perjantai 28. helmikuuta 2014

...mieleni minun tekevi...


Takoi sammon taitavasti:
laitahan on jauhomyllyn, 
toisehen on suolamyllyn,
rahamyllyn kolmantehen. 

Siitä jauhoi uusi sampo,
kirjokansi kiikutteli, 
jauhoi purnun puhtehessa:
420   yhen purnun syötäviä,
toisen jauhoi myötäviä,
kolmannen kotipitoja.


Otti ainehet tulesta,
tempasi hyvät takehet
ahjosta alasimelle,
vasarille, valkkamille.
Takoi miekan mieltä myöten,
90   kalvan kaikkien parahan,
jonka kullalla kuvasi,
hopealla huolitteli.





Niin meni muruja noita,
sammon suuria paloja
alle vienojen vesien,
270   päälle mustien murien;
ne jäivät ve'en varaksi,
ahtolaisten aartehiksi.
Siitäp' ei sinä ikänä,
kuuna kullan valkeana
vesi puuttune varoja,
ve'en Ahto aartehia.

Jäipä toisia muruja,
pienempäisiä paloja
selälle meren sinisen,
280   meren laajan lainehille,
tuulen tuuiteltavaksi,
aaltojen ajeltavaksi.


Niitä tuuli tuuitteli,
meren läikkä läikytteli
selällä meren sinisen,
meren laajan lainehilla.
Tuuli maalle työnnytteli,
aalto rannallen ajeli.



*
ps. kyllä on kaameeta inspiroitua omasta tyhjäpäisestä päänpieksennästään.
Ei jättänyt rauhaan sampo...


Järkyttävä epäkohta

Miksei ole kalevalanpullaa?

Mikä järkyttävä epäkohta suomalaisessa juhlapäivästökirjossa!
Ei ole pullaa, laulua, kokkoa, ilotulitusta, eikä mitään muutakaan hauskaa ja metkaa.
Ihan huutava vääryys.

Olen kertakaikkisen kauhistunut. Joululla on omat laatikkonsa, jollain ihme Ruuneperilla on torttunsa ja juhannuksella koivunsa ja viinansa mutta kansallista itsetuntoamme kohottavalla suureepoksella, tuolla kaikkien emäkertomusten emällä ei ole mitään.
Ei mitään muuta kuin surkean harmaa liputuspäivä jonkun onnettoman helmikuun perässä.
Mitä kunnioituksen puutetta.

Älkääkä yrittäkö tunkea tähän väliin mitään kämäistä karjalanpiirakkaa, kun se on karjalan eikä Kalevalan!

Sitten tulee tietysti mieleen joku kalakukko tai semmoinen, kun niin monessa kohtaa eepoksessa nousee esiin vesistö, mutta kalakukkokin on jo keksitty. Ei kelpaa.
Rehellinen ruisleipä olisi tietysti sekin ihan hyvä perinteellinen vaihtoehto, mutta sen kähvelsi Saarijärven Puavo, joka laittoi leipään puolet petäjäistä.

Se, mikä meiltä tänä suurena kansallisena juhlapäivänä puuttuu, on Sammon ryöstö. Joku ihana makea herkku; marjoja?
Voi räkä, miksi en ole leipurimestarikondiittori, heti lähtisin kehittelemään Sammon ryöstöä!




torstai 27. helmikuuta 2014

taloudelliskriisi

aika päivän natinan ja nitinän - tapahtuiko eilen mitään natisemisen arvoista?
No ei.
Kaikilla kolmella oli harrastusmenoa ja minulla kauppareissua. Eipä siinä paljon natisemaan ehdi, paitsi kroppa tietysti natisee ja voihkii vanhuuttaan ja väsymystään.

Kauppareissulla olin ensin reipas ja laskin tunnollisesti paljonko kulutan - olin muka suunnitellut limiitin - ja yritin valita taloudellisesti ja järkevästi. Siinä vaiheessa kun sisäinen kalkulaattorini kellotti hevi-puolelle päälle puolensadan arvasin, että ei kannata laskea. Ylittyy limiitti kumminkin.
Onko mahdollista syödä taloudellisesti, terveellisesti ja maukkaasti?
Ihan oikeasti - onko se mahdollista?
Pystyykö joku lisäksi eko-reilu-luomuun?
Miksi minä en osaa, miksi taloushallintani ja elämänhallintani on näin heikoissa kantimissa?
Tiedän: valintoja, valintoja. Teen luultavasti vääriä valintoja.

Karkeasti laskien - jos tulevalla viikolla ei tarvita täydennyksiä - päivän syöminkeihin näyttäisi kuluvan kolmisenkymmentä euroa. Repikää siitä.
Eipä juuri naurata.

*huokaus*

*

Dagens elegans:

miksi ihmeessä kuuluu poseerata varpaat yhdessä? Ihan ääliömäistä. 





no, poseeraan tässäkin varmuuden vuoksi varpaat solmussa. Huomaa hienot kynnet, tyttöjen kanssa askarreltiin.


keskiviikko 26. helmikuuta 2014

keskiviikkona

Normaali keskiviikkoketutus.
En olisi halunnut herätä. Unohdin laittaa puuroon suolaa. Jee.

*

Yhtä suloista pulluraposkeamme vaivaa gerbiilikuume (arvatkaa ihan vapaasti ketä!).
Isää odotettiin kovasti kotiin maailmalta, koska tässä asiassa tahto on isän taskussa. Hellittämättömällä päättäväisyydellä tuo suloinen pikku pulluraposki laahasi eilen työpäivän jälkeen väsyneen isänsä lemmikkikauppaan tutustumaan tähän kiehtovaan eläinlajikkeeseen.
Kun minä kotiuduin - väsyneenä niinikään - iltariennoistani, luokseni pompahteli lapsukainen: "musta tuntuu että isä alkaa leppyä. eikun sulaa. Pitäiskö soittaa mummille ja pyytää auto lainaan."
minä: "käh? mistä me puhutaan?"
lapsukainen: "no koska me mennään hakemaan ne gerbiilit."

Just joo.
Minä olin ajatellut suunnilleen ensi kesää.

