superviikonloppu

Poikanen oli pari viikkoa isänmaan hommissa metsäleirillä, keskimmäinen puolestaan viikon päivät tanssihommeleissa tanssileirillä. 

Kotinurkissa pyöriskeli vain yksi toimeton teini.

Perjantaina olimme pitkästä pitkästä aikaa koko perhe saman katon alla.

Omituista. 

Jouduin kulttuurishokkiin, kun joka puolella oli täysikasvuisia keskenkasvuisia. 

Niitä rönsyili keittiössä, niitä jonotti kylppäriin, vessaan ja jääkaappiin, ja talous oli sakeanaan niiden läsnäoloa.

Onko meitä ennen aina ollut näin paljon?

Vai ovatko ne kasvaneet täyteen mittaansa siellä leiritulilla?

**

Lauantai oli todellinen superpäivä.

Kokkasin padallisen sapuskaa syötäväksi aina silloin kun nälkä on.

Yksi lähti treeniin, yksi kaverin synttärilahjaa kehittelemään ja yksi aloitti muuttohommelit.

Me Lehtorin kanssa kehittelimme kulttuuripläjäyksen: tanssia ja ruokakulttuuria.

Ensin kansantansseja, sitten  uutta perunaa, voiko kesäisempää ollakaan?

amerikansuomalainen Kivajat Dancers

neitsytperunafestivaalit

vehnäolut, savulohta ja perunaa.

Kotinurkissa poikanen oli saanut olennaisimman osansa muuttokuormastaan kuntoon:

muuttokuorma pt1

Roudasimme ensimmäisen erän - kirjat ja kirjahyllyn - muuttokuormasta musketöörien tukikohtaan.

Lövähdin illansuussa sohvaan rentoutuneena, hyväntuulisena ja elpyneenä. 

Huikea, aurinkoinen ja produktiivinen päivä!

*

Sunnuntaina heräsin siihen kun esikoinen kotiutui kesäyöstä.

Päivä meinasi alkaa aivan venkurallaan, kunnes kesken puoliärtyisän aamupalani tajusin, että voin lähteä vaikka uimaan.

Pakkasin uimakamat ja polkeilin läpi pyhähiljaisen kaupungin isolle hallille.

Olin hallilla samalla hetkellä kun halli aukesi, sain pitkästä aikaa käyttööni vesijumppahärpättimen ja houkuttelin vastahakoisen ja väsyneen kroppani liikkeelle.

Jumppasin kolme varttia ja uin loppuverryttelyn verran. Olin hetken altaan ainoa uimari ja siitä riemastuneena rohkaistuin testaamaan vapaauintia. 

Jee! 

Jaksoin hukkumatta yhden lyhyen altaanvälin!

En aiheuttanut kovin pahaa tuhoa tai aallokkoa!

Polkeilin kotiin läpi pyhähiljaisen kaupungin.

Kokkasin padallisen sapuskaa.

Naapuri kysyi, saavatko heidän pikkutyttönsä tulla meille leikkimään.

Omat pikkutyttöni ilmoittivat, että ei käy, tänään on kissanpesupäivä. uskooko kukaan ettei se ole tekosyy?

Teinit linnoittautuivat kissaeläinten kanssa kylppäriin pariksi tunniksi.

Minä sortteerasin ylijäämäkirjoja houkutteleviksi paketeiksi niille, joilta puuttuu lomalukemista.

Pilaa lomasi -lukemistopäk
"todella surkeaa lukemista" kommentoi kirjojen alkuperäinen omistaja

LehtoriXS -lukemisto

Illansuussa palautimme sotapojan viimeistä kertaa lomakyytiin.
Keskimmäinen aloitti luku-urakkansa syksyn kirjoituksiin.
Nuorimmainen alkoi suunnitella veljensä huoneen valtaamista.

Perheen yhteiseen kalenteriin on tulikirjaimin merkitty tuleva torstai.
Se on yleinen ja yhtäläinen kotiinpaluu-kotoalähtö -fiesta.
Kohta juhannuksen jälkeen yksi lähtee riparille, yksi Uuteen Seelantiin ja yksi muuttaa musketöörien linnoitukseen.

Nuoriso ilmoitti että juhannuksen tietämillä ne ovat yhteydessä meidän vanhempiin, ettemme aivan villaannu ylenmääräisestä vapaudesta.
Meidän pitää kuulemma syödä terveellisesti, ilmoittautua vanhemmille vähintään kerran päivässä ja mennä iltaisin ajoissa nukkumaan.

ei pelkoa murmeliinit, ei pelkoa.
Emme ehdi villaantua lainkaan, kun muutamme tavaroita itäsiivestä länsisiipeen, etsimme kadonnutta flyyegliä josko se viimein löytyisi ja kiillotamme pöytähopeita rippijuhlia varten.

hajahavaintoja

Fillaroin yhtenä päivänä töihin tavallisesta poikkeavaa reittiä. Siinä polkeroidessani aloin haaveilla tummantummasta kahvista ja croissantista. Sellaisella pakkomielteenomaisella vähän sekopäisellä tavalla: että kun pääsen töihin, niin ah! miten ihanaa olisikaan rouskuttaa croissantia ja juoda tummantummaa kahvia ja olisipa työpäivä sen päälle aivan ihmeellisen ihana.

Harmi vain, ainoa leipomo joka matkan varrelle osui, ei myynyt voisarvia.

Se siitä pakkomielteestä sitten, ainakin sen päivän osalta.

Kerroin sekopäämielikuvastani kotona Lehtorille.

Kuvailin oikein piinallisen yksityiskohtaisesti sitä hekumaa jota jäin vaille kun ei leipomosta löytynytkään kunnollista croissantia.

Myöhemmin saman päivän iltana oli keittiön työtasolla iso pussillinen croissanteja.

Minulle jäi tehtäväksi vain asetella ne seuraavana aamuna lautaselle ja pressoilla itselleni pannullinen tummantummaa kahvia.

En kyllä tiedä, tuliko työpäivästä yhtään sen ihmeellisen ihanampi. 

Mutta aamu kyllä oli.

**
Yhtenä toisena päivänä kun tepsutin lähikauppaan, kyyhötti läheisellä parkkipaikalla kolme harakanpoikasta.

Ne olivat kuin jotain murjottavia esiteinejä, jotka äiti oli potkaissut pesästä pois ja lähettänyt ulos raittiiseen ilmaan sorhaamasta kun on viikkosiivous kesken. knääk (se on ruma esiteinisana harakkakielellä)

*

On vähän semmoista ilmassa että hyydyttää.

Pitää repiä iloa sieltä, missä sitä on.

Niin kuin vaikka siitä, että saa ilmapalloja lahjaksi ja onnistuu polkeilemaan kauppaan ja kotiin puhurisessa myötätuulessa ilman että pallot puhkeaa.

Ja sitten siitä, että ostin yhden museon museokaupasta kelvollisesti toimivan makroklipsun.

 

Kun teinistä tulee täysi-ikäinen

Parissa vuodessa on muuttunut paljon, melkein kaikki ja ei kuitenkaan oikeastaan mikään.

