perjantai 29. elokuuta 2014

liikunnallistorstaikriizi

ihminen tekee elämässään monenmoisia virheitä.
Niin kuin vaikka semmoisen, että ilmoittaa perheelle että äidin harrastuspäivä on torstai.

Vanuin eilen kotona, huokailin, olin kurja ja ahdistunut, ja vaelsin levontonta pientä ympyrää. HraH sanoi että tänään on muuten torstai, sun pitäis mennä vaikka uimaan.
Sitten se pakotti minut pakkaamaan uimakamat ja tarkistamaan bussiaikataulut ja lähtemään ovesta ulos: "se on aina kaikkein vaikenta, se lähteminen." Minä sanoin että ei ole, oleminen on, mutta lähdin silti.
Luin koko matkan Scott Jurekin kirjaa Eat and run ja toivoin että ne uudet kakkulat valmistuisivat pian, tai että olisin edes muistanut ottanut ne vanhat mukaan kun vaan en enää näe aargh! ja sitten tulin hallille.

Kun pääsin altaan reunalle asti, huomasin että voihan rumasana sentään, vesi on märkää, kylmää ja pimeää, eikä minulla ole uimalaseja mukana. Ajattelin ensin että menen saunaan mököttämään.
Sitten ajattelin että on tosi tyhmää tulla hallille asti eikä uida yhtään, ja mietin, että irtoavaisitko silmät päästäni jos uin ilman laseja. Sitten ajattelin että voisinhan kokeilla vaikka vesijuoksua.

Vesijuoksemiskriizejä:

1. miten päin se apuväline kuuluu laittaa? Jos laittaa vääritepäite, niin juokseeko sitten jalat kohti taivasta ja pää pohjassa niin kuin joku kuviokelluja?
Yritin vakoilla. En ottanut selvää.

2. miten juostaan? Pitääkö juosta päkiöillä vai onko kanta-astunta suotavaa? Scott kertoi matkalla minulle että ultramaratoonarin pitää kepeämmin mennä, niin kuin tarahumara tahi kenialainen paljasjalkainen.

3. mihin pistetään kädet? Anopilla on semmottiset lapaset, auttavatko ne märkään-kylmään-pimeeseen?

4. Kuinka hölmöltä näyttää? Näyttääkö yhtä hölmöltä kuin se täti jolla on kukertava paljetein koristeltu uimalakki, kilo meikkiä ja naapurimaalainen aksentti ja joka näyttää ongenkoholta keikkuessaan eteenpäin?

5. saako olla ilman kaveria kun kaikilla muilla on?

Kun olin juossut jotenkuten räpiköinyt puolitoista altaanmittaa ongenkohona eteenpäin, ei ollut enää kylmä vaan hiki ja hengästys. Ihan varmasti näytin hölmöltä, mutta lohduttauduin sillä, että kyllä näytän pölöltä sauvakävellessä, pyöräillessä ja tarkemmin ajatellen luultavasti vain ihan ollessani.

Sitten irtosi laastari sormestani ja menin paketoiduttamaan sen uudelleen ja kirmalsin vielä vähän lisää kuin kauris meriheponen.
Kotona leuhkin että luin ultramaraton-kirjaa ja vesijuoksin ja olen nyt ihan ultramariini tai jotain muuta hienoa.
Sitten opiskelin vesijuoksennan tekniikkaa vähän pölhöltä videolta juutuupista ja totesin että laukkasin ihan väärin enkä ollenkaan asiaankuuluvalla sorjuudella ja nyt ajattelen että menen uusiksi.
Mutta sen kyllä unohdin siltä videolta tarkistaa että miten päin se remeli päälle puetaan.

Pakko myöntää että se lähteminen oli ihan hyvä idea kai. Vaikka kyllä en sitä ääneen sano, en vaikka mikä olisi.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

kissakuume

minua vaivaa kissakuume.
Luultavasti se on vähän mukavampi kuin myyräkuume ja ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin vauvakuume.

Aloin muistella ensimmäistä kisupoikaa Rasmusta.
Siinä vasta pöhkö eläin!
Se ei ollut järin ketterä, eikä muutenkaan kovin kissamainen. Se kurisi ja kurnutti ja marisi.
Se ei osannut kiivetä eikä hyppiä. Jos se istui pöydällä, ja joku naputti pöytää alapuolelta, se sekosi tyystin. Se ei kertakaikkiaan voinut käsittää sellaista itsekseen naksuvaa pöytää.
Mitä enemmän se pelkäsi, sitä hurjemmalta se näytti, ja sitä parempaan piiloon se survoi itsensä. Useimmat meillä käyneet ihmiset eivät koskaan nähneet sitä, mutta kerran se puolusti taloa: kun lähdin sairaalaan pelkäämään Pikkusiskon puolesta, parkkeerasi Rapsus itsensä keskelle kulkuväylää ja murisi lapsenvahdille.
Se rakasti viiliä ja erotti viilipurkin avauksen kaikista muista purkeista. Se varastoi kehräystään teemukeihin.
kuva kuvasta kauan sitten: Rössi ja vauva päivänokosilla

