tiistai 30. lokakuuta 2012

roolikartta-angst


Koukkasin tänään verstaalle yhden koulun kautta jälleen kerran yhteen lapsen ja perheen kokonaisvaltaiseen terveystarkastukseen. Tämän koulun terkkari oli ällöttävän ylipirteä: "katsotaanpas nyt yhdessä tätä vanhemmuuden roolikarttaa, hmm, kylläpä onkin paljon tehtäviä meillä vanhemmilla. eiköstä niin?" Ja taas kerran sain yhden murkunkäsittelyoppaan: "siellä on keskiaukeamalla semmoisia sopimuksia ihan koko perheelle. niin."

Sanoin että kuulehan, näitä lapsia on kolmin kappalein ja minä olen tuon roolikartan nyt niin moneen kertaan tutkinut, että annetaan olla vain. Ja sitten sanoin että minulla on tässä kasvamassa fiksu ja kiva ja nätti tyttö, en ole erityisen huolissani hänestä.

Terkkarihan riemastui tyystin: "kuulitko miten äiti sinusta sanoi, eikö ole ihanaa" ja minulle sivuun: "hienoa! juuri noin sitä pitää lapselle puhua. Se tukee myönteistä itsetunnon kehittymistä."
aaargh.

Terkkari ehti myös kertoa, ettei hänellä ole yhtään laastaria kotona, ja näyttää pohjevenytyksen ja kysyä hienosti kiertäen että onko murrosiän säännöllisiä merkkejä näkyvissä ja hihittää aika monta kertaa ja näyttää että tuolla on tuommoiset minuuttijumppaohjeet. Niitä pitää tehdä ihan joka päivä. Niin.

Vietin ihan liian monta minuuttia samassa tilassa sen kyllitädin ja duracellpupun risteytyksen kanssa.

aargh.

En tunnustanut sitä, etten vieläkään ymmärrä, mikä on sen laminoidun ja niin ylen hienon vanhemmuuden roolikartan tavoite ja perimmäinen tarkoitus.
Pitäisikö siitä jotenkin oivaltaa jotain? Että jos en ole näihin päälle kolmeenkymmeneen äitityövuoteen oivaltanut, että ah! Rajojen asettaja! Nytkö sen sitten oivaltaisin, siinä kolmessatoista minuutissa jonka tuo perusteellinen tarkastus kestää?
En kyllä usko että oivaltuu pelkällä vilkaisulla.

Ja sitä paitsi, johan nuo nyt olisivat jo niin villaantuneet, ettei sitä yhdellä roolikartan vilkuilulla enää korjattaisi. Kyllä ihan oikeasti sitten jo tarttis tehdä jottan.

*huoks*

Eilinen aamu alkoi selittämällä edustuksellisen demokratian periaatteita kasvavalle nuorisolle. Kotiintultua päivä jatkui tietysti perinteisellä onkoläksyttehty-natkutuksella ja ruuanlaitolla ja kasvistensyönti-päsmätyksellä.
Päivä päättyi siihen kun selvitin ihmislapsen sikiämisen ja syntymisen merkillisiä olosuhteita.

Totesin illalla hraH:lle että ainoa mikä jäi päivästä puuttumaan oli vissiin iltahartaus, muuten tuli kyllä hoidettua vanhemmuuden kaikki aspektit.

Koska aamu on iltaa viisaampi, voin todeta että suoritin vanhemmuuttani eilen ihan koko roolikartan mukaan.
Niin olen lahjakas.

maanantai 29. lokakuuta 2012

maanantaina taas

arvatkaa, oliko viikonloppu
a) liian pitkä
b) sopiva
c) liian lyhyt?

Niinpä.

Olen pers.kohtaisessa kriisissä muutenkin, koska pääkopassani möyryää satajayksi ajatusta joita en ehdi riittävästi ajatella kun on niin paljon muuta.
Aamulla yritin bussissa mutta takanani istui kaksi niin kovaäänistä etelänaapurilaista, etten kuullut mitä ajattelin koska korvissani rääkkivät niin ylen toimeleaast nuo rysäbögsän kuluttajaikset.

Vaihtobussissa puolestaan oli kovin täyttä ja paljon teinejä joiden herkkää elämää oli epä keikauttanut. Tuskaa ei niinkään aiheuttanut se, että vanhemmat (nuo kurjat!) olivat takavarikoineet puhelimen, vaan se, missä järjestyksessä palautetulla puhelimella oli kavereille soiteltu. ("miksetsä soittanut mulle ensin?")
Mikään ei ole niin närkästynyt kuin syvän epän närkästyttämä viisitoistakesäinen tyttö. ("sun puhelin oli varattu"; "kyll mä tajuun, ettet sä haluu mulle soittaa"*niisk*)

Tunnustan kyllä itsekin aiheuttaneeni pahennusta linjaliikenteessä. Kertasin taannoin eräälle tuttavalle traumatisoivia remppa- ja muuttokauhukokemuksiamme, kun huomasin että seuraavassa penkkirivissä istuva täti-ihminen oli joutunut jonkinlaiseen sekavaan tunnetilaan.
Minkä minä sille voin, että jääkaappiliike kadotti kokonaisen jääkaapin? Minusta se on vieläkin ihan käsittämätöntä. Ihmettelen vieläkin sitä poloista, jolle on toimitettu se meidän kaksimetrinen kaappimme vaikka on tilannut jonkun leivänpaahtimen.
Kyllä minun mielestäni on vähän epähienoa salakuuntelijalta nauraa niin kovasti että meinaa pudota penkiltä.

*
Edustuksellisen demokratian selittäminen klo 6.38 on muuten aivan käsittämättömän vaikeaa.
"miks ei voida vaan kysyä ihmisiltä että mitä mieltä ne on?"

perjantai 26. lokakuuta 2012

kunnallispoliittinen toive

Mistäköhän tänään voisi natista?
Olen ihan muumitunnelmissa: tekisi mieleni mennä rouskuttamaan kuusenneulasia ja vetäytyä talviunille.

*

Setvin eilen työpäivän jälkeen kaikenmoisia asioita.
Ensin oli miinusmerkkinen lasku: minun piti saamani hyvitystä yhdestä remppaepäkohdasta. Laskun laittoivat mokomat, tosin siis miinusmerkkisenä. Huvitti, kun laskussa olivat ne tavalliset ukaasit: viivästyskorko niin-ja-niin-paljon ja uhkaus ulosotosta.
Noinkohan mahtaa olla: hyvityksen maksatus on nyt suunnilleen viikon myöhässä. Mahtavatko maksaa minulle viivästyskorkoa? Miten suhtatutuvat jos laitan ulosoton perään?

