keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

wappukriizejä

työnoooorjaat sooorrrooon yöstä nouskaa!

Eipä paljoa lohduta työtätekeväistä yksi tuommoinen äkäiseen huiskaistu vapaapäivä, kun kostoksi siitä joutuu viikonloppuna osallistumaan työyhteisön kehittämispäivään.
Tänä(kin) vuonna olen työyhteisön ainoa nainen. Ja kuten kaikki tiedämme, miestyöyhteisön kehittämispäivä tapahtuu saunatilassa.
Grrr.
Grrr.
Ja vielä kerran grr.
Ihan sama mitä viralliselle agendalle on kirjattu, päätökset tehdään saunassa.
Grr.

Ja arvatkaa, saanko sympatiaa?
HraH on kyllä kovasti tukeva, mutta en tiedä ymmärtääkö hänkään tuskani laajuutta sen täydessä kokonaisuudessaan.

Noin yleisellä tasolla jos kovaa kohtaloaan yrittää tilittää jollekin miehelle tässä työyhteisössä, ja sanoo että kuvittelepa itsesi vastaavaan tilanteeseen, sen kasvoille nousee unelmoiva ilme ja jostain syystä se kuvittelee olevansa aktuaalisesti siellä saunassa sukupuolensa ainoana edustajana, arvatenkin jonkun lentokonehenkilökunta- /tankotanssijahenkilökunta-tyyppisessä kehittämispäivässä. (missä kuvitelman vaiheessa meidän pulju muuttui tankotanssintalaitokseksi, en ymmärrä?) (sitä paitsi, mikä ihme vinksa saa ne miekkoset kuvittelemaan että ne itse olisivat joku tankotanssintahenkinen luojan lahja maailman naisille? lievää narsisimia tai jopa suoranaista yliarviointia, väittäisin)

Huoneen täydeltä saunoneita keski-ikäisiä miehiä ei ole unelma, korkeintaan painajainen.
Varsinkaan kun ne eivät ole palomiehiä tai jotain muuta salskeata.

Pitäisikö sittenkin harkita sitä palolaitosta työpaikaksi?

*

Koen suurta uskonnollis-maailmankatsomuksellista ristiriitaa nyt lähestyvän juhlapäivän suhteen.
En pidä itseäni työläisenä Nyt eespäin eespäin tiellä taistojen, joten vapaapäivä sotii eettistä vakaumustani vastaan.
En myöskään pidä itseäni ikääntyneenä herrapuolisena ruåtsinkielisenä teekkariylioppilaana sum-fallerii & sjung om studentens lyckliga dag..., joka minun nähdäkseni on se toinen juhliva osapuoli, joten vapaapäivä todesti sotii maailmankatsomustani vastaan.
Jos nyt kuitenkin satun paistamaan munkkeja, niin kumpaan maailmankatsomukselliseen lahkoon tunnistaudun, ja voinko jollain selityksellä vääntää itseni semmoiselle mutkalle etten ole ihan periaatteideni petturi?

tiistai 29. huhtikuuta 2014

väärä vaimo

kevätkaaos.
Kyllä pitäisi perua aina viimeiset neljä viikkoa ennen joulua ja kevättä, yhtä kaaosta ovat. Hätinä ehtii tämmöinen hidas ihminen oppia lukuvuodenaikaisille tavoille, ja sitten alkaa koulutus-harrastusaparaatti syytää poikkeuksia ja poikkeuksen poikkeuksia.

Eilen piti mm.
ilmoittaa yksi lapsi kahteen tapahtumaan. Järjestää hänelle kyyti toiseen. Varata kalenteriin aikaa ylimääräiseen treeniin. Varata lippuja. Myydä kannatustuotteita. Leipoa pullaa koulun buffettiin (lapsi olisi muuten saanut leipoa itse, mutta tarveaineisto oli vähän vajaa, piti improvisoida).
Ilmoittaa toinen lapsi toiseen tapahtumaan. Miettiä osallistuuko hän kolmanteen tapahtumaan. Toivoa salaa ettei. Kannustaa silti että osallistu vain. Unohtaa silti se ilmoittautuminen ja muistaa se nyt vasta työpöydän ääressä.
Tarkistaa kolmannen lapsen ylimääräinen tapahtuma. Varustaa hänet rahavaroin sinne osallistumiseksi.
Poistaa kalenterista lasten yksi, kaksi ja kolme tapahtumia ensi viikosta eteenpäin.
Lisätä kalenteriin lasten yksi, kaksi ja kolme koulutapahtumia tästä viikosta eteenpäin.

Ja minä kun olin eilen päivällä niin ylpeä siitä, että sain varattua yhden lääkäriajan ja peruttua yhden lehtitilauksen kerrankin ajoissa.

*

Minulla on joku outo kommunikaatiokatkos lääkäriasemavastaanottovirkailijoiden (eikö olekin upea sana!) kanssa.
Yritin varata kontrolliaikaa ja se täti luurin toisessa päässä sanoi että täällä lukee että ensi tai seuraavana syksynä.
Minä sanoin että otetaan tälle syksylle, kun haluan vähän tarkennusta näihin saamiimme ohjeisiin.
Täti sanoi että hänpä kysyy.
Sitten se luki ne ohjeet jotka olimme saaneet. Minä yritin selittää että haluan jonkun ottavan tästä asiasta nyt hoitovastuuta ja siksi se pahuksen kontrolli tälle syksylle, kiitos.
Taas se täti meni kyselemään joltain.
Ja se luki uudestaan ne ohjeet minulle.
Sanoin että tiedän ne jo, mutta kuka asiasta vastaa kesän jälkeen? Että se kontrolliaika, kiitos.
Täti sanoi että pyytääkö hän lääkäriä vaikka soittamaan.
Minä kysyin, että eikö me nyt todellakaan saada sitä kontrolliaikaa tälle syksylle?
Täti sanoi että varataanpa.
Minä sanoin että sitähän minäkin, sitä olen koko ajan pyytänyt.

Tuli mieleen semmoinen kerta kun en meinannut millään päästä puhelinkerberoksen ohi, kun se tivasi vain että miksi? Minä en ymmärtänyt kysymystä: kun kerran on sanottu että kerran vuodessa kontrolliin, niin siksi. Mutta se oli väärä vastaus. Oikea vastaus oli se, että minulla on niin huonot geenit, siksi pitää käydä lakkaamatta lääkärissä. Kun sanoin niin, sain heti ajan.

*

Viime aikoina ruokapöydässämme kuultua (asiattomasti asiayhteyksistään irrallaan, älkää kiltit soittako lastensuojeluun, pystyn selittämään ihan kaiken!)

heitto nro 1): älkää sit taas tulko kotiin kännissä riehumaan ja taas tuoko jotain kaveriporukkaa mukana

heitto nro2): isä, minkä me sille voidaan että sä olet valinnut väärän vaimon, olisit valinnut paremman


(edit: kootut selitykset. Heitto1: lapset eivät halunneet lähteä mihinkään vappuriehaan, sanoin että me menemme sitten kahdestaan lakitukseen. Oikeasti ruokin tyttöjen kavereita ja paistan munkkeja. Heitto2. HraH ihmetteli jotain minun puuttuvista velhovoimistani tai jotain, harrypotter oli ydinaiheena)



maanantai 28. huhtikuuta 2014

maanantai

taasen mennään maanantaissa *huokaus*

*

Kissalla ei ollutkaan idioottipattia, se oli koko eläin täynnä muuten vain.
Sarjassamme asioita, joita mieluummin jättäisin tekemättä, osa1: kissan peräprutkauttaminen.

