tiistai 30. marraskuuta 2010

tiistaissa

työolosuhderaportti: lämpimämpää kuin eilen. Vessa ei toimi. HDF edelleen hakusessa. Illalla herrakerhoa.

Liikuntaraportti: uitu eilen oikein kunnolla. Teki hyvää.

*

Kohtasin eilen uimahallilla sympaattisen parin: aikuisen naisen ja dementoituvan äitinsä. Jollain tavalla tuo kaksikko oli niin äärettömän myötätuntoa herättävä ja koskettava.
Vanha äiti oli jo sellaisessa vaiheessa, ettei vieraassa ympäristössä tunnistanut suihkujakkaraa istumapaikaksi, kommentoi äänekkäästi ja suorasukaisesti paikallaolijoita ("onkos sullakin varpaita leikattu, kun ne on tonnäköiset?"), eikä muistanut heittäneensä löylyä vaikka hiki lensi ohimoilta isoina pisaroina.
Tilanteen työläydestä - ja varmaan kiusallisuudestakin - huolimatta tyttärellä oli annos roimaa huumoria otteissaan, kun hän punnersi vanhempaa naista saunanlauteille istumaan, valvoi löylynheittelyä ja ohjaili iäkästä äitiään jakkaralle pesuja varten.

En tiedä, kumpi kosketti enemmän: roolien täydellinen keikahtaminen päälaelleen, vaiko aikuisen lapsen asenne lapseksi muuttuvaan aikuiseen.

*

Virittelin viikonloppuna vanhan kompuutterin ilman yhteyttä ulkomaailmaan lasten käyttöön. Suunnittelin että osana Jaakkotouhuja kauhukolmikko voisi tuottaa jouluisen sadun.

maanantai 29. marraskuuta 2010

työolosuhteet

verstaalla, paleltaa.
Mittari näyttää verstaslämpötilaksi suunnilleen 20 astetta. Ulkona melkein saman verran pakkasen puolella.
Remppaheikit jatkoivat joskus kauan sitten keskenjäänyttä vessaremppaa, mikä merkitsee sitä, että seuraavat pari viikkoa käytössämme on joku kalsea työmaakäymälä. Kaiken tämän muun mukavan lisäksi.
Ei ole työolosuhteissa liiemmälti kehumista.

Ja muutama muukin juttu voisi olla paremmin.
Olin kovasti suunnitellut, että tänä aamuna vien ensin Pikkusiskon päiväkotiin, tulen sitten kotiin ja aktiivisuunnittelen kolme varttia jaakkotontun kalenteria, menen Isoveljen kanssa koululääkärille ja sieltä töihin, ahkerana, energisenä ja aikaansaavana - sekä eväät kassissani.
Kun olin viemässä Pikkusiskoa, soitti koulun terkkari kertoakseen että lääkäri on sairaana (ihan kuin jonkun kioskikirjan nimi: Lääkäri sairaana - lemmestä). Eipä tunnollisella ja kunnollisella ihmisellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä niiltä suorilta työelämään.
Sinne jäivät jaakotukset.
Ja nähtävästi sinne jäivät myös ahkeruus, energisyys ja aikaansaavuus.

Tällä viikolla luvassa herrakerhoa, konserttikäyntiä ja mummopiiriä. Tänään ajattelin raahautua uimaan.

*
Viikonloppuun mahtui kaksi - no oikeastaan kolme - hyvää asiaa.
Tyttöjen kanssa menimme lähiseurikselle laulamaan pakolliset hoosiannaat. Isosisko pääsi kynttilänsytyttäjäksi ja suoriutui hienosti. Pikkusisko oli aasinliikuttaja. Aika levoton ja liukuvainen sellainen, mutta aasi kulki kuitenkin.
Illalla menimme vielä koko joukkio konserttiin.
Ja se kolmas hyvä asia?
Tietysti tämä.

Olen jotenkin hyvässä vedossa tuon vuosituhannen vaihteen viihteen suhteen (eikö olekin hieno sisäsointu!?).
Viikko-pari sitten nauroin itseäni aivan tärviölle, vaikka minun mielestäni ehdottomasti parempi pätkä on kyllä Viimeiset vaeltajat. ("It's Miska, oolrait")

perjantai 26. marraskuuta 2010

sukupuolineutraali?

olisi kannattanut pysyä tänään koko päivä peiton alla. Olen tehnyt kaikki mokat, jotka näin yksinkertaisessa työssä on ylipäätään mahdollista tehdä, olen luultavasti suututtanut ainakin sata ihmistä ja työpäivää on jäljellä olosuhteet huomioiden aivan liikaa.
Jos nyt jotain positiivista pitää kehittää, niin olen kuitenkin aika hyvällä tuulella.
Eli kaiken lisäksi olen vielä välinpitämätön aiheuttamieni murheiden ja kriisien takia.

*

Pikkusiskollakin oli aamulla kriisi, koska päiväkodissa on pikkujoulupäivä ja sai ottaa tonttulakin mukaan.
Mutta voi! Isojen ryhmällä onkin uimakoulua, eikä ehdi yhtään olla tonttu.
Vakuutin hänelle, että tonttu on tonttu ilman lakkiakin, ja tonttutytöt voivat kyllä mennä uimakouluun, myös ilman lakkia.
"Äiti, ei tontut ole tyttöjä!"
"No okei, tonttupojat voivat mennä uimakouluun!"
"Ei tontut ole tyttöjä tai poikia. Ne vaan on. Nyt jonkun pitää vielä palmikoida mun parta"

Yhteiskuntamme lienee kypsä hyväksymään kausiluontoisesti hiippailevan parrakkaan sukupuolineutraalin olennon.


*

Jos voisin valita, haluaisin olla tonttu.
Voisin kyllä olla ilman partaa ja vaikka tyttö.

torstai 25. marraskuuta 2010

jaakko soikoon!





Yritin ymmärtää, miten kuvia siirretään meidän vanhasta kamerasta meidän uuteen kompuutteriin ja siitä uudelle blogialustalle.

En ymmärtänyt.

Mutta onnistuin vahingossa kuitenkin tuomaan justiinsa sen kuvan jonka halusin: meidän uusi keittiö. Tai mikä uusi. Mutta melkein.