Tällaisia asioita taas tuli vastaan, kun talouteemme ilmaantui täysi-ikäinen:

1. wilma
Se pahamaineinen wilma. Oikeuteni lapsen teinin aikuisen opintomenestykseen katosivat sillä silmänräpäyksellä kun kahdeksantoista vuotta tuli mittariin.
Huvittavasti teini ei ole oikeustoimikelpoinen sekuntiakaan aiemmin, eli katseluoikeuksia ei voi myöntää etukäteen.
Siispä kahdeksantoistavuotiaan koulupäivä alkoi kanslian kautta.
Muuttunut: wilman katseluoikeudet voi nykyään kuulemma myöntää nuori itse, aiemmin piti kanslistin täpätä jotain nappulaa.

vinkki: pyydä että täysi-ikäinen antaa oikeuden wilmaansa. Ei siksi, että voit natkuttaa opintosuorituksista (siihen sinun oikeutesi lakkasi suunnilleen siinä vaiheessa kun peruskoulu päättyi), vaan siksi, että pysyt kärryillä siitä, mitä nuoren koulussa tapahtuu. Juhlien ohjelmat ja aikataulut, vierasmäärät ja vastaavat ilmestyvät ainakin meillä vain wilmaan. Jos koululla on jokin muu tiedotuskanava, käytä sitä.
Meillä on pienesti ääneen lausuttu periaatepäätös: tuemme opiskeluja, mutta sen edellytyksenä on oltava mahdollisuus nähdä, kuinka opinnot etenevät.

2. henkilöllisyys
Tällä teinillä on onneksi voimassaoleva passi. Ihan hirmuista kiirettä ei siis ollut, mutta melko pian täysi-ikäisyyspäivän jälkeen tepsuttivat täysi-ikäisen askeleet myös poliisilaitokselle.
Iän ja henkilöllisyyden osoittaminen kortilla on kätevämpää kuin passilla - tai ainakin minun mielestäni on näin. Alaikäisellehän ei henkilökorttia saa (tai saa, mutta aikuisen henkkari on toimivampi ja täydempi, toimii esim. matkustusasiakirjana)
Muuttunut: aiemmin hakemuksen pystyi esitäyttämään ilman vahvaa tunnistautumista. Vahva tunnistautuminen on tullut poliisipalveluiden portinvartijaksi - siihen olen törmännyt jo aiemmin, kun piti auttaa ikäihmistä poliisilaitosasioinnissa.
Nuorella ei vielä ollut pankkitunnuksia, eikä siis vahvan tunnistautumisen mahdollisuutta. Edettiin vanhanaikaisempaa reittiä.

Homma meni muuten hyvin, mutta nuori oli unohtanut rahamassinsa kotiin, minun piti lähteä kesken ruuanlaiton lunastamaan häntä pois poliisin hoteista.
Muuttunut myös: nykyään meidän poliisilaitoksella on tuhti turvatarkastus heti ovensuussa.
Onneksi olin varoittanut nuorta etukäteen, se oli hänestä hämmentävä kokemus.

Opettavaista: en pystynyt etäneuvomaan nuorta wapin kautta. Junnaava keskustelumme eteni suunnilleen näin:
"äiti, missä sitä henkkaria haetaan"
 "en tiedä, kysy"
 "keneltä mä kysyn"
"en tiedä, kysy"
Kun henkkari oli anottu ja maksettu, pääsin neuvomaan opettavaisesti: vaikka ne ovat vähän totisia ja ärhäköitä, ne ovat palvelutehtävässä. Kysy, kysy, kysy. Vaikka se olis pelottavaa. On parempi olla vähän tyhmä ja kysyä kuin eksyä matkalla.

Vinkki: se henkkari kannattaa hakea. Ajokortti ei kelpaa kaikkein virallisimmissa yhteyksissä henkilöllisyyden osoituksena, ja passin kantaminen mukana voi olla hankalaa - se on kuitenkin aika iso asiakirja.
Jos mahdollista, kannattaa porrastaa passin ja henkkarin voimassaoloajat siten, että aina on jompi kumpi voimassa. Kova muistamisen vaiva, jos molemmat laukeavat yhtäaikaa.

3. pankki
Nuoren rahavarannot katosivat verkkopankistani samassa huiskauksessa kuin wilmakin, eikä niihinkään voi myöntää etukäteen oikeuksia.
Olin ollut siinä käsityksessä, ettei pankkimme myönnä verkkopankkitunnuksia alaikäiselle, siksi emme ole pankkiasioissa pitäneet kiirettä.
Muuttunut: myöntävätpäs!

Pankissa ilmoitimme heti ovensuun portinvartijalle, että meillä on paljon monenlaista silppusälppyä, jotka on hoidettava kuntoon. (miten mahtavaa, että pankissa oli vastassa heti sellainen hyväntuulistervehtijä, joka lajitteli eri jonoihin vanhukset ja silppusälpyttäjät; lisää tällaista palvelua!)

Verkkopankkitunnukset, verkkopankin käyttöönotto, tunnuslukulaitteen asentaminen, säästötilin avaaminen, varapankkikortin tilaaminen kun edessä on se elämää suurempi seikkailu, käyttöoikeuksien myöntäminen myös minulle, että voin tarvittaessa etähoitaa nuoren pankkiasioita...
Istuimme pankissa toista tuntia, teini oppi uutta, minä opin uutta ja olimme todella tyytyväisiä saamaamme palveluun.
Opettavaista: olisinpa tiennyt edes osan tästä! Olisin lähettänyt läheiset ikäihmiset pankkiin saamaan ohjeistusta, enkä yrittänyt itse heitä neuvoa vajavaisilla taidoillani.

Vinkki: pyydä että täysi-ikäistynyt antaa käyttöoikeudet pankkitiliinsä. Ei siksi että voisit yön pimeinä tunteina sijoittaa hänen rahansa kätevästi edelleen, vaan ihan käytännön syistä.
Tästä oli todellista hyötyä nyt, kun esikoinen on isänmaan leivissä ja yhtäkkiä pitikin lyhyellä varoitusajalla hoitaa vuokravakuus. Metsäleiriltä käsin sen hoitaminen olisi ollut huomattavasti työläämpää kuin kotisohvasta - kun ei välttämättä nettiyhteys pelaa, tai se on pätkäinen.
Samoin veikkaan että nyt, kun täysi-ikäinen numero 2 lähtee maailmalle: voimme avustaa raha-asioiden hallinnoinnissa kotoa käsin, jos tarvetta on. Kun nämä nuoret eivät ehkä ihan kaikkea vielä osaa huomioida.

Se mikä ei muutu
se lapsi /teini /aikuinen on ihan sama kuin ennenkin. Se tarvitsee (ehkä vielä pitkään) pientä tuuppimista niissä asioissa, joissa se on tarvinnut tähänkin asti.

Toukokuun luetut

Alkukuusta kaipasin paljon kepeää lohtulukemista. 
Loppukuusta huvitti. 
Ensin lainasin puolivahingossa e-kirjana Koti koivun alla - ja tutustuin vanhoillislestadiolaisuuteen. Sitten poimin kirjaston sinua saattaisi kiinnostaa myös -hyllystä haastattelututkimuksen jehovantodistajista, sen jälkeen syliini kaatui varausjonosta pari vanhoillislestadiolaiskirjaa lisää: vietin lähes viikon lahkolaismaailmassa. Kun ruokapöytäkeskusteluissa briljeerasin nippelitriviallani, alkoi nuoriso jo kyllästyä: etkö koskaan pääse kirjassa loppuun. Kun kerroin että menossa on jo teos numero neljä, ne olivat sitä mieltä, että lievää liiottelua on tämä lahkolaiselämysmatkailuni.

