sunnuntai 26. joulukuuta 2010

karvaista kahvia

Saako vähän leuhkia?

Meillä on ollut ihanaa: sellaista että on kaakaota ja norjalaisvillapaidat ja hörhelöitä, paitsi että ei ollut kaakaota, norjalaispaitoja eikä hörhelöitä.
Pikemminkin on ollut pyjamia, pikaisesti hotkittuja välipaloja ja leluja. (joulun kunniaksi lapset saivat ryöstää lelukaapin, jonne on arkistoitu aimo kasallinen leikkimättömiä leikkejä)

On myös ollut voisarvia aamupalalla, pakkasta ulkona ja nuoriso-osaston herkeämättömiä leikkejä.
On ollut herkkuruokia ja hellyydenkipeä kissa.

Ilmeisesti joulun sanoma on koskettanut erityisesti Viirua, joka on viime päivinä päättänyt olla erityisen Suuri Ystävä kaikille. Joka kerta kun istun kirja kourassa yksityiselle ja henkilökohtaiselle kahvikupilliselleni keittiössä, Viiru köhmystää syliin, painautuu ihan littanaksi ja kehrää niin että pöytä tärisee.
On ollut aika karvaista kahvia.

torstai 23. joulukuuta 2010

Saa tulla!

naperot vetäytyivät suljetun oven taakse kuuntelemaan Knallia ja sateenvarjoa, lasagne uunissa, puuroryynit turpoamassa, jääkaappi ääriään myöten täynnä.

Nyt keitän itselleni kahvit ja istun hetken.
Vielä pitää vähän siivota.
Illalla puurojuhlat.

Joulu saa tulla. Me olemme valmiita juhlaan.

tiistai 21. joulukuuta 2010

Vihdoin!

Loma alkoi. (tai saldovapaat, mutta kuitenkin.) Verstaalle vasta ensi vuonna.

Minäkin sain tänään todistukseni, on muuten komea paperi. Ja kaikista muista kiitettävät, paitsi yhdestä - siitä tuli hyvä. Mietin, heristelisinkö todistustani seuraavassa herrakerhon kokouksessa, ja älyäisivätkö ne antaa minulle hyvänhenkilönbonusta. (eivät)

Olimme hätinä päässeet kotiin Pikkusiskon joulujuhlasta, kun olin jo sitä mieltä että lomaa on jatkunut ihan liian pitkään: kauhukolmikko on normaaliakin vauhdikkaampi.
Tein jokaisen tosinaisen ratkaisun - istahdin kompuutterille (ei kompuutteria koko loman aikana, eihän!) ja yritin vakuuttaa hraHakkaraisen siitä että tarvitsen valmistujaislahjaksi kissanpennun. HraHakkarainen ei ollut samaa mieltä. Outoa.

Huomenissa Pikkusisko konsertoi lähisuvulle, ylihuomenna meillä on puurojuhlat (tervetuloa vaan!).
Jonkun tarttis valvoa lapsen soittoläksyt, siivota ja hankkia perheelle ruokaa. Onnistuneesti olen delegoinut jo ylikierroksilla olevan lauman iltapuuhat hraHakkaraisen pedagoomiseen osaamisalueeseen.

silkkaa työnarinaa

eilinen työpäivä meni ihan puhinaksi: UPM päätti yhtäkkiä olla sitä mieltä, että minun pitäisi kotona (lomalla!!) lueskella sähköposteja "siltä varalta että tulee joku kiireellinen asia" "edes muutaman kerran"
Olen ponnekkaasti vastustanut, ja vastustan edelleen, töiden viemistä kotiin.
Työnkuvani ei todellakaan ole senkaltainen, että minun pitäisi olla joka hetki tavoitettavissa.

Yritin vedota siihen, etten ole palomies. Ja siihen että vaikka jotain kiireellistä olisikin, se ei voi olla niin kiireellistä. Ja jos luen postin vaikka torstaina, on tiistain kiireellinen joka tapauksessa menetetty. Ja siihen, etten aio joka päivä tsekata postejani.
Sanoin, että jos on tarvetta, tulen mieluummin verstaalle kuin vietän vapaata: lupasin tulla töihin jos kerran niin paljon töitä on (ei ole, ainakaan minulla).
Verenpaine nousee vieläkin - pannahinen! Jos jotkut muut (UPM ja Uusi Työntekijä) aikovat lueskella sähköpostejaan vielä jouluaattonakin, ei se varmaankaan tarkoita sitä, että minunkin pitäisi. Eihän?
Eihän esimies voi ihan oikeasti velvoittaa sellaiseen? Eihän?

Olen niin kiltti, että jos nyt rupean moiseen rumbaan, tarkistelen sähköposteja joka päivä ja monta kertaa päivässä - ja se jos mikä pilaa vapaat kokonaan. Varsinkin kun olen nimenomaan odottanut sitä, että saan hetkeksi heittää työasiat kokonaan mielestäni.
Ennen kuin huomaankaan tsekkailen postejani kaikkina iltoina ja öisin jos (=kun) satun heräämään - ja kohta olen aivan pääsemättömissä obsessiostani.

Kiireisinä aikoina sähköpostilaatikkoni paukkuu ehkä parikymmentä kertaa päivässä; viikonlopun jäljiltä voi olla kolmisenkymmentä postia - muutamia aivan poikkeusaikoja lukuunottamatta. Tänään olen vastaanottanut työpostiini kai kuusi viestiä, joista yhden lähetin itse itselleni (suosikkiblogilinkkejä; kopio myös privasähköpostiin), kolme tuli UPM:lta (hyvää joulua; hyvin tehty työ x; voisitko selvittää asian y), yksi uudelta työntekijältä (voisitko selvittää asian z) ja yksi oli joulutervehdys (vähän yliblingblong). Kiireellistä, vai mitä- varsinkin kun kummankin selvitettävän asian kohdalla mahdollinen vahinko on jo ehtinyt tapahtua, ja jäljellä on enää jälkipyykki. Kiireellistä, totta tosiaan.

Aargh.
Ilmeisesti joku saldovapaissani nyt nävertää UPM:ää, ja yritän ihan kaikin voimin olla ottamatta stressiä siitä, ettei joku toinen koe pystyvänsä viettämään vapaita.
Olen ihan varmasti tehnyt kaikki ylitunnit, jotka nyt aion pitää pois.
Mutta vähempikin kyllä vie ilon alkavista vapaista - ja ennen kaikkea tekee epävarmaksi. En vieläkään ole saanut kunnon vastausta siihen, ovatko vapaatoiveeni ok.
Aargh.

Kiireellistä - juupajuu. Jos olisi oikeasti kiireellistä, niin kirjoittaisinko työnarinoita keskellä työpäivää? Ruma sana!

maanantai 20. joulukuuta 2010

ahkerana ja kahvikonserttia

olen ollut niin niin ahkera.
Lauantaina hääräsin keittiössä tuulispäänä.
Ne laatikot jotka aion jouluksi nykertää, ovat nyt pakastimessa. (epäilen ettei perunalaatikko onnistunut tänäkään vuonna).
Ne piparit jotka aion jouluksi leipoa, on leivottu. Kauhukolmikko piti huolta kilon kökkäreestä ostotaikinaa, minä taistelin tieni läpi murotaikinatyyppisen ratkaisun - sen kaulitseminen oli vähän vaivalloisempaa, mutta maku sitäkin parempi.
Sunnuntaina lamaannuin, koska keittiö oli kaaoksessa, ja joka puolella oli piparilaatikoita, laatikoita ilman pipareita ja piirakoita.

Piirakoita, koska meidät oli kutsuttu kahvikonserttiin musisoimaan. Kahvikonserttiin osallistujat haastettiin myös piirakkakilpailuun (sarjat suolainen ja makea). Isot osallistuivat kumpainenkin omalla tuotoksellaan makeiden piirakoiden sarjaan: Isoveli ätömakealla Snickerspiiraalla ja Isosisko mukavan rahkaisella Susupiirakalla. (Isosisko voitti, vaikka hänen omasta mielestään piirakka oli kategoriaa yök-en-syö; Isoveli oli huumaantunut omasta tuotoksestaan, eikä ollut yhtään pahoillaan vaikka ei voittanutkaan. Pakastin piirakanjämät, koska pelkkä tuoksu oli niin sokerinen että vatsa oli kääntyä ympäri)
Perheorkesterimme osallistui lähinnä ulkomusiikillisten avujen turvin myös varsinaiseen kahvikonsertin ohjelmistoon. Osallistumisen edellytyksenä oli, että soitettavaa instrumenttia oli saanut harjoitella alle vuoden. Pikkusiskon viulusoolo hyväksyttiin ilman muuta; me muut komppasimme toisessa säkeistössä kazoolla, munniharpulla, kukkopillillä ja tulitikkuaskilla - unohtamatta soittorasiaa. (konsertissa kuultiin myös piano-, kitara-, hanuri- ja bassosoolot, okariinotulkinta, viuluversio sekä lukuisia rumpuesityksiä) (säälin ystävien naapureita!)
Mukava iltapäivä!

Tänään jatkoin verstaalla ahkerana olemista: olen imuroinut, tuulettanut kynnysmatot, mopannut lattiat ja yrittänyt opetella sen kirotun hankalan ohjelman käyttöä, koska sitä on nyt pakko opetella, koska meitä ylemmät tahot ovat tehneet typeriä muutoksia käytäntöihinsä.
Suututtaa, koska ohjelma tuli keväällä kovalla kiireellä käyttöön, siihen lisätään koko ajan jotain uusia juttuja, sitä ei ole kokonaan käännetty, se on hidas - eikä kukaan kerro, mitä sen kanssa oikeastaan pitäisi tehdä. Jostain kaukaa tulee ohjeita: "nykyään asia x tehdään itsenäisesti tämän ohjelman kautta" - mut kunenosaa.

*
Ai niin, valmistuin perjantaina.
Olen nykyään ...no - antaa olla. Kaikkea ei tarvitse kertoa, mutta sanottakoon että uusin tietotaitoni on herättänyt lähipiirissä melkoista huvittuneisuutta.
Kiva, että muilla on mukavaa.
Itse tietysti liitän uusimman nimikkeeni ylpeänä edellisten jatkoksi - on loistokasta olla ammattilainen.

perjantai 17. joulukuuta 2010

sydän meinaa särkyä

toiset joulujuhlat vietetty.
Isoveljen joulujuhlista näin - ja koin hyvin omakohtaisesti - vanhempainyhdistyksen glögi- ja piparibuffetin ja arpajaiset.
Varsinaisesta ohjelmasta näin rehtorin puheen ja sen kuinka vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja ojensi rehtorille lämpöiset sukat. Ja sitten näin taas glögiä ja pipareita ja satayksi lasta.

Osallisuuteni Isosiskon joulujuhlaan rajoittui siihen, kun roudasin kansallispuvun koululle esitystä varten. Isosiskon koulussa juhla on vain lapsille.

*

Muutamaa tuntia ennen vanhempainyhdistyksen buffetointia sain viestin. Buffetin mehuvastaava ei voinut hankkia mehua.
Ei edes kuitteja vastaan. Käytettävissä ei ole edes sitä paria euroa, jonka mehukanisteri lähikaupassa maksaa.
Perheessä on kolme lasta ja joulu lähestymässä.
On päiviä, jolloin sydän meinaa särkyä.

Sisässä kiehuu ja kuohuu: miten on mahdollista ettei tietotekniikan ja pätkätöiden aikakautena ei pätkätyöläisen palkkoja saada tilille?
Siitähän tässäkin on kyse, pienen ihmisen kyykyttämisestä. Alalle tyypillinen pätkätyösuhde poikki vähän ennen joulua, rahat jäihin, uusi työsuhde alkuun vuodenvaihteen jälkeen. Rahaa ei tule työnantajalta kun tehtyjen töiden paperi seisoo jollain pöydällä, eikä kassasta kun palkkatodistus puuttuu.
Näitä äitejä on ympärilläni paljon.

Eihän joulu tavaramäärästä kiinni ole. Ja joulun laatikotkin ovat täyttävää vähäväkisten ruokaa. Mutta jos kodossa ei ole rahaa edes sen parin euron vertaa että saisi ostettua ne lantut. Tahi porkkanat.
Jos tukiverkostot ovat muualla.

Eivät ne minunkaan osa-aikatyöni tuloni suuria ole. Yhdessä hraHakkaraisen kanssa kellumme juuri ja juuri keskitulojen tuntumassa.
Mutta me voimme pitää perhekokouksen, ottaa esiin aanelosen ja kirjata siihen: jouluherkut ja joulunaposteltavat.
Listassa lukee jo cronfleiks, risimuro, kuivatuja mansikoita, pähkinöitä, manteleita, appelsiineja, suklaata, savuporoa...

