valo-obsessio ja liiallisten kirjainten kriizi

Tiedättekö sen kun valo kietoutuu ihmisen ympärille ja ottaa syliin?

Minä ajattelin ensin että se johtui vain siitä kun kuljen töihin Teatterisillan kautta ja siinä sukeltaa valotunneliin.

Ajattelin että ne valot ovat niin kirkkaat ja voimakkaat että ne melkein lämmittävät ja siksi tulee vähän sellainen olo kuin olisi valon syleilyssä.

Mutta sitten minulle tuli sama tunne yhtenä päivänä kirkkopuistossa (tai sillä puistolla on joku ylevämpi nimi kyllä)

Niin kuin se valo olisi kietoutunut minuun.

Se on vähän kummallinen tunne, lämmin ja kietoutuva.

Sitten ajattelin että se johtuu siitä kontrastista: kun on pimeää ja äkkiä sitä valoa onkin silmissä.

Mutta ei se ollut sitäkään.

Kun se kietoutumistunne tuli valoisassa sisätilassakin.

Nuoriso on nauranut koko ajan että minulla on joku valo-obsessio, koska olen ripustellut yltäkylläisiä määriä valoja kaikkialle ja meinaan koko ajan ostaa ja ripustella vielä lisää niitä.

Mutta kun se on niin metkan lämpöisä tunne se valotunne.

Siitä ei meinaa millään saada kyllikseen.

*

Lehtoria on puolestaan huvittanut suunnattomasti se, että yhtenä päivänä jonotin poroa porodiileriltä ja toisena kävin laulamassa saamenkielisiä joululauluja. 

Että olenko joku sisäinen poronais. 

Ihmisessä pitää olla uteliaisuutta sanon minä. 

Silloin voi laulaa ereillä kielillä.

Semmoisen varoituksen sanan sanon, että jos on ikänäköä ja meinaa laulaa koltansaameksi, niin kannattaisi ottaa silmälasit mukaan, kun siinä kielessä on epätavallisen paljon kirjaimia.

Muut saamet menevät juuri ja juuri ilmankin rillejä.

Toinen teineistä ymmärsi tämän kriizin, koska hänellä oli ollut sama, vaikka ei ikänäköä, kun oli kesällä maorinkielisessä jutussa. Että pitää olla tarkkana kirjainten kanssa, muuten joutuu herkästi hukkateille eikä pääse ikinä kyytiin takaisin.

Jos sormella töhöttää niin se auttaa myös.

Silloin ei tietenkään ole mitään kriiziä jos osaa laulut valmiiksi ulkoa eikä tarvitse luntata lauluvihosta.

Minä en osaa moniakaan melkein millään kielellä.

Paitsi ne jotka piti opetella ulkoa kuudennella luokalla.

Mutta ne eivät ole joululauluja.

Eivätkä ainakaan millään kielellä paitsi suomen.

viikon alkupuolella

Työnilli: inhoan omaa selkärangattomuuttani. Inhoan sitä että inhoan konflikteja.

Inhoan sitä että Joku Muu heittää työpöydälleni Jollekulle Muulle kuuluvia tehtäviä, kun minulla on meneillään vuoden hektisin, kiireisin ja luultavasti tärkein hommeli.

Inhoan sitä, etten saa sanotuksi mitään, vaan teen kumminkin.

Kotikivuus: adventtiaika! 

Kävimme Lehtorin (ja yhden nuoren) kanssa luikauttamassa hoosiannat.

Se on aina yhtä itkettävän juhlavaa. 

Treenasimme piparkakkujen paistelua, maistelua ja koristelua.

Lukunurkkaan tuli adventti. 

Tuikkukynttilät tekivät ikkunaväliin tilaa seimiväelle. 

Nuorison mielestä Jaakkotonttu ja sen nykyinen työharjoittelija, Jonttu Joulutonttu, tarvitsevat annoksen piparkakkuja parvekkeelle. 

Siniseltä piparkakkulautaselta tietenkin.

marraskuun luetut

Olen hyhmässä.
Väsyttää.
Ottaa päähän.
Paleltaa.
Ei huvita. Mikään.

Marraskuu oli hiljainen lukukuu.
Lokakuussa Hesan kirjamessuilla tein kirjastovarauksia toisensa perään, sain lähes kaikki tekemäni varaukset mukavasti marraskuun alussa.
En lukenut yhtään niistä, oletettavasti messuhuumassa kiinnostavaksi arvioimistani kirjoista loppuun asti.
(Työstäkieltäytyjän käsikirjassa työstäkieltäytyminen julistettiin kosmiseksi orgasmiksi, hmh. Voi tietysti olla että kosmisen orgasmin kourissa ketturoiminen on suunnattoman miellyttävää, jäi ikuiseksi arvoitukseksi.)

Päivi Laitisen Reissunaisia (lienee vinkki Turun kirjamessuilta?) ja Jennifer Weinerin Mrs Everything ovat marraskuun parhaat.
Ja muuten olenkin marraskuun hyhmässä.
Vaikka jo hetken luulin että olen selättänyt kaamoksen.




Aila Ruoho: Pyhät, pahat ja pelokkaat. Pelko ja itsetuhoisuus hengellisissä yhteisöissä. Kiinnostava ja sujuvasti kirjoitettu haastattelututkimus hengellisten yhteisöjen aiheuttamasta ahdistuksesta ja peloista. Luin keväällä saman kirjoittajan tekemän haastattelututkimuksen Jehovantodistajista, joten tähän teokseen oli vaivatonta tarttua. Täydensi aiemmin lukemaani Vartiotornin varjossa -kirjaa, teki surulliseksi pelossa elävien ihmisten puolesta. Kirjavinkki lukioilaiseltani, joka oli tehnyt kirjan pohjalta jonkin koulutyön.

 Julian Fellowes: Loiston päivät. Tämä kirja oli tylsä. Mitään muuta en pysty siitä sanomaan. Kehystarinana kuolemaa tekevä kiipijä haluaa löytää omaisuudelleen perijän, aviottoman salaisen lapsensa. Tätä lapsukaista lähtee etsimään hänen kiipimistään edesauttanut hienostoveikkonen. Tarinassa kulkevat rinnan aristokraattien viimeisten loiston päivien muistelut kuusikymmentäluvun loppupuolelta ja tämän päivän rappeutunut todellisuus, jatkuvasti viitataan siihen kamalaan iltaan Portugalissa. Ja tarina oli tylsä. Tylsä. Jos olisin lukenut perinteisenä paperikirjana, olisin ensimmäisen muutaman kymmenen sivun jälkeen kurkistanut loppuratkaisun (tylsä!) ja jättänyt kokonaan lukematta. E-kirjana sinnittelin ensin pitkälle ja sitten olin niin kiukkuinen ja turhautunut että luin loppuun asti. Harmittelin jokikistä käyttämääni lukuminuuttia, joita en saa takaisin. Jos haluat lukea vastaavanlaisen tarinan viimeisistä loiston vuosista, ota mieluummin vaikka Whartonin Viattomuuden aika. Tai katso se leffana; älä käytä aikaasi tähän. E-kirja.

 Pete Souza: Shade. Yhdysvaltain entisen presidentin, Obaman hovikuvaajan vahva kannanotto nykyhallintoa vastaan. Seuraan Souzan instatiliä (olen seurannut jo Obaman kaudella) ja nautin hänen kuvakielestään valtavasti: se on oivaltavaa, lämmintä ja syvän inhimillistä. Kirjassaan Souza asettaa rinnakkain nykyisen presidentin yliaktiivisen twitter-tilin ja Obaman kauden vastaavia tapahtumia: talousneuvotteluista halloweenin viettoon Valkoisessa talossa, valtiollisista tapaamisista puolison syntymäpäiviin. Kirja on upea, itkettävä, raivostuttava ja äärettömän monitahoinen. Poimimalla oikeanlaisen inhimillisen lämpimän kuvan menneeltä hallintokaudelta ja asettamalla sen rinnakkain todellisen punaniskatwiitin kanssa, nousevat esiin hallinnon vahvat kontrastit, inhimillisyydestä lähes mielipuoliseen diktatuuria hipovaan nykyhallintoon. Taitelijan vapaudella Souza on avoimen asenteellinen ja lähdekritiikitönkin. Twitter-luonteensa vuoksi kirja oli paikoin työläs luettava: politiikan sanasto on vierasta, osa tapahtumista joihin viitataan on minulta unohtunut eikä lyhyt konteksti anna juurikaan tukea lukemiselle. Jos et saa kirjaa käsiisi, ota ainakin Souzan instatili seurantaan. Kirjavinkin sain ystävältä, ei tullut omaan pieneen mieleenkään etsiä sitä kirjastosta. Löytyi kuitenkin. Myös teini innostui selaamaan kirjaa.

