perjantai 30. joulukuuta 2011

perjantain narinat

viime päivät olen sahannut aneemis-apaattisissa merkeissä koti-verstas-akselilla.
Aneemisena verstaalle ja apaattisena kotiin. Tai päinvastoin.
Haaveilen hiljaa lämpimistä välimerellisistä tuoksuista, siitä että voisi vain olla, päästää hetkeksi irti.  Ja olen matalamielisesti kateellinen kotijoukoille, jotka löhöävät ja lepäävät, ovat täynnä tarmoa ja energiaa kokonaisvaltaisen laiskottelun jäljiltä.
Huomasin, että olen taas laistanut omegakolmosten haukkailun; se vie minut aina tähän samaan olotilaan.
Miksi itsestään huolehtiminen on niin paljon vaikeampaa kuin muista murhehtiminen? Miksi on niin paljon vaikeampaa pakottaa itsensä syömään hyvin, liikkumaan riittävästi, elämään säännöllisesti?
Ryhtiliike.
Sitä olen vailla.

*
Suurinta päänvaivaa viime päivinä on aiheuttanut nykypäivän välttämättömyysaparaatti eli kännykkä. Se on pitkin syksyä täysin omavaltaisesti seulonut puheluitani: "valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä", se väittää lapsille, esimiehille ja kaikille keskeisille ihmisille, mutta ei lainkaan puhelinmyyjille.
Olen yrittänyt vaivalloisesti käydä tutkimassa puhelinaparaattien tarjontaa, mutta toistuvasti saan ahdistusreaktioita.
En halua mitään sellaista klääpittävää laitetta. Kun minulle soitetaan aina silloin kun olen leipomassa (tosi harvoin siis) - niin arvatkaa vaan miltä se kähmynäyttö näyttää kun vastaan kädet kyynärpäitä myöten jauhoissa ja rasvataikinassa? (tästä syystä luultavasti on nykyinen helistimeni raunioitunut, se on täynnä jauhoja ja hiivaa; uuniin vain)
Enkä halua sellaista, missä on kamera ja netti ja mikroaaltouuni ja uima-allas samassa.
Haluan puhelimen. Mahdollisesti tekstiviestiominaisuuksin.

tiistai 27. joulukuuta 2011

hyvät pyhät

niin ne hurahtivat ohi, pyhäpäivät.
Heräsin aattoaamuna nuorison tassutteluun ja supatukseen ja vääntäydyin hereille minäkin. Naperot aloittivat leikkinsä: saivat viimevuotiseen tapaan ryöstää lelukaapin, minä rakentelin aamupalaa.
Lapset söivät.
Me lueskelimme lehteä, söimme, vetelehdimme.
Kaivelin kaapeista tarjoiluastioita, keräilin haarukoita ja veitsiä valmiiksi, lapset leikkivät aina vain.
Vasta hetkistä ennen joulurauhan julistusta huomasimme, että koko aamu on mennyt. Kuuntelimme rauhat, työnsin laatikot jääkaapista uuniin, menimme joulusaunaan.

Ystävät tulivat ruokakoreineen ja ryhdyimme yhteisiin pöydänkattamispuuhiin.
Nuorisokin santsasi useampaan kertaan ja pöytään saatiin jopa hetkellisesti syvällisiä keskusteluja aikaiseksi: ystävät olivat jostain aviisista bonganneet ohjeet joulupöydässä vältettävistä keskustelunaiheista - kävimme tietysti kaikki läpi ja tarkistimme vielä lapsilta heidän arat keskustelunaiheensa. Voittaja-aiheeksi julistettiin ilmeisesti: "aiotko tosiaan ihan vielä ottaa lautasellisen ja lasillisen ja sitä paitsi, oletko aikonut vakiintua, hakea töitä ja onkos vihdoinkin perheenlisää tulossa sinä mokoma pitkätukkainen hippi?" (ja oikeasti olen toki todella pahoillani kaikkien niiden puolesta, jotka joutuvat kiusallisiin keskusteluihin kauan kaivattujen sukulaistensa kanssa.)

Nuoriso jatkoi leikkejään ja me aikuiset siirryimme kuohuviinistä portviiniin, samalla kun muutimme majaamme ruokasalista juhlasaliin. Koska flyygeli on kadonnut jonnekin kartanomme uumeniin (epäilen vahvasti itäsiipeä!), emme laulaneet joululauluja emmekä pyörähdelleet kuusen ympärillä, mutta kuuntelimme ja katselimme tyttöjen esittämän jouluevankeliumin - ja kutakuinkin siihen loppuikin lasten kärsivällisyys. Ystävät lähtivät kotiinsa ja seuraava tunti peittyi ilmassa lenteleviin käärepapereihin.

Kolme vakavaa epäkohtaa oli aatossa kaikkinensa:
1. en muistanut laittaa helminauhaa kaulaan (vakava puute!)
2. yleisessä hyväntuulen puuskassa otin kissan omituisella tavalla syliin, mistä suivaantuneena  se tempaisi oikein kunnolla vauhtia takatassuillaan. Hajosi pikkumusta ja osa jalastakin. (melko vakava puute, varsinkin se että jalka hajosi, koska jouduin laittamaan siihen hellokitty-laastarin, ja se jos mikä raunioitti kypsän hienostuneen aikuisen eleganssini)
3. hraHakkarainen kieltäytyi jatkamasta syvällisiä keskusteluja puoli kolmen jälkeen yöllä. (outoa, minulla olivat aiheet vasta alussa, eikä edes väsyttänyt melkein yhtään)
4. ja sitten tietysti oli se kadonneen flyygelin arvoitus, sillä olisi ollut mukavaa istua yhdessä laulelemassa frala-la-la-laa koko perhe.

*

Joulupäivä oli kolmien päiväunien päivä. Otin aamupäiväunet yhdeltätoista, ruokaperäiset joskus kahden nurkilla ja päiväkävelynjälkeisunoset siinä kuuden tietämillä.
Illalla olinkin taas tutusti tarmoa täynnä, ja tyhjensimme kolme pulloa kuohuviiniä.
Kaksi niistä tosin viemäriin, kun olivat käytön puutteessa etikoituneet.

