tiistai 30. huhtikuuta 2013

vappurieha

ajattelin että rupean ajamaan semmoista asiaa, että kun me nyt kumminkin (ainakin hraH:n käsityksen mukaan) kuulumme keskiluokkaan, niin minun lapset eivät saisi koulussa tai yhteiskunnassa muutenkaan altistua tällaiselle työväenluokkaiselle indoktrinaatiolle.
Pois vappuriehat minun lasten silmistä.
Niin.
Työläiset voisivat piilottaa juhlansa johonkin ettei keskiluokan tarvitsisi kärsiä semmoisesta ylenpalttisesta ilakoinnista. Voi tulla paha mieli kun itse ei ole.

*

Vakavasti puhuen, on ihan kiva kun on vapaapäivä keskellä viikkoa.
Mutta kyllä se yksi ainokainen päivä on aika turha kumminkin. Tänäänkin on ollut sellainen kriisi/katastrofipäivä heti aamusta asti, etten tiedä riittääkö mikään maailman aika tästä aamupäivästä toipumiseen.
Voi hyvänen aika että voi yhdelle päivälle kasaantua työtä ja tuskaa.
Valehtelematta koko vuoden tarpeeksi, parissa hassussa tunnissa.

Niin että emmää ja määen tälle päivälle.

*

Minulla on kaikenmoisia kummallisia neurooseja.
Yksi niistä on multaneuroosi.
Mikään ei ole kuvottavampaa (tai on, mutta silti) kuin kukkamultien vaihtaminen. Hyi ja yök ja kauh.
Olen ainakin kaksi kuukautta odottanut että joku kukkaruukkukeiju olisi tullut ja vaihtanut mystillisten sitruspuideni mullat. Mutta ei tullut ja jouduin tekemään sen itse.
Hyi ja yök ja kauh.

Sanoin hraH:lle että ei ole mitään pelkoa siitä, että hurahtaisin kotitarveviljelyyn jollain neljähoopalstalla. Tai johonkin omavaraismökkielämään. *puist!*

Ja ihan kaikkein eniten hyi ja yök ja kauh on se, että ostin oliivipuu olivialle liian pienen kukkaruukun. Ja nyt joudun vaihtamaan sen vielä kerran.
Hyi ja yök ja kauh.
Ihan varmasti saan jonkun kamalan taudin.

Meillä on kahdeksan viherkasvia.
Oliivipuu olivia
Mattipalmus-palmunen Isosiskon huoneessa
Vuoripalmunen Isoveljen huoneessa
joukkio tunnistamattomia siemenestä kasvatettuja sitruspuun alkuja.

Hyi ja yök ja kauh.

tämä ei kuitenkaan estä minua haaveilemasta viiniköynnöksestä Lintukodon parvekkeella, se on ihan eri juttu

maanantai 29. huhtikuuta 2013

juhlapäiviä

määenjaksa, määenjaksa...
Eikun Käyttäydy kuten haluat tuntea. Tietysti.

Viikonloppu huristi ohi sellaista vauhtia etten meinannut perässä pysyä.
Isoveli vanheni ja oli loisteliaan hyvällä tuulella koko viikonlopun.
Helmitaulun lisäksi naperolla ei ollut muita toiveita kuin Snickers-kakku.  Kieltäydyin leipomasta, koska pelkkä kakun ajatteleminen saa hampaat vihlomaan, painon nousemaan ja verisuonet tukkeutumaan.
Lupasin, että tuon ainekset jos Isoveli leipaisee kakun itse.
Ja niinhän se ei-niin-pieni herkkusuu sitten leipaisi.
En löytänyt enää ihmeellisen internetin uumenista sitä originaalia reseptiä, mutta noin tiivistetysti: ensin tehdään superrasvainen sokerikakkupohja - uunipellillinen mielellään. Sen päälle valellaan superrasvainen ja makea kinuskikastike johon töräytetään sekaan suolapähkinötä ja koko komeus silataan ätläkkäällä mokkapalojen kuorrutuksella. Silkkaa rasvaa kakkuun upotetaan puoli kiloa, repikää siitä. (jostain kumman syystä taloudessamme oli aika monta vatsaansa valittelevaa lapsipoloa eilen, yhdellä oli pihalla karusellipyörinnän jälkeen ollut melkoisia kramppeja)

Minä urakoin tarjolle vähän aikuisempaan makuun Santiagon kakkua ja kaikenlaista sellaista, missä ei ollut sokeria.
Isoveli toivoi, että kesän pyörävaelluksen jälkeen tarjoaisin koko pyöräilyjoukolle pyhiinvaelluskakkua.
Ajattelemattomasti lupasin.

Siinä leipoillessamme Isoveli nuuskutteli autuaana ilmaa: "Tää tuo mieleen niin monia hyviä muistoja."
minä: "muistoja mistä?"
Isoveli: "Snickerskakuista"

Luultavasti yksi snickerskakun vetovoimaa lisäävä tekijä on se instantreaktio, mikä vanhemmissa syntyy, kun kakku mainitaan ääneen.
On se kyllä aika hyvä kakku silti.

*
Pikkusiskoa risovat nämä muiden juhlapäivät: "musta tulee niin levoton ja villi"

*

Isoveli on kyllä todellinen namihiirulainen. Oli juhla mikä tahansa, hänen herkkutoivelistallaan on joko tämä pahamainenen kakku, tai sitten suklaapatee. (älkää edes kysykö!)

Minä yritin hahmottaa että se sama pieni autuaana rypistelevä mussuttaja on venähtänyt ohitseni, nappaa kepeästi kainaloonsa ja nauraa niin että kaikkia muitakin alkaa naurattaa.
Kuuntelen sen sanailua ja katson joka suuntaan kähertyvää kuontaloa ja ihmettelen että mitä tässä vuosien varrella on tapahtunut.
Ei se ole sama, en ole minä, eikä isänsäkään. Mutta siinä se on, naama naurunkureessa, aina valmiina väittelemään.
Siinä voi jo aavistaa sen miehen aihion joka siitä joskus on tuleva, ja silti siinä on vielä kosolti pikkupoikaa.


*

edit: tässä on ohje. Kiitos Roz!

torstai 25. huhtikuuta 2013

matkailuraivo

se koira älähtää johon kalikka kalahtaa ja muuta sentapaista.

Nomadi-kirja on ihan loppusuoralla, mitä sitten käytän vipuvartena fillaroidessani?
Oikaisen muutaman mutkan tässä matkailuraivohenkisessä kommentissani, mutta silti.

Puolen kirjaa nillitetään siitä, miten vaikeaksi passit ja viisumit matkailusta ja nomadismista tekevät, ja sitten yhtäkkiä voi voi kun on kau-hee-ta kun sellaiset ihan tavalliset turistit kansoittavat maapallon kaikki neitseelliset kolkat halutessaan vain brassailla kokemuksillaan.
Aargh.
Mikä siis olisi hyvä vaihtoehto? Jos kaikki saavat matkustaa mihin vain, niin sitten ne matkustavat.
Sorry nomadit, ne tulevat teidän neitseellisille rannoillenne ja näkevät ihan samoja paikkoja kuin tekin, jos haluavat.
Ja jos taas matkailua rajoitetaan, niin se koskee ihan kaikkia. Sorry uudestaan nomadit.

Millainen tämä maailma edes olisi jos kaikki vain haahuilisivat?

Aivan erityisen ärhäkän väännön yhdessä ylämäessä sain siitä kun "hymyttömään suomalaiseen kulttuuriin tottuuneena jouduin opettelemaan hymyilyn"
Siis mitä?
Olen ilmeisesti suomalainen poikkeusyksilö, mutta ihan huomaamattanikin harjoitan hymyilyä useimmissa sosiaalisissa tilanteissa.

Mitä vikaa sitä paitsi on turismissa?
Eihän sen funktio ole ollenkaan sama kuin ylimalkaisen haahuilun. Ei ole tarkoituskaan olla.

En minä henk.koht. (mutta minä olenkin vähän korkeatasoisempi sielu) edes kuvittele, että pakettimatka etelän lämpöön olisi a)suuri matka b)seikkailu c)ainutlaatuinen mahdollisuus tutustua vieraisiin kulttuureihin.
Se on loma.
Hyvä on, teen myönnytyksen: se on irtiotto tästä kurjasta, ahdasmielisestä ja ilottomasta oravanpyörästä johon olen jumiutunut, koska en kykene nomadioitumaan. (ei sillä että edes haluaisin)
Juu, onhan se vähän ponnetonta mennä matkatoimistoon ja valita sieltä vasta toiseksi suosituin lomakohde, tiedän minä sen. Mutta minä en haaveilekaan mistään sen kummemmasta kuin hehkuvan keltaisesta kaikkialle kietoutuvasta lämmöstä ja ehkä lasillisesta viileää valkoviiniä. En edes kuvittele, että saisin mitään muuta kuin kulissit siitä arjesta ja todellisuudesta jota jossain sen lomaparatiisin ulkopuolella eletään.
En haluakaan.
Se pakettiloma on minun kesämökkini, ilman niitä riivatun työvelvoitteita, jotka väistämättä mökkielämään liittyvät.