Päivi Laitinen: Reissunaisia. Kymmenen oman aikansa seikkailijaa; naista jotka ovat rikkoneet rajoja matkustamalla epätavallisesti, erikoisesti, epänaisellisesti omana aikanaan. Osa seikkailijoista on samoja kuin Kankimäen Yönaisissa, ja olinkin ennakkoon vähän asenteellinen - miksi kirjoittaa uudestaan hyvä tarina. Ennakkoasenteeni oli väärä: oli mukava törmätä tuttuihin reissunaisiin (hei! mun kaveri!), lukea tarina vähän eri tavalla ja perusteellisemmin kerrottuna, eri näkökulmasta. Kiehtovaa oli lukea suomalaisesta reissunaisesta, Helinä Rautavaarasta ja toisaalta Suomessa seikkailleesta Ethel Tweediesta. Lämmin suositus tälle matkakirjalle, sopii kaukokaipuun hoivaamiseen ja seikkailunnälkään. Olisikohan suositus löytynyt kirjamessuilta?

 Rose-Marie Peake, Outi Santavuori: Entiset heterot. Kuinka löysin itseni sateenkaaren alta. Kirja sukupuoli-identiteetin löytymisestä aikuisiällä, tilanteessa, jossa on jo vuosia elänyt "niin kuin kuuluu". Todella kiehtovaa, kiinnostavaa ja silmiä avaavaa pohdintaa identiteetistä, sukupuoli-identiteetistä, odotuksista ja oletuksista: jäin moneen kertaan pohtimaan, mistä oikein tietää olevansa sitä mitä on - jos vasta aikuisiällä voikin herätä siihen tosiasiaan että onkin jotain aivan muuta. Kirja perustui kokonaan henkilöiden omakohtaisiin kokemuksiin: ikäänkuin kymmenkuntaan elämäntarinaan teemoittain jaoteltuna. E-kirja, löytyi kun etsin jotain e-luettavaa bussiin.

Maija Kajanto: Mittoja ja tilaustöitä. Uutta kotimaista chicklitiä. Mainostoimiston projektipäällikkö Titta taiteilee työuupumuksen ja totaalisen loppuunpalamisen rajapinnoilla: työ vie naista, elämästä puuttuu ilo ja oma aika. Rakkaan Taatan torppa jää tyhjilleen ja vesivahingon kouriin, Titta päättää projektipäälliköidä myös torpan remontin. Vahvasti ennimustosmainen (kehu!) maaseuturomanttinen kirja nykypäivän hektisen työelämän vaatimuksista ja ihmisen tarpeesta raivata olemisen tilaa itselleen. 

Jennifer Weiner: Mrs Everything. Weiner on loistava chicklit-kirjailija, jonka teoksissa on aina vahva, usein kantaaotttava pohjavire. Tässä kirjassa kerrotaan siskosten Jon ja Bethien tarina, -50-luvulta tähän päivään, kirjan ytimessä on naisena olemisen vaikeus. Kirjassa liikutaan tasa-arvon, seksuaalisuuden, parisuhteen teemoissa, ja päädytään sivuamaan metoo-kohua. Weinerin kirjoissa myös amerikanjuutalaisuus on aina keskeisessä roolissa, maailmaa tarkastellaan nimenomaan yhdysvaltalaisjuutalaisen kulttuurin kautta. Pohdin heti kirjan alkusivuilta, miten tietoinen on päähenkilöiden nimivalinta: pyrittiinkö lukijaa ohjaamaan Jon ja Bethien nimien kautta muistelemaan myös Pikkunaisia: hahmot muistuttavat kirjan alussa hyvin paljon Pikkunaisten nimikaimojaan: kömpelö, poikamainen tumma kirjailija-Jo ja äidinkulta herkkä Bethie. Tarinan mittaan hahmot kasvavat, elävät, muuttuvat ja toteuttavat naisena olemistaan aikanasa peilaten. Hetkittäin tuli tunne, että tarinaan on tungettu melkein liikaakin naiseuden kipupisteitä. Toivottavasti kirja suomennetaan! E-kirja alkuperäiskielellä. Löytyi kun etsin nimenomaan, onko kirjailijalta tullut mitään uutta.

Candace Bushnell: Onko vielä sinkkuelämää? Pieniä kolumneja, muisteluksia ja näkökulmia siihen, millaista on elää sinkkuelämää aikuisena, viiden- ja kuudenkympin vanhemmalla puolella. Todentuntuinen, hauska, elämänmakuinen kirja. Mukavaa iltalukemista. Häpeä tunnustaa: en ole koskaan jaksanut lukea (saati katsoa) Sinkkuelämää. Pitäisiköhän - sitä pohdin tämän kirjan perusteella.

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
keittokirja
tietokirjakaunokirjallisuus (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

Koko vuoden luetut löytyvät täältä

sekalaista alkuviikkoon

Marraskuu on jo loppusuoralla. 

Nautin siitä ajatuksesta, että tämä viikko on kokonainen, sitten tulee vajaa viikko ja pitkä viikonloppu, sen jälkeen kokonainen viikko, mutta hauska viikonloppu ja sitten ollaankin jo juhlan äärellä.

Tuntuu huomattavan siedettävältä ja kevyeltä.

Melkein saattaisin selvitä marraskuun synkkyyksistä ilman vakavampia vaurioita. Paitsi uimassa en ole jaksanut käydä. Ensin oli liian työläs viikko, etten ehtinyt ja nyt on aina vain nuha. 

Se kehvelin nuha meni kertaalleen pois ja nyt tuntuu tulevan taas takaisin.

Jaakko-tonttu lähetti nuorisolle viestin.
Idea on kähvelletty @suvisadetta :n instasta

Mietin, pitäisikö olla joulukalenteri. Kysyin kotona asuvilta nuorilta, että pitäisikö Jaakko-tontun tehdä vielä yksi comeback. (meillä kävi ennen Jaakko-tonttu, joka toi lapsille hauskoja tonttutehtäviä. sittemmin Jaakko jäi eläkkeelle.)

Ne kyllä haluaisivat joulukalenterit. 

Varsinkin kun me mehustelimme sunnuntaikahveilla parhailla lapsuusmuistojoulukalentereilla. Minulla oli Smurffi kuva-ja-tarrakalenteri ja Lehtorilla samanlainen mutta Aku Ankka. 

Toinen teineistä haluaisi veikkauksen kalenterin ja toinen smurffitarra-ja-kuvakalenterin tai vastaavan.

Sitten pohdimme, että mitä eroa on adventtikalenterilla ja joulukalenterilla ja Lehtori väitti että ennen ei ollut semmoisia jotka päättyvät oikeaan jouluun (eivätkä aattoon). (minun mielestäni oli, Lehtori vain on myöhäisherännäinen, ja on katsonut jotain suklaakalentereita vain)

Ajaduimme semanttiseen väittelyyn siitä, mitä tarkoittaa adventtikalenteri ja mitä joulukalenteri. 

Että millä nimellä kutsutaan semmoista missä on luukut 1-24 ja millä nimellä sitä mikä alkaa ekasta adventista ja päättyy seimikuvaelmaan luukussa 25. 

Ja entäs mahdolliset välivariantit? Minusta se uskonnollisempi on adventti- kun taas Lehtorista ei mikään ole adventti-

Teini perui smurffikalenterin ja sanoi että haluaa semmoisen missä on kimalletta ja pyhä perhe luukussa 24. 

Lehtori sai kahvit väärään kurkkuun ja aloitti palopuheen että joulu on vasta 25.

Teini sanoi että 25 on pyjama-vetelehtimis-loma.

Rakentavaa keskustelua silleesti.

Minulla ei ollut mielipidettä. Paitsi siitä, että pitää olla kimalletta kalenterissa.

Teini perui kimallekalenterin ja syyllisti minua siitä että on saanut vain tyhmiä kalenteita. Minä sanoin että ei ole minun vikani, vaan niiden jotka ovat aina sen hänelle antaneet, kun minä en ole koskaan antanut heille mitään kalenteria, paitsi jaakkotontun.

Teini sanoi että haluaakin semmoisen mistä tulee krääsää.

Keskustelun taso pysyi aina vain rakentavana.

 

joulupuu on rakennettu.(tai melkein)
ja koska äiti ja isä lukevat tätä ja ne sanovat mielessään että
joulupuu on aaletnaukkaa, niin se on.
en tiedä mitä se tarkoittaa
silleesti olen kuulemma laulanut vuonna nolla

Minua alkoi yhtenä iltana kovasti huvittaa, kun istuimme kumpikin omassa sohvannurkassamme lukemassa:

hers and his

Voisi luulla, että ihan friikkejä olemme.
Mutta emme vaan normaaleita. 