Tapanina olin enimmäkseen harmissani siitä, että työviikko vaani kulman takana.
Ainoa hyvä puoli työviikon alkamisessa on se, että pääsen vaihtamaan ja korjaamaan joululahjojani (mikä kiittämätön sielu olenkaan!) (puolustaudun sillä, että esim. hraH. oli varannut lahjaansa aivan liikaa kasvunvaraa, enkä millään malttaisi odottaa että ihan oikeasti saan kauniin lahjani käyttöön)
Tapanina myös perinteisesti pelasimme siskon kanssa kaikenlaisia konsolipelejä, joissa kuuluu ravistella käsiään - niissä toiveissa etteivät kädet seuraavana päivänä nousisi työpöydän tasolle.
Nousivat.
Oli pakko tulla tänne.
Ja nyt pitäisi varmaan tehdä jotain.

Voittopuolisesti olivat hyvät pyhät. Paitsi että loppuivat liian pian.

lauantai 24. joulukuuta 2011

Kolme joululaulua - joulumuistoja vuosien varrelta

Katson paimenten nuhasta sierrettyneitä neniä ja pyyheliinapäitä. Käsissä olevilla koukkupäisillä kepeillä käytiin takahuoneessa hetki sitten yleviä ritaritaisteluita.
Taivaallisella sotajoukolla on sukkahousut krympyssä nilkkojen ympärillä ja sädekehät vinossa punaisten hiuspompuloiden päällä.
Yksi paimenista tuulettaa voitokkaasti.
Kohti Betlehemiä vaeltavat myös Maria ja Josef, niin kuin silloin kauan sitten, kokonaan toisena aikana ja toisessa paikassa.
Seurakuntasalin piano lyö tutut alkutahdit.
Rivillinen taaperoita laulaa täyttä kurkkua "eee-oo-eeee-eee-ooo"

*
On aatonaaton iltapäivä. Matot suorassa, lattiat pesty, lelut järjestetty hyllyilleen. Riisipuuro hautuu kattilassa, piparit tuoksuvat, kohta tulevat puurovieraat.
Lapset koristavat kuusta, pienimmäinen asemoi koko enkelparven alimmalle oksalle, oksa notkuu kohti lattiaa.
Kissa kähveltää punaisen joulupallon ja pelaa sen sohvan alle.

*
On yö.
Yksi puristaa unen läpi kainalossaan uutta pehmolelua. Toinen on nukahtanut kirjakasan taakse. Kolmas massuttaa hiukan, tyynyllä on tonttulakki.
Piparit on jo melkein syöty, joulusiivo on muisto vain ja silti kaikki on tässä ja nyt.
Vähän ruttuinen latvatähti katsoo meihin kahteen.
On jouluyö.
Juhlayö.


*

perjantai 23. joulukuuta 2011

liian suuri lupaus

on muuten unettomuudesta kärsivälle aika paljon luvattu, jos aikoo vaan maata sängyssä pyjama päällä useita päiviä.


nimim. kuudelta ylös vaikka vapaapäivä

torstai 22. joulukuuta 2011

melkein valmis

Perheen koulun penkkiä kuluttavilla vuoden viimeinen työpäivä.
Perheen työläisellä ei. Onnistuin kinuamaan UPM:ltä luvan ylituntien kuluttamiseen huomenissa, välipäivinä on pakko palata pelipaikoille.
Ottaa päähän jo nyt - en muista milloin, jos milloinkaan, olisin ollut välipäivinä työmaalla. Meillä niin kiireistä koskaan ole.
Höh ja pöh.
Siksi sangen päättäväisesti suhtaudun harvoihin vapaapäiviini: aion maata sängyssä pyjama päällä ihan koko ajan. Paitsi aattona täytyy vähän pukeutua, kun ystävät tulevat perinteiselle jouluaterialle.

Olemme jo vuosia viettäneet vastarintajoulua.
Joskus ammoisina aikoina päätimme yksissä tuumin vastustaa kaikkia jouluperinteitä ja minuuttiaikatauluja ja kaikkea sentapaista, ja viettää joulua nuorten lapsiperheiden tyyliin.
Mikä tarkoitti
a) minuuttiaikataulua - lasten päiväunet ja ruuat ja muut. Varsinkin alle 2-vuotiailla, joita olikin monena vuonna peräkkäin
b) perinteisiä jouluruokia - koska emme keksineet mitään riittävän radikaalia ja tavoista poikkeavaa, paitsi lihapullat
c) keskiluokkaisuutta (mm. viinit, kahvit, konjakit, lautapelit ja konvehtirasiat)
Tällä hetkellä nuoriso-osasto (3+2) on sitä mieltä, että tietysti aattoa vietetään yhdessä koska "aina ollaan tehty niin" ja joulupöydässä pitää olla kinkut ja laatikot "koska tietysti jouluna kuuluu olla just niitä". (lasten tilaukset joulupöytään: iso ja rasvainen kinkku, voileipiä, perunamuusia, lanttulaatikko, kalaa)
Että se siitä radikaalista kapinavastarinnasta.
Ollaan keski-ikäisiä/ -luokkaisia /-nkertaisia /-tuloisia / -määräisiä.
Höh sillekin.

*

Vuosi vuodelta vahvemmin ja syvemmin pysähdyn juuri tähän:

"suo mulle maja rauhaisa ja lasten joulupuu
Jumalan sanan valoa joss' sieluin kirkastuu.
Tuo kotihin jos pieneenkin nyt joulujuhla suloisin..."

voiko ihminen enempää toivoa?
Sitä hetkeä jouluvalmisteluissa, jolloin joulupuu on rakennettu, voimme hämärtää valot ja kauhukolmikko alkaa tohkeissaan ripustella koristeita puun oksille.