Isosisko on kipeänä.
Jokavuotinen joulunedellysstressi on iskemäisillään.
Jonkun fiksun aikuisen mielestä on ollut loistava idea se, että meillä vuodesta toiseen vierailee Jaakko-tonttu. Ja jonkun fiksun aikuisen mielestä se on ollut jopa parempi idea, kuin kasvattaa lapsensa joulupukkiuskoon.
Ja joka ikinen vuosi se sama fiksu aikuinen saa huomata, että minkä taakseen jättää sen edestään löytää, ja joka ikinen vuosi se sama fiksu aikuinen huomaa marraskuun viimeisellä viikolla, että pitäisipä muuten suunnitella Jaakko-tontun joulukalenteri.
Ja joka ikinen vuosi se on ihan hirmu paljon vaikeampaa koska lapset ovat ovelampia ja vikkelämpiä ja vaikeampia huijata.

Mutta ehkä edes siitä saa täydellisen äidin bonuspisteitä?

Otin paperia ja kynän kauniseen käteen ja aloin laskea tulevia luukkuja. Jaakolla on tietysti tietyt pakolliset kuviot, ja tietyt asiat pitää aina tehdä tietysti tietyssä järjestyksessä. Mutta koska se fiksu aikuinen ei ole ihan niin fiksu kuin mitä se luulee olevansa, se ei koskaan säästä edellisten vuosien suunnitelmia, vaan joutuu jaakottamaan joka vuosi uudestaan.
Adventteina tietysti sytytetään kynttilät.
Pestään lastenhuoneiden ja keittiön ikkunoita (lähinnä sisäpuolelta) ja ripustetaan jouluvalot.
Lucian päivänä leivotaan ja syödään lussepullat.
Leivotaan pipareita ja torttuja ja tehdään joulukarkkeja. Lähetetään joulukortteja, siivotaan, tehdään tonttuiltapalaa ja syödään se tonttulautasilta.
Jaakko tuo joulukirjat, joululevyt ja tonttuvaatteet.
Seuraavaksi pitää tutkia harrastus- ja työaikatauluja ja sovittaa piparitaikinat ja nekunkeitot ja korttipajat jo olemassaoleviin reunaehtoihin. Siinä on melkein liikaa logistiikkaa sen yhden fiksun aikuisen käsiteltäväksi.
Sitten pitää kirjoittaa Jaakon kirjeet ja piilottaa ne niin, ettei kukaan utelias norkkelinokka törmää niihin vahingossa, mutta niin että ne löytyvät helposti ja vaivattomasti heti kun se fiksu aikuinen tarvitsee niitä.

Kauhukolmikosta parasta on se, että saa etsiä jotain.
Sen fiksun aikuisen mielestä se ei välttämättä ole parasta, koska etsittävä pitäisi piilottaa nerokkaasti, keksiä hauskat ja vauhdikkaat vinkit ja vielä sellaiset, ettei kukaan vahingossa löytäisi piilotettuja yllätyksiä liian aikaisin.
Jaakko tuo vuodesta toiseen jouluisia pehmoleluja (niillä kuuluu leikkiä ihan joku tietty leikki, ja auta armias, jos Jaakko ei muista, missä järjestyksessä pehmojen pitäisi ilmestyä. Viime vuonna kävi ohrasesti!), koriste-enkeleitä ja kaikenlaista vuosien mittaan siunaantunutta sälää ja roipetta. Ja kaiken sen pitää tapahtua samalla tavalla kuin "aina".

*
minä Isosiskolle: "hei mä käyn äkkiä tuolla kellarissa!" (tarkoituksena tsekata missä Jaakkoromut ovat ja ehkä tuoda ne ylös)
IS: "miks? Miks sä menet kellariin? Saanko mä tulla mukaan?"
m: "ööh...tota. Mä menen katsomaan missä kunnossa joulukuusen latvatähti on. Kun nyt sais latvatähtiä halvalla"
IS: "saaks mä tulla mukaan?"
m: "ööh...tota. No sulla ei ole vielä päivävaatteet päällä. Pode nyt vaan rauhassa."
IS: "höh"

Jaakkoromut löytyvät, siellä on kutakuinkin se, mitä pitääkin.
Haasteena enää Jaakkokassin salakuljettaminen ylös.

*

Oikeasti rakastan joulunodotusta.
Rakastan pipareiden tuoksua ja leipomista ja kynttilöiden valoa. (sisimmässäni olen rimpsuessuinen äiti-ihminen, jolla on ihan oikea joulukoti.)
Rakastan ensimmäistä adventtia kun lauletaan yhdessä hoosiannaa.
Rakastan joululauluja ja tonttuja jotka hipsuttelevat pimeässä.
Rakastan sitä, kuinka joulu hiljalleen (kera Jaakon) rakentuu kotiimme.
Ja aivan erityisesti rakastan jouluyötä. Sitä hetkeä, kun lapset ovat menneet nukkumaan, joululaulut soivat ja "kaks vain valveill on..."

*



keskiviikko 24. marraskuuta 2010

muotibloggaus

Tänään - kuten kaikkina päivinä tällä viikolla, viime viikolla ja sitä edellisellä viikolla - olen kääriytynyt rakkaaseen paksuun hupulliseen fleeceeni (kuuluu sanoa että fleeke), jonka ostin joskus kauan sitten halpiskaupasta. Onpi musta se, ja siinä on reijät peukuille, että ranteetkin pysyvät lämpöisinä.
Tänään - kuten kaikkina päivinä tällä viikolla, viime viikolla ja sitä edellisellä viikolla - olen verhonnut alaosani tummiin farkkuhin, jotka ihme ja kumma kyllä istuvat aika hyvin.
Jalkaterissä on sukat.
Kaulassa on ihanan pehmeä ja lämpöinen vaaleanpunasävyinen huivi (varmaan arvaat: kuten kaikkina päivinä tällä, viime ja sitä edellisellä viikolla). Vaikken ole huivityyppi. Ja vaikka kuulemma keltainen on uusi vaaleanpunainen. (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Ei kai mitään)

Luin yhdestä blogista, että on olemassa ihmisiä, joilla on yli kolmesataa vaatetta. Ja kuudetkymmenet kengät.
Minä en omista mitään kolmesataa. Paitsi ehkä kirjaa.

