perjantai 25. helmikuuta 2011

muotijorinaa

Verstaalla on kylmää ja hiljaista. (mikä yllätys!)
UPM uusiosairastui: se on ollut jo melkein kaksi viikkoa jonkun ruton kourissa, kävi eilen verstaalla kääntymässä, ja luovutti paikan itsevaltiuden sen jälkeen taas suosiolla minulle.

*

Osuin jonkun mutkan kautta johonkin ihquun blogiin, jonka pääsisältönä olivat shoppailu ja lastenvaatteet. Ja se lapsi (suloinen kuin mikä) keikisteli sitten somana erilaisissa asuyhdistelmissä.

Tiedättekö, miksi tässä blogissa ei ole kuvaa minun päivän asustani?
Ihan siltä varalta ettette tienneet: se on päivästä toiseen sama. Alhaalta ylös: villasukat (harmaat, tuntematon urheiluliike kymmenen vuotta sitten), farkut (tummat), firman sponssaama huppari, lämmin kilometrin mittainen huivi kaulassa.
Jossain siellä firman sponssaaman hupparin alla on kyllä ihan kivannäköinen toinen huppari ja sen alla jopa melko pukeva paita, mutta niitä ei koskaan kukaan näe.
Rakkaan fleekeni siirsin vaihteeksi kotikäyttöön, koska se näyttää paremmalta lötköjen kotihousujeni kanssa.
No hyvä, tiedättekö miksi tässä blogissa ei ole (eikä tule olemaan!) yhdenyhtä kuvaa naperoista?
Minun kauhukolmikkoni näyttää aina ja iankaikkisesti siltä, kuin ne olisivat kiskoneet ylleen pelastusarmeijan hylkykasan viimeiset tähteet ja sen jälkeen kiemurrelleet läpi hyvin piikikkään pensasaidan, käsissään puoliksi sulaneet suklaajäätelöt.
Sen lisäksi ne inhoavat vaatteiden sovittamista ja ostamista ja niillä on vallattoman rohkea tyylitaju mitä tulee väreihin ja malleihin.
Ja luja tahto.

Siivosimme lasten vaatekaappeja muutama viikko sitten. Isoveli melkein itki katkeria kyyneleitä, kun pakotin hänet luopumaan viisi vuotta (ihan totta!) vanhasta ihanan pehmeäksi hiutuneesta pitkähihaisesta teepaidasta.
Olihan se jo vähän kinttana.
Sen sai ottaa pois hänen hyllystään sillä ehdolla, että se siirtyy Isosiskon hyllyyn ja että sitä käytetään.
Täytyy sanoa, että on tullut halvaksi se vaate: kirppikseltä parilla eurolla aikoinaan ostin, ja sitä on nyt käytetty uutterasti eskarikeväästä neljännen kevääseen. Ja olisi käytetty vieläkin, ellen olisi ollut ilkeä ja ikävä ihminen.
Isoveljen motto pukeutumisessa: "mii-iiks tarvitaan jotain uutta? Nää on ihan hyvät vielä." (mm.rikkinäiset euron yhdenkoon sormikkaat; liian pienet paidat; kengät joista pohja on puoleksi irti...)

Pikkusisko oli erehtymättömällä tyylitajullaan eilen kiskaissut kaapista ylleen sukkikset, joiden päälle oli puettu kohtalaisen kivannäköiset tumman farkun väriset "flegginsit" ja fuksianpunaisen pitkähihaisen paidan, jonka jälkeen koko komeus oli silattu Isosiskolta liian pieneksi jääneellä hihattomalla hellemekolla (valkoisella pohjalla perusvärisiä pallokuvioita).

Isosisko on puolestaan viimeksi kuluneen vuoden-puolentoista aikana vaihtanut lempivärinsä vaaleanpunaisesta ja sinisestä liilan kautta turkoosiksi, mikä tarkoittaa sitä, että vaatekaapista löytyy kaikkia näitä värejä.
Eikä hänelle tuota mitään ongelmaa yhdistää niitä satunnaisten oranssien ja vihreiden kanssa.
Varo ja vapise seitkytluku - mitään tällaista ei ollut keksitty, edes silloin!

Että tästä syystä ei ole kuvia.
Teidän mielikuvituksenne toimii paremmin ja saatte makeammat naurut.

Mutta se pääsyy miksi tänään muotibloggaan, on tietysti se, että uikkarikriisi ratkesi.
Olen penkonut satajayksi penkolaaria, luopunut toivosta ja melkein ostanut jonkun tuskaisan hintaisen mutta hyvänoloisen uikkarin kunnes nyt, eilen, löysin napakan punaisen addun perusuikkarin, käytännössä samaa mallia kuin nykyisenikin - alta kympillä.
Kangas on napakampaa ja siinä on vähän outo vuorisysteemi, mutta puku istui hyvin ja tuntui heti tutulta.
Nyt voin sitten keskittyä etsimään jotain ihanaa hetaletta siltä varalta että joskus lojuskelisin jossain allasbaarissa jonkun ihanan horgen tai hosen kiikuttaessa jääkylmää sangriaa eteeni.


*

muoks.
Isoveli on viidennellä, eikä neljännellä!
Se paita on ollut käytössä varmaan kuusi vuotta...

(tästä repsahti kyllä kökköäidin palkinto ihan rapiasti: en muista edes millä luokalla tenava on)

torstai 24. helmikuuta 2011

laiskanlötkeätä torstaita

verstaalla on hiljaista.
Ja kylmää.
Ei siis mitään uutta sillä rintamalla.

Eikä oikein kotirintamallakaan. Kävimme eilen tuttuun keskiviikkotapaan uimassa. Polskuttelin suunnilleen tunnin verran kauhukolmikon liehuessa ja sukellellessa. Pikkusisko kävi välillä suihkussa lämmittelemässä.
Loppuilta olikin sitten hiljaista vanumista ja vetelehtimistä.