*

Onnistuin suututtamaan toisen varhaisteineistä noin minuuttia kotiintuloni jälkeen.
Jee sillekin. Miten voikin ihminen puhua toiselle niin väärällä kierteellä?
Yritin sanoa asiani rakentavammin ja sen jälkeen kampesin sen syliini.
Halibullenhan sillä oli. Ihmisennälkä.
Sanoin että tohtori outolempi alias sohvaperuna-mangusti on määrännyt hänelle annoksen puskemista, rapsuttelua ja silittelyä. Se kelpuutti silittelyn ja puskemisen. Silittelin ja puskin. Sitä alkoi naurattaa.

tohtori sohvaperunan vastaanotto


*




tiistai 25. helmikuuta 2014

Laajan lukijakunnan toiveesta

P:n pyynnöstä päivän poseeraus, asu ja meikkivinkki


Asu: takki (seppälän alelaari ainakin 5 v sitten), lätsä (hm alelaari, 5 v sitten) päällysvaatteiden alla vakosamettiklänninki (Sokos), neuletakki, paita.

Huomaa taiteellinen pose ja elegantti koipi.

Meikkivinkki: sipaisu huulipunaa (inhoan sanaa sipaisu. Mitä sekin on oikein olevinaan?) (huomaa pusuhuulet!)

ihan normaalia menoa

Tapahtunut tällä viikolla tähän mennessä:

-hraH tuli kotiin maailmalta. En tiedä mitä mieltä olen. Lähinnä koska samaan aikaan alkoi Ankea Arki. Viikossa ehtii unohtaa näköjään turhankin helposti miten a) laitetaan aamupalaa b) laitetaan ruokaa c) mennään ja tullaan ja harrastetaan d) ylipäätään eletään sievästi, siveästi ja kurinalaisesti. Olen aivan eksyksissä omassa arkielämässäni. *huok* Siisti (=kokkaamista välttelevä) pastakeittiö muuttui kertaheitolla kaaokseksi. Mikään näistä ei tietenkään ole hraH:n vika. Se vain palasi niin kätevästi tähän samaan syssyyn.

- yhdellä vatsatauti (?), yhdellä flunssa tulossa, yksi muuten vain angstinen. Lisäksi yhdellä gerbiilikuume.

Ihan normaalia menoa siis.

- Nuoriso, joka oli iloista, avointa ja mukavaa muuttui heti Ankean Arjen alettua kyräileväksi, väsyneeksi ja angstaavaksi.

Mitä suurimmassa määrin normaalia menoa.

- Ja minä olen väsynyt, väsynyt, väsynyt. Ensin nukuin huonosti hraH:n poissaolon takia. Sitten jatkoin huonostinukkumista sen läsnäolon takia.

Täysin normaalia.

emmääjaksa.

Sain kukkia; ei se ollutkaan viini- ja oliiviöljytiloilla vaan sitrus- ja anjovistuotantokonferenssissa. 


sisältä tyhjä, onneksi. Onneksi anjovikset löytyivät vakuumipakkauksista.




maanantai 24. helmikuuta 2014

Grr makeannälälle


Olen päivä päivältä ja viikko viikolta vakuuttuneempi siitä, että sokeri on kaiken pahan alku ja juuri, ja voi hyvänen aika että joku asia voikin olla salakavalasti addiktoivaa!
Muutama päivä herkuttelua ja vähän lepsumpaa syömistä, ja jo ketturoin suunnattoman valtaisissa makeanhimokohtauksissa; pääsyyllisenä pidän tällä kertaa niitä paria onnetonta ranskanleipäsiivua, jotka napsaisin parina päivänä jälkiruuaksi. Suklaatistakin on helpompaa vierottua kuin venhäpullasta. (grr)

En tiedä kumpi on raivostuttavampaa: syödä aina vain säälittävän askeettisesti vaiko kieriskellä makeanhimokohtauksessa. Tai ehkä sittenkin sen hätäiseen hotkitun herkun jättämä ällötysolotila on kaikkein pahin?
Kyllä niin on epää.
Siivu ranskanleipää parilla aterialla ja viikon mittainen vieroituskuuri. Grr.

No niin, ei olisi kannattanut koko aihetta ottaa edes puheeksi. Heti aloin haaveilla kuumasta tummasta kaakaosta ja paksulti voilla voidellusta ranskanleipäsiivusta. Sitä siivua voisi dipata siihen kaakaoon...mmmm...
En edes tehnyt sitä, herkuttelin kaiken lisäksi huolimattomasti. Grr. Grr. Ja vielä kerran grr.
Olisi kannattanut tällä tuskamäärällä tehdä se edes kunnolla.

Eilen tyynnyttelin raivoavaa makeannälkääni kipollisella jäisiä mansikoita.
Muistan että jompaa kumpaa tyttöä odottaessani söin pussikaupalla jäisiä mansikoita, mitä herkkua.
Kehvatsu, miksei täällä verstaalla ole pakastinta?
Tai ranskanleipää?
Tai edes jotain.
Grr.


sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Pyhäpäivän kävelyllä

Josko vaikka otsikolla toivo - käyköön se nyt vaikka sitten päivän kirjoituksesta ja hartaushetkestä näin lepopäivän ratoksi.







lauantai 22. helmikuuta 2014

pari- ja perhesuhteellisuuksia

Miniloma oli jouhea, iloinen ja noheva (mitä se sitten ikinä onkaan).
Koko viikko on ollut semmoinen.

Jossain vaiheessa ohimenevästi ajattelin, että näinhän me pärjäämme kokonaan ilman hraH:ta ihan mainiosti, on hauskaa ja tehdään mitä tykätään ja muuta sentapaista. Että mihin me oikeastaan sitä tarvitaan.
Illalla hotellin porealtaassa, kun nuoriso peuhasi uimapuolella, iski niin viiltävä ikävä että meinasin kuristua yksinäisyyteeni.
Ja kotimatkalla bussissa. Ajattelin että en saa henkeä vedetyksi.

