perjantain narinat

viime päivät olen sahannut aneemis-apaattisissa merkeissä koti-verstas-akselilla.
Aneemisena verstaalle ja apaattisena kotiin. Tai päinvastoin.
Haaveilen hiljaa lämpimistä välimerellisistä tuoksuista, siitä että voisi vain olla, päästää hetkeksi irti.  Ja olen matalamielisesti kateellinen kotijoukoille, jotka löhöävät ja lepäävät, ovat täynnä tarmoa ja energiaa kokonaisvaltaisen laiskottelun jäljiltä.
Huomasin, että olen taas laistanut omegakolmosten haukkailun; se vie minut aina tähän samaan olotilaan.
Miksi itsestään huolehtiminen on niin paljon vaikeampaa kuin muista murhehtiminen? Miksi on niin paljon vaikeampaa pakottaa itsensä syömään hyvin, liikkumaan riittävästi, elämään säännöllisesti?
Ryhtiliike.
Sitä olen vailla.

*
Suurinta päänvaivaa viime päivinä on aiheuttanut nykypäivän välttämättömyysaparaatti eli kännykkä. Se on pitkin syksyä täysin omavaltaisesti seulonut puheluitani: "valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä", se väittää lapsille, esimiehille ja kaikille keskeisille ihmisille, mutta ei lainkaan puhelinmyyjille.
Olen yrittänyt vaivalloisesti käydä tutkimassa puhelinaparaattien tarjontaa, mutta toistuvasti saan ahdistusreaktioita.
En halua mitään sellaista klääpittävää laitetta. Kun minulle soitetaan aina silloin kun olen leipomassa (tosi harvoin siis) - niin arvatkaa vaan miltä se kähmynäyttö näyttää kun vastaan kädet kyynärpäitä myöten jauhoissa ja rasvataikinassa? (tästä syystä luultavasti on nykyinen helistimeni raunioitunut, se on täynnä jauhoja ja hiivaa; uuniin vain)
Enkä halua sellaista, missä on kamera ja netti ja mikroaaltouuni ja uima-allas samassa.
Haluan puhelimen. Mahdollisesti tekstiviestiominaisuuksin.

hyvät pyhät

niin ne hurahtivat ohi, pyhäpäivät.
Heräsin aattoaamuna nuorison tassutteluun ja supatukseen ja vääntäydyin hereille minäkin. Naperot aloittivat leikkinsä: saivat viimevuotiseen tapaan ryöstää lelukaapin, minä rakentelin aamupalaa.
Lapset söivät.
Me lueskelimme lehteä, söimme, vetelehdimme.
Kaivelin kaapeista tarjoiluastioita, keräilin haarukoita ja veitsiä valmiiksi, lapset leikkivät aina vain.
Vasta hetkistä ennen joulurauhan julistusta huomasimme, että koko aamu on mennyt. Kuuntelimme rauhat, työnsin laatikot jääkaapista uuniin, menimme joulusaunaan.

Ystävät tulivat ruokakoreineen ja ryhdyimme yhteisiin pöydänkattamispuuhiin.
Nuorisokin santsasi useampaan kertaan ja pöytään saatiin jopa hetkellisesti syvällisiä keskusteluja aikaiseksi: ystävät olivat jostain aviisista bonganneet ohjeet joulupöydässä vältettävistä keskustelunaiheista - kävimme tietysti kaikki läpi ja tarkistimme vielä lapsilta heidän arat keskustelunaiheensa. Voittaja-aiheeksi julistettiin ilmeisesti: "aiotko tosiaan ihan vielä ottaa lautasellisen ja lasillisen ja sitä paitsi, oletko aikonut vakiintua, hakea töitä ja onkos vihdoinkin perheenlisää tulossa sinä mokoma pitkätukkainen hippi?" (ja oikeasti olen toki todella pahoillani kaikkien niiden puolesta, jotka joutuvat kiusallisiin keskusteluihin kauan kaivattujen sukulaistensa kanssa.)

Nuoriso jatkoi leikkejään ja me aikuiset siirryimme kuohuviinistä portviiniin, samalla kun muutimme majaamme ruokasalista juhlasaliin. Koska flyygeli on kadonnut jonnekin kartanomme uumeniin (epäilen vahvasti itäsiipeä!), emme laulaneet joululauluja emmekä pyörähdelleet kuusen ympärillä, mutta kuuntelimme ja katselimme tyttöjen esittämän jouluevankeliumin - ja kutakuinkin siihen loppuikin lasten kärsivällisyys. Ystävät lähtivät kotiinsa ja seuraava tunti peittyi ilmassa lenteleviin käärepapereihin.

Kolme vakavaa epäkohtaa oli aatossa kaikkinensa:
1. en muistanut laittaa helminauhaa kaulaan (vakava puute!)
2. yleisessä hyväntuulen puuskassa otin kissan omituisella tavalla syliin, mistä suivaantuneena  se tempaisi oikein kunnolla vauhtia takatassuillaan. Hajosi pikkumusta ja osa jalastakin. (melko vakava puute, varsinkin se että jalka hajosi, koska jouduin laittamaan siihen hellokitty-laastarin, ja se jos mikä raunioitti kypsän hienostuneen aikuisen eleganssini)
3. hraHakkarainen kieltäytyi jatkamasta syvällisiä keskusteluja puoli kolmen jälkeen yöllä. (outoa, minulla olivat aiheet vasta alussa, eikä edes väsyttänyt melkein yhtään)
4. ja sitten tietysti oli se kadonneen flyygelin arvoitus, sillä olisi ollut mukavaa istua yhdessä laulelemassa frala-la-la-laa koko perhe.

*

Joulupäivä oli kolmien päiväunien päivä. Otin aamupäiväunet yhdeltätoista, ruokaperäiset joskus kahden nurkilla ja päiväkävelynjälkeisunoset siinä kuuden tietämillä.
Illalla olinkin taas tutusti tarmoa täynnä, ja tyhjensimme kolme pulloa kuohuviiniä.
Kaksi niistä tosin viemäriin, kun olivat käytön puutteessa etikoituneet.

Tapanina olin enimmäkseen harmissani siitä, että työviikko vaani kulman takana.
Ainoa hyvä puoli työviikon alkamisessa on se, että pääsen vaihtamaan ja korjaamaan joululahjojani (mikä kiittämätön sielu olenkaan!) (puolustaudun sillä, että esim. hraH. oli varannut lahjaansa aivan liikaa kasvunvaraa, enkä millään malttaisi odottaa että ihan oikeasti saan kauniin lahjani käyttöön)
Tapanina myös perinteisesti pelasimme siskon kanssa kaikenlaisia konsolipelejä, joissa kuuluu ravistella käsiään - niissä toiveissa etteivät kädet seuraavana päivänä nousisi työpöydän tasolle.
Nousivat.
Oli pakko tulla tänne.
Ja nyt pitäisi varmaan tehdä jotain.

Voittopuolisesti olivat hyvät pyhät. Paitsi että loppuivat liian pian.

Kolme joululaulua - joulumuistoja vuosien varrelta

Katson paimenten nuhasta sierrettyneitä neniä ja pyyheliinapäitä. Käsissä olevilla koukkupäisillä kepeillä käytiin takahuoneessa hetki sitten yleviä ritaritaisteluita.
Taivaallisella sotajoukolla on sukkahousut krympyssä nilkkojen ympärillä ja sädekehät vinossa punaisten hiuspompuloiden päällä.
Yksi paimenista tuulettaa voitokkaasti.
Kohti Betlehemiä vaeltavat myös Maria ja Josef, niin kuin silloin kauan sitten, kokonaan toisena aikana ja toisessa paikassa.
Seurakuntasalin piano lyö tutut alkutahdit.
Rivillinen taaperoita laulaa täyttä kurkkua "eee-oo-eeee-eee-ooo"

*
On aatonaaton iltapäivä. Matot suorassa, lattiat pesty, lelut järjestetty hyllyilleen. Riisipuuro hautuu kattilassa, piparit tuoksuvat, kohta tulevat puurovieraat.
Lapset koristavat kuusta, pienimmäinen asemoi koko enkelparven alimmalle oksalle, oksa notkuu kohti lattiaa.
Kissa kähveltää punaisen joulupallon ja pelaa sen sohvan alle.

*
On yö.
Yksi puristaa unen läpi kainalossaan uutta pehmolelua. Toinen on nukahtanut kirjakasan taakse. Kolmas massuttaa hiukan, tyynyllä on tonttulakki.
Piparit on jo melkein syöty, joulusiivo on muisto vain ja silti kaikki on tässä ja nyt.
Vähän ruttuinen latvatähti katsoo meihin kahteen.
On jouluyö.
Juhlayö.


*

liian suuri lupaus

on muuten unettomuudesta kärsivälle aika paljon luvattu, jos aikoo vaan maata sängyssä pyjama päällä useita päiviä.


nimim. kuudelta ylös vaikka vapaapäivä

melkein valmis

Perheen koulun penkkiä kuluttavilla vuoden viimeinen työpäivä.
Perheen työläisellä ei. Onnistuin kinuamaan UPM:ltä luvan ylituntien kuluttamiseen huomenissa, välipäivinä on pakko palata pelipaikoille.
Ottaa päähän jo nyt - en muista milloin, jos milloinkaan, olisin ollut välipäivinä työmaalla. Meillä niin kiireistä koskaan ole.
Höh ja pöh.
Siksi sangen päättäväisesti suhtaudun harvoihin vapaapäiviini: aion maata sängyssä pyjama päällä ihan koko ajan. Paitsi aattona täytyy vähän pukeutua, kun ystävät tulevat perinteiselle jouluaterialle.

Olemme jo vuosia viettäneet vastarintajoulua.
Joskus ammoisina aikoina päätimme yksissä tuumin vastustaa kaikkia jouluperinteitä ja minuuttiaikatauluja ja kaikkea sentapaista, ja viettää joulua nuorten lapsiperheiden tyyliin.
Mikä tarkoitti
a) minuuttiaikataulua - lasten päiväunet ja ruuat ja muut. Varsinkin alle 2-vuotiailla, joita olikin monena vuonna peräkkäin
b) perinteisiä jouluruokia - koska emme keksineet mitään riittävän radikaalia ja tavoista poikkeavaa, paitsi lihapullat
c) keskiluokkaisuutta (mm. viinit, kahvit, konjakit, lautapelit ja konvehtirasiat)
Tällä hetkellä nuoriso-osasto (3+2) on sitä mieltä, että tietysti aattoa vietetään yhdessä koska "aina ollaan tehty niin" ja joulupöydässä pitää olla kinkut ja laatikot "koska tietysti jouluna kuuluu olla just niitä". (lasten tilaukset joulupöytään: iso ja rasvainen kinkku, voileipiä, perunamuusia, lanttulaatikko, kalaa)
Että se siitä radikaalista kapinavastarinnasta.
Ollaan keski-ikäisiä/ -luokkaisia /-nkertaisia /-tuloisia / -määräisiä.
Höh sillekin.

*

Vuosi vuodelta vahvemmin ja syvemmin pysähdyn juuri tähän:

"suo mulle maja rauhaisa ja lasten joulupuu
Jumalan sanan valoa joss' sieluin kirkastuu.
Tuo kotihin jos pieneenkin nyt joulujuhla suloisin..."

voiko ihminen enempää toivoa?
Sitä hetkeä jouluvalmisteluissa, jolloin joulupuu on rakennettu, voimme hämärtää valot ja kauhukolmikko alkaa tohkeissaan ripustella koristeita puun oksille.

*
Olen henkisesti siinä pisteessä, että tarvittavat valmistelut on tehty - kunhan vielä käymme ruokaostoksilla. Sitten saa tulla.
Joulu.
Juuri siinä epätäydellisessä, rujonkauniissa muodossaan kuin se tänä vuonna tullakseen on.

turhauma joulujuhlassa

Lähikoulun joulujuhlassa enkelitaivaan lausui sanansa, tiernapojat heittivät poikalapsia virtaan ja tontut tanssivat ja rokkasivat.
Pikkusisko lauloi mikrofoniin ja hihitti vähäsen. Eikä pudonnut lavalta, vaikka hetken näyttikin siltä.

Ihan oli kunnon kuusijuhlan tuntu, vaikken itse (taaskaan) nähnyt juhlasta muuta kuin Pikkusiskon osuuden.
Taas kerran olin vanhempainyhdistyksen pulla- ja arpajaistiskillä. Ja kyllä otti päähän.

Tiedättekö sellaiset huonoa energiaa tursuavat riidanhaastajat, joilla ei elämässään koskaan mikään ole hyvin? Tai ainakaan mikään muiden tekemänä ja suunnittelemana ei kelpaa?
Ja tiedättekö millaisia sellaiset ihmiset ovat, kun ne ovat stressaantuneita ja vähän sairaana?
Kyllä niin meinasi koko ilta mennä pieleen, kun ensimmäisenä törmäsin tähän ihmistyyppiin.
"Miksei tehty niin, miksi tehdään näin? Ai mitenniin ei voitu tehdä?"
Arpajaispöydässä on aina tuhannen järjestely, ja kun sitten siihen soppaan isketään tällainen besserwisser sekoittamaan jo aluilleen saatua järjestelyä, on koko homma vähällä kaatua.
Kolmessa minuutissa tulostaan riidankylväjä oli paitsi sekoittanut koko pöydän, myös suututtanut itseni lisäksi kaikki kolme muuta järjestelyvastaavaa.
Päätin että kekkules sentään, nyt ollaan hellittämättömän hyvällä tuulella, vaikka sitten hampaat irvessä.
Mutta niillä kohdin oli kyllä hyväntuulisuus kovasti kortilla, kun menin saliin kuuntelemaan oman pieneni esiintymistä, ja tämä riidankylväjä istui pari penkkiriviä taaksepäin ja kommentoi esityksiä koko ajan ja kovalla äänellä. ("miks ne puhuu noin hiljaa, miksei ne puhu kovempaa, tänne ei kuule yhtään, kyllä on tyhmää kun kaikki meluaa niin kovin, eikä kuule, ja onko edes pakko tulla tänne ja kyllä on kummallista etteivät noi kakarat voi puhua kovempaa kun tänne ei kuule ja jos ne ei käyttäis mikrofonia vaan puhuis omalla äänellä niin kyllä sit kuuluis ja mun sisko laitto makkariin yhdelle seinälle mustat ja toiselle valkoset tapetit ja on muuten kummallista kun toi enkeli on noin tumma ja mä en kuule mitään")
Aargh.