Pohdiskelin työkuvioita: tässä lusmuilussa on kyllä puolensa - joista suurin surkeus on ilmiselvästi osa-aikaisuus ja sen mukanaan tuomat finanssirajoitteet.
Joku pieni keveä lisätulonlähde (esim. lottovoitto tmv.) olisi ihan paikallaan.
(oikeasti tämä on kyllä sen sortin suojatyötä, että minun koulutuksellani pitäisi oikeastaan hävetä...)
Sanoin työhaastattelusta jo UPM:llekin, reilumpaa niin. (se alkoi välittömästi hikoilla ja tuskailla)

Tämänkertainen työhaku on selvästi - sen olen päättänyt - vain harjoitusta. Tähän nyt hakemaani juttuun tai paikkaan minulla ei ole suurta nälkää; periaatteessa tykkään nykyisestä työstäni voittopuolisesti, ainakin joinain päivinä (perjantaisin?).
En ole maanisesti kaivellut esiin vielä vähän lisätietoja mahdollisesta tulevasta työnantajasta, enkä treenannut sopivan vakuuttavia kyllävainminäolenseoikea - väitteitä.
Eilen illalla nukahtamista odotellessani tuli mieleeni jonkun itämaisen rytmiryhmän viisaus: "opettaja tulee kun oppilas on valmis".

Niinhän se on, asioilla on tapana järjestyä.
Audaces fortuna iuvat - onni auttaa rohkeita.
Menipä yleväksi!

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Happea on haukottu

Keskiviikko + lomakausi + äijät poissa verstaalta = läpi kaiken lyövä aikaansaamattomuus.

Siitä emme ole yhtään yllättyneitä.

**
Mutta todella yllättyneitä sen sijaan olemme...

Hengailin eilen kotosalla kauhukolmikon kanssa kun puhelin soi: "olit hakenut tällaista työpaikkaa. Kutsuisimme sinut haastatteluun..."
Kolmessa sekunnissa puhelun jälkeen olin ladannut tiski- ja pyykkikoneen, järjestänyt vessan, hommannut itselleni kaksi suosittelijaa, järjestänyt käynnin kampaajalle - ja vielä oli ylimääräistä energiaa jäljellä.
Aloin harkita vaihtoehtoisesti joko mattojen tamppaamista tai lattialistojen kuuraamista hammasharjalla, mutta päädyin kuitenkin vetämään syvään henkeä.

En tiedä, haluanko sitä paikkaa edes.
Ramppikuume.

Oikeastaan haluaisin tähän rinnalle jonkun pienen osa-aikaisen jutun.

Illalla hraHakkaraiselta tuli viesti: "se menee kyllä parhain päin" - niinhän se on.
Asioilla on tapana järjestyä: ei välttämättä niin kuin itse oikeaksi kuvittelee, mutta järjestyä kuitenkin.

Sekoilin jopa niin paljon, että harkitsin pikaista visiittiä kauppakeskukseen uusimaan vaatevarastoa.
Päädyin siinäkin kohden vetämään vielä kerran syvään henkeä.

**

Kaikenkarvaisia käsityöblogeja luettuani arvelin, että kyllähän minäkin nyt yhden kivan tilkkupeiton tuosta sipaisen kasaan, voittajan elkein marssin jo kangaskauppaankin.
Onneksi muistin siinä kohden vetää syvään henkeä.
Minä joka en osaa saksilla suoraa linjaa leikata - minäkö muka nyrhäisin kasaan tilkkupeiton?

Aikalailla syvään kiskaisin happea myös siinä vaiheessa, kun Isosisko kaverinsa kanssa hengailtuaan soitti kotiin ja ilmoitti kävelevänsä.
Siinä pakkasessa ja tuulessa, reilun tunnin kävelyn?

**

Jospa vielä kerran kiskaisisin syvät hönkäisyt verstaan kylmänpurevaa ilmaa, ja tekisin vaikka hetken sitä, mitä tänne olen tullut tekemään.
Töitä.

(haluanko muka ihan oikeasti luopua näin rattoisasta työstä - mitä oikein olen ajatellut?)

tiistai 22. helmikuuta 2011

plututti

Tänään kolahti tämä.
Pikkusisko ei missään vaiheessa ole saanut mitään diagnoosia: epäilyksiä milloin mihinkin suuntaan hänen ensimmäisenä elinvuotenaan oli -milloin mitäkin kuuroutta, vatsanväännettä, lihasjänteyden heittelyä - kaikki ovat korjaantuneet kasvun myötä, omia aikojaan.
Tarmokas hän kyllä on. Vähän singahtelevainenkin jos minulta kysytään, mutta ehdottomasti keskittymiskykyinen. Ainakin useimmiten.
Silti pysähdyn joka kerta sanaan pikkukeskonen.
Ihan joka kerta jään hetkeksi jossittelmaan. Olemaan kiitollinen siitä, että asiat ovat niin kuin ne tänä päivänä ovat.
Lisää Pikkusiskosta ja pikkukeskosista.

**

Kävimme eilen naperoiden kanssa uimassa. Pikkusisko alkoi palella vielä normaaliakin nopeammin - olisikohan vilustuttanut itsensä vähän, mitälie.
Menimme saunaan ja ilmoitin, että lähdemme samoin tein kotiin, mitäpä siellä palelemaan kun allas joka tapauksessa oli täynnä mummoja.
Pikkusisko mökötti saunassa.
Mökötti suihkussa.
Ja eikös se epatto yrittänyt karata minulta pelkkään pyyhkeeseen kääriytyneenä takaisin hallin puolelle!
Siihen on iskenyt joku uusio-uhmis, seitsemän vuoden kriisi.