Vajosin parisuhteellisuuspohdintaan.
On hauskaa ja helppoa ja mukavaa, koska tiedän että se on. Parisuhe. Tai hraH. Se on olemassa.
Tajusin että toisenlaisessa tilantessa olisin kokonaan yksin ja itsekseni - eikä se ollut mikään mukava skenaario.
En minä silloin lähtisi tämän tästä minilomille lasten kanssa ja tekisi mitä tykkään, ei. Puurtaisin tasaista arkea itsekseni ja yksikseni.
Kenelle puhuisin?
Kenen kanssa jakaisin?
Voi hyvänen aika, entä jos siihen tulisi joku ihan vieras?

Onhan se näin helppoa - se itsekseen oleminen - kun tiedän että se sieltä tulee takaisin.
Tämähän on silkkaa vapautta ja juhlaa: se kun saa tehdä juuri niin kuin itse haluaa ja katsoa telkkarista mitä haluaa ja olla tekemättä kaikenmoista, tai vaihtoehtoisesti tehdä kaikenmoista.
Mutta tämä ei ole arkea.
Miten paljon työläämpää se olisi puskea päivästä toiseen vain itsekseen? Kaikkina sellaisinakin työpäivinä jolloin en ole koko päivänä puhunut kenenkään kanssa mitään järjellistä (vain työjuttuja) ja minusta tursuaa puhetta loputtomiin? Tai sellaisina päivinä kun pitää päättää jotain (onko lapsi liian sairas menemään kouluun)?
Ei olisi minun juttuni se.
Ei vaikka arki on vain arkea ja se pahuksen kyöni laittaa leipomismitat toistuvasti väärään lusikkalaatikkoon (grr. en löydä niitä koskaan, grr.)

Samaan syssyyn mietin lapsiakin.
Ja sitä laatuaika-hommelia.
Muistan kun nuo olivat pieniä ja vanhemmuuspuhunnassa ( -diskurssissa, jos niin haluatte!) oli aika kova juttu se, että esikoisen kanssa pitää viettää kahdenkeskistä aikaa kun taloon tulee nuorempi sisarus.
Tai ylipäätään kunkin lapsukaisen kanssa.
Kapinoin sitä silloin ja kapinoin sitä nyt.
Me olemme perhe ja olemme yhdessä. Ne sisarukset - niin raivostuttavia kuin ne voivatkin olla - eivät siitä mihinkään katoa; ne täytyy huomioida, niistä täytyy pitää huolta ja omalle pesäkunnalle ollaan lojaaleja. Aina.
Kun nyt liikuimme maailmalla teimme väkisinkin asioita yhdessä: mihin minä niistä jonkun olisin dumpannut? Ja se oli helppoa: ne ajavat toinen toistensa oikeuksia, eivät pelkästään omiaan.
Tokihan minä kohtaan jokaisen niistä joka päivä myös kaksin: vähintään iltahöpinöissä. Mutta hyvin harvoin (jo edes periaatteesta) teen mitään nimenomaan kaksin jonkun kanssa. Ennemminkin niin päin, että nautitaan siitä kahdenkeskisestä silloin kun sellainen hetki kohdalle osuu.

perjantai 21. helmikuuta 2014

kuvakertomus


Tuloillan kulttuurihuumassa kävimme nuorison kanssa tutustumassa ortodokseihin. Nuoriso totesi olevansa mieluummin luterilaisia, jos kerran saa valita. Ajauduimme ekumeenis-teologiseen keskusteluun


Kurkistelimme sisäpihoille


Luulin että nuoriso menee jonnekin rakennustyömaalle ja seurasin heitä kauhusta väristen. 
Päädyimme näköalapaikalle.


Lupasin etten vie heitä yhteenkään museoon. Pidin lupaukseni.


Haluan kudotun polkupyörän. Heti.


En tiennyt että romantillinen on ihan oikeasti sana. Luulin olevani hauska kun sanon romantillinen. Olenkin virolainen. Höh.


Lievästi aneeminen tiedekeskus jossa kulutimme reilun tunnin verran. Suosittelen varauksella: ei kovin pienille lapsille, eikä semmoisille, jotka nyhtävät sähköjohtoja tai kompastelevat niihin.
Nuorison arvio: kunhan tämä tästä kymmenkunta vuotta kasvaa, niin siitä voi tulla yhtä hyvä kuin oikeasta heurekasta.
Tiedekeskuksen parasta (ja pahinta) antia olivat degut. Yhdellä lapsista oli jo kotoa lähtiessä degukuume; ei parantunut, paheni. 


toisen päivän ilta


ortodoksit illalla
"äiti hei, me tiedetään että sä pelkäät hotellikuolemaa. Mut meillä on nyt kaupunkikuolema. Kuvaa tosi nopeesti, jooko"


hurmaannuin ovista, ikkunoista ja porteista




Ruokapaikoista suosittelen Kompressoria: muhkeat, makoisat ja kohtuuhintaiset lätyt. Lupasin hövelisti nuorisolle sekä pää- että jälkiruuan samassa paikassa. Söimme pääruuan kahden nurkissa, palasimme hotellille seitsemän jälkeen eikä kukaan ollut siihen mennessä lunastanut lupaustani. Iltapalakin putosi vähän nihkeästi.
Yritimme jälkiruualle uudestaan vielä lähtöpäivänä, mutta silloin oli liikaa jonoa, emme ehtineet testata makeita lättyjä ensinkään.

*

Ja sitten jotain ihan muuta.

Muistan lukeneeni jostain, että tässä iässä (?) naiselle tulee vuodessa kilo lisää painoa. Pakkoko sen on päjähtää vaakaan justiinsa 1.1.?
Joskus siellä loppuvuoden tienoilla saa sen edellisen vuoden kilon melkein karistettua pois, ja tarkasti kuin kello, päjähtää uutenavuotena kilon verran mittariin lisää.
Ihan suotavaa olisi, että biologinen kello joskus vähän jätättäisi.



Ikäväni Tallinnaan...

Edellisestä käynnistäni siellä oli melkein kaksikymmentä vuotta, ehkä kuusitoista tai seitsemäntoista jos tarkkoja ollaan.
Kyllä niin haluan uudestaan!
Haluan kierrellä vanhassa kaupungissa, kurkistella pikkuputiikkeihin ja syödä jännittävissä paikoissa.