*
Olen henkisesti siinä pisteessä, että tarvittavat valmistelut on tehty - kunhan vielä käymme ruokaostoksilla. Sitten saa tulla.
Joulu.
Juuri siinä epätäydellisessä, rujonkauniissa muodossaan kuin se tänä vuonna tullakseen on.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

turhauma joulujuhlassa

Lähikoulun joulujuhlassa enkelitaivaan lausui sanansa, tiernapojat heittivät poikalapsia virtaan ja tontut tanssivat ja rokkasivat.
Pikkusisko lauloi mikrofoniin ja hihitti vähäsen. Eikä pudonnut lavalta, vaikka hetken näyttikin siltä.

Ihan oli kunnon kuusijuhlan tuntu, vaikken itse (taaskaan) nähnyt juhlasta muuta kuin Pikkusiskon osuuden.
Taas kerran olin vanhempainyhdistyksen pulla- ja arpajaistiskillä. Ja kyllä otti päähän.

Tiedättekö sellaiset huonoa energiaa tursuavat riidanhaastajat, joilla ei elämässään koskaan mikään ole hyvin? Tai ainakaan mikään muiden tekemänä ja suunnittelemana ei kelpaa?
Ja tiedättekö millaisia sellaiset ihmiset ovat, kun ne ovat stressaantuneita ja vähän sairaana?
Kyllä niin meinasi koko ilta mennä pieleen, kun ensimmäisenä törmäsin tähän ihmistyyppiin.
"Miksei tehty niin, miksi tehdään näin? Ai mitenniin ei voitu tehdä?"
Arpajaispöydässä on aina tuhannen järjestely, ja kun sitten siihen soppaan isketään tällainen besserwisser sekoittamaan jo aluilleen saatua järjestelyä, on koko homma vähällä kaatua.
Kolmessa minuutissa tulostaan riidankylväjä oli paitsi sekoittanut koko pöydän, myös suututtanut itseni lisäksi kaikki kolme muuta järjestelyvastaavaa.
Päätin että kekkules sentään, nyt ollaan hellittämättömän hyvällä tuulella, vaikka sitten hampaat irvessä.
Mutta niillä kohdin oli kyllä hyväntuulisuus kovasti kortilla, kun menin saliin kuuntelemaan oman pieneni esiintymistä, ja tämä riidankylväjä istui pari penkkiriviä taaksepäin ja kommentoi esityksiä koko ajan ja kovalla äänellä. ("miks ne puhuu noin hiljaa, miksei ne puhu kovempaa, tänne ei kuule yhtään, kyllä on tyhmää kun kaikki meluaa niin kovin, eikä kuule, ja onko edes pakko tulla tänne ja kyllä on kummallista etteivät noi kakarat voi puhua kovempaa kun tänne ei kuule ja jos ne ei käyttäis mikrofonia vaan puhuis omalla äänellä niin kyllä sit kuuluis ja mun sisko laitto makkariin yhdelle seinälle mustat ja toiselle valkoset tapetit ja on muuten kummallista kun toi enkeli on noin tumma ja mä en kuule mitään")
Aargh.

Valvoin yöllä ja pohdiskelin sitä miksi suotta kiukuttelen itsekseni, miksen vieläkään ole kansalaisrohkea ja -aktiivi ja sano suoria sanoja tuollaisille.
Ja sitten mietin myös sitä, että miksi toisilla ei ole ja toisilla on. Rahaa nimittäin. Näillä kulmin kuulee niin kovasti niin kovin surullisia tarinoita aina toisinaan, ja erityisesti näin joulun alla. Häpesin sitä, että minä voin ihan leikilläni pohtia, että hankkisinko hiilihapotuskoneen, jäätelömasiinan vaiko jonkun muun turhakkeen ihan vain vitsin vuoksi, kun toiset joutuvat miettimään, syödäänkö jouluna jotain, vai lähteekö koti alta. (en todellakaan aio hankkia mitään turhaketta, mutta kaikenlaiset vempainmainokset ovat niin kovin kutkuttavia. Suih vain, tulee vedestä vissyä ja maidosta jäätelöä, suih-suih!)
Valvoessani mietin myös sitä, että minulle tämä vanhempainyhdistys on ennen kaikkea naissosiaalinen henkireikä tässä muutoin niin kovin miehisessä maailmassani - ja että näillä kokemuksilla en kyllä kaipaa yhtään tämän enempää naisväkeä ympärilleni.
On meinaan sen verran raskasta tämä naisoleilu.

tiistai 20. joulukuuta 2011

säpsyjä

Olen ruvennut saamaan siivoussäpsyjä.

Kaikki alkoi imurista. Vanha imuri hajosi ihan vähän. HraHakkarainen, joka on pääasiallinen imurivastuullisemme, tuli siihen tulokseen, että hän tarvitsee uuden imurin.
Ja sitten hän osti meille daisarit. Tai siis sellaisen järkyttävän avaruusteknillisen aparaatin, jonka kyljestä näkee sekä koneiston että kaikki asumuksesta haalitut pölyt yhdellä silmäyksellä. Kaupan päälle sai ainakin viisitoista erilaista suulaketta. (toivottavasti se imuri ei ollut minun joululahjani, pliis-pliis-pliis!)Kyllä on hieno.
Jostain täysin käsittämättömästä syystä tulin siihen tulokseen jo että juuri eilen illalla minun pitää testata ihan kaikki ne suulakkeet.
Sen sijaan että olisin imuroitsenut normaalit seitsemän sekuntia yhdellä suulakkeella, nuohosinkin nurkkia ensin yhdellä ja sitten toisella ja lopulta varmuuden vuoksi vielä kolmannellakin suulakkeella. Siis niitä nurkkia, joihin pääsin. Lapset linnoittautuivat komeroihinsa ja pönkkäsivät ovet kiinni jollain keinoin, eivätkä päästäneet minua sisään.

No sitten iski ahd. ja angst. kun kumosin sitä ryönäsäiliötä roskikseen.
Kyllä olikin kuonaista katsottavaa.
Seuraavassa hetkessä istuinkin ahterillani ja hinkkasin puhtaaksi roskavaunun kiskojen alapintoja hammasharjalla.