Toisena setvittelin Isoveljen kouluasioita.
Isoveli on nyt käynyt yläkouluaan pari kuukautta. Soitin opettajalle ja kyselin kelpo curlingvanhemman tavoin muutamasta mieltäni vaivanneesta asiasta ja oikein liikutuin siitä millaisin sanoin opettaja poikastani kuvasi.
Oli kuulemma jutellut muutamien Isoveljen opettajien kanssa ja saanut heiltä hyvää palautetta. ("akateemisesti suuntautunut" ja "sujuvasanainen" ja "laaja tietämys")
Kun poikanen vielä kotiutuessaan kertoi että rehtori oli häntä kehunut, olin melkein tyytyväisyyteeni ratketa.
Lähikoulussa kun tuntui usein siltä, että Isoveljen tapaiset tyypit jäävät touhukkaampien varjoon.
Sen myönsi Pikkusiskonkin ope - samasta lähikoulusta - sanoessaan, että nyt on ihanaa kun on pieni luokka ja ehtii eriyttämään opetusta myös niiden nopeammin oppivien kohdalla.

Hienoa ei niinkään ole se, että lasta kehutaan (vaikka se onkin!), vaan se, että nämä opettajat osoittavat tuntevansa ja tutustuvansa oppilaisiinsa. Isoveli on tullut kouluunsa oman alueen ulkopuolelta, ja hänet on jo nyt pantu merkille. Että tuossa koulussa oppilaat eivät ole vain harmaata rasittavaa murkkuikäisten massaa, jotka yritetään nopeasti työntää tunnelin toisesta päästä ulos. Se häkellyttää.
Johtuu varmaan siitä, että minulla oli opettajia, jotka eivät kolmenkaan vuoden jälkeen muistaneet oppilaiden nimiä: yhdellekin opettajalle olin koko kolmen vuoden rupeaman verran "sinä siinä". Ei muuten, mutta muita luokan tyttöjä hän puhutteli tyylikkäästi neiti sejase; minä en ollut edes neiti, - ei - olin enimmäkseen sinäsiinä, ja huonompina päivinä pelkästään trööh (+etusormella osoitus). Aargh.

Aivan erityisen fantsua on se, että Isoveljen koulun rehtorilla on aikaa ja halua kierrellä luokissa tapaamassa oppilaitaan. Juttelemassa.
Käsittämätöntä.
Ihmettelen sitä, kuinka välittömästi ja avoimesti tämän päivän oppilaat ja opiskelijat (ja ilmeisesti siis myös opettajat!) suhtautuvat toisiinsa.
Ehkä se tosiaan on nykypäivän kouluissa tapana - en tiedä.

Ja tästä kepeä kunnallispoliittinen kuluttajatoive: pienet koulut! Pienet luokat!
(Isosiskon koulu ja luokka ovat poliittisten säästötoimenpiteiden kohteena ja nykyisellään osa aivan valtavaa kouluyksikköä. Ei hyvä. Ero näihin kahteen pienempään kouluun on suorastaan käsinkosketeltava.)

*

Semmoistakin asiaa olen viime päivinä pohdiskellut kuin lakkorikkuruus.
Että jos tulee lakko ja työläinen menee tekemään niitä töitä joita se tavallisesti tekee, niin sitä pidetään rikkurina. Tai jos ulkomailta tulee tekijöitä tekemään sen hommia, jotka lakon takia jäisivät tekemättä, niin eräänsortin rikkuuruutta on sekin.
Paitsi yhdessä kohden rikkuri on sankari. Eikä se vissiin edes tehnyt niitä töitään kunnolla?


keskiviikko 24. lokakuuta 2012

syysmyrskyn jälkeen

Verstaalla on hiljaista.

*

Neljätoista vuotta sitten oli lauantaiaamu, kirpeä, viileä ja keltainen. Syysmyrsky oli läpi edellisen yön repinyt lehtiä puista kirkkaaksi matoksi puistoihin.
Kuulan jyhkeät sävelet saattoivat meidät matkamme alkuun.

Neljätoista vuotta sitten olimme sijoittaneet kahden pätkätyötutkijan pienet ja epävarmat ansiot vaatimattomiin, omannäköisiin juhliimme. Kakkua oli, ja karjalanpiirakoita; orastavan vanhemmuuden alkuviikoilla uskalsin maistella kuohujuomaa vain pienen lasillisen.

Tänään, neljätoista vuotta myöhemmin syödään hyvin - haetaanko torilta vähän patonkia? Jotain makeaa lapsille ainakin? Uskallanko mennä vanhempainvarttiin kuoharipullo laukussa?

Nämä vuodet ovat samanlaisia: on paljon pakollista suolapalaa, toisinaan makeaa kakkua ja joskus vähän poreilevaakin.

*

tiistai 23. lokakuuta 2012

Lapsen itkupotkuraivarit ravintolassa

...jepujee: tällä hakulausekkeella tänne on löydetty. Kieltäydyn tunnustamasta omakseni.
Minunko lapseni muka?
Itkupotkuraivarit?
Ehei, kyllä niin täytyy Jonkun Toisen lapsista olla kyse.
Minun lapseni istuvat puhtaina ja kammattuina rusetit päässä tai kaulassa ja sivistynees-älyllisesti keskustellen ja hienostuneita ruokia - kenties ostereita - maistellen aina kun ollaan ravintolassa.

Tai sitten ne valuvat pöydän alle kuin löysä räkä. Ja tilaavat pelkkiä ranskalaisia.

No, kun nyt olen tämmöinen kaikkien alojen asiantuntija, kasvatusguru ja tiesvaikkamitä, niin villisti veikkaisin että lapsen itkupotkuraivarit ravintolassa johtuvat kolmesta toisiinsa yhteennivoutuvasta syystä:
1. hirviömäinen nälkä
2. jännitys
3. käytökseen kohdistuvat liialliset odotukset ja vanhemman pinkeys

Olen torjunut valumaefektiä ja arvatenkin myös itkupotkuraivareita niissä ravintoloissa joiden interiööriin ei kuulu liukumäkeä ja piirrustuspaperia mm.

1. Maanisella keskustelulla ja opettavaisilla selvityksillä siitä, että kun tullaan ravintolaan, tullaan nauttimaan ja seurustelemaan. Silloin kun naperot olivat itkupotkuraivari-iässä, eivät keskustelut ravintolaolosuhteissa olleet kovinkaan innoittuneita, mutta nykyisessä ikäluokassa nuorisomme kykenee joltisenkin vuorovaikutteiseen seurusteluun ja ajoittain jopa intelligenttiin debattiin ainakin kotiruokapöydässä. Kaikenlaiset kiertokyselyt ympäri pöytää ovat oivia keskustelunavauksia, joihin myös aikuisseurue voi osallistua.

2. Avokeittiöllisissä ravintoloissa olemme käyneet katselemassa kokkityöskentelyä. Tähän kimmoke tuli kokkikummisedältä.

3. Leivän mutustelu torjuu nälkää ja lapsen annoksen voi pyytää tuomaan pöytään heti kun se on valmis. Tämä ei kyllä ole kovin sivistynyttä, mutta se toisaalta ehkäisee suurempaa epäsivistyneisyyttä.