Valvoin yöllä ja pohdiskelin sitä miksi suotta kiukuttelen itsekseni, miksen vieläkään ole kansalaisrohkea ja -aktiivi ja sano suoria sanoja tuollaisille.
Ja sitten mietin myös sitä, että miksi toisilla ei ole ja toisilla on. Rahaa nimittäin. Näillä kulmin kuulee niin kovasti niin kovin surullisia tarinoita aina toisinaan, ja erityisesti näin joulun alla. Häpesin sitä, että minä voin ihan leikilläni pohtia, että hankkisinko hiilihapotuskoneen, jäätelömasiinan vaiko jonkun muun turhakkeen ihan vain vitsin vuoksi, kun toiset joutuvat miettimään, syödäänkö jouluna jotain, vai lähteekö koti alta. (en todellakaan aio hankkia mitään turhaketta, mutta kaikenlaiset vempainmainokset ovat niin kovin kutkuttavia. Suih vain, tulee vedestä vissyä ja maidosta jäätelöä, suih-suih!)
Valvoessani mietin myös sitä, että minulle tämä vanhempainyhdistys on ennen kaikkea naissosiaalinen henkireikä tässä muutoin niin kovin miehisessä maailmassani - ja että näillä kokemuksilla en kyllä kaipaa yhtään tämän enempää naisväkeä ympärilleni.
On meinaan sen verran raskasta tämä naisoleilu.

säpsyjä

Olen ruvennut saamaan siivoussäpsyjä.

Kaikki alkoi imurista. Vanha imuri hajosi ihan vähän. HraHakkarainen, joka on pääasiallinen imurivastuullisemme, tuli siihen tulokseen, että hän tarvitsee uuden imurin.
Ja sitten hän osti meille daisarit. Tai siis sellaisen järkyttävän avaruusteknillisen aparaatin, jonka kyljestä näkee sekä koneiston että kaikki asumuksesta haalitut pölyt yhdellä silmäyksellä. Kaupan päälle sai ainakin viisitoista erilaista suulaketta. (toivottavasti se imuri ei ollut minun joululahjani, pliis-pliis-pliis!)Kyllä on hieno.
Jostain täysin käsittämättömästä syystä tulin siihen tulokseen jo että juuri eilen illalla minun pitää testata ihan kaikki ne suulakkeet.
Sen sijaan että olisin imuroitsenut normaalit seitsemän sekuntia yhdellä suulakkeella, nuohosinkin nurkkia ensin yhdellä ja sitten toisella ja lopulta varmuuden vuoksi vielä kolmannellakin suulakkeella. Siis niitä nurkkia, joihin pääsin. Lapset linnoittautuivat komeroihinsa ja pönkkäsivät ovet kiinni jollain keinoin, eivätkä päästäneet minua sisään.

No sitten iski ahd. ja angst. kun kumosin sitä ryönäsäiliötä roskikseen.
Kyllä olikin kuonaista katsottavaa.
Seuraavassa hetkessä istuinkin ahterillani ja hinkkasin puhtaaksi roskavaunun kiskojen alapintoja hammasharjalla.

Sitten olinkin jo huolestuttavissa määrin suorastaan siivousvimmainen (pitää mitä pikimmin varata lääkäriaika!). Mutta sen sijaan, että olisin käyttänyt kaksikymmentä minuuttia eteisen vaatenaulakon järjestämiseen tai johonkin muuhun sellaiseen, johon kotiimme tulevat väistämättä törmäävät, käytinkin arvokasta lukuaikaani etsimällä riittävän käyrää keppiä, juuriharjaa, roudarinteippiä ja periskooppia että voisin jynsseröidä pölyt pesutornin takaa. (en tietenkään voinut odottaa, että kotona olisi mies siirtelemässä sitä tornia.).

Nyt mietinkin jo seuraavaa kohdetta, jonka kimppuun voin hyökätä joko rakkaan hammasharjani tahi vaihtoehtoisesti daisarin hienojen suulakkeiden kanssa.
Mutta yhtään en mieti kirjahyllyä, joka yhäti on aakkostamatta aiheittaisvalööriseen järjestykseen.
Että kyllä on siistiä meillä kaikissa piilopaikoissa.
Ollaan salasiistejä me.

*

Ne pahuksen piparitkin onnistuivat vain mitenkuten.
Taikina oli vaivalloinen mutta jotenkuten vielä kaulittavissa.
Leipomukset levisivät paistettaessa (selvästi liian vähän jauhoja) ja kypsyivät oudossa tahdissa - raakileista suoraan palaneiksi, vaikka vahdin vieressä.
Kriittinen massa oli sitä mieltä, että "näähän ihan sulaa suussa, nää on tosi hyviä, ihan kuin mamman kaurakakkuja" - mikä on kutakuinkin suurin kunnianosoitus, mitä millekään leipomukselle voidaan suoda (ja kertoo vain ja ainoastaan siitä, että leipomuksessa on runsaasti voita ja sen lisäksi vielä vähän voita ja voita sekä sitten vielä aimo annos sokeria).
Haittapuolena saamassani arviossa ilman muuta on se, että yritin tehdä maustepiparkakkuja, enkä suinkaan kaurapikkuleipiä.
Mutta otan (harvinaiset) kehut nöyränä vastaan.

*

Kaiken muun hyvän lisäksi olen ilmeisesti kehittelemässä astmaa tai jotain muuta vaivaa, sillä en kykene olemaan samassa tilassa kynttilöiden(kään) kanssa. Alkaa ahistaa.

Lupaavalta vaikuttaa joulumme: istumme aattoiltaa pesutornin takana taskulampun valossa ilman lahjoja  imeskelemässä valepipareita.


*

Tänään lähikoulun joulujuhla.

viluinen verstaalla

lämpötila työpisteessä 18 astetta. Vähän on vilu.

*
Viikonloppuna toivuin flunssanpoikasesta, hiippailin tonttutouhuissa, yritin leipoa pipareita ja kolppasin kaapeissa.

Shoppailusietokykyni on olematon. Laahauduin kaupunkiin lauantaiaamuna heti kun silmät aukenivat, ja olin pelipaikoilla yhdeksän korvilla. Kymmeneen mennessä olin saanut osteskelua kyllältäni ja palasin kotiin.
Kyllä tulee ankea joulu, jos lapsilta kysytään.
En vain jaksa.
Ja lelukaupoissa saan ihan kamalan ahdistuskohtauksen.

Piparitaikinaan minulla on aivan ihana ja maukas resepti, mutta voi strömssöö sentään, että on vaikeasti käsiteltävä se taikina.
Yhden satsin teimme typyköiden kanssa lauantaina ja liki koko sunnuntain käyttelin hakkua ja talttaa saadakseni taikinan ulos kulhosta ja käyttöön. Päädyin äärettömän epäortodoksiseen ratkaisuun: tein sellaisia pyöreitä piparinappeja. Enkä yhtään tähtiä tai sydämiä tai muita, koska taikina ei kauliutunut. Lapsia ei voinut päästää kivettymän lähellekään.
Sunnuntai-iltana tein hartaudella ja vakavuudella uuden taikinan.
Kurkistin sitä tänä aamuna.
Vaikuttaa vähän siltä, että teen toisenkin annoksen epäoikeaoppisia piparinappeja.
En ymmärrä. Teen täsmälleen niin kuin ohjeessa sanotaan, ja silti taikinasta tulee kivettynyt ja murenevainen (mutta ah! niin hyvä!). Epäilen että vika on jauhoissa, vaikka laitan niitä todella varovaisesti. Muistan viime joululta, että taikina oli hankala - muttei sentään näin hankala.

Sunnuntaina sain käsittämättömän siivousenergian purskahduksen ja raivosin keittiön kaapeille.
Nyt ovat ojennuksessa jauhot ja ryynit; kellariin on viety vanhoja astioita odottamaan niitä päiviä, jolloin nuoriso alkaa itsenäistyä. Nyt kaikki (vähät) kauniit astiamme tulevat sievästi näkyviin kaapeissamme.
Availen ovia tämän tästä ja huokailen itsetyytyväisenä.

Ja sitten kävimme vielä koko perheen voimin laulamassa kauneimmat joululaulut.
Ihanaa oli.
Paitsi kun laulettiin että on hanget korkeat nietokset. Silloin vähän nauratti.

Viikonlopun saldo on sitten aikalailla fifti-siksti. Siivous ja laulut menivät, ja muut eivät niin kuin strömssöössä.

väliaikatiedote

toista päivää flunssassa.
Ei paha.
Ei kuumetta. (minulla ei ole koskaan)
Ei töitä.
Kunnon aamu-unosten ja mokkakupillisen jälkeen alkaa näyttää siltä, että maailma kirkastuu, elämä voittaa ja kaikkea sentapaista.

*
Pikkusisko on kehittänyt kaikkien aikojen ahdistuksen siitä, että epähuomioissa unohdamme hänet kouluun joulujuhlan jälkeen.
Isosisko on valinnut omassa joulujuhlassaan roolin huilistina. Kappale on tasolla, jolle hänen kolme kuukautta vanha soittotaitonsa ei vielä aivan yllä. Kavereita oli naurattanut.
Isoveli on kasvanut ulos kaikista vaatteistaan.

Mutta kaikesta huolimatta.
Pikkusisko aikoo laulaa soolo-osuutensa joulujuhlassa. Ja odottaa sitten luokan edessä että me tulemme hakemaan. Tai menee mummin luo. Tai soittaa yks-yks-kahteen jos mummikaan ei ole kotona.
Isosisko aikoo oppia sen kappaleen.
Isoveli ei halua mitään uutta. Ainakaan vaatteita.

Valtakunnassa siis kaikki hyvin. Kunhan muistan pitää nyrkinkokoiset nenäliinatollot sieraimissani.

ikuisuusaihe

Saako laulaa Enkelitaivaan?
Vuodesta toiseen.
Mikä on Suvivirren kohtalo?

Tänä vuonna ensimmäistä kertaa kaikkina näinä kouluvuosina tuli kotiin se lappu, jota olen jo monta vuotta saapuvaksi odotellut. "Saako lapsenne esiintyä koulun joulujuhlassa a)kyllä, b)ei". Voi hyvät hyttyset sentään.
Kysyikö kukaan, saako lapsi viettää halloweenia tai kekriä?
Kysytäänkö, saako osallistua ystävänpäivän viettoon?
Miten on laita, saako istuttaa rairuohoa? Avata joulukalenterin luukkuja?
Saastuvatko silmät, jos näkee vahingossa huivi päässä kulkevan pikkutytön? Entä jos lapsella onkin kaulassaan ristiriipus?
Saako osallistua liikuntaan, musiikkiin, lauluun, tanssiin?
Epäilen, että kohta tulee kotiin kysely, saako lapsenne osallistua suomalaisen peruskoulun käymiseen. Ja jos, niin saako lastanne opettaa vastakkaista sukupuolta edustava opettaja.

Voisin ihan helposti kehittää verenpainetta ja kuumia aaltoja tästä koko jutusta.
Minusta koko tässä joulukouhkauksessa on niin monta niin perustavanlaatuista ristiriitaa, että hampaita juilii ja otsalla luistelee.
Jos koulussa on vierasuskoisia (en viitsi kirjoittaa sitä sanaa), niin on varmaan loppupeleissä pienempi paha veisata enkelitaivaan kuin porsaitaäidin. Ihan oikeasti hei! Ja ne tontutkin; mieluummin kai kuitenkin niitä enkeleitä kuin tonttuja - sellaiset maahiset ovat kuitenkin ihan siitä itsestään, tai näin olen ymmärtänyt kun olen asiaan yrittänyt vierasuskoisten näkökulmasta tutustua.
Jos taas osallistujat ovat tyystin uskonnottomia, ei varmaan siltikään ole vaarallista sitä yhtä enkelitaivaata luikahuttaa, tai ainakin antaa muiden luikauttaa, koska jos ei usko, niin eihän sillä silloin ole mitään väliä. Eihän siinäkään mitään pahaa ole, että vieraan vallan kansallislaulun aikana noustaan kisakatsomossa seisomaan. Aina noustaan ja ihan kaikki. Vaikka kuinka soisi ämyristä suuri ja mahtava neuvostoliitto, niin ei se kuulijasta vielä neuvostoliittolaista tee. Jäsenkirja vaaditaan.
Sitä paitsi kirjoissa ja kansissa meitä enkelitaivaan joukkoja on kuitenkin vielä enemmistö.

No, oletetaan ihan huvin vuoksi että skipataan se pahennusta herättävä virsi.
Silloin pitäisi kyllä ihan tasapuolisuuden nimissä skipata tontutkin. Koska jostain omituisesta ja käsittämättömästä syystä meidän kotoisessa kulttuurissamme nämä kaksi maailmaa - äärest' pakanallinen ja toisaalta juutalaiskristillinen - kulkevat tässä vuoden pimeimmässä ajassa käsikkäin.
Kun nyt tälle kieltäymyksen linjalle lähdettiin, pitäisi ehkä varmuuden vuoksi skipata myös lumiukot ja porot ja muu sellainen, koska ainakaan näillä leveyksillä ei lumikaan  ole itsestäänselvyys, ja poronkin voi nähdä vain eläintarhassa. Voi pienelle ihmiselle tulla trauma siitäkin että taas valkeata joulua eikun valkeata keskitalven loma-aikaa mielessäin ootan minä vain, ainakin jos valkeasta ei ole tietoakaan. Ympäri vuoden voitaisiin laulaa vaan että räntää lentää, voi kuinka räntää voi lentääkään!
Jos skipataan tontut, täytyy ilman muuta skipata lahjat, askartelut ja joulukalenteritkin.
Vuodesta toiseen ihmettelen itse asiassa, että miksi se enkelitaivaan on niin paha, jos koulussa kuitenkin koko luokan voimin auotaan kalenterin luukkuja.
Skipataan koko joulu.

No, jos sitten lähdetään poistamaan näitä pahennusta herättäviä tunnusmerkkejä elämästämme, niin minä ihan tasapuolisuuden nimissä vaadin, että ne poistetaan sitten kaikilta.
Voi nimittäin minun lasteni henkinen kehitys vaarantua, jos joutuvat näkemään toisuskoisten tapoja: samat ruuat kaikille ja ulkoiset tunnusmerkit pois!
Tasapuolisuuden nimissä riistän kyllä uskonnottomiltakin jotain - pyhälisät, ja kukaties myös pyhäpäivät! Eivät kai he niitä tarvitse, jos ei pyhäpäivillä ole mitään merkitystä. Kouluun ja töihin vaan. Viettäkööt sitten vaikka vappua, minä voin raataa silloin.