Mitä taas seikkailuihin tulee, seikkailu alkaa kotiovelta.
Viime kesänä yhtenä erityisen ankeana päivänä (jolloin jollain naperolla oli angst) ilmoitin, että nyt mentiin. Nappasin mukaan veskan ja hätistin lauman bussiin.
Ajoimme keskustaan. Kysyin, että vaihdetaanko bussia vai jatketaanko tällä.
Jatkettiin.
Kysyin että montako pysäkkiä.
Mentiin neljä.
Jäätiin pois ja lähdettiin kävelemään.
Se oli kesän paras seikkailu. Meitä varjosti kissa. Näimme kauniita taloja ja pihoja. Päädyimme lounaalle hassuun pikkukuppilaan.
Ja tulimme kotiin.
Kaikista lapsista se on ollut yksi viime kesän kohokohdista, ja sen lisäksi ehdottomasti uusinnettava seikkailu.
(olen salaa ajatellut, että tänä kesänä seikkailemme johonkin kotikaupungin ulkopuolelle)
Seikkailu on asenne, ei etäisyys.

*
ps. olin ajatellut että deletoin koko eepoksen podiltani, mutta nyt mietin että pitäisikö se kuitenkin säästää erityisen vastatuulisiin fillarointipäiviin.
Hyvää adrenaliini-/verenpainekuohahdusta on vaikea vastustaa...

lisäys myöhemmin
ps2.
tajusin, mikä minua tässä opuksessa tai oikeammin sen asenteessa ottaa päähän.
populaari vs. korkeakulttuuri /turismi vs. matkailu ja nomadismi
Ihan sama juttu. Että on olemassa jotain ylevämpää ja korkeatasoisempaa kulttuuria /matkailua jota voivat harjoittaa vain edistyksellisimmät sielut, sellaiset vapaat ja aidot (aargh!).
Ja sitten on jotain sellaista alempien kansankerroksien bulkkitavaraa, joka mädättää sielun, josta ei sovi edes puhua samana päivänä kuin siitä korkeakulttuurista ja jolla ei ole mitään arvoa sieltä korkeakulttuurin norsunluutornista. Sitä kuluttavat umpioidut ja jämähtäneet jotka eivät vain vielä ole kuulleet paremmasta tai ovat niin sivistymättömiä etteivät paremmasta ymmärtäisi.

Aargh sille.

Kokemus ja elämys ovat ihmisessä, käyttäjässä. Populaarillakin on paikkansa ja merkityksensä, ja vaikka se ei ehkä ole samalla tavalla ylevöittävän jalostavaa kuin korkeakulttuurinen kanssasisarensa, sillä on kuitenkin elämysarvo, kokemusarvo.
Joku saa hupinsa Joycen Odysseuksesta tai linja-automatkasta brasilialaisessa sademetsässä, toiselle chicklit ja pakettimatka Kanarialle ovat merkityksellisiä kokemuksia. Nautinnosta (toivottavasti ainakin!) kummassakin on kyse. (mitä mieltä olisi rytyyttää halki sademetsän tai lukea Joycea, jos siitä ei nauttisi, ja ihan sama tietysti toisinpäin, ei ole mitään järkeä rytyyttää itseään kanarialle, jos siitä ei nauti)

Miten kukaan sen nimenomaisen elämyksen ulkopuolelta voisi arvottaa sitä? Määritellä mikä kenellekin on nautinnollista, syvää iloa ja flowta tuottavaa?
Varsinkin kun niiden elämysten ja kokemusten lähtökohta ja funktio ovat todennäköisesti aivan erilaiset.

Voi olla että nomadisoimalla ja tavaamalla Joycea jalostuisin ihan valtavasti. Olisin fiksumpi ja sivistyneempi ja avarakatseisempi ja ties mitä kaikkea.


ugh. olen puhunut.



keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

matemaattisriehaannus

Lapsikriisi.
Viime päivinä Isoveli on tavan takaan singahtanut ulos huoneestaan samalla intensiteetillä kuin sveitsiläisen käkikellon käki ja julistanut riemukkaasti:
"äiti, tiesiksä että hmbggmbrd:n paradoksi on voitu osoittaa vääräks virkkaamalla?" (ai mikä? siis miten? mitenniin virkkaamalla?)
ja  "äiti, arvaa, on ihan oikeesti olemassa isompi kuin ääretön. Lue tää Kanttorin esimerkki" (emmä tajuu, eikse sit ole ääretön?)
ja "kato miten voi helposti kertoa kolminumeroisilla luvuilla tää on vedakirjallisuudesta, lasketaan. Katotaan kumpi on nopeempi!" (arvatkaa laskinko väärin?)
ja "ei ole mahdollista sanoa suurinta ykköstä pienempää lukua" (tuo on jotenkin järkeenkäypää)
Sillä on työn alla joku ihmeen matematiikan riemut ja ihmeet -opus.

Matemaattisriemaantuneen lapseni lähestyvät syntymäpäivät ovat kirvoittaneet outoja lahjatoiveita. Se haluaa helmitaulun.
Ja kultaisen leikkauksen mittarin (mikä se on?) (tai siis tiedän kyllä mikä se on, mutta mikä nelitoistavuotiaan lahjatoive se on?)

Tajuan piinallisen selkeästi oman vajaavaisuuteni ja humanistitaustani aiheuttaman totaalisen kyvyttömyyden operoida numeroilla.

Sen verran innostuin minäkin, että opuksen avustamana opettelin laskemaan kertolaskuja laskutikulla.
Olen guru!
Matemaattisriehaannuin vähän, koska laskutikkuhan antaa vastaukseksi vain likiarvoja. Minusta on ihanaa, kun viiskertaaviis on suurinpiirtein kakskytviis.
Se jos mikä sopii humanistille.

*
Piti kirjoittaa matkailuraivosta, mutta en viitsi.
Matemaattisriehaannus on hauskempaa.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

perun lääkäriraivon ja muuta terveellistä

otan takaisin kaikki pahat sanani lääkäreistä. (ainakin seuraavaan käyntiin asti)
Tapasin vehnänvaalean kototuotantoisen, nuoren, ystävällisen, silmiinkatsovan, kuuntelevan ammattilaisen, joka oli perehtynyt tarinaani, joka kävi kanssani läpi melkein tuumanpaksuisen reseptinivaskani, selitti hyvät hoitotavat ja käytännöt ("vaikka näenhän minä että asiat ovat kunnossa") ja antoi itsestään kiireettömän vaikutelman.
Jei.

*

Kyllä huomaa vanhuuden.
Olen (hyi minua!) laiminlyönyt muutamana päivänä niska-selkävenyttelyni.
Niin olen kankea ja raihnas.
Taas kannatti olla laiska.

*

Lääkärinjälkeiseuforiassa sykkelöin työpaikalleni ja pohdin syöminkejäni.
Vähän olen lipsunut muutaman vuoden takaisista tiukoista tavoistani: vähän pitäisi olla kasvista enempi ja sokerista vähempi.
Sen huomaa heti: kun antaa itselleen muutamana päivänä peräkkäin luvan herkutella - tai edes mussuttaa vaaleaa leipää - iskee hervoton makeanhimo, jonka selättämiseksi saa töitä tehdä oikein urakalla.
Ei paljon manteli lohduta kun sisuskalut huutavat kovaan ääneen silkkaa sokeria.

*

Poditoin eilen itselleni taas yhden äänikirjan: testaan seuraavaksi pystynkö kuuntelemaan myös vierailla kielillä, sepäs vasta olisikin hulppeaa.
Musiikista en juurikaan piittaa, mutta äänikirjat ovat pelastaneet monta kävelylenkkiä, puhumattakaan pyöräilystä. Ja tiistaisin tietysti ihana Sarasvuo Puheella, viikon paras radiohetki. Inhoan arroganssia, mutta kun sen tekee tyylillä  - voi pojat!

(Elämäni nomadina tekee minut melkein raivohulluksi, ärisen ja murisen ja puin nyrkkiä - mutta matka joutuu. En edes huomaa polkevani. "Minun kotini on siellä missä Santeri on [....] esittelen itseni mielelläni kodittomaksi" - mitä ihmettä tapahtui Santerille? Aargh. Luultavasti, jos olisin lukenut tai lukisin tämän kirjan ihan perinteisellä tyylillä, pitäisin siitä. Jotenkin kuuntelemalla takerrun ihan toisenlaisiin asioihin, kokonaisuuksiin ja yksityiskohtiin. Tässä opuksessa vedetään ihan liikaa mutkia suoriksi, ja arvotetaan. Vaikka kirjoittaja väittää koko ajan että kaikki elämäntavat ovat yhtä hyviä. "Nomadit ovat vapaita - paikallaanpysyjät jämähtäneet tylsyyteen")

maanantai 22. huhtikuuta 2013

se kriisi ja pieni lääkäriraivo

maanantai.