*

Suloisista pulluraposkistani suurin täyttää tänään viisitoista. Käsittämätöntä.
Olen viisitoista vuotta ollut kypsä ja vastuullinen ja kaikkitietävä äiti.
Todella käsittämätöntä.

Siis se, että vielä toistaiseksi kukaan ei ole käräyttänyt minua huijauksesta: hän esiintyi kypsänä ja vastullisena, vaikka hänellä ei ollut hajuakaan siitä mitä oli tekemässä.

Menin eilen illalla ylen nostalgisena jutustelemaan Isoveljen kanssa. Se pisti kirjansa kiinni ja huokaisi. Kysyin että häiritsenkö ja viitsisitsä mitenkään?
Isoveli vastasi: joo vähän ja viitsisitsä mitenkään antaa halin ja mennä sit.
Annoin. Menin.

*

Viikonlopuissa kiinnostavaa on se, että toiset päivät voivat kasautua täyteen kaikenmoista puuhastelua ja se on hyvä. Ja toiset, ihan yhtä täyteen ahdetut päivät, ovat ahtautuneisuudessaan rasittavia.
Lauantai oli sellainen hyvä ahtauma, sunnuntaina meinasi iskeä ahd.
Luulen, että sillä on jotain tekemistä aikataulujen kanssa: lauantaina touhusimme kaikenlaista ilman aikatauluja, sunnuntaina aikataulutettuna.


torstai 24. huhtikuuta 2014

venkuraa ja muuta ahd.

epäolo jatkuu. Kaikkina tämän viikon työaamuina olen pohtinut, löytäisinkö jostain reitin varrelta kannon, jolle  voisin istua ja nyyhkiä sydämeni kyllyydestä. (en tiedä miksi ihmisen pitäisi istua kannolla itkemässä. Mutta niin vain pitäisi. Vaikka se olisi kyllä kovasti epäkorrektia, koska elämäni on täyttä ja hyvää, aurinko paistaa ja kaikkea sentapaista)

Kissa on kipeä, sillä on varmaan taas se idioottipattisyndrooma (se on suomeksi että kissan sieluun sattuu ja sillä on koko ajan pissahätä). Välillä se on ihan hyvä ja leikkii. Hetken päästä se taas kituu jossain sängyn alla onnettomana. Höh ja pöh.

Hiiri on kipeä. En tiedä mikä syndrooma hiiriin voi tulla. Mutta tähän pitää lakkaamatta vaihtaa paristoja. Se ei ole vielä huomannut että vaihdan niitä samoja, enkä uusia.
Ehkä silläkin on joku idioottipattisyndrooma.
Voikohan hiirten sieluihin sattua?

*

Melkein joka aamu näen semmoisen kaupunkiliikuntapaikan vieressä minua iäkkäämmän naisihmisen. Hän on siihen liikuntapaikan nurkalle parkkeroinut pyöränsä ja siinä vetelee kessua keuhkoihinsa.
Siitä tulee aina mieleen ne kaksi nuorta naista jotka taannoin näin kuntosalin ulkopuolella. Sievät vaatteet oli heillä ja tukka laitettu ja sellaiset pakolliset ravistimet täynnä mitälie proteiiniheralillinkiä. Ja tupakat suupielessä.

Niistä sievistä naisista taas tuli mieleen kun kysyin ruokapöydässä että miksi selfiessa pitää poseerata vekurassa.
Kuulemma siksi että poninhäntä näkyy. Että jos on laittanut tukan ponnarille niin sitten pitää poseerata niin että se ponnari näkyy.
Vihdon ymmärsin että sen takia täytyy kokovartalokuvassakin venkuroitua: että näkyy yhtaikaa etu- ja takapuoli.
Yritin venkuroitua peilin edessä.
Minusta näkyi vain keskiosa.







keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Pyöräkellariraivo

Oletteko huomanneet semmoista, että toiset päivät - olkootkin vaikka kuinka hyviä, iloisia ja aurinkoisia - ovat toisinaan ihan grr ja aargh?
Että vaikka miten kampeaa, niin koko ajan vain vaikertaa vastaan?
Eilen kotiin pyörällessä yritin olla kypsä ja tutkailla tunteitani ja ottaa ne vastaan ja ties mitä elämäntaidollista diipadaapata, mutta ei. En vain seestynyt.

Ja sitten minua oli vastassa tämä:



Grr.

Joka ikinen aamu kun lähden ja joka ikinen iltapäivä kun palaan, järjestelen pyöräkellarin. Lähtiessä kaivan fillarin esiin ja takaisin tullessa raivaan sille pysäköintipaikan.

Kuten kaikki tiedämme, lämpimässä hämärässä valvomattomassa tilassa elottomat olennot (esim. pyörät) alkavat leikkiä jotain vauhdikasta. Menevät sijoiltaan, toisin sanoen - mikään mahti maailmassa ei saa minua uskomaan että juuri eilen tai tänään se pyörä jonka ohjaustanko on vääntynyt, jonka takarengas on puhki ja eturengasta ei olekaan, olisi kuljettanut jonkun pikkumummon kauppaan tarjouskahviostoksille. Jotain mystistä siellä tapahtuu, ihan selvästi. Jotain mikä aiheuttaa lakkaamatonta ja toistuvaa kaaosta. Ne vaeltelevat. Puhkikumiset käyvät deittailemassa nuoria ja makeita aktiivifillareita.

Pyöräkellarissamme on kolmenlaista kerrostumaa:
- niiden vanhojen asukkaiden, jotka hätinä kykenevät ulkoilemaan rollaattoreilla, toiveikkaasti säilömiä retrohenkisiä huoltamattomia ja ulkoilemattomia pyöriä
- pyöriä jotka ulkoilevat hyvin satunnaisesti
- pyöriä jotka ovat aktiivikäytössä
Sen lisäksi on kaksi pyörää, joiden omistajat eivät osaa käyttää pyörän jalkaa (seisontatukea!) tai lukkoa, ja jotka ilmeisesti heitetään pyöräkellarin ovesta sisään kauhealla kiireellä keskelle keskilattiaa.

Olen muutamaan kertaan jutellut asiasta yhtiön päättävien elinten kanssa: kyllä aina talkoopäivänä siivotaan vanhat pyörät pois.
Niinpä kai. Niitä vain ei ole. Ne pienet toiveikkaat mummoset käyvät vuodesta toiseen kiinnittämässä siihen tahkoonsa uuden entistä ehomman nimilapun. Tai kotipalvelutyöntekijä käy. Tai hulttiolapsenlapsi. Joku kuitenkin. Vaikka mummo on kyörätty vanhainkotiin jo kolme vuotta sitten.

Olen muotoillut päässäni kansalaiskirjettä asiasta: joko aktiivipyörille tai sitten passiivirekisterille tarvitaan erillinen säilytystila jostain.


tiistai 22. huhtikuuta 2014

taas mennään

Ahne kun olen: vielä yksi päivä lisää vapaata, jooko?

Ehdin ottaa päikkärit vain yhtenä päivänä, ja hraH pelasi melkein koko palapelin itsekseen - minulle jäivät vain taivaat. Höh ja pöh.
Paitsi että oikeasti kyllä tykkään reunoista ja taivaista. HraH aloittaa aina jostain keskeltä, se tuijottaa jotain pientä yksityiskohtaa ja alkaa etsiä sitä palaa ja sen viereisiä paloja. Minä katselen mimmoiset jalat ja kädet niillä paloilla on ja yritän löytää niille kavereita. Niin että taivaat sopivat ihan hyvin, liian yksityiskohtaiset kuvat vain häiritsevät. Mutta vähän pitää väriä olla, ei pelkkää sinistä.