Minua jurppii lähinnä se, ettei tätä koko kysymystä ajatella loppuun asti.
Yhdestä virrestä kyllä väännetään kättä, mutta rairuohot, joulukalenterit, halloweenin haamut, kekrikurpitsat (mikä sekin oikein on?), ystävänpäivät ja muut kyllä nielaistaan kakistelematta. On se juhannuskin alkujaan kristillinen juhla. Vetiset kasteet saavat silloin monet, osa heist' ei koskaan nouse takaisin pintaan. (no nyt taisin kyllä olla jo tarpeettoman ilkeä ja inhottava!)
Ei nähdä kokonaisuutta.
Nähdään yksi ainoa laulu.

*
Minua ei niinkään häiritse vakaumuksellisuus tai vakaumuksellittomuus (onko tuollaista sanaa olemassakaan), minua häiritsee tämän koko keskustelun linjattomuus, epäjohdonmukaisuus.

Minun nähdäkseni meille kaikille on täällä tilaa.

shaken

Joulu? Joulu?
Lapset - hyvin huomaavaisesti ja ystävällisesti - tiedottavat aamuin illoin montako päivää on vielä jouluun. Minun mielestäni enää.
Olemme kantaneet sisään joulun koristeita, kuuntelemme joulumusiikkia, olen väkertänyt laatikoita - kaikki on siis hanskassa. Vai onko?
Olen viimeiset pari päivää kehitellyt eksistentiaalipaniikkia joulun (ainakin lasten) kohokohdasta. Joululahjoista.
Ei niin harmainta käsitystäkään siitä, mitä lapsille lahjaksi.
Pidämme hraHakkaraisen kanssa kuiskauksenhiljaisia tonttupalavereja iltapäivisin kahvikupposen äärellä ja olemme yhtä ymmällämme. Kävin pari viikkoa sitten saamassa paniikkireaktion lelukaupassa (etsin synttärilahjaa jollekulle jo unhoon painuneelle lapsukaiselle) ja päätin, että yhtään turhaa muoviroinaa en kotiin kanna.
Mitä tilalle?
Kummityttö toivoo jouluksi joko pikkusiskoa tai orankivauvaa.
En kyllä oikein taivu niihinkään. Varsinkaan siihen pikkusiskoon. (jotenkin tuntuu siltä, että kukaties hänen vanhempiensa pitäisi toteuttaa se toive?) (ja vähän kiirettäkin pitää, jos meinaa jouluksi ehtiä). No, toivoo hän myös maailmanrauhaa.
Isosisko toivoo barbeja. Pikkusisko mitä tahansa unikaveria. Isoveli haluaa lehtitilauksia. (ainoa toteuttamiskelpoinen).
Kaikki toivovat kirjoja. (ja saavat niitä, halusivat tai eivät)
Mutta pelkkä ajatus siitä, että pitäisi lähteä tarpomaan kaupasta toiseen, tai vaihtoehtoisesti nettipuodista toiseen, on lannistava.

Minä odotan vain yhtä.
Sitä hetkeä, kun aattoilta kääntyy kohti jouluyötä.
Pöydällä kynttilä, soittimessa hiljainen joulumusiikki, suussa budapest-konvehdin maku.
On hämärää.
On juhlayö.

**

Multitalentit lapseni ovat hoidelleet harrastuksiaan joululomille.
Perjantaina esiintyi Pikkusiskon orkesteri. Kimuli oli taatusti koko kokoonpanon pienin ja nuorin. Valtavan nuottitelineen takaa hänestä näkyi vähän kyynärpäätä ja musiikin tahtiin heiluvat jalat.
Kyynärpää näytti puikkivan ihan oikeassa tahdissa. Ja jalat myös.
Minä niistin vähän hihaani kun muistin sen pienen ruskean muumiomaisen otuksen, joka kiireellä sisältäni otettiin ulos. (oikeastaan olisin halunnut työntää nyrkin suuhuni ja ulvoa eläimellisesti)
Siitäkin on kohta kahdeksan vuotta.
Typykkä kurkisti telineensä takaa ja virnisti kuin kesytön keijukainen. Vilkutti vähän sormenpäillään.
Ja marssi topakkana viulu kainalossa orkesterin pukutilaan.

Isoveljen säbäsyksy on yhtä treeniä vajaa pulkassa.

Isosiskon tanhuryhmä oli joulujuhlan vetovastuussa. Kannoin miljoona tuolia ja katoin kahvipöytään ainakin puoli miljoonaa joulupiparia.
Ja katselin kuinka iloisesti hypsähteleväinen typykkä selviytyi uusista tansseistaan ja kuvioistaan. Hyps ja hyps.
Loppupoloneesiin liittyivät myös Isoveli ja Pikkusisko. Isoveli kinttanassa paidassaan, tukka kuin tuulenpesä koivupuussa.
Ja Pikkusisko, jolla oli jalassaan juuri sopivasti kopsahtavat kengät.

Kun tähän joulu- ja harrastussoppaan lisätään muutama maustelisäke kuluneelta viikonlopulta, ei ole ihmekään, että oloni on aika lailla jamesbond.
Shaken.
Ei missään nimessä stirred.

torstain sekalaiset

lapsukaisiani pohdiskelen. Tai lapsukaisia ylipäätään.
Parissakin blogissa on pohdittu lapsiperhe-elämää: onko tämä oleminen raskasta, onko muilla hauskempaa ja muuttuuko lasten myötä mikään ja jos niin mikä?

Ytimekkäästi vastaan että joo, on, kyllä ja kaikki.

Eilen pitkästä pitkästä aikaa minulla oli ihan kokonaan vapaa arki-ilta. Vain Isoveli oli harrastamassa, ja hän osaa itse hoitaa itsensä oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.
Tytöt singahtelivat vain vähän leikistä toiseen. Minä vaelsin ensin levottomana ympyrää, pohdin lähtisinkö ja mihin, tekisinkö perunalaatikot vai miten aikani käyttäsin, ja sitten lösähdin sohvaan - siihen töitään tekevän hraH:n lähettyville ja otin kirjan käteeni.
Ja ensimmäistä kertaa moneen viikkoon luin jonkun kirjan loppuun. (palautin viime viikonloppuna ainakin viisi keskenjäänyttä eeposta, ja otin uusia tilalle)
Urakoimme leppoisasti pari tuntia, jouluisat laulut soivat taustalla, typykät piipahtivat välillä tekemässä soittoläksyjään ja kertaamassa kokeisiinsa.

Epämääräisesti tajusin taas kerran, että tämä ihan oikeasti on hyvää aikaa.
Että kaikki se keskenkasvuinen tempoilu, raivohulluuteen asti ajava väsymys ja elämänrytmin muutos on oikeasti kannattanut. Että tämä elämä on oikeastaan vähintäänkin siedettävää - vaikka tietysti kaikilla muilla onkin ihan tosi paljon parempaa ja siistimpää kuin meillä,  niiden lapsilla sievemmät villapaidat, mukeissa on lämpimämpää kaakaota, kaikkinensa niiden lapset ovat kauniimpia ja lahjakkaampia ja niiden elämä on muutenkin jotenkin autuaampaa. (mutta vastapainoksi minä olen väsyneempi ja stressatumpi ja sekaisempi ja mukini on puolityhjempi ja lapset tavallisempia)

Kumma juttu sinänsä, että se oma kuona on jotenkin kuonaisempaa kuin naapurin, mutta naapurin kiva on ihan selvästi kivempaa kuin oma kiva.
Molemmat voittavat kumminkin.

*
Ei minun kyllä pitänyt nyt yhtään olla onnekas tai mitään muutakaan.
Minun piti rätistä siitä, kun hraHakkarainen katsoi eilen telkkarista sitä Haapasalon Venäjänmatkailu-sarjaa, ja se oli sitä mieltä, että minun pitäisi lähteä vähän sinne Ryyslandiaan verestämään kielitaitoani. Ja minä en ollut sitä mieltä.
Minä sanoin että muiluttamisen ajat ovat ohitse ja se sanoi että kyllä kohta tulee konsulaatin auto hakemaan.
Ja nyt harmittaa kun en muistanut sanoa, että minulla on työprojekti jossa olen päättänyt oppia yhden uuden ammattisanan jollain vieraalla kielellä joka päivä (ei venäjäksi).
Olen oppinut yhden. Siinäkin on kirjoitusvirhe, koska kollega ei tiennyt miten se kirjoitetaan.
Mutta nyt voisin tietysti selvittää mitä se on venäjäksi. Oikein kirjoitettuna.

Kuningas A

juuppajuuppa.
Vietettiin sitten verstaan glögihetkonen.
Totesin taas kerran, ties monennenko, että minulla on vakava A-ongelma.
Kun en järin siitä piittaa, paitsi viiniä-ja-vilosohviaa -muodossa.

Minust' ei ole ollenkasta mukavaista, kun UPM joka on kaksi kertaa mittaiseni (siis noin kolmimetrinen) ja vähintään kolme kertaa painoiseni (laskekaa itse!) imaisee tölkillisen mitätahansa sisuksiinsa ja ihmettelee sitten, että mikset sinä siinä yhtään ota mitään. Ja että kyllä sä nyt voit. Edes yhden.
Joojoo, kun se ensimmäinen on kuule paraikaa työnalla, ja jos minä imaisen edes yhden, saati kolmea, samassa tahdissa kuin sinä, häpäisen itseni valumalla pöydän alle ennen kuin kemut ovat edes alkaneet. (minuun ei edes mahdu kerralla litraa yhtään mitään hölskyvää, toisin kuin UPM:ään joka on, kuten sanottua, suunnilleen viisi kertaa kokoiseni, mihin tahansa ulottuvuuteen katsottuna)

Myöskään ei ole kivaa se, että mitä useampaa herraa on lähettyvillä, sitä pienempää ympyrää ja sitä kovemmalla äänellä jutut kulkevat. Kun he nyt ihan oikeasti eivät ole minun kavereitani vaan joko esimiehiäni tai sidosryhmäkumppaneita vähän katsantokannasta riippuen, eivätkä ne jutut teoreettisella vapaa-ajallani jaksa minua kiinnostaa kuin juuri ja juuri sen parin tölkillisen verran.
Enkä pidä melusta tai mekkalasta. En siitä lievästä painostuksesta ("ota nyt vaan"). Enkä hassunhauskoista pikkukälleistä - lorautetaanpa tuosta pullosta kunnon loiskaus tuohon lasiin, kun ei tuo huomaa - enkä varsinkaan siitä hetkestä kun kaikki kaivavat kännykkänsä esiin ja etsivät joko juutuubin tai jonkun vastaavan lempisoittolistansa ja sitten pöydällä värähtelee ja tärähtelee seitsemäntoista älypuhelimen voimalla kahdeksantoista ihmisen lempimusiikit (sen lisäksi että paikalle roudattu raadio syytää täydellä volyymillaan jotain tusinapoppia)

En pidä myöskään siitä että joudun Hanskamiessaarroksiin, koska kukaan muu ei jaksa sen juttuja kuunnella. (sellaista määrää A:ta ei olekaan, että sitä jaksaisi. Ihan oikeasti)
Ja kaikkein vähiten pidän siitä ajatuksesta, että tulee seuraava aamu ja kolme lasta.
Juuei, yhteiset a-tuokiot eivät vaan ole minun juttuni. Eivät tällä kokoonpanolla.

Kun muu herraseurue pärähti yöelämään, karkasin minä kotiin. Ja bussissa melkein itkin kun katselin paria pikkupoikaa, niin pöllypäissään etteivät penkillä olleet pysyä.
*
Jokainen toki tavallaan.
Minun tapani vain ei ole tuo nuppiturvoksiin. Tylsä kun olen.
Mutta otataanpa vähän hyvää ruokaa tahi naposteltavaa, kotoisa tila ja siihen pullo lämmintä ja pehmeää...

taasko maanantai?

verstasahd.iski heti aamusta. Illalla töitä, ei huvittaisi. Plääh.
Ja plääh myös käpälälle joka vihoittelee viikonlopusta huolimatta. Plääh.

*
Kimuleiden kekkerit perjantaina onnistuivat yli odotusten. Pastakeittiössä kirmasi seitsemän pikkutonttua paistamassa ja koristelemassa pipareita, ja vähän myöhemmin herkuttelemassa. (ja yksi isä, jota en millään meinannut saada ovesta ulos. Lopulta oli pakko sanoa, että nämä ovat tyttöjen juhlat, isät kotiin. Sitten se tulikin hakemaan tonttunsa myöhässä.)
Kaksi kiloa valmistaikinaa katosi hetkessä, ja minä olin todella punaposkinen tonttumuori, kun olin hetken häärännyt kuuman uunin edessä.

Lauantaina omat tonttulapseni paistoivat joulutorttuja, paitsi Pikkusisko joka söi ainakin kymmenen piparkakkua tyhjään masuun ja kieriskeli sen jälkeen tuskissaan pitkin lattioita.
Minä puolestani pyöräytin porkkana- ja lanttulaatikot valmiiksi. Ihan tuosta vain, ex tempore. Hyviä tuli, maistelimme vähän salaa niitä.
Ja olin rento ja hyväntuulinen ja jouluodotuksellinen. Laulelin joululauluja ja olin muutenkin mukava ihminen.

Sunnuntaina lannistuin siitä ajatuksesta, että joudun töihin. En ollut rento, hyväntuulinen enkä kovin joulunodotuksellinenkaan, vaan pelkästään plääh.
Lapsilla on leppoisammat koulupäivät tänään.
Minulla tyhmä työpäivä. Muu perhe menee kavereiden luo juhlimaan pikkujouluja. Että plääh vaan sillekin.
Ja vielä yksi ekstraplääh alakerran naapurille, joka oli viihteellä, kotiutui kolmen jälkeen, ja jolla oli paljon kovaäänistä tilitettävää jollekin kaverilleen, että terveisiä vaan yhdeltä huonouniselta.

Juhlantai

kimuleiden hartaasti odottamat pikkujoulupirskeet ovat tänään.
Unohdin aamulla ottaa piparitaikinat sulamaan.
Jaakko toi eilen rikkinäiset jouluvalot, ja kauhukolmikko sai sätkyn tietokoneistetuista viesteistä. Ja sen lisäksi ne jättivät minut ihan yksin ripustelemaan niitä valoja, joiden johdot olivat ihan nätisti ennen kuin koskin niihin, mutta kamalassa rympyssä heti kun aloin ripustella. Ja tyttöjen huoneen uusi ihana verho oli kumminkin vääränkokoinen.
Ja sitten vielä istuin ohi tuolin, kun luulin istuvani korkealle kyttäysjakkaralle, mutta istuinkin tavalliselle keittiöntuolille.

Mutta on valot ja verhot.
Ja bileet.

Tänään Jaakko tuo tonttuvaatteet. Arvatkaa, onko mahdollista löytää kaksitoistavuotiaalle pojalle kirkkaanpunaista paitaa? (jota se ei luultavasti käytä) (mutta se ehkä haluaa vielä olla tonttu, se ei oikein tiennyt itsekään)
Ajattelin että Jaakko voisi ovelasti ripustaa ne vaatteet vähän niin kuin kuivumaan kylppäriin. Saas nähdä.