Tai ainakin kohtalaisen.

Illalla onnittelin itseäni, että on viisaampaa lukea tietokirjoja, kun niistä ei tule painajaisunia, niin kuin dekkareista usein tulee.

Sitten tuossa minun kirjassani oli luku hengellisistä painajaisunista.

Sain yöllä hengellisen painajaisen.

En enää muista mitä siinä oli, mutta kauhusta huolimatta minua huvitti että jopas on kun ei voi enää mitään kirjaa ihminen lukea ilman painajaisia.

Varmasti jos kasviskeittokirjaa lukisin, näkisin unta jostain pohjattomasta kukkakaalipirtelöstä jonka syövereihin joutuisin että slurps.

Missä tunnelmissa viikonloppuun

Taannoinen postaukseni suunnitelmallisesta viikonlopusta herätti ihmetystä: miten voikaan ihminen olla niin suunnitelmallinen, että tekee viikonlopuksikin pläänin.
En ole aina ihan niin suunnitelmallinen, että paperille asti kirjaisin vapaapäiväsuunnittelmiani.
Mutta jotain tekemistä minulla on pakko olla.
Jokin runko ja ranka päiville.

Jos minulla ei ole mitään suunnitelmaa tiedossani - tai vielä pahempaa, jos meinataan viettää pyjamapäivä - olen ennen aamukymmentä kuin liian pieneen häkkiin teljetty neuroottinen tiikeri ja puoleen päivään mennessä olen purrut jotakuta nilkkaan, vähintään. (yksi talvi oli väsymysskaalalla niin paha että ilmoitin meidän viettävän koko perheenä joulupäivän ajan mitääntekemätöntä pyjamapäivää. jaksoin kolmeen asti, sitten ratkesin ja lähdin kävelylle.)

Minut saa hyppimään seinille rakkaan puolisoni tapa pitkin viikonloppua heitellä voisvaix -ehdotuksia, (esim. punttisali /visiitti mammalle /käynti kirjastossa/ kahville kavereiden kanssa; näistä se lopulta päätyy toteuttamaan shakkiturnauksen tietokoneella "hys en pysty puhumaan, mulla on pikapeli kesken")
joita sillä ei ole aikomustakaan toteuttaa - ja minä en kaikkien näiden aviovuosien jälkeenkään ole oppinut, että voisvaix ei ikinä toteudu ja sitten odottelen että mennäänkö kahville, mammalle vai kirjastoon, grr.

Mutta, hyvät ystävät, helpottaakseni suunnittelemattomuudesta kärsiviä kanssatovereitani ja muita mahdollisia voisvaixin uhreja, sekä ilahduttaakseni suunnittelukokeiluhaluisia sieluja, voit tästä ladata oman suunnitelmarunkosi lähes täydelliseen viikonloppuun (tai valinnaiseen vapaajaksoon)

Täytä omilla vastauksillasi, ja nauti vapaapäivistä!


Viikonloppuherkku?
Ennen meillä oli tapana ostaa perjantai-illalle hyvät salaatit ja katsella jotain suosikkiohjelmaa telkkarista. Nyt on salaatintoimittajan perjantaivalikoima muuttunut, suosikkisalaattia ei myydä enää perjantaisin.
Herkuttelen manteleilla ja banaanilastuilla, ainakin.
Ja voisin käydä hakemassa voisarvia aamupalalle.

Viikonloppujuoma?
Perjantai-iltaan kuuluu viini- tai olutlasillinen. Jääkaapissa näytti olevan kelpo oluet odottamassa.
Lauantaiaamuna ihana kuuma kahvi, ehdottomasti!
Tänä viikonloppuna vaikuttaisi kuluvan myös sitruunamehua, on flunssa tai muu rutto iskemässä.

Välttämätön kotipuhde, joka on tehtävä?
Sieluntilani näkyy aina keittiön työtasojen kunnosta. Kun olen hyvällä mielellä, keittiön tasot ovat siistit. Mitä surkeammaksi mielialani vajuu, sitä kaoottisemmaksi tasot muuttuvat.
Pitää siis yrittää olla hetken verran hyvällä mielellä ja ruokota työtasot kuntoon.
Merkillistä on se, että jos vaikka lauantaina järjestelen tasot kuntoon ja sunnuntaina alkaa ottaa elämä päähän, ryömivät kaikki tavarat äkkiä kaapeista takaisin tasoille.
Ihan minuutissa voi tapahtua se.
En ymmärrä.

Perinteinen perjantaijuttu?
Meillä se on sauna. Perinteisesti toimivassa, vanhassa kerrostaloyhtiössä on vielä saunavuorot. Meidän vuoromme on perjantai-iltana. Siitä alkaa viikonloppu.
Yritän jallittaa nuorison hoitamaan imuroinnin ja vessanpesun.

Leppoisa lauantaipuuha?
Kepukkakuuset! Nyt rupean askaroimaan kepukkakuusten kanssa.
Ja sitten pitää lukea yksi e-kirja loppuun, kun siitä päättyy kohta laina-aika.

Sympaattinen sunnuntaipuhde?
Olisikohan aika ripustella kausivaloja? Lehtori, joka yleensä on hyvin puritaani ennen adventtia tapahtuvaan kausikoristeluun, kysyi jo, milloin aion laittaa parvekkeelle jotain valoa ja millaista?
Tulkitsen tämän verhotuksi kehoitukseksi tehdä asialle jotain.
voisvaix.

Viikonlopun telkkariohjelma?
Amazing Race.
Se on ainoa telkkariohjelma jota ihan seuraamalla seuraan.

Jotain uutta ja yllättävää?
Tämä viikonloppu näyttäisi menevän nuhan /flunssan seurassa. Se on sillä tavalla uutta ja yllättävää, että en ole koko syksynä vielä sairastellut.
Tosin olisin mieluummin kokematta tätä uutta ja yllättävää juttua.

Isoveli kysyi, olenko kuunnellut Värttinän LOTR-musikaalia. En edes muistanut sellaista juttua. Voisin kuunnella.

Ja kissan kynnet pitäisi leikata.
voisvaix.

kulttuuripläjäyksiä

Meillä kävi jotenkin niin, että puolivahingossa aloitimme kaamoksenkarkoituskulttuuriohjelman. (no ihan varmasti on sellainen sana!)

Mennyt viikonloppu oli todellinen kulttuurin superviikonloppu, aloitimme jo torstaina.

Kulttuuripläjäys 1: olutkulttuuria /Uusi Apteekki

Lehtorin kanssa.

Lasissa hollantilainen stout.

Ajatukset työviikossa.

Salakuuntelin naapuripöydän ekatreffiläisiä. Tai saattoivat ne olla sen parin toiset tai kolmannetkin treffit jo.

Meidän treffit olivat suunnilleen skviljoonannet. 

Puhuimme ainakin Isosiskon yo-kirjoituksista, futiksesta ja työstä.

Kulttuuripläjäys 2: Turun kaupunginteatteri /Rednose Company - Don Quijote.

Lehtorin kanssa, heti olutkulttuurin jälkeen.

Ekan puoliajan jäljiltä olin vähän hämmentynyt. Oli tunne, ettei esitys ihan noussut siivilleen. Välillä oli mahtavia nousuja ja oivalluksia, ja sitten läts.
Ystäväpariskunta oli ollut eturivissä, olivat aivan liekeissä.

Minä mietin, että onko meillä väärä istumapaikka.

Toinen puoliaika...<3!

Esityksen jälkeen olo oli ylevöitynyt - kuten hyvän kulttuuripläjäytyksen jälkeen aina on.
Imagine jäi soimaan ajatuksiin.

Kulttuuripläjäys 3: Turun Filharmoninen orkesteri /Open Orchestra
Isosiskon ja ystävän kanssa.
Piti olla Lehtorin kanssa, mutta tuli kaikenlaisia mutkia matkaan.

Kertakaikkisen upea konserttikokemus!
Open orchestra on konsepti, jossa orkesteri hajautetaan riittävään avaraan tilaan, jotta yleisö pääsee liikkumaan orkesterin joukossa.

Ensimmäisellä puoliajalla minä olin istumavuorossa, toisella puoliajalla olin vaeltelija.

Muusikot oli sijoitettu ympäri salia soitinryhmittäin, yleisö pääsi seuraamaan muusikoiden työntekoa ja näkemään ja kuulemaan aivan läheltä orkesterin soinnin.

