ulalla

Viimeinen kouluviikko imee mehut vahvemmastakin vanhemmasta, saati sitten tällaisesta epäroganisoituneesta lusmuilijasta.

maanantai - kaksi normaalia koulupäivää, yhdellä ulkoliikunnallinen puuhapäivä.

tiistai - yhdellä retkipäivä, eväät ja poikkeusaikataulut, yhdellä liikuntatapahtuma ja siivousvuoro, yhdellä normaalipäivä. Yksi kävi tutustumassa uuteen kouluun.

keskiviikko - kaksi epänormaalin lyhyttä koulupäivää, yhdellä epänormaalin pitkä. Illalla kahdet kevätjuhlat, joista toisessa vanhempainyhdistyksen rientoja. Perspiroin kuumassa juhlasalissa kuin viimeistä päivää, kyynelehdin jonkin verran ja laukkasin lopun iltaa ylikierroksista ympyrää.

torstai - yhdellä retkipäivä ja eväät, yhdellä normaalit liikunnantunnit jonka päälle kevätjuhlaharjoitukset ja pelipäivä, yhdellä kirkko ja epänormaalin lyhyt koulupäivä

perjantai - yhdellä kirkko, yhdellä siivous- ja puuhapäivä, yhdellä kevätjuhla ja siivousvuoro

lauantai - yhdellä kirkko ja pitkä päivä, yhdellä pelkkä aamunavaus, yhdellä jotain siltä väliltä.

En totisesti tiedä, kuka on tulossa ja kuka menossa, mihin ja milloin.
Olen kirjoittanut kaikki aikataulut ainakin sataan kertaan ylös milloin minkäkin paperin nurkkaan. Aina onnistun kadottamaan sen tuoreimman päivityksen ja olen poliisina ohjaamassa laumaa väärään aikaan tai väärään paikkaan.

Pelkään lauantaita.
Ne kaikki kotiutuvat eri aikoihin, käyvät ylikierroksilla ja haluavat tehdä ihan kaikkea ihan heti.
Sen sijaan että voisimme mennä yhdessä hampparille ja tuhlailemaan, tai rannalle kahlailemaan tai kuntonyrkkeilemään tai oikeastaan ihan mitä tahansa, ne pitääkin saada ruotuun ja ruokittua ja suittua ja kammettua jonkun puolituntemattoman sukulaislapsen lakkiaisiin.

Olin ensin ajatellut, että kerään koko sarjan ja menemme varhaishamppariaterialle niissä juhlavermeissä.
Sitten tulin katsoneeksi niiden pöytätapoja muutaman sekunnin verran.
Ehkä puen ne ruokailun ajaksi sadetakkeihin tai jotain.

Tai ehkä en tarjoa niille ruokaa koko päivänä.

*
Haluaisin tehdä semmoisen lakialoitteen, että koulu päättyisi muilta kuin päättäviltä luokilta jo perjantaina.
Ei kyllä ole mikään vapaapäivä tämmöiselle työn raskaan raatajalle kun se yrittää lajitella lapsia ja tyynnytellä niitä edustusjuhlakuntoon.

ruokakriizi

Olen ihan suunnattoman käsittämättömän järjettömän kiitollinen siitä tosiasiasta että minun pieniä veropennosiani käytetään /on käytetty
a. julkiseen terveydenhuoltoon (meillä on Pikkusisko, jee!)
b. koulutusjärjestelmään (meillä on tutkinnot, jee!)
c. julkiseen liikenteeseen (pääsemme pois kotoa, jee!)
ja d. kouluruokailuun

Mihinkään muuhun niitä ei saa käyttää. (eikä niistä kyllä riitäkään)

Tällä hetkellä suurinta kiitollisuutta muassaan tuo kohta d. kouluruokailu.

Voi hyvät hyttyset miten tuo lauma syö.
Yhden lapsen tunnuslause tällä hetkellä on: "mulla on nälkä"
Toinen muotoilee saman: "mä voisin ottaa jotain pientä"
Ja kolmas puolestaan lähestyy aihetta tyylikkäämmin: "koska me oikein syödään?"