Leevi-kisu tuli Rasmukselle kaveriksi.
Se oli pitkään talouden kakkoskisu, viihtyi omissa oloissaan.
Kun talouteen tuli vauvoja, Leevi huumaantui maidon tuoksusta. Mutta vauvoja se inhosi. Ja lapsia. Vasta nyt, viimeisinä vuosinaan, siitä tuli lasten kaveri. Se rönötti Isosiskon sängyllä ja hurisi itsekseen.
Sillä oli pakkomielle lattianpintaa ylempänä oleviin asioihin (koulureppuihin, lattaille jääneisiin vaatteisiin, mihin tahansa mikä oli normaalia ympäristöä korkeammalla), villaisiin esineisiin ja vaaleanpunaiseen fleeceaamutakkiini - aamutakki oli Leevin emo.
Joka kerta kun lataan pesukonetta, ihmettelen missä Leevikisu on. Pesukone oli sen oma lulla.

Leevin mielestä kisunkin olisi pitänyt saada aamupalaa

Pikkukisu Viiru Viipula tuli puolestaan Leeville kaveriksi.
Leevi ja Rasmus olivat ylväitä rotunsa edustajia, maine cooneja, pikkukisu puolestaan on ihan tavallinen nurkantakaispentu.
Se on vähän arvaamaton ja ärhäkkä, se kehrää uskomattoman helposti ja käsittämättömän kovalla äänellä. Sen lempilelu on pehmeä pallo, joita se on varastoinut salaisiin pallojemmoihin ympäri taloutta.
Sen turkki menee takkuun, mutta sitä ei saa kammata. Sillä on tapana lirputtaa kieltään ääliömäisesti ulkona suustaan. Sillä on pakkomielle ihmisten hikisiin nahkakenkiin, erityisesti Isoveljen hikiset kengät ovat i-ha-ni-a.
Se erottaa viikonloput arjesta, sillä viikonloppuisin se tulee keittiöön ruuanlaiton aikana kerjäämään. Se syö kurkkua, porkkanaa ja vadelmajogurttia. Parasta ovat kuitenkin tuoreet herneet suoraan paloista. Se tunnistaa herneepalon avaamisen äänen.
Viirua kutsutaan pikkukisuksi, vaikka se on kaikkea muuta kuin pikku. Ei häviä koossaan coonille, ainakaan kovin paljoa.

Pikkukisu relaa

Nyt olen sitä mieltä että minun kuuluu saada kisu. Tyttö. Nuoriso on keksinyt sille jo nimenkin: Neitipesonen. (mikä muukaan voisi olla Viirun kaveri?)

Vielä keväällä uhosin, että jos meille joskus jokin kissa tulee, niin se myös menee sitä myöten kun ensimmäinen lapsukainen lähtee opiskelemaan. 
Nykyään en ole ihan varma.
Itse asiassa olen sitä mieltä että minun kuuluu saada kaksi kisua.
Rasmuksen värinen poika ja Neitipesonen.


tiistai 26. elokuuta 2014

pieniä iloja

joskus ihminen tulee naurettavan onnelliseksi aivan mahdottoman pienistä asioista.

Kaffepaussista, siitä että saa saunavuoron siirrettyä myöhäisemmäksi ja siitä että kykenee avaamaan opiskelupaikan nettisivut ja ilmoittatumaan edes jollekin kurssille, vaikka ei yhtään huvittaisi.

kaffepaussi ja uusi sauna-aika






maanantai 25. elokuuta 2014

ikä(vä)kriizi

en rupee, varmalla en rupee.

Jostain omituisesta syystä, jota en vieläkään kykene ymmärtämään, saati perustelemaan, satuin varaamaan ajan optikolta.Ymmärtämättömyyttäni en perunut sitä aikaa, vaan menin sinne, semmoisen ylipirteän ja mukavan optikon tutkittavaksi.
Kävi ilmi, että olen ikävä ihminen, elikkästen vanha ja huononäköinen, grr.
Nyt tarvitsen lasit koko ajan ja ehkä jopa kolmet; yhdet ulkonäköön, toiset työnäköön ja kolmannet lukunäköön. "ja seuraavat on sitten monitehot", sirkutti se optikonryökäles.
Kyllä on ikävää.
Grr.

Kun lähdin sieltä optikolta, minun oli ihan pakko myöntää, että horisontissa heittää vähän, että lukeminen - nykyisillä kakkuloilla - on ehkä hiukan työlästä ja työkompuutterikin voisi olla pikkuisen kirkkaampi. Mutta silti, grr.
Ajauduin ikävään kriiziin.

Enolevanha enolevanha enolevanha.