**
Perjantaina Isosisko esitteli minulle puhelintaan: joku Nöpö (kaikilla Isosiskon luokkakavereilla on oudot lempinimet, minulla ei ole aavistustakaan, kenestä on kyse ja minun nähdäkseni niiden kaikkien nimi on joku nöpö tai söpö tai vastaava) oli lähettänyt hänelle tällaisen taustakuvan, eiköookkisöpö?
Minä tietysti tyhmänä dinosauruksen jäänteenä että mitenniin lähettänyt, miten se oikein tapahtuu.
"no sillä on plututti"
m: "käh?"
IS: "plututti. Sen kanssa voi lähettää kaikkea"
m:"siis mikä?"
IS: "no PLUTUTTI, bhluhethoohthh" (meinaa tikahtua h-äänteisiin)
m: "ai bluutuuth!" (olin luullut että se on se korvajuttu autokuskeille, mutta en paljastanut tietämättömyyttäni)
IS: "niin. sen kautta voi lähettää. Sit kännykällä pitää olla nimi. Haluuksä että mä lähetän sulle?"
m: "onko mun kännykällä nimi? tuleeko se jos sitä kutsuu?"
IS: "hölmö. Mä laitan sun kännykälle nimen."

Plututin kautta kuulemma känät voivat keskustella keskenään. Yritän nyt kaikin voimin pitää Eskopetteri Ensimmäistä Suurta poissa muiden kännyköiden ulottuvilta.

maanantai 21. helmikuuta 2011

missä ovat kerrostalokyttääjät kun niitä tarvitaan?


Iina Kardemummakodista muisti tunnustuksella: "The Gorgeous Blogger on suunnattu kaikille upeille bloggaajille. Jokainen vastaa viiteen blogiinsa liittyvään kysymykseen ja jakaa tämän palkinnon viidelle, jotka sen ansaitsevat"
1. Milloin aloitit blogisi?
2. Mistä kirjoitat blogissasi ja mitä se käsittelee?
Kirjoitan arjesta. Ruuhkavuosista, naperoista, työstä. Kaipa tämä sitten käsittelee meidän /minun elämääni.
Yritän kirjoittaa ketään loukkaamatta ja ihan kokonaan paljastumatta, sellaisista asioista joista voi kertoa naapurilleenkin jos sattuu haluamaan.
3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
Tämä on erityisen tavallinen blogi erityisen tavallisille lukijoille.
4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Silloinen kirjoittajaohjaajani Kirsti.
Kirjaa en varmaan koskaan saa syntymään, mutta bloggaaminen on rennonletkeä tapa saada äänensä kuuluville.
Jos nyt aloittaisin, kärsisin kovasta ramppikuumeesta ja rimakauhusta. Ihmeellisessä intternjetissä kun on niin paljon niin hienoja blogeja!
5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Haluaisin olla erikoisempi. Luetumpi. Iloisempi. Nasevampi.
Oikeasti en kyllä haluaisi - tai ainakaan osaisi - muuttaa mitään.
Pohdin vielä, keitä haastaisin mukaan.
**
Tässä pitkin talvea ovat talon kerrostalokyttääjät kokoontuneet rappukäytävän edustalle silmät pystyssä spekuloimaan muutamaakin asiaa. Yksi mummonen suunnitteli laittavansa pelastusköyttä parvekkeeltaan, yksi kohtalaisen selväjärkinen setä oli sitä mieltä että "FFFFUMM vaan voisi koko talo roihahtaa ilmiliekkeihin kuin kaksoistornin puolikas" ja toisen mummon naapurissa on koko ajan jotain kriisiä meneillään. (ensin oli iltaitkuisia lapsia ja nyt - voi hyvänen aika - tehdään remonttia päiväkausia! Miten voi olla ettei koko asunnon pintaremontti tule viikossa valmiiksi?)
Perjantaiyönä havaduin sinnikkääseen piipitykseen.
Jossain ihan selvästi soi palovaroitin, vailla aikomustakaan lopettaa.
Kävin eteisessä kuuntelemassa ja nuuskimassa, kurkistin ovisilmästä rappikseen ja soitin hätänumeroon.
Palomiehet tulivat, havaitsivat että Kauniin Pojan(*) asunnostahan se älämölö tulee, mutta ei sentään ilmiliekkejä, soittivat paikalle avaimenkantajan ja vaiensivat viallisen aparaatin. (ei ollut ensimmäinen kerta, kun Kauniin Pojan palovaroitin soi omia aikojaan.)
Vasta siinä vaiheessa kun palokunta jyskytti Kauniin Pojan ovella, alkoi päitä putkahdella muistakin ovista.
Entä jos olisi oikeasti palanut jossain? Olisivatko kaikki natinamummot vain istuneet korva juomalasissaan ja kirjanneet häiriötekijää sinikantisiin vihkoihinsa (tiedän että Kauniin Pojan alakerrassa asuva täti tekee niin, hän kertoi itse. Kaunis Poika on väliin myös Hieman Juonut Poika ja toisinaan siinä tilassa Melko Äänekkäässä Parisuhdekriisissä Oleva Poika).
Yritin yllyttää hraHakkaraista tekemään kiertokyselyä kyttääjien joukossa, että kuka oikein sen palokunnan soitti.
Mutta höh, se pahus vain otti ja lähti sinne täydennyskoulutukseensa. (viini- ja oliivitiloille; niin epää!)
Ajattelin ensin, että tekee varmaan ihan hyvää tällainen pieni parisuhdebreikki. Ehti se kait Helsinkiin asti, kun minulla oli jo likipitäen raastava ikävä.
(*) Kaunis Poika on Kaunis Poika, koska hänellä on silmälle valahtava heittoletti, intensiivinen katse ja vakaa uskomus siitä, että hän on kaikkien naisten unelmain mies. (ei ole. Ei tod.!)

perjantai 18. helmikuuta 2011

itsepetos

kuvittelen aina, että sitten joskus kun on ylimääräistä vapaata aikaa, rupean järjestelmälliseksi ja siivoan kaapit ja komerot ja leivon ja touhuilen ja olen oikein ripeä ja punaposkinen ja askartelen ja vaikka mitä.
Kissinvillat sanon ma!