Olisi kauhea omistaa kolmesataa vaatetta. Niistä varmaan seitsemänkymmentä olisi yläosia.
Pitäisi herätä aamulla ainakin tuntia nykyistä aikaisemmin että ehtisi arpoa sopivan yläosan päälle.
Miten ihmeessä pystyisi edes valitsemaan jos olisi jotain seitsemänkymmentä paitaa? Onko maailmassa edes olemassa niin monta erinäköistä paitaa? Siinä tököttäisi vaatekaapin edessä ja tuijottaisi maanisena hyllyyn että ottaisinko tänään tämän vaiko tuon mustan poolon?
Huomaisiko kukaan eroa jos olisikin ottanut tuon mustan poolon eikä tätä?
Lapset pysähtyisivät kadulla. Teinit buuaisivat ja vanhukset kavahtaisivat ja tuijottaisivat pahalla silmällä että tuollaisen sitten päällesi tempaisit? Ja työkaverit kerääntyisivät nurkkiin supisemaan keskenään.
Sitten tulisi alemmuuskompleksi ja terapiantarve ja seuraavana aamuna pitäisi herätä vieläkin aikaisemmin arpomaan että millaisen paidan päälleen pistäisi.

Kilvoittelen kuitenkin kohti jalompaa päämäärää. Ihan kohta - heti kun on resursseja (aikaa, energiaa ja mielenterveyttä) - menen uusimaan vaatekaappini sisältöä.
Sitten minusta tulee viileä ja vaalea ja tyylikäs ja minulla on polvipituiset saappaat, sellainen ihana isokauluksinen villapusero ja sitten ne pakolliset legginsit, jotka kylläkin näyttävät isovaarin kalsareilta, mutta ovat silti muotia.
Ja sitten elämäni muuttuu hohdokkaaksi ja viileäksi ja vaaleaksi.
Paitsi että silmien alle kasvaa kaameat pussit kun pitää herätä niin aikaisin miettimään että mitä tänään pukis päälle.

maanantai 22. marraskuuta 2010

ei menny niinku

Strömssössä. Tai edes Räpylässä. (vai mikä sen ohjelman nimi onkaan). Tämä viikonloppu nimittäin.

Kaiken viikonloppuisen absurdin hässäkän keskellä päädyin sitten pohtimaan, että jos elämäni olisi tositeevee ja jos se kerta ei olis Strömssö (sen tietysti pitäisi olla se!), niin mikä se sitten olis. Siis elämäni tositeeveenä.
Kaikki rokkarille morsian ja sinkkuäidille sulhanen-jutut eivät tietenkään onnistu, kert en ole rokkari, sinkkuäiti, enkä morsiota vailla. (HraH ehdotti että lähiöäidille rakastaja, mutten jaksais kumminkaan)

Tulin pienessä mielessäni siihen tulokseen että elämäni tositeeveesarja on ilmiselvästi Hell's kitchen. Se missä maailmankuulu tsef ramasai huutaa ohimosuoni mullellaan pienille kokkipoloisille ja heittelee lautasia roskiksiin. Ja koko jakso on yhtä piippiä, koska ameriikan ihmiset eivät tiedä, että joku kiroaa jos siihen tilalle pannaan piip.
Ensimmäisessä jaksossa olen se ylimielinen mutta oikeasti vähän säälittävä kokinpolo, joka yrittää taikoa puoliksi pilaantuneista scallopseista jotain syötävää (oletteko huomanneet että amerikkalaiset kokit käyttävät vain scallopseja?). Ylimielinen PIIP ruokani PIIP ei PIIP valmistu PIIP aikataulussa, sen esillepano on PIIP-PIIP surkea, ja PIIP asenneongelmani häiritsee koko keittiötä.
Ja sitten en olekaan yli- vaan alimielinen.
Toisessa jaksossa olen ylennyt jo itse tsef ramsaiksi. Kiepun keittiössä kuin PIIP (no käyttäkää vähän mielikuvitusta, on sitä nyt muitakin rumia sanoja kuin se yksi piip!), kokkaan, vokkaan ja liekitän minkä sielusta lähtee. Ja tarvittaessa huudan ohimosuoni mullellani että OUT!

Ei kyllä kuulosta kovin hauskalta teeveeohjelmalta oikeastaan.
Pitää valita joku parempi sittenkin.

*

Verstaalla on viikonlopun jäljiltä jäätävää.
Kaksi putkimiestä kävi raapimassa päätään ja nostelemassa housujaan.
Ei menny sekään niinku...

lauantai 20. marraskuuta 2010

Omituisin ruoka ikinä

Lykkäsin ostoskärryihini viime kauppareissulla kaakaopastaa. Paketin lipareessa oli resepti, jonka toteutin tänään vimmatussa luovuudenpuuskassa.
Keitetään kaakaopasta.
Sekoitetaan saksanpähkinöitä, mascarponejuustoa, maitoa, parmessaania ja valkosipulia, lämmitetään hetki.
Holvataan kastike pastan joukkoon ja silataan paahdetuilla pinjansiemenillä.

Se ei ollut suklaista.
Se oli suklaista.
Se ei ollut makeaa.
Se oli makeaa.
Se ei ollut suolaista.
Se oli suolaista.

Maistoimme.
Totesimme, ettei se ole meidän uusi lempiruokamme.

aamu alkaa ajatuksilla

ei pitänyt koko viikonloppuna tulla koneelle.
Tulin kuitenkin, kun Pikkusisko taas kerran pelasti päiväni. Ja Isosiskokin.

Kimuli istui keskellä keittiön lattia ja silitteli kissaa. Isosisko ahtoi aamupalaa sisuksiinsa.
PS: "mihin aikaan sä vauvana heräsit? Mun aivot alkoi kehittyä kun mä olin viis."
IS: "odotas. Mä muistan sun ristiäiset. Kuinka vanha mä silloin olin?"
minä: "melkein kolme"
IS: "mut mähän seison niissä kuvissa! Osasinko mä jo seistä silloin?"

Onneksi ei ollut pullaa suussa.

*

Pikkusiskon pohdiskeleva "mun aivot alkoi kehittyä kun mä olin viis"!
Ja Isosiskon hämmentävän nopea vastaus aivan oikeaan kysymykseen.

Tilanne jatkui sillä että Pikkusisko esitteli kuinka lasketaan sataan.

perjantai 19. marraskuuta 2010

etsitän töitä!

Mitä tahansa, missä on lämmin ja luotettavasti toimiva nettiyhteys.

verstaslämpötila kuuden- ja seitsemäntoista välillä. Nettiyhteys toimii satunnaisesti.

*

Myöhemmin:
Pystyn jo työskentelemään ilman hansikkaita. Päällä edelleen teepaita, pitkähihainen teepaita, huppari ja fleecehuppari. Tuplasukat jalassa.
Nettiyhteys katkesi (kuten joka päivä) vähän ennen puolta päivää. ATK-tuki on neuvoton.
Mutta lämpöpatteri on melko lämmin.

