, jopa väsyneenäkin aluksi. Toisaalta, siihen hän aivan varmasti nukahti. Usein heti kun Hoito oli ohi. Joskus hän jaksoi seurustellakin, pitkät tovit.

Sydän ei niinkään muista, sormet muistavat. Miten pieneltä ja hennoilta jalat tuntuivat, kun niistä nosti vaippaa vaihtaessa ja lämpöä mitatessa. Millaiselta hänen ihonsa tuntui. Miten vanulapuilla putsasin pientä peppua lapsenpihkasta. Sormissa on se tunto kun salavarkain piti hipaista pikkuisia varpaita tai sormia, ihan uteliaisuuttaan. Silmille on takertunut kuva siitä kuinka joku kerran nosti hänet kämmenelleen jotain tarkemmin katsoakseen. Miten se näytti samanlaiselta kuin joku olisi nostanut eläimenpoikasen laatikosta.

Sitä hämmästelin kuinka paljon hän liikkui. Ja sitä kuinka tarkoituksenmukaisia nuo liikkeet olivat. Harvoin aivan tahattomia. Joskus meni peukalo suuhun. Jalat venyttelivät, CPAPista piti kiemurrella karkuun. Kasvoja voi hyväillä. Myöhemmin suosikiksi tuli lepuuttaa sormiaan poskelle teipatussa nenämahaletkussa ja samalla hellästi hipeltää kasvoja. Kaikissa liikkeissä oli selvästi tavoitetta ja tahtoa, päämäärää.

Olematon hän kuitenkin oli. Ei läsnä edes sellaisella tavalla kuin vastasyntynyt, vaan omassa maailmassaan.

Ensimmäisinä päivinä ja viikkoina kaikki oli koko ajan outoa, mutta hiljalleen tavat ja sanat tulivat tutuiksi, kunnes luin lapseni tilaa kavakkeista ja monitorilta sujuvasti. Numerot, kirjaimet ja käyrät asettuivat maailmaani itsestäänselvinä, eivät enää jonain, joiden vuoksi pitäisi ponnistella, vaan mittareiksi, jotka kertoivat kaiken olennaisen.

Silti jotain jää puuttumaan: väsymyksen ja riemunsekainen onnentunne synnytyksen jäljiltä, kun vauvantuoksuinen hamuaa lämpöisenä kainalossa. Puuttuu tunne yhden vaiheen loppuunsaattamisesta, uuden aloittamisesta. Minulta puuttuu se hämmentynyt hiljaisuus, joka laskeutuu synntyssaliin kun kaikki on vihdoin ohi ja kuitenkin vasta alussa. Miten sormet hiljaa sivelevät vastatulleen piirteitä, eivätkä aivot vielä suostu ottamaan vastaan tietoa elämänikäisestä.
Sitä en tavoita.

Syntymää seuraava hormonihämmennys, jossa ajatukset ja vuorokauden ajat puuroutuvat toisiinsa ja keho tuntuu vieraalta, vajaalta ja liian keveältä, riuhtaistiin minulta pois ja yhdessä hetkessä oli terästäydyttävä ottamaan vastaan Tietoa.
Oli keskityttävä kuuntelemaan, oppimaan, ymmärtämään. Jokainen lääkärin käyttämä sana oli punnittava: mikä oli sen merkitys tälle lapselle.
Oli toinnuttava hetkessä siitä sokista, jonka lapsen ennenaikaisuus aiheutti, unohdettava verkkaiset päivät vastasyntyneen kanssa. Jollain tavalla menetin lapsivuodeajan.
Tilalle tuli alituinen Jos.

Tuolloin, vauvan sairaala-aikana, en vielä tiennyt, että tämä lapsi syntyy minulle hitaasti, moneen kertaan. Yhä uudestaan.
Hän syntyy, kun ensimmäisen kerran saan vaihtaa hänelle vaippaa.
Kun saan hänet syliini ensimmäisen kerran, kun hän harjoittelee ensimmäisen kerran sylissäni pullosta syömistä.
Todesti hän syntyy vasta alkukevään hikisinä ja hiljaisina, varkain valostuvina öinä, kun hän vihdoin nukkuu kotona. Kääriydymme yhdessä kapalokankaaseen, masut vastakkain, niin että aamulla olemme molemmat punaposkisia ja kuumissamme, yöpaitani rinnuksilla kostea kuolapukla.