*
Tänä aamuna alkoi naurattaa.
Viime yönä kuuntelin taas seitsemää veljestä, ja jossain kohdassa "heidän tukkansa oli kuin tuulenpesä koivupuussa".
Isoveli tuli aamupesulta: "äiti, ooksä nähnyt mun hiukset!"
Kuin tuulenpesä koivupuussa.
*

Eilen oli syyskauden toiseksi viimeinen kokous.
Illat rauhoittuvat.

Jostain lehdestä hraHakkarainen bongasi ohjeet stressittömään jouluvalmisteluun: juo joka ilta glögiä. Maistele kuukauden mittaan rauhallisesti kaikki uudet konvehtimaut.Ei hullumpi ajatus. (vaikken pidä yhtään glögistä ja nykyään vain hyvin vähän suklaastakin) (jospa korvaan glögin jollain muulla punaisella ja lämpöisellä? Ja suklaan vaikka pähkinöillä? Kelpaako se?)

joulukuu - joulukuu!

joulukuu.
Tai kukaties: Joulukuu!

Muumiolo vähän lientynyt - taidan olla muumimamma; kai silläkin joskus oli pee, äm ja äs? Josko se pahin kaamosolo olisikin ollut vain sitä?
Käpälään hain tuen, kun en niitä särkylääkkeitä viitsi ihan huvikseni nakostella: tulen niistä väsyneeksi ja ärtyisäksi, ja sitä en totisesti tarvitse. En tähän värjyvään olotilaani. (jos nyt en saa mitään aikaiseksi, niin sitten vasta en saakaan. Istun vain ja nuokun ja murisen.)

Jaakkotonttu tuo tänään jouluvalot ikkunoihin, ja jouluverhot.
Pikkusiskolla oli jo pari päivää sitten kriisi, kun kaikilla muilla on jo jouluvalot, eikä "ne tiedä, että meille ne tuo vasta Jaakko".
Tänä aamuna Pikkusiskolla oli vain yksi toive: "kunpa mä voisin olla tonttu!"
Lupasin, että pim - nyt olet tonttu, koko joulukuun.
(enkä kuullut ollenkaan sitä, että tonttu tarvitsee ihan välttämättä jotain sälää ja roipetta jostain ääliömäisestä naamiaisvälinekaupasta. Harmaat collarit ja punainen paita saavat luvan välttää. Ja tonttulakki.)

Oikeastaan minäkin haluaisin olla tonttu.
Keittelisin puuroa ja paistelisin pipareita ja olisin oikein iloinen ja puuhakas. Ehkä menisin vähän nissepolkkaa aina välillä ja kurkistelisin nurkkiin.

Kaipa tämä tästä taas.

talvialakulo

muumiolo.
Eikös niillä ole tapana rouskuttaa kuusenneulasia ja kömpiä talviunille omaan muumikoloonsa?

Mikään määrä deevitamiinia ja omegakolmosta ei nyt tunnu riittävän.

**

Kimuleilla on perjantaina pikkujoulupirskeet: tonttutalossa tapahtuu.
Olin jotenkin punaposkisella tonttumuorituulella ja nykersin omin pikkukätösin pienen lahjasäkin juhlia varten. Ja essun itselleni. Ja sitten vielä riisipusseja leikkejä varten.
Tonttutalossa on ohjelmassa piparinpaistantaa, piparinmaistantaa, parranpörhistystä, puuronpyöritystä ja paketinpihistystä. Sekä lisätehtävänä vielä poronparkkeerausta.
Kaipa tytöt ja kaverinsa tuolla ohjelmistolla hetken viihtyvät ja saavat vähän hihittää.
Yritin lahjoa Isoveljen joulupukiksi tai tontuksi, mutten onnistunut. (Napero pohti itse asiassa, mihin pakenisi koko illaksi...)
Kuinkakohan monta pakettia kaupan piparitaikinaa tarvitaan melkein kymmenelle kimulille?

**
Viimeinen tosirankka iltatyöviikko ennen joulua. Sekin harmittaa, olisi mukava nyhjätä kotona valmistelemassa kekkereitä: sen sijaan laukkaan kokouksesta toiseen.
Ensi viikolla pari iltaa, sitten rauhoittuu.
Jotenkin olisin loman tarpeessa, kovastikin - mutta tällä hetkellä siihen ei ole mahdollisuutta. Iso työurakka, joka yleensä on hoitunut vasta keväällä, on siirretty vuodenvaihteeseen. Pakko kököttää verstaalla kaikki välipäivätkin.
Mietin, mitä kroppani tästä on mieltä. Tai en mieti: kroppani osoittaa jo nyt mieltään. Käsi lakkoilee, koko aparaatti on jumissa. En millään viitsisi napsia särkylääkkeitä, tulen niistä väsyneeksi ja ärtyisäksi.

Talvialakulo.

Jos kaikki olisi toisin

Mentorini pistää minut taas pohtimaan menneitä ja tulevia.
Mitä on tapahtunut, entä jos kaikki olisikin toisin?

Silloin joskus kauan sitten, kokonainen pieni ihmisikä taaksepäin, pitelin sylissäni huutavaa kummipoikaa hänen kastejuhlassaan ja ajattelin että ei meille, ei ikinä eikä koskaan.
Työ oli henga-hengaa universtaalla, pseudotieteellistä jargonia ja postmodernia kituuttamista seminaaripaperista toiseen. Meillä molemmilla.
Hääpäivä päätettiin kalenterista katsomalla: tuossa on viikon verran vapaata sinun ja minun esitelmien välissä. Sinne.
Me ollaan tämmöisiä. Vähän älyllisempiä, eiks je?

Missä välissä tapahtui jotain?
Tapahtuiko se silloin kevään viimeisen lumipyryn hetkellä, jolloin ensimmäistä kertaa tulimme kolmin kotiin - vaiko jo joskus aikaisemmin?
Vai tapahtuiko se joskus paljon myöhemmin, kun taas kerran tuli apurahahakemukseen hylsy, kun taas kerran oltiin kuukausi rahatta - pelkällä kotihoidon tuella, silloin kun pesukone hajosi ja raskaustesti näytti odotettua ja toivottua plussaa?
Jossain välissä vuosien varrella ovat mapit pölyttyneet - ja ne suuret ajatukset samoin.

Sunnuntaipäivällä istuimme kirkkokahveilla hiljalleen ja mietimme millaista olisi, jos ei olisi kauhukolmikkoa?
Emme olisi näissä töissä, kumpikaan meistä.
Emme istuisi tässä pöydässä, joutilaasti yhdessä nautiskellen.
En miettisi, missä välissä ehdin valmistella tyttöjen pikkujoulut. En pohtisi Isoveljen tulevia kouluvalintoja. En kompastuisi pakkaamattomaan koulureppuun, en kumisaappaisiin. En metsästäisi kadonnutta penaalia. En olisi valvonut öitäni. En olisi nähnyt pienen kamppailevan jokaisen hengenvetonsa eteen.
En olisi ikinä ollut niin väsynyt.
Niin voimaton.
Niin ihmeissäni ja neuvoton.
En olisi ikinä ollut näin onnekas ja onnellinen.

Tänä aamuna näin metsänreunatiellä peikon.

maanantain peruskauraa

olisipa vielä viikonloppu. Tai uudestaan viikonloppu!

Perjantaina saimme lapset onnekkaasti lähetettyä leirille.
Lauantaina meidän piti retkeillä Fiskarsin ruukkikylässä, mutta hraH - se kyöni - meni sairastumaan. Emme sitten retkeilleet, vaan minä tein yksityisen pyhiinvaelluksen ensin pienpiirini mummojen myyjäispöytää ihailemaan ja sen jälkeen tuohon Pohjolan huonekaluhelvettiin, josta en kyennyt ostamaan mitään muuta kuin paristoja ja siveltimiä (asioita, joita ei luonnollisestikaan saa mistään muualta) (piti ostaa joulusälää ja -roipetta)
HraH tokeni päivän mittaan. Lähdimme syömään yhdessä.

Enkä ikinä koskaan milloinkaan ole syönyt niin hyvin ja niin hyvää ruokaa kuin nyt. Olisin voinut viedä pihvini kotiin ja kietoutua siihen.
Olen monasti miettinyt, maistaako tällainen tavallinen pulliainen sen eron, jos ruoka on tehty hyvin ja hartaudella.
Maistaa.
(vieläkin hykerryttää pelkkä ajatus!)

Sunnuntaiaamuna heräsin ihan hirvittävän aikaisin, ja koska leffoihin suuntautunut adhd:ni tuntui olevan kerrankin lomalla ja hiljaa, katselin aamuni aluksi boksilta Miesten vuoron.
Pidin. Oli kaunis.
Kävimme laulamassa hoosiannat ja sen jälkeen yritimme vain valmistautua lasten kotiintuloon.

Ja joka välissä vetelin Pikkusiskon seinään magneetti- ja liitutaulumaalia, niin että tänään pitäisi huoneen seinässä oleman edes suurin piirtein toimiva magneettinen liitutaulu. Vähän kyllä epäilen.
Magneettimaalia jäi niin, että Isosiskon puolelle saadaan vielä jotain pientä aikaiseksi. Ja jos se on toimivaa, maalaan meille kodin viestikeskuksen magneettimaalilla. Kun en tykkää että jääkaapin ovessa on sälää ja roipetta, se on hermostuttavaa.

Sen lisäksi haluan uudestaan sinne huonekalutaivaaseen, koska nyt muka tiedän mitä haluan. (en tarvitse mitään!)
Koko viikonloppuni kokemuksista absurdein oli kahvituokio siellä jossain kaikkien lihapullia mussuttavien perheiden keskellä. Näköjään ihmiset ihan oikeasti tekevät sinne perheretkiä syömään "ravintolassa".
Koko viikonloppuni hienoin kokemus oli ravintolailta, ja sinne minä aion tehdä perheretken syömään vielä joskus uudestaankin. Emme retkeile lihapullataivaaseen. Tai siis varmaan joskus retkeilemme, mutta emme syömään. Tai kai sitten me syömmekin jos sinne asti pääsemme. Mutta pääsääntöisesti ruokaretkeilemme siis muualle.

UPM:lta sain tehtäväksi suunnitella puljun jouluglögien ohjelman. Suunnittelin:
tervetuliaissanat - UPM
isänmaallista runonlausuntaa - UPM
lauluesitys - UPM
jouluinen tanssi "Joulupukki matkaan jo käy" - UPM
karaokea - UPM
glögin valmistus ja nautinta - minä ja uusi työntekijä.

Saas nähdä tarvitseeko enää tulla töihin.

ei näin!

herään aamulla vessasta kuuluvaan hervottomaan kolinaan. Jota hetken kuluttua seuraa kammottava kiljunta.
Isosisko.
Ja silmätulehdus, niin luulen.
Hengitämme, rauhoitumme hetken. Keittelen puuroa.
Aamupalalla minulle valkenee, että Isosisko on pyörtyäkumahtanut vessareissullaan - sen silmätulehduksen lisäksi.
Otsaan nousee kuhmu. Poski on raapaleilla.
HraHakkaraisella päänsärky.
Sekoilen lääkärillesoittamisessa.
Pikkusisko hepuloituu leiritilanteesta, joka on vähintäänkin epäselvä.
Valjastan isovanhemmat kodinturva- ja sairaankuljetusjoukoiksi, lirkuttelen lääkäriltä tehokkaat silmätipat ja rukoilen hiljaa mielessäni että leiriohjaajat suostuisivat ottamaan tiputeltavan Isosiskon leirille ja että pyörtyminen on vain ohimenevä ilmiö.
Pääsen töihin. Kahvintuska.
Esimieheltä pöydällä lappu: harjoittelutarkastaja on tulossa tarkastamaan harjoittelijan tilannetta.
Missä harjoittelija?
Onko sillä puhelinta?
Viesti Isosiskon opelle. Tämä päivä levätään.
Viesti harjoittelua ohjaavalle kollegalle. Missä harjoittelija?
Soitto Isosiskolle, miten menee.
Vesi kiehumaan.
Töitä kaksi minuuttia.
Pikkusiskon ope soittaa, hakekaa lapsi pois koulusta. Vatsaan sattuu.
Viesti hraHakkaraiselle.
Soitto kodinturvajoukoille.
Molemmat yhtä mieltä siitä, että Pikkusiskolla sattuu sieluun.
Päätä särkee.
Soitto kodinturvajoukoille. Pikkusisko istuu syömässä toista aamupalaa.
Töitä kaksi minuuttia.
Kahvi on jäähtynyt juomakelvottomaksi.

Abstrakti päivän tapahtumista klo 9.58
- 2 kpl potilaita
- 2 kpl päänsärkyisiä aikuisia
- 1 kpl kadonnut harjoittelija
- 3 kpl hoidettuja työasioita, lievää sekoilua

Pysykää taajuudella, tämä päivä ei ole edes alkanut vielä!

Tilanne klo 11.53
- 1 kpl otettu päänsärkylääke
- 2 mukillista kahvia
- 1 kpl harjoittelija edelleen kadoksissa
- 2 kpl toipilaita
- n. 8 min. tehokkaaksi laskettavaa työaikaa, ei katastrofaalisia mokia tiedossa (vielä)
- 1 kpl viesti opelle, 1 kpl viesti iltapäiväkerhoon, 1 kpl soitto leiriohjaajalle (ei vastausta)
- 1 kpl unohdetut eväät, korvattu lähileipomon croissantilla. -> 1 kpl huonovointisuus + kupla vatsassa

Kaaos normaalitilassa, tilanne lähestulkoon hallinnassa.

Tilannekatsaus klo 16.20
- 3 kpl lähtökuopissaan ruopivia ylivireisiä ipanoita, jotka halusivat puuroa mutta eivät syöneet sitä
- 1 kpl hraH ottamassa päivätirsoja (kuorsaten!)
- 1 kpl kupla vatsassa edelleen, se pahuksen croissant

Mitä opimme tänään?
Älä koskaan ikinä milloinkaan selaa kalenteriasi viime töiksesi illalla ja totea, että onpas pitkä aika siitä kun kukaan on viimeksi sairastanut ja onpas varsinkin pitkä aika siitä kun omaa päätä on viimeksi särkenyt.
Maailmankaikkeus kostaa ylimielisille, viiveettä.

Jaakkohässäkkää

Kyllä Jaakko on nyt kade!
Itse olen uutteroinut nuorison sähköisen version kimpussa, raamit alkavat hiljalleen hahmottua. Viikonloppuna hiippailen ympäri kartanoamme kameran kanssa etsimässä sopivia kuvauskohteita ja vinkkejä etsintäpuuhiin.