Ruohon Vartiotornin varjossa oli erinomaista luettavaa - vaikka se vähän kummalliselta noin ajatuksen tasolla tuntuukin: istuin merenrannassa ja luin ja luin ja luin, hyvä kun maltoin käsistäni laskea. Ja kun oli pakko välillä elääkin, pidin kiirettä että pääsin palamaan kirjaani. Ihmettelin ja luin lisää. Erittäin hyvin kirjoitettu haastattelututkimus minulle hyvin vieraasta maailmasta. Sujuvaa, selkeää ja riittävän kriittistä tekstiä. Jos kaipaat hyvää tietokirjaa vähän oudosta aiheesta, lue tämä! 
Tai lue vaihtoehtoisesti Simon Singhin Koodikirja. Hyvä tietokirja sekin, kiehtovaa triviaa, hyvin kirjoitettu ja vähän outo aihe. Mitäpä sitä muuta ihminen voisi kaivata?

Fiktiopuolelta lämpimät lukusuositukset Vanhatalolle (Tuulesta temmattu elämä) sekä Leinoselle (Koti koivun alla) - tarinoiden sivuosiin jäävät äidit ovat yllättävän samankaltaisia, lempeitä lastensa puolustajia - jopa kaikessa vaikenemisessaan ja nöyryydessään. Lue vaikka kummatkin!

Kaikki toukokuun luetut: huomaathan että listaus etenee käänteisessä järjestyksessä: loppukuusta alkukuuhun!

Matt Haig: Syitä pysytellä hengissä. Rehellinen selviytymistarina masennuksesta ja ahdistuksesta. Lukuvinkki ystävältä <3! Pieniä lukuja, luetteloita, avoimen omakohtaisia kokemuksia syvästä, vaikeasta masennuksesta ja läpi kaiken käyvästä ahdistuksesta. Onneksi ei tuntunut kovin tutulta. 

Suvi Ratinen: Matkaystävä. Jostain omituisesta syystä kirjaston vanhoillislestadiolaisvaraukset kaatuivat rytäkällä luettavaksieni. Matkastystävä liikkuu ajassa ja paikassa: nimetön päähenkilö, joka on ryhtynyt rakentamaan "normaalia suomalaista elämää" nimettömän poikaystävän kanssa, saa soiton kotipuolesta, vanhoillislestadioilaiselta perheeltään. Vanha lapsuudenystävä, melkein seurustelukumppani on kadonnut. Kotipuolesta soittavat niin vanhemmat, entiset ystävät kuin muutkin yhteisön jäsenet. Tarina liikkuu ajassa ja paikassa: päähenkilö kasvaa alakouluikäisestä, vahvan oikeauskoisesta naiivista lapsesta epävarmaksi, edelleen naiiviksi aikuiseksi, irtautuu yhteisöstään ja etsii itseään. Kiehtova, intensiivinen, loppumetreillä tosin vähän hajoava ja absurdikin tarina. Yhden illan e-kirja.

Anne Bert: Annan itseni kuolla. Ranskalainen kirjailija sairastui keski-iässä ALS-tautiin. Lyhyehkö, runollinen ja hyvin fyysinen testamentti ihmisen oikeudesta päättää omasta kuolemastaan. Vihainen, vähän kitkeräkin ja silti herkkä postuumisti julkaistu teos. Matkalukemisena, e-kirja.

Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä. Ihana! Kasvutarina kahdesta elämän kolhimasta: millaista on kasvaa vanhoillislestadiolaisessa perheessä, millaista itseään syväluotaavassa teatterisuvussa? Voiko olla ehjä? Soljuvaa, kaunista kieltä - Vanhatalo osaa! Uskovien yhteisö kuvataan lempeästi, erityisesti Titin äiti - väsynyt, masentunut, voimatonkin, on kuitenkin hiljaisesti lastensa puolella, ottamassa vastaan suurimmat ryöpyt. Yhden illan hektinen ja kohottava lukukokemus.

Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa. Toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta. Äärettömän kiinnostava, haastatteluihin perustuva kuvaus jehovantodistajuudesta, liikkeestä irtautumisesta ja sen vaikutuksista ihmisen elämään. Kirjassa keskityttiin erityisesti jehovantodistajien karttamisoppiin ja sen vaikutuksiin. Luin päivitellen ja ihmetellen, nautin kirjan sujuvasti etenevästä tekstistä.

Tarja Leinonen: Koti koivun alla. Yhden kesän mittainen tarina: vanhoillislestadiolaisen perheen esikoinen Seija odottaa aviotonta lasta. Kesäkotina on vanha asuntovaunu vanhempien kotipihassa. Puhumaton ja ankara isä joka ei huomaa tai ole huomaavinaan, lempeämpi ja liikkeeseen väljemmin suhtautuva äiti joka yrittää tasoitella esikoisensa tietä, "hännäkkään" isä, joka ottaa vain sen mitä haluaa, nuorempia sisaruksia, hulivili-enot ja mummola. Kun kotona on kuitenkin vähän helpompaa kuin maailmalla: tiistaisin leivotaan sämpylöitä, torstaisin korvapuusteja, lauantaisin siivotaan. Kiireellä, tohinalla. Lempeän surumielinen, kesäntuoksuinen kirja. E-kirja matkalukemisena.

 Anu Silfverberg: Päätös. Muutaman kymmenen sivun mittainen haastatteluun perustuva e-kirja/pamfletti abortista ja naisen oikeudesta päättää kehostaan. Lainasin e-kirjastosta ja oletin saavani tarinallisen puolifiktion. Hyvä pieni pläjäys aiheesta.

Donna Leon: Ansionsa mukaan. Vanha tuttu komisario Brunetti matka- ja lohtulukemisena junassa. Kirjastosta katoaa arvoteosten kuvitussivuja, Brunetti lähtee etsimään varasta. Lohtulukemista.

Laurent Gounelle: Sinä päivänä opin elämään. Fiktion muotoon puettu elämäntaito-opus. Alussa kepeä ja lempeä, keski- ja loppuvaiheilla vähän turhan läpinäkyvä ja paikoin melkein julistava. Osa hahmoista ja tarinoista irrallisia ja juonen kannalta turhia. Ja loppuratkaisu...grr. Halpa. "Voin hyvin silloin, kun tekoni ilmentävät sitä kuka minä olen" Jostain blogista löytyneen suosituksen perusteella.

Anna Pesonen-Smith: Matkalippu Bollywoodiin. Sympaattinen matkakertomus ajassa, ihmisissä, ihmissuhteissa, Intiassa, elokuvissa. Löytyi kirjaston matkakirjahyllystä.

Varpu Tavi, Riitta Lahtonen: Muistisairaan selviytymisopas. Silmäilin kirjastossa tämän uuden, monipuolisen ja hyvin kirjoitetun oppaan muistisairaan läheisille. 

Anna Keski-Rahkonen - Pia Charpentier -Riikka Viljanen (toim): Syömishäiriöt - läheisen opas. Luultavasti tämä on ainoa jälki blogissani tästä aiheesta: kunpa en olisi tarvinnut tätä kirjaa.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja - ennen kaikki oli paremmin. Paikallislehti lakkautetaan: mihin nyt purkaa pahaa mieltään, kun yleisöosastolle ei voi? Mielensäpahoittaja perustaa blogin, saa seuraajia, testaa tuotteita ja on pahalla mielellä. Kyrön tyyli on aina vain sujuvaa ja hykerryttävää, mutta. Epäjohdonmukaisuudet: humanistimatikalla etelässä opiskeleva pojantyttö likka on kolmetoistavuotias, yhdellä sivulla käytetään sujuvasti mikrouunia (laitoin paistin mikroon sulatusteholle) ja seuraavalla puhutaan aaltouuniruuasta, yhdellä sivulla laktoosi-intoleranssi, seuraavalla ei muka osata kirjoittaa edes laktoosia. Kyllä pahoitin mieleni tällaisesta (johon harvoin lukiessani edes kiinnitän huomiota) Ja vähän muutenkin alkaa tarina  ja hahmo mielestäni olla loppuunkäytetty. Miniä aikoinaan kosketti ihan liikutukseen asti ja alkupään tarinoita ole niitäkin nauranut ja melkein itkenytkin. Mielensäpahoittaja on pamflettimaista tarinaa, jos kohta Kyrö tarttuukin päivänpolttaviin asioihin oivallisesti.