**

Iloa tuottavia asioita

olin aamulla pahalla tuulella ja mörkki.
Kun tulin verstaalle, kurkisti pieni tipulintunen verstaan ovesta sisään ja ihan varmasti se hymyili.
Ajattelin että jospa minäkin sitten hymyilen.

*

Kymmenen iloa tuottavaa asiaa

1. viikonloppuaamupalat. Herään hirveän aikaisin ja luen lehden. Kimulit leikkivät komerossaan, Isoveli köllöttelee. Lapset käyvät syömässä. Teen itselleni aamupalan ja otan hyvän kirjan käteeni. Syön ja luen, ihan yksin, mutta kaikki tärkeät ovat silti lähellä - kädenojennuksen päässä.

2. ruuanlaittoflow. Silloin kun se osuu päälle, nautinnollinen flow jossa ruuat valmistuvat ja onnistuvat.

3. kissanviikset ja kissojen etuhampaat.

4. meren tuoksu

5. se hetki kun tulee kirjastosta kotiin ja repussa on lempikirjailijoiden uusia teoksia. Ja se hetki kun lukee ne teokset vielä uudestaan, kun ne ovat niin ihania.

6. ei-ostelu. Kun menee kauppaan ja haluaa ostaa itselleen jotain ihan turhaa ja menee hyllyn luo ja ottaa sen jutun käteen ja sitten päättääkin ettei osta sitä kun ei tarvitse, vaan ostaakin sen joskus toiste.

7. Isoveljen kanssa sanailu, Pikkusisko ja pikkutiikeri, Isosiskon kanssa naistenvälinen jutustelu. HraH ilman silmälaseja.

8. paikallisen ilmaisjakelulehden pääkirjoitus ja sen analysointi yhdessä hraH:n kanssa. Käsittämätöntä tajunnanvirtaa. ("kohta meillä on taas äitienpäivä. Muistan lapsuudestani että isän kanssa kävimme usein metsällä. Koirankakkojen kerääminen on tärkeää jos koirapuisto loppuu. Äitienpäivänä me aina keräsimme valkovuokkoja, mutta nyt ei saa. Onnitellaan siis kaikki äitiä viikonloppuna") (ihan oikeasti. en tempaissut hatusta)

9. aatonaatto. Kun kaikki on valmista juhlaan, lähinnä jouluun.

10. se, kun  havahtuu keskellä arkea huomaamaan, miten hyvä elämä on. (onkohan se sama, kuin Pienen runotytön leimahdus?)

...ja tietysti hyvä ruoka, auringonpaiste, kesäloma.
ja se, kun tajuaa että on osa sukupolvien tai kulttuuriperimän ketjua.

tohvelit

jaaha. Keskiviikko.

Päivät ovat miellyttävän urautuneita: töihin huokailemaan, kotiin ruokailemaan, remppalouhokselle, valinnaiseen iltamenoon.
Päivä päättyy hämmentävään havaintoon: herttinen aika, meillä on lapsia. Kolme.

Niin olen joka päivä tyytyväinen kauhukolmikon ikääntymisestä. Pikkusisko soittaa tunnin remppaepisodin aikana vain kolme kertaa:
"äiti, eioo mitään tekemistä" (no voivoi! Yritä nyt keksiä vaan jotain.)
"äiti, saako mennä juutuupiin?" (et tod.!)
"äiti, voinko mennä mummille?" (jos mummi on kotona)

Nuorison etäohjautuvaisuudessa (eikös vain olekin hieno sana!) on puolensa: kun tulen kotiin sekopäisenä ja hikisenä, on iltapala syötynä ainakin melkein, on iltapesut pestynä ainakin melkein ja koulureputkin pakattuna ainakin melkein.
Epäilen että tämä vielä kostautuu. Kun jonain kauniina päivänä yritän valloittaa takaisin päällepäsmäröivän päällikköyteni, ei minua luultavasti enää kuunnella. Samana päivänä minulle luultavasti selviää se, mitä iltapalaksi näissä valvomattomissa olosuhteissa oikein syödään.
Mitä se ikinä onkaan, siitä jää tahmaiset tassunjäljet pöytään.