Aika paljon aikaa meni näissä puuhissa:

veljekset komulainen - hautaamme mitä vain, milloin vain.
Isoveli puuttuu kuvasta, sillä oli duuni kesken

ovat ne eri epeleitä. Mutta paljon paljon oletettua enempi niistä kyllä jäi ja jää meidän aikuisten vastuulle. Ei pysty pieni ihminen käsittelemään niitä ihan yksikseen.

Kyllä tulee ihminen hyvälle tuulelle kun katsoo sitä tohinaista ruopsutusta ja kuopsutusta (niin kauan kun ei ajattele sitä työmäärää, mikä tuossa laumassa vielä on...).

*

Pidin melkein koko viikonlopun fläpä-/kompuutteritaukoa. Teki sielulle ja mielelle hyvää.
Eilen yritin tehdä valmiiksi yhden pitkään roikkuneen valokuvakirjan. Kone otti ja meni juntturaan juuri viimeisellä minuutilla, pitää aloitaa koko ihmeen kirjan lataaminen uudestaan.
Tuli semmoinen olo, että ehkä juuri siksi se on jäänyt viimeksikin kesken.
Pahuksen tietotekniikka. Grr.



torstai 17. huhtikuuta 2014

torstai.

torstai-torstai-torstai!

Meillä oli eilen prh-kokus aiheesta pääsiäisruokailu, vaikka hraH yrittikin sabotoida sitä johtamalla keskustelua harhaan, enimmäkseen Isosiskon suureksi kiusaksi. (sivujuonne: Isosisko on päässyt murkkuiässään siihen vaiheeseen, jonka Isoveli puolestaan - valitettavasti - tuntuu jo ohittaneen: alati kasvavaan ja tajunnanräjäyttävään hyväntuulisuuteen. Mukava vaihe, mutta ilmeisesti valitettavan lyhyt.) Isosisko ja hraH siis sanailivat joviaalisti mutta asiattomasti läpi kokuksen.
Saimme kuitenkin kerättyä kasaan viikonlopun ruokalistan: kalaa, lasagnea, hampurilaisia.

Jatkoimme prh-kokusta aiheella lähestyvien naamiaisjuhlien pukeutuminen: meidät on kutsuttu pukujuhlaan tai semmoiseen. Isoveli on mitä ilmeisimmin siis ohittanut sen murkkuiän joviaalisen hyväntuulisuusvaiheen ja on siirtymässä jonkinmoiseen antakaamunnytolla-vaiheeseen - ilmoitti että hän voisi olla Näkymätön Mies ja olla jossain muualla juhlien ajan.
Jäin vähemmistöön vaatimuksineni jostain perheensisäisestä yleisestä ja yhteneväisestä teemasta.
Kostoksi aion olla troglodyytti.

*





keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

keskiviikkoketutus

Olin eilen koko päivän ihan plääh ja aargh ja murgh, vaikka koko päivä oli oikeasti tosi hyvä päivä, pelkkiä mukavia, iloisia ja valoisia asioita tapahtui.
Ilmoitin kotiintullessani hraH:lle että hän on sijaiskärsijä, ja sitten sekin mokoma kyöni olikin niin mukava ja lempeä ja kelpomies että aargh. Meni hukkaan koko päivän keräämäni hyvä aargh. Yhtään en päässyt rätisemään.
Ehkä kannatti sanoa oikein ääneen että nyt muuten ottaa hattuun ihan kaikki.

Vasta illalla muutuin hyväntuulikseksi.

*

Onko muillakin semmoinen olo että tänään on jo torstai?
Meillä oli kaikilla aamulla. Lievää levon kaipuuta ilmeisesti ilmassa.

Minä menin illalla kaikesta ylenpalttisesta iloisuudesta ylikierroksille ja sitten valvoin pitkin ja poikin yötä ja murehdin illalla kuulemiani iloisia asioita (vai onko se sitten ilohdin?).  Turhauttavaa semmoinen vatuloiminen. Vaikka toisaalta kyllä mukavampaa on tietysti ilohtia kuin murehtia.

Kyllä olen huomannut että illat ovat herkkää aikaa.
Minun ei pitäisi käydä töissä iltaisin, ei ainakaan kokouksissa (eilen tuplakokous)
Minun ei pitäisi katsoa mitään mieltäjärkyttävää telkkarista
Minun ei pitäisi lukea mitään kirjoja, joissa on jännittäviä käänteitä
Minun ei pitäisi syödä liikaa.
Mutta ei myöskään liian vähän.
En saisi saada huonoja uutisia.
Enkä myöskään hyviä (eilen illalla, kesken kokouksen)
Ja oikeastaan koko päivän pitäisi olla ihan vain tylsä.
Muuten lakkaan nukkumasta, ja se on noin yleisen olotilan kannalta vähän uuvuttavaa. Onneksi suunta on viime aikoina ollut pikemminkin yönukkuisa kuin yökukkuisa.

*
Eilen kun lähdin töistä kotiin oli joku kuvottava röntsävarpainen tipulintu yrittänyt tehdä pesän pyöräkoriini. Likaisia linnuntassunjälkiä oli joka puolella ja sitten oli jo vessanpaikkakin valittu sieltä pyöräkorin nurkasta. Vähän ällöttävää jos minulta kysytään.
Mutta eivät kysyneet, mokomat pesimäinnokkaat tipuset.

Västäräkki on tältä vuodelta jo bongattu, kesää kohti mennään.

*





tiistai 15. huhtikuuta 2014

tiistainarina

yritin aamulla keskusteluttaa laumaa aiheesta pääsiäismenu.

Croissanteja, sanoi yksi.
Niin mut pitää jäädä tilaa pääsiäismunille, sanoi toinen
Otetaanko me aamupala päiväruuaksi? kysyin minä
Brunssi, sanoi kolmas
Eikun aamupalaksi, oikaisi ensimmäinen
Mut mitä me syödään, yritin
Croissanteja, sanoi se ensimmäinen.

Jäimme kehään jonka sisärenkaalla pyörivät croissantit ja pääsiäismunat ja ulkokehällä elämän epäreiluus noin yleisesti ottaen. (mm. se, että harrypotterelokuvat lähetetään maanantai-iltaisin vaikka mitä väliä sillä on kun ei kumminkaan saisi niitä katsoa + *syyllistävä huokaus*)

Kun olin menossa ovesta ulos joku huusi että pihvejä, syödään pihvejä.

Juuri nyt en jaksaisi.
En niin yhtään mitään. En pihvejä, töitä, tätä päivää enkä mitään muutakaan. Plääh ihan kaikelle.

En jaksaisi potevia lapsukaisia. Enkä varhais- ja murrosikäisiä. Enkä omaa typerää keskenkasvuisuuttani.
Enkä jaksaisi oikeastaan yhtään mitään vaan haluaisin mököttää jossain yksinäisessä kolossani kaikessa rauhassa.
Totisesti, plääh.

Kirjoitin eilen muistikirjaani:...että koskaan ei tule valmiiksi vaan aina on muutos. Aalto.
Tänään ollaan selkeästi hyvin lähellä aallonpohjaa.
Höh ja pöh sille.

maanantai 14. huhtikuuta 2014

leppoisa viikonloppu

olipa rentouttava viikonloppu!