Asiaa ei laisinkaan helpota se, että kroppani on koko kesän ollut varsin vastahakoinen ja epäyhteistyökykyinen.

Enolevanha enolevanha enolevanha.

*

Keskenkasvuisen nuorison aikataulut alkavat järjestyä.
Alkuviikko on yhtä tohinaa, torstaille varasin henkilökohtaisen harrastuspäivän ja ilmoitin sen koko perheelle.

perjantai 22. elokuuta 2014

Osaanko ikinä?

Kosketusnäyttökännykkä on ihan pakko saada. Kertakaikkiaan pakko.
Äiti on epä ja inhottava ja tyhmä ja kaikilla muilla on ja miksmäenkoskaan.

Tätä keskustelua on juntattu kerran toisensa jälkeen, kuukausikaupalla.
Miksi se osuu kohdalle aina silloin kun itse olen väsynyt ja hikinen ja plääh?

Joskus ihmistä tönäisee enkeli tai kohtalo tai joku, joka antaa jaksamisen ja osaamisen sanat: kyse ei ole härpäkkeestä, kyse on itsetunnosta.

Ja yhtäkkiä huomaan makaavani keskenkasvuisen sängyllä, kainalossani lapsi joka itkee kasvamisen vaikeutta ja kipua. Itkee ihan sydämensä pohjasta sitä, että pikut eivät enää puhu, ja että ei kuitenkaan ole vielä iso ja että joskus joutuu lähtemään pois kotoa.
Kasvamisen kipua.

Sydämeni särkyy palasiksi: niissä on olemisen voimaa, kykyä kohdata itsensä ja tunteensa tuhannesti paremmin kuin minulla. Kyky sanoittaa itseään ja olemistaan.
Sitten itkemme yhdessä lisää sitä, kasvamisen kipua.
Sitä että pikut eivät puhu, ja sitä että kotipesässä, omassa gerbiilikasassa saa olla ihan niin kauan kuin haluaa ja tarvitsee.

Osaanko minä ikinä?
Pystynkö olemaan niille kotipesä?

Se on hikinen ja räkäinen ja pesee hampaitaan ja katsoo minuun vakavasti peilin kautta: äiti mikä on pahinta kun on vanhempi?
Vastaan että se sama mikä on parasta: kun lapset kasvavat.
Se on upeaa. Ja haikeaa.

*
Hyväjumalataivaassa, auta minua kantamaan. Taas. Tänään ja huomenna.



torstai 21. elokuuta 2014

totaalikieltäjät

Pannukakut pois päiväkodeista! Voi laupias taivas sentään.

Merkillisistä asioista ihmiset jaksavat itselleen murhetta keriä.

"jos letut tehtäisiin sokerittomaan taikinaan"

Lettutaikina
5 dl maitoa
2 munaa
2 dl jauhoja
öljyä
aavistus suolaa

Että jos vaikka ottaisi selvän peruslettutaikinaohjeesta.
Ja nillittäisi vasta sitten.

"on vaikea palkita lasta kotonakaan ruualla, jos lapsi on totutettu päiväkodissa kiisseleihin ja muuhun makeaan"

grr ja aargh.
palkita?
ruualla?
kotona?

Että semmoista vastuullista vanhemmuutta.

*

PM kuuluu päivään.
Tai oikeammin PM (PieniMakea; heille jotka eivät termiä tunne) kuuluu ateriaan siinä missä pieni vihreä tai pieni proteiini tahikka vaikka pieni vitamiini.
Mitä suurempaa mystiikkaa tähän PM:n liitetään, sitä hankalampi hommeli.

Totta, ei tarvitse PM:n olla välttämättä juuri sokerista (sitä paitsi: *vink* vain, niin on hunajakin sokerista, ihan yhtä epätervettä on hampaille se) - voipi PM olla myös marja taikka hedelmä.

*

Aina kun luen tällaisia juttuja, minua alkaa pelottaa, ja tiedättekö mikä minua pelottaa?
Pelottaa ihan älyttömästi?
Että kun olen vanha ja puolustuskyvytön, joudun jonkun pelottavan vanhustenhuoltolaitoksen ja sen virikeohjaajien armoille.
Ne mokomat grrr:n fasistit tietysti kieltävät minulta PM:n, ja sen lisäksi myös PN:N (PieniNapsu) tai YM:n (YöMyssyn), pakottavat tekemään jotain makrameetöitä tai mitälie sormiavirkistävää, pistävät ryhmäliikuntatunnille että olisin sosiaalinen enkä häiriintynyt erakko ja kieltäytyvät kuskaamasta kirkkoon etten vain altistu paheksuttavalle indoktrinaatiolle.
Ja ihan pahinta olisi, jos vanhustenhuoltolaitoksen kirjastokärry kieltäytyisi lainaamasta minulle hömppää ja pakottaisi lukemaan jotain suuria klassikoita. Aivohalvauksen saan jos joku sota ja rauha kopsahtaa ohimoon kesken lukutuokion.