Kun lapset potevat lueskelen, otan aamupäivänokoset, vetelehdin, venyttelen, vanuttelen. Istun naperon kanssa kylkikyljessä ja höpöttelen tyhjää. Tai jätän sen ihan oman onnensa nojaan keksimään itse itselleen leikkejä ja höpisen puhelimessa. (huomattavasti todennäköisemmin jälkimmäistä)
Voisi luulla että kipeä olen minä, eikä napero.

Ei sillä, että se olisi mikään huono vaihtoehto: laiskuudellekin on oma sijansa. Mutta niihin aikoihin kun koululaiset alkavat kotiutua, iskee tietysti huono omatunto.

Pikkusiskolla ei ole kuumetta.
Vähän nuhaa ja punaista röhelöihottumaa naamassa.

**

Täytyy laatia naperoille hiihtolomalukujärjestys.
Aamuisin koto-oleilua, sitten mummille notkumaan ja syömään, sitten jotain aktiviteettia siiheksi kunnes itse kotiudun. Parempi kaikille osapuolille, että on jotain ohjelmaa.

**

Toivon totisesti, ettei Pikkusisko valitse lääketiedettä omaksi alakseen.
Keskustelu tältä aamulta:
m: "no miltä tuntuu? Sattuuko johonkin?"
P: "ihan haaleesti vatsaan, mutta ei oikeastaan."
m: "miten sinne vatsaan sattuu? sattuuko kovin?"
P: "joo!"
...
aamupalan jälkeen
m: "miltä se vatsa nyt tuntuu?"
P: "paremmalta. Syöminen auttoi. Kato kun ne bagdeerit hautautuu sen ruuan alle."

torstai 17. helmikuuta 2011

uusio-

Isoveli kehitti uusiokuumeet eilen illalla. Mutta on nyt taas vaihteeksi elämänsä kunnossa.

Pikkusisko kehitti tänään päivällä uusiokuumeet päiväkodissa. Ja on vähän puhti poissa.

Minä meinasin kehittää uusiokeskiviikkoketutuksen verstaalla, mutta juuri silloin päiväkodista soitettiin ja käskettiin kerämään lapsukainen kotiin.
Nyt minä uusionuhjaan kotosalla ja pohdin syntyjä syviä.

HraHakkarainenkin on vähän nuhainen, käskin sen olla yhteydessä työterveyteen, että saisi jotain kuivattavia. Flunssaisena ei saa lentää.
Tai ei kannata.

*
Kjaiks, Pikkusiskolla on näppyjä naamassa!
Mikä tauti sillä nyt on? Pilkkukuume?

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

keskiviikko

verstaalla.
Paleltaa.

Pikkusisko ei ollut laisinkaan sairas. Isoveli yritti esittää tarvitsevansa vielä yhden toipumispäivän, mutta näsäviisastelun ja sarkastisten kommenttien määrä paljasti heppusen tervehtyneen liki ennalleen.
Pikkusisko väitti potevansa päänsärkyä samalla kun hän pompahteli kimmoisasti ylösalas.

**

Lahjakkaat lapsukaiseni - tytöt tällä kertaa - kirjoittivat pari viikkoa sitten fanikirjeet suosikkikirjailijoilleen.
Eilen postiluukku kolisi, kumpainenkin oli saanut vastauksen: Pikkusisko sai käsinkirjoitetun postikortin Nopolan siskoksilta ja Isosisko sai oikein kirjeen Timo Parvelalta.
Nostan hattua ja isosti näille kirjailijoille: vastaukset olivat ihan oikeasti henkilökohtaisia!
Kannatti vakuutella tytöille, että kyllä tosissaan kuka tahansa ilahtuu käsinkirjoitetusta kirjeestä, jopa kuuluisa kirjailija.
Tytötkin ilahtuivat.

Henk.koht. voisin minäkin juuri näille kirjailijoille laittaa fanipostia, varsinkin Timo Parvelalle. Aina uuden Ella-kirjan ilmestyttyä vietämme likipitäen pyhää (naurunsekaista) iltasatuhetkeä koko perheen voimin. Viimeisintä tarinaa en tahtonut naurultani saada luettua: yritin ja yritin ja lapset kannustivat vieressä, mutta en kertakaikkiaan enää saanut sanaa suustani.

**

Muutama päivä talviloman alkuun. HraHakkarainen on lähdössä työreissuun koko lomaksi. Minulla ei lomaa olekaan, vaan kökötän verstaalla kuten aina.

(ei se hraH:n matka ole oikeasti työmatka. Se on vain olevinaan sellainen. Sen nimi on täydennyskoulutus, mutta oikeasti ne vierailevat italialaisilla viini- ja oliivitiloilla ja museoissa ja jotain sellaista, mihin liittyy herkullisia aterioita ja viinejä. Sitä kutsutaan länsimaisen kulttuurihistorian kurssiksi. Ihan epää.)

**

En ole ehtinyt potea kovastikaan keskiviikkoketutusta, koska on niin kylmä ja piti tehdä ihan oikeasti töitäkin välillä.
Nyt alkaa päivä hiljetä, joten josko ketuttuisin nyt. Heti.

tiistai 15. helmikuuta 2011

Karhunpoika sairastaa

...nyt vuorossa on Pikkusisko. Kysyin äsken, millaiselta tuntuu.
P: "MAH-TA-VAL-TA...paitsi että siis aika huonolta. "
minä: "no nyt alkoi tosisairastaminen. Nyt olet tehnyt kaiken sen, mitä suunnittelit: olet vaihtanut maisemaa ja katsonut Robin Hoodin, mitäs nyt?"
P: "joo, nyt alkoi se surusairastaminen. Arvaa mitä mä aion tehdä? No leikkiä Robinhoodia tiätty!"