Kumma juttu, miten kokonaisvaltaisesti tuo nettiyhteyden katkeaminen sekoittaa koko (vähäisen) työmoraalin. Joudun aina käynnistämään koneen uudelleen, ja jotenkin siinä hässäkässä unohdan ihan kaiken, mitä olen ollut tekemässä. Joudun jotenkin aloittamaan päivän alusta, jonkinlaista pakkotoimintoa: blogit, päivän uutiset, ennen kuin voin edes ajatella jatkavani siitä, mihin olin jäänyt.

torstai 18. marraskuuta 2010

torstai-komparatiivi

tietokone on (toistaiseksi) toimivampi
käsi on parempi
verstaalla on kylmempi
mieliala on vireämpi
ulkona lumisempaa
kuin eilen.

Siitä johtuen
olen tehnyt pikkaisen enempi töitä
ollut terveempi
mutta palelevaisempi
ja iloisempi
kuin eilen.
Pikkusisko on lumen takia pomppivaisempi
kuin eilen.

*
Kävin eilen kimuleiden kanssa uimassa ja se teki hyvää. Pikkusisko sai seuraa entisistä tarhakavereistaan ja viihtyi altaassa mainiosti. Sinä aikana ehdin loistavasti räpiköidä ne säälittävät sadat metrit, jotka kykenen. Lähihallimme altaanmitta on joku käsittämätön 14 7/8 metriä niin että matkan kerryttäminen on katkonaisensorttista, mutta varsin sopivaa tällaiselle hätinä uimataitoiselle.
Päätin taas kerran että rupean käymään hallilla vaikka kaksi kertaa viikossa.
Sen kun näkisi.

*

Olen lopen kyllästynyt mansikoihin.
Niin se vain on.
Minulla on tapana syödä aamulla ja illalla mautonta jogurttia ja rahkaa pakastemarjojen kanssa. Aamulla mansikoiden ja mustikoiden, illalla vadelmien.
Viime aikoina lähikauppojamme on vaivannut krooninen kotimaisten vadelmien puute, ja ulkomaisia en suostu syömään.
Ihan plääh, illoissa ja aamuissa ei ole mitään eroa. Ei voi vatsa tietää, pitääkö mennä nukkumaan, kun joka välissä tulee sitä samaa mansikkamussua.
Vähän sama juttu kun jos aamulla vahingossa laittaa yövoidetta naamaan. Silloin nukuttaa koko päivän, kun pärstäasetukset menevät sekaisin. (tämän ongelman ratkaisin ostamalla rasvaa, jota hierotaan pärstäimeen vain kerran päivässä, illalla!)

*
Nyt jatkan taas palelemista ja työntekemistä.

*
ruokapaussilla: täällä verstaalla on jäätävää. Olen kasannut päälleni kaiken löytyvän. Sormet hätinä taipuvat näppikselle. Varpaat ovat kuoliossa.

*
myöhemmin:
ei olisi kannattanut tuuletella. Nettiyhteyskin meni poikki puolilta päivin.
Söpö huoltomiespoika tuli veivittelemään pattereita ja tietokoneheviheikki tietokoneita.
Kone toimii ehkä.
Kirjoitan hanskat käsissä. Ihan kuin kuuluisin johonkin kummalliseen heimoon, vaikkapa muppet-ukkoihin.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

keskiviikko

kompuutterit toimivat taas! Ilo-ilo-ilo!

Ja on keskiviikko, eli epävirallinen työntekemättömyyspäivä. (harmillista kyllä, täytyy päivittää kaikki alkuviikon laiskottelut ja laiminlyönnit)



*



Kimuleilla on menossa uuttera tallileikki. Tänä aamuna tarhaan meitä seurasi ainakin yksi shetlanninponi ja joku tunnistamaton hevoseläin, joka ei tarvinnut riimua, koska Isosiskolla oli taskussaan porkkanoita.
Sisääntultuaan Pikkusisko kysyi heti tarhantädiltä, että mihin hevoset voi jättää. Että onko hevosparkkia, vai saako tuoda sisään.

Sikäli kun näin, kaakki seurasi taluttajaansa leikkisalin puolelle.



Eipä siinä mitään, viime viikolla päiväkodin leikkisalissa temmelsi laumallinen tiikereitä.

Siihen verrattuna tämänpäiväinen on ihan hevosenleikkiä vaan.



Aamulla kotona leikki oli tietysti tulisimmillaan kun minuun iski hyvän äidin puuskaus ja yritin olla hauska ja pedagoginen ja kaikkea ja sanoin, että luokaas tallitytöt nämä lannat täältä lattiolta ja heiluttelin pyykkiin joutavia epämääräisiä vaatekasoja.
Kuka tahansa äitiyttä harrastanut tietää kyllä, mitä sain vastaukseksi.

Halveksivan tuhahduksen ja mulkaisun.
Mutta muutamaa minuuttia myöhemmin pyykkikorissa näkyi sentään lantakasoja. Eikun niitä pyykkejä.

*

ilo kompuuttereiden toiminnasta oli lyhytaikainen.
Saas nähdä, kauanko yhteys tällä kertaa pelaa - vika on jossain kaukana meistä, missälie yhteyskeskuksessa.

tiistai 16. marraskuuta 2010

lamaannus ja hermot piukassa

verstaalla kompuutterit lamaantuivat lopullisesti.
Keväällä, kesällä ja pitkin syksyä meidän kolmen kompuutterit ovat enenevissä määrin kinastelleet keskenään: UPM ei pääse aamuisin ollenkaan koneelleen, minun koneeni huutelee että lähiverkkokaapeli ei ole kytketty tai että osoitteeni on virheellinen, samoin uuden työntekijän. Nettiyhteys pätkii, väliin ei ole saanut lähettää sähköpostia, väliin on ollut jotain muuta tylsää.
Tänään koneisto sekosi lopullisesti. Ei auttanut palveleva puhelin, eikä oma tietokonegurumme heviheikki.
Kun pakenin paikalta, odotettiin parhaillaan kenttämiestä saapuvaksi. Kuulostaa ylevältä ja juhlalliselta.