Aloitin alttoviuluista ja kontrabassoista, sitten parkkeerasin itseni patarummun lähettyville: päätä kääntelemällä musiikki kuulosti aivan erilaiselta. Välillä soivat viulut, välillä jyskäsivät rummut.

Musiikin keskellä oleminen oli todellinen elämys!
Kuvittele itsesi Darth Waderin teeman keskelle, sillä tavalla että patarumpu päjähtää ohimon tuntumassa.
Musiikin täytyy ryskätä kunnolla: kun kaikkialla soi niin että sielussa resonoi, ei ole mitään parempaa.

Lopussa menimme tekemään aaltoja suosikkiviulistille.

Kulttuuripläjäys 4: futiskulttuuria salaa taskun pohjalla konsertin aikana.
Ihan salaa ja itsekseni vain.
Konsertin ekalla puolikkaalla ilmeisesti myös joku lyömäsoittaja seurasi salaa taskuaan, koska ekaa maalia tuuletettiin.
Ja aplodien aikana minä kävin kuiskimassa tilannetta siskon kollegoille.

Kulttuuripläjäys 5: askartelukulttuuria feat Elma ja Arppu.

Kissojen avusta huolimatta sain askaroitua ovikoristeita.

En kuumaliimannut yhtään kissaa mihinkään.

 Tosin suunnitelmat ja todellisuus eivät aivan kohdanneet.

 Olen sitä mieltä, että toteutus on parempi kuin suunnitelma.
Mutta veikkaan että oluiden reseptit, näytelmien käsikirjoitukset ja orkesterin partituurit ovat samalla tavalla viitteellisiä kuin minun askartelusuunnitelmanikin.
Todellisuus on aina hienompaa, todempaa ja koskettavampaa kuin se suunnitelma, mitä paperille on työstetty.


Kulttuuripläjäys 6: Turun Taidemuseo /Emil Nolde

Käymme suunnilleen kuukauden-parin välein yhden ystäväpariskunnan kanssa jossain museossa ja kahvilla.

Emil Nolden laaja ja monipuolinen tuotanto ihmetytti, ihastutti ja toi hyvää mieltä suhumuiseen sunnuntaihin. Olimme kaikki sitä mieltä, että tämän näyttelyn voisi hyvin käydä katsomassa uudelleen ja vaikka opastettunakin.

 Lasketaanko myös kahvilakulttuuri?

Kulttuuripläjäys 7: kahvilla ystävien kanssa /Taidemuseon Café Victor

Pohdimme, miksi sekä Neuvostoliitossa että natsi-Saksassa yleinen kulttuuri-ilmapiiri suhtautui tuomitsevasti modernismiin ja ekspressionismiin.
Minä mietin Anna Ahmatovaa niin paljon, että sain yöllä painajaisia.
Päätimme seuraavaksi harjoittaa ruokakulttuuria ja mennä syömään yhdessä.

Ja maanantaiaamuna harjoitin vielä vähän ruumiinkulttuuria kävelemällä jokirannan vartta töihin Teatterisillan kautta.

Nyt alkavalla viikolla Semmarit 30v - World Tour

Sinne Isoveljen ja Isosiskon kanssa. 

Lupasin viedä nuoret syömään ennen keikkaa.

*

Mikä on sinun hyvä kulttuuripläjäyksesi tältä syksyltä?

sekalaista keskiviikkoillan ratoksi

olin ajatellut mennä uimaan, mutta en jotenkaan saanut lähdetyksi.
Mietin, mikä oikein haraa vastaan.

Kehitin kaikenlaista pientä kotinäperreltävää, joka muka esti lähtemisen.
Sitten tajusin.

Parina viime viikkona hallilla on juuri suunnittelemaani aikaan ollut sellainen muutaman nuoren naisen puhelias porukka.
Viimeksi niiden äänet sinkoilivat pesuhuoneessa niin että silmissäni salamoi. (mekastuksen lisäksi niillä on tapana jäädä porukalla vetämään henkeä altaan päädyssä intervallien välillä, sekin on vähän ärsyttävää. Mutta pahempaa on se kailotus)

Joku aika sitten bussissa joku pikkutenava sai arkisen pikkutenavaraivarin.
Se osui päähäni kuin miekka, ihan fyysisenä tunteena. Meni kallosta läpi koko matkalta.
En ole aiemmin ollut näin ääniherkkä.

Ja toinen on se, että en meinaa millään kestää ihmisiä elintilassani.
Menee ihan hermo jos kaupassa on maitotiskillä muita ihmisiä.
Varsinkin jos tulevat lähettyville seisoskelemaan.

Pitää vissiin ruveta erakoksi.
Tai ruveta kietomaan itseään kuplamuoviin tai jotain.
Etteivät pääse ärsytykset liian liki.

*

Pohdin aamulla pöydässä ääneen some-brändäämistä ja somebrändikoulutusta - pitkä juttu, eikä julkaisukelpoinen, koska se sisältää vaivihkaista vilkuilua, lievää stalkkaamista ja suoranaista ihmisten olanylikurkkimista ja muuta sentapaista tyylitöntä.

Perheen diginatiivi totesi: höh, miten niin pitää brändätä? Sen kun julkaisee vain. Et jos sun brändi on vaiks urheilija.

Minä yritin selittää jotain hataraa somebrändin tausta-arvoista ja julkaisujen suunnittelemisesta ja kohdentamisesta ja mitä sitä kaikkea nyt onkaan, blogi-. vlogi- ja sometuotemuotoilua.

olen brändännyt itseni

Teini siihen: no ei kai siinä nyt mitään kursseja tarvita. Kyl sä nyt sen tajuat, että jos sä haluat näkyä instassa vaikka urheilijana, niin ei sinne mitään kissavideoita silloin laiteta, sitä urheilua vaan.

Se on niin helppoa kun on diginatiivi.
Minä menin ihan että löts, koska olen ajatellut että tietenkin kaikki kelvolliset vaikuttajat käyvät koulutuksia ja tekevät karttoja ja suunnitelmia.
Ettei vain vahingossa mene kissavideoksi koko touhu.

**

viikon varrelta tähän mennessä

koulutus: oli hyvä. Lupauduin heti siihen vapaaehtoistehtävään, jossa en edes ollut alunperin halunnut toimia.

seminaari: oli hyvä. Sain pointsit kahdesta uudesta käsitteestä, jotka kehittelin ihan itse omasta päästä. Toinen niistä on seminaarikateus. Se on se, kun on kongressitilassa, ja kaikkien ovien takana on vielä parempi seminaari kuin oma.

Vielä parempaa oli se, että yksi minun kehitysideani oli päätynyt valtakunnallisen organisaation organisaatiouudistuksen to do -listalle.
Valitettavasti siinä ei lukenut perässä että tämän keksi marikanpolut.
Mutta olin silti ihan että jee!
Sillä tavalla salaa itsekseni tietysti vain.

minä olen että jee! 

kohti alkavaa viikkoa

Olin perjantaina saldovapailla, ja tein suunnitelman viikonlopuksi:

Paras, mikä toteutui oli astiat Iittala. Vaikka sää oli tylsä, sain laahauduttua lähimpään Iittalan myymälään tonkimaan vintage-kokoelmaa.
Meillä on nyt joulupöydässä jokaiselle samanlainen lautanen!
olemmme aikanaan ostaneet kymmenen kappaletta nättiä lautasta, ja meitä on pöydässä yksitoista. Minulle asialla ei olisi väliä, vaan olisi hauskaa jos olisi erilaisia tai erivärisiä - meillä olisi samaa sarjaa eri väreissä - mutta nuorisolle pelkkä ajatus oli kauhistus. viime vuonna jouduin itse syömään eripari-lautaselta. Hyvä kun en joutunut yksikseni keittiön nurkkaan syömään, kun en ollut yhteensopiva muun porukan kanssa. sain olla pöydässä, koska oli kynttilänvalot vain. ihme konservatiiveja nuo nuoret.
Nyt pitäisi löytää muutama reservilautanen lisää vielä.
Jos vaikka tulee joskus lisää syöjiä.

Tarkoitus oli mennä lauantaina ennen brunssia uimaan. Olin jo veska käsivarrella lähdössä ovesta ulos kohti uimahallia, kun tajusin, että jos kymmeneltä lähden, ja yhdeltätoista olen altaassa, en ehdi edes kastautua kokonaan, kun jo pitää nousta pois ja lähteä kohti ravintolaa.

Ei ole ensimmäinen kerta kun en hallitse viikonlopun liikunnan ajoittamista.
Arkena se kyllä onnistuu ihan mallikkaasti.

En ymmärrä.