Etukäteen näytti huolestuttavasti siltä, että tulemme ja menemme aivan holtittomasti, ja että minä seison eteisessä jonkinmoisena lähdönselvittäjänä.
Vaan eipäs: olikin monenmoista pientä mukavaa touhua, kaikki tulivat ja menivät ja aina välillä kokoonnuttiin yhteiseen pöytään höpöttelemään.

Jos nyt hakemalla hakee jotain korjaamista, niin sää- ja parveketilanne. Parvekekalusto ei poikiintunut parvekkeelle, vaikka kuinka tuijotin ovensuussa. Ja sunnuntaiaamun sää oli lohduton. En sitten istunut edes kynnyksellä kahvimukeineni.

Kostoksi menin aamupalan jälkeen takaisin sänkyyn lueskelemaan ja loikoilemaan. Kuuntelimme radiota, kommentoimme laiskasti, olimme vain. Välillä kävin lastaamassa pesukoneen.
Ei olisi pitänyt.
Toinen seuralaiseni (hraH) epähienosti nukahti, ja toinen (kissaeläin) noudatti perheemme sääntöä "kun pehvansa nostaa, paikkansa menettää":

mun paikka, ihan selkeesti


Odotan pääsiäistä. Iloa, kevättä, oloa.

kukat kuuluvat minulle, kirja jollekulle toiselle

Sain oivalluksen, juttelimme siitä illansuussa hraH:n kanssa: musta on mukavaa kun me kasvetaan yhdessä, se sanoi juuri kun olin nukahtamaisillani.
Niin minustakin.

*

Muutama hassu aamu gerbiiliarmeijan rynnäkköön. Pikkusisko järjesti (!) itselleen ja ötököille kyydin. Minua ja hraH:ta nauratti kun ajattelimme että Pikkusisko ja ne öttiäiset istuvat rivissä mummin auton takapenkillä, ötököillä on tietysti ruudulliset kulkurinnyytit mukanaan ja pienet termospullot eväänä ja ne heiluttelevat jalkojaan penkinreunalla.

*

Tämä ja kolme seuraavaa viikkoa ovat lyhennettyjä, ei hullumpaa.




perjantai 11. huhtikuuta 2014

lähestyy

kohta tulen taas vanhemmaksi. Tai aikuisemmaksi. Tai kypsemmäksi. Ihan kuinka vain.
Ei haittaa, ei ole ikäkriisiä. En ole vieläkään aikuistunut. (minusta on itse asiassa tosi pelottavaa, että maamme päätösvaltaa käyttävät ovat vain pikkuisen vanhempia kuin minä. miten ne voivat olla niin aikuisia? ihan edesvastuutonta.)

Sanoin hraH:lle että ajattelin istua syntymäpäivänäni parvekkeella ja juoda aamulattea ja syödä aamucroissantia ja napostella mansikoita ja lukea kirjaa.
Se tuijotti minua. Sitten se tuijotti parveketta ja taas minua.
No, onhan siellä toi porrasjakkara, se sanoi. Ja eikö sulle sitäpaitsi tule vatsa kipeäksi niistä croissanteista?

Väitin ylevästi että ne ovat vain teknisiä muotoseikkoja.
Sitten kysyin että leikkaanko sille hullujenpäivien kuvastosta vähän ostosvinkkejä, se kun on sopivasti suuressa pääkaupungissa tänään.

Olin ajatellut kaikenmoisia mukavia ja ihania ja sympaattisia lahjoja itselleni, kuten aina.
Sitten tulin katsoneeksi keskenkasvuisen nuorison ruokailutahtia, jääkaappia ja pankkitiliä. Kuten aina.
Ja lopputulos oli kuten aina.
Jee.

torstai 10. huhtikuuta 2014

juomasuunnitelma

kirjoituslama, en keksi mitään järjellistä sanottavaa.

Irrallisia ja irrationaalisia juomasuunnitelmia

- olisi kiva istua sängyssä tyyny selän takana ja juoda kaakaota. Ja lukea kirjaa.
- kun tulen isoksi ja aikuiseksi rupean pitämään konjakkia yöpöydän kaapissa. Sitten voin ottaa yömyssyn
- olisi kiva istua parvekkeella ja juoda lattea kauniista lasista. Ja syödä mansikoita ja croissanteja. Ja lukea kirjaa. Raikas tuuli puhaltelisi leppeästi ja maito olisi semmoisessa kannussa, mistä me yhdessä hraH:n kanssa haaveillaan.

Syitä miksi ei
- läikytän kumminkin.
- läikytän kumminkin
- jos avaa parvekelasit niin että tuuli voi puhallella, kissa hyppää kaiteelle ja massan hitaus aiheuttaa sen että se lötsähtää alas kaikki seitsemän kerrosta.

*



keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

mikä laulaen tulee...

Näin alkukeväästä peippojen laulu on voimallisen riemukasta ja riehakasta.

Kuuntelin peipposia kotiin polkeillessani ja aloin miettiä kevätlauluja, ja sitä kokoonnutaanko tämän päivän kouluissa enää laulamaan yhteislauluja. Ei kaiketikaan.

Hamassa nuoruudessani kävin pari vuotta koulua ihan maalla: meidän koulunjohtaja oli innokas kuoromies ja suuri laulaja. Kun Hyki (sit eius terra levis) lauloi, seinät raikasivat ja räkä lensi kolmanteen penkkiriviin asti. Kirkkokuoron kantavia voimia oli hän.
Turha sanoakaan, laulaminen oli kovassa kurssissa siinä koulussa.
Ja niiltä jäljiltä, sen parin vuoden ajalta, osaan ihan mielettömän määrän lauluja.

Aamuisin kokoontui koko koulu, kaikki sen neljä luokkaa, koulun ylä- ja väliaulaan aamunavaukseen. Runtti ja Hyki vuoroaamuin polkivat perä keikkuen harmonista virrentynkää ja sitten kuultiin opettavainen tarina pakanalähetysvihosta. Hirmu usein laulettiin että joutukaa sielut on aikamme kallis, vuotemme virtana vierivi pois. (muuan vanhempi kansalainen minua taannoin oikaisi että se on kyllä vuoteemme virtana vierivi pois, ja että se kertoo ankeasta tulevaisuudesta vanhainkodissa), ja ainakin neljä kertaa yhden lukukauden aikana kuultiin tarina Kuinka kohtasin puhuvan Koko-gorillan.
Tämä nyt ei kuitenkaan ollut se tarinani pointti, vaan se, että laulettiin.

Osaan ihan valtavan määrän virsiä - niiden aamunavausten ja uskonnontuntien ansiosta - mutta niillä vanhoilla sanoilla.
Ja kaikki parhaat laulut olen oppinut siinä pienessä maalaiskoulussa.
Järjestelmällisenä miehenä ja Rauman seminaarin kasvattina Hyki toteutti musiikkipedagigiikkaa siten, että joka musantunnin alussa opeteltiin musiikinkirjasta uusi laulu. Ja sitten kerrattiin vanhat laulut aikajärjestyksessä tuoreimmasta vanhimpaan, viimeisenä laulettiin vielä se uusi opeteltava laulu.
Kouluvuoden aikana oppii kuulkaa laulun poikineen tuolla menetelmällä. Minä olin Hykin oppilaana puoli vuotta ja osaan vieläkin puolet kuudennen luokan musiikinkirjasta ulkoa.
Koska laulu ehkä opeteltiin kirjasta, mutta laulettiin ulkomuistista.