Oikeasti olen iloinen ja ylpeä siitä, että ne selviävät. Miten paljon helpommaksi se meille tekee tämän siirtymävaiheen!
Mutta toisaalta olen ihan halju: haluaisin nojua sohvalla ja olla ärtykärttyisä ja komennella syömään iltapalaa. Kuunnella päättymätöntä puheenpulputusta koulun pihaleikeistä ja tyhmistä opettajista ja kirjoista joita tänään on luettu. Haluaisin muutakin kuin pinnallisimmat päivän kuulumiset ("pääsin sukkulaviestijoukkueeseen" / "ope oli tänään taas poissa" /"ei tullut läksyjä").

**

Isosisko kolppasi kiireaamuna liikuntavarusteita. Päivällä karsinnat koulun maastojuoksu- ja viestijoukkueisiin.
"Äiti, mä lainaan sun juoksutohveleita"

Pää sanoi jotta kniks.
Sillä on melkein yhtä iso jalka kuin minulla.
Ja reinoillako minä muka juoksen?

**
Aikuisissa vallitsevan remppaväsymyksen takia Isoveljeltä on kielletty jääkiekon televisioseuranta. En kertakaikkiaan jaksa ajatusta hokkihehkutuksesta päivän päätteeksi.
Isoveli kuuntelee siis selostusta omassa huoneessaan radiosta.

Pakko myöntää. Jääkiekon seuraaminen tällä tavoin on huomattavasti hauskempaa kuin livelähetyksenä töllöstä.
Ovi kolahtaa.
Isoveljen hobitinpörheä pää poukkaa kuin käki käkikellosta olohuoneen puolelle. Äänenmurroksesta käheä tiedote ("nyt Suomi johtaa kaksnolla, vileeni teki vasemmalla lavalla keskilinjasyötöstä")
Pää katoaa ja ovi kalahtaa kiinni.

Väliin saamme myös pahoitteluja: "nyt tapahtu jotain, mutta en tiedä mitä. kirjassa on niin hyvä kohta kesken. Mä kerron kohta tilanteen"
**

Pikkusisko on sentään Pikkusisko.
"äiti, koska siellä maalataan? saanko mä maalata? missä pikkutiikeri on? äiti, mä en millään usko että mun sisällä on semmoisia kuin olipa kerran elämä. mä en millään malta odottaa että päästään uuteen kotiin. Äiti otetaanko me tää pöytä mukaan. Entä tuolit? voidaanko me ottaa parveke? mut äiti, ne toiset oli jättänyt sinne tauluja, mä näin. Äiti koska me voitais tehdä se lelujen pakkaus?"
**

kun maailma ei riitä

Miten tuo Pinkki aina onnistuu noilla parisuhdekirjoituksillaan inspiroimaan!
Kovasti kolahti heitto: parisuhdemalli tulee leffoista.

Miten monen asian malli oikeasti tänä päivänä tulee leffoista? Tai sosiaalisesta mediasta?
Hamassa nuoruudessa kaikki halusivat asianajajiksi, kun Ällimäkbiil oli niin hohdokas ja amerikkalainen oikeussaliretoriikka niin upeaa.
Parisuhteessa pitää olla herkeämätöntä intohimoa ja ailavjuuta ja palvontaa.
Kodin pitää olla pohdittu ja sisustettu ja sees.

Jollain omituisella tavalla tämä kaikki kietoutuu tämän päivän naiseuteen ja äitiyteen: asetamme itsellemme aivan omituisia mittareita sen suhteen mitä kuvittelemme muiden elämän olevan tai muiden meiltä odottavan.