Ihme totaalikieltäjiä tämän päivän ihmiset.

Löysätkää vähän.
Ihantottahei.





keskiviikko 20. elokuuta 2014

keskiviikkoketutus

Kyllä en lakkaa ihmettelemästä tuota meidän herrakerhoa.
Jos pitää valita vaihtoehdoista a) tai b), niin valitaan c.
Että mistä ihmeestä se c) oikein tuli?
Vähän niinkuin olisi kylässä ja emäntä tarjoaisi että otatko pullaa vai keksiä ja lautaselle ilmestyisi nakki.

Olen elänyt verstaselämää yhdessä herrakerhon kanssa kai kahdeksan vuotta, tai niillämain.
En koskaan lakkaa ihmettelemästä niitä.
Silloin alussa herrakerhon kokous keskeytyi toistuvaan kalansaaliiden pohdintaan.
Pientä muutosta havaittavissa, nykyisellään pohditaan prostataa.
Uskokaa pois.
Jee.
Sinänsä kyllä kätevää, että kun kaikki muistivat yhtaikaa että ovat prostaattisia, niin jo loppui turhanjaarittelu, jota oli harrastettu jo pari tuntia ja alkoi päätöksiä syntyä.

En voi ikinä mennä oikeisiin töihin, herrakerho on ikuisiksi ajoiksi pilannut minulta sen mahdollisuuden.

**

Saako muutenkin valittaa? (tietysti saa, tänään on keskiviikko ja perinteisen keskiviikkoketutuksen aika)
valivali-valivali ja sitten vielä auts ja ai.

Miten on mahdollista että kun ihminen tekee lähtöä töihin, on kaunista ja melkein aurinkoista. Ja sitten kun se ihminen saa ahtauduttua elegantisti pukeuduttua uloslähtövarusteisiin, aukeavat kaikki mahdolliset taivaanhanat eikä voi ajatellakaan pyöräilyä, koska pyörästä puuttuvat kellukkeet.
Sitten se ihminen menee kiireellä ja vastahakoisesti nihkeään aamubussiin, ja se typerä vesisade lakkaa melkein heti.
Miten se on mahdollista?

Minulla on myös teksmeks-ongelma.
Ensinnäkin lainasin ainoita goretekstilityjä jalkineitani Isosiskolle kesäreissuun ja nyt ne ovat aivan hevosessa. Öyk.
Toisekseen, vaikka ne eivät olisikaan hevosillesia hevoksisia hevosellisia hevonkakkaisia, olen melkein pari vuotta tepastellut pelkissä paljasjalkajalkineissa, ja olen satunnaisten käyttökertojen jälkeen huomannut että kompastelen tavallisissa kengissä. Ja tulen kankeaksi.
Tarvitsen goreteksmeksoidut paljasjalkaimet.

Tarvitsen myös goreteksmekstakin ja -housut.
Sitten en mene bussiin.

*

Kisu pelkää ukkosta.
Ja kovaa sadetta.
Tähän asti Viiru on mennyt hurjaa Jyri-Ukkoa piiloon kylpyhuoneeseen pesukoneen taakse tai kaapin alle.
Eilen kisu tuli siihen tulokseen, että on parempi vaihdella vähän piilopaikkaa. Ettei Jyri-Ukko vaan löydä pientä kissaeläintä.
Se ovela meni piiloon vessaan.
Pahempi homma vain, kun sitä pelottaa myös vessanveto.

*

tiistai 19. elokuuta 2014

omnipotenssiharha

Kaikessa harhaisuudessani kuvittelin eilen olevani jamieoliver tai joku muu superkokki. 

En ollenkaan ottanut huomioon sitä että
a) en ole kokki, enkä chef
b) en ole naked; ainakaan keittiössä (lopputuloksen huomioiden: taivaan kiitos!)
c) minulla ei ole adhd:tä tai mikä nyt ikinä sitä huohottavaa chefiä vaivaakaan, ja jos minulla on jotain a:lla alkavaa, niin se on luultavasti apatia, anemia tai ahd-angst.

Koska siis kärsin omnipotentista jamieoliver-harhasta, päätin  - sen sijaan että olisin maannut apatiaani /anemiaani /ahd.angstiani parannellen sohvalla - kokata omin pikkukätösin kananuggeteja alusta alkaen.
Kananuggeteja alustalkaen koska se on ainoa jakso jamieoliverin ohjelmasta, mitä ikuna olen kyennyt katsomaan. Hengästyin liikaa, enkä pysynyt kärryillä juonenkäänteissä.


jamieoliverharha-selfie

Omni-probleemoita

1) leivitin sormeni
2) ja kämmeneni
3) ja muutaman muun paikan (mm. työtason, haarukan, osan paistinpannun kahvasta, paikoin kaapinovea)
4) mutta en niitä nuggeteja.
Miten se leivitys oikein tehdään? Miten?
5) En pystynyt paistamaan, leivittämään ja huohottamaan samassa tahdissa. Olin koko ajan pannullisen jäljessä.
6) heitin pannullisen rasvaa ylleni, koska luulin olevani valmiiksi leivitetty nuggetti. Tai siis olin, koska olin. Leivittynyt.