Laulukoe (nyk. musiikinkoe) oli semmoinen, että Hyki kirjoitti (tai ehkä sittenkin järjestäjä, luultavammin) kaikkien lukukauden aikana opeteltujen laulujen nimet paperilipuille ja ne liput pantiin openpöydälle ja sitten jonojärjestyksessä käytiin nostamassa laulu ja laulaaluikautettiin se, ulkomuistista, kaikki säkeistöt. En muista, pitikö laulaa siinä openpöydän vieressä vai saiko mennä oman pulpetin viereen joikaamaan. Piti yrittää vähän katsoa, missä on se lappu jossa oli joku helpohko ja se oolannin sota oli kauhia, eikä mielellään Palaja Sorrentoon. (muistatko sä meren laajan, joka luona kodin armaan...)
Ne laulut oli tosiaan syytä osata ulkoa, koska tuli miinusta laulunumeroon jos ei osannut. (miinusta tuli myös laulutaidosta, siitä jos ääni ei kuulunut tarpeeksi kauas, ulkonäöstä ja siitä kenen lapsi oli. Minä osasin laulut +, ääni ei kantanut - ja olin lapsena neutraali: vanhempieni tunnolla ei ollut suuria rikoksia arvon koulunjohtajaa kohtaan, eikä hän ollut opettanut heitä heidän hamassa lapsuudessaan, mutta he eivät myöskään olleet kunnanjohtajia tai kirkkokuorolaisia; laulantanumeroni oli plusmiinus-nolla siis, eli muistaakseni kasi tai seiska.) (samaa arvosteluasteikkoa käytettiin kaikissa aineissa. Paitsi liikunnassa sai plussan jos kuului paikalliseen urheiluseuraan. En kuulunut)

Ennen kevät- ja joulujuhlaa kokoonnuttiin saliin laulamaan kevät- ja joululauluja.
Harjoittelemaan, ettemme häpäisisi itseämme koulun ja vanhempien ja kaikkien kunnan merkkihenkilöiden silmien edessä.
Laulut laulettiin oikein tosissaan, sali raikui
Osaan ihan mielettömän määrän kevätlaulujakin, vaikka olin siinä koulussa vain yhden kevätjuhlan verran.

Mietin tuossa polkeillessani, että kyllä niistä vanhoista hyvistä kevätlauluista saa kyllä sille pelottavalle ja pahalle Suvivirrelle kelpo kilpailijoita.
Ja lauloin matkan varrella kaikki mitkä muistin.

Kevätriemua laulu nyt lintujen soi,
soi riemua lauluni mun.
Juhlavaippansa niityn kukkaset sai
jälkeen talven valloitetun.
Päivä kimmeltää,
Päivä kimmeltää
kuoro lintujen yllämme heläjää,
on kevään kultainen aika.

Tai

Murheesi suista
ilmasta puista
soi riemuvirsi, tuoksuu jo maa
Kas virta vielä
tanssivi tiellä
päin merta mennen noin vaahtoaa
Nyt rintaraukka riemusta lyö
jäi kauas taakse talvemme yö
Murheesi suista
ilmasta puista
soi riemuvirsi, tuoksuu jo maa!

Tai
On kesän kirkas huomen
ja suvi sunnuntain
Ei liiku lehti tuomen
(ja diida-daa-a-da-daa?)
Saan kohta nähdä haassa taas lehto-orvokin
ja äidin kukkamaassa on paljon muitakin.


Noista kaikista lauluista lempilauluni on tuo Murheesi suista. En pysty sitä oikein laulamaankaan, vaan alan aina vähän kyynelehtiä:
nuoruutta soipi viidat ja haat
nuoruutta niistä itsekin saat
Siis riemumiellä laula sä siellä 
nuoruus on suurin lahjoista maan!

Tietysti kevätjuhlassa laulettiin myös Oolannin sota ja Hurraa me nuoret meripoijat ja Tein minä pillin pajupuusta ja maakuntalaulu ja muutama isänmaallinen laulu (ehkä On maista kaikista sittenkin?) Ja ehkä ohjelmassa oli näytelmä ja rehtorin puhe. Mutta enimmäkseen yhteislaulantaa.

*

Yläkoulun kevätjuhlassa täällä kaupungissa oli kevätjuhlassa pakollinen runonlausuntaesitys ja pakollinen tanssiesitys, missä oli samat liikkeet kuin joulutanssiesityksessä, mutta joulutanssissa niillä oli tonttulakit ja kevättanssissa harsohameet. Ne menivät semmoiseen riviin ja sitten lopussa hetkuttivat semisti avokaulaisia yläkroppiaan kohti teinimursuviiksiriviä. (näin paheksuu epäliikunnallinen hikipinko, jolla ei ollut eikä ole vieläkään mitä hetkuttaa)
Koulun kuoro lauloi sen pakollisen runonlausunta- ja tanssiesityksen jälkeen että
Koulu on loppu ja elämä alkaa
poissa on hoppu ja niuhotus muu
Reksi saa hyppiä taas tasajalkaa
vaan meiltä nyt oppi ja työ unohtuu.

*

HraH tunnisti näistä lauluista yhden (suvi-sunnuntain) - ja sillä oli tuo diidadaa ihan samassa kohdassa kuin minullakin!
Keskenkasvuinen nuoriso ei tunnustanut tunnistavansa yhtäkään.
Taas on ihmisellä missio: yhteislaulanta.


tiistai 8. huhtikuuta 2014

edessä loistava tulevaisuus

Vihdoin ratkesi se, mitä elämälläni teen!

Olen vuosikaudet pähkäillyt elämää ja eksistentiaalituskaa ja miettinyt että onko minun kohtaloni joogata ashramissa jossain intiassa ja kärsiä elinikäisestä punataudista vai rupeanko luomuturnipsiviljelijäksi ja villanhuovuttajaksi tai kenties savikäsityöläiseksi.
Kun kumminkin kuuluu ihmiselle tulla eksistentiaalikriisi ja pitää tempautua irti tyhjyydestä ja turhuudesta ja löytää se mitä on aina halunnut tehdä.

Minulla on vain ollut ylitsepääsemättömiä esteitä sisäisen kutsuni toteuttamisessa. Luomuturnipsiviljelyä rajoittaa liki hysteriaa hipova multakammoni (yök!) ja ajoittain kukkiva heinänuhani. Sekä kyvyttömyys viettää aikaa alkeellisissa mökkiolosuhteissa.
Intiaan en taas halua mistään hinnasta ja muutenkin tuo ashram kuulostaa jotenkin vaivalloiselta kohtalolta ihmiselle sekin, varsinkin jos on luontojaan kankea, eikä tahdo päästä ylös lattialta edes tavallisesta istunnasta. Saati sitten lootusasennosta.

Mutta eilen se sitten ratkesi.


Minun sisäinen kutsuni tekee minusta gerbiilinkopinleikkaajan.