 Denise Rudberg - Hugo Rehnberg: Niin se sitten meni. Ruotsalaista chicklitiä. Olen lukenut parempaakin. Jostain syystä länsinaapurin kirjallisuus ei uppoa minuun, tarinat, hahmot tai kieli - jokin on liian vetelää. Ehkä hahmot? Kaipasin jotain nopeaa lukemista, ja sitä tämä oli.  

 Päivi Laitinen: Meren keskellä polku. Pieni sympaattinen matkakirja Maltan naapurisaarelta Gozolta. Historiaa, ritareita ja pölyisiä polkuja. Tykkään matkakirjoista. Lainasin, koska kesällä on luvassa matka Maltalle.

Simon Singh: Koodikirja. Salakirjoituksen historia muinaisesta Egyptistä kvanttikryptografiaan. En mitenkään kykene muistamaan, milloin ja miten olen tämän kirjan aikoinaan löytänyt. Luen sen säännöllisin väliajoin uudestaan ja uudestaan, vaikka en vieläkään pysty ymmärtämään moderneja salakirjoituksia. Sain (taas kerran) painajaisia Bealen ratkaisemattomasta salakirjoituksesta, ja nuoriso puolestaan sai naurukohtauksia kun kerroin siitä. En vieläkään jaksa keskittyä kvanttikryptografiaan. Yksi suosikkitietokirjojani kautta aikain, en pysty edes määrittelemään, miksi näin on. Luetutin kirjan jo vuosia sitten myös poikasella. Tällä hetkellä sen suunnitelmissa on keskittyä opinnoissaan nimenomaan kryptografiaan. Niin voi joskus käydä, kun lukee äidin suosittelemia kirjoja.

Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella. Lisää kesäistä, sympaattista maalaisromantiikkaa PMS-ahdistukseen. Toimii. Eri henkilöt, sama rakenne ukkosmyrsykyä myöten, ja lopussa he saavat toisensa. Miksi suomalainen maaseutu on niin romantillistoimivaa?

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmella salamoi. Kesäisää, sympaattista perusmaalaishömppäromantiikkaa. Täsmälääkettä PMS-ahdistukseen ja työviikonjälkeisketutukseen.

Minna Lindgren: Kaukorakkaus. Tilastokeskuksen entinen ATK-päällikkö Kauko yrittää pitää huolta muistisairaasta vaimostaan ja talonsa kellariin muuttaneesta aikuisesta pojastaan ja tämän pojasta. Nykypäivän ja entisen elämän kiemuroissa sujuvasti sompaileva huolellisen täsmällinen Kauko saa porttikiellon hoivakotiin, kokkaa kasvisruokaa, ajaa kolarin ja tutustuu automaattiseksiin, kaipaa ensirakkauttaan ja ihmettelee nykymaailmanmenoa. Vanhustenhoivaan melkein dystooppisesti kantaaottava, hauska tarina. 

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
keittokirja
tietokirja
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

ja koko vuoden luetut löytyvät täältä: klik

Kuplajuomakerho?

Muutaman postauksen takaisessa keskustelussa nousi esiin toive perustaa hurahtaneiden kuplajuomakerho.

Nonni, missä ja milloin, meille vai teille?

*

Murrehuomioita

Minä - uudempaa sukupolvea kun edustan - aloittaisin tämän lauseen että "älä me minkkäs..."


Länsimurteella on teoreettisesti mahdollista muodostaa täysin korrekti lause: "ei flika mittän /yhtän seksi möis?"
(minulle on tarjottu: "otas flikka seksi!")
...pyytämäsi tuotteen saat pienessä paperipussissa tai pahvirasiassa. (tai siinä tilanteessa, jossa itse olin, lautasella)

Sekin on hauskaa, että Lehtorin mamma ei sano flikat, vaan hlikat - niin käy kun mennään riittävän monta sukupolvea taaksepäin. (me laiskat nuoret sanomme likat)
Olen ruvennut oikein aktiivisesti kuuntelemaan mamman juttuja murrekorvalla.


Ja heti, kun kupaljuomakerho kokoontuu, kysyn kaikilta että osaks silpata?
Yleensä ei kukaan tiedä, osaako vai ei.
(itse en.)

Terapeuttista hoitoa: kahvi-kirja-kännykkä

Satuinpa tässä päivänä muutamana käymään terveyskeskuksessa. Tarkoituksenani oli ihan vain tarkistuttaa peruskremppojeni nykytila.

Omalääkärini on pikkuisen pelottava ja aavistuksenomaisesti neuvostoupseeria muistuttava hahmo, joka kätteli sotilaallisesti ryhdikkäästi. Olin vähän kääk ja kauh ja aloin muistella, mitä kaikkea minun pitikään oikein hoitaa (pää-olkapäät-polvet-varpaat?) vai olenko kumminkin ihan täysin terve.

Omalääkäri istui pöytänsä taakse, katsoi silmiin ja kysyi mjitä kjuuluu?

Aloin itkeä. 

Seuraavaksi istuin aulassa kädessäni pjarempi njyt kjaksi vjiikkoa kjuin kjohta koko vjuosi -lappu verstaalle vietäväksi. 

Vaikka olen aina ihan grr kun joudun menemään omalle lääkärille, niin ihan jokikinen kerta olen saanut aivan loistavaa apua sekalaisiin vaivoihini. 

Olen niin tyytyväinen että kun yritin varata aikaa yhteen toimenpiteeseen, pyysin tarkistamaan että juuri minun omalääkärini on minun oma lääkärini.

On.

Olin huojentunut.

Luonnollisesti tunnen nyt olevani valepotilas ja valetautinen.

Ensimmäisenä toipilaspäivänäni:

Pakkasin kahvit, kirjan, kännykän ja uimavarusteet.

Pyöräilin jokivarteen juomaan aamukahvit. Luin kirjaa, kuuntelin lintuja ja tajusin kuinka vaikeaa minun on keskittyä edes hetkeksi. Edes kymmeneksi minuutiksi.

Pyöräilin isolle hallille uimaan. 

Ilahduin kun näin tutun uinninvalvojan.

Uimiseenkin oli vähän työlästä keskittyä.

Kotona kokkasin fetapastaa.

Söin sitä.

Otin päivänokoset.

Pakkasin uudestaan ystäväni kolme koota: kännykän, kirjan ja kahvin ja lähdin uudestaan pyöräilemään.

Istuin puistossa lukemassa ja katselemassa lintuja ja oravia.

Hetken kuulosti siltä että tulee ukkonen. 

Ajattelin että juon kahvia, luen, pyöräilen ja uin. 

Kaikki seuraavat monta päivää.

intohimoishurahduskaipuu

Semmoista olen aika paljon viime päivinä pohtinut, että tarvitsisin intohimon tai hurahduksen.
Sellaisen intohimoishurahduksen, missä olisi yhteisö ja uusia ihmisiä joiden kanssa olla, ja jotka olisivat merkityksellisiä (semmoisia jotka haluaisivat järjestää minulle hienot hautajaiset esim., ei kumminkaan vihamiehiä, jotka siksi haluaisivat ne hautajaistoimet)

Mitä ihmettä voisi olla keksiäkäistyvän naishenkilön yhteisöllistyylinen intohimoishurahdus?