Ei se mitään - niinpä on käpäläkin kiukutellut. Se on ollut kuuma ja kylmä ja puutunut ja pistelevä ja väsynyt ja muuta sentapaista. Johan se jo sen hetken kun olin siellä lääkärissä olikin ihan hyvä.
Lääkäri oli silti sitä mieltä että minulla on hermot kireällä.
Määräsi sellaiseen neuloillatökkimis-sähköjänis-testiin.
Isosisko sai hepulin kun kuuli siitä: hänen äitiään ei saa tökkiä eikä sähköttää. (olen samaa mieltä. Ei saa)
Isoveli halusi tietää, suorittaako testin Benjamin Franklin (se heppu joka lennätti leijaa ukkosella). Minä sanoin, että ei, vaan Samuel Morse. Isoveljeä nauratti.
(on ne sitten fiksuja!)
Ounastelen, että käpälästä riittää vielä riesaa pidemmäksi aikaa.

Sanoin aamulla UPM:lle ennen kuin koneisto-ongelmat alkoivat, että minulla on hermot piukassa.
UPM kysyi, että stressaako työ.

Että sellainen päivä tänään ja eilen.

maanantai 15. marraskuuta 2010

tassu

menen kohta esittelemään käpälääni lääkärille. Hoitajatäti kysyi puhelimessa, onko sairasloman tarvetta. Minä vastasin, että mistä ihmeestä minä tietäisin. Nyt - kahden päivän lojuilun ja hoivaamisen jälkeen - käsi on hyvä, voisi sanoa melkein normaali. Tai ainakin siedettävä.

En ihan oikeasti usko siihen, että käsi/niska tulee lojumisesta, särkylääkkeistä ja vastaavista yhtänä sen paremmaksi.
Työasennosta ja -asenteesta se lähtee, todennäköisesti.
Mutta on sekin pottumaista, jos tassu toistuvasti vihoittelee.

Sitten törmäsin aamun nettikierroksellani tähän.

*

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

pitkän päivän iltana

on ollut pitkä hiljainen ja verkkainen päivä. Todellinen lepopäivä.
Nuoriso-osasto heräsi hyvissä ajoin ennen seitsemää onnittelemaan hraHakkaraista, joka hätinä sai unet karistettua silmistään.
Pitkin päivää kimulit ovat treenanneet jotain salaperäistä esitystä eteisessä ja lastenhuoneessa. Nyt koko nuoriso on leikkinyt pitkään ja hartaasti tuntikausia yhdessä. Tyttöjen ihaileva sirputus säestää Isoveljen puheliasta ja monipolvista leikinkuljetusta.

Tarttis-tarttis-tarttis.
Käsi on sellaisessa kunnossa, että sen hyväksi on jo pakko tehdä jotain.
Maanantaina hoidettava vanhempainyhdistyksen asioita.

*

Isoveli oli aamulla tuhertanut ryttyiselle paperilapulle isänpäiväkortin:
"kuka on mailman pa
ras isä, no tietenkin
sinä. Olet hausk
a tyyppi mutta joskus
kyllästyypi. Aina ei
tartee nauraa eikä
tartee laulaa voi
olla vaan kahdesta
an"

Originelli säejako johtuu paperin leveydestä. Tai siis kapeudesta.

torstai 11. marraskuuta 2010

dagostan

skurffailimme eilen hraHakkaraisen kanssa televisioaalloilla ohjelmatarjontaan tuskastuneina. Joltain taivaalliselta kanavalta tuli heprean alkeiskurssi, osa 11/25. HraHakkarainen jämähti niille sijoilleen.
Siinä sitten istuimme kuin kanaset orrella soffankulmalla ja hraHakkarainen toisti isosilmälasipäisen naisen perässä kiltisti "cha" ja "ka" ja "ha" ja arvaili, mikä mahtaa ollakaan tämä äänne, jossa on mutka ja dagostan (tai joku sentapainen) keskellä.
Eipä ollutkaan "cha", vaan olikin "bha". ("Hyyyvä", sanoi silmälasipäinen täti, "kiitos", sanoi hraHakkarainen)
Näen jo kaukana siintävän tulevaisuuden ja HraHakkaraisen jossain työväenopiston herpean alkeiskurssilla, se on juuri semmoinen.

Heräsin hetkeä ennen herätyskellon soittoa, ja aloin pohtia asiaa uudestaan.
Olen saanut kyllältäni kieltenopiskeluista.
Perusopetussuunnitelman pakollisten lisäksi opiskelin parit ylimääräiset vieraat ja jatkoin samaa linjaa vielä myöhemminkin.
Olen ahterillani kiillottanut massaluentosalin penkkejä kuuntelemalla Jonkin Merkittävän Prohvessorin puuduttavan tylsää luentaa Yleisen Kielitieteen perusteista ja yrittämällä ymmärtää Jonkin Ei Aivan Niin Merkittävän Lehtorin näkemyksiä Suomen Kielen Rakenteista, olen opiskellut tämänpäiväisiä ja muinaisia kieliä, perehtynyt sibilantteihin ja tremulantteihin, enkä vieläkään tiedä milloin pitää laittaa nesovershennyi vid.
Viimeisin kontaktini kieltenopiskeluun oli vapaaehtoiskurssi viittomakielen alkeet. En oppinut sitäkään.
Että jos hraHakkarainen menee heprean alkeisiin, niin menköön ja ymmärtäköön dagostanit. Minä menen naapuriovesta vaikka heprealaisen ruuan kokkauskurssille tai saamelaisrummun rakennukseen tai mitä nyt ikinä työväenopiston tarjonnassa samaan aikaan heprean alkeiden kanssa on. (toivottavasti ei kuitenkaan naisvoimistelua kehärummun tahdissa! sellaistakin kuulemma on)

Haluaisin kyllä osata kieliä.
Mutta kun sen kielen pitäisi plätsähtää päähäni ilman kielioppia ja rakenteita ja sanastoja.
Noin vain. Ihan itsestään.
Olen ihan vakuuttunut, että ihan varmasti osaan puhua espanjaa ja italiaa kun vaan tarpeeksi huidon käsilläni.

*

En ole pitkään aikaan jaksanut lukea mitään innostavaa.
Kahlasin läpi lempihömppäkirjailijani Tuija Lehtisen uusimman, mutta en oikein päässyt imuun. Itse asiassa olin vähän pettynyt. Se oli sekava ja höntyilevä, jotenkin repaleinen. En oikein tajunnut, oliko siinä mitään punaista lankaa. Ehkä ei.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

ingallsin äitiä kaivataan!

keskiviikko - ja kuten vanhastaan tiedämme, ei keskiviikkoisin tarvitse tehdä töitä. Riittää kun on fyysisesti työmaalla ja mentaalisesti jossain muualla.
UPM palasi lomalta ja toi tuliaisina jotain ätömakeaa.