4. Pitää valita viisaasti taistelunsa: ei voi vaatia että parivuotias istuu hievahtamattoman hiljaa. Pitää miettiä, millainen käytös on vielä hyväksyttävää. Syyslomalla lukemastani kirjasta Kuinka kasvattaa bebe opin, että pitää olla selvät raamit ja niiden sisällä vapaus. Varsin järkeenkäypää.

5. Takuuvarma Pikkusiskokikka: aina voi käydä vessassa. Itkupotkuraivari-ikäisenä Pikkusisko (joka ei muistaakseni juuri koskaan saanut itkupotkuraivareita) kanavoi yleisen levottomuutensa kehittämällä suunnilleen kaksitoista pissahätää kahdentoista minuutin odotusajaksi. (muisti on muuten kummallisen armelias. En muista yhtään itkupotkuraivaria. En viitsi lukea vanhaa blogiani...)

6. Itkupotkuraivaroivan kyllä kantaisin narikkaan ja rauhoittelisin siellä. Tai sitten taantuisin itse samalle tasolle. Valitettavasti.

Tällä hetkellä nuoriso on käytöstapojen suhteen omituisen vastaanottavaisessa iässä. Opastin taannoin että syöminen aloitetaan kun isäntä /emäntä nostaa haarukkansa. Siitä pitäen on kolme kirkasta silmäparia tuijottanut päivällisellä minun haarukkaani.

maanantai 22. lokakuuta 2012

syyslomaleuhkimus

Ja taas onkin aika leuhkia kaikella sillä mukavalla, mitä syyslomalla tapahtui.
Oli kyllä rentouttavaa, sunnuntai-iltaan asti.
Iltapuhteinani rakentelin marraskuun kalenterin *huokaus*.
Sen jälkeen, ilkeänä ja ikävänä ihmisenä ja ihan vain iltapuhteeksi, aloin esittää kohtuuttomia vaatimuksia kasvuikäisille lapsilleni ("vie puhtaat pyykkisi kaappiin" /"pakkaa koulureppusi /mene iltapesulle /syö iltapalaa"). Herkässä ja haavoittuvassa iässä oleva lapsilaumani oli sitä mieltä että heille "aina huudetaan" ja "an-teee-eeks, mä en voinu tietää että pitää vielä syödäkin!".
Perskohtaisesti olen sitä mieltä että niinkään paha ei ole dagen efter vaan natten före.

Ehdimme kuitenkin
käydä kaikessa rauhassa ruokaostoksilla
tavata pientä kummipoikaa ja syödä pizzaa
lojua aamuisin pitkään lukemassa
käydä poliisilaitoksella anelemassa maastapoistumislupia alaikäisille lapsillemme
teettää ylimääräisiä reikiä korviin
jahdata peuraa lähimetsässä (harmi, trangia jäi kotiin!) (itse asiassa emme omista trangiaa)
syödä aika hyvin

Poliisilaitoksen jonossa ihmettelin sitä, että on paljon helpompaa ja nopeampaa päästä sisälle Suomeen kuin ulos Suomesta. Oleskelulupajono eteni triplavauhtia passijonoon verrattuna.
Millaisessa valtiossa oikein elämme kun maastapoistuminen on niin työlästä?

Korvienrei'ittäjällä kävi juuri niin kuin olin arvellutkin. Liki parin vuoden soutamisen ja huopaamisen jälkeen Isosisko oli sitä mieltä että juuri nyt on oikea hetki.
Lävistäjä (taivaan kiitos, olimme lävistäjällä, emme missään koruliikkeessä!) teki työnsä ja olimme jo lähdössä kun Isosisko sanoi että vähän huono olo. Sain kopin viime tingassa.
Onneksi oli lepohuone ja lepotuoli ja kylmää vettä saatavilla.

Lämpimästi suosittelen myös sellaista vinkeää syyslomakokemusta joka seuraa kun ensin jonottaa passipoliisilaitoksella, sen jälkeen koppailee pyörtyileviä lapsiaan ja käy vielä kirjastossa, sitten tulee pahaa-aavistamattomana kotiin viettämään roskaruokapäivää ja siemaisee tyhjään vatsaan lasillisen punaviiniä.
Siitä tulee ihan mukava olo.
Ihan niin mukava olo ei seuraa siitä, kun sen alkuperäisen mukavan olon hurmoksessa päättää ryhtyä kotiparturiksi.
Vaikka jälkikasvu onkin tyytyväistä ja päällisin puolin kaikki näyttää hyvältä (Isosisko näyttää reippaalta ja vahvalta, Pikkusisko jenniferanistonilta) vielä seuraavanakin päivänä, jää kyllä sydämeen visusti sellainen epäilys että ihan varmasti jossain on jotain pielessä.

*
Ihanan paljon ehdin lukea: pari Montalbano-dekkaria ihan noin vain välipaloina; Pamela Druckermanin Kuinka kasvattaa bebe oli lomalukemisistani paras - yhden illan ja aamun urakka.
Kerrankin kasvatuskirja josta ei tullut huonoa omaatuntoa! Hyväntuulinen ja päällisin puolin omakohtaisen leppoisa, mutta kuitenkin monenmoista tutkimustyötä sisältävä vertailu eurooppalaisen ja amerikkalaisen kasvatuksen eroista.
Suosittelen!

Montalbanot olivat kirjoina parempia kuin telkkarisarjana: henkilöt olivat särmäkkäämpiä ja ruoka parempaa.

*
Sunnuntai-iltana pakenin täydellisen epäkypsästi lenkille ja ajattelin että edellisestä kerrasta on ihan liian pitkä aika.
Miksi tarpeellinen, lähes välttämätön ja joka tapauksessa suositeltava itsekkyys on niin pahuksen vaikeaa toteuttaa?

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

feimous rosettastone

vielä tämä yksi työaamu - lievää liiottelua alkaa jo olla tämä syysloman odottelu. Melkein lasken minuutteja. Ei tämä syksy nyt niin rankka ole ollut.

Kertasimme Isosiskon hissankokeeseen eilen. En muistanut mitä kaikkea olin unohtanut.

Haaveilen aina, että sitten joskus kun minulla on oikein rutkasti aikaa, piirrän sellaisen jättisuuren ja kerrostetun aikajanan, johon merkkaan kaikenlaisia tärkeitä juttuja niin että vihdoin alkaisin ymmärtää, mitä kaikkea maailmassa on ollut meneillään milloinkin.
Olen niin sivistymätön etten yhtään hahmota ajan kerrostuneisuutta.
Kun sanotaan että faarao, ajattelen että niitä sitten pokkuroi hankalassa sivuttaisasennossa pitkin ja poikin egyptilää mutta mitään muuta ei ollut koko maailmassa olemassakaan.
Vaikka kai tietysti oli. Oli jonkinlaista sivistystä ihan Euroopassakin jo. Kai. Luulisin ainakin.