Voin istua keskellä eteisen lattiaa ja heitellä kissalle palloa ja komennella keskenkasvuisia ja olla tapahtumien keskipisteessä ihan koko ajan ja toteuttaa samalla sisäistä kutsuani ja syytää maailmalle kenoja koppeja toisensa perään.
Tämä tässä on ihan deluxemalli, laajan ja pitkäjänteisen kehittelytyön tulos. Siinä on kaksi ovea ja kattoluukku ja kuten tarkkaavaiset huomaavat, kaksi seinätöntä seinää. Se asemoidaan puoliksi gerbiilipurujen alle semmoisella tavalla että ne seinättömät seinät ovat sen gerbaarion seiniä vasten ja sitten voi salakurkistella ötököiden pesäkolon tapahtumia. (jos ne siis vain suostuvat pesiytymään tähän tekeleeseen)
Jee ja aplodeja sille.

Olen tehtaillut tämmöisiä nyt kaikista niistä pahvilaatikoista joita meillä oli, lähitulevaisuutta silmälläpitäen ja alan olla aika taitava.
Kyllä en ymmärrä ettei hraH heti vilpittömästi minua kannustanut tässä keski-iän löytämisessä, kun kerrankin en ollut lähdössä ashramiin vaan jäämässä kotiin. Ja kun vielä sanoin että olen siitäkin kelpo vaimo että suostun katsomaan jalkapalloa ja maistelemaan oluita. Että olisi tyytyväinen vain. Voisin kumminkin valita ne luomuturnipsit, foliohatun ja jonkun vihervän tursomehun.




maanantai 7. huhtikuuta 2014

koko viikonloppu oli ihan erilainen

Kaikenmoista yllätyksellistä mahtuu viikonloppuun.

Viikonlopun plään oli
hieroja
liikuntaa (sauvontaa /kävelyä?)
opiskelua
lojuntaa.

Lopputulema...

Perjantaina laahasin itseni hierontaan. Edellinen kokemukseni on liki kahden vuosikymmenen takaa, kerta joka tuolloin johti kaikkien aikojen pahimpaan migreenikohtaukseen.
Tämänkertainen käynti vaati keskimääräisen paljon henkistä tsemppaamista. Seuraava aamu ei ollut hyvä, jos nyt ei aivan pahakaan. (mutta peruin seuraavan ajan, en uskalla riskeerata)

Tämän pelottavan tapaamisen jälkeen treffasin Pikkusiskon kaupungilla, koska elämää tärkeämpi asia, uusien pikkuystävien kuvaaminen oli unontunut. Menimme siis fläpällä varustautuneena takaisin eläinkauppaan kuvaamaan pikkuja.
Mukava eläinkaupan poika hymyili ja sanoi että mä ajattelinkin just teitä. (ei hyvä; äidinvaisto tietää kyllä!) Että kun meillä on tuossa kopissa neljä öttiäistä, niin se yksi jäisi ihan yksin, eikä sitä oikein varmaan saa ujutettua mihinkään laumaan enää mukaan. Että miten on, luuletteko että voisitte tarjota kodin myös sille. (no just, tiesin tämän)
Pikkusisko alkoi pompahdella ja hyppiä ja virnistää koko naaman leveydeltä.
Minä kysyin että riittääkö sen meidän tilaamamme saavin tilavuus.
Nyt niitä on sitten tulossa neljä. Voi räkä.
Kysyin Pikkusiskolta että mitenkäs, keksitkö nimen tälle yhdelle vielä vai menikö koko pakka uusiksi, jokeripokeripoks. Pikkusisko sanoi, että Jokeri olisi aika hyvä nimi ja minua alkoi ihan hulluna naurattaa. Mikäpä se muukaan voisi olla kuin Jokeri.

Muu keskenkasvuinen nuoriso on puolestaan melko voimakkaasti sitä mieltä, että meille tarvitaan kissa. Ne ovat halukkaita investoimaan siihen osuuksia kuukausirahoistaan, ottamaan sen yhteisomistukseensa ja tarjoamaan sille kodin sitten kun ne lähtevät omilleen. (juupajuu, näkisi vaan!)
Minä liityin veissipuukissa pentuvälityssivustolle.
Nähtävästi olisi aihetta liittyä myös eläintarhanperustajien sivustoille. Kuten nuoriso huomautti, enää puuttuu vain kenguru. Ja sinivalas.
Minä olen kauhuissani.
En halua mitään vastuuta. En. En. En.
Minä haluan kaikenmoisia kivuuksia enkä mitään eläinlääkärilaskuja, enkä rotukissanhoitokulunkeja.

*

Lauantaina olin ajatellut tehdä rapsakkaan kävelylenkin lähimetsässä ja ulkoiluttaa samaan syssyyn hetken kameraa. Törmäsin rappukäytävässä naapurin mummoon. Rapsakka metsälenkki vaihtui rollaattorikyydiksi lähikauppaan. Taapersimme lähikauppaan ja juttelimme omenapuiden leikkaamisesta ja siitä että on kyllä hiljainen talo meillä.

Sitten olin ajatellut opiskella tunnin-pari kirjastolla.
HraH:n opiskelukaveri hamailta menneiltä vuosilta oli kaupungissa jälkikasvuineen ja herrat kohteliaasti pyysivät minua liittymään seurueeseen.
Liityin.
Ja olin iloinen: on ilo nähdä ihmisiä vuosien takaa.
On ilo nähdä se sama kasvu, jonka itsessäänkin voi aistia - miten elämä tekee meistä erilaisia, pehmentää, syventää, tasaa - ja miten meissä kuitenkin on olemassa myös entinen.
Näissä kohtaamisissa saa aina takaisin pienen palan entistä itseään - meistä tuli muurareita, taksikuskeja, suutareita  - tänään voidaan hetki olla kuninkaita.
Puhuimme - ihan niin kuin silloin ennen - filosofiaa ja minä nautin kun herrat käyvät sanansäilää toisiaan vastaan.

Sunnuntaina meidät bongattiin kirkkokahveilta ja kutsuttiin kylään.
Koska keskenkasvuinen nuoriso oli jo ohjelmoinut itsensä ties mihin, otimme kutsun vastaan ja tutustuimme koko joukkoon uusia ihmisiä. Ilo sekin.

*

Koko viikonloppu oli ihan erilainen kuin sen piti olla.
Mutta ihan paljon parempi.



perjantai 4. huhtikuuta 2014

bangst - pankkiangst

 Voi helkatta, tuhosin oman tekstini.

No, sama uudestaan.

**

Keskenkasvuinen nuoriso on - kuten hyvämuistisimmat lukijat muistanevat - lähdössä maailmanvalloitukseen: Isoveli Ikuiseen kaupunkiin tarkastelemaan antiikin jämiä ja Isosisko puolestaan turskatansseille pohjoismaiselle Satujen saarelle.
Minä, lentopelkoinen ja muutenkin ahdistunut kun olen - kerin kierroksia tuhkapilvistä ja kaikesta semmoisesta ilmanalassa alati vaanivasta kauhuskenaariosta, mitkä voisivat aiheuttaa keskenkasvuisen nuorison jämähtämisen jollekin tuntemattomalle lentokentälle vailla ruokaa ja rahaa. Päädyin siis siihen tulokseen että nuo tarvitsevat jonkun sortin maksukortit, että voin syytää niille rahaa eväisiin.

Noin kuukausi sitten täsmäytimme kalenterimme maksukorttihankintoja varten: sellaisia päiviä, jolloin olisimme kaikissa sielun ja ruumiin voimissa, pankkien aukioloaikoina tavattavissa, ei ole mitenkään liikaa.
Eilen oli sellainen päivä.

Keskiviikkona etsin kaikki mahdolliset tositteet siitä että keskenkasvuinen nuoriso on sitä, jota he väittävät olevansa ja että me olemme heidän ainoat lailliset omistajansa. Etsin kolikkojemmat ja tarjosin mahdollisuutta viedä setelimuotoista irtorahaa pankkiin - kun kerran mennään, niin mennään kunnolla.
Ja menimme myös.