Pelkästään iltapalalla ne vetävät kevyesti kitusiinsa leivän tai ainakin puolet leivästä (tai puoli pellillistä sämpylöitä), sammiollisen jogurttia, muutaman desin mysliä ja/tai muroja (yleensä ja!), ehkä vähän banskua tai jotain muuta satunnaista hedelmää.
Puuroa jos on, tai mitä tahansa mitä on.

Ja tietysti ne kruunaavat jokaisen ateriansa PM:llä (Pieni Makea)
Arvatkaa montako pellillistä olen paistanut pikkuleipiä pelkästään tällä viikolla? Eivät ne pikkuleivät ikinä ehdi siihen kauniiseen purkkiin, mitä meillä ei ole. Ne syödään.

Tänä aamuna rakentelin omia työeväitäni ja Pikkusiskon retkipäiväeväitä.
Tajusin että pää hajoaisi, jos pitäisi joka ikinen päivä kehitellä kouluun eväät. (kiitoskiitoskiitos kouluruokailusta!)
Millä ihmeellä ne oikein ruokkisin?
Näin jo mielessäni kaksimetrisen rivin eväslaatikoita, joihin tunkisin aamu toisensa jälkeen kokonaisen leivän verran voileipiä, litratolkulla jogurttia ja pussikaupalla porkkanoita ja PM:iä. (jopa Isoveli, tuo herkkusuiden kruunaamaton kuningas arveli, ettei maapähkinävoileipä ihan riittäisi evääksi hänelle)
Tulisivatko ne edes täyteen niistä eväistä?

Sitten tulin ajatelleeksi jotain paljon pelottavampaa:
Tajusin että kohta ne ovat talon ruuissa ainakin kymmenen viikkoa.
Jääkaappimme kantokyky on yhden normaalin arkisen koulunkäyntiviikon verran. Sinne mahtuu kahdeksasta kymmeneen litraan maitoa, pari mehua ja jogurttipönikkää, viikon verran perunoita, porkkanoita ja muita kasvistarpeita, lihaksia ja sen semmoista.
Vähänkin enemmän ja se kaappi räjähtää.

Edelleen vielä pelottavampaa:
Talousbudjetti on mitoitettu normaalille koulunkäyntiarkiviikolle.

Ihan hirvittävän kammottavan pelottavaa:
Nuo ovat oikeasti todella pieniruokaisia.

Olin jo vähän huokaillut helpotuksesta kun kouluvuosi päättyy. Päästään joka-aamuisesta hutunkeitosta ja muusta.
Huttupuhetta ja toiveajattelua.
Nehän söisivät paketillisen muroja heti aamutuimaan. Ei riitä edes korotettu palkka eikä kesälomaraha.

Eksistentiaalikysymyksiä:
Onko koko maailmassa niin paljon ruokaa kuin ne kuluttavat?
Osaanko minä tehdä niin paljon erilaisia ruokia?
Osaako ylipäätään kukaan?

Eksistentiaaliratkaisuja:
Leipätaikinan määrä täytyy välittömästi tuplata ja maitopöniköitä saa juoksuttaa kaupasta alvariinsa.
PM:n kokoa pienennettävä.
Soppaa jatketaan toisena päivänä.
Keitetään velliä.

Pitäisi varmaan syöttää niille pesusieni tai joku muu täyttävä ja turpoava juttu.

*

ps.
sen lisäksi että maidon kulutus tuplaantuu, tuplaantuu myös poistopään huoltotarve.
Ostoslistalle:
vessapaperi.

viestinnän lait ovat totta!

hiljaiseloa.

En oikein tiedä, mistä natisisin tai avautuisin tai mitään.
Työ - no jaa.
Koti - enpä tiedä.
Vapaa-aika - hmh.

Muinaisella enkunopellamme oli tapana poimia koko liitutaulun täydeltä Reader's Digest. Eipä ollut kovin mukavaa jos oma hartaudella aineeseen sorvattu lause oli päätynyt sinne numeroksi yksi.

Ja näin kepoisella aasinsillalla - Valittuja Paloja viime päiviltä.