Millä ihmeen ilveellä se lapsi sai täksi aamuksi mittarin nostettua lämpölukemiin?

Pikkusisko on juuri istunut yhdessä Isoveljen kanssa hievahtamatta paikoillaan ja katsonut loistavan suomalaisen Robin Hood -oopperan.
Lapseni ovat fiksumpia kuin minä.
Olen elinikäisesti traumatisoitunut oopperoista, kun joskus hamalla kasariajalla meidät laahattiin koulussa katsomaan kouluteeveestä (muistatteko sitä?) Punaista viivaa.
En vieläkään tajua, mikä ihmeen vitsi on ollut näyttää sitä tokaluokkalaisille.
Kun sanotaan ooppera, alkaa korvissani välittömästi vaikertaa resuihin pukeutunut sopraano: "joka aamu minä avaan suksiladun että viestinviejä voisi tulla sillä hänen on pakko tulla"
Mitä meidän oikein olisi pitänyt oppia? Katsoimmeko sen kokonaan?

Kun Robin Hoodin ensimmäiset resitaalit (vai mitä ne nyt ovatkaan?) päjähtivät ilmoille, nousi tukkani pystyyn ja homma oli siitä poikki.
Sen verran katselin ja kuuntelin, että libretto on nokkela ja koko homma huolella tehty.

**

Kouluteeveen katsominen oli aikoinaan harrasta puuhaa. Mentiin siihen yhteen luokkaan, jossa olivat alkeelliset av-välineet (telkkari, piirtoheitin ja episkooppi) ja nyykötettiin siellä pulpeteilla ja lattioilla - vähintään kaksi ellei kolme luokallista lapsia.
Punaisen viivan lisäksi muistan myös kun opiskelimme fysiikkaa ("kaltevan tason rock - tää on kaltevan tason rock!") ja jotenkin hämärästi myös aavistelen nähneeni kaltevan tason jatko-osan (vinssi? vipu??)
Yläluokilla kulahtanut opomme tapasi näyttää ammatinvalintavideoita ("kylmäkkönä on kiva olla", "näin hoituu poronerotus")
Oi niitä aikoja!

**

Mamman herkut olivat runsaat. Pistäydyin siellä eilen pikipäin töistä tullessani ja sain hätäensiapupakkauksen mukaani Isoveljeä varten.
Myöhemmin illalla jääkaapistamme löytyi täysin odotusten mukaisesti puolikas täytekakkua ja puoli metriä voileipäkakkua.
Työtasolla on vaatimaton kassillinen pullaa ja kuivakakkua.
Jos vieraita odotetaan saapuvaksi vaikka kymmenen, tilaa mamma vähintään kahdenkymmenen hengen kakun. Mieluummin kaksi.

**

menen juomaan kahvia.
Aina ajattelen, että voi kun saisi välillä olla kotona ihan rauhassa.
Pah tässä mitään rauhaa ole! Koko ajan huono omatunto siitä, ettei ole töissä tekemässä töitä, siitä ettei pelaa ja leiki lasten kanssa kun kerrankin olisi aikaa ja siitä ettei siivoa kun kerrankin voisi.
Ja siitä ettei edes rauhoitu istumaan ja lukemaan.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Nidottu ja niputettu

...jäädään odottamaan tuloksia.

Töissä tuhannen tohinat. Kaikki asiat ja vielä niiden kaveritkin pitäisi saada huomiseksi valmiiksi.
Isoveli sairaana kotona, tytöt kateellisina kasvatuslaitoksissaan.

Muuten on onni potkinut ja pääsemme joskus lähitulevaisuudessa viettämään luksuksellista perhepäivää.

**

Tänään juhlitaan lasten isomamman, hraHakkaraisen mamman, synttäreitä. Isoveli väänsi melkein itkua, koska ei pääse mukaan juhliin. Mammalla kun tunnetusti on pöydässä sen seitsemäätoista sorttia, ja pelkästään makeaa. Ja jos se ei riitä, voi pyytää pelkkää kermavaahtoa.
Olen ihan saletti, että Isoveljelle tehdään oma selviytymispaketti.
Sen lisäksi että puolitoista tätskäriä ja pari voileipäkakkua löytyy huomenna omituisella tavalla meidän jääkaapistamme. Voipaperiin käärittyinä.
Eipä ole ongelmaa loppuviikon eväistä.

*
Ulkona -23, verstaalla +19. Eilen Isoveljen ja ulkolämpötilan ero oli melkein 60 astetta.
Ei muuten mitään, mutta kun napero alkaa kuulla ja nähdä kummallisuuksia kuumepäissään.
Ei ole ollenkaan mukavaa jättää häntä yksin kotiin.

torstai 10. helmikuuta 2011

nido ja niputa - tauko 4

voiton puolella nitomisessa ja niputtamisessa. Mikä ikävä kyllä merkitsee sitä, että aamuiset telkkarituokiot ja leppoisa radionkuuntelu työmaalla jäävät taas unhoon ties kuinka pitkäksi aikaa - plääh sille!
En ollut tiennytkään, että olen noin lahjakas multitaskaaja: pystyn katsomaan kun superkokki oliver tekee itse pestosoossia, kuuntelemaan sivistävää asiaohjelmaa suoraan korviini ja vielä saamaan kohtuullisessa tahdissa työasioissakin valmista.
Toisaalta, kun työasiat kerran tällä tavoin hoituvat hyväntuulisesti, voisin ehdottaa, että siirtäisin konttuurini pysyväisluonteisesti tuonne kellariin. En olisi vaaraksi kellekään, kun istuisin siellä erakkona ja epäsosiaalisena luurit korvilla ylienergisten teeveekokkien kanssa. Eikä tarvitsisi kuunnella iankaikkisia äijäjorinoita.