Kohtasimme eilen pankin sisäänkäynnillä sovittuna aikana koko lauma. Menimme sisään. Saimme kuulla että olemme tulleet väärään paikkaan.
Menimme ulos ja sisään viereisestä ovesta.
Jonotimme.
Pääsimme tiskille missä oli mukava virkailija, joka tehokkaasti ja näppärästi hoiteli maksukorttihommelit kuntoon.
Rahoja hän ei huolinut, ei seteleitä eikä kolikoita.

Menimme ulos ja sisään siitä ensimmäisestä ovesta.
Ovensuussa oli kolikkopiste, missä aloin ihmetellä toimintaproseduuria, samalla komensin hraH:ta ottamaan jonotuslipun kassatiskiasiointia varten.
En saanut sitä riivatun säästökarhua auki. Rupesin testailemaan valtavan avainnipun avaimia yksi kerrallaan säästökarhun ahteriin. Taakseni muodostui jono.
Virkailija tuli auttamaan: no voivoi tässä on avainnippu vaihtunut, mikäs avain se nyt oikein mahtaa olla, ja se rupesi kokeilemaan jokikistä avainta sen typerän säästökarhun ahteriin vuorostaan.

Sitten piti ravistella niitä kolikoita pussiin, täyttää kuitti ja sinetöidä ja ottaa turvanauha ja lisätä puhelinnumero ja leikata ja teipata ja vaikka mitä ja olin ihan hikinen.
Sitten aloitin koko sen saman rumban alusta ja jono senkun kasvoi vain.
HraH lepakoi luokseni ja minä kysyin että montako on vielä tiskijonossa. No se oli antanut lapun pois. Ja minä että ei me saada seteleitä tähän jättää, pitää mennä tiskille myös.
Minä täyttelin kuittia ja sinetöin ja leikkasin ja liimasin ja otin turvanauhoja ja pidin silmällä kassatiskijonoa.

Sitten tulin valmiiksi ja meidän numero pimahti näytölle ja menimme setelikirjekuorien ja lasten kanssa tiskille ja tuli virkailija joka sanoi että tässä on liikaa asiakkaita ja minä sanoin että ei ole kun lapset eivät kerta saa yksin asioida ja meitä on kaksi omistajaa näille lapsille.
Meidän taakse tuli joku joka halusi vaihtaa seteleitä kolikoiksi ja ainakin kolme virkailijaa tarvittiin selvittelemään sitä ja siinä kohden minä olin hikinen ja grr koska olin juuri sinetöinyt pussikaupalla kolikoita johonkin pankin pahvilaatikkoon, mikä kaikesta päätellen oli ainoa paikka koko pankissa, missä enää oli liikkeellä ihan oikeata rahaa.

Tuli ihan ikävä vanhoja hyviä aikoja, jollon mentiin hikisin käsin viemään kultapossua tiskille ja ne rahat menivät sellaiseen vinkeästi pyörivään masiinaan ja heti sai tietää että 11mk56p ja seteleitä oli 5mk ja virkailija kirjoitti ne parhaalla käsialalla sinne pankkikirjaan ja liimasi possutarran viereen.
Paitsi että ei minulla koskaan kyllä ollut ihan noin paljon rahaa.

Jonotimme kolme kertaa ja meitä palveli neljä eri virkailijaa ja äkkiseltään voisi tulla mieleen että sen homman voisi hoitaa ehkä vähän tehokkaamminkin.
Ja sitten tuli mieleen se että kun se yksi halusi kolikoita, niin niitä ei meinannut olla koko pankissa ja tarvittiin kolme virkailijaa sitäkin selvittämään.
Ja sitten mietin vielä sitä, että minä maksan palvelumaksua siitä että menen pankkiin itse sinetöimään ja teippaamaan ja liimaamaan.

*

Parempaa oli palvelu siellä eläinkaupassa, josta haettiin pikkuötökkätykötarpeet Pikkusiskon tulevalle pikkuötökkäfarmille.
Siellä oli oikein mukava poika joka esitteli kaikki värit ja mallit ja antoi Pikkusiskon kiivetä tikapuille ihmettelemään vaihtoehtoja ja kun se poika sanoi että täällä on tämmöiset pikkuveljet, tiesin minä heti että ne meille tulevat. Koska Pikkusisko ei pysty vastustamaan mitään pikkuista.
Ja niinpä myös kävi, kahden viikon päästä pikkuveljet muuttavat meille.
Kun kävimme illemmalla pyöräilemässä Pikkusisko sanoi että kun mä näin pikkuveljet, mun sydän ihan suli.

torstai 3. huhtikuuta 2014

pyöräilyangst

kaikenmoista pyörii päässä heti aamutuimaan.

Olen pyöräillyt työmatkapyöräilyä suunnilleen viikon verran: poden jatkuvaa huonoa omaatuntoa koska Pikkusisko pelkää myöhästyvänsä koulusta kun minä en ole samassa bussissa.
Kiva ajatella olevansa niin vaikutusvaltainen että saa bussit kulkemaan aikataulussa pelkällä hyytävällä läsnäolollaan.

Luulin että olisin ollut ihan rikki ja plääh ja ylämäkivastainen ja vaikka mitä, mutta olenkin vain ihan jee!
Aamuisin kuuntelen Puheelta pitkän uutislähetyksen ja iltapäivisin olen kuunnellut ihan vain omaa sisäistä höpinääni.


Olen ihan seko pyöräilyni kanssa. Ajan vain semmoisia reittejä, joissa on pyörätie (paitsi tänä aamuna jouduin autokaistalle kun joku tyhmä remppaheikki oli peruuttamassa juuri reitilleni), ja testattuani tänä aamuna kaupungin kautta kulkevan reitin, totesin että parempi kiertää pidemmästi rauhallisempaa kautta. Tulin ihan raivoisaksi kaikista autoista ja jokapaikkaan tööttöilevistä jalankulkijoista ja muista.


Olen muutenkin ihan seko, ja vaadin tietysti sitä samaa muiltakin:

1. Muut pyöräilijät. Ihan vinkkinä: meillä on oikeanpuoleinen liikenne: jos minä näytän kääntymistä oikealle, niin sinä (joka et näytä mitään) ohitat minut sieltä ulkokaarteen puolelta, et sieltä mihin minä olen kääntymässä. Etkä ainakaan käänny minun eteeni sisäkaarteelle, kun et kerta näyttänyt kääntymistä.
Ja rakkaat pyörälijäkollegat; käyttäkää hyvät hyttyset sentään kypärää ja suuntamerkkiä, tai edes jompaa kumpaa. Mieluummin sitten sitä suuntamerkkiä. Älkääkä nyt sitten ainakaan kruisatko tien laidasta toiseen vähän miten sattuu joka tienhaarassa.
Viime viikolla ajoin yhden tunnollisen ja kunnollisen nuoren naisen perässä ja kun pysättiin liikennevaloihin, minun oli pakko sanoa, että onpa ihanaa ajella perässäsi, kun valitset ihan oikeat, lailliset pyöräreitit ja näytät aina suuntamerkkiä. Että kunpa muutkin tekisivät niin. Se hymyili minulle niin kuin hulluille hymyillään.