Sitten olinkin jo huolestuttavissa määrin suorastaan siivousvimmainen (pitää mitä pikimmin varata lääkäriaika!). Mutta sen sijaan, että olisin käyttänyt kaksikymmentä minuuttia eteisen vaatenaulakon järjestämiseen tai johonkin muuhun sellaiseen, johon kotiimme tulevat väistämättä törmäävät, käytinkin arvokasta lukuaikaani etsimällä riittävän käyrää keppiä, juuriharjaa, roudarinteippiä ja periskooppia että voisin jynsseröidä pölyt pesutornin takaa. (en tietenkään voinut odottaa, että kotona olisi mies siirtelemässä sitä tornia.).

Nyt mietinkin jo seuraavaa kohdetta, jonka kimppuun voin hyökätä joko rakkaan hammasharjani tahi vaihtoehtoisesti daisarin hienojen suulakkeiden kanssa.
Mutta yhtään en mieti kirjahyllyä, joka yhäti on aakkostamatta aiheittaisvalööriseen järjestykseen.
Että kyllä on siistiä meillä kaikissa piilopaikoissa.
Ollaan salasiistejä me.

*

Ne pahuksen piparitkin onnistuivat vain mitenkuten.
Taikina oli vaivalloinen mutta jotenkuten vielä kaulittavissa.
Leipomukset levisivät paistettaessa (selvästi liian vähän jauhoja) ja kypsyivät oudossa tahdissa - raakileista suoraan palaneiksi, vaikka vahdin vieressä.
Kriittinen massa oli sitä mieltä, että "näähän ihan sulaa suussa, nää on tosi hyviä, ihan kuin mamman kaurakakkuja" - mikä on kutakuinkin suurin kunnianosoitus, mitä millekään leipomukselle voidaan suoda (ja kertoo vain ja ainoastaan siitä, että leipomuksessa on runsaasti voita ja sen lisäksi vielä vähän voita ja voita sekä sitten vielä aimo annos sokeria).
Haittapuolena saamassani arviossa ilman muuta on se, että yritin tehdä maustepiparkakkuja, enkä suinkaan kaurapikkuleipiä.
Mutta otan (harvinaiset) kehut nöyränä vastaan.

*

Kaiken muun hyvän lisäksi olen ilmeisesti kehittelemässä astmaa tai jotain muuta vaivaa, sillä en kykene olemaan samassa tilassa kynttilöiden(kään) kanssa. Alkaa ahistaa.

Lupaavalta vaikuttaa joulumme: istumme aattoiltaa pesutornin takana taskulampun valossa ilman lahjoja  imeskelemässä valepipareita.


*

Tänään lähikoulun joulujuhla.

maanantai 19. joulukuuta 2011

viluinen verstaalla

lämpötila työpisteessä 18 astetta. Vähän on vilu.

*
Viikonloppuna toivuin flunssanpoikasesta, hiippailin tonttutouhuissa, yritin leipoa pipareita ja kolppasin kaapeissa.

Shoppailusietokykyni on olematon. Laahauduin kaupunkiin lauantaiaamuna heti kun silmät aukenivat, ja olin pelipaikoilla yhdeksän korvilla. Kymmeneen mennessä olin saanut osteskelua kyllältäni ja palasin kotiin.
Kyllä tulee ankea joulu, jos lapsilta kysytään.
En vain jaksa.
Ja lelukaupoissa saan ihan kamalan ahdistuskohtauksen.

Piparitaikinaan minulla on aivan ihana ja maukas resepti, mutta voi strömssöö sentään, että on vaikeasti käsiteltävä se taikina.
Yhden satsin teimme typyköiden kanssa lauantaina ja liki koko sunnuntain käyttelin hakkua ja talttaa saadakseni taikinan ulos kulhosta ja käyttöön. Päädyin äärettömän epäortodoksiseen ratkaisuun: tein sellaisia pyöreitä piparinappeja. Enkä yhtään tähtiä tai sydämiä tai muita, koska taikina ei kauliutunut. Lapsia ei voinut päästää kivettymän lähellekään.
Sunnuntai-iltana tein hartaudella ja vakavuudella uuden taikinan.
Kurkistin sitä tänä aamuna.
Vaikuttaa vähän siltä, että teen toisenkin annoksen epäoikeaoppisia piparinappeja.
En ymmärrä. Teen täsmälleen niin kuin ohjeessa sanotaan, ja silti taikinasta tulee kivettynyt ja murenevainen (mutta ah! niin hyvä!). Epäilen että vika on jauhoissa, vaikka laitan niitä todella varovaisesti. Muistan viime joululta, että taikina oli hankala - muttei sentään näin hankala.

Sunnuntaina sain käsittämättömän siivousenergian purskahduksen ja raivosin keittiön kaapeille.
Nyt ovat ojennuksessa jauhot ja ryynit; kellariin on viety vanhoja astioita odottamaan niitä päiviä, jolloin nuoriso alkaa itsenäistyä. Nyt kaikki (vähät) kauniit astiamme tulevat sievästi näkyviin kaapeissamme.
Availen ovia tämän tästä ja huokailen itsetyytyväisenä.

Ja sitten kävimme vielä koko perheen voimin laulamassa kauneimmat joululaulut.
Ihanaa oli.
Paitsi kun laulettiin että on hanget korkeat nietokset. Silloin vähän nauratti.

Viikonlopun saldo on sitten aikalailla fifti-siksti. Siivous ja laulut menivät, ja muut eivät niin kuin strömssöössä.

perjantai 16. joulukuuta 2011

väliaikatiedote

toista päivää flunssassa.
Ei paha.
Ei kuumetta. (minulla ei ole koskaan)
Ei töitä.
Kunnon aamu-unosten ja mokkakupillisen jälkeen alkaa näyttää siltä, että maailma kirkastuu, elämä voittaa ja kaikkea sentapaista.