*Kaffetta enää puoli mukillista jäljellä; kohta pitää mennä taas*

Lukaisin eilen Kyrön Mielensäpahoittajan. Syöksyin kirjaan vailla mitään ennakkotietoja ja -asenteita ja olin ensimmäisestä sivusta asti myytyä naista. Hauska! Kajomainen - ja Kajo on suosikkejani - juna etenee vääjäämättä ja suoraviivaisesti kohti väistämätöntä kohdettaan. Sujuva, hykerryttävä, mainio iltapala.
(pakotin hraHakkaraisen kuuntelemaan valittuja paloja)

Pari päivää sitten sain luettua Pauliina Kainulaisen Missä sielu lepää; ajatuksia pyhästä ja pyhyydestä. Se oli aamubussilukemistani, juuri sopivan mittaisia kirjoituksia, kuin pieniä aamunavauksia. Olin tekstien jäljiltä levollinen ja sees. Diilasin sen edelleen hraHakkaraiselle, joka aloitti sen kai eilen, välipaloina joillekin omille eepoksilleen.
Yritin tunkea väliin myös Mielensäpahoittajaa, mutta kyllä ei ollut järkevä yritys se. Ei ymmärrä hauskan päälle tuo mies. Vaan vakavia pohtii se.

*
Kahvi loppu, pakko jatkaa Ihan Oikeita Töitä.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

nido ja niputa - tauko3

kuluttajien joukossa on lähtenyt kiertämään huhu, että olen aloittanut nido-ja-niputa-urakkani. Tämän tästä auvoinen olotilani luurit korvilla - telkkari auki verstaan kellarissa keskeytyy kun UPM joikaa välikysymyksiä nitomisen ja niputtamisen etenemisestä.

Jollain ylimääräisellä minuutilla ehdin kookletella pilateksen: hyperventilointi on kuulemma ihan normaalia - ja mikä ei tapa, se vahvistaa.
Jatkan siis sisukkaasti hyperventilointia yhdessä liisen ja lotten kanssa.
Todellinen pohjakosketus: Isosiskon kaveri tuli kylään juuri kun puuskutin ketarat ojossa ja kissankarva väärässä kurkussa pitkin lattiaa. Voin kuvitella, kuinka pikkukimuli kertoo silmät pystyssä kotona, että se niiden äiti muuten ihan kiva, mutta tällä kertaa se ketturoi jonkun kohtauksen kourissa keskellä olkkaria.
Kyllä jotain palkintoa pitäisi silti saada: vatsanahkaan pitäisi ihan selvästi ilmestyä sellainen katkoviiva, että suunnilleen näiltä tienoin alkaa niitä lihaksia löytyä kun vaan jaksat jatkaa.

Tänään uintia.

maanantai 7. helmikuuta 2011

viikonlopun jäljiltä

viikonloppuna tapahtunutta

Siivoushepuli tyttöjen huoneessa.
Vaikka miten mittailin, en saanut koko kulmasohvaa mahdutettua kimuleiden komeroon. Mutta sentään puolet! Nyt on hyvä lököillä sielläkin, omalle tilalle ja lököilymahdollisuuksille on meidän pikkukartanossamme aina tarvetta.

Pulihepuli Isoveljen päässä.
Isoveljen kuontalo on saanut rehottaa kuukausikaupalla täysin villinä ja vapaana. Isoveli on perinyt sekä minun että HraHakkaraisen hiukset, ja lisäksi vielä muutaman jo hiuksettomankin sukulaisen hiukset. Ja kasvattanut vielä yhden ihmisen verran omaakin tukkaa. Kuontalo on jäykkää ja kankeaa jukolanjussia, joka sojottaa ylös kuin niittämätön pelto, eikä siihen saa kajota. Ainakaan ilman vähintään kuukauden ajan toistuvaa varoittelua "tolle sun päälles täytyy kohta tehdä jotain"
Isoveli uskoo vain yhteen tyyliin, jonka nimi on äitini leikkaa hiukseni tylsillä koirankeritsimillä. Ja siltä hän myös käsittelyni jälkeen näyttää.
Sain aamulla säätilaa resitoidessani paheksuvan katseen osakseni: "miten mä nyt tarkenen kun mun luontainen karvalakkini on mennyttä?"

Kirjahepuli
Luin Kinsellan uusimman -Minishoppaaja - ja hykertelin. Tykkään Kinsellan tyylistä, vaikka tämä eepos olikin edeltäjiään hajanaisempi. Leppoisaa ja letkeää, hyväntuulista viikonloppuluettavaa.
Luin myös Lisa Genovan sydäntäsärkevän kuvauksen alzheimerin taudista: Edelleen Alice. Lempeä, riipaiseva, kaunis tarina - joka aiheutti minulle tuskaisia yöllisiä painajaisia. Suosittelen silti.

**

Tiedättekö sen jutun kun istuu bussissa ja ohi menee kamalasti paloautoja ja ambulansseja? Sen hetken kun refleksinomaisesti ajattelee, että toivottavasti eivät mene meillepäin?
Ja sitten tulet kotiin ja piha on täynnä ambulansseja, paloautoja, poliisiautoja ja palomiehiä.
Silloin kohauttaa fatalistisen lakonisesti olkiaan ja toteaa että no näinhän siinä sitten kävi eikä ehdi edes pelästyä vaan pikemminkin kartoittaa että ainakin kolme perheenjäsentä on oletettavasti turvassa.
Ja sitten onneksi huomaa että ne palomiehet menevätkin naapuritaloon, eikä siis edes tarvitse pelästyä.
Ja sitten voi huokaista helpotuksesta, että onneksi ei mennyt hukkaan hyvä pelästys.

perjantai 4. helmikuuta 2011

tauolla ennen taukoa

pakko pitää tauko: numerot vilistävät silmissä. Ahistaa.
Minä kun olen luonteeltani ja syvältä sielustani ehta humanisti ja osaan juuri ja juuri käyttää kymmensormikalkulaattoria, ja nyt minut pakotetaan operoimaan useanumeroisten lukujen kanssa. Tarkkuutta vaativaa puuhaa.
Joka vielä lisäksi ottaa päähän, sillä pienellä etukäteissuunnittelulla koko urakalta oltaisiin voitu välttyä.