Pitäisi vähän varoa mitä toivoo.
Sekopäinen lapsuusperheeni sekä yllytyshullut lapseni olivat järjestäneet minulle ennen- ja jälkeenkokemattoman musikaalielämyksen. Muistoksi sain oman triangelin ja laulavat puussaroikkuvat opossumit (kuvaa heti, kun löydämme opossumeille soveliaan ripustuspaikan)
Kiitos rakkaat - oli hulvatonta!

Valitettavasti hetikohta tämän huikean elämyksen jälkeen kimppuuni hyökyi kaksin tassuin vimmattu ikäkausikriisi: olen koko jäljellejääneen viikonlopun pohtinut mitämäsittenteen? Ja tässäkötääkaikkion? Ja missävaiheessaelämäalkaa? Sekä tietysti ikiaikainen kelpaankomäkellekään ja mitämäoikeestaanhaluun?
Ärts.
Niin kuin ei ihmisellä olisi parempaa pohdittavaa. Voi hyvänen aika sentään.

Lamaannuin aivan tyystin kun ajattelin että tätä tämä sitten on, seuraavat parikymmentä vuotta. HraH lohdutti että sitten käymme kävelyillä ja kirjastossa ja syömässä ja välillä tehdään viikonloppumatka jonnekin.
Minä tietysti lamaannuin siitä vielä vähän lisää. Että onpas hehkeää.
Aloin pelätä että perustan sen riivatun turnipsiviljelmän johonkin korpeen ja joikaan samaanirummun tahdissa kasvuloitsuja.
Voi hyvänen aika sentään.

Onneksi elämän reaaliteetit - lähinnä ystävien vierailu yhdistettynä siivousangstista kärsivään lapseen - kiskovat ihmisen aika tehokkaasti maan pinnalle.
Siivousangstista kärsivä lapsi ei tiennyt olisiko itkenyt vai nauranut sen jälkeen kun siivousangstista kärsivän lapsen kärsivät vanhemmat olivat viettäneet tehokkaan puolituntisen kohdetilassa.
Lopun päivää riitti huoneen ovella mykistyneitä vierailijoita: siinä tilassa on lattia!

Keskiluokkais-keski-ikäisesti, siinä raivoatessani aloin haaveilla sellaisesta viikonlopusta, jolloin koko kakaralauma olisi jossain muualla, minulla olisi pizzaa ja viiniä ja siivousinspiraatio. Koko viikonlopun.
Aika visainen yhtälö.
Mutta kyllä niin hankkituisin eroon kaikesta ylimääräisestä roinasta. Ja hinkkaisin ikkunoita sanomalehtipaperilla ja kaikkea semmoista.

Onneksi minulla on huomenissa treffit lääkärin kanssa, kyllä niin alkaa aivorakenteeni osoittaa hapertumisen merkkejä.
Vaikka tiedän kyllä valmiiksi mitä se (noin miljoonas) lääkäri sanoo: ulkoile ja liiku enemmän ja syö terveellisemmin ja nähdään vuoden päästä, paitsi että ei nähdä, kun mä olen vaan sijainen.

Pieni lääkäriraivo: kahdeksan vuotta, yksi osoite: kolme terveysasemaa, ainakin viisi eri omalääkäriä. On meinaan hyvissä kantimissa ihmisen perusterveys ja ihmisessä vallitsevat perussairaudet. Seitsemän minuutin käynnistä viisi menee siihen kun resitoin tarinani lääkärille, joka ei ole ehtinyt perehtyä siihen tiedostoistaan. Ja loput kaksi menee siihen kun se rapistelee tietokoneeltaan vuoden vanhat labra- ja muut tulokset.
Viimekertainen lääkäri ei edes tiennyt, kuinka usein minun pitäisi käydä itseäni terveydenhuollolle esittelemässä (olisi katsonut käyvästä hoidosta, kyllä siellä kerrotaan. Minäkin osasin lukea sen vaikken yhtään ole lääkäri).
Jee. Yhtään en ole hoitomyönteinen, ja sitä paitsi etsin omin päin tietoa ihmeellisen intternetin uumenista.

Pieni lääkäriraivo2: inhoan sitä, että labrat määrätään käynnin jälkeen. Mitä ihmeen hyötyä siitä on? Minä näen sen lääkärin nyt. Sitten minusta lorotetaan litran verran verta, kukaan ei kerro miksi. Sitten joskus kuukauden päästä lääkäri soittaa rätisevällä puhelinyhteydellä juuri silloin kun olen kaupan kassalla maksamassa viikko-ostoksia ja suomea murtaen sanoo että tjämä kjakki kjunnossa. En tiedä mitä on tutkittu ja mikä on kunnossa. Ja jos jotain ei olekaan kunnossa, en kuule tai en ymmärrä sitä. aaargh.

Pieni lääkäriraivo3: minä olen suhteellisen kykenevä ja fiksu ja pystyn pitämään asiani edes jotenkuten hanskassa. Mitä sitten kun sopassa on useampia keittäjiä: paljon eri lääkäreitä tai vaivoja? Tai jos ei osaa, tai jaksa tai pysty? Tai kun on kyseessä lapsi? Lapsi jonka vanhemmat eivät osaa tai jaksa tai pysty?
ihan oikeasti hei.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

fiesta vs fiasko


Pikkusisko halusi kutsua synttäreilleen Lapsi1:n, Lapsi2:n, Lapsi3:n ja Lapsi4:n.
"ihanko oikeasti Lapsi4? Sehän on Isosiskon ikäinen? Leikittekö te niin paljon yhdessä? Tunteeko se edes nää muut?"
Kuulemma tuntee ja on ihan varmasti paras kaveri.

Viikko sitten puhelimessa Lapsi4:n äiti.
"Lapsi4 toi tämmösen kutsun kotiin. Saisko Lapsi5 tulla myös sinne juhliin?"
no tota. kyllä kai sitten. joo. tervetuloa vaan.
"mitä Pikkusisko mahtais toivoa lahjaksi?"
ööh. ei kai sillä mitään ihmeempiä toiveita ole. Mä itse yleensä lahjotan näille pikkutytöille kyniä ja muistikirjoja, niille on aina käyttöä. Pikkusisko tykkää piirtää.
"mikäs se teidän uusi osoite on?"
mitä? enkö olekaan laittanut sitä siihen kutsuun?
"no niinpäs onkin. onhan se tässä. no nähdään huomenna!"
mitä? hei odota, ne juhlat on vasta viikon päästä
"no niinpäs onkin, onhan se tässä."

Eilen kesken kauppareissun, viesti Lapsi1 äidiltä.
"kiitos kutsusta. Lapsi1 tulee mielellään!"

Tänään kesken työpäivän, puhelimessa Lapsi3n isä.
"mitä Pikkusisko mahtais toivoa lahjaksi"
ööh, tota. Se on semmoinen lapsi joka tykkää ihan kaikesta.
"mä olin ajatellut noita petsoppeja. Että mitä sillä Pikkusiskolla mahtaa olla?"
no ei aavistustakaan. sillä on niitä varmaan sata. olen pudonnut kärryiltä jo ajat sitten. ja se oikeasti tykkää ihan kaikesta.
"no onko sillä kirahvi? tai delfiini? tai koira? tai mikäs tää on, rapu?"
ei aavistustakaan. pistä silmät kiinni ja ota niistä vaan joku.
"kuulostaaks joku näistä tutulta?"
no kuule, sit kun Pikkusisko ja Lapsi3 leikkii, niin ne kelpaa ihan kaikki. musta tuntuu että kirahvia ei ole, eikä delfiiniä.
"kumman mä sit otan?"
no pistä silmät kiinni ja ota toinen. mun täytyy nyt tehdä vähän töitä.

Tänään juuri kun olen tulossa kotiin, puhelimessa taas Lapsi3:n isä
"voisko Lapsi3 tulla vähän aikaisemmin sinne teille?"
no tota. mihin aikaan sä olit ajatellut. kun meillä on syömistä ja valmistelua ja muuta.
"no jos jotain puolta tuntia-tuntia ennen?"
jos se tulee vaikka sitten puol tuntia ennen. sovitaan niin. puol tuntia, siis puol viideltä!

Tänään kesken ruokaraivauksen, oven takana Lapsi3.
Juhlien alkuun on aikaa 1,5h.
"moi mä tulin nyt"

HraH tuijottaa kelloa.
Minä tuijotan kelloa. Puolitoista tuntia. Ei se siitä mihinkään muutu. HraH suhisee jotain käytöstavoista ja sosiaalisista taidoista.
Otan vatkaimen esiin ja alan harkita kakkutaikinan tekoa.

HraH hätistää tytöt Pikkusiskon huoneeseen.