**

Rajoitin luovuuden purskahduksia viikonloppuna maltilliseen määrään.
Olen niin pahuksen pihi, etten raaskinut sittenkään ostaa mitään askarteluroipetta, vaikka niin olin suunnitellut.

Kepukkakuuset kuitenkin alkavat muotoutua.

kepukoista

muotoutuu kuusi itselle

ja siskolle

Tulevana viikonloppuna askaroidaan lisää.

Mietin kahta asiaa: miten kepukkakuusi koristeltuna varastoidaan?

Ja millä pidän kissaeläimet poissa kuusen oksilta ja pallot kuusessa?
tämä probleemi tosin pätee kaikenlaisiin kuusiin, isoihin, pieniin, muovisiin, aitoihin, purkissa, kuusenjalassa, seinällä, katossa...

**

lauantain ex tempore -ohjelmaa
omituista kyllä, mutta korismatsin meteli ja nopeatempoisuus
antavat tilaa ajatella kaikessa rauhassa kaikenlaista

**

Tulevalla viikolla luvassa yksi koulutus, yksi seminaari, yksi teatteriesitys, yhdet hautajaiset ja yksi konsertti.
Että semmoinen leppoisa perusviikko tulossa.

Koulutus:
sain viestin: "olet X:n ja Y:n mukaan kuulemma useita kertoja kysynyt mahdollisuutta tähän vapaaehtoistehtävään. Tämä on unohtunut hatarasta päästäni, pahoitteluni. Milloin pääsisit koulutukseen?"

vastasin: "tämä on kyllä paras koskaan näkemäni tapa värvätä vapaaehtoisia. Myöskään minulla ei hatarassa päässäni ole mitään muistikuvaa siitä, että olisin halunnut tällaiseen tehtävään. Epäilen salaliittoa X:n ja Y:n välillä".

Menen siis koulutettavaksi vapaaehtoistehtävään. Jossa en edes haluaisi toimia.
Hmh.

Seminaari: Outo juttu tämäkin.
Menemme yhdessä kilpailevan firman kollegan kanssa.
Kuten tiedämme: "junamatka Turkuun ihana ois" (-Irina-)
Pitää hioa oma esitysosuus kuntoon.

Teatteriesitys: odotan todella!

Hautajaiset: pitääkö olla mustat sukkikset? Kukka? Kukat? Kuka?
Olen osan ajasta huonojalkaisten escort.
Ja osan ajasta ihan vain oma itseni.

Konsertti: odotan todella!
Pelottelin päivystävää muusikkoa sillä, että tulen niskan taakse hengittämään.
Tai otan mukaan kazoon ja soittelen omiani.

Ja viikonloppuna askartelen.
Tai sitten en.

mitä tein viimeksi?

Tiialla oli ihanan valoisa Viimeisimmät jutut -postaus.

Viimeisin viesti
Sisko kyseli lainaan mustia kenkiä, setvittelimme asiaa ensin viestitse ja sitten puhelimitse.
Toivottavasti kengät pelastavat siskon työpäivät lähiaikoina!

Tein työpäivän aikana tikusta työasiaa ja kävin samalla heivaamassa kengät siskolle lainaan. 

Viimeisin ruoka
Lasketaanko aamupala?
Ruokana viimeksi oli jämiä: söin broiskujauhelihapihvejä ja valkosipulikermaperunoita ja nahistunutta salaattia.

Viimeisin itku
Juteltiin Lehtorin kanssa Miesten vuoro -elokuvasta. En varsinaisesti itkenyt mutta liikutuin kovasti.
Ja tänä aamuna bussissa kun luin kirjaa, silloin piti myös vetää muutaman kerran syvään henkeä.
Ja oikein tosissani itku-itkin kun muutama viikko sitten olin varannut itku-keskusteluajan terveydenhuollosta.

Viimeisin hermostuminen
Ärtymys-hermostuminen? Vai huolestuneisuus-hermostuminen?

Huolestuneisuus-hermoilin koko viime viikon isoa työjuttua. Kaikki hermoilu oli tietysti ihan turhaa. Olisi kannattanut lellua tyytyväisenä vain.

Ärtymys-hermostuin teiniin joka joojotteli suihkuun menon kanssa taas kerran.
Sanoin sille että älä joojottele minulle.
Se sanoi että no hyvä on, selväselvä.

Ja huolestus-ärtymys-hermoilen itsekseni kun yhdellä nuoresta on suunnitelmia joista en oikein pidä.
Asia on kuitenkin hänen omansa, minulla ei ole siihen sananvaltaa.
Täytyy jurputtaa itsekseen vain.


Viimeisin ostos
Pipo!
(no hyvä on, oikeasti juoksin kovalla tohinalla lähikauppaan ostamaan evässalaatit keskenkasvuisille kun koulujen ruokapalvelut ovat lakossa, mutta pipo on paljon hauskempi)

hämyinen hissiselfie ja mainio hiippapipo

Viimeisin muutos sisustuksessa
Laitoimme kesällä uusiksi yhteistilat.
Nyt meillä on erillinen oma makkari ja ihan oikea sali/salonki/ruokailutila.
Makkarin viimeistely on pohdinnassa.
Ja kohta adventtina vaihdetaan jouluverhot.


Viimeisin lukemani blogiteksti
Marjaana aikoo vetäytyä talviunille majassaan.

Viimeisin suunnitelma
Olen ruvennut suunnittelemaan kaikkea jouluista: jouluaskarteluita lähinnä.
Kävin pari päivää sitten hypistelemässä askarteluvälineitä, ja nyt kun edessä on pitkä viikonloppu, aion hemmotella itseäni ja ostaa kaikenmoista askarteluroipetta.

Kehitin myös suunnittelukriizin siitä, käytänkö saldovapaan perjantain uimiseen vai askarteluun.
Kyllä on ihmisellä murehet!
Jos oikein yritän, voisin varmaan ehtiä molemmatkin.

epäproduktiivista

Enimmäkseen minusta tuntuu etten tee iltaisin oikein mitään produktiivista.
en kyllä tee päivisinkään, enkä aamuisin.
tai iltapäivisin.
En ymmärrä itsekään, missä välissä teen mitään, kun en ikinä tee mitään.
En ymmärrä missä välissä edes luen, kun tuntuu siltä etten tee edes sitä kovin pitkäjänteisesti.

Uskokaa pois, tässä esimerkki yhdestä päivästä tällä viikolla.

Heräsin takkuisena ja nousin ja laahauduin keittiöön.
Kokkasin puuroa epäproduktiivisissa tunnelmissa.
Melkein unohdin laittaa eväät töihin.
Pukeuduin, koska on pakko.
Plarasin apaattisesti pakolliset nettisivut.

Bussissa luin muutaman sivun e-kirjaa.
Kävelin keskustasta töihin kilometrin verran, ja kun aamu oli kaunis, se oli hyvä ja tarmokas ja melkein produktiivinen hetki, koska ajattelin joulua tai jotain muuta kivaa mikä on jo unohtunut.

Pakoilin töitä, siirtelin niitä jonkun toisen ongelmakenttään ja haavelin siitä, mitä kaikkea tekisin jos olisin poissa töistä tai edes jotenkin produktiivisempi.

Sitten ajattelin, että lähden töistä vähän aikaisemmin, kun tiesin että pitkästä aikaa ollaan suunnilleen yhtäaikaa ruokapöydässä.
Sehän nyt on lähtökohtaisesti jo tuhoontuomittu ajatus. Silloin ei koskaan pääse ajoissa verstaan ovesta ulos.
Siirtelin lisää töitä jonkun toisen ongelmakenttään ja podin pahaa omaatuntoa.

Lähdin siis vähän myöhässä töistä kotiin, skippasin kauppareissun ja laahustin bussiin.
Luin bussissa muutaman sivun e-kirjaa.

Väsäsin ruokaa, mikä nyt ei varsinaisesti ole mitään erityisen ihmeellisen produktiivista puuhastelua, vaan kotihommeli joka täytyy hoitaa.
Nuoriso paheksui, koska keittiö tuli kuulemma täyteen savua, ja jos minä en huomannut sitä, niin olisi syytä käydä näöntarkastuksessa.
Ja vaihtaa palovaroittimen paristot myös.
En vaihtanut.

Nuoriso kävi hysteerisen heinäsirkkalauman lailla ruokapöytään, ja jutut olivat aivan luokattomia, koska kotoa muuttanut Isoveli oli pitkästä aikaa vahvuudessa.
Ei produktiivista.

Ruuan päälle lönötimme sohvassa ja luokattomat jutut muuttuivat vielä luokattomammiksi.
Plarasin nettiä ja luin yöpöytäkirjaa muutaman sivun.
Ei produktiivista.