Jaakon e-joulukalenterissa ovat valmiina seuraavat luukut
1. jouluvalot ikkunaan, ikkunan pesu (sisäpuolelta)
2. tonttuvaatteet ja tyttöjen pikkujoulujuhlat
3. tonttujen puurolautaset ja tonttuiltapala, joulutorttujen paistaminen
4. toinen adventtikynttilä, joululevyt lapsille
5. lasten pikkujoulukuusi ja ensimmäiset koristeet
6. itsenäisyyskynttilät ja linnan juhlat
7. ovikranssi
8. joulupehmot piiloutuvat
11. kolmas adventti
17. lastenhuoneiden joulusiivous ja leffailta
18. piparitalkoot ja kauneimmat joululaulut, enkelikello (4.adventti)
22. joulukarkit
23. joulukuusi + seimi

Listalta puuttuvat vielä ainakin joulukirjat, uudet hammasharjat, joulukadulla kiertely ja pullailtapala kaupungilla, joulukorttien postitus, meille tulleiden joulukorttien ripustus ja salaiset tonttutouhut.
Joskus olemme tehneet paketit joulupataan tai joulupuukeräykseen, ehkä tänäkin vuonna? Jouluikkunaa ja /tai jouluseimeäkin olemme rakentaneet - se ei taida kyllä näitä enää innostaa tai kiinnostaa.
Jaakon laatikossa on varmasti jemmassa sellaisiakin joulukoristeita ja muuta sälää ja roipetta, jota en enää edes muista: etsiminenhän on se juttu - ja mieluusti tietenkin uudet yllätykset! (*huokaus*)
Aattoaamuna pitää kuusen alta löytyä joulunodottelupaketti. (*huokaus-huokaus*)

Huomasin juuri, etten ole vielä hankkinut edes perinteisiä kalentereita lapsille. (*huokaus-huokaus-huokaus*)

Eikä joulutoimikuntiakaan ole vielä valittu! Olemme jo monena vuonna viettäneet aattoa yhdessä ystäväperheen kanssa. Joulunodotukseen olennaisesti on aina liittynyt jouluruokien suunnittelu ja erilaisten toimikuntien valinta (halutuin on viinitoimikunta).
*huokaus-huokaus-huokaus-huokaus*

joutilaisuus

itsestä paljastuu joutilaina iltoina merkillisiä asioita.
Eilen oli joutilaisuus, koska Pikkusiskon viulutunti oli siirretty, Isosiskon sanataide jäi kurkkukivun jalkoihin, eikä omassa elämässä ollut yhtään kokousta, tapaamista tai mitään muutakaan hektistä.

Paljastui mm.
- osaan edelleen leipoa sämpylöitä. Ei unhoitu viikossa tai kahdessa se taito. Onneksi.

- osaan edelleen ratkoa naapurinlasten kännykkäkriisejä. Ei ollenkaan ensimmäistä kertaa ovemme takana seistä törötti Isosiskon entinen luokkakaveri ja ihmetteli, että minne on kännykkä mahtanut joutua. Luuri löytyi aikanaan harrastuskyytiajossa olleen auton takapenkiltä. Onneksi.

- osaan virkata pikuille turvavaljaat. Kauhukolmikko on lähdössä viikonlopuksi leireilemään. Pikkusisko nukkuu yönsä Pikkutiikerin, Pikkunallen, Tupsun ja Isän Paidan kanssa. Leiriyöpyminen on aiheuttanut eksistentiaaliahdistusta, koska Pikut ovat riehakkaita ja kovia pomppimaan ja menemään piiloon. Entäs jos pikut katoavat leirikeskuksen uumeniin ihan kertakaikkisesti? Miten nukkuminen sitten sujuu? Pikkutiikeri varsinkin voi hyvinkin lähteä leirikeskukselle seikkailemaan, sitten ei voi enää ikinä nukkua kotona.
Istahdin sohvaan kääntelemään Pikkuja ja onnistuin nykertämään niille turvavaljaat, joilla ne saatiin kytkettyä kiinni Isän Paitaan. Se on ainakin isompi ja paikallaanpysyvämpi kuin Pikut. (Pikkutiikeri on se, joka rymyää päiväkodissa, menee piiloon koululaukkuun ja käskee tehdä hulipumpeleita milloin vain.) (ja kun Pikkusisko ja Pikkutiikeri lähtevät yhdessä matkaan, on siitä oksat pois ja hulipumpelit tilalle). Olisin ottanut kuvan, mutta Pikut lähtivät turvavaljaissaan hillittömälle karuselliajelulle ja vuorikiipeilyyn. Heti.

Sen sijaan en osaa
- pelata yhtä aikaa Mastermindia ja Scrabblea. Olenkin aina ollut sitä mieltä, että keskittymiskyvyssäni on jotain pahasti pielessä.

Pakotin lapset yhteiseen peli-iltaan kun kerrankin oli aikaa (paitsi vain hraH:lla oli kokous). Eivät päässeet yhteisymmärrykseen pelistä, joten pelasimme kahta.
Pikkusisko, jota henk.koht. pidän himppasen verran singahtelevaisena tyyppinä, singahteli sujuvasti kahden pelin välillä. Minä en. (en pysty edes pitämään mielessäni, mikä siinä mastermindissa tarkoittaa mitäkin: että onko oikea väri oikeassa paikassa vai kuinka. Onneksi oli Pikkusisko, joka teki koodin ja avusti sen ratkomisessa.)
Keksimme aika hienoja sanoja, ja olimme kovasti harmissamme, kun kaninkakasta jäi puuttumaan yksi koo. Illan päätteeksi Isoveli löysi pistevoittajasanan, muistaakseni sfbamalishta, joka minulle kerrotun mukaan on liskoeläin. Pyysin Isoveljeä käyttämään sanaa lauseessa, ja sain vastauksen välittömästi: "sfbamalishta juoksee aavikolla nopeasti"
Ja jos nyt joku yrittää kuuklettaa mokomaa sanaa, niin anti olla. Guugle ei ole ajan tasalla, eikä vikipedia tiedä ihan kaikkea. Meidän sanakirjassa oli. (voi kyllä olla että se sana oli joku muu. Mastermindissa oli juuri samaan aikaan ratkaisun hetket käsillä. Olen melko varma, että siinä liskossa oli myös cee. ja gee. Eikun gee olikin lainattu gekkoon, joka oli pinottu kanikak:sta ylöspäin)

arkitai

Ulkona on suhmuista. Sisällä on suhmuista. Aivoissa on suhmuista.

Tyttöjen komerojaolla on ollut jo nyt lievästi toivottuja vaikutuksia. Kun toinen on ja toinen ei.
Tai siis toinen puoli on sellainen kuin toinen ei.
Ja minun on jo pitkään käynyt sääliksi sitä, jonka puoli on. Niin nyt se joka on, saa olla ihan rauhassa. Ja se toinen joka ei ole, saa myöskin olla. Ihan rauhassa. (eikä minun tarvitse katsoa sitä!)

Kauhukolmikko on lähdössä loppuviikosta leireilemään. Minulla on sille ajalle satajayksi suunnitelmaa, joista yksi liittyy tänne. HraHakkarainen on kovasti paikkaa hehkuttanut.
Toinen liittyy viime viikon ihanaan yllätysjuttuun, josta hraHakkarainen jäi valitettavasti paitsi. Ei jää toista kertaa, pöytävaraus on tehty!

Ja kolmas liittyy jouluvalmisteluihin muuten vain. Vanha tuttumme Jaakkotonttu odottelee jo lähtökuopissaan; pohdiskelen tekisinkö tänä vuonna Jaakkopololle salasanantakaisen blogin, josta kauhukolmikko voisi käydä noutamassa päivän viestin? Senhän voisi kätevästi ajastaa, koristaa kuvin ja muutenkin olla oikein kekseliäs. Vai onko kompuutteri vähän tylsä? Mitä tehdään taskukalenterille siinä tapauksessa?
Jotekin tuo aateekoo-aikaan siirtyminen houkuttelisi kovasti - muutenhan koko Jaakkoilun voisi toteuttaa ihan entiseen malliin.
Kimulit ovat päättäneet järjestää kavereilleen pikkujoulufiestan parin viikon päästä. Ajattelin, että pistän juhlayleisön leipomaan pipareita ja jotain sentapaista. Haluaisin oikeastaan olla punaposkinen tonttumuori järjestämässä tuvantäydeltä ohjelmaa, mutta rivakka silmäys lähipäivien kalenteriin kertoo, että olen pieni ja hikinen äiti-ihminen rynnistämässä arjen seikkailusta toiseen.

Missäköhän Jaakkoroippeet mahtavat olla? Muistan melko varmasti, että niitä on melko paljon sijoiteltu epätyypillisiin säilytyspaikkoihin. Ja niitä on jotenkin omituisesti myös löytynyt pitkin vuotta vielä epätyypillisemmistä paikoista. Lasten kauhuksi esimerkiksi joululevyt ja -elokuvat ovat häpeällisellä tavalla näkyvillä hyllyssä. (mitäs aina kolppaavat joka paikassa! Ihan varmasti olivat takarivissä selkäpuoli piilossa!)

Kaikessa tässä askartelu- ja jouluhuumassa aloin vääntää joulukalenteria itselleni. Enkä suinkaan noille suloisille pellavapäilleni.
Kalenterini luukkujen takaa paljastuu sellaisia miellyttäviä yllätyksiä kuin "keittiön järjestely", "laatikoiden valmistus" ja "piparitalkoot". hmh.

mälsäntai

uusi viikko hyökyy päälle. Taas.
Viikonloppuna raivosin raivasin tyttöjen huoneessa ja jollain omituisella venksautuksella onnistuin järjestämään kummallekin kimulille oman tilan, sen haikeasti huokaillun "oman huoneen". Tällähän ei tietenkään ole mitään tekemistä kohtsiltään lähestyvän maailman paras äiti -äänestyksen äänien kalastelussa (pitääkin järjestää äänestys heti tänään).
Pikkusisko ei ollut housuissaan pysyä, ja Isosiskon mielestä "tää on ihanaa aikaa, kun kaikki mitä mä olen toivonut, toteutuu. Nyt puuttuu vielä gerbiili".
Ajattelin, että silkasta kiitollisuudesta hraH voisi kyytiä minut pohjolan huonekaluhelvettiin (suokaa anteeksi ala-arvoinen kielenkäyttö) ja antaa rajattoman luoton. Niin että saataisiin kimuleiden komerosta oikein sievä ja seesteinen, eikä sellainen romusto, jota se edelleenkin on.

Tajusin viikoloppuna, että joululomasta ei taida olla toiveitakaan.
Täytyy ottaa kalenteri käteen ja ruveta pohtimaan jouluvalmisteluja.

Elämyksiä...

Puheensorinaa, kaunis ympäristö, uusia makuja.
Kiitos Vintti!


epäslow

Niin olin käärmehissäni kun eilen illalla melko myöhään kun kotiuduin. Työ2:n nöyränä tekijänä joudun enempivähempi toimimaan slow:n puolestapuhujana. Mutta ei kyllä ole slow minulla yhtään, eikä ainakaan työ2:n kokousiltoina.
Heidän kokouksensa oli kyllä kovinkin slow. (mikä tietenkin on aatteellisesti puoleksi oikein)

Laskin että olen nähnyt lapsukaisiani, noita suloisia pulluraposkia, viimeksi kuluneen vuorokauden aikana 45 min aamiaisella, 1,5h päivällisellä ja 30 min kotiintulon ja nukkumaanmenon välisenä aikana. Ja yksikään niistä hetkistä ei ollut slow. ("syö nyt ja mene kouluun!" /"syö nyt ja mene mummille" /"pese hampaat ja mene sänkyyn!")
Niin olin ajatellut, että kun hraHakkarainen on isänmaan asialla, ehdin minä askarrella ja siivota, järjestää tyttöjen huoneen yhdessä heidän kanssaan, lukea paljon lapsille verkkaisina hiljaisina iltoina, pelata lautapelejä, nauttia iltaisin lasten nukkumaanmentyä ruokalusikallisen konjakkia tai pienen lasillisen viintä (unilääkkeeksi!) kynttilänvalossa, puhumattakaan kaikista ihanista itselletarkoitetuista hemmotteluista (kynnet! kädet!). Ja lasten kanssa oltaisiin voitu mennä pullailtapalalle kaupunkiin ja ostaa talvikengät ja silti olisi ollut vaan slow.

Rumasana koko slowlle! Niin.
Tulin illalla kärsimättömänä kotiin, mielessäni juurikin edes hetkonen lapsukaisten kanssa.
Kimuleilla oli improvisoitu orkesteri eteisessä - Pikkusisko johti sukkapuikolla, Isosiskolla oli satunnaisista leluista kasattu instrumenttipatteristo, ja kiitollinen yleisö (mummi ja isoisä) istui jähmettyneesti myhäillen sohvalla.
Tytöt siirtyivät välittömästi omaan huoneeseen jatkamaan musisointia, anoppi ja appi jäivät tietysti vaihtamaan kuulumisia ja Isoveli esitteli hajoamispisteessä olevan jalkineen.
Vilkaisu kelloon kertoi, että nuorison pitäisi olla vaakatasossa ja kenkäkaupat ovat kiinni.
Isosisko muisti melkein nukahdettuaan että kouluun pitää viedä vanha joulukortti.
Pikkusisko huomasi melkein nukahdettuaan että nilkkaa (ja sielua) särkee.
Ja minä ajattelin varsin proosallisesti vain kuumaa suihkua ja iltapalaa.

Aamulla bussissa yritin epätoivoisesti meditoida että saavuttaisin edes jonkinasteisen mielenrauhan, mutten pystynyt, koska skannasin mahdollisuuksia ehtiä kenkäkauppaan edes kahden lapsen kanssa a)tänään, b)huomenna.
Keksin keinon.
Ja pääsin verstaalle, mikä oikeastaan on hyvä, koska edes jossain maailmankolkassa on hiljaista ja rauhallista ja mahdollisuus tehdä asioita verkalleen. Onneksi se kolkka sattuu olemaan verstaalla.

Miten minulla on näin hajanainen olo?
Ei hraH nyt mitenkään ensimmäistä kertaa meidän yhteiselomme aikana maailmalla ole: viimeksi elokuussa oli pidempi reissu. Ja sitä ennen helmikuussa.
Minusta tuntuu siltä, kuin olisin huomaamattani joutunut sellaiseen vesipyörteeseen hyvin vetävän pesualtaan pohjalla. huis-huis-slurp.