Tänään kesken kakkutaikinan teon, puhelimessa ippekerhon ohjaaja
"kuule, mä tiedän että Pikkusiskolla on tänään juhlat. Kuule, voinko mä antaa sen teidän osoitteen tolle Lapsi2:n isälle, kun se ei tiedä missä te asutte. mä sanoin että mä voisin kysyä."
kyllä mä kirjoitin sen niihin kutsuihin.
"joo mut se lappu on hävinnyt."
no anna vaan. ja ne juhlat alkaa viideltä.


HraH suhisee jotain elämänhallinnasta, minusta alkaa tuntua siltä että konjakkinaukku voisi olla hyvä idea. Sääli vain että noudatan sellaista pikkumaista periaatetta, jonka mukaan silloin kun ollaan vastuussa ventovieraista lapsista, ollaan täysraittiita.
Jatkan juhlien valmistelua.

Tänään tasan viideltä.
Lapset1 ja 2 ilmestyvät ja Pikkusiskon huoneesta alkaa kuulua iloinen sirpitys.

Tänään vartin yli viisi.
Oven takana ovat Lapsi4, Lapsi5 ja Lapsi6 (mistä se ilmestyi, ei siitä ollut viikko sitten puhetta?). "kai hänkin voi tulla?"
no, tervetuloa vaan (valtakunta konjakkinaukusta!)
Asemoin yhden tuolin lisää pöydän ympärille.

Pikkutytöt ottavat pistepussinsa ovensuusta ja ryhtyvät pistejahtiin. Meillä on piirustuspiste - tytöt piirtävät itselleen kakkupapereihin ruokailualustat. Ja popsintapiste - ne rouskuttavat sipsejä kuin majavat. Ja pelipiste: kaatavat superpalloilla petsoppeja. Ja pallopiste, puhalletaan ja puhkotaan ilmapalloja (paitsi ne jotka eivät uskalla, siis useimmat). Sekä tietysti pakettipiste.
Välillä vähän vapaata leikkiä ja lisää napostelua.
Ja viimeisenä, puhdistuspisteessä jokainen vetää narusta itselleen hammasharjan.
Juhlien päätteeksi jokaisen pistepussissa on hammasharja, vähän namia, super- ja ilmapallo ja muutama värikynä.
Pikkukimuleita naurattaa.



*

Kauhukolmikko makaa selällään eteisessä ja potkii ilmapalloja toinen toisilleen.
Minä olen edelleen konjakkinaukuitta. (ja niin myös luultavasti jään)

*



Teen tunnustuksen.
En ihan hirveästi pidä lapsista.
Ainakaan muiden lapsista.
Paitsi jos ne ovat jossain näytillä niin että minä voin ihailla niitä kaukaa.


*

Ihan hyvä päivä, kumminkin. Noin periaatteessa. Paitsi vähän liikaa lapsia.










kelvoton äiti

huonon äidin pisteet minulle tänään.
Pikkusisko täytti yhdeksän vee joskus tammikuussa. Arvatkaa milloin sillä on lastenjuhlat?
Ja arvatkaa, onko sen (kelvoton) äiti järjestänyt yhtään mitään hyvää, kehittävää ja hauskaa ohjelmaa puolelle tusinaa pikkukimulia?
Niinpä.
Sain minä sentään sen verran aikaiseksi, että ostin niille naperoille synttärikutsuylläripussiin (kaikkea kummallista nykyään pitää olla!) hammasharjat.
Hammasharjat.
Olenko nuiva vai mitä?

Nyt pitäisi sitten muutamassa minuutissa (suunnilleen tässä kaffepaussin aikana) keksaista jotain metkaa tekemistä niille.

Minun käy sääliksi omia lapsiani.
Ne ovat aivan huutolaisia.

*

Aamupala meni ihan hyvin siihen asti kun naperot alkoivat selittää jotain Piiperin Justiinin keikasta. Että sillä on etkot ja jatkot ja joku ihmeen faniparaati.
Voi hyvät hyttyset sentään.
Se on joku finninen hätinä äänenmurroksesta toipunut teini.
Etkot.
Faniparaati.
Sinnekö ne sitten menevät ne pikkukimulit? Ne kymmenen molemilla puolilla olevat? Napapaidoissaan?
Hampaita alkoi särkeä ihan vimmatusti.
Tytöt tietysti pistivät pökköä pesään ja kertoivat kuinka valtavan paljon heidän kaikki kaverinsa Justiinia fanittavat.
Ja kysyivät päälle että lauletaanko me vielä Namnamstail, niin äiti sit sulta tulee verta korvistakin.
Meinasi mennä pilalle koko päivä.

*
Eipä tässä hätiä mitiä.
Sorvaan verstashommia, joita kyllä riittää ja yritän keksiä kehittäviä leikkejä epämääräiselle lapsijoukkiolle.
Kun nyt kerta annan niille nuivat hammasharjat, niin me voitaisiin leikkiä niiden kanssa vaikka hampaidenharjausta.
Muistan hamasta menneisyydestä (huomaatteko, ikä alkaa tehdä tehtävänsä!) kun meillä koulussa kävi hampaidenharjausopettaja: alhaalta oikealta sisäpinnasta.

torstai 18. huhtikuuta 2013

lakko?

otettiin eilen pitkästäpitkästä aikaa puhelu ulkomaanserkuille.
Ihan epää. Siellä opettajat ovat lakossa. Kyllä niin on väärin.

Nuoriso alkoi välittömästi haaveilla moisesta autuudesta.
"isä, me hommataan sulle sit semmonen tynnyri että sä voit värjötellä sen ääressä säkkiin pukeutuneena"
hraH ylen äimistyneenä: "mihin mun vaatteet katosivat, pikkutakki ja kaikki?"
"sä joudut myymään ne. Etkai sä kuvittele että me nähdään nälkää ja sä istut täällä lakossa pikkutakki päällä? Syöt pihviä ja sun lapset näkee nälkää kun sä olet lakossa?"
"siinä sun säkissä lukee että saattaa sisältää pähkinää. Ja sit me tehdään sulle toisesta säkistä semmoinen pipo missä lukee että saattaa sisältää herneen"
hraH: "niinmut mun takit?"
minä: "älä yritä, huutonet on puhunut! Mä hommaan sulle muutaman bigissuen niin voit henkes pitimiksi myydä niitä."

Vielä hauskempaa lapsista oli, kun ne kuulivat että minä joutuisin siinä sivussa menemään tukilakkoon. En varmaan heti, mutta jossain välissä, työtaistelun pitkittyessä ja yleisen yhteiskuntarauhan horjuessa.
"sit sä istut siellä toimistolla *näin* että en tee! Saatko säkin sit lisää palkkaa?"

Vähän epäilen. Ei taitaisi tällainen yhden naisen lakkorintama paljon tällä sektorilla heilauttaa ketään. Nauraisivat varmaan mokomat ja sanoisivat että keitäs tyttö kahvit. Jee.

*

 Muistan kyllä kun opettajat joskus hamassa menneisyydessä lakkoilivat. Yhtään en muista, kauanko se kesti.

Mitäköhän oikeasti tänä päivänä tapahtuisi?
Kovaan ääneen vaadittaisiin ainakin, että koululaisten kuuluu saada käydä syömässä. Sitten puhkeaisi ruokalassa joku käsittämätön mellakka kalapuikoista ja pipoista ja keittäjät heristelisivät kauhojaan ja televisiossa päiviteltäisiin että miten voi olla ja kuka vastaa lapsemme kasvatuksesta, keittäjä vai?

Opettajat tönöttäisivät pihalla lakkovahdissa ja oppilaat siinä niitä provosoisivat kännykkäkamerat tanassa niitä minkä kerkeäisivät, että tulisi joku rikkuri joka vahingossa ottaisi pedagogisen otteen tilanteesta ja sanoisi jotain kasvattavaa ja sitten olisi jo liittokin sen poloisen kimpussa, että pysy rintamassa kurja!

Joku vanhempi olisi tietysti ihan kauhuissaan että mitä nyt kun lapseni ei saakaan opetussuunnitelman mukaista opetusta ja jää ihan kokonaan neljännen luokan syksyn maantiedon Nyt tutustumme tatteihin -jakso opiskelematta, että onko koko tulevaisuus mennyt eikä tule lapsesta lääkäriä tai mitään.

Palkka nousisi kuitenkin vain vähän ja työt pitäisi koko loppuvuoden tehdä tuplatempolla ja taas olisi joku vanhempi kriisissä että liian nopeeta mennään. Ei pysy tateissa perässä yhtään, ja mitenkäs on myrkkysienten laita, ehditäänkö yhtään niihin perehtyä.
Opettajat kirskuttelisivat hampaitaan että oli ihan turha koko lakko, työt lisivät mutta palkka ei.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

keskiviikkoketutus

natina-aamu, onhan sentään keskiviikko ja perinteisen keskiviikkoketutuksen aika.
Merkillistä.
Illalla nukkumaan mennessäni ajattelin oikein ponnekkaasti että tästä tulee hyvä päivä ja herään hyvällä mielellä ja tilulii. Arvatkaapa vain.
En ole viikkokausiin ollut niin ärtsykärttyisä kuin tänä aamuna.
Kapinoin itseäni vastaan, oikuttelen itselleni. En varmana ole hyvällä tuulella kun kerran käsketään.