Nyt olen taas päivittynyt ja tiedän että korkeakulttuurin tunnusmerkkejä ovat a) ammatit b) kirjoitustaito ja c) kyky valmistaa työkaluja metallista.
Isosisko kommentoi: "ihan pöhlää, ei isä osaa mitään työkaluja tehdä! Ei se oo korkeakulttuurinen"

Sen lisäksi muistan taas että kuningas Hammurabin lak(k)ikokokelman pykälät koskivat a) kaupankäyntiä b) perhe-elämää c) lääkäreitä ja d) mitäsenyttaasolikaan.
Viisas lapseni kysyi että kuka niitä lakeja sitten toteutti? Ja myös että jos lääkäriä kohdeltiin silmä silmästä -periaatteella, mitä tapahtui, jos iski joku kulkutauti? Eihän sitten jäänyt enää jäljelle kuin poloinen Hammurabi itse.

Tiedän nyt myös että Champollion pyörtyi keksittyään Rosettan kiven ratkaisun ja että Sirius-tähden ansiosta meillä on 365 päivän mittainen vuosi.

Ihan kuin hetkittäin takerruttaisiin lillukanvarsiin - yhtään ei Rosettan kohdalla kerrottu, mistä se löytyi, miksi siihen oli kirjoitettu niin monella kielellä, kuka sen oli tehnyt, eikä edes selitetty sitä, mitä hyötyä tästä monikielisestä kivipaasista oli. Ei, kerrottiin että arvoituksen ratkaistuaan Jean pyörtyi ja oli tajuttomana viisi päivää.
Isosisko kysyi, että oliko se nainen vai mies?


Rosettan kivi pitää muuten sanoa että famous Rosetta stone.
Joskus aikaa sitten nuorina olimme hraH:n kanssa Lontoossa.
Nuoruuden lisäksi olimme lähestulkoon varattomia, joten vietimme melkoisen pitkiä ajanjaksoja maksuttomissa museoissa ja tutustuimme perinpohjaisesti famous Rosetta stoneen. Aika pitkälti siksi että mummyt olivat minusta himppasen verran ahistavia, ei oikein napannut siellä niiden kääröjen seassa pyöriä.

Olisikohan ollut joku juhlavuosi kun melkein mitä vain sai famous Rosetta stone matkamuistona?
Olisi kyllä niin siistiä kun nurkassa tönöttäisi famous Rosetta stone ja sitten siemailisi kello viiden teetä famous Rosetta stone teekannusta ja -mukeista ja laskisi mukit famous Rosetta stone mukialuselle. Katsoisi kellosta famous Rosetta stone aikaa ja pyyhkisi ahterinsa famous Rosetta stoneen.

Ihan oikeasti. Onneksi pystyn ulkoistamaan tiedolliset osiot hraHakkaraisen ekspertiisiin. Muuten lapset oppisivat vain toisaikaisia triviaaleja, niin kuin sen että museon rihkamakaupasta sai ostaa famous rosetta stone vessapaperia. Jee.

Isosisko kysyi myös, että miksi siinä kivessä on muinaiskreikkaa? Eikö tavallinen kreikka ole ihan riittävän vaikeaa?

tiistai 16. lokakuuta 2012

syyslomaa odotellessa

vielä tämä päivä ja huominen ja sitten - syysloma!
Odotan näitä muutamaa hassua päivää kuin joulua, itse asiassa pohdin juuri pitäisikö tehdä ensin lanttu- vaiko porkkanalaatikko.
Tässä alkusyksyssä on ollut paljon tapahtumia, joita varten on täytynyt tehdä järjestelyjä. Nyt odotan sitä, että saan tämänvertaisen tauontapaisen. Josko siinä olisi edes muutama etukäteen budjetoimaton hetkonen.
Tosin jo sillä lyhyellä kävelymatkalla kotoa bussipysäkille tänä aamuna:
"me voitais käydä mummilla ja isoisällä"
"totta, ei ollakaan käyty siellä pitkään aikaan"
"mamman luonakin täytyy käydä"
"ja murrin ja mofan"
"ai niin, sit tulee väpsiäinen kylään"
"olis kiva muuten mennä ravintolaan syömään"
"no ehkä."
"ja parturi, tolle pojalle täytyy varata parturiaika"
Tässä kohden Isoveli puuttuu keskusteluun ja toteaa, että ei muuten tarvi, hän pärjää ihan hyvin ilmankin.

No, onhan tuossakin jo tekemistä ihan riittävästi.

Silti aivan fantsua: pitkä viikonloppu edessä!

*
Kyllä meinasi olla vaikea valinta eilen illalla kun yhdellä kanavalla maailmaa pelasti jamesbondeliini, toisella kanavalla taas hötkyili Bruus ja sitten jossain oli vielä se alati hyväntuulinen kreikkalainen naimakauppa.
Onneksi meillä noudatetaan sitä ikiaikasta periaatetta josta puhuttiin pieni ikuisuus sitten viestinnän luennoilla: perinteisesti kaukosäädin on perheessä miehen hallussa. Sen nimi on patriarkaalinen diskurssi.
Patriarkaalisen diskurssin ansiosta näin välähdykset ihan kaikesta.

Piers on maailmanmiehenä kasinolla ja whoppaa! Yassas! hän tanssii zorbasta samalla kun Bruus kiipeää hissin katolle konekivääri hampaissaan.
Räjähdys! En ole ihan varma että oliko se Pakistanissa, Venäjällä vai lennonjohtotornissa. Kreikassa nyt ei kumminkaan. Bruus pudistelee itsestään pölyjä mutta James ei, hänen smokkinsa on rypytön. Ja taa-taat-ta-daa nyt mennäänkin jo naimisiin. Kaikilla kanavilla siemaillaan, james shaken-not-stirred, Bruussi vetää suoraan pullonsuusta ja yassas! Kreikassa otetaan napsut pohjanmaan kautta. (onko kreikassa pohjanmaa?)
Jotta taide-elämys olisi täydellinen, otan esiin iltalukemiseni. Siinä seikkaillaan jossain arabimaassa joskus kahdeksankytluvulla.

maanantai 15. lokakuuta 2012

kaksi tuntia

hyvä viikonloppu.

Pohdiskelin vanhemmuusaiheisen seminaarin jälkitunnelmissa monenmoista. Kovasti kolahti yhden puhujan heitto yleisölle: "miltä vanhempana tuntuu, kun koulujen alkaessa opet alkavat valittaa, että eivät jaksa? Kun toisaalla sanotaan että vanhemmat sekaantuvat liikaa ja toisaalla että vanhemmat eivät välitä?"