*

Mentaalipuolen haasteita elämässäni muutenkin: biologinen kelloni jätättää.
Olen ollut ihan liian hyväntuulinen ja jaksavainen koko syksyn tajutakseni että ollaan jo marraskuussa, josta syystä eilen maahan päjähtänyt lumi on aiheuttanut järkytystä ja kummastusta mentaalipuolellani.
Jotenkin lumi tuli ihan liian aikaisin. Vielä ei kuulu olla lunta.
Joka kerta kun katson ikkunasta ulos, saan äkkislaagin ja nieleskelen tyhjää, tekisi mieli soittaa johonkin uutistoimitukseen että katsokaa nyt! Lunta tähän aikaan vuodesta!

Nuorisolla ei onneksi ole ongelmia biologisten kellojensa kanssa. Lumi tuli juuri parahultaisesti jouluksi, joka onkin jo aivan kohta ovela. Eikun ovella.

*

Olen ihan tyhmä äiti - kuten tietysti kaikki tiedämmekin jo.
Olen ihan tyhmä, koska en ole pessyt sukkahousuja, jotka ovat sängyssä tai huoneen lattialla.
Ja aivan erityisen tyhmä olen, koska esitän aivan kohtuuttomia vaatimuksia omatoimisesta vaatehuollosta joka pitäisi sisällään mm. sellaisen järisyttävän hankalan toimenpiteen kuin omien pyykkien kuljettamisen pyykkikoriin.
Ihan erityisen erityisen tyhmäksi minut tekee se, että julkean mainita nämä kaksi asiaa aamulla tilanteessa, jolloin puhtaiden sukkahousujen kori on typötyhjä vaikka ihan just (noin kolme sekuntia sitten) on viety kaikki likaiset pyykit pesuun. Ainakin sängystä. Miten niin ei ole puhtaita sukkiksia? Mikset ole pessyt?
Olisin itkenyt ellei olisi niin hirveästi naurattanut. Lauloin (hyvin hiljaisesti tosin) "ne ei tahdo mua, ne tahtoo Ingallsin äidin..."

*

Olemme lukeneet iltasatuna Pientä taloa suuressa metsässä.

tiistai 9. marraskuuta 2010

jäätävää

Koko syksyn meillä on verstaalla ollut lämmönsäätelyongelmia. Putkiremontin jälkeen putkiremonttisedät kaatoivat putkistoihin kiehuvaa vettä, ja yhtäkkiä verstashuoneet olivat kovasti paljon lämpimät. Vielä viime viikolla verstaalla ei ollut ensinkään jäätävää, vaan suorastaan kuuma ja piti olla teepaita päällä ja silti sai välillä käydä ulkona tuulettumassa.
Nyt kun patterit saisivat ihan vapaasti hehkua, on joku käynyt salasäätämässä nappuloita, ja verstaalla on taas tutun viileätä. Sormet ovat kohmeessa ja muutenkin paleltaa, ja löysin verstaskaapista vain yhden villasukan.
Harmittaa ihan vietävästi koska aamulla vaatteita arpoessani hylkäsin rakkaan lämpimän fleecehupparini vallitseviin olosuhteisiin nähden liian kuumana.
Tyhmyydestä sakotetaan.

*

Vein eilen kaksi kolmesta uimaan, koska halusin itse uimaan.
Päätin oikein tehohoivata päätetyöstä kiukuttelevaa niska-hartia-käsiseutuani: ensin vähän jumppasin, sitten uin nautinnolla ja hyvin, saunoin, hieroin kipugeelit ja yötä vasten relaksoin itseni.
Hetkellisesti parempi olo. Pitäisi vielä keksaista, miten työskentelyasennon saisi korjattua ympäristö- ja käyttäjäystävällisemmäksi.

Olen koko syksyn murhettunut sitä, ettemme ehdi porukalla uimaan. Halli on auki maanantai-iltaisin - jolloin Isosiskolla on treenit; keskiviikkoiltaisin - jolloin Isoveli on kirjoittamassa ja perjantai-iltaisin, jolloin saunomme joka tapauksessa.
Tajusin vasta eilen, että onhan noita halleja muuallakin, ja ihan saavutettavien välimatkojen päässä. Voisimme käydä uimassa torstaisin.

Pikkusiskolla alkaa kohta uimakoulu. Harmittaa, koska kimulin omintakeinen ja hersyvä uimatyyli päättyy sitten siihen.
Pikkusisko pohti, mennäänkö uimakoulupäivinä uikkareissa päiväkotiin, vai miten homma oikein hoidetaan.
Hän pohti myös, puetaanko fleecehaalari ulkopuvun alle vai päälle.

maanantai 8. marraskuuta 2010

viikonlopun jäljiltä

ankea arki alkoi taas, viikonloppu meni ihan liian nopeasti ja melkein jälkiä jättämättä.

Perjantaina keittiöni oli kaunis ja sees ja puhdas aina siihen asti kun kauhukolmikko rynnisti sisään valmistelemaan halouviiniä. Kokkikolmoset valmistivat sokerikakkua ja kaurasuklaapalleroita - kananmunaroiskeita ja kaakaoituja kaurahiutaleita oli joka paikassa ja kaikkien niiden paikkojen vieressä. Mutta muksuilla oli hauskaa. Ja ihan ensimmäistä kertaa he häärivät keittiössä aivan keskenään.

Lauantaina illalla kauhukolmikko juhlisti hellouwiiniä järjestämällä kauhukabinetin tyttöjen huoneeseen.
Pöydän alle oli vangittu luuranko, patteriin oli kytketty hullu mies, jossa nipin napin henki pihisi, jossain kaikui onttoja askeleita, ikkunoissa oli hämähäkinseittiä ja nurkan takana lymyili pelottava kääpiö (luuranko sanomalehtipaperista, vankila teipistä, hullu mies oli Isoveli, ontot askeleet syntyivät kun Pikkusisko naputteli foliokuorista ilmapalloa, hämähäkinseitti oli rakennettu teipistä ja pelottava kääpiö oli Isosiskon beibbari)
Mielikuvituksekasta ja hienoa! Varsinkin vilkkuvan taskulampun valossa.
Herkutkin maistuivat.