*
Pikkusiskolla on koulustressi: syksyllä uuteen kouluun.
Hän päätti vaihtaa nimeä, koska hänen kolmas nimensä on niin villi ja hyvä. Jotenkin parempi kuin virallinen kutsumanimi.
Mutta pahus vieköön, julma äiti oli jo ehtinyt ilmoittaa uuteen kouluun sen virallisen kutsumanimen.
Lisästressi: "milloin sä sit kerrot sille opelle että mun nimi oikeesti on ....?"
Kävimme tapaamassa tulevaa opea.
Pikkusisko päättikin ettei vaihda nimeä.
Sen sijaan hän vaihtaa koululaukkua.

Jee.

Tulee mieleen se muinoinen mainosslogan: image is everything.

*

Isoveli on alkanut osoittaa huolestuttavan terveitä murkunmerkkejä.
Saan nykyään vastaukseksi näääfst melkein kaikkeen.
Olen koiramaisen kiitollinen jokaisesta joosta ja jopa ehkästä.

En mitenkään suurella ilolla odota murkkuvuosia - niitähän riittää tässä laumassa lähes keskeytyksettä ja pitkään.
Mutta on ihana huomata, että ne ovat oikeasti vielä murkkuikää lähestyvinäkin aika pieniä ja omalla tavallaan suloisia (joskin hiuksianostattavan raivostuttavia).
Ilmeisesti minulla on jokin syvä sisäinen trauma varhaisteini-ikäisistä pojista ja pissistytöistä.
On suunnattoman helpottavaa huomata, että itse onkin arvovaltainen (komentelevainen) aikuinen eikä mikään säälittävä teininörtti hakemassa hyväksyntää.
Hah, siitäs saavat!

*

Kävimme eilen kirjastolla.
Tai siis, huijasin tytöt kirjastolle sillä varjolla että sen jälkeen pääsee shoppailemaan.
No, venyihän se kirjastonotkuntakin.
Löysimme Isoveljen kanssa kiehtovia kirjoja.
Reppu tuli täyteen.

Jatkoimme tyttöjen kanssa shoppailemaan.
Sain kuulla olevani kivikaudelta (en suostunut ostamaan sellaisia kankut paljastavia minishortseja) ja lisäksi jääkaudelta (en suostunut ostamaan napapaitoja; eivät ne kyllä niitä oikeasti halunnetkaan. Kunhan testasivat)
Omaa syytäni tietysti. Olen kertonut, että elin lapsuuteni maailmassa, jossa värejä ei oltu keksitty, synnyin evakkoponin selässä paetessamme hakkapeliittoja ja että jääkauden jälkeen vähän helpotti kun ei enää palellut niin paljoa. Lemmikkidinosaurukseni Pupuliini (T.Rex) oli vaaleanpunapilkullinen.
(Isoveli veti porkkanat nenään tässä vaiheessa tarinaa. Ei pitäisi kiihdyttää itseään nollasta sataan ruokapöydässä)

Eikun se shoppailu.

Monituiset vuoteni yliopistolla opettivat minulle kaikenlaista hyödyllistä, mm. Wiion viestinnän lain nro 1 ("viestintä epäonnistuu aina")
Se on muuten pelottavan totta.

Tytöt kiersivät ainakin sata kauppaa ja näpelöivät kaikenmoisia ihanuuksia ja tuli runsaudenpula.
Minä ehdotin, että josko sitten viimesenä koulupäivänä palkitsisivat itsensä hyvin tehdystä koulutyöstä, että josko vaikka siihen asti kypsyttelisivät ihanuusajatuksiaan.
Loistava idea! Tyttöjen mielestä siis.

Pikkusisko eilen: "no sit mä haluan rullalaudan. Äiti, kai se voi maksaa sata euroa? Mä niin haluan rullalaudan"
Siis mitä? Missä välissä minä ostan itselleni turhan korusetin (3,95) muuttui äiti ostaa minulle rullalaudaksi (99,95)?
Ja mikä ihmeen rullalauta?

Pikkusisko tänään: "miten sä aiot saada mut lauantaina kaupunkiin?"
"??"
"no sitä lahjaa varten, että mennään sinne kirjakauppaan ja sä ostat mulle sen topmodelin"
Isosisko: "niin ja koska sä sanot, paljonko siihen nyt on rahaa käytettävissä?"
"???"