Juuri tuota rajanvetoa olen paljon pohtinut: missä menee raja liiallisen ja liian vähäisen välittämisen välillä?
Ja toista kautta: missä vaiheessa joku asia on niin iso, että siihen pitää saada yhteisöllistä tukea?
Voi olla että se minun kullannuppuni on kaikessa gaussin käyrän keskipisteisyydessään opettajalle helppo oppilas, jonka kohdalla vanhempainvartti voidaan olankohautuksella sivuuttaa - mutta voi silti olla, että hänelle itselleen (tai meille vanhemmille) joku juttu on niin iso Juttu että siihen toivoisi apua ja tukea ja kommentteja.
Että joku asia kotiympyröissä tai koulumaailmassa - vaikka onkin siinä normaalijakauman keskipisteessä - on silti niin iso juttu juuri sille perheelle ja lapselle. Saatteko ajatuksesta kiinni?
Jos tällaiseen juttuun, jonka ehkä itsekin hahmotan melko pieneksi, pyydän apua, niin olenko silloin curlingharja kädessä moppaamassa lapseni koulutietä? Onko meidän systeemissämme rahkeita yksilöllisesti huomioida kaikki?

Ja sitten pohdin toista kysymystä. Asiantuntija A sanoo, että kaikki sähköiset neliskanttiset laitteet ovat haitallisia: kiellettävä tai voimakkaasti rajoitettava. Asiantuntija B sanoo, että tämän päivän lapset tarvitsevat medialukutaitoa, pari tuntia päivässä pitäisi sitä opetella. Asiantuntija C huomauttaa että kielenoppimisen kannalta suotuisaa olisi tönöttää pari tuntia päivässä ruudun edessä. D toteaa että liian vähän liikutaan, ainakin pari tuntia päivässä pitäisi liikkua. E muistuttaa että ainakin kaksi tuntia pitäisi keskustella lapsen kanssa. F muistuttaa että ohjattu harrastustoiminta kanavoi lapsen luovuutta ja siihen on hyvä varata pari tuntia päivässä. Puhumattakaan siitä mitä toteaa asiantuntija G: ystäväpiirille ja vapaalle leikille pitäisi varata (yllätys-yllätys) kaksi tuntia joka päivä. Koulutöillekin pitäisi omistaa kaksi tuntia päivässä.

Palikkamatikalla - kun oletetaan että lapsi nukkuu suositusten mukaiset kymmenkunta tuntia - taisivat päivästä juuri loppua tunnit.
Ainoa ratkaisu ilmeisesti on - jos haluan lapsestani tasapainoisen kilpailuyhteiskunnan jäsenen - on yhtaikaa rajoittaa hänen ruutuaikaansa ja sitä hänelle ohjatusti lapsryhmässä yhdessä leikkien ja vierailla kielillä keskustellen ja samaan aikaan pururadalla hölkötellen ja viulua vinkautellen tarjota.
Pahus, vieläkin taisivat jäädä läksyt tekemättä ja vapaa leikki leikkimättä. Eikä syömäänkään ehditty.
Mitä tapahtui terveelle järjelle?
Ja mistä hiivatista tuli tuo ihan kaikkea kaksi tuntia joka päivä?

*
Olen sitä mieltä että suurin loukkaus minkä vanhempi voi kasvattajalta varttikeskustelussa saada on: "mulla ei oikein ole mitään sanottavaa. kaikki on ihan hyvin"
Että lapsi on niin yhdentekevä tai huomaamaton, ettei hänestä ole mitään sanottavaa.
Jotain positiivista pitäisi olla ihan jokaisessa.

perjantai 12. lokakuuta 2012

sisäisen villapaidan kaipuu

perjantai!
perjantai!
Niin epää, näin viime yönä unta, että tänään on lauantai. Aamulla kun heräsin niin lällällää, eipäs ollutkaan. Piti laahautua töihin.
Tuli ahdistuskuristus.

Ja toinen ahdistuskuristus tuli kun katsoin yhden lapsen huoneeseen. Eipä paljoa lattiapintaa näkynyt.

Muutenkin sellainen olo, että enimmäkseen haluaisin kääriytyä johonkin lämpöiseen ja siemailla sisäistä villapaitaa ja sääliä itseäni.
Estyy vain mokoma itsesääli: väliin on kriisi jollain lapsukaisella, ja jos on lapsi kriisiintymättä, niin vähintäänkin kähveltää kisu aamutakkini enkä yhtään pääse kääriytymään. Säälin itseäni kun en ehdi itseäni sääliä.
Niin on säälittävää.
Syystylsyys.

*

Kauheasti ihmettelen semmoista juttua kuin muistisääntöjä.
Olen tässä vuoden mittaan lukenut parikin muistikirjaa ja niissä molemmissa on kerrottu se tekniikka jossa pitää ajatella jotain huonetta tai palatsia ja sitten sinne sijoitella niitä muistettavia asioita. Ja sitten on se tekniikka, jossa vaikka korttipakan korteille annetaan mielessä joku hätkähdyttävä kuva ja sitten muistellaan niitä johonkin tiettyyn järjestykseen. Että sikapossukiipeääpuuhunvelikultain kanssa ja se tarkoittaa sitten vaikka pataässä-ruutukakkonen-herttaysi. En ymmärrä. Paljon helpompaa on muistaa ihan vain pataässä-ruutukakkonen-herttaysi.
Se palatsijuttukin tuntuu ihan ylivoimaiselta. Tulee tuskanhiki jo pelkkää palatsia ajatellessa. Puhumattakaan että sinne pitäisi sijoitella jotain shampoopulloja tai vielä enempi, jonkun puheen osia.
Hätinä saan ajateltua yhden sinisen pylvään. Siihen loppuu se palatsi.

Mutta kysykää ihan mitä vaan: Euroopan suuret joet, (Ural-Volga-Don-Dnepr-Dnestr-Tonava-Po-Rhone-Loire-Seine-Rein-Elbe-Oder-Veiksel), vokaalit (aeiouyäö), latinan passiivin päätteet (or-ris-tur-mur-mini-ntur), Tuntemattoman viimeiset sanat ("aika velikultia") tai jotain.
Sen kun muistaa vaan, ei siinä palatseja tarvita. Semmoisista saan ihan hepulin, missä joku sana tarkoittaa jotain muuta juttua. Liian vaivalloista.

Työläännyttävää ajatella, että kaikki olisivat niin visuaalisia muistamisissaan. Minä muistan ennemminkin rytmeinä, vaikken muuten mikään kuulija tai kuuntelija olekaan. Muistan poljentoja.
Kuvamuistaminen olisi varmaan nopeampaa.
Kuvina muistan tapahtumia ja tunteita. En mitään listoja.

Ihmettelen kyllä miten joku (esim.hraH) voi pelata sokkoshakkia, minä en näe edes shakkilautaa, saati niitä nappuloita.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

ammatinvalinanohjausta

Tunnen itseni ihan ammatinvalinnanohjaajaksi.

Isoveli on jo vuosia tiennyt että hänestä tulee neurokirurgi.