**

Luin alkuviikosta Jill Bolte Taylorin Elämäni oivallus: kuinka toivuin aivohalvauksesta. Inspiroiva ja pelottava kirja.
Tuli päähän heti sellainen olo, että jossain napsahtaa suoni poikki ja siinä sitä ollaan.

Eilen jämötin sohvannurkassa niin pitkään että sain luettua loppuun Gwen Cooperin Homer-kissan uskomaton elämä. Ihana, positiivinen, iloinen tarina: jokaisen kissa- ja eläinystävän must - kertomus sokean kissan elämästä ja uroteoista. Kirjoittaja - todellinen kissaihminen - osaa kertakaikkiaan kuvata kissamaista eloa, ja aivan näin pikku-Homerin nuuskuttelemassa ja riekkuamassa ympäriinsä. Jos kisulainen on oikeasti tehnyt edes puolet siitä, mitä kirjoittaja kertoo, on se uskomaton veitikka.
Kirjailijan kotisivuilta (ensimmäinen linkki) löytyy videoklippi! (koska kirjoitan tätä töissä, en kuule mitä kirjailija kertoo...)
Pikkusisko kuunteli kun kerroin tarinan kohokohtia, ja alkoi sisukkaasti tavata kirjaa puolivälistä eteenpäin. ("äiti, mä luulen että mä haluan isona silmättömän kissan")

Kotona viikonloppua odottaa ihana kasa kirjoja! (ja siivous-sisustusurakka, hmh)
Tyttöjen huoneeseen olisi tarjolla kulmasohva: käymme käden- ja mittanauhan vääntöä aiheesta mahtuuko vaiko ei. Tyttöjen mielestä sohva merkitsee myös televisiota (??)
Voisin ottaa sinne sohvan, vaikka se sitten tekisikin tilan pienemmäksi. Löhvötyspaikoille on kysyntää.

torstai 3. helmikuuta 2011

tauolla ennen nitomista ja niputtamista

sain vielä yhden ison urakan eteeni - plääh. Koko vuoden työt tehdään kahden kuukauden sisällä, loppuvuosi lönötetään tylsänä.
Täytyy jakaa työpäivä kolmeen osaan: nitomiseen, nakutteluun ja laskentaan.

*

Keskiviikosta on pikkuhiljaa sukeutumassa yksi viikon parhaista päivistä: uimapäivä. Siitä on myös muodostumassa kyläilypäivä: Isosiskon uudet luokkakaverit tuntuvat juuri silloin hiippailevan meille visiitille.
Viikko toisensa perään jossain tyttöjen huoneen sekasotkun keskellä istuu aina uusi suurisilmäinen pikkutyttö, joka ujosti kuiskaa moi. Joskus nämä pienet uskaltautuvat ruokapöytään - ja joku on liittynyt uimaseuraammekin.
Ihan mukavaa.
Sääli Isosiskoa, kun kaverit kaikki asuvat toisella puolen kaupunkia: vierailuissa on aina järjestämistä.

*

Ruuan jälkeen roudasimme lauman hallille - altaissa kuohui suorastaan. Uimahölkkääjien radalla vaivalloista taaperrustaan toteutti ainakin neljä mummelia, kuntouimareiden radalla oli muutama pulikoitsija ja lasten radalla useampikin tenava.
Kun me tyttöjen kanssa suoriuduimme pukutiloista altaalle, kauhoi hraHakkarainen jo oudonmittaista allasta verkalleen edestakaisin tätejä väistellen. Kun minä asettelin uimalaseja kasvoilleni melkein näin puhekuplan parin kuntouimarin pään yläpuolella: "voi taivas, niitä on vielä enemmän!"
Noin kolme sekuntia oli värjyvä itsetuntoni hiveltynyt siitä, että minut laskettiin vakavasti otettavaksi uimariksi.
Sitten sekosin rytmissäni, lasit menivät huuruun ja pää kolahti altaan päätyyn.

Kymmenen minuutin päästä minä ja hraH polskutimme omalla radallamme kaksin ja lastenrata oli tyhjentynyt puolilleen. Vesihölkkääjät jatkoivat uurastustaan.
Siitä vielä kymmenen minuuttia, oli hallissa meidän lisäksemme enää kaksi hölkkäilijää. Kauhukolmikko oli ominut yhden radan kokonaan itselleen ja me räpiköimme leppoisasti edelleen omaa suoraamme.

Joko onnistuimme ajallisesti tai sitten määräylivoimalla valitsemaan juuri parahultaisen hetken liikuntaharrastuksellemme.

Polskutellessani meditoin liikunta-ajatuksissa: haluan oppia nauttimaan liikunnasta niin, että joskus hamassa tulevaisuudessa voin mennä aktiivilomalle johonkin ihanaan paikkaan.
Haluan löytää muutaman meditatiivisen lajin, jotka istuvat arkeeni helposti, ja joiden harrastamisesta saan syvällistä nautintoa.
Haluan oppia nauttimaan liikunnasta - viis sykkeistä, tavoitteista, tyylini puhtaudesta; tai edes terveydestä. (vaikka se tietysti on perimmäinen tavoitteeni)

*

Lähiömme pikkuhalli kamppailee jatkuvasti olemassaolostaan. Tytöille se jostain syystä selvisi tämänkertaisella käynnillä.
Isosisko ilmoitti, että hän ei muuten ainakaan ui yhtään missään muualla kuin täällä ja sillä hyvä. Löylyn lämmössä hän alkoi ponnekkaasti pohtia, mitä maksaisi hallin hankinta ja ylläpito. Illalla isänsä tullessa toivottelemaan hyviä öitä Isosisko esitteli paperille laaditun liiketoimintasuunnitelman hallin ylläpitoon - ja pyysi isäänsä hallihankkeen päärahoittajaksi.