Söin aamupalan ja puin ja muuta sentapaista mitä nyt aamuihin kuuluu ja lähdin sitten pyöräilemään verstaalle. Yritin olla oikein säkenöivä ja ajatella että onpa riemullista polkea täällä kylmänkalseassa sumussa ja hetken se itse asiassa toimikin, mutta sitten alkoi taas ottaa päähän.

Minulla on podiin ladattuna muutama äänikirja. Tällä hetkellä kuuntelussa Päivi Kanniston Elämäni nomadina ja sepä alkoi tänä suloisen sumuisena aamuna ottaa kupoliin oikein urakalla.
Että kyllä on kiva elellä maailmalla ja vaellella rahatonna ja kalenteritta sekä kännykättä kun ne kahlitsevat ja aiheuttavat vain ekstratuskaa.
Otti kuuppaan elikkästen pannuun se, että onnellisuus löytyy irrallisuudesta ja vapaudesta ja siihen on mahdollista päästä ainoastaan myymällä kaikki omaisuutensa ja sen jälkeen elelemällä rahattomana yhteiskunnan ulkopuolella.
Voi turnipsi sentään.
Täältä löytyi joku joka on kanssani edes vähän samaa mieltä.
No toisaalta, minulla on tarina vielä vaiheessa, ehkä se tästä.

Semmoista siinä tahkotessani sujuvan joustavasti polkeillessani pohdiskelin, että rapsakkaan ylipirteästä elämänotteestaan huolimatta sekä Onnellisuusprojekti että se Perhon kirja jonka nimen jo mielestäni kadotin, olivat paljon realistisempia. (mietin ohimennen muutama päivä sitten, olisko Onnellisuusprojekti pitänyt suomentaa jollain toisella nimellä. Siinä kirjassa ei oikeastaan ole kyse onnellisuudesta vaan ehkä ennemminkin tyytyväisyydestä, tai iloisuudesta tai jostain semmoisesta happinessista, jotta sana onnellisuus ei oikeastaan tarkoita?)

Elämä voi olla hyvää, vaikka muutokset eivät olekaan radikaaleja irroittautumisia.
Että ihmisen pitää olla kotona itsessään ja omissa puitteissaan.

Ja että ihan oikeasti köyhäily taikka mikälie slowflow on vain varakkaiden etuoikeus. Yhteiskunnan ulkopuolelle hidasta elämää viettämään voivat siirtyä vain ne, joilla ei oikeasti ole rahahuolia. Tai huolta siitä, mihin ja miten palata.
Niin että sorry te kaikki muut, olette tuomitut keski-ikäisten zombien hautuumaalle (kiitos PelleM:lle tästä oivasta määritelmästä, joka aina nostaa verenpaineeni vaarallisen korkeisiin lukemiin).

Oli vielä joku muukin mikä sapetti, mutta varhaisdementia kadotti sen mielestäni jo. Toinen jalka zombihaudassa, ihan selkeästi.

*

Pikkusisko selitti aamulla että ope on ollut 4d-elokuvassa.
Minä, pikkumaisen pahantuulinen kun kerran olin, rupesin urputtamaan ettei semmoista voi olla olemassakaan. Ja Pikkusisko tietysti alkoi inttää vastaan että ei ope valehtele.
Otimme siinä sitten kepeät ulottuvuuden oppitunnit, minkä jälkeen Pikkusisko jotenkin riemukkaan oivaltuneena tunnusteli seiniä ja itseään ja vaikka mitä totaalisen huumaantuneena olemassaolevaisen maailman 3d-efektistä.
Kovasti hän yritti edelleen sitä neljättä deetä tarjota, mutta totesin että rajallinen ymmärryksemme ei sitä nyt vain kykene havaitsemaan, vaikka mikä olisi. Meillä on vaan kolme deetä.

tiistai 16. huhtikuuta 2013

kummallisia työpäiviä - edit myöhemmin

meillä on täällä verstaalla kummallisia teemapäiviä, ihan kuin maailmankaikkeuden voimat yksituumaisesti liittoutuisivat milloin minkäkin asian puolesta.

Joskus on sellainen PITA-ihmisten päivä, aamusta iltapäivään lappaa toinen toistaan hankalampaa tyyppiä tekemässä tikusta asiaa. Puhelinpäivinä puhelin pirisee ihan koko ajan, mitään ei saa tehtyä. Koko päivä on pelkkää puhelinta.
On katukaupustelija- ja rahanvaihtajapäiviä, jolloin ainoat sisääntulijat tulevat vaihtamaan rahaa parkkimittariin tai myymään villasukkia, marjoja ja toimistotarvikkeita, heidän vanavedessään tepsuttavat  sananjulistajaenkelit pelastamassa sielujamme.
Kotoisten kriisien ja yleisen neuvonnan päivinä oma väki soittelee ja kyselee outouksia: olen setvinyt bussiaikatauluja ja osoitteita mitä kummallisimpiin määränpäihin, selvittänyt mihin kouluun lapsi kuuluu ja antanut puhelimitse tietokoneen käyttöohjeita.

Tänään on ollut koirapäivä. Hätinä pari tuntia ollaan täällä nyykötetty ja jo kaksi koiravierasta. UPM huumaantuu koirista. Ja villitsee ne täysin. Pentumainen sekarotuinen pyyhki hännällään pölyt ja mapit pitkin lattioita ja toohelsi ympäriinsä.
Talossa haisee kostea koira.

Kyllä on kummallinen työpaikka.

*

Nyt olen sitten vanha. Ihan ikäloppu.
Ilmeisen suurella nautinnolla kauhukolmikko aloittaa liki joka toisen lauseen: "äiti on sentään jo neljäkymmentä" jee, ihan kuin tarvitsisin siitä vielä jonkun ekstramuistutuksen. Ikään kuin ei vastahankainen kroppani uikuttaisi koko ajan muutenkin.

Juhlistimme ikäloppuuttani menemällä yhdessä keilaamaan ja ravintolaan.
Pikkusisko melkein voitti koko kisan. Viime metreillä Isoveli keilasi hänen ohitseen.
Minä ja hraH kilvoittelimme peränpitäjän kyseenalaisesta kunniasta. Viimeisessä ruudussa onnistuin jotenkin jollain omituisella venksalla osumaan a)radalle b)keiloihin ja c)jopa siten että sain ylimääräisen heiton, ja ohitin lopputuloksessa hraH:n ehkä pisteellä.
Taidoillemme jotenkin kuvaavaa on se, että me aikuiset kykenimme pelaamaan useita ruutuja ilman yhtäkään kumoutunutta keilaa. Ja koko pelin ilman yhtäkään täyslaidallista, taimikäsenytsittenikinäonkaan.
Oli hauskaa.
Paitsi silloin kun naapuriradan puoliprofessionaalit tuijottivat meidän villejä tuuletuksiamme.
Naapuriradalla taisivat olla isä ja tytär viettämässä yhteistä laatuaikaa. Yhtään eivät toisilleen puhuneet. Mutta kovasti mulkoilivat meitä kyllä. Ehkä yhteinen paheksunta lähentää.

Illemmalla ravintolassa nälkäinen nuoriso käyttäytyi ja söi sivistyneesti ja kaikki halusivat tulla takasin siihen samaan ravintolaan. Mielellään hetikohta.
Jälkiruuat nautiskelimme kotona: HraH oli organisoinut meille sacherkakkua keltaisilta päiviltä ja sen seuralaiseksi kuohujuomaa valtion monopoliliikkeestä.
Uskokaa hyvät ihmiset monopoliliikkeiden asiantuntijoita ja heidän suosituksiaan!
Kyllä en ole ikinä mitään niin makoisaa maistellut. Vieläkin alkaa hymyilyttää pelkkä muisto.

Ja nyt olen sitten vanha ja kummallisissa töissä, ja jatkan työnteon teeskentelemistä.

*

ps. koirapäivä on muuttumaisillaan PITA-päiväksi. höh ja pöh sille.
Paitsi että nyt voin muistella ihanaa kuohujuomaani ja hymyillä iloisesti ja viattomasti kaikkein hankalimmillekin tapauksille. Kyllä olen hyvä.

*
se edit
Yksis heitti haasteella. Piti laittaa jotain random-kuvia. Ei mulla ole, meillä on tylsä pokkarikamera, josta on aina akku tyhjä...

Mutta tässä nyt sitten randomilla kuitenkin (katon ne haasteen ehdot jossain välissä...)