Ilmeisesti olen huomaamattani lupautunut rahoittamaan huomattavaa shoppailukierrosta kannustimena hyvin suoritetusta koulutyöstä.
En kyllä ymmärrä missä välissä.
Ja mihin se rullalauta nyt katosi?


**
ps1.
Missä blogissa mahtoi olla aivan ihanainen idea kakkuvuokien käyttämisestä pihakiveyksen rakentamisessa?
Muistan ihan varmasti nähneeni sellaisen jossain?
Voisiko joku tunnustaa - lupasin vinkata tästä yhdelle tuttavalle, joka pähkäilee pihasuunnitelmiaan!

ps2.
kesäruokakriisi.
Tuo lauma syö meidät vararikkoon.
Tästä aiheestahan minun piti kirjoittamani, eikä mistään muusta.

opiskeludilemma ja muita angsteja

Lähijakso lähestyy, huomenissa ja perjantaina pääkaupunkiin.
Tällä lähijaksolla esitellään kehittämistöiden aiheet.
Arvatkaa vain, kuka on viimeinen esiintyjä?
Jee.
Inhoan aikasyöppöjä. Inhoan kahvi- ja tupakkataukoja. Inhoan facebookissa roikkuvia.
Ja sen lisäksi inhoan ihan kaiken varalta teorioita, menetelmiä, metodeja ja taustamateriaaleja.

Näistä lähtökohdista on muuten tosi hyvä idea ruveta haaveilemaan lisästä opiskelusta.
Haaveilin silti.
Jee.
(hraH ehti jo haaveilla minulle uuden ammatinkin, jee sillekin. Minä sanoin että taidan ruveta postinkantajaksi. HraH kannattaa valtion monopoliliikkeen myyjää. hmh.)

*
Tiedättekö mikä tuottaa ihan suunnatonta tyydytystä? (no hyi teitä! tarkoitin henkistä)
Kun löytää virheen oppikirjavalmistajien koemateriaalista.
Silloin voi heittäytyä oikein kelpo curlingvanhemmaksi että kylläpä on ihan hirvittävän kammottavan kamalaa tämmöinen huolimattomuus. Ja että melkein meni pilalle lapseni loistava tulevaisuus, mutta huh-huh, onneksi olin tarkkana kuin pieni porkkana.

Lapselle sillä taisi olla enemmän merkitystä: vika ei ollut omassa ymmärryksessä, vaan siinä, ettei tehtävästä kertakaikkiaan voinut saada oikeaa vastausta.
Kumma ettei ope ole sitä itse huomannut.

Tosin nyt epäilen omaa ymmärrystäni. Ehkä olen ihan samalla tavalla ymmärtämätön kuin lapseni, ja kaikki muut (ne jotka saivat kympin) ovat paljon fiksumpia.
Ehkä siinä tehtävässä olikin joku kompa tai jotain.
Tietysti kaikki muut ovat fiksumpia. Ja nyt ope nauraa salaa partaansa opehuoneessa, että eipä ole omena puusta kauas pudonnut.
Höh.

*

Tällä hetkellä parasta lähestyvässä lähijaksossa on se, että voin matkalla ottaa torkut, jos sattuu väsyttämään.

iltalenkillä

Potku- ja pyörälenksalla eilen Pikkusiskon kanssa.
Pikkusiskon pyöräilyvauhti sopi potkutteluuni täsmälleen: ei liian kovaa, ei liian hidasta.




Istuin aivan rannassa. "äiti, sun pitää nauttia elämästä!" (*)
Katselin kuinka satunnaiset aallot taittuivat.
Paras hetki.
Kun laiska maininki taittuu rantavedessä vaahdoksi.
Tai kun raivoisa hellittämätön meri paiskoo itseään yhä uudestaan ja uudestaan.
Se kuinka valo kulkee läpi taittuvan aallon.
Ja rantavedessä solisevien pyöreiden kivien ääni.