Parasta: miljöö

Yllätti: venäläiset torikojut satamassa, flashback menneisyyteen. Luulin ettei semmoista enää ole.

Kummastutti: olematon palvelukulttuuri. Siihen verrattuna tämä länsirannikkolaisen pidättäytyväinen tyyli on suorastaan ylitsepursuilevaisen sydämellistä.

Ilahdutti: hyväntuulinen, fiksu, iloinen ja jaksavainen seura.

Tarkempaa rapoa kun saadaan kuvat kamerasta....

Aivan kesken ruokailumme tuli tarjoilija ja läppäsi kyltin pöytään.
Olisi se varmaan muutaman minuutin voinut odottaa?
Ruuat tuotiin eri tahtia ja pöytää käytiin korjaamassa aika napakasti.
Kello oli kuitenkin vasta kolme....

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Hurmaannus jatkuu





Hurmaannuksia

Väri!

Haluan hurmaantua lisää.

Nuoriso-osaston kanssa maailmalla.
Emme eksyneet.
Hurmaannuimme vanhasta kaupungista.

Ja nyt, aamutuimaan - mitä ne tekevät, kun minä haluaisin jatkaa hurmaantumista?
Yksi istuu kylpyammeessa.
Toinen makaa luurit korvillaan sängyssä.
Kolmas istuu luurit korvillaan ikkunalaudalla ja hihittää.
Jee.


***

AI niin, tämmöisiä juttuja että on poissa kotoa ei saa sanoa netissä.
No ei me missään olla.

maanantai 17. helmikuuta 2014

Pakoilua

lomamoodissa, jee sille.

Ensin ajattelin että käyn kaupungilla vähän hummailemassa, mutta Pikkusiskolle tulikin vieras. Ajattelin uudestaan, kaivelin tutkimusaineistoni esiin ja ajattelin aikani kuluksi urakoida sitä nakkia vähän eteenpäin. Jee sillekin.
Vaikka tietysti on vähän kyseenalaista, eteneekö tutkimustyö sillä, että istuu kaikki materiaalit vieressään sohvanmutkassa ja kirjoittaa blogia. Mutta saahan sitä toivoa.
Ja hyvin suunniteltu on joka tapauksessa jo melkein kokonaan tehty. Onhan?

*
HraH oli päässyt turvallisesti perille, häntä ei kaapattu mihinkään ja viinitila (tai ainakin viinitilatuotanto) -osio on mitä miellyttävimmin aloitettu.
Vähän kyllä on epää että minä juon kotisohvassa juomia joista en edes pidä ja katson epäonnista jääkiekkoa ja hän siellä miellyttävässä etelän lämmössä nassuttelee mustekalasia ja siemailee viinitilatuotteita.
Toisaalta, kuka käski juoda juomia joista ei pidä ja katsoa sitä tyhmää jääkiekkoa. Niin että itseään on taas syyttäminen tässäkin asiassa.

*

Lapset ne vasta lomamoodissa ovatkin. Isoveli lähti kaupunkiin toimittamaan muuatta asiaa ja murehti takaisintuloaan.
Minä siihen että mitenniin, bussit kulkevat kymmenen minuutin välein vaikka onkin loma.
Isoveli: "mut eiks nyt oo sunnuntai"

*

ja nyt lakkaan pakoilemasta sitä mitä oikeasti pitäisi tehdä ja siirryn diskurssi- ja muuanalyysin ihmeelliseen maailmaan.


perjantai 14. helmikuuta 2014

Minä hiihtelen metsiä hiljakseen...

...tai ehkä kuitenkaan en.

Edessä yhdeksän verstaatonta päivää. Jee.
Ja yhdeksän hraHakkaraisetonta päivää, epäjee. Ja höh ja pöh.

Minusta on aina vain epää että toiset pääsevät viini- ja oliiviöljytuottajien konferensseihin ja toiset eivät.
Minulla olisi sille tarvetta ihan paljon enempi kuin toisilla, katsokaa vaikka:

 

Jos ei tällaisella oliivituotannolla ole ansainnut konferenssia, niin millä sitten. Kysyn vaan, häh.

On muutenkin ollut vähän touhuisampi päivä. Yksi annos lääkäriä ja edelleenohjaus sieltä jonnekin spesialistille yhdelle lapselle, yksi on riemuinnut koulun ystävänpäivädiskosta ja kaikki kolme juhlivat isomamman synttäreitä sydämensä kyllyydestä.

Ja nyt meillä on loma.
Lomalomaloma.



Ja koska olen ihan kamalan leuhka, niin tässä kuva siitä, mitä eilen leivottiin ystisdiskoon. Olivat kuulemma menneet heti. Kiitos Sennielle kolmenkolkkaan reseptistä!

No höh, en onnistunut liittämään toista kuvaa. 









torstai 13. helmikuuta 2014

lunttaamisen vaikeudesta

Lieviä orientoitumisogelmia - klo 01.23 vessassa

mikä päivä mahtaa olla aamulla kunmä herään? tiistai? voieivoieivoiei. voikun ei olis tiistai. en herää. voikun olis perjantai tai edes keskiviikko.
miten pitkä aika mahtaa olla siihen hiihtolomaan. kaks viikkoa? voieivoieivoiei. en varmalla herää aamulla. en varmalla. niin nukun.

klo 06.23 herätyskellon soidessa
hraH: huomenta kulta
minä (paniikissa): mikä päivä tänään on koska se hiihtoloma alkaa?
hraH: torstai. huomenna.
minä: no hyvä, sitmä nousen.

**

Olin eilen universtaalla tekemässä tenttiä. (oikeastaan kahta, mutta se toinen oli kalastelua vain)
Tentissä sai olla mukana yhden aanelosen kokoinen luntti (molemmin puolin).
Luin ensimmäisen kirjan puoliväliin ja ihmettelin että miten ihmeessä tästä voi tehdä mitään lunttia ("mutta hyvä aloitteleva tutkija, olen kyllä professoriaikoina lukenut epäonnistuneen gradunkin poikinensa ja tämän opuksen lukemalla voinet kukaties välttyä pahimmilta ansoilta tuoreen tutkijan urallasi" siis ihan oikeasti, miten tuommoisesta tehdään luntti?) (grrr.) Ja luonnollisesti mouhasin asiasta hraH:lle joka kuunteli kiltisti joskin hieman poissaolevasti.