Pastakeittiö kesken keitännän

Yöpöytä

Mamman pihasta - Pikkusiskon tekemä tunniste

HraH:n aula, vertailukuva samaan paikkaan täältä

hraH:n ottama kuva maailmalta

lauantai 13. huhtikuuta 2013

perustan ryhmiä

Perjantai-iltani iloksi, kun olin ylen suivaantunut kaikista netissä vellovista kansanliikkeistä, päätin että perustan semmoisen ryhmän kuin
"melkeen kuuskytkiloo - palkatkaa mulle terveyskeskukseen sujuvaa suomea puhuva omalääkäri vähintään kolmeksi vuodeksi" (niin ettei tartte joka kerta resitoida koko sairauskertomusta alusta alkaen, ja odottaa kun se lääkäri arpoo että mitäs tehtäis)

ja sitten perustan semmoisen ryhmän että
"oli se ehkä vähän ylimitoitettu tönäisy mutta kyllä haluan että se oppilaskin saa jonkun rangaistuksen" (ja kertokaa sekin julkisuudessa, ja toivottavasti ei ollut pelkkä kasvatuskeskustelu)

ja oli mulla sit joku muu vielä. Aijoo. Sen mä perustan nyt.
"nelkyt on uusi kakskyt". Jee!

torstai 11. huhtikuuta 2013

koulusta ja aikuisuudesta

jostain omituisesta syystä olen tällä viikolla päivän edellä.
Tänään on siis tämän uuden ajanlaskun mukaan ihan selvästi perjantai. (olisikin!)

*

HraHakkarainen oli eilen bussissa kuunnellut, kuinka Isoveli antoi lukupäiväkirjaopastusta jollekin tuskissa kärvistelevälle kaverilleen - kuulemma hyvinkin kotoa opituin äänenpainoin: "ei siitä tarvii tykätä, kunhan perustelet vain kunnolla!"

*

Olen pohdiskellut paljon näitä koulujen työrauhahaasteita. Kyllä ihan oikeasti on joku venksallaan tässä nykyisessä maailmassa, siinä miten tämän päivän kasvuikäiset suhtautuvat ympärillään hääriviin ihmisiin. Joku koodisto puuttuu.
Se nyt on selvää, että kasvavan nuorison omissa porukoissa voi ja kuuluukin nuhjata ja kielenkäytön olla ala-arvosta ja kaikenmoista kokeilua ja koettelua pitää tulla, mutta kyllä nyt sen verran pitää pelisilmää olla, että valvovain silmäin läsnäollessa ollaan ihmisiksi.

Kai oikeastaan pitäisi kysyä, mitä on tapahtunut valvoville silmille? Miksi emme valvo kunnolla, miksi valvomme puolivillaisesti? Miksi jotenkin hiljaisesti hyväksymme huonoa käytöstä aikuisia kohtaan? Miksi emme vaadi kunnioitusta - ja miksi emme itse kunnioita niitä nuoriamme jotka sen ansaitsevat: molemminpuolistahan sen kuuluisi olla?
Miksi emme käyttäydy samalla tavalla (ilman karttakeppejä ja korvapuusteja) samalla tavoin kuin ne aikuiset ja opettajat, joita itse nuorina kunnioitimme - he ovat vaatineet riittävästi, tiukasti, selkeästi.

Pelkäämmekö me olla aikuisia? Emmekö me usko siihen, että me olemme ihan oikeasti aikuisia?

Aikuisen pitää olla vähän pelottava.
Ei tietenkään sellaisella väkivaltaisella ja irrationaalisella tavalla, ei sellaisella tavalla että lapsiparan polvet tärisevät.
Mutta aikuisen pitää olla pelottava semmoisella tavalla että mitähän äiti sanoo jos...?

Meillä nuorison naisjaosto on sitä mieltä että isä aina huutaa.
HerraH on yksi rauhallisimpia tuntemiani ihmisiä, en muista että hän olisi ikinä huutanut. Ei sillä tavalla miten minä huutamisen ymmärrän.
Mutta luulen - paljon asiaa pohdittuani - että kimuleille isän hyväksyntä ja arvostus on niin tärkeä asia, että vähänkin tiukempaan äänensävyyn ("no mitä sä nyt noin?") esitetty asia koetaan, että isä on pettynyt, ja silloin ääni kuulostaa pienen ihmisen korvissa aika kovalta.
Sellaisia meidän aikuisten pitäisi olla: ihmisiä joiden antama arvostus lapselle merkitsee niin paljon, että siitä kannattaa kilvoitella.

Isoveljen kavereita oli meillä joskus ammoisina aikoina touhuilemassa, mitälie olivat - ehkä viidesluokkalaisia tuolloin? Jutut olivat vähän levottomia, joku uskalsi sanoa ihan perse, ja joku hetken päästä jotain vielä vähän tiukempaa.
Minä siihen silloin: "mä tiedän, että te osaatte kaikki nuo sanat, mutta minä en halua kuulla niistä yhtäkään!"

Ympäri käydään ja yhteen tullaan - eilen Isoveli tuli kyselemään jotain asiaa, minä puolihuolimattomana vitsinä sanoin sille että "KVG!"
Isoveli kauhistuneena: "äiti!"
Minä olin aivan kysymysmerkkinä, että eikö muka enää noin sanota? Isoveli sanoi siihen, että juu, sinä voit sanoa K:n ja G:n mutta "ei äitien kuulu käyttää sitä välisanaa, mä en halua kuulla että sä tiedät sen."
Järkytyin itsekin omasta huolettomasta huolimattomuudestani ja korjasin välittömästi "Anteeksi, ei ollut tarkoitus: KRLG - Katso Rakas Lapseni Googlesta"

Olipa terve muistutus taas itselleni: oikeat jutut oikeisiin paikkoihin - käyttäytymisen koodistot!

*

Mielenkiintoisesti muuten osoittautui että Isoveljen etsimä asia (mikäsenytikinäsittenolikaan) oli nykytermien mukaisesti ungoogleable. Melko hämmentävää.

*
Pikkusisko laskee päiviä kesäloman alkuun. Kysyin, että pitäisikö hänellä olla koulukalenteri.


keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

keskiviikkoketutus

En ymmärrä. Jotenkin omituisesti olen kuvitellut että kun oikein kovasti liikkuu ja ulkoilee, niin jopas maistuu unikin.
Höh ja pöh mitään maistu, ihan huijausta! Eilen kävelin töistä kotiin (1h), pyöräilin takaisin töihin (n. 45 min, pidempi reitti) ja sitten taas töistä kotiin (30 min). Kotona vielä rykäisin päivittäiset niskat ja selät (n. 3 sek.)
Ja silti olen muljannut ihan koko yön. Sellainen olo, etten ole silmiäni ummistanutkaan.
Havahduin tuskaisesti puoliunestani tahkottuani pyörälläni viiltävässä pakkasessa verstaalle asti, ja melkein kokonaan heräsin juotuani kaksi mukillista ihan käsittämättömän pahaa kahvia.
Lupaava aamu, kertakaikkiaan.

*

Isoveli - lukevaisin tuntemani ihminen - on kärsinyt tantaloksen tuskia koulun lukupäiväkirjatehtävästä. Opettaja pistää lukemaan kaikkea kummallista. (Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä)
Kutakuinkin suora lainaus Isoveljen lukupäiväkirjasta: "En olisi itse valinnut tätä kirjaa kirjastosta, paitsi ehkä sen takia kun kannessa on kirosana. Parasta tässä kirjassa oli kun sain sen loppuun. Acta est fabula, plaudite."
(ja ihan siltä varalta että joku epäilee Isoveljen lukuvalikomaa, niin muutama tietämäni Isoveljen viime viikkoina lukema kirja: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien; Karnazes: Ultramaratoonari; R.A. Salvatore: Lähimetsässä; muutama Carter Dicksonin murhamysteeri)

Minä puolestani olen ilmeisesti lopettanut lukemisen ihan kokonaan.
Yöpöydälläni on vino pino kirjoja, mutta en vain kykene tarttumaan yhteenkään. En vaikka ne ovat kiinnostavia uutuuksia.
Illan unilääkkeeksi tavaan tuskallisesti muutaman sivun Annie Hawesin Kypsä poimittavaksi - olen lukenut sen varmaan ainakin kahteenkymmeneen kertaan. En luultavasti lukisi sitäkään, ellei unilääkelukeminen olisi osa iltarutiinejani.

*

Pohdin eilen, että tarjoanko synttärikakkunani prinsessakakkua vai käpykakkua.

Kyllä on surkeat vitsit ihmisellä.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

arjenhallintakriisi

ei kyllä ole kiva tämä säätilanne. Höh ja pöh. Hyvinalkanut pyöräilykauteni ehti kertaalleen jo loppua ja kohta joudun aloittamaan sen uudestaan. Höh ja pöh vielä kerran.

En keksi mitään purnattavaa. Höh ja pöh sillekin.
Enkä edes mitään millä kehuskella ylemmyydentuntoisesti. Voi höh ja pöh.