Isosiskosta tulee kassantäti. Tai poliisi. Bussikuski. Nallepäiväkodin opettaja. Opettaja (alkuopetus; ei matikkaa!). Arkeologi. Opettaja. Hevostallin pitäjä Venäjälle. Sos-lapsikylä-äiti. Arkeologi. Paleontologi. Kuuluisa.

Pikkusiskosta tulee intiaani. Vaeltava metsäintiaani. Viulua soittava intiaani. Inuiitti. Nallesairaalan pitäjä. Eläinjotakin. Eläinlääkäri. Eläinhoitaja. Eläintenkouluttaja. Metsänvartija. Eläintenkouluttaja. Safariopas. Eläintenkouluttaja.

Tyttöjen vakikysymys (yleensä aamupalalla): "mitä pitää opiskella jos haluaa...."

Minä ihmettelen, että millä rahkeilla minä tätä ohjausta oikein annan?

Yläasteen opo oli patalaiska jonkun muun aineen opettaja, joka yleensä laittoi pyörimään ammatinvalintaohjausvideon: Kylmäkkö on kiva kaveri tai Poronhoidossa on Suomen tulevaisuus!
Yleissivistyksen kannalta tietous poronhoidosta on ilman muuta ihan hyödyllistä, mutta ammatinvalinnallisesti ehkä aavistuksen verran outo valinta: näillä leveyksillä poron voi nähdä vain matkustamalla eläintarhaan. Tai vaihtoehtoisesti tosikauas.
Mutta niin vain me etelän lapset yhteishakuja pohtiessamme tutustuimme aslakkiin jonka kohtalo porotokan omistajana oli sinetöity jo varhain, jolla oli oma korvamerkki ja joka osasi suopungata poron vaikka silmät ummessa, ja kas! tässä aslak harjoittelee torjumaan sorkkamähkää opiston oman eläinlääkärin ohjauksessa.("poronhoitoa voit opiskella Inariutsjoen kansanopistossa, laita yhteishaussa rasti kohtaan z, muut alat")

Ja onko nykyään edes olemassakaan kylmäköitä? Kai niilläkin on joku hämäävämpi nimitys, niin kuin kylmäteknologinen restonomi tai alku- ja jälkiruokaesivalmistelija restorantti amk.
Muistan että siinä videossa sillä kivalla kaverilla oli kokinhattu ja se meni kylmiöstä valitsemaan salaattitarpeita. Sitten se pilkkoi ammattitaitoisesti tomaatteja.
Mutta se olikin ennen kuin ruuanlaitosta tuli mediaseksikästä ja ennen kuin amuusbuus rantautui lasten kokkiohjelmiin.

Ai niin, oli meillä välillä sellaisia vierailijoitakin.
Kerran oli ihan oikea seksuaalivähemmistöön kuuluva tyyppi, joka - muistan tämän elävästi - oli saanut tuomion jostain semmoisesta kun alaikäisten kehottamisesta epäsiveelliseen sukupuolisuuteen tai jotain sinnepäin, ja sitten hän oli kuulemma rikoksenuusija ja sanoi, että ruvetkaa ihan rauhassa vaan seksuaalivähemmistöläisiksi jos siltä tuntuu.
No ei tuntunut, eikä se kai noin ammatinvalinnallisesti ole kovin kannattava ratkaisu sekään.
(jos kohta se toki muuten onkin ihan tärkeä kannanotto omaa elämää ajatellen)

Lukiossa opo katsoi kerran todistustani ja kysyi että meetsä lääkikseen vai oikikseen. Minä siihen, että tuo toimittajan ura ehkä kiinnostaisi ja opo sanoi, että siitä mulla ei olekaan mitään tietoa, mitäs jos etsisit itse.

Ammatinvalinnanohjauksellisesti minulle on herkässä murrosiässäni tarjottu neljää vaihtoehtoa: kylmäkköyttä, poronhoitajuutta, lääkäriyttä tai oikeusoppineisuutta.

Ja tätä taustaa vasten pitäisi sitten tietää, mitä kuuluu opiskella jos haluaa tulla intiaaniksi?
Ei kuulkaa ollut niin hienoja vaihtoehtoja minulla.

tiistai 9. lokakuuta 2012

ihan tavallinen maanantai

olin taas niin ylen pedakoomillisella tuulella: Isosisko laski murtolukulaskuja samalla kun laitoin ruokaa.
"tarviiko dinosaurustutkijat murtolukuja?"
Minähän riemastuin: piirsin paperille niiden tylsien piirakkaympröiden tilalle honkkeloita dinosauruksia "aina ei varmaan löydä kokonaista luurankoa, voi löytää pelkkiä osia" ja kas! jo tulivat matikan tehtävät laskettua: kolme kaksi kolmasosaa dinosaurusta miinus yksi yksi kolmasosa dinosaurus.
Lapsukainen on jo valinnut soveliaan universtaan jostain Kanadasta: "kai te sitten maksatte mun opinnot?"

Isoveli puolestaan halusi pohtia filosofisia: "jos niinku puhutaan että on elämisen arvoista elämää, niin onko sit semmoista että on vaan olemassa mutta ei ELÄ?" ja "jos ihan hirveä sarjamurhaaja tekee itsemurhan, niin onko se pyyteetön hyvä teko?"
Voi apua.

Minulla oli mielessäni vain se, että olisi aika elämisen arvoista, jos nyt saisin lösähtää sohvalle ja vaikka ihan pieneksi hetkeksi vain lakata murehtimasta kaikkea sitä mitä kuitenkin murehdin.
Ja että joku voisi tehdä vaikka lievästi pyyteellisen hyvän teon puolestani ja vaihtaa kissanhiekat.

Myöhemmin illalla teimme työnjaon: HraH hoiteli filosofiat, minä kontaktoin Isoveljen kakkosjakson kirjat. ("hei tulkaa kattomaan, äiti on täällä taas lempityössään!")
Kissanhiekka hallinnoitiin yhteistyössä. Murehtimisesta päätettiin luopua toistaiseksi.
Ja sohvallekin ehdittiin lösähtää.

maanantai 8. lokakuuta 2012

kissojen yö

herään 23.57 bäm-mämiin. bäy-äy-äm-ämmääm. vääk. bäy-äyy.
Kompuroin halki pimeän kohti ääntä.
Leevi istuu kylpyhuoneessa suihkun alla ja tuijottaa seinää. Ja huutaa. bäy-äy. Ja hakkaa seinää.
Menemme yhdessä yöpalalle. Leevi rouskuttaa kissanraksuja, minä juon kulauksen vettä.
Menemme yhdessä takaisin nukkumaan. Leevi miettii, kiipeäisikö ihan viereen vai käpertyisikö jalkopäähän. Bäy-äy vielä kerran.

Pikkukisuun iskee yöllinen kakkahepuli. Ensin pitää kaivaa kuoppa, suunnilleen kiinaan asti. Sitten pitää huutaa: vääk-setulee-setulee! Toimitusta seuraa luonnollisesti laukkati-laukkaa pitkin eteisen käytävää, ja yök, röntsät jäävät tietysti peräkarvoihin, pitää juosta vielä kovempaa. Ja sitten pitää peittää. kraaps-kraaps.