*
Sen verran ehdin askarrella eilen, että virkkasin itselleni korvikset.
Nyt pitäis löytää niille sellaiset hengarit jostain. Nopeesti.

vaatehäirä

...ja taas on herätty ja syöty ja heitetty dagens kledjut päälle.
Siis ihan vakavissaan: kuinka monelle aikuiselle ihmiselle on uutinen että ihan joka päivä on kohtalaisen suotavaa pukeutua? Dagligen? Näillä leveyksillä ja tähän aikaan vuodesta jopa välttämätöntä.

No on dagens: on housut ja paita ja neuletakki. Ja sukat. Ja kengät.
En jaksa seistä venkurassa. Istun venkurassa kun on keskiviikkoketutus.


dagens kavio

Verstaalla nidon ja niputan verkalleen, tuosta, tuosta ja naps. Aina kun pääsen edes jonkinlaiseen rentouttavaan työrytmiin, tapahtuu jotain kummallista. Nitojasta loppuvat niitit, kasasta niputettavat tai kopiokone leikkaa kiinni. Parhaimmillaan kaikkea noita.
Väliin käyn jelppimässä UPM:ää budjettilaskennan ihmeellisyyksissä, caecos caeci curant - sokeat taluttavat sokeita.


dagens työkaaos - nido

*

Eilen söimme tohinalla, sitten kyöräsin kimulit harrastuksiinsa, Isoveli lähti kirjastolle lukemaan. Tulimme kotiin yhtä tohinalla. Isosiskolle tuli enkunkoekriisi, Isoveli istui huoneessaan nauramassa ja lukemassa, Pikkusiskolla sattui kurkkuun. Ja päähän. Ja masuun. Ja polveen. Tai sitten sieluun.
Opiskelimme Isosiskon kanssa paikallissijoja vieraalla kielellä: "Pikkusisko on sohvan alla; lammas on pöydällä" - Pikkusisko hihitti ja juoksi toteuttamassa käskyjä. "Isosisko on vessassa, Pikkusisko on pöydän alla".

Illalla henkäisin ja hönkäisin, istuin on the sofa, jalat on the table, kukaan ei ollut under the table ja koko nuoriso oli in the bed. (tai oikeammin in their beds, tietenkin!)

*
Tänään iltakokousta, hraHakkaraisen äitikulta (anoppini siis) on tulossa lapsivahdiksi. Pakko ehtiä mopata ja imuroitsea. En vaan pysty jättämään taloa ihan luonnontilaansa.
Tyttöjen huone kyllä on.

Huomenna vielä hullumpi päivä: perustyöpäivä venähtää parilla tunnilla yllätyskokouksen takia, kiiruhdan kotiin ja syöksyn jännittävänkutkuttavaan iltamenoon. Harmittaa, sillä hraH olisi nauttinut siitä. Harmittaa vielä enemmän kun poikaystäväni (olen aina halunnut sanoa noin!), joka oli jo kärkkymässä paikkaa vara-Hakkaraisena on iltavuorossa. Yhdessä ainoassa hetkessä päädyin onnellisesta aviovaimosta ohimenevän miessuhteen kautta sateenkaariparin toiseksi osapuoleksi.
Ei ole harmainta hajua, kuinka tilaisuuteen tulisi pukeutua.
Semminkään kun kaapissani ei ole muuta kuin teepaitoja, farkkuja ja neuletakkeja.
Menin eilen ostamaan kenkiä ja takkia. Ostin vahingossa paidan ja hameen, jolle ei ole mitään käyttötarkoitusta.
Miten voi sekoittaa kengät paitaan? Muilla on lukihäirä, minulla vaatehäirä.

*

Taas uusi ihana päivä!

Jälleen heräsimme sirkkusten lauluun ja tuoreen itseviljellyn kahvin tuoksuun. Tai jotain sinnepäin.
Ruokin lapsukaiset, nuo rakkaat pellavapäät, ja riensimme yhdessä päivän puuhiin.

Jotka tässä näkyvätkin, ah niin selkeinä!
Jokavuotinen nido-ja-niputa-urakkahan se tässä on meneilläns.

HraHakkarainen lähetti kenttäpostia kotirintamalle, on kuulemma viestinviejä hän. Mikä tietysti helpottaa eloa ja oloa kotirintamalla, sillä viestinviejää ei saa ampua.

Dagens päiväsafka odottaa syöjäänsä pöydän toisella kulmalla.
Näihin kuviin ja tunnelmiin!

Ihanaisen päivän hehkeä ilta

tämä ihanainen päivä melkein hoidettu!
Tein ahkerasti töitä, hymyilin iloisesti ja sain valmista aikaan. Enkä mennyt kellariin mököttämään, vaikka ensin olin ajatellut niin, vaan raadoin yhteisissä tiloissa.

Sitten karkasi vähän lapasesta.
Piti hoitaa
- kampaaja-ajan varaus
- talvitakin etsintää (noin yksi liike)
- semijuhlavan paidan etsintää (noin yksi liike)
- kirjasto
- kenkien etsintää
- ananaksen /vesimelonin hankinta (valinnainen)

Hoidin
- kampaaja-aika varattu
- juoruttu kaverin kanssa puoli tuntia epämukavasti ja epäsopivasti rullarappusten yläpäässä tientukkona
- kirjasto

Tulin kotiin ja kehitin ruokaa. Lähinnä eilisiä tähteitä, paitsi tein itselleni tuoretta salaattia ja kasvislisuketta, koska ahneuksissani söin kaikki eiliset jo eilen.
Pikaimuroin ja pikamoppasin ja pikalatasin tiskikoneen, pika-ohjasin tyttöjen läksynlukua ja pikakuuntelin soittoharjoitukset. Pikaroudasin Pikkusiskon mummin luo ja hylkäsin loput lapset oman onnensa nojaan (Isoveljen uimaan ja Isosiskon omaan harrastukseensa).
Rynnistin omiin iltamenoihini.
Rynnistin takaisin kotiin.
Yritin valokuvata oikein hehkeitä kuvia, mutta joko kamerassa tai valaistusolosuhteissa on jotain dramaattista vikaa, sillä kaikki näyttää oudon kellertävältä.
Paitsi pastakeittiö. Joka siis tässä iloksenne, valmiina uuteen päivään.


Ja kissaeläin, jota ei voisi vähempää kiinnostaa yhtään mikään.


Mutta hehkeetä on.

Teemaviikko Jonkun Vaimo

Kopsaan ihan törkeästi Pinkin loistavan idean Jonkun Vaimon niin ihku-pihku-viikosta. Koska oikeasti tämä viikko on ihan tyhmä, ja jollain sitä täytyy itseäns piristää.
Kaikki ovat jossain ja hraH varsinkin on typerissä kertausharjoituksissa siellä jossain. Niin että Isänmaanpuolustajan Vaimo se tässä, terve vaan!
Ravitsin suloiset lapsukaiseni aamutuimaan aamumehulla ja aamupuurolla, ja koska heräisimme luokattoman suloisen aikaisin, ehdimme jutustella pöydässä kaikenlaista huoletonta (Isosisko halusi tietää, sattuuko synnyttäminen ja jos, niin paljonko. Että sellaiset aiheet heti aamusta).
Itseni ravitsin tavalliseen tapaani marjoilla, jogurtilla ja rahkalla, mehulla ja leivänsiivulla. Tarmoa täynnä suunnistimme sitten kukin omille tahoillemme: minä töihin ja lapset jokamaanantaiseen tapaansa mummille toisintoaamiaiselle (kaakao, leipä ja PM) (=Pieni Makea)

Allaolevassa kuvassa on dagens ulkoasu: takki, päähine ja kassi. Takin hihan alla näkyy Isoveljen minulle tekemä ostoskassi, päivän hengessä cameo-kuvioinen. Ja vaikka dagens onkin venkurassa, minä en ole, enkä ole edes sen sisällä, vaan poloinen dagens on ryttymytyssä verstaalla, työpisteeni takana olevalla tuolilla.



Tämä kuvarapohan on vain alkusoittoa hohdokkaaseen elämääni. Uskokaa pois.

rutinaa ja äkillinen slow

tänään rutajan voinnistani. Onnistuin junailemaan itseni uimaan niissä toiveissa että vähän vetristyisin. Kattia kanssa. Jos uimahallista tultuaan huomaa, että pirskales, on pakko vielä imuroitsea ennen kuin kiitää vanhempainyhdistyksen kokoukseen, tulee a)kiire ja b)jumi. Ja sitten tulee vielä c)vilu, kun saunalämpimänä säntäilee ulkoilmassa ja jää risteykseen juoruamaan äitikaverin kanssa.

Sitten rutajan myös siitä, että yksi tositosi kiva yllätysjuttu toteutuu ensi viikolla, jolloin olen sotaleskenä. Typerä valtio!
Rutajan myös yleisellä tasolla sotaleskeydestä, koska hraHakkaraiseton talo on kovasti yksinäinen. Ja minä myös, kun ei ole keskustelukaveria. Kissat tulkitsevat tilanteen jotenkin niin, että minussa on jotain vikaa, jos talon alfauros lähtee pois, ja hylkäävät minut kokonaan. Ja sitten olen yksin, kylmissäni ja puhumattomana kokonaisen viikon.
Arvatkaa käykö sääliksi hraH:ta kun hän palajaa, ja minusta purskahtaa ulos kokonaisen viikon puhumattomuus. Ei ole kivaa edes itsellä, kun en pysty lopettamaan höpötystä ollenkaan.

On muuten kumma juttu, että jutustelen kyllä päivän mittaan kaikenlaista eri ihmisten kanssa. Tänäänkin olen jo jutellut puolitutun kanssa bussissa, neuvonut muutamaa ihmistä puhelimessa, heittänyt huulta UPM:n ja Uuden Työntekijän kanssa, jutellut työasioita UPM:n kanssa, ja silti minulla on sellainen olo, etten ole kertaakaan suutani avannut.
Siis jakanut ajatuksia.

Ja sitten lakkaan rutisemasta ja kerron ihan toisenlaisesta.
Olin kovalla kiireellä kaupassa ja haalin koriini kaikenlaista ja kyttäsin kelloa ja lyhyintä kassajonoa ja olin kovasti tohinoissani. Ajatukset hajallaan ja mieli levottomana.
Kassalla oli vanha täti rollaattorin kanssa ja hän nosteli hitaasti ja käännellen ostoksiaan hihnalle. Minä yritin kovasti olla kohtelias enkä vaihtanut kärsimättömänä jalkaani tai vilkuillut kelloani, saati huokaillut, vaikka se olikin vaikeaa. Ja täti se vain lappoi verkalleen ostoksiaan hihnalle. Ja minä pidättelin kärsimättömyyttäni aina vain ja olin salatyytyväinen itseeni kun sain nielaistua taas yhden huokauksen.
Sitten täti sanoi kassatytölle, että kun on juhlat tulossa niin on paljon ostoksia. Kassatyttökin oli kärsimätön, eikä kuunnellut.
Täti kertoi, että kun tulee vieraita huomenna. Ja ylihuomenna. Ja launantaina. Ja vielä maanantainakin. Ja tyttö sanoi että jaa. Sitten täti sanoi että kun täyttää yhdeksänkymmentä. Ja jalkoihin sattuu, ei meinaa enää pystyssä pysyä.
Sillon slow, tai enkeli, tai joku, tönäisi minua ja kysyin tädiltä, että saattekos te ne ostokset nyt pakattua. Sitten pakkasimme yhdessä, hitaasti ja perusteellisesti maidot ja kermat ja namut ("kun on lapsiakin tulossa") kasseihin ("laitapa niihin oikein napakka solmu"), joita tuli monta ("laitetaan ne kananmunat sinne pohjalle tukevasti") ja minä kiikutin vielä tädin pullonkin palautukseen.
Missasin sen bussin, johon olin yrittänyt ehtiä, mutta kas kummaa - tuli vielä seuraavakin bussi, joka vei kotiin.
Eikä maailma yhtään kaatunut, vaikka olinkin kotona seitsemän minuuttia myöhemmin kuin olin ajatellut.

paha e

Olen kuullut juttuja, että ruuassa ei saisi olla yhtään e:tä, kun se on paha.
Aloin oikein miettiä asiaa, että missä on ja missä ei.
Heti keksin monta hyvää juttua: sipuli, porkkana, liha ja nakki.
Ja tosi monta kiellettyä: herne, tee, appelsiini, omena ja keitto. Esimerkiksi vihreäteekeitto on ihan kamala ruoka, koska siinä on kokonaista neljä eetä, mutta nakkisoppa on tosi hyvä. Ja pullataikina. Suklaasta puhumattakaan. Ei yhtään eetä.
Perunamuhennos on vähän paha. Mutta pottumuusi on oikein terveellinen.
Ja ihan kokonaan pitää jättää pois jos paketissa lukee että lisäaineeton. Kaksi eetä on aika paljon.

**
Kauhistus sentään - jouluaika lähestyy.
Täytyy ruveta herättelemään Jaakkotonttua.

kaffekriisi

Kahvinkeittelijä alkoi oikutella.
Pistin melkein kaikki kotihärpäkkeet uusiksi keittiörempan yhteydessä. Ostin sievän pienen muutaman kupin keittelijän, kun kumpikaan meistä ei ole mikään kova kahvinjuoja. Ja nyt se mokoma, melkein uusi kyökkipiika pissii alleen. Olen käännellyt ja väännellyt ja puhdistanut ja tutkinut aparaattia enkä ole löytänyt sen pahemmin vuotokohtaa kuin -syytäkään.
Kerta kerran jälkeen lätäkkö syvenee ja levenee. Yksi kaunis päivä menen ottamaan kahvia ja palaan pöydän ääreen tukka kikkurassa ja sähkönhaisu sormissani.

Kiertelin eilen kaupoilla tutkimassa keittelijävalikoimaa.
Isänpäivän kunniaksi on näytille nostettu satajayksi hienoa kahviasemaa (ei -keitintä!), joissa on kaikenlaisia upeita kromiltakiiltäviä vipuja ja vipstaakeja ja hanikoita enemmän kuin harrikassa. Tämän päivän tossun alle jyrätyn miehen ikioma kotiharrikka, hintaa vaatimaton tonni. Mutta kun istutat oman kahvipuun parvekkeelle, voit nauttia ihan kokonaan itsetekemästäsi kahvista.
Jos vaan löydät sen oikean vivun josta nykäistä.
Ei olisi slow, mutta ehdottomasti olisi laifstail. (meiltä puuttuu molemmat, sekä slow että laifstail!)