En tykkää ryhmäliikunnasta, että ei sitä mielellään. Vaikka on minulla muutamia rouvia joita uimahallilla tervehdin ja joskus vähän jumpahdamme vesijumppahärpäkkeen tahdissa yhdessä. Hetken ajattelin kyllä että menisin syksyllä johonkin kuivan maan liikuntaryhmään ihan vain siedätyksen vuoksi, mutta onneksi on kesä välissä.
Ei pidä liian kepein perustein liikuntaryhmiin mennä.

Lukeminen on vähän yksinäistä ja yksityistä puuhaa, varsinkin kun luen enimmäkseen chicklitiä tai muuta epäkorkeakulttuurista. Kyllä oli paha paikka kun kerran Lehtorin kollega kutsui meidät kylään ja sen kollegan puoliso on minun entinen kirjallisuustieteenopeni.
Ei ollut pienellä ihmisellä helppoa olla tentattavana, kun oli lehtoreita joka puolella ja sitten minä ja viimeksi lukemani kirja ei ollut mikään finlandia- tai noobeliehdokas vaan ihan tavallinen mikälie heppoisa populaaritekele, minkä nimeä en edes muistanut kun oli niin hermostuttavaa ja sitä paitsi olin juuri tainnut lukea keittokirjan.
Ei vissiin lukupiirikään näillä spekseillä.

Käsitöitä olisi mukava tehdä, mutta vähän on yksinäistä puuhaa lähtökohtaisesti sekin.
Ja kun se lyö kropan jumiin ja kolotuksen joka paikkaan ja kaikkien niiden kohtien viereen.
Tulisiko siihen sitten yhteisö jos menisi johonkin pakanalähetyspiiriin kutomaan sukkia?
En kumminkaan saisi edes resoria yhdessä illassa valmiiksi ja olisinko sitten liian nuori kuitenkin siihen touhuun?
Sukkahommassa on sekin huonompi puoli että pitää tehdä myös toinen.
Voivat pakanamaissakin ottaa nokkiinsa jos vain parittomia lähettelee.

Polkupyöräkerholle ja kissakerholle maksan jäsenmaksua, mutta en halua oikeastaan kuulua kumpaankaan kerhoon kun ainakin feissipuukissa ovat molemmat jonkinmoiseen ääriajatteluun taipuvaisia. Kissakerhossa on erilaisia ruoka-, harjaus- ja kasvattajuuskoulukuntia ja polkupyöräkerhossa taipumusta rutkuttaa huonosti järjestetyistä kiertoteistä jokirantamarkkinoiden aikaan.
Kuvakerho lopetti ja sekin kokoontui vain netissä.

Tänä keväänä olen kehittänyt pienen intohimoishurahduksen mantelivoihin (se on parempaa kuin maapähkinävoi!) mutta en oikein usko sen hurahduksen yhteisölliseen voimaan. Toistaiseksi en ole tavannut ketään toista, jonka mielestä mantelivoi maustamattoman jogurtin joukossa on hyvä juttu.
Mutta jos olisi muita, niin  tulisivatko kaikki Suomen mantelivoihurahtaneet pitämään minulle koskettavia hautajaispuheita?
Ja haluanko kuulua semmoiseen yhteisöön?
Vähän epäilen sellaisen yhteisön perspektiivin jatkuvuutta.

Että ihan selvästi olisi tilausta jollekin syvällisemmälle yhteisölliselle hurahdukselle.
Yksi nuorista suunnitteli jotain roolipelijuttua kavereidensa kanssa ja minä kysyin että olisiko siinä ihmiselle sopivanlaatuinen hurahdus ja jos menisin johonkin paikalliseen peli-iltaan noviisina niin ottaisivatko minut mukaan.

En oikein tiedä mitä ajattelisin äitienpäivästä

Tavallaan joo ja tavallaan ei.

Jotenkin en oikein jaksaisi mitään megalomaanista juhlimista, kun meillä ja välittömällä lähiperheellä on tässä kevätkaudella aihetta juhlaan ihan viikottain lähes kahden kuukauden ajan. 

Ajattelen aina, etten vietä mitään ja menen ihan itsekseni vain moikkaamaan omaa äitiä.

Joka kerta ajaudumme sekavaan minuuttiaikataulutettuun kurimukseen.

Niin kuin nyt tänä vuonna, jolloin kaikilla keskenkasvuisilla piti olla jotain omaa menoa ja meidän ei pitänyt viettää missään mitään, ei pitänyt leipoa mitään eikä ostaa mitään lahjoja kenellekään ja kaikkea sentapaista.

No ihan ensin. 

Oma äiti kutsuu äitienpäiväkaffelle.

Selväpä se.

Minä tulen ja juodaan kaffet. Ja sisko tulee myös.

Nuoria tulee tai ei tule. Kun ei tiedä, niin ei tiedä.

Sitten käy ilmi, että Lehtorin mamma on värkännyt leipomuksia aivan hiki hatussa. 

Siis myös sinne, ja jollain kokoonpanolla. Kukka kainalossa.

Nuoria tulee tai ei tule, kun ei tiedä niin ei tiedä.

Jos mennään mammalle, tuntuisi epäreilulta jättää anoppi väliin.

Siis myös sinne ja jollain kokoonpanolla. Kukka kainalossa.

Nuorita tulee tai ei tule, kun ei tiedä niin ei tiedä.

Nuorisolla ei sitten ollutkaan kenelläkään mitään, eli alkaa logistiikkaprosessi: missä järjestyksessä, mihin aikaan, millä kulkuneuvolla ja ketkä kaikki. Yksi haluaa aina kävellä, toinen mennä bussilla ja kolmas pyörällä. Yksi käy ennen jossain ja toinen jälkeen, se nyt on selvä.

Sitten siskon mielestä pitää tietysti viedä oman äidin luo jotain syötävää.

Kyllä en leivo mitään, eli tein juustokolmioita. 

Niistä ei edes tullut kovin hyviä.

Miten voi ihminen epäonnistua kahden eri komponentin yhdistämisessä näin totaalisesti?

Käsittämätöntä.

No jos juhlitaan, pitää tietysti olla joku lahjus.

Mikäpä sen somempaa kuin itse omin pikkukätösin ryhtyä askartelupuuhaan - kaikki äidithän tietysti liikuttuvat oman lapsen askarteluista. Varsinkin, jos ne tehdään strumpparelleista (oivallisen sanan keksi siskoni, hän on hyvä keksimään sanoja) ja vessapaperihylsyistä, noista askartelun klassikoista.

strumpparellit

Koska en koskaan saa ideoita ajoissa tai jos saankin, en ainakaan toteuta niitä ajoissa, ja jokatapauksessa kaikenlainen etukäteissuunnittelutyöni on lähinnä viitteellistä, kävi tietysti niin, että ryhdyin strumpparelli-vessapaperihylsyaskarteluun sen sijaan, että olisin juonut leppoisasti äitienpäiväaamun aamukahvia ja lukenut kirjaa.

Ja siinä missä todellisilla blogipersoonilla on kaikenmoisia hienoja askarteluvälineitä ja työpöytä ja muuta, niin minähän askaroin siinä samalla kun yritän olla leipomatta ja samalla kun yritän lukea ja juoda aamukahvia.

(kyllä pystyy tekemään kaikkia yhtäaikaa. ja vielä rapsuttamaan kissaa ja keskustelemaan salakirjoituksista ja jotain ehkä vielä)

Luovuuden voimat jyllersivät minussa ja sain aikaan strumpparelli-vessapaperihylsy-kukkakimpun neulootikolle.