Leikittelin minuutin verran ajatuksella etten tee lunttia ollenkaan.
Päätin kuitenkin tehdä, kun kerran käskettiin.
Mietin, onko siihen koira haudattuna. Pitäisikö olla käsitekartta tai mindmap, kun ne molemmat niissä eepoksissa mainittiin hyvinä systeemeinä.
En lähtenyt kikkailemaan kun en käsitekarttaa osaa ja mindmapista saan näppylöitä.

Päädyin siihen että kirjasin mustalla kynällä vaakasuuntaisesti (vrt. mindmap) toisen kirjan sisällysluettelon toiselle ja toisen toiselle puolelle. Ja sitten punaisella kynällä kirjoitin joka luvusta muutaman ydinsanan muistiin, vetelin vähän nuolia ja huutomerkkejä sinne ja tänne ja rytkäisin muutamat vieraskieliset sanat sinne oheen, ihan vain silkkaa pompöösiä ylimielisyyttäni.
Viimeiset lunttimerkinnät tein kymmenen minuuttia ennen tentin alkua. Olisin muuten jättänyt kesken, mutta ajattelin että on ihan tyhmää jättää keskeneräinen luntti opettajalle. Että ei anna hyvää vaikutelmaa itsestään.

Sitten menin tenttisaliin ja meinasin saada paniikkireaktion kun katsoin kanssaopiskelijoita: niillä oli kaikilla jotain kolmosen pistekoolla tuherretut nelipalstaiset luntit, pienennetyillä tulostusmarginaaleilla. Ajattelin että apua ja että suurennuslasihan tuossa tarvitaan.
Ja sitten ajattelin uudestaan että apua. Että nyt kyllä olen ihan väärillä jäljillä ja voi kauhistus ja mistäs mulle saataisiin kunnon luntti ja näkisinkö tuon vieruskaverin paperin jos oikein siristäisin.
Sitten ajattelin että joko osaan tai en ja sillä hyvä.
Ja siitä omasta luntista oli oikein paljon apua ensimmäisessä kysymyksessä (juuri oikeat sanat!) ja jonkin verran toisessa.

Toiseen tenttiin en vastannut ollenkaan, koska siihen olisin ihan oikeasti tarvinnut luntin. Eikä semmoista tietenkään juuri siinä tentissä saanut olla. Ja päätä särki ja oli flunssa ja särkylääkkeen vaikutus lakkasi. Sitten menin kotiin varsin tyytyväisenä itseeni.

Minä tarvitsisin lunttia kahteen asiaan: nimiin ja vuosilukuihin.
Ihan vain siitä syystä, että lukiessani hyppelen aina yli kaikki nimet ja vuosiluvut. Tästä syystä tenttikirjani ovat täynnä henkilöitä nimeltään Kukalie jotka tekevät juttuja vuonna mitälie. Ja kun niitä tulee ihan riveittäin, voi mennä sekaisin.
Jostain omituisesta syystä en ole milloinkaan tullut opiskelleeksi historiaa. ("Tässä kuuluisa sotapäällikkö Kukalie on solmimassa minkälie rauhansopimusta vastapuolen sotapäällikkö Kukalien kanssa vuonna mitälie. Seuraavana vuonna...")

Aivan erityistä tuskaa tuottavat venäläiset kirjallisuusklassikot - varsinkin Dosto - koska niissä seikkailee sen seitsemäntoista ivanivanovitshivanovia. Varsin onnetonta sinänsä, koska venäläisissä klassikoissa aina jonkun nimi on oikeasti Ivan jne.
Ja jos sitten sattuu - vaikka älyllisessä keskustelussa - arvaamaan väärin, on hiukan pulassa.
(on myös pulassa jos arvaa väärin Kaarlet ja Kustaat Ruotsin historiassa, Henrikit Englannissa ja Aleksanterit ja Nikolait Venäjällä)

Että semmoisissa asioissa minä tarvitsisin lunttia. Kaiken muun pystyn keksimään ihan omasta päästä.

(luultavasti juuri siksi luen enimmäkseen hömpettä, koska niissä on rajallinen määrä henkilöitä: Nais-Kukalie, joka oletettavasti rakastuu Mies-Kukaliehen. Homma on hallittavissa.)

vähän älyllisempi vessakirjoitus - universtaalla


keskiviikko 12. helmikuuta 2014

surinaäiti

Yksiksen vanhemmuuspohdinnat pistivät harmaan aivomassani liikkeelle.

Tunnustan heti: olen pieni surisija ja pörisijä, en nyt ehkä aivan helikopteri, mutta kukaties joku valju yöperhonen joka kuumeisesti kiertää valonlähteitään.
Lönötän laiskana sohvannurkassa, mutta olen tavattavissa ja käytettävissä. Meillä piirretään historiaa, tanssitaan matikkaa (no ehkä kuitenkaan ei), väitellään uskonnosta, tehdään enkusta harjoituskokeita (hyvänä päivänä) ja jokaikinen ilta käydään läpi: "onks läksyt, rappaa reppus ja onks kännykkä-avaimet-bussikortti?" (kyllä vain, rappaa reppus; en tiedä miksi juuri niin. Mutta niin se on)

Laahaudun kouluun jokikiseen vanhempainiltaan ja surisen opettajalle heti kun on vähänkin aihetta.
Tosi harvoin, onneksi.
Protestoin suksimia, luistimia ja enkelitaivaatonta joulujuhlaa vastaan enimmäkseen täällä blogissa ja ihan liian usein kysyn että saako lapsi erivapauksia (niin kuin vaikka lähteä liikuntatunnin jälkeen suoraan suorituspaikalta kotiin, ei koulun kautta kiertämällä).
Kannan saavikaupalla ruokaa eteen ja herättelen aamuisin henkilökohtaisesti jokaikisen. Olen mukana niiden harrastusjutuissa aina kun tarvitaan: osallistun talkoisiin ja tarjoan ainakin toisinaan apuani vetäjille.