Keitinpuolelta oli tarjolla rumarumaruma mokkamaasteri, jollaista en suurin surminkaan haluaisi pastakeittiööni. Se näyttää suurtalouskeittimeltä, suoraan kuuskytluvulta.
Jossain hanikoiden ja mokkamaasterien takana saattoi olla piilossa pari muovirimpulaa, eivät kovin kalliita, eivätkä taatustikaan sen toimivampia kuin nykyinen pissiliisa.
Kyllä niin ihmistä rangaistaan. Pitää valita joko ruma mokkamaasteri tai sitten hanikkaharrikka.
Ihan joka päivä en raaski mutterikahvia keitellä (meillä on sellainen italialainen pannu!), kun se jotenkin kadottaa juhlantunnun siitä mutterikahvin tummasta mausta.

Kyllä on kriisit ihmisellä.
Että ottaako laifstailin vaiko suurtalouskeittiön.
Laifstailissa voisi olla ideaa. Sitten voisin leuhkia, että aamuisin keittiössä tuoksuu vastapaahdettu omatekoinen kahvi ja lasissa vierellä on tuoretta itsepuristettua appelsiinimehua.

Kohta poimimme appelsiinitkin omista puista. Kasvitaudin valtaamat versot ovat jo liki kymmensenttisiä.
Kyllä sitten olette varmasti kateellisia - niin!

Perjantai!

olin eilen palaverissa Työ2:n pomon kanssa. Ja jätin tänään sitten muistikirjan kotiin.
Kaikki ne hommat, jotka olisin voinut tehdä tässä sivussa, vähän ohimennen, ovat nyt kotona. Höh ja pöh sille!

Pikkusiskolla tänään koulussa helouwiinihässäkkää. En piittaa koko juhlasta.
Naamiaisasusta oli vastusta. Pikkusisko halusi olla lepakko. Eikun perhonen. Tai sittenkin intiaani. Niillä kyllä on kamalan vähän vaatteita päällä, jos tuleekin kylmä. Jos olisikin meripoika. Äiti, musta tulee isona merimies, kun niillä on ne hienot puvut ja hatut.
Lopulta päädyimme siihen että Pikkusisko on tiikeri. Tai leopantteri. Kaapista löytyivät leopantterikuviolliset leggarit ja huppari. Päähän sujahti uusi ihana tiikerimyssy ja silmäkulmat maalattiin viiruiksi.
Isoveljellä ei vastusta ollut, koska hän ei taatusti pukeudu miksikään. Eikä osallistu, ellei ole pakko.

*
Viikonloppu edessä.

marrastorstai

niin tavallisia päiviä.
On suhmuisen harmaata. Keittiön työtasot pursuilevat, eteinen tursuilee, lapset mursuilevat, laukkaan kotoa töihin, töistä työkakkoseen, sieltä kotiin, lasten harrastuksiin ja taas kotiin.
Öisin kuuntelen seitsemää veljestä, aina vain. Olen edelleenkin siinä käsityksessä että niitä veljeksiä on kolme ja puoli.

Istuin eilen seinän takana kuuntelemassa Pikkusiskon viulutuntia.
Itkin ihan pikkuisen kun Pikkusisko ja minun oma pikkusiskoni soittivat yhteistuumin En etsi valtaa loistoa.
Pikkusiskon vaatimaton orkesteristemma alkoi elää kun melodia tuli mukaan pehmeänä, lämpimänä, kuluneena.
Siskon viulussa on niin kaunis ääni.
Ja se on joululauluista kaunein. Se on niin kuin vanha kiiltokuva: reunoista rispaantunut, mutta tuttu. Vähän hilettä pinnassa, sellainen arvokas, jota ei voi vaihtaa mihinkään toiseen.

*

ihan muuten vaan

olen vajoamaisillani talviväsymykseen ja -eksistentiaalituskaan. Poikkeuksellisen pitkään vallinnut hellittämätön hyväntuulisuuteni on muuttumaisillaan huokailuiksi ja alavireisyydeksi.
Ei ole kivaa ensinkään.
Milläköhän korjausliikkeellä saisin lisävirtaa?

Alle kaksi viikkoa, ja hraHakkarainen jättää minut sotaleskeksi (no, oikeastaan kertausharjoitusleskeksi, mutta kuitenkin). Kirotut isänmaanpuolustajat!
Kolmen viikon päästä ollaan jo adventtiajassa. Kirotut työkiireet, missä välissä paistan piparit!
Alle viikko, ja yhdelle illalle vähintään kolme erilaista menoa. Kirottua, miksi kaikki kiinnostava järjestetään aina keskiviikkoisin klo kuusi?

*
Kävin eilen Isoveljen kanssa keskustelun.
Poikanen halusi tietää, paljonko ansaitsen.
Kerroin, että palkkani on aika pieni, koska teen osa-aikatyötä. Että voisin helpo(hko)sti ansaita tuplasti, melkein triplastikin tämän, ja sanoin että silti mieluummin olen kotona lasten kanssa, komentelemassa ja leipomassa sämpylöitä.
"Sun sämpylät on kyllä hyviä, ja kivaa kun olet kotona" totesi poika.
Ja ilmoitti sen jälkeen että kasvattaa kohta samanlaisen parran kuin Esko Valtaojalla on. Minä huomautin, että partaheikeille ei meidän pöydässä tarjoilla. Johon poika, että kyllä tarjoillaan, koska muuten tulee sakot lasten heitteillejätöstä, ja menevät nekin vähät rahat, joita olen ansainnut. Minä totesin, että taitavat ne rahat muuten mennä partahöyliin.
*

En taida jaksaa tätä päivää.
Haluaisin mennä kotiin peiton alle itkemään. Ihan muuten vaan.

talviuniaika

jaa-ha, mistäs tänään natisisi?

Eikun meillä olikin viikonloppuna tosi hienoa.
Lauantaina hraH oli töissä ja minä laahasin kauhukolmikon tutkailemaan talvikenkätilannetta lähimpään kenkäkauppaan. Isoveli suostui lähtemään sillä ehdolla, ettei tarvitse sovittaa kuin enintään kolmet kengät ja Isosisko sillä ehdolla, ettei tarvitse istua pitkään bussissa. Isoveli löysi yhdet mahdolliset, Isosisko halusi kuomat (joita minä inhoan), Pikkusisko halusi kaikki kengät, myös ne liian isot, jotka näyttivät lumimiehen tassuilta.

Sunnuntaiaamuna kunnostauduin siinä etten ollenkaan hermostunut jumalattoman aikaisesta ylösnousemuksesta, vaan päätin olla superäiti ja tein lapsille oikein hienon ja epäterveen aamupalan. Oli muffinseja, mustikoita ja mansikoita, appelsiinimehua, muroja.
Aamupalan jälkeen nuoriso jähmettyi töllöttimen eteen ja minä aloin puuhata päiväruokaa. (kalaa, kasviksia, paahtopaistia, kermaperunoita, salaattia)
Kun päiväruoka oli kantimissaan, päätimme lähteä yhteiselle ruokahalunhoukuttelulenkille, vaikka vähän satoi. Isoveli protestoi, koska hänellä oli jo valmiiksi nälkä. Kävelimme kuitenkin, tarvoimme pitkin ja poikin lähimetsää, kävimme katsomassa tunnistamattoman eläimen koloa (mangusti? mäyrä? kettu? metsätonttu?), isoa muurahaiskekoa ja koulun takapihaa.

Iltapäiväksi lapset menivät mummilaan ja me hraH:n kanssa lähdimme uuteen yhteiseen harrastukseemme. Oli mukava ilta.

Mutta kyllä oli kaikenlaisia kummallisuuksiakin viikonlopussa.
Niinkuin nyt tuo kellojen kääntäminen, joka on ihan vihoviimeinen juttu.
Ja sitten se, että etsin koko viikonlopun heijastinliivejä vaikka mistä. Ja sitten ne löytyivät niin omituisesta paikasta, etten ihan oikeasti voi ymmärtää, kuka ne on sinne jemmannut. Talvivaatteille on kaksi varastoa: välitön lähivarasto, josta löytyvät pipot ja hanskat ja muu ensiapu - siellä olisi pitänyt myös heijastinliivien olla. Ihan varmasti ne sinne taittelin joskus keväällä. Muistan sen. Talvivaatteille on myös takkijemma, jossa ovat isot talvivarusteet, takit lähinnä. Eivät olleet liivit sielläkään.
Eivät olleet myöskään kenkäjemmassa tai kesävaatejemmassa.
Ne olivat kassijemmassa.
Että kuka käy siirtelemässä tavaroita minun jemmoissani?
Nyt olen jonkinlaisessa viikonlopunjälkeisessä ahd.angstissa, eikä yhtään tekisi mieli tehdä mitään, vaan ryömiä johonkin takkijemmaan talviunille.

remppaheikkiangst

työlama.
Dejavu.
Verstaalla on kylmä, käpälä vihoittelee. Kylmä johtuu kuulemma jostain linjastoviasta - vaikka koko viime talven täällä ramppasi sekä sorjia että vähemmän sorjia remppaheikkejä nostelemassa housujaan ja raappimassa niskojaan. Ja käpälä johtuu isommasta naksuttelu-urakasta, jonka aloitin pari viikkoa sitten. Liian mekaanista puhaa.

Oletteko huomanneet semmoista juttua, että jos on remppaheikki, niin ensin se tulee ja nostelee housujaan ja raapii niskaansa. Sitten se pyytää jonkun toisen katsomaan ja se toinen remppaheikki tulee ja nostelee housujaan ja raappii niskojaan. Ja ne molemmat mutisevat sen saman mantran. Sitten jompikumpi sanoo että mä tulen sit ensviikolla tekemään ton jutun.
Ja tulee ensviikko, mutta ei remppaheikkiä.
Tulee seuraavakin viikko. Mutta ei remppaheikkiä.
Sitten se jossain vaiheessa laahustaa paikalle, ehkä kolmen normaalin ajanlaskun mukaisen työviikon jälkeen, mutta jättää purut levälleen lattialle. Koska ensviikolla tulee joku joka siivoaa ne purut.
Minulla ensviikko on alle seitsemän päivän päässä, aina. Ja perustyöt hoidetaan aina viimeistään seuraavana päivänä.
Kyllä on kuulkaa unelmaduuni niillä kavereilla. Ei tarvii edes siivota jälkiään. (minun tarvii. höh ja pöh.)

*
Palelin ja olin niin jumissa eilen, että vein tytöt (ja itseni) uimaan. Teki hyvää.
Olen huolestuttavissa määrin lipsunut liikunnallisista tavoitteistani. Olen itseasiassa toiminut liikuntani suhteen kuin mikäkin remppaheikki.
Lupaan ryhdistäytyä. Enkä enää jätä purujakaan levälleen.

*
Pikkusiskolla on ilmastonmuutoskriisi. Löysin hänelle ihanan talvipipon, tiikeripipon. Joka tietysti olisi pitänyt saada käyttöön heti.
Mutta tänään ei ole tarpeeksi kylmä.
"eikä tietenkään enää ikinä tule kylmää vaan aina on lämmintä vaikka mä odotan neljä miljoonaa vuotta, ja sit maanantaina se pipo on jo ihan ruma ja kulunut ja repsottaa ja se tiikeri kuolee eikä mahdu mun päähän enää ikinä, enkä mä voi syödäkään kun tää aamupala on niin rumannäköinen"

kulttuurikaaos

olen viettänyt aamun ensimmäisen tuntini tutkaillen kulttuurikaaostamme linssin läpi. Taiteelliset asetelmat kartanomme länsisiivestä iloksenne tarjoavat multilahjakkaat lapsukaiseni. Olisin tarjonnut omatekemiäni asetelmia, mutta asetelmissa kamerassa valaistuksessa jossain oli jotain vikaa.

Asetelma nro 1.
nimi: Sävelten siivin kohti kansallista historiaa
Tekijä: Isosisko
Sijainti: kirjahylly
Kuvaus: monikomponenttinen teos yhdistää ennakkoluulottoman railakkaasti ja uuttaluovasti viime vuosituhannen kotimaisen kirjallisuuden merkkiteokset tämän päivän nuoren musiikkiharrastukseen. Postmodernia ironiaa taideteokseen tuo kuivumassa oleva huilunpuhdistaja (=kuolarätti). Teoksen hämmentävä ja paikoin jopa korni flow mykistää kenet tahansa kirjallisuuden tai musiikin ystävän.




Asetelma nro 2.
nimi: mä tein tän ippekerhossa ja äiti lupas katsoa heti kun ehtii
Tekijä: Pikkusisko, lisäosat äiti
sijainti: sivupöytä (jolla oikeasti on taiteellinen asetelma kynttilöistä, sitä vaan ei näy)
kuvaus: animaatiotyön pohjakuvana käytetty halpa makulatuuripaperi rypyttyy nerokkaasti sivupöydälle vallaten kaiken käytettävissä olevan tilan. Päivän hektistä yhteiskuntaa kuvastavat teoksen irralliset, mukaanotettavat komponentit jotka nerokkaasti todentavat tämän päivän nuorten aikuisten välinpitämätöntä otetta elämästään ja tarvetta sulkeutua yhteisen ulkopuolelle. Teoksen sanoma "onpas hieno päivä" on omiaan kannustamaan ja rohkaisemaan mutta myös tarvittaessa lannistamaan vahvimmankin aikuisen.



Nyt menen siemailemaan kahvia henkistyneesti kulttuurikaaokseni uumeniin


maanantai - kaivaako lapsenne nenäänsä sopivasti

yhtään en ehtinyt vielä pitkästyä vapaisiini. Ehdotan, että jatkan lomailua.

Viime päiviä leimaa syöpöttely. Olemme syöneet ravintolassa. Olemme syöneet kotona hyvin, tositosi hyvin ja tosihyvin, tässä järjestyksessä.
Kehitimme lähipiirin seniorikansalaisille soppalounaat.
Juhlistimme hääpäiväämme kokkaamalla koko perhe yhdessä.
Rääpimme hääpäiväateriaa vielä seuraavanakin päivänä.
Ja koko ajan olimme tyytyväisiä ja pulleavatsaisia kuin possut pahnoillaan.