Leevi hermostuu mokomaan keskenkasvuiseen hepuliin. Takaisin kylppäriin huutamaan.
Menen hakemaan kissan uudestaan. Menemme uudestaan yöpalalle.
Ja nukkumaan.

Herään taas tunnin päästä. Leevi istuu taas kylpyhuoneessa. bäy-äy.
Missäköhän se luulee olevansa?
Käymme yöpalalla. Tällä kertaa riittää kun näytän keittiönovea.

Viideltä käymme jälleen yöpalalla. Kylpyhuoneen kautta, luonnollisesti.
Onkohan se eksyksissä uudessa kodissamme?

Tilitän aamulla yöllistä tuskaani. Kukaan muu ei ole kuullut mitään.
Lapset huomauttavat että Leevi haluaa aina istua vaatekaapeissakin.
Ehkä se etsii tietä Narniaan?
Tämä kylppärin seinäntuijottaminen ja hakkaaminen on aivan uusi ilmiö.

Ei se ainakaan enää mitään kuule.
Ei tule vaikka kutsutaan ja kolistellaan ruokakippoja. Viiru kyllä tulee, vähän samannäköisenä kuin mansikki lypsylle, vatsareppu reippaasti löllyen.
Leevi on pelkkää nahkaa, vaikka se syö koko ajan. Ja kyljistä ovat kuviot harmaantuneet, sen huomasin eilen.

Voiko kissa dementoitua?

perjantai 5. lokakuuta 2012

parisuhteellisuuksia 2

tänään Elisa on kirjoittanut kauniisti parisuhteista. Ja paljolti samoista syistä, kuin miksi niitä olen itse viime aikoina pohdiskellut.

Varsinkin pikkulapsiperheissä arki niin nopeasti kasvaa parisuhteeseen ja suhteen väliin: oma väsymys ja tyytymättömyys, riittämättömyys, elämäntilanteen iso muutos heijastuvat väistämättä myös toiseen osapuoleen. Juuri niissä vuosissa tarvitaan malttia. Ja niiden vuosien jälkeen aikaa ja halua katsoa ohi sen arkisen.

Tiedättekö sen, kun pesee ikkunoita?
Ei mitään kovin hehkeää hommaa, hidasta ja vähän työlästäkin joskus. Pitää availla monikerroksisia laseja, kiipeillä emännänjatkolle ja lutrata vesien kanssa, aina nekin valuvat kainaloihin. Ja sitä paitsi, lasi näyttää ihan hyvältä. Vähän sormenjälkiä ehkä. Ruskan värit näkyvät ikkunasta, lapset pelaavat pihalla, verhot ovat siististi.
Otat verhot alas, viet pesuun, kuivaat ja silität. Otat ikkunanpesuvälineet ja peset lasin. Yhtäkkiä se sama tuttu maisema näyttää paljon selkeämmältä ja kirkkaammalta. Verhot laskeutuvat vähän kauniimmin. Ei haittaa vaikka lasin nurkkiin jää vähän kuivaamisen jälkiä, ei tarvitse olla täydellinen.
Arkinen kuona on poissa ja värit ovat selkeämpiä.
Voihan sitä tehdä valinnan: en pese. En jaksa, en halua, jätän sen jonkun toisen tehtäväksi. Mutta pitäisikö, maksaisiko vaivan yrittää?

Ja aivan kuten ne iänikuiset laiharit, myös ikkunanpesut täytyy aina vain tehdä uudestaan ja uudestaan.
Arjessa - elämässä - on yhtäaikaa lohdullista ja turhauttavaa se, että aina on jaksettava aloittaa uudestaan. Tehtävä taas kerran se sama, minkä juuri eilen muistaa ihan varmasti tehneensä.

*

oikeasti halusin tietysti leuhkia sillä, että JO nyt, kolmen kuukauden asumisen jälkeen, sain pestyä Lintukodon sisäovien lasit. Isosiskon suosiollisella avustuksella.

torstai 4. lokakuuta 2012

gaudeamus!

En malttanut olla provosoitumatta rva Kepposen kirjoituksesta.
Kyllä kuulkaa meillä täällä kolmannella sektorilla on asiat hienosti!

Avokonttori on ehkä lievää liioittelua, mutta on hieno yhtenäinen postimerkin kokoinen työtila, johon juuri ja juuri mahtuu kolme ihmistä taiten istumaan, on tuulessaväräjävän vetoiset maisemaikkunat ja sisälämpötila nousee yleensä päivän mittaan yli kahdenkymmenen asteen. Ainakin niinä päivinä kun olemme kaikki toimistolla yhtaikaa.
On näköala juoppoputkaan.
On oma (sekainen) työpiste, oma kompuutteri ja lankaliittymä.
Kahvit firman piikkiin ja keksit myös. (harmillista, pähkinät joutuu ostamaan itse!)
Ja tänä aamuna kun tulin töihin, oli pöydälläni korkkaamaton ouzo-pullo.

*

Isoveli selitti eilen: "...sit me opeteltiin konjugaatioita..."
Oli tunnustettava että sisäinen kielitieteilijäni on täysin unohtanut mitä tarkoittaa konjugaatio.
"no, se on verbien taivuttamista. Kato. gaude-O, gaude-S, gaude-T..."
Kyyneleet tulvahtivat silmiini: "gaude-MUS, gaude-TIS, gaude-NT"
"osaathan sä äiti!" kannusti poikanen.

Alan ymmärtää niitä ihmisiä jotka ovat pohjattoman ylpeitä siitä, kun jälkikasvu seuraa vanhempiensa askelissa.
"gaudeamus igitur..." (iloitkaamme siis!)

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

motivaatio ja aunt Petunia

Kertasin Isosiskon kanssa englanninkokeisiin eilen.
Lapsi kieriskeli pitkin lattioita, välillä itkien, välillä nauraen ja oli hetkittäin täydellisen kyvytön muodostamaan lausetta minulla on kissa.
Kaivoin kirjanhyllyn alta mitä? eikö teillä säilytetä kirjoja hyllyn alla? englanninkielisen Harry Potterin, jota kerran yhdessä aloimme lukea.
Isosiskolla ei ollut mitään vaikeuksia muodostaa lauseita Harry Potterilla on musta tukka. Petunia-täti on luiseva ja pitkä. Eikä itse asiassa mitään muutakaan lausetta, jossa H.P. oli pääosassa, ja joita tempoilin hatustani mukalehteillen Potteria.
Hän venyi sankarillisesti jopa kysymyslauseeseen onko sinulla nimbus2000? Vaivattomasti. Siinä valossa kykenemättömyys ihmetellä onko sinulla kissaa on lähestulkoon käsittämätöntä.
Puhutaanko hetkinen motivaatiosta?
Muistutin taas kerran itselleni, että mielikuvituksen käyttö on sallittua. Pitäisi jaksaa ja ehtiä kieriskellä siellä lattioilla, laskea makaroneja ja kuulustella enkunsanoja Harry Potterista.