Entäs sitten jos ja kun joka päivä olisi herkeämätöntä intohimoa ja ailavjuuta?
Kai sekin joskus rupeaisi tuntumaan vaan ihan tavalliselta arjelta? Ja sitten pitäisi olla vielä enemmän herkeämätöntä intohimoa ja vielä enempi ailavjuuta ja miehen pitäisi palvoa vielä enemmän? Ensin se toisi kukkia joka päivä. Sitten eivät kukat riittäisi, pitäisi tuoda jalokiviä. Ei riittäisi nekään, kohta se tulisi avoautojen kanssa. Pian pitäisi vakuutella rakkauttaan lentokoneella ja sitten kokonaisella kaupungilla.
Kun maailma ei riitä.

Ei riitä se, että leikkii lasten kanssa ja siivoaa ja laittaa ruokaa ja opiskelee ja on intohimoinen. Ei.
Pitää leikkiä vielä vähän paremmin.
Siivota jonkun verran enemmän.
Laittaa gourmetruokaa päivästä toiseen.
Kehittää itseään aamusta iltaan, jumpata ja nyppiä.
Ja voi hyvänen aika, olla aamusta iltaan ja illasta aamuun intohimoinen.
Silti tosiasia on se, että vaikka kuinka ylittäisit itsesi ja tekisit enemmän ja paremmin, nekin asiat alkavat jonain päivänä tuntua arjelta.
En tiedä muista, mutta vuodesta toiseen minä hoen lapsille joulun aikaan että vaikka joulu kiva onkin, niin ei se olisi kiva, jos sitä olisi joka päivä. Pitää olla arkea.
Ihan kaikkein eniten tarvitaan sitä: arjen sietoa. (olen aika huono siinä)

Ja parisuhteessa: pitää osata nähdä tai kuulla se tapa, jolla parisuhdeosapuoli lähestyy.
Kyllä niin kummalliselta tuntuisi, jos hraH alkaisi hokea että oletpa kaunis kun völjystän liisterisissä  ja tapettiriekaleisissa röntsäverskoissani. Tai että se aamu aamun jälkeen toivottelisi että ailavjuu kun minulla on tukka pörrössä ja murisen kun en saa herätä rauhassa. Puhumattakaan siitä herkeämättömästä intohimosta. Minä olen kuulkaa väsynyt ihminen, ei siinä kauheasti intohimoja viljellä.

Mutta aika prinsessalta tuntuu silti joka aamu, kun se kaivaa omegakapselit kaapista ja tyrkyttää niistä yhden minulle.
Että se välittää niin paljon: pitää huolta etteivät nivelet nitku ja että ajatus juoksee.
Tai kun se kaikkien näiden vuosien jälkeen avaa minulle oven. Sanoo että anna kun mä otan sen kassin. Tai sanoo lapsille että antakaas äidin nyt vähän aikaa olla. Tai kun se katsoo minua niissä liisterisissä verskoissa ja sen silmistä huomaa, että se näkee ihan jotain muuta.
Silloin voi kyllä hetkeksi laittaa väsymyksen syrjäänkin...

toisenlaisia päiviä

toiset päivät ovat toisenlaisia kuin toiset. Eikö vain?

Lauantaina Isosisko lähti tanssitapahtumaan ihan hirmu aikaisin. Minä olin ajatellut, että ensin nukun vähän lisää, sitten aamupalailen rauhassa, sitten nojun lueskelemassa ja jossain välissä kehittelen pientä ruuantapaista, ehkä valun remppalouhokselle ja jatkan päivääni siitä.
Enimmäkseen olin ajatellut lukemista ja nojumista ja aika vähän remppaa.

En nukkunut. Tietenkään. En yllättynyt edes itsekään.
Aamupalailin ja se meni niin kuin piti.
Meinasin ruveta lukemaan ja nojumaan, mutta sitten soitti kiinteistövälittäjä otsokarhunen (en tiedä, miksi hänen nimensä on otsokarhunen, hän ei ole yhtään semmoinen kuin otsokarhunen on).
Ja sitten tuli kiire.
Minä, Isoveli ja hraH aloimme raivautua läpi kartanon sälän ja roippeen, pesimme lattioita ja vessoja ja tuulettelimme ja keräsimme ja piilotimme ja tiskasimme ja pyykkäsimme ja teimme kaikenlaista sellaista jota kelvolliset ihmiset tekevät kun eivät noju lauantaiaamuisin. Onneksi ollaan tehty se jo aika monta kertaa, niin ettei sälää ja roipetta ollut ihan hirveästi. Eikä muutakaan raivattavaa paitsi kissankarvaa.