*
Pikkusisko on kehittänyt kaikkien aikojen ahdistuksen siitä, että epähuomioissa unohdamme hänet kouluun joulujuhlan jälkeen.
Isosisko on valinnut omassa joulujuhlassaan roolin huilistina. Kappale on tasolla, jolle hänen kolme kuukautta vanha soittotaitonsa ei vielä aivan yllä. Kavereita oli naurattanut.
Isoveli on kasvanut ulos kaikista vaatteistaan.

Mutta kaikesta huolimatta.
Pikkusisko aikoo laulaa soolo-osuutensa joulujuhlassa. Ja odottaa sitten luokan edessä että me tulemme hakemaan. Tai menee mummin luo. Tai soittaa yks-yks-kahteen jos mummikaan ei ole kotona.
Isosisko aikoo oppia sen kappaleen.
Isoveli ei halua mitään uutta. Ainakaan vaatteita.

Valtakunnassa siis kaikki hyvin. Kunhan muistan pitää nyrkinkokoiset nenäliinatollot sieraimissani.

tiistai 13. joulukuuta 2011

ikuisuusaihe

Saako laulaa Enkelitaivaan?
Vuodesta toiseen.
Mikä on Suvivirren kohtalo?

Tänä vuonna ensimmäistä kertaa kaikkina näinä kouluvuosina tuli kotiin se lappu, jota olen jo monta vuotta saapuvaksi odotellut. "Saako lapsenne esiintyä koulun joulujuhlassa a)kyllä, b)ei". Voi hyvät hyttyset sentään.
Kysyikö kukaan, saako lapsi viettää halloweenia tai kekriä?
Kysytäänkö, saako osallistua ystävänpäivän viettoon?
Miten on laita, saako istuttaa rairuohoa? Avata joulukalenterin luukkuja?
Saastuvatko silmät, jos näkee vahingossa huivi päässä kulkevan pikkutytön? Entä jos lapsella onkin kaulassaan ristiriipus?
Saako osallistua liikuntaan, musiikkiin, lauluun, tanssiin?
Epäilen, että kohta tulee kotiin kysely, saako lapsenne osallistua suomalaisen peruskoulun käymiseen. Ja jos, niin saako lastanne opettaa vastakkaista sukupuolta edustava opettaja.

Voisin ihan helposti kehittää verenpainetta ja kuumia aaltoja tästä koko jutusta.
Minusta koko tässä joulukouhkauksessa on niin monta niin perustavanlaatuista ristiriitaa, että hampaita juilii ja otsalla luistelee.
Jos koulussa on vierasuskoisia (en viitsi kirjoittaa sitä sanaa), niin on varmaan loppupeleissä pienempi paha veisata enkelitaivaan kuin porsaitaäidin. Ihan oikeasti hei! Ja ne tontutkin; mieluummin kai kuitenkin niitä enkeleitä kuin tonttuja - sellaiset maahiset ovat kuitenkin ihan siitä itsestään, tai näin olen ymmärtänyt kun olen asiaan yrittänyt vierasuskoisten näkökulmasta tutustua.
Jos taas osallistujat ovat tyystin uskonnottomia, ei varmaan siltikään ole vaarallista sitä yhtä enkelitaivaata luikahuttaa, tai ainakin antaa muiden luikauttaa, koska jos ei usko, niin eihän sillä silloin ole mitään väliä. Eihän siinäkään mitään pahaa ole, että vieraan vallan kansallislaulun aikana noustaan kisakatsomossa seisomaan. Aina noustaan ja ihan kaikki. Vaikka kuinka soisi ämyristä suuri ja mahtava neuvostoliitto, niin ei se kuulijasta vielä neuvostoliittolaista tee. Jäsenkirja vaaditaan.
Sitä paitsi kirjoissa ja kansissa meitä enkelitaivaan joukkoja on kuitenkin vielä enemmistö.

No, oletetaan ihan huvin vuoksi että skipataan se pahennusta herättävä virsi.
Silloin pitäisi kyllä ihan tasapuolisuuden nimissä skipata tontutkin. Koska jostain omituisesta ja käsittämättömästä syystä meidän kotoisessa kulttuurissamme nämä kaksi maailmaa - äärest' pakanallinen ja toisaalta juutalaiskristillinen - kulkevat tässä vuoden pimeimmässä ajassa käsikkäin.
Kun nyt tälle kieltäymyksen linjalle lähdettiin, pitäisi ehkä varmuuden vuoksi skipata myös lumiukot ja porot ja muu sellainen, koska ainakaan näillä leveyksillä ei lumikaan  ole itsestäänselvyys, ja poronkin voi nähdä vain eläintarhassa. Voi pienelle ihmiselle tulla trauma siitäkin että taas valkeata joulua eikun valkeata keskitalven loma-aikaa mielessäin ootan minä vain, ainakin jos valkeasta ei ole tietoakaan. Ympäri vuoden voitaisiin laulaa vaan että räntää lentää, voi kuinka räntää voi lentääkään!
Jos skipataan tontut, täytyy ilman muuta skipata lahjat, askartelut ja joulukalenteritkin.
Vuodesta toiseen ihmettelen itse asiassa, että miksi se enkelitaivaan on niin paha, jos koulussa kuitenkin koko luokan voimin auotaan kalenterin luukkuja.
Skipataan koko joulu.

No, jos sitten lähdetään poistamaan näitä pahennusta herättäviä tunnusmerkkejä elämästämme, niin minä ihan tasapuolisuuden nimissä vaadin, että ne poistetaan sitten kaikilta.
Voi nimittäin minun lasteni henkinen kehitys vaarantua, jos joutuvat näkemään toisuskoisten tapoja: samat ruuat kaikille ja ulkoiset tunnusmerkit pois!
Tasapuolisuuden nimissä riistän kyllä uskonnottomiltakin jotain - pyhälisät, ja kukaties myös pyhäpäivät! Eivät kai he niitä tarvitse, jos ei pyhäpäivillä ole mitään merkitystä. Kouluun ja töihin vaan. Viettäkööt sitten vaikka vappua, minä voin raataa silloin.