Tietysti tarjosin apuani.

torstai 16. joulukuuta 2010

joulupuu...

olen selviytynyt kunnialla joulukauden ensimmäisestä joulujuhlasta: päiväkodin jouluhartaus pidettiin tänä aamuna.

Värisen liikutuksesta kun katson pieniä paimenia - heidän kylmästä sierrettyneitä nuhaisia neniään, ja niitä koukkupäisiä keppejä, joita hetki sitten käytettiin taisteluvälineinä takahuoneessa.
Pikkuriikkisiä enkeleitä, joiden sukkahousut ovat krympyssä nilkkojen ympärillä ja sädekehät vinossa punaisten hiuspompuloiden päällä.
Ja Joosefia ja Mariaa, jotka ovat juuri niin hämmentyneitä kuin arvelen heidän olleen, kun pienet tietäjät tulevat lahjoineen.
Koko esiintyjäkaarti on yhtaikaa ylpeä ja ujo ja jaksaa kauniisti kuunnella loppuun asti kasetilta tulevan laulun.

Selviydyn vielä siitäkin kun oma pieneni soittaa krihisevänkrahisevasti ja hätinä tunnistettavasti Heinillähärkien.
Niin rohkeasti.
Ja kauniisti.

Mutta kun pienet esiintyjät tulevat takahuoneesta salin puolelle ja laulavat täydestä sydämestään joulupuu on rakennettu ei pelkkä nieleskely enää riitä. On kaivettava esiin nenäliina.

*

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

tanskalaisen maalaisromantiikan kiro

Vietin eilen hyvän tovin pohtien, miksi ihmeessä maalaisromanttiset askartelu- ja sisustusblogit tekevät sen minkä tekevät tällaisen muppetshown pyörittäjälle.
En oikeasti edes pidä siitä tanskalaisesta vaaleasta maalaisromantiikasta, jossa on hörhelöitä ja sieviä takorautaisia kattokruunuja ja emalisia sinikukallisia maitokannuja ja pesukomuutteja. Kun en ole yhtään hörhelö.

Se tunne johtuu laifstailista.
Tai sitten imitzistä.
Mahdollisesti molemmista.

Jos on aikaa asetella maitokannuja pesukomuutteihin ja kietoa ihania vaaleanpunaisia helmiä kattokrunuun (aidot kynttilät!) koristeeksi, niin on sellaisen ylivertaisen ihmisen laifstail.
Sellaisen laifstail-ihmisen elämänhallinta on ihan selvästi jollain korkeammalla tasolla.
Sen uhmaikäiset juovat nätisti lasista eivätkä läikytä päälleen, vaikka kääntäisivät lasin nurinpäin täynnä mustaherukkamehua.
Kun taas muppetshowssa uhmaikäinen onnistuu läikyttämään läikyttämättömästä nokkamukista päälleen vettä ja värjäämään sillä vedellä itsensä oranssiksi.

Kyllähän ne maalaisromanttiset lapsetkin epäilemättä jossain nurkan takana änkeröivät vastaan, ja minä puolestani leivon leipäni itse niin että pastakeittiössä ihan oikeasti tuoksuu kodilta - mutta silti.
Kun aina tuntuu siltä että olisi se rumpuja soittava elukka siinä muppetien alkutunnarissa.

*

Huomenissa Pikkusisko soittaa päiväkodin jouluhartaudessa Heinillä härkien kaukalon.

tiistai 14. joulukuuta 2010

korttitalkoot

vielä viikko. Vai enää viikko?
Naperoiden loman alkuun. (toivottavasti omanikin)

Kävimme eilen kauhukolmikon kanssa polskimassa lähihallin vesissä. Pikkusiskokin - joka tähän asti on alkanut palella ensimmäisen viidentoista minuutin uiskentelun jälkeen - jaksoi mukana melkein koko kolmevarttisen.
Reilun kahden viikon kuluttua hän täyttää jo seitsemän.
Minun pikkiriikkinen pienimmäiseni tulee oppivelvollisuusikään.

*

Olen hassannut puolet kalliista (ja hyvin hiljaisesta) työajastani ihanien sisustus- ja askartelublogien lukemiseen.

Miksi minusta tuntuu siltä, että meidän käänteissämme on aina aimo annos muppetshowta mukana?
Pidimme viikonloppuna joulukorttitalkoot.
Osoitekirjamme on hämmentävä: osa ystävistä on aakkostettu etu-, osa sukunimen mukaan, kohdasta J löytyy lista: joulukortit.
Kortit sinkoilivat ympäri pöytää yhdeltä toiselle: "mitä tähän kirjoitetaan?", "kenelle tämä tulee?", "missä on tämän kuori?" "kuka oikein on Iso-M?" "mihin mä saan kirjoittaa?" "millainen kortti laitetaan näille?" "älkää nyt katsoko, tähän tulee salaviesti!" "missä on mun kynäni?" "mikä onkaan kummien osoite?"
Joululaulut raikasivat, kortit humisivat ilmassa kuin taikurin pakasta karanneina - ja puolessa tunnissa kaikki oli ohi.
"äiti, sun pitäis kyllä järjestää sun osoitekirja uudestaan!"

Hengästyneenä keräsin kasaan korttinipun, joulutarrat ja muun rekvisiitan.

Milloin minusta tulee seesteinen, askarteluhenkinen ja vaalea?

maanantai 13. joulukuuta 2010

ei uskoisi

Tiedättekö, mitä inhoan aivan erityisesti?

Neuvolan lastenkasvatusoppaita. (no jaa, inhoan kyllä aika monia muitakin juttuja)

Olin aamusta Isoveljen kanssa koululääkärillä ja sain käteeni vanhemman opuksen "Pärjäämisopas murkun vanhemmille".
Se on täynnänsä maailmoja syleileviä ajatuksia. Meidän tehtävämme on antaa lapselle siivet ja juuret. Älä ole kaveri. Sinun ylittämätön oikeutesi on olla aikunen. Virtasen äiti keksi että syödään koko perheen yhteinen sunnuntaipäivällinen. Alkoholin välittäminen alaikäiselle on kiellettyä. Murrosikään kuuluvat äkilliset mielialan vaihtelut. Kuvittele että oma asumuksesi muuttaisi koko ajan muotoaan. Vanhemmuus on kuin kotitakki.
AAAARGH!
Sanallakaan ei kerrota, että miten käytännössä annetaan ne juuret ja siivet. Mutta annetaan kyllä näppärästi ymmärtää, että kunhan vain panet sunnuntaisin krakan ja/tai helmet kaulaasi ja katat yhteisen päivällisen pöytään, muuttuvat lapsetkin taikaiskusta sivistyneiksi keskustelijoiksi. Ja jos et siinä onnistu, on vika vain sinun kotitakissasi tai jotain.
AAARGH vielä uudelleen.

Kuka niitä oppaita oikein rustaa? (ja kenelle?)

Tuli ahd. ja angst. kun ajattelin että minun pieni poikaseni - joka siis todettiin nyt virallisesti murkuksi (hyppäys kasvukäyrässä näkyi ihan tällaisen harrastelijankin silmiin) - tuosta vaan vuodessa parissa muuttuu ihan tunnistamattomaksi ja pelottavaksi. Ja minun pitäisi muuttua samassa tahdissa kotitakiksi.
Aargh, vielä kertaalleen.

*

Inhoan myös ihmisiä jotka lässyttävät lapsilleen.
Meinasi hampaista irrota paikat kun kuuntelin julkisessa kulkuneuvossa ylenonnellisen pariskunnan läpäläätä pikku-mirkulle, jota ihan hirmuisesti jänskätti kun oltiin matkalla, ja on se hyvä juttu kun tulee koti-ikävä kun siitä tietää että koti on tärkee pikku-mirkullekin, joka on nyt jo ihan iiiiiiiiso tyttö kun juo jo kuuuuuumaaa kaaaaakaotakin ja hymyile mirkku niin otetaan kuva susta ja kuuuuuumasta kaaaaaakaosta.
Aargh sillekin.

*

Lisäksi inhoan jo valmiiksi tätä viikkoa, joka on täynnä toinen toistaan syvempiä logistisia sudenkuoppia. Kaikki mahdolliset karnevaalit, kekkerit ja kemut ovat siunaantuneet tälle viikolle.

Joka ikinen vuosi haluaisin lähestyä joulua hiljaisesti ja nöyrästi.
Ikinä en onnistu ennen kuin tämä the Viikko on ohi. (ja sitten onkin jo tuhannen kiire)

Ei muuten uskoisi että olen käsittämättömän hyvällä tuulella, ja ajattelin tehdä ihan oikeasti ja kunnolla töitäkin.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Lempijoululaulut

Koska olin aamulla ekana verstaalla ja kaikkein päättäväisin, virittelin (toistaiseksi hämmentävän hyvin toimivan) kompuutterini vastaanottamaan jouluradiota.
Harmillista on ainoastaan se, etten kehtaa joikua mukana.

Joululaulut ovat ihania!

Olen tullut siihen tulokseen, että tänä vuonna voisin rankata uudelleen lempijoululauluni: ehkä on jo aika päästää irti vanhoista traumoista ja kaunoista ja keskittyä tähän päivään ja hetkeen.
Monena aiempana vuonna suosikkejani ovat olleet Konsta Jylhän joululaulu, Profeettojen ennustus ("kerran vielä syttyy valo pimeään"; löytyy lasten virsikirjasta ainakin) ja ykkösenä ilman muuta En etsi valtaa loistoa - vaikka se onkin niin kovin soitettu. Kaikki kolme takuuvarmoja itkettäjiä, eri syistä.

Konsta Jylhän joululaulu tuo muistoja vuosien takaa - siskon koulun kuoron sitä laulamassa, ja kaikki ne vuodet jolloin sisko oli joulun alla väsynyt, kalpea ja laihtunut koulun orkesterin tiukasta harjoitus- ja esiintymistahdista. Kaikki ne vuodet, jolloin joulu ei tullut ennen viimeistä adventtia ja koulun suurta konserttia: välillä olin alkavan naiseuteni kourissa kipuileva, väliin angstinen teini, viimeisinä vuosina jo varhaisaikuinen.
Viimeisen kerran kävimme yksissä tuumin siskon kanssa yhdessä tyrskimässä läpi joulukonsertin hämmentävän joulunalusajan jälkeen: yhden ainoan viikon aikana valmistuin, kihlauduin, minut kutsuttiin elämäni ensimmäistä kertaa kummiksi ja oma kummisetäni kuoli yllättäin.
Muistan kuinka hautajaispäivän iltana istuimme siskon kanssa kirkon penkissä ja itkimme kuin vesiputoukset läpi Jylhän - sen ensitahdista viimeiseen toiveikkaaseen sointuun. (erityisen hyvin muistan vieressämme istuneen turkishattutädin kummastuneet mulkaisut)

Profeettojen ennustukseen liittyy siihenkin muistoja. Isoveljen päiväkerhoryhmä sitä lauloi. Isoveli oli pieni nelivuotias ja minulla vauva masussa ja se laulu oli ihan ihana.
Kohta joulun jälkeen olinkin sairaalassa ja moni asia oli yhtä kysymysmerkkiä.
Seuraavana vuonna - ja monta vuotta sen jälkeenkin - profeettojen ennustus toi elävästi mieleeni ne epävarmuuden harmaat päivät keskolan kohinassa.
Muistiinmerkintä jostain vuosien takaa: "muistan illan jolloin kuuntelimme sitä yhdessä, Pikkusisko kieri lattialla ja lapset lauloivat kirkkaasti. Minä silitin pyykkivuorta ja itkin niin. Itkin viimeistä raskauttani, itkin sitä kaikkea minkä läpi pieneni oli kuluneen vuoden aikana joutunut käymään läpi. Tänä vuonna kuuntelin sitä laulua aivan neutraalisti leipoessani ja kuin refleksinä aloin parkua, ulvoa suoraa huutoa. Miten niin onnellinen laulu voi herättää niin vahvoja, niin mustia muistoja: ´kerran vielä syttyy valo pimeään, kerran, vielä kerran uuden tähden nään`"

Ehkä näistä on tosiaan jo aika päästää irti?