Sitten pakenimme paikalta ylimääräisen näytön tieltä. Isosisko oli veivaamassa polkkaa ja Pikkusisko isovanhempien hemmoteltavana.
Isoveli meni kirjastoon, paitsi että minä pakotin sen ostamaan uusia tossuja, hraH meni jonnekin ja minä menin ostamaan niitä uusia tossuja pakotetun Isoveljen kanssa. Sitten kyllästyin kaupungissa hengailuun ja menin remppalouhokselle ja pistin sileäksi seinän verran tapettia.
HraH tuli kanssa remppalouhokselle.
Minä kysyin, että paljonko tarjosivat ja hraH kysyi että mistä tiesit.
Sitten minä kysyin että milloin pitää olla poissa kartanosta ja hraH vastasi.
Semmoisella tavalla kartanosta tuli jonkun muun kartano ja meille tuli remppakiire.

Illalla tuli särky ja kivistys, koska seuraavan seinän tapetit olivat tiukassa.
Illalla tuli myös halju, koska pastakeittiö.

Sunnuntaiaamunakin ajattelin että nojun ja luen ja laitan ruokaa, mutta sitten en.
Ja vaikka olen enimmäkseen vähän rasittunut kaikista vapaaehtoisista, niin siitä kyllä olen tyytyväinen että meillä on yksi, jolla on ihan oikeasti aikaa, ja jota ei tarvitse koordinoida ja organisoida vaan joka tekee, ja joka ainakin minua potkii eteenpäin silloin kun ennemmin tekisi mieleni vain nojua ja lukea.
Kiitos isä!
(vaikka kyllä sittenkin nojuin ja luinkin. hah, siitäs saatte!)

Tänään pitäisi louhokselle tulla remppaheikki, josta on suositukset, ja joka toivottavasti pystyy urakoimaan aikataulussa.
Ja minä rupean selvittelemään, saisiko kaapistotilausta yhtään aikaistettua.

Kuten Pikkusisko ensitöikseen ystävällisesti laski ja aamulla herätessään heti huomautti: jäljellä on enää 24 päivää.

remppa-angst, taas vaihteeksi

Pidin eilen remppalouhoksettoman päivän.
Täydensin pastakeittiön kaappeja, pyykkäsin Isosiskon esiintymisvarusteet viikonlopun tanssitapahtumaa varten, suunnittelin eväitä samaiselle reissulle, en siivonnut, pohdin Pikkusiskon lauantaipäivän kohtaloa, järjestelin hänelle oleskelupaikan, suunnittelin viikon syömiset, yritin olla ajattelematta yhtään mitään, täsmäytin kalenterit kevätaikatauluhin, päätin etten syö salajemmaan piilotettua suklaatia vaan että se on todella pahan päivän varalle, pohdin juoksulenkkiä mutten mennyt, komentelin lapsia.
Iltaa kohden remppa-angst hiukan hellitti.

Suurin haaste on remppaheikin löytäminen: sellaisen jolla olisi aikaa ja joka olisi kohtalaisen luotettava, aikatauluistaan kiinni pitävä ja joka puhuu meidän kieltämme. Siis sellaista kieltä, jota remppataidoton ymmärtää. Niin että saadaan tarvittavat hommat hoidettua kohtalaisessa aikataulussa ja suurinpiirtein lakien ja pykälien mukaan.