Ei olisi huvittanut lähteä vanhempainiltaan, mutta lähdin kumminkin, koska kukaan ei tiennyt mikä on vanhempainillan aihe.
Vetkottelin vaatteiden vaihdossa niin kauan että melkein tuli kiire ja päivätee jäi puoliksi kuppiin.
Luin bussissa muutaman sivun e-kirjaa.
Istuin nyreänä yleisössä ja olin epäaktiivinen, epäproduktiivinen ja muutenkin ihan epä.

Karkasin vähän aikaisemmin vanhempainillasta ja menimme kauppaan Lehtorin kanssa.
Se nyt oli vähän produktiivista, kun ei ollut kauppapäivä ja piti ostaa vain kissanruokaa, mutta ostimmekin kaikkea muuta myös.
Jogurtti tosin unohtui, niin että oikeastaan harakoille meni sekin vähä produktiivisuus.

en jaksanut kirjoittaa kauppalistaa.
muista ostaa kissanruokaa, hunajaa ja tiskiainetta!

Rönähdin takaisin sohvaan.
Toinen teini toi tutkielmansa luettavaksi ja toinen uteli, mitä vanhempainillassa oli puhuttu.
Luin tutkielman ja resitoin vanhempainiltatiivistelmän ja mietin jaksanko ikinä nousta ja mennä suihkuun.

Kävin suihkussa, pistin telkkarin auki ja odotin että keittiöön tulee niin paljon tilaa että pystyn tekemään itselleni iltapalaa.
Lönötin sohvassa katsomatta uutisia.
Yksi teki lämpimiä tonnikalaleipiä.
Toinen lappasi muroja suuhunsa kuin sepelimylly.
Lehtori tyhjensi ja täytti tiskikonetta ja pyykkikonetta ja keitti teetä.
Kissat hössöttivät jaloissa ja yrittivät äänistä päätellen varastaa tonnikalat leivästä.
Minä makasin epäproduktiivisessa asennossa sohvassa tekemättä yhtään mitään.
Paitsi väistelin tonnikalan hajuista kissaa, joka olisi halunnut nuolla puhdasta päätäni.

Ruokin kissat  - se lasketaan produktiiviseksi, paitsi kissojen mielestä ei, koska tarjoilin väärällä kierteellä ja pahaa ruokaa.
Tein itselleni iltapalan.
Otin kirjan ja ajattelin että ihmisellä on päivässä sentään yksi hyvä hetki, eli se kun on käynyt suihkussa ja saa syödä iltapalaa ja lukea.

En kumminkaan saanut luetuksi, kun Lehtori oli puheliaalla tuulella ja nuoriso myös.
Ajattelin että menkää nyt taivaantähden plaraamaan sitä nettiänne ja katsomaan sitä futista että ihminen saa olla rauhassa.
Sitten ne kaikki menivät ja minä tajusin että pitää iltajumpata kun koko kroppa on jumissa.
Jumppasin nyreänä ja laiskasti.

Ajattelin että nyt vihdoin saan lukea vähän aikaa ja mennä ajoissa nukkumaan.
Ja sitten telkkarista tulikin Berghällin Miehiä ja poikia ja rupesin katsomaan sitä.
Ja minua harmitti kun en ehtinyt lukea, enkä ajoissa nukkumaan.
Lehtorikin tuli liian ajoissa kotiin kun sitä jotain futista ei ollutkaan tullut siitä televisiosta jota se meni katsomaan.

Menin elokuvan jälkeen epäproduktiivisissa tunnelmissa makkariin mököttämään ja luin muutaman sivun.
Sitten se kirja muuttui yhtäkkiä kamalan kiinnostavaksi ja oudoksi ja huomasin että luin sitä silmät kiinni.

Semmoinen oli se epäproduktiivinen päivä.


*
vaivaako muitakin kaamoksellinen epäproduktiivisuus?

outo työsattumus

sain viikon alkuun viestin kilpailevan firman kollegalta: oletko menossa Vantaalle silloin tiistaina?

Minä olin ihan että jee! ja joo!
Matkaseuraa!
Kärsimystoveritar!
Hiulihei!

Rupesimme kätevästi viestitellen selvittelemään aikatauluja, että pääsisimme täältä Länsirannikolta pääkaupunkiseudulle yhtä matkaa.

Kollega rupesi jo melkein ostelemaan meille molemmille junalippuja, ja minä kysyin että eiköstä vain järjestäjä maksa tämän matkan?
Kollega vastasi että ei aavistustakaan, mutta osallistumismaksun.

Minä rupesin miettimään että minkä hiiskatan osallistumismaksun, ei minulla ole mitään tietoa osallistumismaksusta.
Tarkemmin ajatellen kollegan aikataulu kuulosti sekin vähän oudolta, mutta syytin tietysti vain omaa latvalahoani.
Toisaalta vielä tarkemmin ajatellen, niin ei se kollega firmoineen mielestäni edes ole tässä nimenomaisessa hankkeessa mukana, kun meidän pulju on suunnilleen ainoa tältä talousalueelta.
Kai me sentään oltaisiin puhuttu tästä asiasta jo aikaisemmin, jos oltaisiin samassa hankkeessa?
Miksi ne edes olisivat tässä hankkeessa, ei kuulosta oikealta?
Vähän outoa.

Kysyin että ollaankohan me menossa samaan tapahtumaan?
Tai samaan paikkaan?

Kävi ilmi että sama paikka, eri tapahtuma.
Kollegan päivä on puolisentoistatuntia pidempi ja ohjelma suunnilleen satayksitoistakertaa parempi, niin epää.
Se parempi ohjelma siis.

Päätimme mennä joka tapauksessa yhtä matkaa: minä voin ryystää galjaa pääkaupungissa siiheksi kunnes kilpailevan seminaarin loppudiipadaapat saadaan päätökseen.
Voin mennä Kiasmaan.
Tai Oodiin, onhan niitä paikkoja pääkaupungissa.
Tai ehkä voin luikahtaa siihen parempaan seminaariin vaikka.

Ostimme junatiketit puhelimessa konsultoiden että ollaan samassa työskentelyhytissä.
Nyt voimme paiskia töitä oikein olan takaa koko matkan. siis juoruta muista kollegoista ja esimiehistä, ja pohtia koira- ja kissaharrastusten syvempää olemusta, kiinnostavia teatteriesityksiä ja kirjoja.

Kuukauden luetut

Lokakuu alkoi tarmokkaissa merkeissä: ensimmäiset kahdeksan päivää luin (=sain loppuun luettua) kirjan päivässä. Sen jälkeen vähän hidastui.

Lokakuun kirjoista suosittelen Backmanin Mummo sanoo hei ja anteeksi. Nichollsin Suloinen suru oli myös hyvä lukukokemus.
Greta Thunbergin ja Tapio Suomisen elämäntarinat olivat nekin varsin luettavia.

Koko vuoden luetut (klik)

 Taina Kinnunen: Kalifornia kutsuu. Kertomuksia eliittisiirtolaisuuden katveista. Haastatteluihin perustuva katsaus suomalaislähtöisten perheiden elämästä Piilaaksossa. Millaisena näyttäytyy Suomi ulkosuomalaisen silmin? Millaisena näyttäytyy uusi (tai väliaikainen) kotimaa? Mikä on erilaista, parempaa, vaikeampaa? Kiinnostava, jos kohta melko vahvasti stereotyyppejä vahvistava katsaus. Tai ehkä elämä Piilaaksossa oikeasti on juuri sillä tavalla stereotyyppistä, kuin mitä olen kuvitellut. Kiehtovasti kirjassa esitettiin ajatus siitä, että suomalainen tasa-arvo on oikeastaan aika yksiuloitteista: naiseuden toteutuminen Suomessa on hyvin urakeskeistä ja oletusarvona on nimenomaan se, että myös naisen on käytävä töissä. Kiehtovaa oli myös havainto siitä, että suomalainen yhteiskunta ulkomailta katsottuna ei ole kovin yhteisöllinen, saati perhekeskeinen; meillä korostetaan kovin paljon pärjäämistä, itsenäisyyttä ja tasa-arvoa, ja se syö perheen yhdessäolemista, yhteisöllisyyttä ja tuntuu vähentävän esimerkiksi hyvän käytöksen vaadetta. Blogivinkkien perusteella.