Minua jurppii lähinnä se, ettei tätä koko kysymystä ajatella loppuun asti.
Yhdestä virrestä kyllä väännetään kättä, mutta rairuohot, joulukalenterit, halloweenin haamut, kekrikurpitsat (mikä sekin oikein on?), ystävänpäivät ja muut kyllä nielaistaan kakistelematta. On se juhannuskin alkujaan kristillinen juhla. Vetiset kasteet saavat silloin monet, osa heist' ei koskaan nouse takaisin pintaan. (no nyt taisin kyllä olla jo tarpeettoman ilkeä ja inhottava!)
Ei nähdä kokonaisuutta.
Nähdään yksi ainoa laulu.

*
Minua ei niinkään häiritse vakaumuksellisuus tai vakaumuksellittomuus (onko tuollaista sanaa olemassakaan), minua häiritsee tämän koko keskustelun linjattomuus, epäjohdonmukaisuus.

Minun nähdäkseni meille kaikille on täällä tilaa.

maanantai 12. joulukuuta 2011

shaken

Joulu? Joulu?
Lapset - hyvin huomaavaisesti ja ystävällisesti - tiedottavat aamuin illoin montako päivää on vielä jouluun. Minun mielestäni enää.
Olemme kantaneet sisään joulun koristeita, kuuntelemme joulumusiikkia, olen väkertänyt laatikoita - kaikki on siis hanskassa. Vai onko?
Olen viimeiset pari päivää kehitellyt eksistentiaalipaniikkia joulun (ainakin lasten) kohokohdasta. Joululahjoista.
Ei niin harmainta käsitystäkään siitä, mitä lapsille lahjaksi.
Pidämme hraHakkaraisen kanssa kuiskauksenhiljaisia tonttupalavereja iltapäivisin kahvikupposen äärellä ja olemme yhtä ymmällämme. Kävin pari viikkoa sitten saamassa paniikkireaktion lelukaupassa (etsin synttärilahjaa jollekulle jo unhoon painuneelle lapsukaiselle) ja päätin, että yhtään turhaa muoviroinaa en kotiin kanna.
Mitä tilalle?
Kummityttö toivoo jouluksi joko pikkusiskoa tai orankivauvaa.
En kyllä oikein taivu niihinkään. Varsinkaan siihen pikkusiskoon. (jotenkin tuntuu siltä, että kukaties hänen vanhempiensa pitäisi toteuttaa se toive?) (ja vähän kiirettäkin pitää, jos meinaa jouluksi ehtiä). No, toivoo hän myös maailmanrauhaa.
Isosisko toivoo barbeja. Pikkusisko mitä tahansa unikaveria. Isoveli haluaa lehtitilauksia. (ainoa toteuttamiskelpoinen).
Kaikki toivovat kirjoja. (ja saavat niitä, halusivat tai eivät)
Mutta pelkkä ajatus siitä, että pitäisi lähteä tarpomaan kaupasta toiseen, tai vaihtoehtoisesti nettipuodista toiseen, on lannistava.

Minä odotan vain yhtä.
Sitä hetkeä, kun aattoilta kääntyy kohti jouluyötä.
Pöydällä kynttilä, soittimessa hiljainen joulumusiikki, suussa budapest-konvehdin maku.
On hämärää.
On juhlayö.

**

Multitalentit lapseni ovat hoidelleet harrastuksiaan joululomille.
Perjantaina esiintyi Pikkusiskon orkesteri. Kimuli oli taatusti koko kokoonpanon pienin ja nuorin. Valtavan nuottitelineen takaa hänestä näkyi vähän kyynärpäätä ja musiikin tahtiin heiluvat jalat.
Kyynärpää näytti puikkivan ihan oikeassa tahdissa. Ja jalat myös.
Minä niistin vähän hihaani kun muistin sen pienen ruskean muumiomaisen otuksen, joka kiireellä sisältäni otettiin ulos. (oikeastaan olisin halunnut työntää nyrkin suuhuni ja ulvoa eläimellisesti)
Siitäkin on kohta kahdeksan vuotta.
Typykkä kurkisti telineensä takaa ja virnisti kuin kesytön keijukainen. Vilkutti vähän sormenpäillään.
Ja marssi topakkana viulu kainalossa orkesterin pukutilaan.

Isoveljen säbäsyksy on yhtä treeniä vajaa pulkassa.

Isosiskon tanhuryhmä oli joulujuhlan vetovastuussa. Kannoin miljoona tuolia ja katoin kahvipöytään ainakin puoli miljoonaa joulupiparia.
Ja katselin kuinka iloisesti hypsähteleväinen typykkä selviytyi uusista tansseistaan ja kuvioistaan. Hyps ja hyps.
Loppupoloneesiin liittyivät myös Isoveli ja Pikkusisko. Isoveli kinttanassa paidassaan, tukka kuin tuulenpesä koivupuussa.
Ja Pikkusisko, jolla oli jalassaan juuri sopivasti kopsahtavat kengät.

Kun tähän joulu- ja harrastussoppaan lisätään muutama maustelisäke kuluneelta viikonlopulta, ei ole ihmekään, että oloni on aika lailla jamesbond.
Shaken.
Ei missään nimessä stirred.

torstai 8. joulukuuta 2011

torstain sekalaiset

lapsukaisiani pohdiskelen. Tai lapsukaisia ylipäätään.
Parissakin blogissa on pohdittu lapsiperhe-elämää: onko tämä oleminen raskasta, onko muilla hauskempaa ja muuttuuko lasten myötä mikään ja jos niin mikä?

Ytimekkäästi vastaan että joo, on, kyllä ja kaikki.

Eilen pitkästä pitkästä aikaa minulla oli ihan kokonaan vapaa arki-ilta. Vain Isoveli oli harrastamassa, ja hän osaa itse hoitaa itsensä oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.
Tytöt singahtelivat vain vähän leikistä toiseen. Minä vaelsin ensin levottomana ympyrää, pohdin lähtisinkö ja mihin, tekisinkö perunalaatikot vai miten aikani käyttäsin, ja sitten lösähdin sohvaan - siihen töitään tekevän hraH:n lähettyville ja otin kirjan käteeni.
Ja ensimmäistä kertaa moneen viikkoon luin jonkun kirjan loppuun. (palautin viime viikonloppuna ainakin viisi keskenjäänyttä eeposta, ja otin uusia tilalle)
Urakoimme leppoisasti pari tuntia, jouluisat laulut soivat taustalla, typykät piipahtivat välillä tekemässä soittoläksyjään ja kertaamassa kokeisiinsa.