(*)Pikkusiskon näkemyksen mukaan elämästä nauttiminen tarkoitti hyytävässä rantavedessä kahlailua, mieluiten puolikelteisillään. Mahdollisesti myös kivien heittelyä, varpaiden kaivamista rantahiekkaan ja kaihoisia katseita kohti avantouimareita. ("koska mä mahdan heittää talviturkin?")
Omat näkemykseni elämästä nauttimisesta olivat lievästi tästä poikkeavia. Paitsi kivien heittelyä.
Heittelimme.
*tsup*
Pohdimme että rannalla voisi käydä vaikka joka ilta.

*
Tajusin illalla että kahden viikon päästä nuoriso on jo lomalaitumilla. Ei muuten mutta tuo ruokahuoltopuoli. Täytyy taas orientoitua saaveihin, sammiollisiin ja isoihin kasoihin.


viikonlopun jäljiltä

Lauantaikriisi

Lauantai näytti ensin todella heikolta tuotokselta, kertakaikkiselta maanantaimallilta. Minulla oli plään, joka ei yhtään lähtenyt toteutumaan.
Siihen kuului siivousta ja leipomista ja kahvikutsupusaamista noin yleisesti. Jonkin verran ärtsyä ja karjua väistämättä. Ei yhtään omaa aikaa tai ajatusta.

Sehän plään keikahti nurin ja niskoin heti aamusta, kun Pikkusisko havaitsi vakavan puutteen kesäkenkävalikoimassaan: ei yhtään kelvollisia kesäkenkiä. Samaan aikaan hraH havaitsi puutteen kirjastoon palautettavien kirjojen joukossa: ei yhtään palautettua kirjaa.
Eipä muuta kuin plään uusiksi.
HraH:n kirjastosinnin olisin ehkä pystynyt vielä torppaamaan, mutta Pikkusiskon kenkäsinni on jotain ylitsepääsemätöntä.
Niinpä sitten roikuimme kruksikaupan ovessa heti aamutuimaan.

Mutta ah! Ja Voi! Pikkusiskon talven aikana kasvanut kavio ei sopinut yhteenkään kruksiin.
Paitsi ehkä johonkin todella ällöttävään vaaleanpunaiseen hörselökruksiin, jota ei kannattanut hänelle edes ehdottaa. Ja ah! ja Voi! Sain raivohulluuskohtauksen liikkeessä silmittömästi pauhaavasta jynkkäjynkkämusiikista ja sopimattomista kengistä.

Kenkähätätilanne oli kertakaikkisesti leviämässä käsiin (vaiko jalkoihin?) ja näin jo raivoisassa mielessäni sen tuhannen kenkäkaupan kierroksen jonka kurimukseen olin väistämättä ajautumassa. Suunnilleen näillä kohden oli hraH hoitanut kirjastosinninsä järjestykseen ja johdatti akuutisti kriisiytyneestä kenkähätätilanteesta kärsivän Pikkusiskon sekä sisäisesti raivohöyryävän vaimonsa maltillisesti urheiluliikkeeseen.
Kolmella kengänsovittamalla Pikkusiskolla oli tossut - ei kruksit - mutta tossut.

Viisitoista minuuttia lisää, ja ostoskorissa oli saippua, leivontasuklaata ja pakastevadelmia. Vielä viisi minuuttia ja hraH ja Pikkusisko olivat bussissa ja minä kirjastolla plaraamassa kalenteriani. (kas kummaa, raivohöyrylle löytyi joku selitys!)
Puoli tuntia lisää ja höyrysin pyöräilyn jäljiltä kotiin.

Isoveli oli urakoinut aterian, Isosisko oli siistinyt paikkoja ja pesukone oli lopettanut aamupyykkäyksen.
Istuin valmiiseen pöytään ja päivän suunta muuttui ratkaisevasti paremmaksi.
Yhteisellä lounaalla totesimme, että perheidyllistämme puuttuu vain punaruudullinen pöytäliina ja iso lasipurkki täynnä pikkuleipiä.

Saimme Isosiskon synttärikahvit järjestykseen, raivohulluus hellitti ja päivästä tuli oikeastaan ihan hyvä.
Mitä nyt Pikkusiskolla oli tietysti koko ajan kauhea kiire ulos, koeajamaan uudet tossut.