*

Elämänhallinta pakoilee käsistäni. Yritin eilen säätää lasten kesäjuttuja. Jokainen on menossa jossain vaiheessa johonkin, mutta ne eivät kertaakaan ole menossa niin, että kaikki olisivat yhtaikaa muualla. Sen lisäksi ne ovat menossa sillä tavalla, että on ihan pakko hankkia lisää kertakäyttöretkeilyvarusteita, koska osan aikaa kumminkin vähintään kaksi on poissa ja yksi läsnä.
Kesäkuu kammottaa jo nyt.
Yhtä pakkaamista, purkamista ja lajittelua.
Yritin asemoida niitä menoja kalenteriini, siitä tuli monimutkainen vuokaavio jossa on nuolia oikealle ja vasemmalle.

Ja mitä kesäkuusta.
Edessä on vielä toukokuu.
Tunnetusti toukokuu on koulumaailmassa kuukausi pelkkää poikkeusta. Ei yhdenyhtä normaalia työpäivää tai mitään muutakaan. Jos ei kokeita niin sitten jotain yleistä lystipitoa.

Vuodessa on kaksi kuukautta jolloin työtätekeväisen pitäisi saada palkallista vapaa-aikaa lastensa elämän järjestelyyn: touko- ja joulukuu. Mikään kalenteri, muistuttaja tai piippaaja ei pysy kärryillä siitä kuka on menossa mihin ja millaisin varustein. Tänään kumpparit, huomenna karkkipussi ja ylihuomenna lasipurkki yhdelle, karkkipussi, eväät ja muovikassi toiselle ja kolmannelle kulttuurivaatteet, liikuntapäivä ja viilipurkki. Jee.

No jaa, olen aiemminkin epäillyt että minulla on vakava elämänhallinnallinen ongelma.
Onneksi voin aina syyttää kaupungin koululaitosta, joka järjestää perusopetussuunnitelmasta poikkeavaa ohjelmaa.

maanantai 8. huhtikuuta 2013

miten aina voi olla maanantai?

No jaa, tiettyä lohdullisuutta itse asiassa on siinä, että kompuroin ylös ja syöksyn tuttuihin aamurutiineihin.

Ihan plääh on yleinen säätila: bussikortti on käytetty loppuun eikä pyörällä tänään ollut asiaa liikenteeseen. Höh ja pöh sille.
Ja sitten höh ja pöh sille, että jälkimmäinen opiskelupäivä oli oikeastaan ihan turha. Harmittaa laahautua maailmalle leikkimään ideariihtä. Se on niin nähty juttu.

*

Viiltävä analyysi feissibuukista:
olen nyt ollut feissibuukissa päätähuimaavat kolme tai neljä kuukautta. Päätin etten yhtään mitään etsi kavereita, vaan katson löytääkö kukaan minut.
Ei ole löytänyt.
Kukaan ei leikimunkaa.
Toisaalta se koko feissi on ihan vinkeä juttu, käly laittelee kivoi kuvei maailmalta.
Toisaalta se on vähän kummallista. En oikeastaan ole ihan niin kiinnostunut ihmisten elämästä. Tai siis tavallaan on ihan metkaakin kurkistella ja tirkistellä, mutta toisaalta se on kyllä vähän triviaalia.

Mutta se joka väitti että kaikki elämä on siellä, on kyllä ihan väärässä. Yhtään en ole tullut elävämmäksi.
Enkä oikein jaksa etsiä mitään.

Viiltävä analyysi osa 2
En tasan liity siihen populaariin ennenaikaisvauvaryhmään.
Pikkusisko painoi syntyessään 5 g vähemmän. (läl-läl-lää!)
Eikä tasan ole keskosuus tabu. Se että joku ei ole siitä kuullut, ei tee asiasta tabua. Tai siinä tapauksessa vaikka formulat on tabu, koska minua ei voisi vähempää asia kiinnostaa, enkä ole niistä oikeastaan mitään kuullut.
Ja kyllä semmoista niin pientä ja näkymätöntä pitäisi vielä suojella, ei semmoista saa valjastaa edes noin hyvän ja merkittävän asian mannekiiniksi.
Sitä paitsi, eiköhän riittävän varustetason ylläpitäminen ole kuntayhtymien ja sairaanhoitopiirien asia. Toivottavasti ainakin.
En tiedä, koko ryhmä herättää minussa ihan valtavaa ärtymystä. En oikein osaa määritellä miksi.
Jos joku aikuinen haluaa tehdä hyväntekeväisyyttä omalla vaivallaan, antamalla kasvot vaikka syövälle, se on puolestani ok  - mutta jotenkin tuntuu vähän pelottavalta ja huolestuttavalta valjastaa oma syntymätön kuvien kanssa tällaiseen tehtävään.

Olen itseasiassa niin kypsymätön ja kapinahenkinen muutenkin että boikotoin kaikkia sellaisia ryhmiä, joihin kaikki muut liittyvät riemusta kiljuen kansallisen yhteenkuuluvaisuuden tunteen pauhatessa korvissa.
Varmaan justiinsa siksi kukaan ei leikikään munkaa.

Viiltävä analyysi osa 3
Olen silti niin outo, että jään sinne faassiin hengailemaan.

*

Täytän ihan kohta vuosia.
En ole vieläkään pystynyt päättämään, juhlinko sitä jotenkin ja jos, niin miten.
HraH ehdotti, että pidettäisiin curlingsynttärit, mikä oli minusta tosi hauska idea. Mutta kun ei ole curlinghallia meillä näillä nurkin.
Sitten se ehdotti että pidetään keilajuhlat, mutta niistä en innostunut.
Sitten se sanoi että mites olis snooker, ja minä sanoin että joo. Ja sitten mietin kaikkia niitä suunnilleen kahta tai kolmea naispuolista ystävää, jotka äkkiä pystyin keksimään, että mitä ne mahtavat asiasta ajatella.
No, minulla, hraH:lla ja sen kavereilla olisi tietysti tosi hauskaa.
Vaikka kyllä en osaa yhtään snookeria. Mutta olisi kiva hengailla vaan. (muistin hamailta opiskeluvuosilta kun pelasin yhden kaverin kanssa. Se sai pisteitä jos se onnistui lyönnissään niin kuin se etukäteen ilmoitti; minä sain pisteitä jos sain edes joskus jonkun pallon liikkeelle. Oli hauskaa. Se voitti.)

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Viiltävä analyysi Onnellisuusprojektista

Joku kaipasi viiltävää analyysia Onnellisuusprojektista. Juupajuu, kyllä en ole viiltävä.

Onnellisuusprojekti oli iloinen kirja. Tarmokas ja hyväntuulinen ja inhimillinen.
Tykkään näistä vuoden projekti-tarinoista, koska niissä kirjoittaja laittaa itsensä likoon ja tarinassa kulkee mukana elämä: ne ovat näkökulmia melkolailla tavallisten ihmisten elämään jonkin projektin kautta.

Raapustin muistikirjaani (minulla on semmoinen! minä käytän sitä! jee!) Rubinin kaksitoista käskyä vuodelleen:
Ole oma itsesi
Päästä irti
Käyttäydy kuten haluat tuntea
Tee se heti
Ole kohtelias ja oikeudenmukainen
Nauti matkasta
Kuluta
Tunnista ja määrittele ongelma
Piristy
Tee mitä pitää tehdä
Ei laskelmointia
On vain rakkautta

Sinänsä mikään näistä kehoituksista - tai edes ne kaikki yhdessä - ei ole avain onneen tai onnellisuuteen. Minusta Onnellisuusprojekti oli ensisijaisesti näkökulma arjenhallintaan - kun arki on hallinnassa, on elämässä tilaa onnellisuudellekin. Tekemättömät työt kalvavat mieltä ja väsymys on hyvinvoinnin esteenä, mutta onnellisuus itsessään tulee varmasti muualta.

Pohdiskelin lukiessani ainakin sitä, että tämän päivän maailma on ehkä liian vapaa? Ehkä me ihan oikeasti kaipaamme sääntöjä ja komentoja, joita meidän pitää noudattaa? (sama teema nousee esiin myös Raamatullisessa vuodessa; ehkä myös Ekovuodessa).
Kun meillä on säännöstö tai normisto jota on pakko noudattaa, se kuristaa valinnanvapauksiamme ja tekee olemisesta yksinkertaisempaa ja sitä kautta helpompaa, kukaties onnellisempaa?
Jos makaa sohvalla vatvomassa ja vatuloimassa sitä, pitäisikö nousta ja pyyhkiä pöytä, tulee vähän laiska ja homssuinen olo. Kun sääntö määrää, että tee se heti, on pakko mennä ja tehdä. Homma on hoidettu ja mieli on hyvä. (mutta voi! Miten paljon helpompaa ja mukamas miellyttävämpää on valita se velttoilu! Eläköön prokrastinaatio!) Jollain omituisella tavalla sääntöjen noudattaminen vapauttaa. Liiat valinnat eivät aina ole hyväksi.
Ehkä meissä jokaisessa (tai ainakin minussa) asustaa pieni uhmaikäinen, jolle ei pidä antaa yhtään siimaa.