Jäin jumiin askartelumoodiin ja askartelin samaan syssyyn aamiaispöydän jämäruuista syötävän rannekorun.

Vähänkö on hieno.

Nuorimmainen kysyi, että lähdenkö sen kanssa perinteiselle äitienpäiväkiipeilylle, kun äidit pääsevät ilmaiseksi kiipeämään, ja että E:n äiti (makee tyyppi muuten) on tulossa myös.

No tietenkään en halunnut hävitä kiipeilyäitimakeuskisoissa E:n äidille, koska varmasti olen ihan yhtä viilee (no en ole!) joten lupauduin lähtemään.

Piti lastata kyytiin vaatteet ja vaihtovaatteet ja strumpparelliaskartelu ja siskon synttärilahja (kun nekin juhlat olivat minulta vielä rästissä ja juhlimatta) ja ne leipomukset jotka piti viedä sinne äidin luo myös.

No, hallilla sitten kävi ilmi, että ihan olikin hämäystä se ilmatteeksi kiipeäminen. 

Minut oli kutsuttu kiipeämään, koska piti ladata teinin kymppikortti ja ostaa sille uudet kiipeilyhousut.

Olisi kannattanut mennä arkena ja ilman teiniä, olisi maksanut alle 15e. 

Kiipesin kolme släbiä ja kaksi traversea, enkä viitsi laskea hintaa /reitti, koska alkaisi hirvittää.

Eikä E:n äiti tullutkaan.

Ja ystävällisesti vielä muistutti kiipeilyhallin kiva kassapoika, että viime vuonna oli muuten ihan sama juttu. 

Ettei ihminen kerrasta opi, kyllä niin älytettiin vanhaa taas.

Kiipeilyn ansiosta - vaikka tulikin kallis hinta - passasin mamman ja anoppilan. 

Oman äidin luo tulivat loputkin teinit ja Lehtori ja niiden silmät jo ihan pullottivat päästä kaikesta jo syödystä makeasta.

En oikein tiedä, voitinko vai hävisinkö tällä reittivalinnalla.

en edes yrittänyt tätä

Sitten yksi teineistä yritti vielä yllyttää minua ostamaan itselleni äitienpäivälahjaksi aktiivisuusranneketta (eli hänelle kuulokkeita) elektroniikkamyymälästä ja kenkiinkin oli yllättäen ilmestynyt reikä. Siinä kohden kysyin yleisesti ja yhtäläisesti että onko muillakin vielä lisää jotain lahjatoiveita, jotka voisin kätevästi toteuttaa näin äitienpäivän kunniaksi.

Ei kuulemma ollut.

Onneksi elektroniikkamyymäläkin oli kiinni.

Sitten tulimme kotiin ja kun oli istunut silmät makeasta mullollaan sohvannurkkaan pohtimaan tätä kirjoitusta, tuli seuraava päivänsankari kainaloon kyyhöttämään, että mitä leivottais mun synttäreille.

*

Melkein parempi oli lauantaiaamupäivä, kun oltiin kaikki yhdessä kotona ja samassa paikassa ja aika hyvällä tuulella kaikki ja pelattiin yhdessä Sherlockia.

pelimuistiinpanot

Tietysti hävittiin rikoksen ratkaisussa Sherlockille, mutta oli kumminkin mukavaa.

strumpparelli-kukkakimppu

pakollinen kisukevennys:
kissa ei pysty ajattelemaan boksin ulkopuolella

Että semmoinen päivä.
Vähemmästäkin sitä voisi ihminen uhriutua tai traumatisoitua.
Mutta en taida viitsiä kumminkaan, kun on ollut mukava viikonloppu ja juhlat ja kakkua ja tekemistä ja ihmisiä ja lisää kakkua ja naurua.

**

naiselämänilli

yhdestä en tykkää naiselämässä: PeeÄm ja Äs.

Olen vuosikaudet lääkärisihmisten määräyksestä rajoittanut ponnekkaasti mahdollisten uusien elämien ilmiintymistä kehooni, ja tästä johtuen minulla on vain hyvin häivähdyksenomainen käsitys luonnollisesta syklistäni. Hyvän ystäväni mirenan ansiosta nimittäin naissyklistäni puuttuvat sen näkyvimmät ja ilmeisimmät olomuodot.

Viimeisen vuoden aikana tosin hiljalleen rusinoituva kehoni on alkanut lähettää todella selviä hätämerkkejä. Että josko lisittäisiin vielä viimeisen kerran, vai mitä?

PeeÄmjaÄS aiheuttaa nykyisellään kertakaikkisen järjetöntä ahdistusta. Tunnetaan myös nimellä A+A (ahd/angst.)
Ei liikutusta.
Ei nollasta sataan sekunnissa kiihtyvää irrationaalista raivoa.
Ei siivousmaniaa sille olisi kyllä käyttöä, vink vaan, kuuleeko kroppa.
Ei itkahtelua.
Ei.
Kaikista mahdollisista pikkuoireista, kroppani valitsi massiivisen, läpi kaiken lyövän ahdistuksen.
Pienenä kepeänä sivuoireena toki halu vetäytyä metsään itkemään suunnilleen viikoksi.

Heräsin lauantaiaamuna miten epäreilua, viikonloppuna! siihen että koko sisuskalustoni oli lötkeän booakäärmeen lailla kietoutunut massiivisen ahdistuksen ympärille.
Luonnollisesti minua ahdistivat 1)työ ja 2)kaikki muu; sekä erityisesti 3) nuorten 1-3 elämät; 4) oma elämäni ja 5) kaiken varalta vielä kaikki muu.
Mihin ikinä suuntasin ajatukseni ja yritin elää leppoisassa lauantaisessa mindfullnessissa, törmäsin vain yhteen ahdistuksenaiheeseen lisää.
Lopulta ahdistuin mindfullnessistakin. "koitetaanpas hetkeksi keskittyä hengitykseen, vai mitä ystäväiseni? apua! hyperventilaatio!"

Kun olin tuokion tilittänyt ahistuksiani poloiselle Lehtorille "mua ahistaa ihan kaikki ja sen lisäksi vielä...", tajusin katsoa kalenteriini.
Palasin takaisin aamiaispöytään "jaa, tää onkin tätä".
Sisuksia raateleva A+A (ahd./angst.) kestää hiukan toista vuorokautta, mutta on massiivisuudessaan sellainen, että useamminkin kuin kerran olen ollut jo soittamassa johonkin palvelevaan puhelimeen.

Mikään sisäinen järkipuhe ei auta.
Ei auta Lehtorin leppoisa olemus, ei ulkoinen järkipuhe eikä myötätuntokaan.
Ei lohduta se, että kaikki ahistuksen aiheeni ovat joko turhia, eivät minun käsissäni tai ratkeavat aikanaan - mitä vielä! Keksin lisää, jos vanhat A+A:t eivät riitä.
Olen kertakaikkisessa ahistussolmussa.

Eikä auta mikään hääräilykään.
Menimme pihatalkoisiin Lehtorin mamman luo. Olin ahd.+angst. ja lisäksi täynnä Pyhää Naisraivoa ("kehvatsun suku ja sen mokomat jääräpäiset vanhukset joiden pihoja pitää ruokota ja se joka väittää että haravoimalla tulee onnellisemmaksi on väärässä ja seuranpetturi") 
Olin valmis nakkaamaan haravat, sormukset ja muutaman muun jutun roskalavalle ja marssimaan viipymättä kohti auringolaskua.
Ulkoliikunta ja pihalla häärääminen eivät sanottavasti siis auttaneet.
Haravoidessa ja kottikärryillessä ehtii ihan liikaa ajatella kaikkea.
Sikäli tietysti vähän positiivista, että ahd. hellitti vähän raivon tieltä.