"äiti, miks mun huone on ihan savuinen?"

Minä olen se kovaonninen linjakokki sen häviöllä olevan joukkueen takarivissä. Se jolle tsef Ramsay käy huutamassa, ja jota se mättää kauhalla tai kapustalla päähään ja lähettää pois keittiöstä, ja joka sitten itkee ruokavaraston nurkkauksessa että kokkaus on ainoa mitä osaa edes jollain tavalla.
Jee.

*
no, nuoriso söi kyllä melkein kaiken, mutta onneksi ei minua, vaikka olinkin leivitetty&paistettu.

*

ps2. hui ja kauh! Jonotan kirjastosta sitä El Bullin kokkikirjaa.
Mihin tästä vielä oikein päädytään?






torstai 14. elokuuta 2014

koulunaloitusnillitys

Minulla on perusopetuslaissa yksi lempikohta: luku 7, § 31.
Jos on ihmisen verenpaine syystä tai toisesta päässyt tipahtamaan huolestuttavan alhaisiin lukemiin, voi sen ihan nopeasti oikaista palauttamalla mieleensä mainitun pykälän. (tässä se on, jos vaikka on vahingossa sattunut lipsahtamaan pois mielestä: Opetus ja sen edellyttämät oppikirjat ja muu oppimateriaali sekä työvälineet ja työaineet ovat oppilaalle maksuttomia.)

Kyllä ei toteudu.
Esim. eilen istuin kontaktoimassa taasen yhtä oppikirjaa, pakko on kuulemma kontaktoida, näin sanoo opettajien klaani, muuten tulee sanktio. (paitsi jos on niin ettei kotona ole kontaktia niin ei tarvitse heti tänään kontaktoida, mutta huomenna. vaikka kyllähän tietysti kaikilla on) (meillä oli. parvekkeella) (älkää edes kysykö) (on siivottu. myös parveke)
No siinä sitten ihan hyväntuulisena kontaktoin ja tajusin että kappas kehvatsua, tämähän on kierrätyskirja, ei jää omaksi. Hieno juttu tavallaan tuo kierrätys kyllä, on säästöä ja ekoreiluluomua.
Mutta kenenkäs kontaktimuovit ovatkaan siinä kirjan päällä? Kysyn vaan, häh?
Oliko maksutonta?

Oliko maksuton se penaali, missä kynät pitää kuljettaa? Taatusti tulee sanomista jos ovat värikynät kassin pohjalla hujanhajan.
Ja sitä paitsi, mistä se kassi ilmestyi?
Annettiiko koulusta?
Saako kuljettaa kirjat kainalossa?
Tai saako ne jättää kouluun säilöön?
Tuleeko lastenvalvoja puhuttelemaan jos on muovikassissa, vai riippuuko siitä onko muovikassi stokkan vaiko alkon?

Niinniin, tiedän kyllä, ei ole oppimateriaali eikä muu työväline tai työaine koko koululaukku. Eli semmoinen laukku ja nyssäkkä ei sitten ole välttämätön. Täytyy saada kuljettaa kirjat ihan vaan ilman.
Ei tarvitse oppilaan hankkia suksimia, luistimia eikä edes urheiluvaatteita jos on äidinkieleen taipuvainen hikaripinkonörtti (kirjastokortin saa ilmatteeksi kirjastosta).
Teknisesti ottaen pitäisi varmaan saada käydä koulussa ilkosillaan, koska on oikeus käydä koulua mutta ei voi olla pakko olla kouluvaatetta. Tai ehkä on olemassa joku laki vaatteenpidosta, luultavasti? (kyllä ei sitäkään noudateta, olen nähnyt paidattomia ihmisiä ihan omalla silmällä.)
Vähän voisi olla kalsaa talvella kyllä.

*

On kyllä toinenkin epäkohta koulujärjestelmässä.
Tähän epäkohtaan minut havahdutti Pikkusisko.

Miksi yläkoulussa saa pitää kenkiä jalassa mutta ei ala-?

*

ps. jos koulu tarjoaisi kontaktit ja pakottaisi keskenkasvuiset kontaktoimaan itse, niin kyllä olisi arvostusta.
Minä en arvosta kun on kirjojen kontaktointi niin vihoviimeistä puuhaa, aina tulee möykkyjä.






tiistai 12. elokuuta 2014

arkeen!

keskenkasvuiset toimitettu jälleen kurin ja järjestyksen ilmapiiriin - miniaalto sille!