En tykkää ollenkaan hetitekemisestä ja piristymisestä ja käyttäytymisestäkutenhaluantuntea - nämä valitsin omiksi teemoikseni. En sitten yhtään.
Mutta piristyn ja teen ja käyttäydyn - ja merkillistä kyllä, olen pirteämpi ja iloisempi ja hetitekeväisempi kun en itselleni muuta vaihtoehtoa anna.
Ja vielä merkillisempää: olen elinvoimaisempi. (mutta se johtuu kyllä auringosta ja keväästä, eikä mistään tyhmästä kirjasta, eikö vain?)
En tiedä olenko onnellisempi. Mutta olen itseeni tyytyväisempi.

Jollain omituisella tavalla tämän kirjan luettuani ymmärrän ihmisiä jotka hakeutuvat tiukasti elämää säätelevien lahkojen huomiin. Säännöt antavat tilaa tyytyväisyydelle ja tyyneydelle.
Kieroutunutta.

Ihan varauksetta kirjaa en suosittele: masennus ja alakulo eivät totisesti tätä lukemalla helpotu. Mutta tämmöiselle ylimukavuudenhaluiselle ihmiselle tämä on kyllä tervetullut ryhdinkohennus.

no olipa viiltävä analyysi.
Kyllä en ole kirja-arvostelija.

*

Korkkasin sitten sen pyöräilykauden eilen.
Illalla oli työjuttu, aloitin siitä. Ja tänään töihin, illalla kokoukseen.
Varusteet toimivat (Onnellisuusprojektin ohje nro 7: Kuluta! jos kuluttaminen saa sinut toimimaan omaksi hyödyksesi, niin kuluta!) - ei palellut, ei tullut liian hiki.
Menomatka eilen oli ihan tyhmä, mutta kotimatka oli vapautunut ja lentävä.
Töihin tulin hazardireittiä, en ollut keliolosuhteista ihan varma. Matka kesti viitisen minuuttia arvoitua enemmän kun jouduin muutaman jääkentän yli taluttelemaan, mutta pääsin perille ja olo oli voitokas.
Huomenna ja ylihuomenna Hesassa, pääsen lähimmälle pitkänmatkan bussipysäkille kävellen.

Olen ristiriitaisissa tunnelmissa: liikun hyötyliikunnallisesti ja omin lihasvoimin, mutta pitäisikö näistä kaikista räpsäyttää hienon sykemittarini laskuri päälle?
Podistanikin löysin askelmittarin - kuuluuko se kytkeä toimintaan kun tepsuttaa bussipysäkille?
Onko se semmoista ihan oikeaa liikuntaa? Jos en laita laskureita, ei tule tilastoihin kertymää. Jos laitan, niin onko se huijausta, kun se ei ole semmoista liikuntaa jota varten laitetaan verskat päälle?

Kyllä niin on ihmispololla taas kriisinsä.

tiistai 2. huhtikuuta 2013

pääsiäisenä

verstaalla, taas.
Pidin päättäväisesti pääsiäispyhien ajan kompuutteritaukoa, teki hyvää.

Pääsiäispyhinä (tiivistelmä)
- luin loppuun Onnellisuusprojektin
- luin jonkin verran muutakin, mutta en lukenut ihan niin paljon kuin olin kuvitellut
- kävin muutaman kerran kävelemässä ja kerran jouduin vahingossa ihan oikeasti lenksaamaankin. Vaikkei pitänyt.
- söimme aika hyvin
- hankin itselleni vähän kivuuksia, mutta en ihan kaikkea mitä olin suunnitellut
- ensin olin maailman paras ja sitten maailman tyhmin

Pääsiäispyhinä (laajennelma)
Voi hyvät hyttyset! Vaikka tänä aamuna tuntui siltä, että neljä päivää on ihan liian vähän, en pysty dementoituneella päälläni enää muistamaan, mitä oikein ole tehnyt perjantaina. Tai lauantaina.
Ihan hukkaan mennyttä vapaata, kun en edes muista olleeni vapaalla. Höh.

Lauantaina menin heti aamusta kaupunkiin kun monessa kaupassa oli pääsiäisen ekstra-alennusta, ja hankin itselleni pitkään himoitsemani säänkestävän takin, housut ja hanskat. Pyöräilyä varten tietysti.
Että nyt ei ainakaan ole varusteista kiinni se hommeli.
Vasta tänä aamuna tajusin, että tämä viikkohan on ihan ihanneviikko tällaisten suurten pyöräilyhenkisten päätösten tekemiseen, koska bussilippu on voimassa vielä tänään, huomenna on työpäivä, mutta loppuviikosta olenkin opiskelemassa pääkaupungissa. Ihan yhden kokonaisen päivän joudun pyöräilemään tällä viikolla.
Vietimme pizzalauantaita, vaikka perinteinen pizzalauantain telkkariohjelma puuttuikin.

Sunnuntaina laahasimme vastustelevan laumamme pääsiäisen juhlamessuun. Varsinkin perheen nuorella naisväestöllä oli lieviä orientoitumisongelmia aina siihen asti kunnes pääsimme kirkon eteiseen, missä kummikimuli oli päivystämässä.
Typykät (12, 11 ja 9 vee) päättivät yksissätuumin osallistua pyhäkouluun.
Vaikka sitä pitivätkin ihanat lasten- ja nuoriso-ohjaaja, voin kuvitella heidän suunnattoman riemastuksensa kun siellä kaikkien eskari- ja alle-eskari-ikäisten keskellä istuivat nämä meidän suloiset tyttösemme.
Isosisko paheksui jälkeenpäin, että "ne pienet pölöttivät koko ajan eivätkä kuunneelleet yhtään" ja "värityskuvat olivat vähän lapsellisia".
Minulla puolestani oli juhlava olo kirkkosalin puolella. Ei pölötetty minun ympärilläni yhtään. Eikä ollut lapsellista.
Tarkoitus oli että kävelemme kotiin.
Lauma pääsikin kotiin isovanhempien kyydissä ja hraH jäi juttusille ensin yhden, sitten toisen ja lopulta kolmannenkin tuttavan kanssa. Kotiuduimme bussilla.
Söimme hyvin. Lasten toivomuksesta pöydässä oli pihvejä (ymmärtäkää tämä hyvin väljästi!), meillä aikuisilla oli söötin kalatiskipojan suosituksesta aivan mainion maukasta savukalaa ja jotain aivan ihanaa kalahässäkkää, jota nautiskeltiin ruiskorppujen kanssa.
Otimme nokoset, kävimme kävelyllä.
Kummikimuli ja koko perhe siinä vanavedessä tulivat iltaa istumaan.
Nauroimme ihan valtavasti.

Maanantaina vetelehdimme puolen aamua, sitten lähdimme kaikki ulos. HraH lähti lenkille, Isoveli lähti eri lenkille ja minä kävelemään. Tytöt menivät pihalle kiipeilemään ja hihittelemään.
Törmäsin hraH:een ensin lenkin puolivälissä ja sitten loppusuoralla - ympäri käydään ja yhteen tullaan - hraH haastoi minut lenksaamaan kanssaan loppumatkan ja urheasti tartuin haasteeseen, vaikka jalassa olivat raskaammat kävelyjalkineet eivätkä ihanat kevytkengät ja päälläkin oli hiostava kuoritakki eikä mikään ilmava varuste.
Perille pääsin kuitenkin samassa tahdissa hraH:n kanssa ja hyvältä tuntui. Hiki kyllä lensi ja kuoritakki höyrysi.
Ruuan jälkeen muutuin jollain salaperäisellä tavalla maailman parhaasta maailman tyhmimmäksi ja epäyttäjäksi, aloin esittää kohtuuttomia vaatimuksia pyykkien lajittelusta ja muutamasta muusta aivan masentavasta (kouluun liittyvästä) asiasta, puhumattakaan siitä että piti (voi hyvänen aika sentään!) pukeutua edes kohtuullisen asiallisesti isoisän syntymäpäiviä varten. Kyllä niin on väärin.

Tajusin syvällisellä tasolla ja tavalla että kyllä ihan oikeasti täytyy varmaan hankkia vihdoin omat juoksuvarusteet, koska en voi toistuvasti ronia hraH:n varustelaarissa - nykyään siellä ronii myös Isoveli. Ei riitä meille kaikille yhtäaikaa varustetta enää.
Ja sitten tajusin, että ihan epää kun minusta tulee ihan epä heti kun loma alkaa lähetä loppuaan. En tykkää.

Tajusin vielä senkin että aika moni lähipiirin ihminen ilmeisesti odottaa kannanottoani lähestyviin syntymäpäiviini.
En pysty päättämään juhlinko ja jos, niin milloin ja miten.
Tässä kuussa on ihan liian vähän semmoisia päiviä, jolloin ehtisin istua kuningatarmaisesti sohvassa vastaanottamassa onnitteluja. On niin paljon monenmoista mukavaa luvassa.
Olen kyllä ajatellut, että olisi aika kiva istua vähän semmoisena enklannin kuningattaren näköisenä ja nyökytellä armollisesti juhlapuheille ja vastaaville.