Isosisko on päättänyt ruveta isona arkeologiksi /paleontologiksi ("eihän siinä tarvita paljon matikkaa, eihän?"). Se on pitkäaikaisin hänen ammattihaaveistaan, jotka kattavat ammattien kirjon bussikuskista opettajaksi, hevostenkasvatuksesta Venäjällä (?) soslapsikylä-äitiyteen Ahvenanmaalla.

*

tiistai 2. lokakuuta 2012

lehmänläjä

Syksyn käynnistysviikot alkavat olla takana: neljä vanhempainiltaa, kaikkien mahdollisten luottamuselinten syyskauden järjestäytymiskokoukset, harrastusten aloittamiset ja muutama muu ylimääräistä järjestelyä vaatinut juttu. Edessä häämöttävät ihan tavalliset viikot, satunnaiset iltatyöt ja kokoukset.

Nykäisin alkuillasta pitkästä pitkästä aikaa lenkkarit jalkaan, virittelin laput korville ja annoin mennä.
Aloitin kompuroimalla ympäri pururadan ja jatkoin maantiejuoksuna: sillä tavalla lenkkiä voi helposti säätää, voi juosta pidemmästi tai lyhyemmästi, kääntyä risteyksestä vasemmalle tai oikealle vallitsevan tunnelman mukaan.
Mietin, mitä oikeastaan haluaisin harrastaa?
Huomasin että uinti ei tällä hetkellä kutsu, liian märkää ja kylmää.
Mikä olisi minulle se zen tai flow? Pajunsidonta? Kielikurssi? Laulu tai tanssi?
Muutaman opintokokonaisuuden suorittamista olen laiskasti pohtinut.
En keksinyt mitään, olen liian tyytyväinen elämääni. Saan zenini satunnaisesta lenkkeilystä.

***

*Myöhemmin samana iltana*

Ovikello soi. Tullaan tullaan. Käyttäisitte niitä avaimia.
Kirjastoreissultaan kotiutunut Isoveli seisoo leveästi virnistäen oven takana. Rekisteröin kosteudesta kiharalle vääntyneen tukan. Ja paketin pojan sylissä.

Kaksin käsin poika ojentaa eteeni valtavaa, paperiin käärittyä lehmänläjää. Tyytyväisenä.

Olet aivan liian iso tuomaan tommoisia kotiin. Olisit jättänyt sinne metsään vain. Mikä se edes on? lokki? Ainutlaatuisen ihana keppi? Mutakokkare? Voi hyvänen aika sentään, se on lehmänläjä!

Kato mitä mä sain! poikanen tuskin pysyy nahoissaan.
Huomaan että se, mikälie lehmänläjä, tuijottaa minua. Kissanraato?
Kato mitä naapurit anto meille! Savukalan! Se on tänään pyydystetty! Ja savustettu!
Poika työntää paketin syliini.

Lämpimän kostea tervainen nuotiontuoksu leviää eteiseen.

Haarukka, valtakunta haarukasta!
Raotan pakettia, ihan vähän vain. Maistiaisen verran. Työnnän haarukallisen kalaa Isoveljen suuhun ja katson kuinka pojan ilme leviää. Tarjoan kalaa Isosiskolle. Ja Pikkusiskolle. HraHakkarainen tulee saaliinjaolle hänkin. Kissat kiehäävät huumaantuneina ympäriinsä.
Onpa meillä upeat naapurit, toteaa poika.
Minä päätän hakea torilta parempaa perunaa. Ja ehkä vähän smetanaa kaupasta. Ihan pikkuisen vain. Ja sipulia.
Huomenna herkutellaan, lupaan lapsille.

Joka kerta kun avaan jääkaapin oven meillon metsässä nuotiopiiri.
Savun ja rasvan tuoksu on päätähuumaava.
Olen kuin pavlovin koira, kuolaan ja ajattelen haarukkaani koko loppuillan.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Taasko maanantai?

UPM on edelleen lomalla, verstaalla on hiljaista.

Olisin halunnut viikonloppuna mennä metsään, ottaa eväät mukaan ja istua Pääkallomäen huipulla.
hmh.
Tein kaikenlaista muuta.

Luin loppuun aika monta kirjaa.

Vein tytöt kaupungille suureen tyylimuutokseen. Isosisko olisi halunnut yöpukua muistuttavan haalarin, kieltäydyin ja sain kuulla olevani suoraan keskiajalta. Suurin toivein menimme reikäämään korvia, mutta reikääjällä olikin vapaapäivä. Kolusimme laukkukaupassa: tuo puihin kiipeilevä kaunokaiseni halusi liikkeen kalleimman nahkalaukun, totesin että en raskisi ostaa sitä edes itselleni. Olin taas keskiajalta.

Menin hraH:n makutuomariksi mattokauppaan, ostimme maton joka oli liian paksu. Matto sijoitettiin ihan toiseen paikkaan ja olikin siinä paljon parempi kuin alkuperäisen suunnitelman mukaisessa paikassa. Huomasimme, että nyt on mattojen aika.

Vietimme iltapäivän ystävien kanssa.

Jäi keskeneräinen olo.
Olisin halunnut lisää mattoja.
Pidemmän ajan ystävien kanssa.

*

Tulin kiukkuiseksi sairauspäiväuutisesta. Ihan järjettömän kiukkuiseksi. Siinäpä sitä työhyvinvointia kerrakseen.
Varsinkin tämän päivän perusterveydenhuoltoa ajatellen.
Pahimmillaan ollaan tilanteessa, jossa työpaikan terveyshuolto on järjestetty lain minimivaatimuksella, pienpalkkatyöntekijän pitäisi päästä terveyskeskukseen, jonne ei pääse ja hänen muutenkin pienestä palkastaan leikataan ylikireän työyhteisön aiheuttaman työuupumuksen takia leijonanosa.
Millaista työhyvinvointia se on?
Miten se pidentää työuria?

Lähituttavapiirissä näkyy ja kuuluu ihan liian monella tavalla ja tasolla lapsiperheiden väsyminen, työssäjaksamien ylipäätään, työelämän joustamattomuus ja se, miten kaukana yhteiskunnan tarjoamat tuet ja vaihtoehdot ovat siitä, mitä todellisuudessa tarvitaan.
Tarvitaan enemmän mahdollisuuksia tehdä todellisia valintoja.
Liittyvätpä ne sitten vanhustenhuoltoon, lasten kotona hoitamiseen tai työelämän järjestelyihin.
Ja meillä puhutaan hyvinvointiyhteiskunnasta.

*
Olen koko aamun yrittänyt keksiä jonkun iloisen ja voimaannuttavan ajatuksen.
Ehdotuksia vastaanotetaan!