Joulutilkkutäkistä bongasin rennonletkeän Suutari ja vieras. Joka kuuntelukerralla edellistä parempi.
Tulkoon joulu puhuttelee sekin vuosi vuodelta vahvemmin.
En etsi valtaa loistoa saa sentään jäädä listalleni, siitä en luovu.
Carrerasin versio Ramirezin Navidad nuestrasta on pitkästä aikaa nousemassa listalleni, ja nimenomaan joululauluina.
Ja vielä täytyy listalta löytyä tilaa komealle kuoroteoksena usein esitettävälle Adeste fideles (Nyt riemuiten tänne). Muistan koulun latinan tunneilta, kuinka sana sanalta kävimme läpi tuota laulua: ad-este "tulkaa luo" fideles "uskolliset"... Tänä vuonna kuuntelemalla kuuntelin sen joulukuun alussa joulukonsertissa: latinan kieli asettui tuttuna ja kotoisana korviini.

Kielellä - sanoilla - on minulle suuri merkitys. Sanoissa täytyy olla jyhkeyttä, nöyryyttä, runollisuutta, kekseliäisyyttä, rytmiä, voimaa.
Kaikissa näissä lauluissa on nimenomaan sanojen vahvuutta.

Omaan, aivan erilliseen kategoriaansa täytyy tietysti luokitella vauhdikkaat ja hauskat, tonttuhenkiset laulut: mitä olisi joulu ilman Sikaa tai M.A.Nummisen purevaa ja lyövää joulupukkia?

Mitä lempijoululauluja sinulla on? Ja miksi?

torstai 9. joulukuuta 2010

niin arkea...

verstaalla on hiljaista. Remppareiskat sorvaavat edelleen vessaosastoa kuntoon, UPM lähti hermolomalle etelään.

*
Isoveli ei eilen ensimmäistä kertaa ikinä halunnut lähteä sanataideryhmäänsä koska "on tyttöjen kanssa niin hauskat leikit kesken".
Annoin luvan jäädä kotiin leikkimään: pikkutontut juoksivat tyytyväisinä huoneesta toiseen ("jooko et nää tontut miettii, miten ne saa vietyä lahjat sinne preerialle?").
Yhteisiä, pitkiä, monipolvisia leikkejä on viime viikkoina riittänyt - ja koska on selvää, että niiden aika on enää hyvin rajallinen, olen tiukalla ukaasilla määrännyt ehdottoman leikkirauhan.
Silloin kun koko kauhukolmikko puuhaa yhdessä, ei kukaan aikuinen henkäisekään huoneeseen päin ilman erityisen pakottavaa syytä.
Leikki jatkukoon!

Kun tonttulan touhut oli koettu ja tonttulapset olivat lähdössä pihalle, ryhdistin itseni sohvannurkasta pystyasentoon ja ehdotin uimareissua.
Tonttutouhut vaihtuivat lennossa fort boyard-henkisiin sukellustehtäviin ("voittaako tänään kari-pekka vai sofia?").
Pikkusisko esitteli uimakoulun oppeja räpiköimällä lähihallin oudonmittaisen altaan kertaalleen päästä päähän ilman mitään apuja.

Pulikoinnin, saunan ja yhden huonosti nukutun yön jäljiltä olinkin loppuillan aivan kadoksissa.

*
Illalla koululla askarteluilta ja vanhempainyhdistyksen glögimyyntiä.
Oppilaskunnan jäsenet - myös Isoveli - toimivat askartelunohjaajina. Nostan hattua poikaselleni, joka ei koskaan ole tuntenut suurtakaan vetoa kädentaitoihin, ja on perinyt kykynsä nähtävästi tuplana sekä isältään että minulta.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

luminostalgia

Mieslogiikka sentään miehiä ja niiden putkiaivoja!

Eilen oli herrakerhoa ja päänsärkyä.
Yhtä ja samaa asiaa on hierottu kohta jo vuosi, josta puoli vuotta aktiivisesti - eikä mitään tapahdu.
Eilen tilanne eskaloitui melkoisen punakaksi ja äänekkääksi.
Kun olin aikani kiusaantuneena yrittänyt kairata itseäni pöydän alle ja läpi lattian, totesin että eihän tämä homma etene, koska nuo kaksi eivät puhu edes samasta asiasta ja tarvitsevat joka tapauksessa tulkkia.
Yritin parhaan kykyni mukaan esittää leveästi hymyilevää blondia ja esittää riittävän tyhmiä kysymyksiä että päästäisiin edes jotenkin eteenpäin.
Kävimme tänä aamuna UPM:n kanssa vielä kerran kokouksen annin läpi, mietimme akuutit priorisoitavat, jotka täytyy olla hanskattuna heti vuodenvaihteesta.
Syvään avantoon mennään, pää edellä ja lujaa vauhtia, mutta tilanne ei jätä mitään muita mahdollisuuksia.

*
Kävelimme eilen illansuussa Isoveljen kanssa metsänlaitaa koululle (tämä oli ennen herrakerhoa) ja pysähdyimme niskat kenossa katsomaan suurta tähtitaivasta ja pimeyttä.
Pakkanen ja lumi tuoksuivat, talven tuttu kylmyys ympäröi meitä.

"Soi huurteessa helinä huilun, niin kirkas on tähtinen yö..."

Herrakerhoon kipittäessäni pysähdyin ihan pieneksi hetkeksi henkäisemään luistinkentän laidalle. Vedin kipakkaa pakkasilmaa keuhkojen täydeltä, katselin kentän kellanoransseja valoja, kuuntelin luistinten kahahtelua.
Miksi pakkaset, lumen tuoksu ja luistinten ääni vievät minun niin kovin nostalgisiin tunnelmiin?

*

tiistai 7. joulukuuta 2010

kalenteri- ja pyykkikiro

verstaalla melkein normaali aamu: melko lämmintä, kompuutterit toimivat horjuen, pientä häikkää tulostimessa, vessa edelleen vaiheessa.
Ja laatikoita joka hemmetin puolella.
Työpöytäni on pahvilaatikkokasan takana.
UPM:n työpöytä on toisen pahvilaatikkokasan takana.
Uudella Työntekijällä on pahvilaatikkobarrikadi.
Pujottelemme muutenkin ahtaissa tilossa toistemme ohi ähkien ja muristen. Mikä on toisaalta hauskaa ja imartelevaakin, koska verstas on suunnilleen ainoa paikka maailmassa, missä tunnen olevani siro, pieni ja ketterä.

*

Luulisi että näin vuoden loppua kohden sitä jo hallitsisi kaikenlaiset logistiset kiemurat, joita arki voi eteen heittää, mutta mitä vähemmiksi kalenterin sivut käyvät, sitä enemmän niissä tuntuu olevan merkintöjä, ja sitä herkemmin unohdan normaalit aikataulut ja systeemit.
En pysty millään muistamaan, alkaako Isoveljen sanataideryhmä tasalta vai puolelta ja milloin se oikeastaan päättyy. Hätinä huomaan, että Pikkusiskon pitäisi käydä viulutunneillaan, ja ellei tuttavaäiti muistuttelisi Isosiskon tanhuista, jäisivät polkatkin polkkaamatta.
Kalenterissa on joulujuhlaa ja joulukirkkoa kertaa kolme, ja siihen päälle kaikki ylimääräiset milloin minkäkin kauden päättäjäiset tai avajaiset.
Ja koska olen yleensä kaiken lisäksi sivun verran jäljessä ajastajassani, on elämämme yhtä logistista kaaosta.
(onneksi kohta on joululoma!) (toivottavasti saan UPM:lta luvan pitää pois kaikki ylitunnit!)

Luulisi myös, että kun on reilut kymmenkunta vuotta elänyt lapsiperhe-elämää, tajuaisi jotain elämän reaaliteeteista.
Viikkasimme eilen urakalla pyykkiä ja hraHakkarainen ähkyi pyykkikasan kokoa. Minäkin kävin sitä ällistelemään: justiinsahan tuo pyykkikori oli typötyhjä ja kaikki vaatteet kaapeissaan - miten on mahdollista että meillä on taas pyykki-Everest edessämme?
Kevyellä kerto- ja ynnälaskutoimituksella humanistikin käsitti että viisi aluspukinetta plus viisi sukkapukinetta plus viisi paitapukinetta kertaa kolme pyykkäämätöntä päivää on vähintäänkin pyykkimatterhorn.

Onneksi ei olla suurperhe. Pää hajoaisi.

maanantai 6. joulukuuta 2010

siivouksen kiro

kai te tiedätte, mikä siivoamisessa on tyhmintä?

No se, kun se ei koskaan ikinä tule valmiiksi. (suora sitaatti Pikkusiskolta: "äiti mun käy sua sääli, kun just eilen sä siivosit, ja taaaaas täällä on ihan sekaista")
Niin kuin nälkäkin: se ei tule ikinä valmiiksi. Vaikka kuinka gourmet-kokkaisit keittiössäsi, on muutaman tunnin päästä taas joku nälissään ja koko homma alkaa alusta uudestaan. (ja siinä sivussa sotkeutuu se ihana keittiö, jonka juuri sait melkein siistiksi. Pannahinen!)

Paitsi että vielä pahempaa siivoamisessa sen loppumattomuuden lisäksi on sen lisiminen.
Sinulla on joku tietty peruskuvio, jota pyörität viikosta toiseen - hinkkaat vessat, imuroit, huitaiset lattiat kostealla - mitä nyt kukakin keksii; toiset siivoavat enemmän, toiset taas lukevat enemmän.
No, sitten erehdyt tekemään jotain vielä vähän lisää, ihan pikkuisen enemmän. Vähän niin kuin huvin vuoksi, silkkaa hetkellistä tunnollisuuttasi ja masokistisuuttasi.
Rupeat vaikkapa pyyhkimään ovenkahvojen lisäksi myös jonkun toisen kohdan. Tai rupeat vaikka pyyhkimään ne ovenkahvat yhden kerran sijaan kaksi kertaa viikossa.
Jos ovenkahvat olivat tähän asti selvinneet ihan hyvin perjantaista perjantaihin ilman huomiotasi, niitä tuleekin yhtäkkiä ihan hirvittävän vaativaisia, ja jo tiistaina, viimeistään keskiviikkona, ne näyttävät kuonaisemmilta kuin kuraiset kengänpohjasi. Ja asialle on tehtävä heti jotain.
Ja sitten olet pääsemättömissä niiden typerien ovenkahvojen kanssa, saat jynssätä niitä keskiviikkoisin ja perjantaisin ja aina silloin kun joku ilmoittaa olevansa tulossa kylään vaikka ne olisi juuri jynssätty, koska yhtäkkiä ilman mitään järkevää syytä aloit huomata ne.
Kohta ei riitä kaksi kertaa viikossa, vaan puunaat niitä pirskatin ovenkahvoja maanisesti kuin mikäkin addikti aina ohikulkiessasi.
Ja sitten huomaat, että ovenkahvojen lisäksi voisi tuosta ohimennen nykäistä vähän pölyrättiä tuolla lattialistojen tuntumassa...

Sotkusokeana ja vannoutuneena siivoamisen vastustajana pelkään ja kavahdan päivää, jolloin alan imuroida kahdesti, koska kerta ei enää riitä.
Tai vaihtoehtoisesti sitä päivää, että alan tehdä sen kaiken kunnolla, huolellisesti ja täydestä sydämestäni, enkä puolivillaisesti, samalla haaveillen.

Älkää käsittäkö väärin.
Rakastan pintoja. (ja inhoan roinaa, ryönää, sälää ja roipetta. Pois vaan kaikki!)
Rakastan kissankarvattomia mattoja.
Rakastan sitä tunnetta kun on saanut raivattua ryönäkasat pois. (silti haalin kasoja ja kekoja. Ihan lakkaamatta)
Rakastan aivan erityisesti keittiötäni, joka kesäisen tuplaraivauksen (kamat rankalla kädellä peraten ulos vanhasta; kamat valikoiden sisään uuteen) jäljiltä on tarkoituksenmukainen, ilmava ja järjestyksessä.
Mutta hitto vieköön kun sitä hommaa saa olla tekemässä ihan jatkuvasti.
Ei ehdi tehdä mitään muuta tärkeää, esim. lorvailla, lekotella, laiskotella tai lueskella. (aikuisena oleminen on ihan tyhmää.)

*
tämän purnan iloksenne tuotti hän, joka yhä vuottaa kutsua pressan kekkereille.

perjantai 3. joulukuuta 2010

itsepotutus

olen niin pottuuntunut itseeni että voisin järsiä jalkani - tai vaikka kaulani - poikki omin paljain hampain. Olen törmännyt ajanhallintaongelmaan, jonka aiheuttajaksi voin katsoa vain ja ainoastaan itseni, ja se jos mikä jurppii: kalenterista puuttui yksi merkintä, mikä johti massiiviseen tuplabuukkaukseen. Kumpaakaan juttua ei voi perua eikä kovasti paljon siirtääkään.
Onnistuin tekemään muutaman hätäisen korjausliikkeen, mutta se ei poista sitä että tyräytin oikein olan takaa - saanpa alkuviikosta juosta tuhansin tassuin täyttä laukkaa.