 Tiffany Watt Smith: Vahingonilon viisaus. Mistä vahingonilo kumpuaa, onko se oikeutettu, jopa sallittu tunne? Millaisia erilaisia vahingoniloja on olemassa? Hauskanen pikkututkimus ja katsaus aiheeseen. Luin matkalukemisissa mennen-tullen kirjamessuille Helsinkiin, lukeminen jäi tästä syystä vähän pintapuoliseksi. Tykkäsin kaikista pienistä vahingonilokertomuksista ja samaistuin voimakkaasti. E-kirja blogisuosituksen perusteella. 

Lawrence Sanders: McNallyn salaisuus. Välipalana monenmonen vuoden takainen McNally-suosikki. Archy McNally on Harwardin yliopistosta reputtanut melkein-lakimies, Palm Beachin tavoitelluin poikamies, elämännautiskelija ja isänsä lakimiesfirman vaivihkaisten tutkimusten osaston ainoa työntekijä. Sarjan ensimmäisessä osassa ratkotaan kadonneiden arvopostimerkkien arvoitusta, syödään hyvin ja juodaan runsaasti Floridan auringon alla. Letkeää lukemista täysinäisiin arki-iltoihin. 

Iiro Seppänen: Kolme elämää. Taikuri. Base-hyppääjä. Tuottaja. Melkoisen ekstremeä elämää viettäneen, selvästi vähän jo seestyneen Iiron muistelukset. Rämäpäinen kaveri seikkailee maailmalla, hyppelee ja loukkaantuu, näkee ystäviensä menehtyvän rakkaan lajin parissa...Vaikka en mitenkään pysty ymmärtämään jatkuvaa itsensä haastamista, vaaraan asettamista ja laillisuuden rajapinnoilla liikkumista, oli näissä muisteluksissa jotain mikä piti otteessaan ja sai minut lukemaan kirjan loppuun asti. 

Fredrik Backman: Mummo sanoo hei ja anteeksi. Mummo ja Elsa ovat erilaisia ja parhaita kavereita ja heillä on yhteinen jännittävä kieli ja jännittävä yhteinen maailma. "Yksi helkkarinmoinen joulukirja" on satu hiukan särkyneistä ihmisistä, erikoisesta mummosta joka rakastaa kaikkia omalla tavallaan ja jonka rakkaus on monia kannatellut. Kirja on satu lapsuudesta, kasvamisesta ja lapsuuden kivuista. Mummo kuolee ja jättää seitsenvuotiaalle Elsalle aarrejahdin: kirjeitä jotka kuljettavat Elsaa seikkailusta toiseen, ihmisen luota toisen luo. Kerronnan näkökulma on satumainen, lapsen näkökulma, tuo mieleen Astrid Lindgrenin seikkailumaailman. Ja kuten jokaisessa kunnon sadussa, ennen loppua pitää taistella lohikäärmeen kanssa. Lue jos haluat hyrskiä vähän naurusta ja vähän liikutuksesta, lue kun kaipaat elämääsi satua. Kirjavinkki siskolta. E-kirja.

Julia Thuren, Raisa Mattila: Lapsiperheen parisuhdekirja. Tämän napakan ja oivallisen kirjan nimi pitäisi pikemminkin olla Pariskunnan selviytymisopas vauva- ja taaperovuoteen. Opus on vahvasti jalat maan pinnalla, napakka, asiallinen, tosiasioihin keskittyvä: parisuhde on ennen kaikkea sopimussuhde, ja pikkulapsiaika sujuu sutjakkaammin kun suhteen raamit ovat kunnossa. Plussat siitä, ettei opuksessa sorruta mihinkään satunnaisiin kuohuviiniä alusvaatelaatikossa -tyyppiseen parisuhteen parantamiseen, vaan kaikessa fokus on omien tunteiden, ajatusten ja toiveiden sanoittamisessa. Miinukset siitä, että tämä ihan oikeasti ei ole edes lapsiperheen opas, vaan vauva- ja taaperoperheen opas. Niin ansiokkaasti kuin kirja onkin koottu, se kertoo parisuhteesta kovin lyhytaikaisesta perspektiivistä: parisuhde (toivottavasti) elää koululaisvuodet (jotka minun mielestäni ovat vielä lapsiperhevuosia) - ja sen jälkeenkin. Otsikointi pielessä siis, ei asia. Rakkaus lapsiin(kin) muuttuu ja elää lasten ja itsensä kasvaessa, samoin elää ja muuttuu parisuhdekin. Useimmat kirjan ohjeet toki ovat valideja parisuhteen myöhemmässäkin vaiheessa. E-kirja, löytyi kun etsin kirjaston e-palvelusta mitä tahansa luettavaa aamubussiin. 

Mina Iranta: Iran - isoäidin maa. Suomalaisen äidin ja iranilaisen isän tytär Mina matkustaa isän ja veljiensä kanssa Iraniin tutustumaan sukuun ja sukulaisiinsa vasta aikuisena. Kirja on sympaattinen kuvaus elämästä kahden kulttuurin rajapinnoilla, kertomus tämän päivän Iranista, Iranin historiasta, ja värikkäästä, suuresta joukosta sukulaisia. Kirja avaa hienosti Iranin vahvaa monimuotoista historiallista perimää ja viime vuosikymmenten hallinnon vaikutuksia ihmisten arkeen. Kirja avaa iranilaista elämää länsimaisin silmin, mutta kauhistelematta ja tuomitsematta, ihmisten arkea arvostaen. Pidin ja suosittelen.

 David Nicholls: Suloinen suru. Nimensä mukainen tarina ensirakkaudesta. 16-vuotiaan Charlien elämä ei suju hyvin: vanhemmat ovat eronneet, isä on kyvytön huolehtimaan itsestään, saati teinistään, koulun päättökokeet epäonnistuvat, kaveripiiri on huono ja kesätyö surkea. Charlie ajatuu puolivahingossa harrastajateatteriseurueeseen ja rakastuu. Kirja on kuvaus suloisesta surullisesta kesästä, ensirakkaudesta, aikuiseksi kasvamisesta. Kirja lähti alkuun tahmeasti, mutta mitä pidemmälle luin, sitä voimakkaammin samaistuin. Viimeiset satakunta sivua tulivat iholle. Suloinen suru. Olen tykännyt jollain tavalla kaikista Nichollsin kirjoista, niissä on useimmissa hyvin samanlainen, voipuneen surumielinen tunnelma.

Tapio Suominen: Urheiluhullu. Rehellisen ja avoimen tuntuinen legendaarisen urheilutoimittajan elämäntarina. En ole osannut kiinnittää sanottavasti huomiota urheilutoimittajien työpanokseen, enkä siksi pysty nimeämään suosikkitoimittajaani (Mertaranta se ei ole! Eikä se kaveri joka selostaa pyöräilyä eurosportilla!) - ehkäpä parhaat toimittajat ovat tavalliselle katsojalle näkymättömiä. Suominen poimii kirjaansa urheilutapahtumia työvuosiensa varrelta, ja ilahduttavasti tavalla joka palauttaa tällaisen anti-urheilijan mieleen monenlaisia kliimakseja ja antikliimakseja. Tuli mukavasti tunne, että kavereiden kesken tässä muistellaan huippujuttuja. Kirja koostuu lyhyistä eri urheilutapahtumien muisteluksista ja loppuosassa Suomisen uran päättäneestä vakavasta sairaudesta. Loppua kohti kirja muuttuu hajanaisemmaksi. Kuten toimittajien työ aina, kirja on sujuvasti kirjoitettu ja selkeän johdonmukaisesti etenevä, leppoisaa luettavaa. Vähän miinuksia kuitenkin epätarkkuuksista joidenkin nimien kirjoittamisessa: olisiko ollut suuri vaiva tarkistaa oikeinkirjoitus? (hampaitani viilteli erityisesti entinen KOK:n presidentti Juan Antonio SamaranZ pro CH). Tästä syystä jäin epäilemään myös muutamia vuosilukuja, jos kohta epäilen että ne todennäköisimmin ovat oikein. E-kirja osui haaviini ilmeisesti aivan tuoreeltaan ja ennen kuin siitä ehti tulla varauksia. Ehdin kirjamessuilla kuulla muutaman sanan Suomisen haastattelusta. Iso arvostus sille, kuinka kauniisti hän kirjoittaa kaikista ympärillään olevista ihmisistä.