2. Jalankulkijat. Oikealla. Oikealla. Oikealla.

3. Nuoriso. Ei laumoja.

4. Muut pyöräilijät (uudestaan). Jalkakäytävillä ei ajeta. Tai jos ajetaan, niin ollaan nöyriä. Kun ajetaan väärässä paikassa, on parasta olla nöyrä ja väistellä.

Yritin kerrata pyöräilijöiden ja autoilijoiden kohtaamissääntöjä. Totesin että hankalimmissa risteyksissä pääsen vähimmällä kun sovinnolla jalkaudun pyörän selästä. Hah! Silloin autoilijoiden on aina pakko väistää, eikä minun tarvitse tietää mistään mitään.

*

Itse asiassa epäilen, että olen maailman huonoin liikenteessä.
Luultavasti minun olisi ollut parasta pysyä siellä bussin kyydissä vain, saan aikaan vähiten vahinkoa.

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

karvasta asiaa

kyllä niin tietää ettei ole nuori ja vetreä enää.
Yhden hehkeän juhlallisedustuksellisen iltapäivän jäljiltä koko kroppani voihkii ja valittaa olemassaolonsa kurjuutta.
Semmoista se on, pitäisi vaan elää kurissa ja nuhteessa ja jättää juhliminen vähemmälle.

*

Isoveljen päähän on asettunut omien hiusten lisäksi myös muutaman ennenaikaisesti hiuksensa menettäneen sukulaisen kuontalo, jokseenkin runsaassa mittakaavassa ja somasti kihartuvassa muodossa.
Äkkikatsomalta Isoveljen pää muistutti luonnontilassa (siis enimmäkseen) joko a) tuulenpesää koivupuussa tai b) beefeaterin päähinettä. Isoveljen kuontalo on ollut legendaarinen tarinoiden ja hihityttävän kauhun kohde siskojen luokkakavereiden keskuudessa, ja Isoveljellä onkin yleensä ollut tapana varmuuden vuoksi hiukan pöyhiä päätään ennen pöytään käymistä silloin kun tytöillä on ollut päivällisvieraita.

Ponnekkaahkon, toistuvan ja painokkaan keskustelun tuloksena pääsimme hiusten kohtalosta senkaltaiseen yksimielisyyteen että leikkuu nyt ja leikkuu sit (konfirmaation lähellä, kesällä), sanoin että pitkä saa olla, kunhan sitä olisi edes vähän vähemmän. (ajattelin että jos ne jotenkin pystyisivät ottamaan vaikka joka toisen hiuksen pois, se olisi ihan hyvä)

Isoveli - hedonisti kun on - tilasi itselleen myös pesun, hieronnan ja mitä siihen nyt muuta kuuluukin, semmoista mitä minä en pihinä koskaan ota. Parturin sakset kävivät ja sikäli kun näin hiusainesta kärrättiin paikalta pois kottikärrykaupalla.
Minun mielestäni pojasta tuli söpö, hraH:n mielestä siitä tuli aikuisempi. Isosisko rääkäisi maanantain iltapalalla spontaanisti: "toi on ihan kaamee, mä haluun Isoveljen tukan takaisin, sitä on liian vähän!"
Isoveli oli muuten tyytyväinen, mutta olo oli vähän turhan kevyt ja ehkä siitä tuli sivuilta vähän turhan lyhyt. Karva kihartuu juuri ja juuri korvien alapuolelle.

Eilisillä sukukemuilla parturistädin mies oli jotenkin (miten nuo ikäsukulaiset sen oikein tekevät?) ohjannut keskustelun Isoveljen hiuksiin tyylillä sun pitäis mennä parturiin. Isoveli oli ystävällisesti kertonut juuri käyneensä ja että lopputulos on ihan liian lyhyt.
Setä oli sanonut että sun kannattais ehkä harkita parturin vaihtoa.
Jee.
Onneksi - ja poikaseni tuntien - keskustelu käytiin luultavasti humoristis-sarkastiseen sävyyn ja parturistätiä ainakin koko juttu nauratti. Isoveli oli kuulemma sanonut että hänellä on ainakin Isoisän hiukset ja isältäkin ne, jotka ovat jääneet matkan varrelle.

Isoveljen kummisetä kommentoi tuota mielestäni niin siistiä ja tyylikästä päätä: on se melkoinen tuulenpesä.
Minä totesin siihen, että olisitpa nähnyt sen pari päivää sitten. Ei se turhaan esittänyt koulun musaesitelmässä jimihendrixiä, jimi jää kakkoseksi. Vieläkin.

*

Minulla on kaksi täysin irrationaalista pelkoa.
1. pelkään että minua ammutaan kotimatkalla bussissa päähän
2. pelkään että jos syön kaksi palaa voileipäkakkua lihon muodottomaksi.

Ratkaisu: en matkusta bussilla vaan pyörällä ja söin kolme palaa.

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Hehkeä laifstaili jatkuu vaan

Tiedättekö semmoiset kutka pyöräilee retrohenkisellä polkupyörällä kori täynnä itsepoimittuja ruusuja ja narsisseja?

Osaan minäkin, ihan itse pyöräilin.


Kyllä minusta on jotenkin vähän työlästä polkeilla kokonaisen puuston kanssa. En ollut kovin sees taaskaan vaan aika hikinen.

Toisen puun pidämme itse, koska minulla pitää olla appelsiini-oliivilehto. Ja tuhoeläimet (felix domesticus) söivät tuhosivat sen edellisen viljelykasvini. (pyydän saada huomauttaa, että yritin kyllä suojella puustoani, mutta yön pimeät tunnit koituivat sen kohtaloksi.)

Toisen puun viemme synttärikukkana appiukolle, joka täyttää tänään ison joukon tasaisia vuosia.
Kävimme eilen katsomassa, josko voisimme vielä jollain tavoin olla avuksi heille. Anopin käsityksen mukaan - jota appiukko peesasi halukkaasti - olemme parhaiten avuksi kun istumme alas ja juomme konjakit sydämenvahvistukseksi.

Tässä kohden pitäisi olla kuva suloisista pikku pulluraposkistamme valmistautumassa isoisän suureen juhlapäivään.
No, kuvitelkaa ihan vapaasti.
Se teinipoika oli valinnut kaikkien rakkaiden kulahtaneiden paitojensa kokoelmasta sen tosi kivan, jonka se on saanut minun isältäni ja missä on semmoisia koneiden ja aparaattien kuvia ja reikä lavassa ja helma venynyt pesuissa muodottomaksi.
Se vanhempi kauniista tyttäristäni oli sitä mieltä että hänellä ei ole vaatteita ensinkään, mutta hän voi vaikka tulla näissä treeniverskoissa.
Se nuorempi herttaisista tyttäristäni kampasi hiuksensa.

Sanotaanko näin, että onneksi
a) oli verenkierrossa sitä sydämenvahvistusta, hoilaarilaari-laa.
b) oli paperihommia
c) oli hraH.
ja onneksi myös d) nämä eivät ole niin kovin viralliset juhlat.

HraH kiersi kuin mikäkin komppaniavääpeli tarkistamassa keskenkasvuisen nuorison ja nopeassa tahdissa hylkäsi ja hyväksyi ehdotettuja asukokonaisuuksia.
Onneksionneksionneksi kyse ei ole tummapukujuhlasta, vaan ihan tavallisesta arkijuhlasta, casual/ smart casual.
Nähtäväksi jää, pukeutuvatko ne noihin valitsemiinsa asuihin, vai keksivätkö riemukkaat yllärit koulupäivän päätteeksi. Jee.