Sunnuntaina jouduimme keskeyttämään Pikkusiskon viuluharjoitukset vallitsevien sääolosuhteiden vuoksi.
Ulkona alkoi sataa lunta, räntää ja rakeita.
Pikkusisko syöksyi viivana tekemään lumienkeleitä. (tänään on ihan pakko muistaa laittaa ulkopuku pesuun!)

Tähän viikkoon rynnistämme jälleen pää edellä ja voimallisesti: on Isosiskon treeniä, syyskekriä koululla, Isoveljellä ekstrakerta kirjoituskurssiaan...johan siinä riittää järjesteltävää.
Haluaisin mennä uimaan.

perjantai 5. marraskuuta 2010

olen mykistetty

vihdoinkin perjantai. Olen työstälähtökuopissa.

*

Mykistyin eilen päivällisellä sanattomaksi asti.
Oli kiire-pikaruokapäivä: kaupan mantelikalaa, ammoisista ajoista jääneitä lihapullia, pakasteperunamuusia (höh, no tietysti sulatettuna, ei meillä nyt sentään niin kiire ollut!) ja sekalaisia kasvislisukkeita.
Isoveli maleksii pöytään: "onks pakko ottaa perunamuusia, jos ei pidä siitä?", vastasin siihen tarmokkaasti: "no ota vaikka kalaa tai lihapullaa ja kasviksia, kyllä se riittää."

Isoveli otti ison kasan pikapaistettuja juureksia ja parsakaalia (!) ja kaalisalaattia(!!).

Jälkkäriksi meillä tarjoillaan nykyään melkein joka päivä hedelmälautanen.

Isoveli kaapi pääruokalautasen tyhjäksi (!!!) ja jälkiruuastakin kaiken muun paitsi kiivin (!!!!)

Onko vihdoin koittanut se päivä, jolloin lapsukaiseni syö lähes mukisematta kasviksia? Onko yök-en-syö vihdoin selätetty? Edes yhden lapsen osalta?

*

Pikkusisko oli aamulla ratketa liitoksistaan: lievää tarmokkaamalla painostuksella päiväkodissakin järjestettiin tänään helouviin-disko.
Pikkusisko ilmaantui paikalle kissana: raidallinen paita, raidalliset polvisukat ja raidallinen mekko, johon kiinnitettiin raidallinen häntä.

huomenna meillä kuulemma vietetään halouviiniä.

*

Mykistyin eilen päivällisellä toisenkin kerran.
Isoveli ilmoitti, että hänestä tulee isona aivokirurgi.
Korvissani soi maammelaulu ja tuli oikein juhlallinen olo, koska ilmoitus tehtiin arvokkaalla, matalalla äänellä.
Ensimmäistä kertaa tuli sellainen tunne, että napero on oikein miettimällä miettinyt tulevaisuuttaan.

Realismi palasi onneksi äkkiä: Isosisko kertoi, että hän ainakin aikoo opiskella yliopistossa, ja että hänestä tulee isona nallesairaalan pitäjä, jolloin Pikkusiskon piti tietysti nokittaa nopeasti: "musta tuleekin nallepäiväkodin pitäjä, äiti mitä silloin pitää opiskella?"

Jäin sanattomaksi jo kolmannen kerran saman päivällisen aikana.
En kerta kaikkiaan tiennyt, millaisin pätevyyksin voi hoitaa nallepäiväkotia.

torstai 4. marraskuuta 2010

keskiviikko vaikka onkin torstai

verstaalla hiljenee: UPM lähti syyslomalle, ja muutenkin on hiljaisempaa, ja koska olin eilen kovasti ahkera, voin varmaan tänään ihan vähän relata?
Paitsi että läksiäisiksi UPM testamenttasi meille työläisille hallinnoitavaksi keskikokoisen kriisin: pääsemme treenaamaan tiukanpaikan tiedottamista ja vastaamaan sen seitsemääntoista kysymykseen. Maailman mittakaavassa pientä, meillä niin kovin suurta ja tärkeää.

*

Kauhukolmikko alkoi pohtia lähestyvää joulua. Tai minä aloin.
Voisimme viettää esijoulua ja jälkijoulua ystäväperheen kanssa ja keskijoulua keskenämme, paitsi että voisimme käydä vähän kävelyllä. Ja Jaakko-tontun joulukalenteri ainakin pitää olla. Ja joululahjoja. Ja ruokaa. Ja äiti, tiesiksä muuten että Jaakko-tonttu asuu tuolla keittiönseinän sisällä?

*

Keräsin kaiken lisäksi eilen ainakin pienen kipollisen hyvän äidin pisteitä. Isosisko on koulussa tutustunut ompelukoneen käyttöön, ja menin tunnustamaan että meilläkin sellainen laite on. Se kaivettiin esiin, ja ommeltiin edellispäivänä naamiaisvarusteita kimuleille ja eilen nukenvaatteita.
Lopputulos on horjuva, mutta molemmat tytöt ovat päässeet huristelemaan eteen ja taakse.
Pikkusisko valitti nukkumaanmennessä, että silmissä pyörii.
IN-HO-AN ompelemista. Kangas menee aina krymppyyn, neula katkeaa ja saumat ratkeaa.

*
Kopsasin eilen vanhan blogini tekstejä talteen: tiedostossa on viisisataa sivua (kaksi viimeisintä vuotta) - missäköhän uskaltaisin printata sen...?

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

ohjeita ja varoituksia

kauhukolmikko pohti tänä aamuna, millaisia ohjeita ja varoituksia heidän kylkiinsä on kirjattu.

Isoveljellä lukee kuulemma "ravistettava ennen käyttöä"

Pikkusiskolla "säilytettävä kylmässä " ja "tämä puoli ylöspäin"

Isosiskolla "räjähdysherkkää, käsiteltävä varoen"

äidin kylkeen kirjoitetaan "säilytettävä lasten ulottumattomissa"

tiistai 2. marraskuuta 2010

systeemi haisee?

katselin puolilaiskasti eilen Yle Teemalta tullutta Rock-Suomi dokkaria. Ensin se oli ihan hyvä ja hauska - siihen asti kunnes Pelle Miljoona meni sössöttämään jotain "tai sit ne on hautautunu keski-ikäisten tsombien hautausmaalle"
Alkoi ottaa päähän mokomat vaarit, jotka kuvittelevat vielä kuusikymppisinäkin olevansa rok ja andörgraund.
Elämä nyt vaan on sellaista että mennyttä ei takaisin saa: kun rollaattori kutsuu, ei sille kutsulle mahda mitään - ja se hurja punk-nuoruus vaan nyt kertakaikkiaan on ohi. Ei siinä auta, vaikka kuinka kasvattaisi rastaita päässään, polttelisi vesipiipussa hippikamaa ja henkistyisi asrameissa. Valitan vaari.
Paljon paljon sympaattisempia ovat nämä tosiälyköt, MANummiset, jotka uskaltavat lempeästi irvaillakin sille entiselle nuorelle, jotka ihan oikeasti näkevät että maailma muuttuu.