Sunnuntain huiput
- korispeli vanhemmat vs. lapset
- yhteinen lenksa - minä potkutellen, hraH juosten
- pyörälenksa tyttöjen kanssa
- nokoset
- kesälomahaaveilu

Viikonlopun heikot
- Pikkusiskolle täytyy kuitenkin jossain välissä hankkia jonkinlaiset sandaalit (se ei halua)
- ja teepaitoja
- myös Isosiskolle.

nillin-nallin

Mikäköhän mahtaa ihmistä vaivata kun sitä aina vain sieppaa hatusta?

nilli1.
Tämä teksti ei keskity kauniisti vaan ihan tyhmästi keskelle. En halua kirjoittaa eteeristä proosarunoa. Haluan vain ärhennellä. Menee pilalle hyvä ärh.

nilli2.
toukokuu.
Yhdellä lapsella tänään retkipäivä koulussa ja retkipäivä ippessä. Toiseen eväät ja toiseen rahat. Toisella on tänään normaalipäivä koulussa mutta yllättävä harrastuksen päättäjäiseväsretki illalla. Kolmannella on retki päivällä koulussa.
Liikaa unohdettavaa.
Ihan liikaa.

nilli3.
toukokuu, osa2
liikaa synttäreitä. Synttärilamaannus.

nilli4.
synttärilamaannus, osa2
Lähipiiriin kuuluu ihan kiva ihminen. Se vaan on a)nirso, b)herkkusuu c)tyypin2 diabeetikko. Se ei syö mitään vihreää (pois siis salaatit ja viinirypäleet ja semmoiset), vain harvoja juustoja (hyvästi juustotarjottimet), sipsit ovat liian rasvaisia, kakku tekee surulliseksi ja-ja-ja.
Tarjotaanpa mitä vain, se näyttää onnettomalta ja murustaa sitä jotain pitkin ja poikin lautasta.
Kakkua tekis mieli, mutta ei voi. Ja mikään muu ei kelpaa. Tai tietysti kohteliaisuudesta kelpaa.
Ja minä tietysti kelpo miniänä (hups, paljastinpas!) yritän passata parasta pöytään.
Ärh, murr ja turh.
(normaaleilla ihmisillä on hankaluuksia anoppien kanssa. minulla apen appeen)

nilli5.
kehnot vitsit (ks. yllä)

nilli6.
ajan ja energianhukkaa nillittää.
höh sille



Voitokkuudet

voitokkuus1.
opettajien lahjat hommattu. Kerrankin ajoissa

voitokkuus2.
yhdellä lapsella vaihtuu ope. Se on vaihtoon tyytyväinen.

voitokkuus3.
palkka.
korjaantumassa.

voitokkuus4
opiskelut.
Jonkinlainen tutkimussuunnitelma polkaistu kasaan.
Aika hyvä.
Siinä on kaikenlaisia hienoja sanoja: "taustamateriaali"; "toimintaympäristön kartoitus"; "reflektio"; "teoria"; "menetelmä".
Suunnitelmassani on sisällysluettelo ja aikataulu ja substanssiakin on jo vähän raavittu kasaan.
Viittaan erilaisiin lakikohtiin ja kaikenlaisiin teemaohjelmiin ja auditointeihin.
Onnistun myös viittaamaan taustamateriaalissa itseeni ja säälittäviin saavutuksiini.
Vitsit että olen hyvä bluffaamaan.



työmatkan varrella

kuvei

Syntymäpäivä-kasvionkeruukävelyllä Isosiskon kanssa.
Isosisko sai synttärilahjakseen kameran. Ja minä syvään huokaisten ja kauhusta täristen formatoin suunnilleen miljoona kuvaa oman kamerani muistikortilta.

Nyt on uudet ja tuoreet aparaatit äidillä ja tyttärellä.

Tämän päivän lapset eivät kerää kasvioita; uusi kamera tuli heti opiskelukäyttöön kun etsimme kevään kerättäviä.
Hyvin on taas suunniteltu keruut, ei kuki mansikka, ei mustikka, eikä puolukka tässä vaiheessa vuotta. Kevät on niin myöhässä, että kielokin puskee vasta lehteä pintaan.