Toinen suuri haaste on kaikkien innokkaiden vapaaehtoisten koordinointi: jokaisella kun tuntuu olevan oma näkemyksensä niin aikatauluista, prioriteeteistä kuin myös siitä mitä lakeihin ja pykäliin tänä päivänä kuuluu. Yksi on valmis riehumaan koska tahansa lekan kanssa missä tahansa huoneessa, toinen on sitä mieltä että kylppärin vesieristeille ei tarvitse tehdä mitään ja nämä kaksi yhdessä saivat aikaan melkoisen loven eteisen kammottavaan paneeliseinään (mistä toki rajattoman suuri kiitos!)
Minulla on yksi aikataulu: kalusteet tulevat viikolla 21.

Tässä myllerryksessä yritän hokea itselleni mantraa: ainakin siitä tulee omannäköinen.
Mikä oikeastaan on aika kaukana siitä seesteisestä eleganssista jota olen jo ehtinyt kuvitella.

Kirjahyllymeemi

Käytin vain olkkarin hyllyä, jossa on pääsääntöisesti hraHakkaraisen fiksuja kirjoja.


1. Mikä on sukupuolesi?
Hiljainen tyttö (Peter Hoeg)


2. Kuvaile itseäsi
Järjen ja tunteen kerrostumat (Simo Knuuttila)

3. Kuvaile puolisoasi
Intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi (Torsti Lehtinen)
Täydellinen herrasmies (Roetzel)(mieleni teki vastata että Kohtalokkaat munat, Bulgakov. Mutta äiti ja isä kai lukevat tätä.)


4. Kuinka voit?
Matka arkipäivän epätodellisuuteen (Umberto Eco)



5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi
 Täällä Pohjantähden alla (Väinö Linna) 
Alastalon salissa (Volter Kilpi)


6. Mihin haluaisit matkustaa?
Jalan halki Ranskan (Timo Tuomi)
Moskova-Petushki (Venedikt Erofejev)
Odysseia (Homeros)


7. Mikä on lempivärisi?
Valkokaarti (Mihail Bulgakov)


8. Millainen sää on nyt?
Läpinäkyvä yhteiskunta (Gianni Vattimo)


9. Mikä on mielestäsi paras vuorokauden aika?
Syliaika (Welch)


10. Jos elämäsi olisi TV-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Itsensäkoettelemiseksi (Kierkekaard)


11. Mitä elämä sinulle merkitsee?
 Aika, avaruus ja asiat (Ridley)
Silta äärettömyyteen (Guillen)


12. Millainen parisuhteesi on?
Paratiisin parkkipaikka (Salla Korpela)


13. Päivän mietelause
Miksi viini itkee (Pietiläinen)


14. Minkä neuvon haluaisit antaa?
Kokemuksen käytännölliset ehdot (Sami Pihlström)


15. Miten haluaisit kuolla?
After the End of History (Alan Ryan)


16. Mottosi?
Johdatus nauruun (Dmitri Lihatshev)

Hävikistä herkuksi

jonkun mutkan kautta törmäsin Hävikistä herkuksi-kampanjaan, ja tähän päivään se sopii kuin sormenpää napaan.
Olen remppa-angstissa ja kaipaan kiihkeästi Jotain Muuta Ajateltavaa. Sen lisäksi tänään on kauppapäivä, enkä millään viitsinyt kotimatkalla koukata kaupan kautta hakemassa vain jotain pientä.
Yritin keskustaan kävellessäni kiihkeästi muistella mitä pastakeittiön jääkaapissa saattaisi olla, ja mahtaisiko se jokin taipua kohtalaisen ravitsevaksi ateriaksi viisihenkiselle perheelle.
Varmaksi muistin vain pienen kulhollisen eilisen kanamakaronihässäkän tähteitä.

Kurkistus jääkaappiin paljasti yltäkylläisen elomme ja sen rajattomat mahdollisuudet.