Jos on muiden aiheuttama työketutus raskasta, on vielä moninverroin raskaampaa ketutus joka kohdistuu itse huonosti hoitamaansa leiviskään.

Yritän hokea itselleni, että eihän tässä pelastuslaitoksella olla töissä.
Eikä työni muutenkaan ole niin merkityksellistä, että tällaisella pikkukämmillä olisi pitkällä tähtäimellä suurta vaikutusta, eikä tämä edes ole kovin suuri tyrä
mutta kun potuttaa, niin potuttaa.

Suunnilleen viikon päivät on työotteessa tapahtunut pelottavaa lipsumista: olen huolimaton ja hajamielinen ja jotenkin aivan ulalla.
Kunne katosi keskittymiskykyni?

*

Eilen hraHakkarainen oli työreissulla ja minä mummopiirini pikkujouluissa: jouduin jättämään kauhukolmikon ihan yksin kotiin.
Olin vähän puolivillaisissa tunnelmissa mummojenkin kanssa - tarkkailin koko ajan puhelinta ja paloautoja - ja eivätkös ne ketkut onnistuneet jallittamaan minut piirinpyörittäjäksi vielä kevääksikin. Kehvatsun muorit!
Oikeasti muoripiiri on ihana ja voimaannuttavakin, mutta kun tuota ajanhallintaongelmaa tuntuu olevan liikenteessä...
Haluaisin tehdä hommani hyvin. Mummostenkin kanssa.

Kauhukolmikko oli kotiutuessani iltapalalla ja nauroi niin että leivänmuruset sinkoilivat nenistä.

torstai 2. joulukuuta 2010

musiikkimietintöjä

jaaha.
Justiinsa nyt iski työkututus.
Ensin soitti Hanskamies - mikään ei ole hyvin.
Sitten soitti muumies, kaikki oli ihan hyvin, kaikki jatkuu ihan hyvin, mutta Uuden Työntekijän mielestä tämä on jostain syystä pesti, joka minun pitäisi hoitaa. En tiedä miksi. Minulla ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Paitsi se, että yritän edesauttaa hyvinmenoa.
Ja nyt ryykelsi sisään tunnettu elämänhankaloittaja. Uusi Työntekijä ja Hankaloittaja kinaavat ja puhuvat keskenään ristiin.

*

Eilinen konsertti oli hieno kokemus.
Enimmäkseen olen ihan kammottavan epäkunnioittava, ja keskityn aina epäolennaisuuksiin: katson kuka kaivaa korvaansa, kenen vuoro on kääntää nuottilehteä ja miten taustakoneisto toimii.
Ja olen halkeamaisillani ylpeydestä kun näen siskon työssään.
Minua viehkoo aivan suunnattomasti arjen ja arjesta irrallisuuden ristiriita konserttitilaisuuksissa: muusikot ovat kimaltavissa iltapuvuissaan, yleisö on kuurannut ja puunannut ja kiillottanut itsensä kauniiksi, konjakki tuoksuu lämpimältä ja ilma kohisee odotusta.

Kaikki on suurta illuusiota: iltapuvun alla viulistilla on mummon kutomat kirjavavillaiset säärystimet ja huilistin lapsilla on korvatulehdus ja lapsenvahtiongelma. Ja koko lyömäsoitinsektiolla on keskiviikkoketutus ja halu hyppiä yli joka toinen puolinuotti.
Suuri yleisö saa kauniin arjesta irroittavan elämyksen, joka kohottaa vielä seuraavanakin päivänä, eikä muista yhtään ajatella että nuo tuolla ovat täällä vain töissä. Että ne ovat työyhteisö ihmissuhdekiemuroineen.
Ristiriita on käsittämättömän kiehtova.

*
Ja kun on kyse julkisin varoin tuetusta laitoksesta, pitäisi olla mahdollisuus saada henkilökohtaista muusikkouspalvelua hoitotakuun puitteissa.
Vähän niinkuin terveyskeskuksesta.
Että jos tulee äkillinen nuottihätätilanne, jos ei vaikka muistaisi että mikä sen biisin nimi on kun menee että "titti-ditti-titti-dii". Silloin voisi soittaa palvelevaan muusikkopuhelimeen jossa joku vähäisempi esikäsittelijä - vaikka alttoviulisti - tekisi pikaisen triagen ja toteaisi, että Tsaikkarin viulukonsertoltahan tuo kuulostaa. Tai sitten se sanoisi että "voivoi en pysty auttamaan, konserttimestari ottaa teihin yhteyttä viikon kuluessa."
Sitten odottaisi jännittyneenä puhelimen vieressä konserttimestarin soittoa, kädet hikisinä ja vähän huolissaan ja avaisi ääntään että varmaan menisi tittit ja dittit oikein ja saisi vastauksen mieltään rasittavaan musiikkiprobleemiin.

*
Nautin aivan suunnattomasti
kun koko orkesteri soi täydellä voimallaan niin että sieluun sattuu.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

hämmentävä keskiviikko

Olimme verstaalla varautuneet eilisillan herrakerhon suhteen ihan kaikkeen ja vielä muutamaan muuhunkin juttuun.
Ja sitten ei mitään tapahtunutkaan, vaan kaikki olivat valtavan sivistyneitä, rauhallisia ja herrasmiehekkäitä, ja koko herrakerho meni ihan tyylikkäästi.

Normaalista poiketen olen koko aamupäivän ollut ahkera, energinen ja aikaansaapa - vaikka on keskiviikko!
Normaalista poiketen verstaalla on lähestulkoon lämmin, mutta onneksi täyttä normaalia sen sijaan edustaa jatkuvasti katkeileva nettiyhteys.
Keskimäärin ei siis mitään uutta auringon alla.

*

Jouduin hipsuttelemaan jo eilen illalla ensimmäisten jaakkopostien kanssa, ja tietysti kauhukolmikko oli heti aamusta kolppaamassa jaakkotaskuissa.
Toki he huomasivat että postia oli tullut, mutta koska jaakkopostin on määrä tulla vasta iltapäivällä, he kokoontuivat salakavalasti Isoveljen vaatekaapin oven taakse strategiapalaveriin supattelemaan. Ja luulivat tietysti, etten minä huomannut että he huomasivat.
Onneksi äideillä, tontuilla ja äititontuilla on silmät ihan joka puolella!
Kirjekin jäi vielä taskuunsa odottamaan iltapäivää ja aikaa parempaa.

*

Ei parane hukata hyvähköä työvirettä. Ryhdyn aktiivisiin kehittämistoimiin.

Illalla luvassa konserttia.

tiistai 30. marraskuuta 2010

tiistaissa

työolosuhderaportti: lämpimämpää kuin eilen. Vessa ei toimi. HDF edelleen hakusessa. Illalla herrakerhoa.

Liikuntaraportti: uitu eilen oikein kunnolla. Teki hyvää.

*

Kohtasin eilen uimahallilla sympaattisen parin: aikuisen naisen ja dementoituvan äitinsä. Jollain tavalla tuo kaksikko oli niin äärettömän myötätuntoa herättävä ja koskettava.
Vanha äiti oli jo sellaisessa vaiheessa, ettei vieraassa ympäristössä tunnistanut suihkujakkaraa istumapaikaksi, kommentoi äänekkäästi ja suorasukaisesti paikallaolijoita ("onkos sullakin varpaita leikattu, kun ne on tonnäköiset?"), eikä muistanut heittäneensä löylyä vaikka hiki lensi ohimoilta isoina pisaroina.
Tilanteen työläydestä - ja varmaan kiusallisuudestakin - huolimatta tyttärellä oli annos roimaa huumoria otteissaan, kun hän punnersi vanhempaa naista saunanlauteille istumaan, valvoi löylynheittelyä ja ohjaili iäkästä äitiään jakkaralle pesuja varten.

En tiedä, kumpi kosketti enemmän: roolien täydellinen keikahtaminen päälaelleen, vaiko aikuisen lapsen asenne lapseksi muuttuvaan aikuiseen.

*

Virittelin viikonloppuna vanhan kompuutterin ilman yhteyttä ulkomaailmaan lasten käyttöön. Suunnittelin että osana Jaakkotouhuja kauhukolmikko voisi tuottaa jouluisen sadun.

maanantai 29. marraskuuta 2010

työolosuhteet

verstaalla, paleltaa.
Mittari näyttää verstaslämpötilaksi suunnilleen 20 astetta. Ulkona melkein saman verran pakkasen puolella.
Remppaheikit jatkoivat joskus kauan sitten keskenjäänyttä vessaremppaa, mikä merkitsee sitä, että seuraavat pari viikkoa käytössämme on joku kalsea työmaakäymälä. Kaiken tämän muun mukavan lisäksi.
Ei ole työolosuhteissa liiemmälti kehumista.

Ja muutama muukin juttu voisi olla paremmin.
Olin kovasti suunnitellut, että tänä aamuna vien ensin Pikkusiskon päiväkotiin, tulen sitten kotiin ja aktiivisuunnittelen kolme varttia jaakkotontun kalenteria, menen Isoveljen kanssa koululääkärille ja sieltä töihin, ahkerana, energisenä ja aikaansaavana - sekä eväät kassissani.
Kun olin viemässä Pikkusiskoa, soitti koulun terkkari kertoakseen että lääkäri on sairaana (ihan kuin jonkun kioskikirjan nimi: Lääkäri sairaana - lemmestä). Eipä tunnollisella ja kunnollisella ihmisellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä niiltä suorilta työelämään.
Sinne jäivät jaakotukset.
Ja nähtävästi sinne jäivät myös ahkeruus, energisyys ja aikaansaavuus.

Tällä viikolla luvassa herrakerhoa, konserttikäyntiä ja mummopiiriä. Tänään ajattelin raahautua uimaan.

*
Viikonloppuun mahtui kaksi - no oikeastaan kolme - hyvää asiaa.
Tyttöjen kanssa menimme lähiseurikselle laulamaan pakolliset hoosiannaat. Isosisko pääsi kynttilänsytyttäjäksi ja suoriutui hienosti. Pikkusisko oli aasinliikuttaja. Aika levoton ja liukuvainen sellainen, mutta aasi kulki kuitenkin.
Illalla menimme vielä koko joukkio konserttiin.
Ja se kolmas hyvä asia?
Tietysti tämä.

Olen jotenkin hyvässä vedossa tuon vuosituhannen vaihteen viihteen suhteen (eikö olekin hieno sisäsointu!?).
Viikko-pari sitten nauroin itseäni aivan tärviölle, vaikka minun mielestäni ehdottomasti parempi pätkä on kyllä Viimeiset vaeltajat. ("It's Miska, oolrait")

perjantai 26. marraskuuta 2010

sukupuolineutraali?

olisi kannattanut pysyä tänään koko päivä peiton alla. Olen tehnyt kaikki mokat, jotka näin yksinkertaisessa työssä on ylipäätään mahdollista tehdä, olen luultavasti suututtanut ainakin sata ihmistä ja työpäivää on jäljellä olosuhteet huomioiden aivan liikaa.
Jos nyt jotain positiivista pitää kehittää, niin olen kuitenkin aika hyvällä tuulella.
Eli kaiken lisäksi olen vielä välinpitämätön aiheuttamieni murheiden ja kriisien takia.

*

Pikkusiskollakin oli aamulla kriisi, koska päiväkodissa on pikkujoulupäivä ja sai ottaa tonttulakin mukaan.
Mutta voi! Isojen ryhmällä onkin uimakoulua, eikä ehdi yhtään olla tonttu.
Vakuutin hänelle, että tonttu on tonttu ilman lakkiakin, ja tonttutytöt voivat kyllä mennä uimakouluun, myös ilman lakkia.
"Äiti, ei tontut ole tyttöjä!"
"No okei, tonttupojat voivat mennä uimakouluun!"
"Ei tontut ole tyttöjä tai poikia. Ne vaan on. Nyt jonkun pitää vielä palmikoida mun parta"

Yhteiskuntamme lienee kypsä hyväksymään kausiluontoisesti hiippailevan parrakkaan sukupuolineutraalin olennon.


*

Jos voisin valita, haluaisin olla tonttu.
Voisin kyllä olla ilman partaa ja vaikka tyttö.

torstai 25. marraskuuta 2010

jaakko soikoon!