Epämääräisesti tajusin taas kerran, että tämä ihan oikeasti on hyvää aikaa.
Että kaikki se keskenkasvuinen tempoilu, raivohulluuteen asti ajava väsymys ja elämänrytmin muutos on oikeasti kannattanut. Että tämä elämä on oikeastaan vähintäänkin siedettävää - vaikka tietysti kaikilla muilla onkin ihan tosi paljon parempaa ja siistimpää kuin meillä,  niiden lapsilla sievemmät villapaidat, mukeissa on lämpimämpää kaakaota, kaikkinensa niiden lapset ovat kauniimpia ja lahjakkaampia ja niiden elämä on muutenkin jotenkin autuaampaa. (mutta vastapainoksi minä olen väsyneempi ja stressatumpi ja sekaisempi ja mukini on puolityhjempi ja lapset tavallisempia)

Kumma juttu sinänsä, että se oma kuona on jotenkin kuonaisempaa kuin naapurin, mutta naapurin kiva on ihan selvästi kivempaa kuin oma kiva.
Molemmat voittavat kumminkin.

*
Ei minun kyllä pitänyt nyt yhtään olla onnekas tai mitään muutakaan.
Minun piti rätistä siitä, kun hraHakkarainen katsoi eilen telkkarista sitä Haapasalon Venäjänmatkailu-sarjaa, ja se oli sitä mieltä, että minun pitäisi lähteä vähän sinne Ryyslandiaan verestämään kielitaitoani. Ja minä en ollut sitä mieltä.
Minä sanoin että muiluttamisen ajat ovat ohitse ja se sanoi että kyllä kohta tulee konsulaatin auto hakemaan.
Ja nyt harmittaa kun en muistanut sanoa, että minulla on työprojekti jossa olen päättänyt oppia yhden uuden ammattisanan jollain vieraalla kielellä joka päivä (ei venäjäksi).
Olen oppinut yhden. Siinäkin on kirjoitusvirhe, koska kollega ei tiennyt miten se kirjoitetaan.
Mutta nyt voisin tietysti selvittää mitä se on venäjäksi. Oikein kirjoitettuna.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Kuningas A

juuppajuuppa.
Vietettiin sitten verstaan glögihetkonen.
Totesin taas kerran, ties monennenko, että minulla on vakava A-ongelma.
Kun en järin siitä piittaa, paitsi viiniä-ja-vilosohviaa -muodossa.

Minust' ei ole ollenkasta mukavaista, kun UPM joka on kaksi kertaa mittaiseni (siis noin kolmimetrinen) ja vähintään kolme kertaa painoiseni (laskekaa itse!) imaisee tölkillisen mitätahansa sisuksiinsa ja ihmettelee sitten, että mikset sinä siinä yhtään ota mitään. Ja että kyllä sä nyt voit. Edes yhden.
Joojoo, kun se ensimmäinen on kuule paraikaa työnalla, ja jos minä imaisen edes yhden, saati kolmea, samassa tahdissa kuin sinä, häpäisen itseni valumalla pöydän alle ennen kuin kemut ovat edes alkaneet. (minuun ei edes mahdu kerralla litraa yhtään mitään hölskyvää, toisin kuin UPM:ään joka on, kuten sanottua, suunnilleen viisi kertaa kokoiseni, mihin tahansa ulottuvuuteen katsottuna)

Myöskään ei ole kivaa se, että mitä useampaa herraa on lähettyvillä, sitä pienempää ympyrää ja sitä kovemmalla äänellä jutut kulkevat. Kun he nyt ihan oikeasti eivät ole minun kavereitani vaan joko esimiehiäni tai sidosryhmäkumppaneita vähän katsantokannasta riippuen, eivätkä ne jutut teoreettisella vapaa-ajallani jaksa minua kiinnostaa kuin juuri ja juuri sen parin tölkillisen verran.
Enkä pidä melusta tai mekkalasta. En siitä lievästä painostuksesta ("ota nyt vaan"). Enkä hassunhauskoista pikkukälleistä - lorautetaanpa tuosta pullosta kunnon loiskaus tuohon lasiin, kun ei tuo huomaa - enkä varsinkaan siitä hetkestä kun kaikki kaivavat kännykkänsä esiin ja etsivät joko juutuubin tai jonkun vastaavan lempisoittolistansa ja sitten pöydällä värähtelee ja tärähtelee seitsemäntoista älypuhelimen voimalla kahdeksantoista ihmisen lempimusiikit (sen lisäksi että paikalle roudattu raadio syytää täydellä volyymillaan jotain tusinapoppia)

En pidä myöskään siitä että joudun Hanskamiessaarroksiin, koska kukaan muu ei jaksa sen juttuja kuunnella. (sellaista määrää A:ta ei olekaan, että sitä jaksaisi. Ihan oikeasti)
Ja kaikkein vähiten pidän siitä ajatuksesta, että tulee seuraava aamu ja kolme lasta.
Juuei, yhteiset a-tuokiot eivät vaan ole minun juttuni. Eivät tällä kokoonpanolla.

Kun muu herraseurue pärähti yöelämään, karkasin minä kotiin. Ja bussissa melkein itkin kun katselin paria pikkupoikaa, niin pöllypäissään etteivät penkillä olleet pysyä.
*
Jokainen toki tavallaan.
Minun tapani vain ei ole tuo nuppiturvoksiin. Tylsä kun olen.
Mutta otataanpa vähän hyvää ruokaa tahi naposteltavaa, kotoisa tila ja siihen pullo lämmintä ja pehmeää...

maanantai 5. joulukuuta 2011

taasko maanantai?

verstasahd.iski heti aamusta. Illalla töitä, ei huvittaisi. Plääh.
Ja plääh myös käpälälle joka vihoittelee viikonlopusta huolimatta. Plääh.