Tänään pastakeittiö tarjoaa seuraavanlaista hävikkiherkkua:
- eilistä kanamakaronilaatikkoa
- makaronilaatikon valmistusprosesessista ylijääneet makaronit jalostuivat tonnikalan, sipulin ja mausteiden kanssa tonnikalasalaatiksi
- parista Pikkusiskolle keitetystä perunasta tuli paistinperunoita
- pätkästä vuohenjuustoa ja parista tomaatista tuli uunissa lämmin tomaattilisuke
- yksinäisestä porkkanasta, kananmunista ja jauhoista tuli porkkanalettuja
- kurkusta tuli kurkkutikkuja
- aamupuuron ylijäämästä meinasi tulla sämpylöitä, mutta koska leivinpaperi oli kokenut ankaran hävikin, taikinasta tulikin vuokaleipä.
- jokaiselle mieluista jälkiruokaa löytyy Isoveljen synttärirääppeistä: jäljellä on pieni pätkä suklaapateeta, muutama pala marjapiirakkaa ja muutama suklainen viipalepikkuleipä.

Kaiken kaikkiaan minulla on sellainen olo, etten ole viikkokausiin kokannut, saati syönyt.
Luultavasti kuitenkin olen.
Ainakin olen hengissä ja entisenpainoinen. Eikä nuorisoakaan ole viety tuhdimpien ruokapatojen ääreen.

lukusokeus

Miten voi aina olla maanantai? Aivan käsittämätöntä.
Verstaalla vastassa ihan normaali maanantaikaaos ja omassa kuupassa myös. Mikä ilmiselvästi johtaa siihen että maanantaikaaos tulee käsitellyksi jokseenkin kaoottisesti.
Piti laskea kaikenlaista.
Sain joka kerta vastaukseksi eri luvun. Lopputuloksen kannalta aika merkityksellistä jos viivan alle jää 68-77 kpl juttuja.
Herrakerho on ehdotellut minulle lisää vastuuta (toivottavasti myös lisää liksaa), joka pitäisi sisällään juurikin laskemista.
Seitsemännen laskukierroksen alkaessa totesin esimiehelle, että pohditaanpas asiaa vielä kerran.
Vein luvut yhdeksännen laskukierroksen jälkeen esimiehen pöydälle.
En uskalla laskea enää kymmenettä kertaa. (vaikka tietysti pitäisi.)

Sama lukusokeus johti yhtäkilliseen remppa-angstiin.
Olen ihan varma, että olen ottanut keittiön mitat jotenkin väärin.
Olen mitannut keittiön ainakin viisi kertaa ja saanut joka kerta tulokseksi, että se on muuten samankokoinen kuin pastakeittiö, paitsi että yksi kohta on vähän vähemmän.
En ymmärrä miten se on mahdollista.
Sen sijaan että olisi aamulla keittänyt iloisesti hyräellen puuroa, konttasinkin ahdistuneena pitkin ja poikin pastakeittiötä mittanauhani kanssa.
Epäilen että pöytä ei mahdu ovesta sisään. Eikä jääkaappi koko keittiöön. Kaappejakin on tietysti liikaa.

Onneksi en ole arkkitehti enkä keittiösuunnittelija.

Luulen että samaan hämmentävään pakettiin kuuluu elementaarinen kyvyttömyys erottaa vasen oikeasta.
Tiedän mikä on vasen, jos saan ottaa kynän käteeni.
Mutta en kyllä yhtään tiedä mikä on vasen jos pitää kääntyä sinne.
Hoen vain että vasemmallevasemmallevasemmalle. Päädyn kuitenkin oikealle.
Taannoisessa autokoulun loppukokeessa meinasi käydä varsin ohraisesti kun sain ajo-ohjeeksi länsiluoteeseen. (saattoi olla myös kaakkokoilliseen, en ole varma).

**
Juhlimme viikonloppuna Isoveljen synttäreitä.
Pikkuinen kummipoika ajautui ahdinkoon koska me emme omista pottaa. Ja koska hän puolestaan omisti kaikkein parhaat salamamäkviin-kalsarit.
On pienen elämä tukalaa, kun pitää varoa ettei joudu suuren lapsia imaisevan pöntön seuraavaksi uhriksi. Ja olla sitten loppuilta jalat ristissä ettei salamamäkviin kostu.
Käsittämätön on uhmaikäisen tahtotila. Ihan varmalla en käytä vessaa. Siitäs saatte, ihan kaikki.
Minä ajattelin salaa että onpas mukavaa kun oma kauhukolmikko on jo pottaiän ohi.