Kyllä - niillä on helppo elämä ja suriseva yöperhosäiti.

Mutta kyllä sitten odotankin.
Sekä lapsilta että muilta yhteistyökumppaneilta.
Haluan ja odotan että asiat hoituvat.

*



tiistai 11. helmikuuta 2014

kuumeilua

työviikko verstaalla alkamassa; kävin välillä heittämässä keikkaa muualla. Oli metkaa mutta rankkaa, vieläkin väsyttää.

Sen lisäksi olen flunssassa. Höh.

*

Yhden kissan vaje ei tunnu ollenkaan niin pahalta kuin etukäteen olisi voinut kuvitella. Välillä tietysti silmänurkassa häivähtää haamu, mutta hyvin rauhallinen sellainen.
Ja Pieni Pyöreä on muuttunut iloiseksi ja rennoksi. Se kehrää ja surisee mennessään.

Pikkusiskoon on tietysti iskenyt eläinkuume. Ensin tuli pupukuume, jonka se kehvatsun epeli onnistui melkein tartuttamaan minuunkin. Kävimme eläinkaupassa ihmettelemässä pupuja, ja minäkin aloin melkein olla sitä mieltä että belgian jättikani on ainoa oikea vaihtoehto.
Perjantaina saimme kuulla laajamittaisen esitelmän aiheesta puput lemmikkeinä (tytöt rakastavat esitelmien tekoa!) joskin Pikkusisko tuli vähän miettiväiseksi heiluttuaan hetken huoneessaan mittanauhan kanssa.
Työkeikan hiljaisina hetkinä laadin mielessäni sotasuunnitelmaa - koska nyt kuitenkin olen aikuisempi ja tylsästi vähän epäimpulsiivinen - ja kotiintultuani onnistuin kylvämään ympärilleni soveliaan määrän gerbiilikuumetta.
Jos pelaan korttini oikein taitavasti, saan kohta aikaan akvaariokuumeen. Kjäh-kjäh.

*

Päivän syvällisyys: "loskakelistä tulee mieleen päärynä"
-arvatkaakuka-

perjantai 7. helmikuuta 2014

ei helppoa






Päätös oli harkittu, mutta ei silti helppo.

**

Koska mikään muu tuntuisi kummalliselta ja makaaberilta, kerronpa kissatarinoita.

Leevi oli meidän kakkoskissamme, ja se taisi itse olla samaa mieltä.
Ensimmäinen kissamme oli Rasmus, ruskeatiikeri mainecoon, hurjan ilveksen näköinen - Leevi tuli sille kaveriksi. Rasmuksen kanssa oli tarkoitus kiertää näyttelyitä, se oli kaunis ja hyvä rotunsa edustaja. Mutta toivottoman arka. Pentunäyttelyssä, kun elegantti ranskalaistuomari yritti pussata sitä, se työnsi kaksin tassuin tätiä pois. Ja se varisteli karvaa sellaisia määriä, että arvelin meidät siirrettävän karvattomien kissojen kategoriaan.
Leevi ei ollut näyttelykelpoinen vaikka rotukissa olikin.

Kun Isoveli syntyi, Leevi oli vielä pikkuinen kisu, hiukan reilun vuoden ikäinen. Maidon tuoksut saivat sen tolaltaan, äitiä tuli ikävä. Kissa kiehnäsi lähettyvillä.

Rasmuksella oli tapana varastoida kehräystään. Se rötvähti (se ei koskaan ollut mikään suloliikkeinen; myöhemmin kävi ilmi, että sillä oli selkärangassa synnynnäisiä valuvikoja) raskaasti aamiaispöytään ja tunki kuonoaan teemukiin ja surisi sinne.

Asuimme hetken rivarinpätkää ennen Pikkusiskon syntymää. Kaikista systeemeistämme huolimatta molemmat kissat karkailivat ikkunoista. Leevi löytyi usein naapurin pihasta tai leikkipaikan pensaan alta nököttämästä kauhusta kankeana. Suuri maailma oli sittenkin liian pelottava.
Oli ihan älyttömän vaikeaa vakuuttaa kissavihamielisille naapureille että ei meidän kissa ole teidän pihalla käynyt kun vastasataneessa lumessa kulki sievä rivi vaaleanpunaisten tassujen jättämiä jälkiä.
Kevät ja kesä olivat Leevin parasta aikaa: kun sai nukkua parvekkeella.

Leevi ei koskaan tykännyt pienten lasten läheisyydestä. Moneen vuoteen kissaa ei juurikaan näkynyt. Se eleli jossain taka-alalla.
Mutta nyt, lasten tultua isommiksi, siitä tuli lasten ystävä. Isosisko oli sen erityinen suosikki. Se oli makoili aamuisin pöydällä Isosiskon paikalla ja odotti rapsutuksia kaula ojossa.
Se omi vaaleanpunaisen fleeceaamutakkini äidikseen ja pumputteli sitä aina tilaisuuden tullen.


Vanhemmiten - tultuaan lauman johtajaksi - Leevi omaksui Rasmuksen tavan nurista ii-öö-nää-ii-öö silloin kun kammattiin tai leikattiin kynsiä. (kuulostaa epävireiseltä sähkökitaralta; sanoin aina että soitetaas vähän kissaa)

Rasmus lähti kymmenen vuotta sitten, Leevi oli monta vuotta aivan pallo hukassa. Totaalisen pölhöstä ja arasta luonteestaan huolimatta Rasmus oli ilmeisesti ollut lauman kiistaton johtaja. Leevi venyi täyteen mittaansa vasta pikkukisun tultua kuvioihin viitisen vuotta sitten. Vasta silloin Leevi valtasi paikkansa sohvalta ja sängystä.

Rasmus oli aivan kahjo. Jos rapsutteli tai koputteli pöytää jonka päällä Rasmus istui, se ei kertakaikkiaan voinut tajuta mistä ääni tulee. Se yritti aina kaivautua pöydän läpi tai sitten se väänsi tassunsa merkilliselle venkuralle.
Pikkukisu tajuaa heti, että sitä älytetään - se nappaa käsivarresta kiinni.