Noin keskimäärin olen sitä mieltä, ettei taiteellisuutta, andörgraundia tahi muuten omaa eksentrisyyttään tarvitse mitenkään erikseen alleviivata - ainakaan sillä että "me oudot nyt ollaan tällaisia outoja" - siinä kun ei ole mitään outoa, se on vaan säälittävää. Oikeasti oudot ja rokit ovat vaan, elävät jossain keski-ikäisyyden tsombiuden ja kapinanuoruuden välimaastossa, kahden kulttuurin kansalaisina.
Ja tietynlainen kehitys kuuluu sekin asiaan. Ei sillä, että jokaisella pitäisi olla 1.8 lasta, asuntovelkaa ja vakityö - pois sellainen ajattelu minusta - mutta koska maailma muuttuu ja kapina on nuorten juttu, ei kuusikymppisillä vaareilla ole sijaa kapinataloissa. Paitsi korkeintaan jossain vaarilaitoksissa. Jokainen sukupolvi kapinoikoon omalla tavallaan, omana aikanaan.

Juuh, tämän päivän nuoriso on pullamössyä, joka ei vaikeista oloista ja yya:sta mitään tiedä, eikä mikään ole muutenkaan niin kuin ennen - silloin kun värejä ei vielä oltu keksitty - mutta niin se vaan menee.

Pitää osata hyväksyä muutos, muutos itsessään ja ympäröivässä maailmassa. Sama musiikki voi puhua aina vaan, voi olla että väri on aina vaan yhtä mustanpuhuva goottipunkki kuin silloin ennen, mutta pitää myös nähdä itsensä uudenikäisenä, uudessa roolissa. Jos koko ajatusmaailma jää sinne jonnekin teinivuosien tasolle, on vain säälittävä vanha paappa.
(eikä edes aloiteta kaikkien säälittävien entisten rokkitähtien säälittävimmästä paapasta, siitä ulkomaiden entisestä hevipellestä, joka tärisee ja tutisee eikä edes tiedä onko tulossa vai menossa, kun on aikoinaan pössytellyt aivonsa narikkaan...!)

*
Tuttava-naperolla oli tässä taannoin (kymmenvuotiaana) punkvaihe. Pääsääntöisesti punkvaihe tarkoitti sitä, että housut pysyivät ylhäällä henkkamaukan niittivyöllä ja kaikkeen piti vastata "systeemi haisee"
Kymmenvuotias veti aika kilarit, kun jonkun kerran tuli vastattua: "varsinkaan jos systeemi ei käy suihkussa"

maanantai 1. marraskuuta 2010

häivähdys

koko kauhukolmikko on maailmalla: yksi viulunvinkauttelussa ja kaksi kavereidensa luona leikkimässä.

Pieni häivähdys siitä, mitä elämä muutaman vuoden päästä kenties on.

Ihan samalla tavoin naperoista voi joskus hyvin ohikiitävinä hetkinä nähdä aavistuksen siitä aikuisesta, joka heistä joskus on kasvava: leuan kaaren, käden voiman, niskan asennon pitkän päivän jälkeen.

Siihen pitää pysähtyä. Huokaista syvään, pitää kaksin käsin kiinni siitä, mitä juuri nyt on.

nimeämisen vaikeudesta

olen aivan jäänyt koukkuun tähän uuden alun mahdollisuuteen.

Voisin ristiä lapset uudestaan! Voisin ottaa käyttöön kaikki ne hienot nimet, jotka hraHakkarainen silloin aikoinaan tyrmäsi: "meillä /meidän tuttavalla oli just senniminen koira/kissa" (voitte kuvitella, että niitä nimiä oli paljon, sillä hraHakkaraisen vanhemmat kasvattivat koiria, ja kaikki heidän tuttavansa myös)

Isoveli voisi olla vaikka Onni Samuli - no, vähän yliampuvaa, mutta ihan hyvä. ("ei, mun paras kaveri oli Samu") Tai Niilo ("no, ei muuten vaan") Jos Isoveli olisikin tyttö, hän olisi voinut olla Verna, Valma tai Viivi ("ei, kun meillä /meidän tuttavilla oli just senniminen koira").
Nyt tietysti jälkiviisaana olen sitä mieltä, että Isoveljelle ainoa mahdollinen nimi on Isoveli, vaikka väläyteltiin myös mahdollisuutta Konsta-Aapeli.

Isosisko voisi olla Magdaleena, kun lauloin niin paljon sitä laulua odotusaikana ("no ei todellakaan, pysytään siinä mitä oli päätetty") ja jos Isosisko olisi poika, hän olisi tietysti Totti.

Pikkusiskosta piti tulla Hilppa, mutta se oli liian iloinen. Ja jos Pikkusisko olisi poika, hän olisi Ossi.

Mahtaisinko pysyä perässä jos alkaisin kutsua Isoveljeä Onni Konsta-Aapeli Samuliksi, Isosiskoa Magdaleena Magdaleena Magdaleenaksi ja Pikkusiskoa Ossi-Hilpaksi?

*

ps. löysin taannoin lapun, jossa oli nimiehdotuksia Pikkusiskolle, silloin kun hän oli jo syntynyt: Keiju Karoliina...mitä hiiskattia oikein olen ajatellut?
Kiistaton todiste siitä, että raskaus ja synnytys pimentävät aivot.

*
tästä ei kuulkaa työpäivä voi paremmaksi muuttua: verstaalle änkesivät yhtäaikaa tietokoneguru Hevi-Heikki ja kaikkien toimistotyöntekijöiden kauhu Hanskamies! Arvatkaas mitä vauhtia työt etenevät?
a) hyvin vähän
b) olemattomasti
c) ei ollenkaan
d) tuskin lainkaan

*
Apua...vasta nyt, kaksi-ja-puoli-tuntia Hanskamiehen ilmestyksen jälkeen herrat pääsivät asiaan. Hanskamies toimii parhaillaan valuuttatrokarina.
*huokaus*