Yritin ymmärtää, miten kuvia siirretään meidän vanhasta kamerasta meidän uuteen kompuutteriin ja siitä uudelle blogialustalle.

En ymmärtänyt.

Mutta onnistuin vahingossa kuitenkin tuomaan justiinsa sen kuvan jonka halusin: meidän uusi keittiö. Tai mikä uusi. Mutta melkein.




Isosisko on kipeänä.
Jokavuotinen joulunedellysstressi on iskemäisillään.
Jonkun fiksun aikuisen mielestä on ollut loistava idea se, että meillä vuodesta toiseen vierailee Jaakko-tonttu. Ja jonkun fiksun aikuisen mielestä se on ollut jopa parempi idea, kuin kasvattaa lapsensa joulupukkiuskoon.
Ja joka ikinen vuosi se sama fiksu aikuinen saa huomata, että minkä taakseen jättää sen edestään löytää, ja joka ikinen vuosi se sama fiksu aikuinen huomaa marraskuun viimeisellä viikolla, että pitäisipä muuten suunnitella Jaakko-tontun joulukalenteri.
Ja joka ikinen vuosi se on ihan hirmu paljon vaikeampaa koska lapset ovat ovelampia ja vikkelämpiä ja vaikeampia huijata.

Mutta ehkä edes siitä saa täydellisen äidin bonuspisteitä?

Otin paperia ja kynän kauniseen käteen ja aloin laskea tulevia luukkuja. Jaakolla on tietysti tietyt pakolliset kuviot, ja tietyt asiat pitää aina tehdä tietysti tietyssä järjestyksessä. Mutta koska se fiksu aikuinen ei ole ihan niin fiksu kuin mitä se luulee olevansa, se ei koskaan säästä edellisten vuosien suunnitelmia, vaan joutuu jaakottamaan joka vuosi uudestaan.
Adventteina tietysti sytytetään kynttilät.
Pestään lastenhuoneiden ja keittiön ikkunoita (lähinnä sisäpuolelta) ja ripustetaan jouluvalot.
Lucian päivänä leivotaan ja syödään lussepullat.
Leivotaan pipareita ja torttuja ja tehdään joulukarkkeja. Lähetetään joulukortteja, siivotaan, tehdään tonttuiltapalaa ja syödään se tonttulautasilta.
Jaakko tuo joulukirjat, joululevyt ja tonttuvaatteet.
Seuraavaksi pitää tutkia harrastus- ja työaikatauluja ja sovittaa piparitaikinat ja nekunkeitot ja korttipajat jo olemassaoleviin reunaehtoihin. Siinä on melkein liikaa logistiikkaa sen yhden fiksun aikuisen käsiteltäväksi.
Sitten pitää kirjoittaa Jaakon kirjeet ja piilottaa ne niin, ettei kukaan utelias norkkelinokka törmää niihin vahingossa, mutta niin että ne löytyvät helposti ja vaivattomasti heti kun se fiksu aikuinen tarvitsee niitä.

Kauhukolmikosta parasta on se, että saa etsiä jotain.
Sen fiksun aikuisen mielestä se ei välttämättä ole parasta, koska etsittävä pitäisi piilottaa nerokkaasti, keksiä hauskat ja vauhdikkaat vinkit ja vielä sellaiset, ettei kukaan vahingossa löytäisi piilotettuja yllätyksiä liian aikaisin.
Jaakko tuo vuodesta toiseen jouluisia pehmoleluja (niillä kuuluu leikkiä ihan joku tietty leikki, ja auta armias, jos Jaakko ei muista, missä järjestyksessä pehmojen pitäisi ilmestyä. Viime vuonna kävi ohrasesti!), koriste-enkeleitä ja kaikenlaista vuosien mittaan siunaantunutta sälää ja roipetta. Ja kaiken sen pitää tapahtua samalla tavalla kuin "aina".

*
minä Isosiskolle: "hei mä käyn äkkiä tuolla kellarissa!" (tarkoituksena tsekata missä Jaakkoromut ovat ja ehkä tuoda ne ylös)
IS: "miks? Miks sä menet kellariin? Saanko mä tulla mukaan?"
m: "ööh...tota. Mä menen katsomaan missä kunnossa joulukuusen latvatähti on. Kun nyt sais latvatähtiä halvalla"
IS: "saaks mä tulla mukaan?"
m: "ööh...tota. No sulla ei ole vielä päivävaatteet päällä. Pode nyt vaan rauhassa."
IS: "höh"

Jaakkoromut löytyvät, siellä on kutakuinkin se, mitä pitääkin.
Haasteena enää Jaakkokassin salakuljettaminen ylös.

*

Oikeasti rakastan joulunodotusta.
Rakastan pipareiden tuoksua ja leipomista ja kynttilöiden valoa. (sisimmässäni olen rimpsuessuinen äiti-ihminen, jolla on ihan oikea joulukoti.)
Rakastan ensimmäistä adventtia kun lauletaan yhdessä hoosiannaa.
Rakastan joululauluja ja tonttuja jotka hipsuttelevat pimeässä.
Rakastan sitä, kuinka joulu hiljalleen (kera Jaakon) rakentuu kotiimme.
Ja aivan erityisesti rakastan jouluyötä. Sitä hetkeä, kun lapset ovat menneet nukkumaan, joululaulut soivat ja "kaks vain valveill on..."

*



keskiviikko 24. marraskuuta 2010

muotibloggaus

Tänään - kuten kaikkina päivinä tällä viikolla, viime viikolla ja sitä edellisellä viikolla - olen kääriytynyt rakkaaseen paksuun hupulliseen fleeceeni (kuuluu sanoa että fleeke), jonka ostin joskus kauan sitten halpiskaupasta. Onpi musta se, ja siinä on reijät peukuille, että ranteetkin pysyvät lämpöisinä.
Tänään - kuten kaikkina päivinä tällä viikolla, viime viikolla ja sitä edellisellä viikolla - olen verhonnut alaosani tummiin farkkuhin, jotka ihme ja kumma kyllä istuvat aika hyvin.
Jalkaterissä on sukat.
Kaulassa on ihanan pehmeä ja lämpöinen vaaleanpunasävyinen huivi (varmaan arvaat: kuten kaikkina päivinä tällä, viime ja sitä edellisellä viikolla). Vaikken ole huivityyppi. Ja vaikka kuulemma keltainen on uusi vaaleanpunainen. (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Ei kai mitään)

Luin yhdestä blogista, että on olemassa ihmisiä, joilla on yli kolmesataa vaatetta. Ja kuudetkymmenet kengät.
Minä en omista mitään kolmesataa. Paitsi ehkä kirjaa.

Olisi kauhea omistaa kolmesataa vaatetta. Niistä varmaan seitsemänkymmentä olisi yläosia.
Pitäisi herätä aamulla ainakin tuntia nykyistä aikaisemmin että ehtisi arpoa sopivan yläosan päälle.
Miten ihmeessä pystyisi edes valitsemaan jos olisi jotain seitsemänkymmentä paitaa? Onko maailmassa edes olemassa niin monta erinäköistä paitaa? Siinä tököttäisi vaatekaapin edessä ja tuijottaisi maanisena hyllyyn että ottaisinko tänään tämän vaiko tuon mustan poolon?
Huomaisiko kukaan eroa jos olisikin ottanut tuon mustan poolon eikä tätä?
Lapset pysähtyisivät kadulla. Teinit buuaisivat ja vanhukset kavahtaisivat ja tuijottaisivat pahalla silmällä että tuollaisen sitten päällesi tempaisit? Ja työkaverit kerääntyisivät nurkkiin supisemaan keskenään.
Sitten tulisi alemmuuskompleksi ja terapiantarve ja seuraavana aamuna pitäisi herätä vieläkin aikaisemmin arpomaan että millaisen paidan päälleen pistäisi.

Kilvoittelen kuitenkin kohti jalompaa päämäärää. Ihan kohta - heti kun on resursseja (aikaa, energiaa ja mielenterveyttä) - menen uusimaan vaatekaappini sisältöä.
Sitten minusta tulee viileä ja vaalea ja tyylikäs ja minulla on polvipituiset saappaat, sellainen ihana isokauluksinen villapusero ja sitten ne pakolliset legginsit, jotka kylläkin näyttävät isovaarin kalsareilta, mutta ovat silti muotia.
Ja sitten elämäni muuttuu hohdokkaaksi ja viileäksi ja vaaleaksi.
Paitsi että silmien alle kasvaa kaameat pussit kun pitää herätä niin aikaisin miettimään että mitä tänään pukis päälle.

maanantai 22. marraskuuta 2010

ei menny niinku

Strömssössä. Tai edes Räpylässä. (vai mikä sen ohjelman nimi onkaan). Tämä viikonloppu nimittäin.

Kaiken viikonloppuisen absurdin hässäkän keskellä päädyin sitten pohtimaan, että jos elämäni olisi tositeevee ja jos se kerta ei olis Strömssö (sen tietysti pitäisi olla se!), niin mikä se sitten olis. Siis elämäni tositeeveenä.
Kaikki rokkarille morsian ja sinkkuäidille sulhanen-jutut eivät tietenkään onnistu, kert en ole rokkari, sinkkuäiti, enkä morsiota vailla. (HraH ehdotti että lähiöäidille rakastaja, mutten jaksais kumminkaan)

Tulin pienessä mielessäni siihen tulokseen että elämäni tositeeveesarja on ilmiselvästi Hell's kitchen. Se missä maailmankuulu tsef ramasai huutaa ohimosuoni mullellaan pienille kokkipoloisille ja heittelee lautasia roskiksiin. Ja koko jakso on yhtä piippiä, koska ameriikan ihmiset eivät tiedä, että joku kiroaa jos siihen tilalle pannaan piip.
Ensimmäisessä jaksossa olen se ylimielinen mutta oikeasti vähän säälittävä kokinpolo, joka yrittää taikoa puoliksi pilaantuneista scallopseista jotain syötävää (oletteko huomanneet että amerikkalaiset kokit käyttävät vain scallopseja?). Ylimielinen PIIP ruokani PIIP ei PIIP valmistu PIIP aikataulussa, sen esillepano on PIIP-PIIP surkea, ja PIIP asenneongelmani häiritsee koko keittiötä.
Ja sitten en olekaan yli- vaan alimielinen.
Toisessa jaksossa olen ylennyt jo itse tsef ramsaiksi. Kiepun keittiössä kuin PIIP (no käyttäkää vähän mielikuvitusta, on sitä nyt muitakin rumia sanoja kuin se yksi piip!), kokkaan, vokkaan ja liekitän minkä sielusta lähtee. Ja tarvittaessa huudan ohimosuoni mullellani että OUT!

Ei kyllä kuulosta kovin hauskalta teeveeohjelmalta oikeastaan.
Pitää valita joku parempi sittenkin.

*

Verstaalla on viikonlopun jäljiltä jäätävää.
Kaksi putkimiestä kävi raapimassa päätään ja nostelemassa housujaan.
Ei menny sekään niinku...

lauantai 20. marraskuuta 2010

Omituisin ruoka ikinä

Lykkäsin ostoskärryihini viime kauppareissulla kaakaopastaa. Paketin lipareessa oli resepti, jonka toteutin tänään vimmatussa luovuudenpuuskassa.
Keitetään kaakaopasta.
Sekoitetaan saksanpähkinöitä, mascarponejuustoa, maitoa, parmessaania ja valkosipulia, lämmitetään hetki.
Holvataan kastike pastan joukkoon ja silataan paahdetuilla pinjansiemenillä.

Se ei ollut suklaista.
Se oli suklaista.
Se ei ollut makeaa.
Se oli makeaa.
Se ei ollut suolaista.
Se oli suolaista.

Maistoimme.
Totesimme, ettei se ole meidän uusi lempiruokamme.

aamu alkaa ajatuksilla

ei pitänyt koko viikonloppuna tulla koneelle.
Tulin kuitenkin, kun Pikkusisko taas kerran pelasti päiväni. Ja Isosiskokin.

Kimuli istui keskellä keittiön lattia ja silitteli kissaa. Isosisko ahtoi aamupalaa sisuksiinsa.
PS: "mihin aikaan sä vauvana heräsit? Mun aivot alkoi kehittyä kun mä olin viis."
IS: "odotas. Mä muistan sun ristiäiset. Kuinka vanha mä silloin olin?"
minä: "melkein kolme"
IS: "mut mähän seison niissä kuvissa! Osasinko mä jo seistä silloin?"

Onneksi ei ollut pullaa suussa.