Lauantaiaamuna oli kartanon keittiössä säpinää kun ahtauduimme sinne koko lauma. Iso- ja Pikkusisko halusivat tehdä ihan kaikkea, Isoveli ei halunnut tehdä mitään. Minä ja hraH yritimme pitää homman jotenkin hanskassa.
Isoveli kalttasi tomaatteja ja pilkkoi niitä. Pikkusisko teki lihapullataikinaa ja rikkoi kananmunia aina kun ehti ja pystyi. Isosisko kuori omenoita ja teki jälkiruokataikinoita. Isoveli keitti omenanpalasia voissa. Pikkusisko pyöritti lihapullia ja paloitteli omenoita. Isoveli yritti paeta paikalta ja teeskenteli pesevänsä käsiään, hänet pakotettiin pyörittelemään lihapullia. Isosisko raastoi sitruunoita (ja sormensa). Pikkusisko vatkasi kakkutaikinaa. Isosisko vatkasi kakkutaikinaa. Isoveli söi kakkutaikinaa.
Iltapäivän lähetessä kartanomme keittiössä ruokasalissa tarjoiltiin
- pesto trapanese (tomaattia, paahdettua mantelia, valkosipulia, oliiviöljyä)
- lihapullat ja tomaattikastike
- munakoisoja sipulitäytteellä
- tomaatti-vuohenjuustosalaattia, paahdettuja pinjansiemeniä
- pastaa (perunaa Pikkusiskolle)
- uunikalaa
ja jälkiruuaksi aivan ihania kanelibiscotteja ja omenakakkua vaniljakahvin kera.
Tavoitan vieläkin kermaisen paksun kahvin ja sitruunaisen kanelibiscottin maun...kunpa voisinkin jäädä siihen piehtaroimaan (sen sijaan että istun verstaalla palelemassa).
Mitä voi ihminen enempää elämältään vaatia?

*
Vastasin taas eilen miljoonanteen Pikkusiskoa koskevaan kyselyyn, tällä kertaa aiheena käytösongelmat. (Pikkukeskosista kartotetaan kaikenlaista vielä nytkin kun he ovat isoja.)
Inhoan niitä kyselyjä. In-ho-an.
Valitkaa oikea vaihtoehto: kaivaako lapsenne nenäänsä a)sopivasti b)liikaa c)liian vähän?
Sytytteleekö lapsenne tulipaloja a)sopivasti b)liikaa c)liian vähän?
Perheen yhteinen aika: sytyttelettekö yhdessä tulipaloja a)sopivasti b)liikaa c)liian vähän?
Ihan oikeasti.
Kuka näitä kyselyjä oikein keksii?
Isoveli meinasi tipahtaa sohvalta, kun kuunteli minun ärhentelyjäni kyselykaavakkeille. HraH oli viisaasti vetäytynyt vastaamisvastuusta. (ja huoneesta)

Jossain vaiheessa menen aina sekaisin siinä, onko a) sopivasti ja c)liian vähän vai päinvastoin. Siksi Pikkusiskokin juo alkoholia vanhempien tietämättä c)liian vähän ja sytyttelee tulipaloja myöskin c)liian vähän.
Sitten joudun korjailemaan ja sekoilemaan marginaaliin kaikenlaisia epäilyttäviä selityksiä.

Terästäydyn vastaanottamaan lastensuojeluvirannomaiset tuossa tuokiossa.

riipin rääpin

Kävelimme eilen Pikksiskon kanssa aamupimeässä metsänreunassa kouluun.

PS: "mua kyllä vähän pelottaa pimeä"
m: "no ei se ole mikään ihme. kun ei tiedä mitä siellä pimeässä on"
PS: "tuntuukohan siitä pimeestä pahalta kun kaikki pelkää sitä?"

ja tänä aamuna
PS: "kun mä en tiedä, pitääkö tänään olla reppu vai ei?"
m: "no mitä ope sanoi?"
PS: "se sano joko joo tai ei. kaks vaihtoehtoo."

*
Isoveljen ja Pikkusiskon koulussa on tänään ulkoilupäivä, Unicef-kävelyä. (eikä tarvittu reppua) (opettajaa nauratti Pikkusiskon kommentti kun sen hänelle kerroin: "hän on niin suloinen lapsi") (itse olisin kyllä valinnut jonkun toisen adjektiivin, mutta totesin silti, ettei tämän epelin kanssa ainakaan tule aika pitkäksi)

*

Yöt ovat olleet melkoisen seiskaveikkaisia viime aikoina. Olen edennyt siihen kun veljekset tönöttävät kivellä härkiä paossa. Sitä ennen ja sen jälkeen on vähän sumeaa.

perjantai

vihdoinkin on perjantai! Johan sitä olenkin keskiviikosta asti odotellut.

Eilen huokaisin hyvin syvään, deletoin kokonaan ja täydellisesti yhden suuren työtietokannan ja ryhdyin askartelemaan sitä uudelleen. Tuntuu niskalihaksissa jo nyt, ja tietää töitä pitkäksi aikaa eteenpäin, jos mielin sen joskus valmistuvan.
En ole ihan varma, teinkö järkevästi. En ole varma edes siitä, rakennanko tätä uutta tietokantaa yhtään sen järkevämmin...

*

Kotirintamalla luvassa normaali harrastustäyteinen viikonloppu: Isosiskolla keikkaa, Isoveljellä omaa ohjelmaa, Pikkusiskolla mitämäsitteen ja meillä aikuisillakin oma juttu tiedossa.

Ensi viikolla vähän helpompaa ja kevyempää, viikon päähän ajateltiin kehitellä perheen yhteinen italialainen teemaruokailu.

Niin taas ollaan arjen kurimuksessa.

keskeneräistä?

torstai.
Herätessäni toivoin, että olisi jo perjantai. (hetimullekaikki!) Eivät laulaneet sirkkuset ja greipit olivat loppu, piti tyytyä appelsiinimehuun.
Mutta
- aurinko paistaa ja on niin kaunis ja kirpeä syyspäivä
- naperot hyvällä tuulella: Isosisko koulujenvälisissä (?!), Pikkusiskolla kivaa askartelua luvassa iltapäiväkerhossa
- eilinen herrakerho siedettävä

Sen lisäksi
- Pikkusisko on aloittanut salapoliisiromaanin kirjoittamisen ("jo yhdeksän riviä, kuvittele äiti!")
- laadimme Pikkusiskon kanssa pelastautumissuunnitelmat, jos aikaa on minuutti, viisi minuuttia, vartti, tai tunti pelastautumiseen. Jos on vain minuutti, otetaan mukaan lompakko. Jos aikaa on tunti, yritetään pyydystää myös kissat. Jos pelastautumistohinoissa eksytään toisistamme, tavataan mummin luona.
- tilille on odotettavissa positiivista ja yllättävää rahaliikennettä
- ensi viikko on helppo: alkuviikosta seminaarissa pääkaupunkiseudulla, loppuviikosta syyslomalla.

Miinuspuolelle lasken keskeneräisen olon: joku ajatus on jäänyt työstämättä, eikä löydä tietään ulos. Se vaivaa. Jotain tärkeää on jäänyt sanomatta tai tekemättä, mutta en tavoita mikä tai mitä.

**
Tytöt haluaisivat pitää pikkujoulujuhlat. Yritin hahmottaa hiljaa mielessäni lähitulevaisuuden kalenteria. Voipi tulla jälkijoulujuhlat, tällä vauhdilla.

noinkohan?

keskiviikossa mennään. Olisipa torstai.

Eikun Pinkki haastoi teemaviikkoon, otetaanpa uusi alku.

Heräsin sirkkusten lauluun ja riensin keittiööni paahtamaan ja jauhamaan tummia kahvinpapuja ja kaivamaan siististä kauniista jääkaapistani isoa kannullista raikasta tuoretta appelsiinimehua.
Kampasin kuohkean aaltoilevan tukkani ilmavalle kampaukselle ja pukeuduin dagens-asuuni. (paita, housut, sukat)
Ison onnellisen ryhmähalin jälkeen koko perheemme lähti käsikädessä koivukujaa pitkin syksyn punaisia lehtiä potkiskellen. Lämpimissä villapaidoissa oli mukavaa yhdessä kulkea kohti koulua kaakaokupposet käsissämme.
Ja kas, tuolla opettajat jo tervehtivätkin jälkikasvuamme: "Mikä onni että juuri teidän lapsenne tulevat tänään kouluun! Kaikki muut lapset ovat niin kamalia, mutta eivät teidän."
Vielä toisen onnellisen ryhmähalin jälkeen hajaannumme kukin omille suunnillemme.
Minä tulin verstaalle, jossa soi hillitty aamumusiikki radiosta ja taas tuoksui vastapaahdettu tumma kahvi. Esimieheni kehui työpanostani uskomattomaksi ja lupasi minulle lomaa ja palkankorotuksen ja ihaili kaunista asuani ja kuohkeaa tukkaani.
Ja nyt istun ansaitsemallani tauolla hymyilevänä kuin syksyinen aurinko, joka ikkunan takana minulle niin lempeästi paistelee.

Niinpä kai.
Mutta toisaalta, olisihan se ollut aika ihana aamu. Ehkä sittenkin pidän siitä kiinni.

Paitsi että olen vähän ärrrrrtyisä, koska verstaalta on kahvi loppu, ja UPM lähti juuri sitä hakemaan. Juon aina aamukahvin vasta töissä.

syksyharmaata

oli tämä aamu yhtä rymistystä kriisistä toiseen.
Ensin Pikkusiskolla oli kriisi siitä, että on niin pitkä koulupäivä.
Sitten siitä ettei koskaan ehdi leikkiä tarpeeksi.
Sitten siitä kun hillo valui tyhmästi pitkin puuroa.
Sitten kun tukka oli takussa.
Suurin kaikista kriiseistä vaani meitä kotipihalla: ulkona seikkaili pieni tuntematon kissa. Joka ehkä oli eksynyt emostaan ja nähtävästi paleltuimaisillaan näissä arktisissa olosuhteissa. Ja ilman ruokaa.

Ei auttanut vaikka kuinka vakuutin, että se kissa oli punkero, kirkassilmäinen ja ihmisiin luottavainen ja selvästi vain pienellä aamukävelyllä metsässä, vaikka se onkin arveluttavaa.
Aamun kriisit eskaloituivat koulun pihassa lohduttomaan itkuun.
Kyllä niin oli vaikeaa nakata lapsi sylistään koulunportilla ja juosta bussiin, joka ei suostunut yhtään odottamaan kriisien rauhanomaista laukeamista.
Maailmasta on yhtäkkiä tullut aivan liian suuri pienen ihmisen hallittavaksi.
Olen aivan neuvoton: päivästä toiseen käymme läpi sitä tosiasiaa, että minä ja isänsä emme aio unohtaa häntä mihinkään. Emme kouluun, iltapäiväkerhoon tai harrastuspaikkaan, tai muuallekaan. Ja että yksi vähän pidempi koulupäivä viikossa on vielä ihan laillisuuden rajoissa, vaikka onkin pitkä ja väsyttävä.
Maailma vain on liian suuri.

Minkäköhän trauman tästä vielä lapselleni aiheutan, kun asiaa viidennenkymmenennenmiljoonannen kerran asiaa vatuloituani sanon väsyneenä "kuule, jos me oltais haluttu sut johonkin unohtaa, niin kyllä me oltais jo unohdettu."
Ja miksi ne suuret kriisit iskevät aina suurimmillaan silloin kun itse olen väsynyt, nälkäinen tai kiireissäni? Silloin kun en yhtään hallitse mitään ovelia keskustelumenetelmiä vaan olen ihan tylsä?

Olin aamun päätteeksi niin onneton, että mieleni teki itkeä. Bussiin juostuani iskin läpsyt korvilleni ja yritin vajota aamun uutisiin - mikä ei välttämättä ole yhtään ollenkaan lohduttavaa, mutta ainakin tiedostavaa - niin eikös viereeni istunut joku kovasti sosiaalisella tuulella oleva tätihenkilö, joka olevinaan tunnisti minut jostain ja halusi välttämättä keskustella siitä.
Keskustelimme.
Tulin ainakin vähän paremmalle tuulelle.

*
Kävimme pitkästä aikaa eilen uimassa.
Oli hyvää ja kovasti väsyttävää.
Olivat kyönit nostaneet perhelipun hintaa aika roimasti.

Taidan vajota vielä uudestaan tähän syksynharmaaseen mielialaani.

kansallisen instituution väärinkäyttöä

alkuvuodesta hraHakkarainen kyllästyi lopullisesti joka päivä toistuviin natinoihini bussiaamujen teiniviiksiääliöistä ja hankki minulle niin hienon i-kuunteluaparaatin.
Mikään suuri musiikinkuuntelija en ole koskaan ollut, mutta on kyllä varsin toimiva ratkaisu aamuruuhkassa kun teinit alkavat ottaa päähän. Läpsyt korville vain! (siis omille korvilleni)

i-aparaatin kaikkiin mahdollisuuksiin en ole vielä osannut edes tutustua, mutta sain sentään askaroitua aparaatin uumeniin myös sivistävää materiaalia.
Ylen areenasta löytyi Seitsemän veljestä äänikirjana.
Ajattelin ylevästi ja kansallishenkisesti, että nyt vihdon selätän klassikkokammoni ja teen selvää siitä eepoksesta. Kun en ole sitä kyennyt lukemaan kuin muutaman kymmenen sivua.
Ensimmäistä lukua työstin bussissa, mutta nuorison taustaäläkkä oli niin kokonaisvaltaista että ohi meni melkein koko luku.
Sitten unohtui pitkäksi aikaa koko eepos.
Kunnes taannoin yötä valvoessani ajattelin, että nyt on ainakin hiljaista ja aikaa, kuunnellaan nyt sitten.
Ja niin nukahdin niille sijoilleni heti.

Siitä asti on Aleksis toiminut paremmin kuin unilääke.

Vähän on käsitykseni kokonaistapahtumista hajanainen, mutta ymmärtääkseni tarinassa seikkailee epälukuisa määrä poikia (arvatenkin seitsemän?) jotka puhuvat paljon hyvin monotonisella äänellä. Ja jos tarinassa on jokin juoni, ei se vielä ole ihan minulle valjennut, vaikka kuuntelutilaston mukaan olenkin lähes jo tarinan puolivälissä.
Viimeisin havaintoni veljesten edesottamuksista on se, että jollain oli kukko kainalossa.
Mutta miksi, sitä en tiedä.

*
Oikeasti minua suututtaa koko äänikirja ihan vietävästi, koska Kiven teksti kyllä soisi ja kolajaisi, jos vaan lukija antaisi sen soida.
Mutta toimii kuin tauti.
Yhtään jaksoa en ole kuullut alusta loppuun asti.
Enkä ole viime aikoina juuri öitäni valvonut.(ilmeisesti pelkkä ahdistus siitä, että kuuntelisin vielä yhden jakson lisää, saa nukkumisen tuntumaan hyvältä ajatukselta?)
*

Viikonloppu oli upea.
Kyläilyä kavereiden luona. Hyviä keskusteluja, lapsilla pitkät mukavat leikit.
Rentoja keskusteluja kotisohvassa, muutama jakso Ihmisten puoluetta (hraH sekoili hulluilla päivillä).
Metsäretki ja kirpeä syysilma.
Hyvää ruokaa ja viiniä. Uudet aterimet (hraH sekoili hulluilla päivillä).