Ei auttanut taikinaterapia. "leipaisenpas tässä poikaselleni myöhästyneen syntymäpäiväkakun" - ei, koska lapsukaisen ajattelu nosti pintaan noin seitsemäntoista häneen liittyvää pääsääntöisesti aiheetonta angstia.
Leipoessakin ehtii ajatella ihan liikaa.

Siivoamista en viitsinyt edes yrittää.
Lopulta menin päiväunille.
En tiedä, auttoiko varsinaisesti sekään, mutta ainakin päivä oli vähän lyhyempi ja A+A:n poistuminen pienen askeleen verran lähempänä.


Mutta rakkaat kanssasiskot ja Leelia-täti, mikä auttaa vai auttaako mikään?
Onko kellään samanmoista?



ps. söin liikaa kaikkea makeaa vaikkei edes tehnyt mieli. tuli vielä kurjempi olo.

Huhtikuun luetut

Huhtikuun kirjakuukausi oli samanlainen kuin huhtikuu on muutenkin: oikukas.
Hyviä kirjoja, lämpimiä poutasäitä, takatalvia ja epämääräistä ärtymystä herättäviä lukukokemuksia, kevään herämisen ja lukemisen liikutuksia, ja ihan tavallisia hetkiä.
Pääsiäisen ympärillä jouduin urakoimaan tosissani, kun kirjasto odotti omiaan takaisin.

Haluaisin melkein jokaisesta huhtikuun aikana lukemastani kirjasta sanoa vielä enemmän kuin näissä arvioissa.

Jojo Moyesilta tullut uusi suomennos oli pettymys. Teoksena kirja on ilmesesti hänen tuotannossaan vanhemmasta päästä, mikä tietysti osaltaan selittää aiemmasta sadunomaisuudesta poikkeamista ja jonkinlaista vaisuutta.

Blogipersoonien keitto- ja elämäntaito-opukset olivat pettymyksiä nekin, ja aiheuttivat sen suuruusluokan ärtymystä ja ärhentelyä, että muu perhe uhkasi takavarikoida opukset.

Huhtikuun ehdottomat elämykset:

Ilkka Malmbergin Hehtaari. Muistathan takavuosien Hesarista tämän juttusarjan? Lue! Mahtava aikamatka monella tavalla ja tasolla. (muistaako kukaan sen ruisleipä-juttusarjan, kenen kirjoittama se mahtoi olla?)

Mikko Within Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta. Luin ja niiskutin. Loppupuolella erityisesti kun kuvattiin, kuinka Tiina ajeli armeijaan lähtevän poikansa pään puliksi viimeisenä rakkaudentekonaan. Kun olin laskenut kirjan käsistäni, odotti oma poikaseni minulta samaa palvelusta. Piti vetää syvään henkeä ja hokea itselleni enoletaikauskoinen, enoletaikauskoinen.

Lue myös Kirjosieppo ja Kun olen poissa. Sekä Märtha Louisen erityisherkkyyskirja.

Huhtikuun luetut arvioineen:

 Mikko With: Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta. Postuumisti Vasen rintani ja muuta sairasta - blogista koottu, Tiinan puolison Mikon omilla muistoilla täydennetty elämäntarina syövästä, perheestä ja parisuhteesta. Itkin kun en muuta voinut.

Hanna Velling: Kirjosieppo. Annan muutenkin vaikea vauvavuosi katkeaa Maken karuun ilmoitukseen: palaan takaisin entisen vaimoni luo. Uusi koti, josta on yhdessä kirjoitettu pitkä vuokrasopimus, itkuinen lapsi, töissä YT:t...sympaattinen, monenlaisilla tyyleillä leikittelevä kertomus.

Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa. Kirjan alkuasetelma on kiehtova: auto-onnettomuudessa kuollut Ilona jääkin loukkuun kahden maailman väliin, ja palaa tarkkailemaan perheensä elämää rajan takaa. Välitilassa Ilona ihmettelee, miten perhe pärjää, näkee häneltä salattuja asioita, epäilee niitä olevan enemmänkin ja pohtii, mikä elämässä on jäänyt keskeneräiseksi. Kieli on ilmavaa ja herkkää, en uskaltanut pysähtyä vaan luin yhdeltä istumalta loppuun. En olisi pystynyt palaamaan kirjan pariin, jos olisin sen käsistäni laskenut: Ilona on liian samanikäinen, Ilonan elämä samalla tavalla hyvää kuin omani. Tämä unenomainen tarina kosketti ja liikutti, piti lukea vähän huolettomasti etten aivan hajoaisi. E-kirja.

Melanie Choukas-Bradley: Metsäkylpy. Hyvinvointia luonnosta shinrin-yokun avulla. Japanilaisesteettinen mindfulnesskirja metsässä vaeltelusta. Sympaattinen, nopealukuinen pikkukirja siitä, miten hyvää luonnossa oleilu tekee ihmiselle.

Aino Leppäen: Positiivinen yllätys. Omakohtaisiin kokemuksiin perustuva romaani, nimensä mukaisesti positiivinen kertomus teiniraskaudesta, siitä kuinka elämä muuttuu vanhojentanssikeväänä kokonaan ja kokonaisvaltaisesti. Tarina on positiivinen, rehellinen, aito. Muistikuvat omasta ensimmäisestä raskaudesta ja vauvavuodesta nousivat elävinä mieleen, vaikka en teiniäiti ollutkaan. Hyvänmielen kirja.

Hanna Gullichsen: Hanna G kokkaa. Elämäntarina-keittokirja. Vähän räpäleinen kooste elämäntarinaa ja keittokirjaa: oletettavasti ideana ollut, että elämäntarinan mukaiset ruuat ja tarina kulkevat peräkanaa. Tekee hetkittäin lukemisesta vähän sekavaa: loppua kohti kokonaisuus jäsentyy paremmin. Muutama kiinnostava ruokaohje - ne otin muistiin itselleni. 

 Jojo Moyes: Kuinka painovoimaa uhmataan. Sarah treenaa isoisänsä ohjauksessa huipputason hevosurheilua Lontoon laitamien epämääräisellä tallilla. Natasha on menestystä havitteleva lakimies epäonnistuneessa parisuhteessa. Kun Sarahin ja Natashan polut kohtaavat ja molemmat joutuvat ulos normaalista elämästään, alkaa tarina. Kirja ei ollut millään käynnistyä, ja lykkäsin useaan kertaan sen aloittamista. Mutkien kautta vähän deus ex machina -tyyliseen, joskin kovin odotettavaan loppuun. En pidä kirjoista, joissa rakennetaan ja rakennetaan jännitteitä, jotka sitten kuitataan kolmen sivun epilogilla "Puolitoista vuotta myöhemmin - kun kaikki on niin kuin pitääkin". Odotin enemmän. Leppoisa viikonloppukirja kumminkin.

Nina Rousu: Joko ollaan kotona. Kirja kasvamisesta. Rantapummista diplomaattirouvaksi. Sinkusta parisuhteeseen. Lapsettomasta perheelliseksi. Kirja kasvamisesta: missä on paikkani levottomuudessa? Löydänkö kotini etsimällä ja kiertelemällä? Ja miltä tuntuu kun viimein haluaisi asettua, eikä se olekaan itsestään selvästi mahdollista? Ensimmäiset luvut olivat vielä työläitä luettavia, hiljalleen kirjoittajan tarina vei mennessään. Pinnalta lukien tarina kiertolaisuudesta, erilaisista maista ja kulttuureista ja siitä miltä maailma näyttää suomalaisin silmin. Syvemmältä kasvutarina, tarina juurtumisesta ja asettumisesta.