Laskeskelin aamulla, että tarkkaan ajoitetusti olisin ehtinyt vilkuttamaan jokaiselle suloiselle pulluraposkelle kunkin oman koulun portilla - kolme lasta, kolme koulua; se vaatii pientä aikataulutusta, mutta on toteutettavissa.

Isosiskon ensimmäinen yläkoululaispäivä alkoi kahdeksalta. Hänelle lupasin että voin tulla nenäliinoin ja villahousuin varustautuneena hössöttämään koulun pihalle ja voin vaikka ulvoa suureen ääneen ja viikata suurieleisesti niitä villahousuja hänen reppuunsa. Ja ehkä mennä vielä vaikka supattelemaan luokanvalvojan kanssa että pidäthän huolta siitä ettei minun pikku kullannuppustani vain kiusata täällä, eikä ainakaan anneta liikaa läksyjä.

Sieltä olisin vilahtanut kiireemmän kaupalla vilkuttamaan Pikkusiskolle ja siitä suorin tein varmistamaan vielä Isoveljenkin koulutaipaleen sujuvan alun. Hänenkin ympärillään lupasin hössöttää oikein kunnolla ja pitää vaikka kädestä kiinni jos viimeinen peruskouluvuosi kovasti pelottaa.
Jostain omituisesta syystä kaksi vanhinta kielsi minua lähestymästä koulun pihaa millään tavoin.
Kummallista.

Pikkusisko puolestaan halusi välttämättä että hänet saatetaan kädestä pitäen koulun pihalle ja kaikkein mieluiten kahden vanhemman voimin. Isä voisi tuoda hänet bussilla ja minun sopisi - kiitos vain - tulla kahvitauolla vilkuttamaan hänelle, jos suinkin mahdollista ja jos vain ehdin. (no tokihan ehdin)
Kun tulin koulun pihalle, hraH seisoi kaikkien hössöttävien ekaluokkalaisvanhempien keskellä yksin ja ylväänä kuin majakka autiosaarella. Pikkusisko oli jo aikoja sitten kadonnut kimittävien ja kirkuvien pikkutyttöjen parveen ja hyvin nopeasti havaitsimme, että olimme taatusti ainoat neljäsluokkalaisvanhemmat koko koulun pihalla.
Mutta näin, saatoimme siis nuorimmaisen oikein kaksin käsin kouluun.

Lievää omistautumisen puutetta oli toimissani kuitenkin tässä koulutaipaleen alussa.
Yhtään valokuvaa en ottanut, enkä varsinkaan tehnyt niin kuin ne vanhemmat joiden perässä kuljin Pikkusiskon koulunpihaan.
Toinen oli varustautunut järjestelmäkameralla ja toinen videokameralla ja yksissä tuumin he ikuistivat totisena kulkevan pikkutytön koulutaipaleen alun. Luulen että se videokameroitsija haastatteli ekaluokkalaista siinä kävellessä.

Kyllä heti välittömästi tunsin olevani epäkelpo vanhempi.
Yhtään ei ole todistusaineistoa siitä että lapsi on kouluun laahattu.
En tiedä edes, menivätkö ne kaikki kouluihinsa.


maanantai 11. elokuuta 2014

viikonloppuna

pidimme perjantaina prh-kokuksen (kyllä vain, se kuuluu kirjoittaa ja sanoa juuri noin!) - jotain voitaisiin tehdä viikonloppuna.

Kukaan ei tiennyt mitä, kukaan ei oikein halunnutkaan mitään.
Lopputulema: tytöt lähtivät koulukaverin mökille, Isoveli jäi kotiin lohnottamaan ja me sivistyneet ihmiset suuntasimme kohti Fiskarsia.

Ennen lähtöä arvoin: kameralla vai ilman. Päädyin lähtemään ilman kameraa - ja tietysti juuri nyt olisi ollut kuvattavaa vaikka kuinka...
Se vaan on niin pittoreski paikka, ihana!









perjantai 8. elokuuta 2014

ällejä ja johtoajatuksia

Ihmisillä on kaikenmoisia ällejä ja johtoperiaatteita ja semmoisia joiden mukaan ne elävät.

Vaikka että tartu hetkeen  - Pikkusiskon motto
Se tarkoittaa enimmäkseen sitä, että kaiken pitää tapahtua heti, esim. gerbaarion siivous illalla klo 22 kun minä olen menossa nukkumaan, ja jos ei nyt aivan siivous niin kuitenkin elukoiden ulkoilutus ja jos ei aivan sekään niin sitten voisi treenata diabololla. Aimitenniinei?

Pikkusiskolla on toinenkin motto: elä unelmaasi.
Se puolestaan tarkoittaa sitä, että minä olen ilkeä, ikävä ja rajoittunut ihminen kun en heti nyt (ks. yllä) hanki hänelle järjestelmäkameraa, ja tee hänestä maailmankuulua vlogaajaa. Tai anna hänen perustaa vlogia, instaa ja jotain muuta mikäsenyttaasolikaan.