Beata&Malena Ernman, Svante&Greta Thunberg: Sydämen asioita - perhe ja planeetta kriisissä. Suhtauduin etukäteen hyvinkin skeptisesti ja nuivan ennakkoluuloisesti tähän kirjaan, ja olen vähän tarkoituksella jättänyt aika paljon näitä ilmastojuttuja lukematta (en kestä yhtään ulkopuolelta tulevaa lisäahistusta). Ajattelin etten välitä tätä kirjaa ensinkään lukea, mutta silti varasin sen. Kirja koostuu pienistä luvuista, "näytöksistä", joissa kuvataan lähinnä perheen historiaa ja arkielämää ennen Gretan ilmastolakkoa. Minun kävi koko perhettä vähän sääliksi: lapset kaikkine diagnooseineen ja vaikeuksineen, joita vanhemmat eivät oikein kykene hanskaamaan. Tässä kirjassa ja minun lukemanani perheen ilmastoahdistus kohdistuu erityisesti lentoliikenteeseen ja jossain määrin toissijaisesti teollisuuden päästöihin. Mietin myös, miksi jotkut äärimmäiset vaatimukset herättävät voimakasta vastarintaa ja toiset hyvin samantapaiset äärivaatimukset voivat houkutella mukaan elämäntapamuutoksiin. Thunbergin perhe ei onnistu houkuttelemaan minua muuten kuin hyvin pinnallisella tasolla pohtimaan ilmastoa ja lähinnä sillä tavalla, että "en halua ahdistua mistään yhtään enempää". Muutamia vuosia ties monennenko kerran lukemani Ekovuosi Manhattanilla on vaatimuksiltaan vähintään yhtä äärimmäinen, mutta houkuttelee ja puhuttelee paljon enemmän ja saa minut aivan eri tavalla pohtimaan omia valintojani. 

Ilkka Pyysiäinen: Jumalaa ei ole. Kaiken lukemani lahkolaiskirjallisuuden vastapainoksi uskonnoton pamfletti. Ensin tulin vähän kiukkuiseksi, sitten hämmennyin: ainakin neljännes kirjasta on omistettu eksorkismille, manaamiselle ja muulle vastaavalle henkihommelille, josta minulle tulee vähän paha ja ahdistunut olo. Olin monta kertaa jättämässä kirjan kesken, mutta sinnittelin kuitenkin. Kirjan lopussa sentään oli kohtalainen ja asiallinen yhteenveto. Mietin asioita yhden pienen kävelyn verran, ja oivalsin että meillä kaikilla on kiihkeä tarve olla oikeassa: olipa kyse omasta suosikkijoukkueesta, ilmastonmuutoksesta, tasa-arvosta tai uskonnosta, mistä tahansa sydämenasiasta. Kuvittelemme, että mitä voimakkaammin, kovaäänisemmin ja mielestämme perustellummin asian sanomme, sitä varmemmin vastapuoli yhtäkkiä oivaltaa että näinhän sen asian on pakko tietenkin olla, kappas kun olenkin ollut tyhmä. Niinhän ei tietenkään ole (tuskin tulee olemaankaan), koska keskustelun vastapuoli on tietysti aivan samaa mieltä omasta kannastaan, yhtä varman vankkumattomana, yhtä kovaäänisesti ja painokkaasti perustellen.  Siinä sitten jäpötetään kumpainenkin omassa taistelukuopassaan, varmana siitä että on oikeassa. Jatkossa yritän olla lähtemättä edes mentaalitasolla väittelemään sydämenasioista, koskevatpa ne mitä tahansa jollekulle olennaista asiaa (suosikkijoukkuetta, ilmastonmuutosta, tasa-arvoa, uskontoa, mitätahansa). Hyvää tekevä oivallus. Kirja löytyi kun selasin kirjaston e-kirjavalikoimaa ja etsin mitä tahansa luettavaa. E-kirja.

Kristiina Saha: Minäpäivät. Harmaa Hellevi on väliportaan pikkupomo YT-neuvottelujen pyörteissä, vaativan, kahlitsevan ja mielenterveysongelmista kärsivän äidin ainoa kuuliainen tytär, nainen joka tekee kuten käsketään. Firma lähettää Hellevin muuttumisleikkiin kylpylään ja kilttinä naisena Hellevi tekee kaiken käsketyn, myös siellä. Jotenkin tummanharmaa ja synkeä, mutta myös oivaltava ja hauskanpuoleinen lukukokemus. Pidin, vaikka en oikein osaa sanoa kirjasta mitään. Löytö kirjaston uutuusvalikoimasta.  

Tara Lange: Ilman sinua ei olisi minua. Parisuhteen vetovoima. Ei ole lukuvuoden ensimmäinen kerta, kun ihmettelen, millä seulalla hidasta elämää -kustantamo tekee kustannuspäätöksensä. Jos joku vähemmän nimekäs henkilö olisi vastaavan epistolan jonnekin kustantamoon lähettänyt, se todenäköisesti olisi palautettu kohteliaalla kiitoksella ja ehkä peräkaneetilla liikaa minää, liian vähän yleistä. Lukukokemus oli suoraan sanottuna pettymys. (ja kun ottaa huomioon, kuinka kauniisti yleensä sanon loppuun lukemistani kirjoista, tämä on raskas tuomio) Miehet marsista, naiset venuksesta -ajattelua vähän uudessa paketissa (jokaisessa meistä on maskuliinista ja feminiinistä, niiden pitää olla tasapainossa; pahoitteluni spoilerista). Enimmäkseen kirjassa kerrotaan kirjoittajan ihmeenihanasta ja elvyttävästä uudesta (mutta ah! niin lopullisesta!) parisuhteesta, jossa me kumpainenkin kasvamme niin ihanasti yhdessä yhteen ja aikuisiksi ja tralla-laa. Moni asia teoksessa on hyvää parisuhdeasiaa, mutta lukukokemustani varjostaa kirjoittajan jatkuva omassa elämässä rypeminen (tai sen ihannoiminen), ja vaikka parisuhteita on yhtä monenlaisia kuin ihmisiäkin, niin himppasen verran saa suhdetta pohtimaan myös se, että ihannepari asuu eri osoitteissa viikko-viikko avioliittoa. (pahoittelut toisestakin spoilerista). Lue ehkä mieluummin jokin toinen parisuhdekirja. Ei mitään muistikuvaa, mistä olisin kirjavinkin saanut. 

Enni Mustonen: Yhdeksäs aalto. Heti kun aloitin kirjan, muistin että olen joskus pieni ikuisuus sitten lukenut sen, ja muistin että loppuratkaisussa oli jotain outoa dramatiikkaa. Tykkään Mustosen maaseuturomantiikasta: nämä leppoistavat tarinat kuorivat minusta esiin pienen hellan äärellä puuhastelevan emännän. Maaseudun rauha ja lopussa he saavat toinen toisensa - mitä muuta ihminen kaipaa syksyn sateiseen iltaan? Muistin oikein: kirjan loppuratkaisu tapahtui viimeisellä viidellätoista sivulla, liian yhtäkkisesti ja nopeasti, vähän huterastikin. Tarina sopi täydellisesti sateisen illan puhteeksi. E-kirja löytyi kun etsin e-kirjastosta mitä tahansa luettavaa.

Tuomas Rajala: Isävuoro. Miehekäs selviytymisopas eroon. Luin, vaikka en millään muotoa kuulu kohderyhmään: en ole mies, en eronnut, enkä (toivottavasti) eroamassa. Napakka, selkeä, asiallinen ja silti liikuttavakin kirja pohtii avioeroa monelta kannalta. Vertaiskertomukset valottavat käsiteltävää aihepiiriä, välissä pieniä kevennyksiä, mm. kaikkien aikojen erovoimabiisilista ja kaikkien aikojen seurapiirierot. Kuulin kirjailijan haastattelun radiossa: rehellistä ja nöyrää puhetta, ajattelin tuolloin että kirjalle kannattaa antaa mahdollisuus. Kannatti. E-kirja.

Kim Östman: Mormonit. Historia, oppi ja elämä. Perinpohjainen, ensimmäinen suomalainen yleisesitys mormoniuskonnosta. Kirjassa esitellään sekä liikkeen historia että nykypäivä, kuvataan hyvin konkreettisesti kuinka tämän päivän Suomessa mormoniuskoinen elää ja miten suomalainen elämäntapa eroaa tai kulkee rinnan amerikkalaisen uskon kanssa. Perhekeskeisyys yllätti: avioliitto ja perhe ovat keskeinen tapa ilmentää ja elää todeksi uskoa. Koska rakastan kaikenlaista nippelitriviaa, olin suunnattoman ilahtunut hattutarinasta ja siitä että ihan oikeasti kuuluu käyttää tietynlaista alusvaatetta. Yleistajuinen, selkeä ja kiinnostava kirja piirtää kuvaa ei-lahkosta, vaan kohtalaisen ymmärrettävästä, jopa lähes järkeenkäyvästä rytmiryhmästä. (kokemusasiantuntijat voivat toki olla eri mieltä). Löytyi kirja-arvostelun perusteella, e-kirja.

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
keittokirja
tietokirja
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)