Jenny Belitz-Henriksson: Uuteen nousuun. Löydä energisempi elämä. Olisikohan tämä kirja julkaistu, jos kirjoittaja ei olisi kohtalaisen tunnettu toimittaja-bloggaaja? Kirja on toki sujuvasti kirjoitettu, ja sikäli todella luettava, mutta varsinainen substanssi on melko pitkälti sitä, kuinka Jenny on tehnyt pysyvän (mistä senkin voi tietää ennen kuin kuolee?) elämänmuutoksen, johon "sinäkin pystyt kun minäkin pystyin". Kirjasta puuttuu kokonaan konkretia: kirjoittaja luettelee pitkät pätkät sitä, miten paljon hän liikkuu ("kun lenkki on laitettu kalenteriin, menen lenkille") ja kuinka (helkatta, aina samat jutut kaikilla: punttisali, ultrajuoksu ja jooga - eikö maailmassa ole mitään muita lajeja?), mitä hän syö ja kuinka kiva on nukkua riittävän monta tuntia. Samat ohjeet saan lääkäriltäni: syö paremmin, liiku enemmän ja nuku kunnolla. (miten se tehdään? varsinkin nukkuminen? Ihan kiva, jos homma ratkeaa sillä että menee jo ennen kymmentä nukkumaan, niin minäkin teen, joka ihmeen ilta, enkä siltikään nuku. En ole nukkunut ehjää yötä naismuistiin. vaikka nukunkin  nykyään paremmin kuin pitkiin aikoihin)
En löytänyt tämän kirjan avulla edes häivähdystä energisemmästä elämästä. Jos ihminen on jo pohjimmiltaan liikkuja (liikunnanohjaaja, urheilullinen lapsuus /nuoruus) on elämänmuutoksen tekeminen ihan toista, kuin ihmiselle, jonka mielestä on kivampaa jäsentää latinan lauseita ja lukea chicklitiä. Totta, muutos lähtee itsestä ja omasta painavasta halusta muuttua, mutta jos monen vuoden jälkeenkään terveellinen kasvispainoitteinen syöminen tai useasti viikossa liikkuminen ei ole itselle luonteenomaista ja luontevaa, ei tällaisesta kirjasta ole yhtään apua, pikemminkin nousee (kuten havaittavissa ehkä on?) lievää turhaumaa. Veikkaan että jos minä olisin kirjoittanut tämän kirjan, olisi kustantamosta tullut kohtelias kiitos mutta tässä opuksessa on liikaa minää ja liian vähän yleisesti kiinnostavaa asiaa. (olenpas kitkerä lukija!)  Voisin kyllä kirjoittaa sohvaperunan liikunta-ruoka-uni-nillitysopuksen.

 Saariniemi Minna: Koti kuntoon ilman rahaa tai rakentamista. Kirjan nimen perusteella ajattelin, että kyse olisi sisustus-tuunaus-järkeistysopuksesta. Kyseessä olikin pieni omakustanteinen raivaus-siivousopas. Periaatteessa ihan näppärä pikkuteos, ehkä aavistuksen besserwissermäinen ja toisteinen, paikoin teos olisi hyötynyt (kuten moni muukin omakustanne) toimitustyöstä - jotkut kielivirheet ja rakenteen toisteisuus kävivät vähän häiritsemään. Vinkki kirjaan löytyi jostain seuraamastani blogista.

Katri Syvärinen: Löydä elämän taika - sisäinen matka suorittamisesta iloon. Vaikka tässä(kin) elämäntaito-opuksessa oli semisyvällisiä mietelauseita huoneentaulumaisissa maisemakuvissa, tässä kirjassa oli myös jotain mikä osui ja upposi. En edes pysty määrittelemään, mitä. Joku tai jokin kolkutteli sielua. Pidin ja pohdiskelin. Mielenkiintoista sinänsä: näitä tämäntyyppisiä elämänhallinnan opuksia (irti oravanpyörästä ja väsymyksestä kohti todellista ja täyttä unelmaelämää) tuntuu ilmestyvän aivan pilvin pimein - toiset niistä pysäyttävät, pistävät miettimään ja jopa saavat pieniä liikahduksia aikaan, toiset taas ärsyttävät ja nostavat verenpaineen vaarallisen korkeaksi. Metkaa ja outoa. Tämä oli niitä pohdiskeluttavia ja koskettavia opuksia.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. Tämä kirja ei ravistellut minua sillä tavoin kuin ilmeisesti monia muita lukijoita. Tulin alakuloiseksi, vähän ärtyneeksikin: päähenkilö haikailee entistä poikaystäväänsä, kuppaa rahaa vanhemmiltaan ja ystäviltään, kärsii sour-cream-onion chipsi addiktiosta (K-kaupan dippi!) ja ajautuu sänkyyn kenen tahansa mukavia puhuvan miehen kanssa. Tämän lukemiseen käyttämäni ajan olisi voinut käyttää paremminkin. Liikaa melankoliaa minun makuuni.

 Ilkka Malmberg: Hehtaari. Hesarin toimittaja Ilkka Malmberg osti juttusarjaa varten Suomen halvimman hehtaarin Posiolta. Juttusarjan jutut vuosilta 1997-2012 on koottu yksiin kansiin, välissä Malmbergin täydennyksiä ja kommentaareja maailman tapahtumiin Hehtaari-vuosilta. Tykkäsin aikoinaan tästä juttusarjasta, ja monesta muustakin Malmbergin kirjoittamasta sarjasta. Pieni maapläntti muuttuu vuosi vuodelta merkityksellisemmäksi ja omemmaksi, maailma ympärillä muuttuu, lapset kasvavat, puut Hehtaarilla kasvavat. Löysin kirjan Matti Rämön Napapiiri-retkikirjan kautta. 

 Matti Rämö: Polkupyörällä Napapiirille. Kotimaan ihmeitä ja parisuhdepyöräilyä. Tällä kertaa Matti polkaisee Helsingistä Rovaniemelle tapaamaan joulupukkia. Osan matkasta mukana elämänkumppani Eeva. Rämön polkupyöräseikkailut ovat aina kiehtovia: mikä saa ihmisen liikkumaan pitkiä matkoja pyöräillen ja majoittumaan milloin missäkin hyttysiä kuhisevassa pusikossa? Parhaimpia ovat kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa ja pyörän meditatiivinen liike, paikoin hyydyin lakkautettujen kyläkoulujen ja -kauppojen määrään. 

Sophie Kinsella: I Owe You One. Fixien ja Sebin kohtalot kietoutuvat toisiinsa pienen ja viattoman vaikuttaneen palveluksen kautta - he ovat vuoroin palveluksen velkaa toisilleen. Kinsellan päähenkilöt ovat sympaattisesti vähän hukassa omassa elämässään, kirjat ovat aina hyväntuulisia ja lempeitä ja kommellukset mukavan elokuvamaisia. Eskapismia parhaimmillaan, hyvänmielen kirja! Luin alkuperäiskielellä. 

Prinsessa Märtha Louise, Elisabeth Nordeng: Herkäksi syntynyt. Lempeä kirja erityisherkkyydestä. Omaelämäkerrallinen kahden kertojan kuvaus erityisherkkyydestä ja sen kanssa elämisestä. Tunnistan ja tunnustan itsessäni erityisesti isoissa ihmisjoukoissa kuormittumisen ja muiden ihmisten tunnetilojen vaikutukset. E-kirja.

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
keittokirja
tietokirja
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)