Jos yhtään kimulia tunnen, saatamme yhtäkkiä huomata olevamme kokonaisen uimahallin hämmentyneita omistajia. (koska luonnollisesti hän uhkasi sekä hraHakkaraista että minua lastensuojeluviranomaisilla jos yhtään estämme häntä toteuttamasta suunnitelmaansa)

*

Nyt kompuutteri kainaloon ja nidontaan!

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

nido ja niputa - tauko 2

olen koko aamun ollut niin ärhäkkäällä tuulella, että UPM lähetti minut alakertaan nitomaan ja niputtamaan. Katselin samalla Pientä taloa preerialla.
Kohtsiltään kirmallan pitkin niittyjä preeriahepeneissä.
Ainoa hyvä puoli tässä urakassa on se, että voi samalla katsoa telkkarista kaikenlaista turhapäiväistä, mitä ei muuten tule katsoneeksi. Ja se, että voi rauhassa olla epäsosiaalinen ja ärhäkkä.

*

Sain tässä taannoin eräänä unettomana yönä henkisen kutsun ryhtyä harjoittamaan pilatesta. Kansanliikkeen yllyttämänä muistin yhtäkkiä, että meillähän on iankaikkisen vanha pilates-dvd jossain hyllymme uumenissa, minkälie lehden kylkiäisinä se on hyllyymme eksynyt, sitä en enää muista.
Siinä samassa kun liise ja lotte alkoivat punnerrella ja kieputella, muistin miksi hyvin alkanut kotijumppaharrastus oli jäänyt unhoon ja levy hautautunut hyllyyn.
Hyperventilaatio.
En ole koskaan ollut oikealla pilatesjumppatunnilla, mutta tällä levyllä hengitetään ja ollaan hengittämättä ja rullataan puhaltaen ja jännitetään sisäänhengittäen siihen tahtiin että silmissä alkaa sumeta jo lämmittelyosiossa. Hetken päästä en kuule enää muuta kuin liisen tai lotten hunajaisen äänen: "hengitä sisään, hengitä sisään, hengitä sisään"
En saa hengitystäni mallattua ensinkään liisen ja lotten rytmiin vaan hyperventiloin enkä pysty tekemään yhtään liikettä kun keskityn vain siihen että pitäisi muistaa hengittää myös ulos eikä vain sisään ja sitten tunnenkin oloni jo täydelliseksi blondiksi.
Se hyvä puoli tietysti siinä jumpassa on etteivät lihakset tule ensinkään kipeiksi, paitsi hengityslihakset.
Jos hakemalla jotain heikkoa puolta hakee, niin eipä näy sikspäkkiä. Kyllä nyt sentään pitäisi edes jotain pientä ääriviivaa nousta näkyviin massun päälle palkinnoksi ponnistelusta.
Ja pidemmän päälle on tietysti vähän heikonsorttista, jos jokaisen jumppasession jälkeen täytyy ottaa lukua.

*

Että semmoista tänään.
Lievää keskiviikkoketutusta ilmassa.

tiistai 1. helmikuuta 2011

voehan kypärä!

Olin jo luullut, ettei Isoveljen luokka luistele tänä talvena ollenkaan, enkä siis ollut evääni heilauttanut asianmukaisen kokoisten luistinten hankinnan edistämiseksi.
Senpä takia jouduin eilen säntäämään - ja laahaamaan perässäni vastahakoista luistimetonta jälkikasvua - likipitäen ruuantähteet vielä suussani loiskuen, koska Isoveljen mielestä jokamaanantainen kirjastokäynti on kuitenkin jossain määrin merkittävämpi asia kuin luistinten ostelu. (jos Isoveljeltä kysytään, oikeastaan mikä tahansa asia on tärkeämpää kuin mikään ostoskeskuksessa asiointi, lukuunottamatta ehkä sitä, että pääsee kirjakauppaan täyden rahamassin kanssa.)
Löysimme kohtuuhintaiset luistimet, joista oli Isoveljen kokoa jäljellä enää esittelykappaleet. Otimme ne ja säntäsimme ulos kaupasta. Keskenjäänyt ateriani ei ollut ehtinyt edes jäähtyä ja kahvi vasta lorahti pannuun kun jo olimme takaisin.

Olen likipitäen raivon partaalla luisteluasioissa muutenkin.
Kun jälkikasvuni nykyään kuluttaa päiviään kolmessa eri kasvatuslaitoksessa, olen tietysti tekemisissä kolmen erilaisen käytännön kanssa.
Yhdessä kasvatuslaitoksessa pitää käyttää jääkiekkokypärää, jos pelaa jääaikana. Kypärän saa tarvittaessa lainaan. Jos vain luistelee, ei kypärän käyttö ole pakollista. Pyöräilykypärä käy, jos sitä haluaa käyttää.
Toisessa kasvatuslaitoksessa ei pääse edes kentän laidalle ilman kypärää. Oltava oma. Myös pyöräilykypärä kelpaa.
Kolmannessa kasvatuslaitoksessa luistelijalla oltava ehdottomasti nimenomaan luistelukypärä. Pyöräilykypärä ei kelpaa tähän tarkoitukseen.
Ja jotta oltaisiin oikein loogista, kasvatuslaitokset yksi ja kolme vaativat pyöräilykypärän käyttöä pyöräiltäessä k.o. laitoksiin, mutta laitos numero kaksi on sitä mieltä, ettei sillä asialla ole mitään väliä, koska pyöräilymatka kasvatuslaitokseen on lapsen omaa aikaa, eikä siihen voi kasvatuslaitos mitenkään puuttua.