*

Pikkusiskon pohdiskeleva "mun aivot alkoi kehittyä kun mä olin viis"!
Ja Isosiskon hämmentävän nopea vastaus aivan oikeaan kysymykseen.

Tilanne jatkui sillä että Pikkusisko esitteli kuinka lasketaan sataan.

perjantai 19. marraskuuta 2010

etsitän töitä!

Mitä tahansa, missä on lämmin ja luotettavasti toimiva nettiyhteys.

verstaslämpötila kuuden- ja seitsemäntoista välillä. Nettiyhteys toimii satunnaisesti.

*

Myöhemmin:
Pystyn jo työskentelemään ilman hansikkaita. Päällä edelleen teepaita, pitkähihainen teepaita, huppari ja fleecehuppari. Tuplasukat jalassa.
Nettiyhteys katkesi (kuten joka päivä) vähän ennen puolta päivää. ATK-tuki on neuvoton.
Mutta lämpöpatteri on melko lämmin.

Kumma juttu, miten kokonaisvaltaisesti tuo nettiyhteyden katkeaminen sekoittaa koko (vähäisen) työmoraalin. Joudun aina käynnistämään koneen uudelleen, ja jotenkin siinä hässäkässä unohdan ihan kaiken, mitä olen ollut tekemässä. Joudun jotenkin aloittamaan päivän alusta, jonkinlaista pakkotoimintoa: blogit, päivän uutiset, ennen kuin voin edes ajatella jatkavani siitä, mihin olin jäänyt.

torstai 18. marraskuuta 2010

torstai-komparatiivi

tietokone on (toistaiseksi) toimivampi
käsi on parempi
verstaalla on kylmempi
mieliala on vireämpi
ulkona lumisempaa
kuin eilen.

Siitä johtuen
olen tehnyt pikkaisen enempi töitä
ollut terveempi
mutta palelevaisempi
ja iloisempi
kuin eilen.
Pikkusisko on lumen takia pomppivaisempi
kuin eilen.

*
Kävin eilen kimuleiden kanssa uimassa ja se teki hyvää. Pikkusisko sai seuraa entisistä tarhakavereistaan ja viihtyi altaassa mainiosti. Sinä aikana ehdin loistavasti räpiköidä ne säälittävät sadat metrit, jotka kykenen. Lähihallimme altaanmitta on joku käsittämätön 14 7/8 metriä niin että matkan kerryttäminen on katkonaisensorttista, mutta varsin sopivaa tällaiselle hätinä uimataitoiselle.
Päätin taas kerran että rupean käymään hallilla vaikka kaksi kertaa viikossa.
Sen kun näkisi.

*

Olen lopen kyllästynyt mansikoihin.
Niin se vain on.
Minulla on tapana syödä aamulla ja illalla mautonta jogurttia ja rahkaa pakastemarjojen kanssa. Aamulla mansikoiden ja mustikoiden, illalla vadelmien.
Viime aikoina lähikauppojamme on vaivannut krooninen kotimaisten vadelmien puute, ja ulkomaisia en suostu syömään.
Ihan plääh, illoissa ja aamuissa ei ole mitään eroa. Ei voi vatsa tietää, pitääkö mennä nukkumaan, kun joka välissä tulee sitä samaa mansikkamussua.
Vähän sama juttu kun jos aamulla vahingossa laittaa yövoidetta naamaan. Silloin nukuttaa koko päivän, kun pärstäasetukset menevät sekaisin. (tämän ongelman ratkaisin ostamalla rasvaa, jota hierotaan pärstäimeen vain kerran päivässä, illalla!)

*
Nyt jatkan taas palelemista ja työntekemistä.

*
ruokapaussilla: täällä verstaalla on jäätävää. Olen kasannut päälleni kaiken löytyvän. Sormet hätinä taipuvat näppikselle. Varpaat ovat kuoliossa.

*
myöhemmin:
ei olisi kannattanut tuuletella. Nettiyhteyskin meni poikki puolilta päivin.
Söpö huoltomiespoika tuli veivittelemään pattereita ja tietokoneheviheikki tietokoneita.
Kone toimii ehkä.
Kirjoitan hanskat käsissä. Ihan kuin kuuluisin johonkin kummalliseen heimoon, vaikkapa muppet-ukkoihin.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

keskiviikko

kompuutterit toimivat taas! Ilo-ilo-ilo!

Ja on keskiviikko, eli epävirallinen työntekemättömyyspäivä. (harmillista kyllä, täytyy päivittää kaikki alkuviikon laiskottelut ja laiminlyönnit)



*



Kimuleilla on menossa uuttera tallileikki. Tänä aamuna tarhaan meitä seurasi ainakin yksi shetlanninponi ja joku tunnistamaton hevoseläin, joka ei tarvinnut riimua, koska Isosiskolla oli taskussaan porkkanoita.
Sisääntultuaan Pikkusisko kysyi heti tarhantädiltä, että mihin hevoset voi jättää. Että onko hevosparkkia, vai saako tuoda sisään.

Sikäli kun näin, kaakki seurasi taluttajaansa leikkisalin puolelle.



Eipä siinä mitään, viime viikolla päiväkodin leikkisalissa temmelsi laumallinen tiikereitä.

Siihen verrattuna tämänpäiväinen on ihan hevosenleikkiä vaan.



Aamulla kotona leikki oli tietysti tulisimmillaan kun minuun iski hyvän äidin puuskaus ja yritin olla hauska ja pedagoginen ja kaikkea ja sanoin, että luokaas tallitytöt nämä lannat täältä lattiolta ja heiluttelin pyykkiin joutavia epämääräisiä vaatekasoja.
Kuka tahansa äitiyttä harrastanut tietää kyllä, mitä sain vastaukseksi.

Halveksivan tuhahduksen ja mulkaisun.
Mutta muutamaa minuuttia myöhemmin pyykkikorissa näkyi sentään lantakasoja. Eikun niitä pyykkejä.

*

ilo kompuuttereiden toiminnasta oli lyhytaikainen.
Saas nähdä, kauanko yhteys tällä kertaa pelaa - vika on jossain kaukana meistä, missälie yhteyskeskuksessa.

tiistai 16. marraskuuta 2010

lamaannus ja hermot piukassa

verstaalla kompuutterit lamaantuivat lopullisesti.
Keväällä, kesällä ja pitkin syksyä meidän kolmen kompuutterit ovat enenevissä määrin kinastelleet keskenään: UPM ei pääse aamuisin ollenkaan koneelleen, minun koneeni huutelee että lähiverkkokaapeli ei ole kytketty tai että osoitteeni on virheellinen, samoin uuden työntekijän. Nettiyhteys pätkii, väliin ei ole saanut lähettää sähköpostia, väliin on ollut jotain muuta tylsää.
Tänään koneisto sekosi lopullisesti. Ei auttanut palveleva puhelin, eikä oma tietokonegurumme heviheikki.
Kun pakenin paikalta, odotettiin parhaillaan kenttämiestä saapuvaksi. Kuulostaa ylevältä ja juhlalliselta.

Ei se mitään - niinpä on käpäläkin kiukutellut. Se on ollut kuuma ja kylmä ja puutunut ja pistelevä ja väsynyt ja muuta sentapaista. Johan se jo sen hetken kun olin siellä lääkärissä olikin ihan hyvä.
Lääkäri oli silti sitä mieltä että minulla on hermot kireällä.
Määräsi sellaiseen neuloillatökkimis-sähköjänis-testiin.
Isosisko sai hepulin kun kuuli siitä: hänen äitiään ei saa tökkiä eikä sähköttää. (olen samaa mieltä. Ei saa)
Isoveli halusi tietää, suorittaako testin Benjamin Franklin (se heppu joka lennätti leijaa ukkosella). Minä sanoin, että ei, vaan Samuel Morse. Isoveljeä nauratti.
(on ne sitten fiksuja!)
Ounastelen, että käpälästä riittää vielä riesaa pidemmäksi aikaa.

Sanoin aamulla UPM:lle ennen kuin koneisto-ongelmat alkoivat, että minulla on hermot piukassa.
UPM kysyi, että stressaako työ.

Että sellainen päivä tänään ja eilen.

maanantai 15. marraskuuta 2010

tassu

menen kohta esittelemään käpälääni lääkärille. Hoitajatäti kysyi puhelimessa, onko sairasloman tarvetta. Minä vastasin, että mistä ihmeestä minä tietäisin. Nyt - kahden päivän lojuilun ja hoivaamisen jälkeen - käsi on hyvä, voisi sanoa melkein normaali. Tai ainakin siedettävä.

En ihan oikeasti usko siihen, että käsi/niska tulee lojumisesta, särkylääkkeistä ja vastaavista yhtänä sen paremmaksi.
Työasennosta ja -asenteesta se lähtee, todennäköisesti.
Mutta on sekin pottumaista, jos tassu toistuvasti vihoittelee.

Sitten törmäsin aamun nettikierroksellani tähän.

*

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

pitkän päivän iltana

on ollut pitkä hiljainen ja verkkainen päivä. Todellinen lepopäivä.
Nuoriso-osasto heräsi hyvissä ajoin ennen seitsemää onnittelemaan hraHakkaraista, joka hätinä sai unet karistettua silmistään.
Pitkin päivää kimulit ovat treenanneet jotain salaperäistä esitystä eteisessä ja lastenhuoneessa. Nyt koko nuoriso on leikkinyt pitkään ja hartaasti tuntikausia yhdessä. Tyttöjen ihaileva sirputus säestää Isoveljen puheliasta ja monipolvista leikinkuljetusta.

Tarttis-tarttis-tarttis.
Käsi on sellaisessa kunnossa, että sen hyväksi on jo pakko tehdä jotain.
Maanantaina hoidettava vanhempainyhdistyksen asioita.

*

Isoveli oli aamulla tuhertanut ryttyiselle paperilapulle isänpäiväkortin:
"kuka on mailman pa
ras isä, no tietenkin
sinä. Olet hausk
a tyyppi mutta joskus
kyllästyypi. Aina ei
tartee nauraa eikä
tartee laulaa voi
olla vaan kahdesta
an"

Originelli säejako johtuu paperin leveydestä. Tai siis kapeudesta.

torstai 11. marraskuuta 2010

dagostan

skurffailimme eilen hraHakkaraisen kanssa televisioaalloilla ohjelmatarjontaan tuskastuneina. Joltain taivaalliselta kanavalta tuli heprean alkeiskurssi, osa 11/25. HraHakkarainen jämähti niille sijoilleen.
Siinä sitten istuimme kuin kanaset orrella soffankulmalla ja hraHakkarainen toisti isosilmälasipäisen naisen perässä kiltisti "cha" ja "ka" ja "ha" ja arvaili, mikä mahtaa ollakaan tämä äänne, jossa on mutka ja dagostan (tai joku sentapainen) keskellä.
Eipä ollutkaan "cha", vaan olikin "bha". ("Hyyyvä", sanoi silmälasipäinen täti, "kiitos", sanoi hraHakkarainen)
Näen jo kaukana siintävän tulevaisuuden ja HraHakkaraisen jossain työväenopiston herpean alkeiskurssilla, se on juuri semmoinen.

Heräsin hetkeä ennen herätyskellon soittoa, ja aloin pohtia asiaa uudestaan.
Olen saanut kyllältäni kieltenopiskeluista.
Perusopetussuunnitelman pakollisten lisäksi opiskelin parit ylimääräiset vieraat ja jatkoin samaa linjaa vielä myöhemminkin.
Olen ahterillani kiillottanut massaluentosalin penkkejä kuuntelemalla Jonkin Merkittävän Prohvessorin puuduttavan tylsää luentaa Yleisen Kielitieteen perusteista ja yrittämällä ymmärtää Jonkin Ei Aivan Niin Merkittävän Lehtorin näkemyksiä Suomen Kielen Rakenteista, olen opiskellut tämänpäiväisiä ja muinaisia kieliä, perehtynyt sibilantteihin ja tremulantteihin, enkä vieläkään tiedä milloin pitää laittaa nesovershennyi vid.
Viimeisin kontaktini kieltenopiskeluun oli vapaaehtoiskurssi viittomakielen alkeet. En oppinut sitäkään.
Että jos hraHakkarainen menee heprean alkeisiin, niin menköön ja ymmärtäköön dagostanit. Minä menen naapuriovesta vaikka heprealaisen ruuan kokkauskurssille tai saamelaisrummun rakennukseen tai mitä nyt ikinä työväenopiston tarjonnassa samaan aikaan heprean alkeiden kanssa on. (toivottavasti ei kuitenkaan naisvoimistelua kehärummun tahdissa! sellaistakin kuulemma on)

Haluaisin kyllä osata kieliä.
Mutta kun sen kielen pitäisi plätsähtää päähäni ilman kielioppia ja rakenteita ja sanastoja.
Noin vain. Ihan itsestään.
Olen ihan vakuuttunut, että ihan varmasti osaan puhua espanjaa ja italiaa kun vaan tarpeeksi huidon käsilläni.