Mietin, voiko kissoilla olla kulttuuria. Meidän kaikki kissamme ovat johdonmukaisesti pelänneet rullalta uloskelattavia asioita. Leivinpaperia esimerkiksi.

Hauskoja otuksia, ei siitä mihinkään pääse.
Ja raivostuttavia.
Työläitä.
Huvittavia.
Naurattavia.

*
En oikeastaan osaa surra.
Mutta kaipaan ihan mielettömästi.






torstai 6. helmikuuta 2014

hehkutusta ja muuta

reilu viikko hiihtoloman alkuun.

Hehkutan, sillä en muista viettäneeni hiihtolomaa koko säälittävänmittaisen työurini aikana. (kuka hiivatti muuten on Työ-Uri ja miksi häntä pitää pidentää? Gellerin Urin kyllä tiedän, hän pistää lusikoita solmuun.)
Hehkutan lomaa silti *hehk*.
Vaikka sitten en olekaan siellä missä hraH (viini- ja oliiviöljytuotantokonferenssissa tai jotain) vaan enimmäkseen kotona ja pienen hetken eteläisessä Helsingissä.

Loma on erityisen mukava koska
a. en ole yhtään uupunut tai loppuunpalanut, vaan suhteellisen hyvällä tuulella
b. on mahtavaa kun tähän kohtaan talvea/kevättä tulee katkos, jota en edes osannut odottaa, vaan olin valmistautunut puskemaan hullun raivolla kesään asti
c. ei tarvitse sumplia nuorison ohjelmaa vaan saan komennella niitä ihan korkeimman omasuisesti ahkeroimaan eivätkä saa lusmuilla nuo
d. meillä on odotettavissa mukava yhteinen juttu, vaikkakin sitten ilman sitä seuranpetturi HraH:ta. (kyllä niin paljon mieluummin olisin viini- ja oliiviöljytilalla, kaiken rehellisyyden nimissä. Joko hraH:lla tai ilman.)
ja sitten vielä e) loman takia aloitin etuajassa yhden aika ison jokavuotisen työurakan, keksin sen tekemiseksi ovelan oikopolun, ja se on jo nyt valmis. Vähimmällä vaivalla ikinä. Jee.

*

Laiskamatous taloudessamme jatkuu.
Minä ja Isoveli uskaltauduimme jo tässä vaiheessa viikkoa valitsemaan toinen toisemme viikon työntekijöiksi, koska olemme ainoat, jotka emme vielä ole käyttäneet etuoikeuttamme luvalliseen luvattomaan poissaoloon.
HraH yritti äkistä jotain että hänellä oli alkuviikosta ihan oikeasti vapaata, mutta häntä ei kuunneltu. Kotona oli; ei töissä - siis lusmu.

Oikeasti molemmat tytöt ovat kalpeita ja tummasilmäisiä. Sieluuni sattuu katsoa heitä.
Pahinta on, että Pikkusiskolle lyhyen ajan sisään määrätty jo toinen antibioottikuuri ei toimi. Ei toiminut edellisellä kerralla, eikä toimi nyt. Millään muulla tavoin kuin aiheuttamalla hirveitä vatsanväänteitä.

*

Viikonloppu on repaleinen.
Isosisko lähtee treenileirille, Isoveljellä on omia harrastuskuvioitaan. Itse lähden sunnuntaina muutaman päivän työkeikalle (tekisi mieleni sanoa treenileirille, mutta en sano).
Haalin lapselle leirievästä ja mietin millaiset leirieväät mahdan itse tarvita.
Ei pitäisi mennä kauppaan nälissään, sillä ajattelin että tarvitsen suklaatia kokonaisen levyn ja karkkipusseja ja limua ja vissyä ja ja ja... (en syö suklaatia, en ainakaan kokonaista levyä; en syö karkkeja, ainakaan kokonaista pussia; voi ihmisen ahneutta!) No, onneksi maltoin olla ostamatta. Päätin että teen kaikessa rauhassa tarvelistan.

*

Törmäsin eilen opiskelukaveriin.
Noloa.
Tiesin että olen tavannut hänet jossain ja tiesin suunnilleen missä, mutta en kirveelläkään saanut hänen nimeään mieleeni. Hän tuli juttelemaan ja oli pakko kysyä hänen nimeään. En tunnistanut sittenkään. Hän osasi heti nimetä minun opiskelu-uraltani kiehtovia kohokohtia, minä muistin säälittävästi juuri ja juuri että olemme ehkä mahdollisesti joskus saattaneet istua samoilla luennoilla.
Noloa.
En vieläkään pysty muistamaan että minulla olisi ollut senniminen opiskelukaveri.
Todella noloa.

Ja kauhistun joka kerta kun näen  opiskelu- tai koulukavereita.
Mitä ihmettä meille oikein on tapahtunut?
Missä ihmeen välissä olemme alkaneet näyttää omilta vanhemmiltamme?
Grr.




keskiviikko 5. helmikuuta 2014

mietteissä

Päivä päivältä tykkään enemmän ja enemmän tästä biisistä.
Tai tykkään ja tykkään, se on suhteellista, mutta tämä biisi pistää miettimään.
Onko ihan oikeasti meidän maailmamme noin kova?
Tai vielä enemmän: onko tämä se naiskuva - ihmiskuva - johon meidän lapsemme tällä hetkellä kasvavat: onko meidän naisihanteemme kaikki muut häikäilemättömästi alleen tallova gettopissis?

Olen viime päivinä katsellut kasvavia kaunokaisiani, pieniä tyttöjäni, ihmetellen ja pohdiskellen - naiseutta tai tyttönä ja naisena olemista.
Mitä heille toivon?

Turvallisuutta. Tämän päivän maailma tuntuu pelottavalta - oman koskemattomuuden säilyttäminen ja omien rajojen turvaaminen tuntuu hyvin häilyvältä.
Voimaa, rohkeutta, uskallusta - koska niitä tarvitaan itsensä toteuttamiseen. Suoraselkäisyyttä seistä omien valintojensa takana.