Minulla oli semmoinen motto että tee se heti.
Bongasin sen yksien vähän taiteellisten tuttujen seinältä ja ajattelin että ne menevät aina heti heittelemään toisiaan vesi-ilmapalloilla ja tekevät kaikenmoista hurjaa ja hassua yhdessä.
Mutta se kyltti oli keittiön seinällä, että ehkä se oikeastaan tarkoitti vaan sitä, että pitää siivota keittiö heti sotkemisen jälkeen.
Ihan hirmu pitkään elin sen moton mukaan, mutta se oli oikeastaan aika raskasta kun koko ajan piti tehdä kaikenmoista heti.

Nykyään minun mottoni on onks pakko jos ei jaksa eikä yhtään huvita.

Miten minusta tuntuu siltä, että tarvitsisin uuden moton?
Jonkun semmoisen joka ei veisi minua sohvannurkkaan happanemaan.


torstai 7. elokuuta 2014

ruoka-arkea

Kesän siivoustohinoissa nappasin pitkään palvelleen ruokalistan seinästä ja pistin sen talteen johonkin varmaan paikkaan
Arvaahan sen mitä varmoille paikoille tapahtuu. Tai pikemminkin niille asioille, jotka ovat varmoissa paikoissa.

Piti siis nykertää uusi.
Olin kovasti järjestäytynyt ja organisoitunut ja kirjoitin taulukkopohjaan kaikki ruokalajit, mitkä osaan tehdä - suunnilleen kolme - ja yritin askaroida uuden ruokalistan. 
Tulihan siitä jotain, vaikka vähän tylsä. 
En tallentanut - edes sinne varmaan paikkaan - ja printtasin.
Heti kun sain sen koneelta ulos, muistin ainakin kolme ruokalajia lisää: jouduin siis uusiokirjoitushommiin. 
Mutta nyt meillä on viitteellinen ruokalista syksyksi.

Isosisko: "ruokalista. onks se kouluruokaa?"
minä: "ei kun meidän. Se on vaan ohjeellinen, vähän sinnepäin"
Isosisko: "uunimakkaraa, nam!"
Isoveli: "mikä toi on?"
minä: "ruokalista"
Isoveli: "heei, älä spoilaa mun elämää! kun mä olin pieni ja kysyin mitä ruokaa on niin sä sanoit aina että tuu keittiöön kattomaan ja se oli jännää. Höh, nyt on joku tylsä ruokalista, nää-äfst!"

menuplään ver1 - se keskeneräinen

Menuplään ei kyllä osoittanut toimivuuttaan, kun eilen kaupassa en kyennyt päättämään, mistä viikosta aloittaisin.
Sitten päätin.
Ostin kaikenmoista, mutta kotiintullessa en enää muistanut, minkä viikon ostokset ne olivat.
Ja vielä pahempaa oli se, ettei ruuanlaitto kutsu lainkaan. Olipa kyse mistä tahansa viikosta.




Vähän hemmottelin itseäni viime viikolla - ihan uus ihanuus tuli eilen postissa.
HraH sanoi että olen pirtsakka retro.
Tai siis veska on.

tiistai 5. elokuuta 2014

alemmuuskompleksoitunut

milloin oikein otan opikseni?
Vaikka olisi kuinka tylsää, ei ihmisen pidä lukeman sisustus- ja tyyliblogeja.
Ainakaan jos ei ole sisustusta eikä tyyliä.

Suuri sisustusbloggaus

Ajattelin, etten ole ikiaikoihin harjoittanut mitään sisustuksellista, mutta sitten muistin.
Juuri eilen toteutin mielettömän sisustuksellisen manööverin: otin toisesta kissanvessasta katon pois. Jee.
Ja siirsin koko laarin vähän parempaan paikkaan. Jee.
Kyllä on feng ja shui ja sisustus. (toivottavasti ei nyt ole kakkilaari missään tärkeässä nurkassa niin että fengit ja shuit eivät mene aivan keturalleen)
Pahoitteluni, en taida viitsiä kuvata tätä suurta sisustuksellista elementtiä iloksenne.
Ei ole sees se, ei edusta tanskalaista maalaisromantiikkaa (välihuom. asiaan hyvin omakohtaisesti perehtyneen informantin mukaan tanskalaista maalaisromantiikkaa edustaa murhanhimoisten koirien kansoittama kennel, että tiedoksi vaan teille tanskalaismaalaisromantiikkafaneille. Ei ole pajukoreja koska koirat. Ei valkoista, koska koirat. Ei istutuksia, koska koirat.), ei pohjoismaista disainia eikä vissiin oikeastaan mitään muutakaan järin kuvauksellista tyylilajia.
Epäilen ettei sitä kuonakaukaloa tee kuvaukselliseksi mikään järjestelmäkameran suodin (jollaisia en edes omista) eikä mikään kuvankäsittelyohjelma.
Mutta kuten kaikki kissanystävät tietävät, on laatikollaan kykkivä kisu kyllä jostain näkökulmasta katsottuna ihan arvokas ja syvästi keskittynyt näky.