*

En ole pitkään aikaan jaksanut lukea mitään innostavaa.
Kahlasin läpi lempihömppäkirjailijani Tuija Lehtisen uusimman, mutta en oikein päässyt imuun. Itse asiassa olin vähän pettynyt. Se oli sekava ja höntyilevä, jotenkin repaleinen. En oikein tajunnut, oliko siinä mitään punaista lankaa. Ehkä ei.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

ingallsin äitiä kaivataan!

keskiviikko - ja kuten vanhastaan tiedämme, ei keskiviikkoisin tarvitse tehdä töitä. Riittää kun on fyysisesti työmaalla ja mentaalisesti jossain muualla.
UPM palasi lomalta ja toi tuliaisina jotain ätömakeaa.

*

Mentaalipuolen haasteita elämässäni muutenkin: biologinen kelloni jätättää.
Olen ollut ihan liian hyväntuulinen ja jaksavainen koko syksyn tajutakseni että ollaan jo marraskuussa, josta syystä eilen maahan päjähtänyt lumi on aiheuttanut järkytystä ja kummastusta mentaalipuolellani.
Jotenkin lumi tuli ihan liian aikaisin. Vielä ei kuulu olla lunta.
Joka kerta kun katson ikkunasta ulos, saan äkkislaagin ja nieleskelen tyhjää, tekisi mieli soittaa johonkin uutistoimitukseen että katsokaa nyt! Lunta tähän aikaan vuodesta!

Nuorisolla ei onneksi ole ongelmia biologisten kellojensa kanssa. Lumi tuli juuri parahultaisesti jouluksi, joka onkin jo aivan kohta ovela. Eikun ovella.

*

Olen ihan tyhmä äiti - kuten tietysti kaikki tiedämmekin jo.
Olen ihan tyhmä, koska en ole pessyt sukkahousuja, jotka ovat sängyssä tai huoneen lattialla.
Ja aivan erityisen tyhmä olen, koska esitän aivan kohtuuttomia vaatimuksia omatoimisesta vaatehuollosta joka pitäisi sisällään mm. sellaisen järisyttävän hankalan toimenpiteen kuin omien pyykkien kuljettamisen pyykkikoriin.
Ihan erityisen erityisen tyhmäksi minut tekee se, että julkean mainita nämä kaksi asiaa aamulla tilanteessa, jolloin puhtaiden sukkahousujen kori on typötyhjä vaikka ihan just (noin kolme sekuntia sitten) on viety kaikki likaiset pyykit pesuun. Ainakin sängystä. Miten niin ei ole puhtaita sukkiksia? Mikset ole pessyt?
Olisin itkenyt ellei olisi niin hirveästi naurattanut. Lauloin (hyvin hiljaisesti tosin) "ne ei tahdo mua, ne tahtoo Ingallsin äidin..."

*

Olemme lukeneet iltasatuna Pientä taloa suuressa metsässä.

tiistai 9. marraskuuta 2010

jäätävää

Koko syksyn meillä on verstaalla ollut lämmönsäätelyongelmia. Putkiremontin jälkeen putkiremonttisedät kaatoivat putkistoihin kiehuvaa vettä, ja yhtäkkiä verstashuoneet olivat kovasti paljon lämpimät. Vielä viime viikolla verstaalla ei ollut ensinkään jäätävää, vaan suorastaan kuuma ja piti olla teepaita päällä ja silti sai välillä käydä ulkona tuulettumassa.
Nyt kun patterit saisivat ihan vapaasti hehkua, on joku käynyt salasäätämässä nappuloita, ja verstaalla on taas tutun viileätä. Sormet ovat kohmeessa ja muutenkin paleltaa, ja löysin verstaskaapista vain yhden villasukan.
Harmittaa ihan vietävästi koska aamulla vaatteita arpoessani hylkäsin rakkaan lämpimän fleecehupparini vallitseviin olosuhteisiin nähden liian kuumana.
Tyhmyydestä sakotetaan.

*

Vein eilen kaksi kolmesta uimaan, koska halusin itse uimaan.
Päätin oikein tehohoivata päätetyöstä kiukuttelevaa niska-hartia-käsiseutuani: ensin vähän jumppasin, sitten uin nautinnolla ja hyvin, saunoin, hieroin kipugeelit ja yötä vasten relaksoin itseni.
Hetkellisesti parempi olo. Pitäisi vielä keksaista, miten työskentelyasennon saisi korjattua ympäristö- ja käyttäjäystävällisemmäksi.

Olen koko syksyn murhettunut sitä, ettemme ehdi porukalla uimaan. Halli on auki maanantai-iltaisin - jolloin Isosiskolla on treenit; keskiviikkoiltaisin - jolloin Isoveli on kirjoittamassa ja perjantai-iltaisin, jolloin saunomme joka tapauksessa.
Tajusin vasta eilen, että onhan noita halleja muuallakin, ja ihan saavutettavien välimatkojen päässä. Voisimme käydä uimassa torstaisin.

Pikkusiskolla alkaa kohta uimakoulu. Harmittaa, koska kimulin omintakeinen ja hersyvä uimatyyli päättyy sitten siihen.
Pikkusisko pohti, mennäänkö uimakoulupäivinä uikkareissa päiväkotiin, vai miten homma oikein hoidetaan.
Hän pohti myös, puetaanko fleecehaalari ulkopuvun alle vai päälle.

maanantai 8. marraskuuta 2010

viikonlopun jäljiltä

ankea arki alkoi taas, viikonloppu meni ihan liian nopeasti ja melkein jälkiä jättämättä.

Perjantaina keittiöni oli kaunis ja sees ja puhdas aina siihen asti kun kauhukolmikko rynnisti sisään valmistelemaan halouviiniä. Kokkikolmoset valmistivat sokerikakkua ja kaurasuklaapalleroita - kananmunaroiskeita ja kaakaoituja kaurahiutaleita oli joka paikassa ja kaikkien niiden paikkojen vieressä. Mutta muksuilla oli hauskaa. Ja ihan ensimmäistä kertaa he häärivät keittiössä aivan keskenään.

Lauantaina illalla kauhukolmikko juhlisti hellouwiiniä järjestämällä kauhukabinetin tyttöjen huoneeseen.
Pöydän alle oli vangittu luuranko, patteriin oli kytketty hullu mies, jossa nipin napin henki pihisi, jossain kaikui onttoja askeleita, ikkunoissa oli hämähäkinseittiä ja nurkan takana lymyili pelottava kääpiö (luuranko sanomalehtipaperista, vankila teipistä, hullu mies oli Isoveli, ontot askeleet syntyivät kun Pikkusisko naputteli foliokuorista ilmapalloa, hämähäkinseitti oli rakennettu teipistä ja pelottava kääpiö oli Isosiskon beibbari)
Mielikuvituksekasta ja hienoa! Varsinkin vilkkuvan taskulampun valossa.
Herkutkin maistuivat.

Sunnuntaina jouduimme keskeyttämään Pikkusiskon viuluharjoitukset vallitsevien sääolosuhteiden vuoksi.
Ulkona alkoi sataa lunta, räntää ja rakeita.
Pikkusisko syöksyi viivana tekemään lumienkeleitä. (tänään on ihan pakko muistaa laittaa ulkopuku pesuun!)

Tähän viikkoon rynnistämme jälleen pää edellä ja voimallisesti: on Isosiskon treeniä, syyskekriä koululla, Isoveljellä ekstrakerta kirjoituskurssiaan...johan siinä riittää järjesteltävää.
Haluaisin mennä uimaan.

perjantai 5. marraskuuta 2010

olen mykistetty

vihdoinkin perjantai. Olen työstälähtökuopissa.

*

Mykistyin eilen päivällisellä sanattomaksi asti.
Oli kiire-pikaruokapäivä: kaupan mantelikalaa, ammoisista ajoista jääneitä lihapullia, pakasteperunamuusia (höh, no tietysti sulatettuna, ei meillä nyt sentään niin kiire ollut!) ja sekalaisia kasvislisukkeita.
Isoveli maleksii pöytään: "onks pakko ottaa perunamuusia, jos ei pidä siitä?", vastasin siihen tarmokkaasti: "no ota vaikka kalaa tai lihapullaa ja kasviksia, kyllä se riittää."

Isoveli otti ison kasan pikapaistettuja juureksia ja parsakaalia (!) ja kaalisalaattia(!!).

Jälkkäriksi meillä tarjoillaan nykyään melkein joka päivä hedelmälautanen.

Isoveli kaapi pääruokalautasen tyhjäksi (!!!) ja jälkiruuastakin kaiken muun paitsi kiivin (!!!!)

Onko vihdoin koittanut se päivä, jolloin lapsukaiseni syö lähes mukisematta kasviksia? Onko yök-en-syö vihdoin selätetty? Edes yhden lapsen osalta?

*

Pikkusisko oli aamulla ratketa liitoksistaan: lievää tarmokkaamalla painostuksella päiväkodissakin järjestettiin tänään helouviin-disko.
Pikkusisko ilmaantui paikalle kissana: raidallinen paita, raidalliset polvisukat ja raidallinen mekko, johon kiinnitettiin raidallinen häntä.

huomenna meillä kuulemma vietetään halouviiniä.

*

Mykistyin eilen päivällisellä toisenkin kerran.
Isoveli ilmoitti, että hänestä tulee isona aivokirurgi.
Korvissani soi maammelaulu ja tuli oikein juhlallinen olo, koska ilmoitus tehtiin arvokkaalla, matalalla äänellä.
Ensimmäistä kertaa tuli sellainen tunne, että napero on oikein miettimällä miettinyt tulevaisuuttaan.

Realismi palasi onneksi äkkiä: Isosisko kertoi, että hän ainakin aikoo opiskella yliopistossa, ja että hänestä tulee isona nallesairaalan pitäjä, jolloin Pikkusiskon piti tietysti nokittaa nopeasti: "musta tuleekin nallepäiväkodin pitäjä, äiti mitä silloin pitää opiskella?"

Jäin sanattomaksi jo kolmannen kerran saman päivällisen aikana.
En kerta kaikkiaan tiennyt, millaisin pätevyyksin voi hoitaa nallepäiväkotia.

torstai 4. marraskuuta 2010

keskiviikko vaikka onkin torstai

verstaalla hiljenee: UPM lähti syyslomalle, ja muutenkin on hiljaisempaa, ja koska olin eilen kovasti ahkera, voin varmaan tänään ihan vähän relata?
Paitsi että läksiäisiksi UPM testamenttasi meille työläisille hallinnoitavaksi keskikokoisen kriisin: pääsemme treenaamaan tiukanpaikan tiedottamista ja vastaamaan sen seitsemääntoista kysymykseen. Maailman mittakaavassa pientä, meillä niin kovin suurta ja tärkeää.

*

Kauhukolmikko alkoi pohtia lähestyvää joulua. Tai minä aloin.
Voisimme viettää esijoulua ja jälkijoulua ystäväperheen kanssa ja keskijoulua keskenämme, paitsi että voisimme käydä vähän kävelyllä. Ja Jaakko-tontun joulukalenteri ainakin pitää olla. Ja joululahjoja. Ja ruokaa. Ja äiti, tiesiksä muuten että Jaakko-tonttu asuu tuolla keittiönseinän sisällä?

*

Keräsin kaiken lisäksi eilen ainakin pienen kipollisen hyvän äidin pisteitä. Isosisko on koulussa tutustunut ompelukoneen käyttöön, ja menin tunnustamaan että meilläkin sellainen laite on. Se kaivettiin esiin, ja ommeltiin edellispäivänä naamiaisvarusteita kimuleille ja eilen nukenvaatteita.
Lopputulos on horjuva, mutta molemmat tytöt ovat päässeet huristelemaan eteen ja taakse.
Pikkusisko valitti nukkumaanmennessä, että silmissä pyörii.
IN-HO-AN ompelemista. Kangas menee aina krymppyyn, neula katkeaa ja saumat ratkeaa.

*
Kopsasin eilen vanhan blogini tekstejä talteen: tiedostossa on viisisataa sivua (kaksi viimeisintä vuotta) - missäköhän uskaltaisin printata sen...?