*
Kimuleiden kekkerit perjantaina onnistuivat yli odotusten. Pastakeittiössä kirmasi seitsemän pikkutonttua paistamassa ja koristelemassa pipareita, ja vähän myöhemmin herkuttelemassa. (ja yksi isä, jota en millään meinannut saada ovesta ulos. Lopulta oli pakko sanoa, että nämä ovat tyttöjen juhlat, isät kotiin. Sitten se tulikin hakemaan tonttunsa myöhässä.)
Kaksi kiloa valmistaikinaa katosi hetkessä, ja minä olin todella punaposkinen tonttumuori, kun olin hetken häärännyt kuuman uunin edessä.

Lauantaina omat tonttulapseni paistoivat joulutorttuja, paitsi Pikkusisko joka söi ainakin kymmenen piparkakkua tyhjään masuun ja kieriskeli sen jälkeen tuskissaan pitkin lattioita.
Minä puolestani pyöräytin porkkana- ja lanttulaatikot valmiiksi. Ihan tuosta vain, ex tempore. Hyviä tuli, maistelimme vähän salaa niitä.
Ja olin rento ja hyväntuulinen ja jouluodotuksellinen. Laulelin joululauluja ja olin muutenkin mukava ihminen.

Sunnuntaina lannistuin siitä ajatuksesta, että joudun töihin. En ollut rento, hyväntuulinen enkä kovin joulunodotuksellinenkaan, vaan pelkästään plääh.
Lapsilla on leppoisammat koulupäivät tänään.
Minulla tyhmä työpäivä. Muu perhe menee kavereiden luo juhlimaan pikkujouluja. Että plääh vaan sillekin.
Ja vielä yksi ekstraplääh alakerran naapurille, joka oli viihteellä, kotiutui kolmen jälkeen, ja jolla oli paljon kovaäänistä tilitettävää jollekin kaverilleen, että terveisiä vaan yhdeltä huonouniselta.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Juhlantai

kimuleiden hartaasti odottamat pikkujoulupirskeet ovat tänään.
Unohdin aamulla ottaa piparitaikinat sulamaan.
Jaakko toi eilen rikkinäiset jouluvalot, ja kauhukolmikko sai sätkyn tietokoneistetuista viesteistä. Ja sen lisäksi ne jättivät minut ihan yksin ripustelemaan niitä valoja, joiden johdot olivat ihan nätisti ennen kuin koskin niihin, mutta kamalassa rympyssä heti kun aloin ripustella. Ja tyttöjen huoneen uusi ihana verho oli kumminkin vääränkokoinen.
Ja sitten vielä istuin ohi tuolin, kun luulin istuvani korkealle kyttäysjakkaralle, mutta istuinkin tavalliselle keittiöntuolille.

Mutta on valot ja verhot.
Ja bileet.

Tänään Jaakko tuo tonttuvaatteet. Arvatkaa, onko mahdollista löytää kaksitoistavuotiaalle pojalle kirkkaanpunaista paitaa? (jota se ei luultavasti käytä) (mutta se ehkä haluaa vielä olla tonttu, se ei oikein tiennyt itsekään)
Ajattelin että Jaakko voisi ovelasti ripustaa ne vaatteet vähän niin kuin kuivumaan kylppäriin. Saas nähdä.

*
Tänä aamuna alkoi naurattaa.
Viime yönä kuuntelin taas seitsemää veljestä, ja jossain kohdassa "heidän tukkansa oli kuin tuulenpesä koivupuussa".
Isoveli tuli aamupesulta: "äiti, ooksä nähnyt mun hiukset!"
Kuin tuulenpesä koivupuussa.
*

Eilen oli syyskauden toiseksi viimeinen kokous.
Illat rauhoittuvat.

Jostain lehdestä hraHakkarainen bongasi ohjeet stressittömään jouluvalmisteluun: juo joka ilta glögiä. Maistele kuukauden mittaan rauhallisesti kaikki uudet konvehtimaut.Ei hullumpi ajatus. (vaikken pidä yhtään glögistä ja nykyään vain hyvin vähän suklaastakin) (jospa korvaan glögin jollain muulla punaisella ja lämpöisellä? Ja suklaan vaikka pähkinöillä? Kelpaako se?)

torstai 1. joulukuuta 2011

joulukuu - joulukuu!

joulukuu.
Tai kukaties: Joulukuu!

Muumiolo vähän lientynyt - taidan olla muumimamma; kai silläkin joskus oli pee, äm ja äs? Josko se pahin kaamosolo olisikin ollut vain sitä?
Käpälään hain tuen, kun en niitä särkylääkkeitä viitsi ihan huvikseni nakostella: tulen niistä väsyneeksi ja ärtyisäksi, ja sitä en totisesti tarvitse. En tähän värjyvään olotilaani. (jos nyt en saa mitään aikaiseksi, niin sitten vasta en saakaan. Istun vain ja nuokun ja murisen.)

Jaakkotonttu tuo tänään jouluvalot ikkunoihin, ja jouluverhot.
Pikkusiskolla oli jo pari päivää sitten kriisi, kun kaikilla muilla on jo jouluvalot, eikä "ne tiedä, että meille ne tuo vasta Jaakko".
Tänä aamuna Pikkusiskolla oli vain yksi toive: "kunpa mä voisin olla tonttu!"
Lupasin, että pim - nyt olet tonttu, koko joulukuun.
(enkä kuullut ollenkaan sitä, että tonttu tarvitsee ihan välttämättä jotain sälää ja roipetta jostain ääliömäisestä naamiaisvälinekaupasta. Harmaat collarit ja punainen paita saavat luvan välttää. Ja tonttulakki.)

Oikeastaan minäkin haluaisin olla tonttu.
Keittelisin puuroa ja paistelisin pipareita ja olisin oikein iloinen ja puuhakas. Ehkä menisin vähän nissepolkkaa aina välillä ja kurkistelisin nurkkiin.

Kaipa tämä tästä taas.