Suuri tyylibloggaus

Minen ymmärrä, miten noilla tyylibloggareilla on niin pitkät käsivarret että ne itse selfioivat itsensä kokonaan kuvaan? Ei auta venkuraposeeraus eikä mikään, minusta mahtuu kuvaan vain kupu. Ei ole kuvauksellista sekään.
Mutta on melkein tyyli; ikiklassikko farkku+valkoinen. Aina hyvä valinta.


Suuri ruokabloggaus

Vietimme isolla porukalla aurinkoiltaa rannalla. Anoppi kaivoi kassinyssäkästään pirkkarinkeleitä (1,99€), mustikkasoppaa ja kertakäyttömukit.
Ei ollut rottinkikoria, ei täytekakkua, eikä kuohujuomaa.
Mutta keskenkasvuiset olivat kohtalaisen täytettyjä.

*

En osaa elää some-elämää, tilittää keski-ikäinen nainen.
Onko bloggaamisessa mitään mieltä, kysyy alemmuuskompleksoitunut.

maanantai 4. elokuuta 2014

pilkkanilkka

ja taas hyökkäämme kohti uutta viikkoa.

Ulkomaansukulaisvahvistus poistuu kohti kotia huomenissa, kesä alkaa olla paketissa.
Kyllä olisi maailma parempi paikka, jos kaikki uskoisivat kälyä ja minua. Tai edes jompaakumpaa meistä. (vaikka kälyä, hän on ponnekkaampi)
Nuorisolla on ollut keskenään hauskaa, minä kaipaan jo omaa tilaa. Vaikka serkut yöpyvät mummilassa, on yhdessäolo näinä lyhyinä kesäisinä viikkoina tiivistä ja intensiivistä, aamusta iltaan useimpina päivinä.
Kaipaan jo sitä, että me istumme ihan vain oman lauman kesken: puhumme omia juttujamme, voimme tehdä asioita ottamatta huomioon muiden aikatauluja ja suunnitelmia.

*

Kyllä kuulkaa pilkka sattuu ihmistä omaan nilkkaan.

Olen aina ollut palavasilmäinen ja tulikivenkatkuinen poikien lukuharrastuksen puolestapuhuja.
Minulla on poika joka ei malta laskea kirjaa käsistään.
Poika joka on lukenut enemmän ja fiksumpaa kirjallisuutta kuin minä ikinä tulen lukemaan. (paitsi jos vanhainkodin virikeohjaaja pakottaa)
Poika, jolla on tapana kähveltää minun kirjojani juuri silloin kun itse haluaisin lukea niitä.
(ja jonka mielestä Pikkunaisia ja Tuija Lehtisen nuortenkirjatuotanto ovat vaan niin ihania)

Itse olen aina ollut lähestulkoon ammattimaisuutta hipova hömppeen suurkuluttaja ja ikuiseen ahmihmisikään jumiutunut keskenkasvuinen tyttökirja- /chicklit-fani. Tai no, nykyään en kyllä lue niin paljon kuin haluaisin. En oikein tiedä mihin aika valuu.

Kodissamme on kirjahyllyjä ja kirjoja enemmän kuin on tarpeen, kaikilla talouden aikuisilla on aina kirja kesken (minulla yleensä useita), meillä on luettu ilta- ja päiväsatuja, huviteltu ja leikitelty kielellä ja aina reissuun lähdettäessä tärkein kysymys on pohdinta siitä, mikä kirja kannattaisi ottaa matkalle mukaan. Jokainen lapsi on saanut viisivuotislahjaksi oman kirjastokortin.

Minulla on tyttö joka on kesän aikana mennyt epäkuntoon eli lukulakkoon.
Sikäli kun tiedän, se ei ole koko kesänä lukenut yhdenyhtä kirjaa, tai itse asiassa mitään muutakaan.
Kuuna kullanvalkeana en olisi uskonut päästäväni suustani lausetta:
sä et lähde tästä talosta mihinkään ulos ennen kuin sä olet lukenut vähintään viistoista minuuttia kirjaa.
Saati laittavani ajastinta päälle.

En tiedä kumpi pilkkanilkka on kipeämpi.

(no, pilkka osui nilkan lisäksi minua vielä sääreenkin. Viime yönä se lukulakkoinen lapsukainen löydettiin salalukemasta puolenyön jälkeen. En tiedä, olisiko pitänyt murista raivosta vai hihkua riemusta.)

*
Pitäisi tehdä ruokalistasuunnitelma syksyksi.