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

ohjeita ja varoituksia

kauhukolmikko pohti tänä aamuna, millaisia ohjeita ja varoituksia heidän kylkiinsä on kirjattu.

Isoveljellä lukee kuulemma "ravistettava ennen käyttöä"

Pikkusiskolla "säilytettävä kylmässä " ja "tämä puoli ylöspäin"

Isosiskolla "räjähdysherkkää, käsiteltävä varoen"

äidin kylkeen kirjoitetaan "säilytettävä lasten ulottumattomissa"

tiistai 2. marraskuuta 2010

systeemi haisee?

katselin puolilaiskasti eilen Yle Teemalta tullutta Rock-Suomi dokkaria. Ensin se oli ihan hyvä ja hauska - siihen asti kunnes Pelle Miljoona meni sössöttämään jotain "tai sit ne on hautautunu keski-ikäisten tsombien hautausmaalle"
Alkoi ottaa päähän mokomat vaarit, jotka kuvittelevat vielä kuusikymppisinäkin olevansa rok ja andörgraund.
Elämä nyt vaan on sellaista että mennyttä ei takaisin saa: kun rollaattori kutsuu, ei sille kutsulle mahda mitään - ja se hurja punk-nuoruus vaan nyt kertakaikkiaan on ohi. Ei siinä auta, vaikka kuinka kasvattaisi rastaita päässään, polttelisi vesipiipussa hippikamaa ja henkistyisi asrameissa. Valitan vaari.
Paljon paljon sympaattisempia ovat nämä tosiälyköt, MANummiset, jotka uskaltavat lempeästi irvaillakin sille entiselle nuorelle, jotka ihan oikeasti näkevät että maailma muuttuu.

Noin keskimäärin olen sitä mieltä, ettei taiteellisuutta, andörgraundia tahi muuten omaa eksentrisyyttään tarvitse mitenkään erikseen alleviivata - ainakaan sillä että "me oudot nyt ollaan tällaisia outoja" - siinä kun ei ole mitään outoa, se on vaan säälittävää. Oikeasti oudot ja rokit ovat vaan, elävät jossain keski-ikäisyyden tsombiuden ja kapinanuoruuden välimaastossa, kahden kulttuurin kansalaisina.
Ja tietynlainen kehitys kuuluu sekin asiaan. Ei sillä, että jokaisella pitäisi olla 1.8 lasta, asuntovelkaa ja vakityö - pois sellainen ajattelu minusta - mutta koska maailma muuttuu ja kapina on nuorten juttu, ei kuusikymppisillä vaareilla ole sijaa kapinataloissa. Paitsi korkeintaan jossain vaarilaitoksissa. Jokainen sukupolvi kapinoikoon omalla tavallaan, omana aikanaan.

Juuh, tämän päivän nuoriso on pullamössyä, joka ei vaikeista oloista ja yya:sta mitään tiedä, eikä mikään ole muutenkaan niin kuin ennen - silloin kun värejä ei vielä oltu keksitty - mutta niin se vaan menee.

Pitää osata hyväksyä muutos, muutos itsessään ja ympäröivässä maailmassa. Sama musiikki voi puhua aina vaan, voi olla että väri on aina vaan yhtä mustanpuhuva goottipunkki kuin silloin ennen, mutta pitää myös nähdä itsensä uudenikäisenä, uudessa roolissa. Jos koko ajatusmaailma jää sinne jonnekin teinivuosien tasolle, on vain säälittävä vanha paappa.
(eikä edes aloiteta kaikkien säälittävien entisten rokkitähtien säälittävimmästä paapasta, siitä ulkomaiden entisestä hevipellestä, joka tärisee ja tutisee eikä edes tiedä onko tulossa vai menossa, kun on aikoinaan pössytellyt aivonsa narikkaan...!)

*
Tuttava-naperolla oli tässä taannoin (kymmenvuotiaana) punkvaihe. Pääsääntöisesti punkvaihe tarkoitti sitä, että housut pysyivät ylhäällä henkkamaukan niittivyöllä ja kaikkeen piti vastata "systeemi haisee"
Kymmenvuotias veti aika kilarit, kun jonkun kerran tuli vastattua: "varsinkaan jos systeemi ei käy suihkussa"

maanantai 1. marraskuuta 2010

häivähdys

koko kauhukolmikko on maailmalla: yksi viulunvinkauttelussa ja kaksi kavereidensa luona leikkimässä.

Pieni häivähdys siitä, mitä elämä muutaman vuoden päästä kenties on.

Ihan samalla tavoin naperoista voi joskus hyvin ohikiitävinä hetkinä nähdä aavistuksen siitä aikuisesta, joka heistä joskus on kasvava: leuan kaaren, käden voiman, niskan asennon pitkän päivän jälkeen.

Siihen pitää pysähtyä. Huokaista syvään, pitää kaksin käsin kiinni siitä, mitä juuri nyt on.

nimeämisen vaikeudesta

olen aivan jäänyt koukkuun tähän uuden alun mahdollisuuteen.

Voisin ristiä lapset uudestaan! Voisin ottaa käyttöön kaikki ne hienot nimet, jotka hraHakkarainen silloin aikoinaan tyrmäsi: "meillä /meidän tuttavalla oli just senniminen koira/kissa" (voitte kuvitella, että niitä nimiä oli paljon, sillä hraHakkaraisen vanhemmat kasvattivat koiria, ja kaikki heidän tuttavansa myös)

Isoveli voisi olla vaikka Onni Samuli - no, vähän yliampuvaa, mutta ihan hyvä. ("ei, mun paras kaveri oli Samu") Tai Niilo ("no, ei muuten vaan") Jos Isoveli olisikin tyttö, hän olisi voinut olla Verna, Valma tai Viivi ("ei, kun meillä /meidän tuttavilla oli just senniminen koira").
Nyt tietysti jälkiviisaana olen sitä mieltä, että Isoveljelle ainoa mahdollinen nimi on Isoveli, vaikka väläyteltiin myös mahdollisuutta Konsta-Aapeli.

Isosisko voisi olla Magdaleena, kun lauloin niin paljon sitä laulua odotusaikana ("no ei todellakaan, pysytään siinä mitä oli päätetty") ja jos Isosisko olisi poika, hän olisi tietysti Totti.

Pikkusiskosta piti tulla Hilppa, mutta se oli liian iloinen. Ja jos Pikkusisko olisi poika, hän olisi Ossi.

Mahtaisinko pysyä perässä jos alkaisin kutsua Isoveljeä Onni Konsta-Aapeli Samuliksi, Isosiskoa Magdaleena Magdaleena Magdaleenaksi ja Pikkusiskoa Ossi-Hilpaksi?

*

ps. löysin taannoin lapun, jossa oli nimiehdotuksia Pikkusiskolle, silloin kun hän oli jo syntynyt: Keiju Karoliina...mitä hiiskattia oikein olen ajatellut?
Kiistaton todiste siitä, että raskaus ja synnytys pimentävät aivot.

*
tästä ei kuulkaa työpäivä voi paremmaksi muuttua: verstaalle änkesivät yhtäaikaa tietokoneguru Hevi-Heikki ja kaikkien toimistotyöntekijöiden kauhu Hanskamies! Arvatkaas mitä vauhtia työt etenevät?
a) hyvin vähän
b) olemattomasti
c) ei ollenkaan
d) tuskin lainkaan

*
Apua...vasta nyt, kaksi-ja-puoli-tuntia Hanskamiehen ilmestyksen jälkeen herrat pääsivät asiaan. Hanskamies toimii parhaillaan valuuttatrokarina.
*huokaus*

lauantai 30. lokakuuta 2010

tunnustuksia

täytyy tehdä tunnustus. Jos olette kuvitelleet, että olen keski-ikää kiihtyvällä tahdilla lähestyvä, kaupungissa asuva puolipullea entinen kotiäiti, olette aivan väärässä.

Nyt seuraa avautumista.

Oikeasti nimeni on Arnikki Lehtolapsi ja asun keskisuuressa jurtassa saunan takana melko lähellä maakellaria. Lapsia jurtan mailla kiitää kohta puolen tusinaa, poika on Hoag Alatinälkäinen ja sitten meillä on neljä tyttöä: Koillinen, Kaakko, Luode ja Etelä. (ei saatu antaa nuorimmalle nimeksi Lounas, koska lapsi kuulemma traumatisoituu jos sanotaan, että nyt syödään Lounas) (mutta kyllä lapsi traumatisoituu siitäkin, jos sanotaan nyt syödään Etelä, kun kannibalismi on kuitenkin tabu heimossamme). Ja mies on MaksKroon, se jaksaa nostaa itsensä yhdellä kädellä. Ja sitten se metsästää jousipyssyllä ja keräilee meille ruokaa lähitienoilta.

Elämme omavaraistaloudessa sen jurtan mailla: kasvatamme villaeläimiä, turkiseläimiä ja puuvillaeläimiä ja kyyttöeläimiä ja viljelemme turnipsia ja muinaisviljoja.

Eikä meille ole vedetty sähköjä, vaan tämä kompuutteri toimii kuntopyörägeneraattorilla, jota lapset vuoronperään polkevat. MaksKroon rakensi sen ihan itse. Ja tietokoneen myös. Kävyistä.

Että sellainen tunnustus.

*



perjantai 29. lokakuuta 2010

tämä päivä

Tiedättekö sen kun herää keskellä yötä johonkin kummalliseen tunteeseen? Jos herää vaikka kuolaan poskella? Ei tule kysymykseenkään, että kaikessa rauhassa pyyhkisi posken hihaan ja kääntäisi massuttaen kylkeään. Vielä mitä!
Sitä havahtuu hereille ja tuntee ihan selvästi, että suussa versoaa jokin kasvi, joka tulee vaatimaan koko alaleuan amputaation heti huomenissa. Ja sitten joutuu kulkemaan loppuelämänsä puhumattomana ja huivi kasvojen edessä, eikä pääse lastensa ylioppilasjuhliin, koska lapset häpeävät leuatonta vanhempaansa. Jos nyt edes sattuu olemaan enää hengissä silloin.
Mukavan virkistävä vaihtoehto öiselle työasioiden pohtimiselle - suosittelen lämpimästi. Koska jos pohtii yöllä työasioita, on aamulla vähän kiukkuinen kun joutuu menemään töihin. Mutta jos alkaa yöllä tehdä kuolemaa, onkin aamulla tosi iloinen edessäolevasta työpäivästä. Ihan vaan siksi, kun sattuukin olemaan vielä hengissä.

No tiedättekö sitten sen kun menee johonkin työjuttuseminaariin ja on vähän tylsä puhuja, jota ei oikein jaksa kuunnella varsinkaan kun se asia ei oikeastaan kosketa ollenkaan? Sen sijaan että piirtelisi kukkasia luentolehtiöön, näpläisi kännykkää tai torkkuisi, rupeaakin suunnittelemaan työjuttuja ja yhtäkkiä onkin ihan liekeissä ja kehittää hyviä ideoita toisensa perään ihan mielettömästi. Se luennoitsija jorisee jorisemistaan ja päässä kiehuu ihan mielettömästi ja siitä päivästä tulee produktiivisin ikinä.

No tiedättekö sitten sen, kun nämä jutut sattuvat peräkkäisille päiville?
Ensin nukkuu vimmatun huonosti, sitten on päivän verran ihan liekeissä ja kehittynyt ja sitten ei ole kumpaakaan, vaan nukkuu tosi hyvin eikä sen jälkeen ole yhtään liekeissä?
Tänään on justiinsa sellainen päivä.

*
Tulossa tohinainen viikonloppu: Isosiskolla treenit ja näytös, Isoveljellä treenit, Pikkusiskolla mitämäsitteen?

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

aloitus

Ihan kauhia stressi ja ramppikuume: tuntuu oudolta aloittaa melkein puhtaalta pöydältä.

Koko päivän oli muutenkin ihan valtaisan outo ja stressaava: UPM (Uusi Piällysmiäs, niille jotka eivät häntä tunne) oli maailmalla. Ja aina kun hän on maailmalla alkavat minun ja Uuden Työntekijän tietokoneet kinastella keskenään. Lopputulemana kumpikaan ei pääse nettiin eikä sähköpostiin, mikä tekee työnteosta jokseenkin vaivalloista. Ja turhauttavaa. Varsinkin kaffepaussilla, jolloin itsestäänselvästi pitäisi päästä bloggaamaan, tai ainakin lukemaan, mitä muut ovat bloganneet.

*
Saapa nähdä, kuinka opin tässä uudessa maailmassani liikkumaan - millaiksiksi polkuni täällä muodostuvat.


aloitus

kokeilua vain