Kunpa osaisin pukea sanoiksi sen, mitä tuo kappale herättää - ylipäätään niitä ajatuksia joita olen viime päivinä pyöritellyt...
Jotenkin - elämä on kovin häikäilemätöntä. Taas ja jälleen kerran olen huomannut, että oikeiden ihmisten tunteminen painaa vaa'assa paljon enemmän kuin oikein toimiminen. Lähinnä niin, että oikein toimiminen, annettujen sääntöjen noudattaminen, on vasta puolet tarinasta - vielä täytyy tuntea oikeat tyypit ja olla sinutteluväleissä.
Se hämmentää.

Tavalla, jota en oikein osaa vielä sanallistaa, tämä liittyy sekä naiseuteen että ihmisyyteen ylipäätään.
Mietin, riittääkö se että osaa asiansa?
Riittääkö naiselle se että osaa asiansa?
Riittääkö ihmiselle se että osaa asiansa?
Vai täytyykö ihan oikeasti:
 "Reippaasti sanot nyt äidilles 
Ettet aio Edes ttu maistaa 
Ja leikit hiekkalaatikon keskellä johtajaa 
Opit siinä oikean asenteen 
Veljes ottakoon syyt niskoilleen"

...
..."siksi olkoon sydämesi nöyrä että se kuulisi veljiesi itkut"...

tiistai 4. helmikuuta 2014

irtipäästämisen vaikeudesta

yleinen ja yhtäläinen lorvikatarri eli laiskamato kiertää taloudessamme.
Eilen poti yksi, tänään toinen, kolmas varasi heti aamupalalla itselleen huomisen.
Vihoviimeistä, tuo ystävämme Miggreenin Jagge nimittäin - varsinkin kun se iskee keskenkasvuiseen nuorisoon. Ovat ne niin poloisia silloin.

*

Päässä lainehtii monenmoista.

Mietin pienten poloisten lasteni tulevia retkiä ja matkoja: pitäisi rynnistää pankkiin selvittelemään, voiko alaikäinen saada jonkinmoisen maksukortin itselleen. Reissuunlähtijöitä on tänä vuonna kaksin kappalein, ja kumpaisenkin matkakohteet ovat semmoisia, että olisi ihan hyvä, jos kaikki käyttövarat eivät olisi silkkana käteisenä.
Että jos vaikka tuhkapilvet valtaavat ilmanalan, niin eivät näänny nälkään nuo polot.

Irtipäästäminen on ihan käsittämättömän vaikeaa. Jotenkin sitä kuvittelee pystyvänsä ja kykenevänsä laskemaan lapsukaisensa maailmalle vielä sillä hetkellä kun arkistointikelpoisella kynällä nykäisee puumerkkinsä siihen sitovaan ilmoittautumiskaavakkeeseen.
Ja sitten tulee välittömästi katumapäälle ja stressaantuu että mitä kaikkea kauheaa niille tapahtuu. (nälkäännääntymys ja paloiteltuna jokeenheittyminen ovat rajoittuneen mielikuvitukseni lievintä antia; muista en rohkene edes kirjoittaa)
Joskus ajattelin että lähetän ne vaihto-oppilaiksi.
Kyllä varmana en lähetä.
Kotona pidän.

*

Ei niin yhtään selväjärkistä ajatusta päässä.
Tulevana viikonloppuna työkeikka. Pitäisi asennoitua.

maanantai 3. helmikuuta 2014

ne ovat isoja

kyllä en olisi jaksanut herätä. Niin olisi nukuttanut (kuka käski katsoa Montalbanoa, häh?)

Viikonloppuun mahtui taas kerran monenlaista.
Vähän kävin istumassa luennolla, enkä oikein tiedä olenko tyytyväinen vaiko tyytymätön. Olin saanut tutkimustyöhöni peräkaneetiksi hymynaaman. Tietysti kiva juttu, mutta jos se on osuuteni henkilökohtaisesta tutkimusohjauksesta...hmh? En tiedä.

Pikkukissa (5vee ja 7 kg!) on koko syksyn häiriökäyttäytynyt, pitkään olemme sen tohinoita jaksaneet ja lähtölaskua laskeneet. Nyt piti tehdä raskaita päätöksiä.
Vanha kissa päästetään pois, luultavasti hyvin pian.
Sen jälkeen katsotaan tokeneeko nuorempi kissa oikuistaan, vai onko senkin parempi jossain muualla.

*

Me huomasimme että lapset ovat jo ihan oikeasti isoja.
Kissa-asiasta pystyttiin käymään rationaalinen keskustelu.

Ja mikä vielä kummallisempaa: rankan opiskelurupeaman jälkeen sielussani kurmelsi opiskelijafiilis, ja kysyin hraH:lta että lähdetäänkö hetkeksi johonkin istumaan.
Haastoimme ystävät mukaan ja käväisimme hetken aikuisella porukalla iltaa istuksimassa.
Kukaan ei soittanut perään ja kaikki olivat tehneet sen mitä käskettiin, siinä järjestyksessä kuin määräys oli.
Pikkusisko tosin oli toteuttanut pitkäaikaisen haaveensa ja mennyt nukkumaan kaikki valot päällä.
(Tiedoksi ennen kuin kukaan ehtii soittaa lastensuojeluvalvojalle, niin olimme poissa kaksi tuntia, ja kotona vähän kymmenen jälkeen)

Kysyin aamulla että oliko ollut pelottavaa. Kaikki sanoivat ihan samaa: no höh, ei tietenkään.


Minun päässäni ne ovat viisi, viisi ja kolme.
(viisi on jotenkin valloittava ikä lapsessa! Ja kolme on vähän vaivalloinen)
Minun päässäni yksi pelkää hysteriaan asti pellejä ja kilpikonnia, yksi katoilee irrationaalisesti ja kaikkia niitä täytyy komentaa ja vahtia lakkaamatta.

Oikeasti ne ovat ihan valtavan paljon enemmän, niitä nauratti koko ajatus pelottavista kilpikonnista ("jooko äiti, voidaanko me ottaa meille kilpikonna, jooko") ja enimmäkseen ne tekevät kohtuullisella komentamisella ja hyvin vähäisellä vahtimisella sen mitä on pyydetty.

Minä ajattelin että minun pitäisi tuntea itseni onnellisemmaksi.
Vielä ja enemmän.