Mutta meillä oli mukavaa.
Ilma oli kaunis. Höpöttelimme.




metsäkeijun tukkaa?

keskiviikkoketutus ja opiskeluangst

Seurassamme jälleen kerran: keskiviikkoketutus.
Höystettynä täysin epätyypillisellä, jo useita viikkoja jatkuneella työnysväyksellä. Miten voi töissä olla niin paljon nysvättävää, ja ihan koko ajan? Aivan käsittämätöntä. Yhtään ei ehdi ajatella syvällisiä. Ei, nysv-nysv päivät täynnä.

Opiskelupuolellakin tökkii. Pitäsi tehdä se kehvatsun kehittämistyö, jota varten pitää olla kehvatsun kehittämissuunnitelma, jota varten pitää olla kehittämismenetelmä ja kehittämisteoria. Epäilemättä pitää olla myös metodi.
Ja visio, missio, strategia sekä fissio.
Kehvatsu sentään.
Suunnitelman pitää olla valmiina maanantaina.
Minulla on idea (visio?) ja sitä myötä myös päämäärä (missio?) sekä jonkinlainen yleinen hyväksyntä juuri tälle kehittämiskohteelle (tarve?) (hiivatti, nyt mentiin johonkin tarvehierarkiapöpelikköön!)
Mutta teoria puuttuu niin kertakaikkisesti. Ja se metodi.
Kehvatsun kehvatsu.

Opinnoissani opin, että on semmoinen metodi kuin hassut hatut. Siinä kuvitellaan että pannaan päähän hattu ja sitten mietitään se hattu päässä miten kehitetään.
Ajattelin taannoin herrakerhossa, että mitäköhän tapahtuisi, jos kohdassa 11 Kehittämistyö sanoisin, että nyt leikitään semmoisia hassuja hattua että saadaan nämä minun opiskeluideni teoriat ja metodit kohdilleen. Melkein vedin kokouspullat väärään kurkkuun pelkästä ajatuksesta.

Minä tiedän että opiskelukaverit työstävät kehittämistöinään strategioita ja laatukäsikirjoja ja mikälie-mallinnuksia ja niillä on ideariihiä, hassuja hattuja ja visiopäiviä (joissa tehdään muutakin kuin juodaan kaljaa).
Niillä on palaverejä, työnohjausta ja ilmeisesti myös ihmisiä, jotka lukevat strategioita, laatukäsikirjoja ja mikälie-mallinnuksia. Luultavasti ne ihmiset myös toimivat niiden strategioiden, laatukäsikirjojen ja mallinnusten mukaan.
Meillä on herrakerho.
Jossa sentään, useiden vuosien herkeämättömien ponnistelujen jälkeen ja joidenkin organisaatiomuutosten ansiosta (vaikka niitä ei kutsutakaan sillä nimellä) ei enää - onneksi - käsitellä kohdassa 13 Muut mahdolliset asiat herrakerholaisten kalansaaliita. (ja ei, en ole töissä urheilukalastusalalla. Enkä kalabisneksessä ylipäätään.)

Rehellisyyden nimissä täytyy myös sanoa, että hetkittäin saan näppylöitä noista opiskelukavereiden jutuista. Niillä voi olla hanke (ja strategia, laatukäsikirja ja palaveri), jonka sisällä on hanke (ja strategia ja laatukäsikirja ja palaveri), jonka ansioista on saatu aikaan hanke, jonka ansiosta on saatu aikaan jotain, mitä periaatteessa pitäisi yhteiskunnassamme tapahtua ihan vain naapuriavun nimissä ja ilman laatukäsikirjaa, strategiaa ja palavereja.

Hankepuolelta älyttömin juttu, minkä ikinä olen kuullut - ja tämä ei liity työhöni tai opiskeluihini mitenkään - yhteen paikkaan rakennettiin hanke, jonka sisällä oli hanke, jossa haettiin ihmisiä (ei vanhuksia, ihan tavallisia ihmisiä vaan) kodeista kirjastoon lukemaan lehtiä.
Kyllä niin menevät yhteiskunnan rahat hyvään käyttöön: maksetaan hankekoordinaattorin ja hanketyöntekijän palkkaa, että ne etsivät jonkun vapaaehtoisen maijamutikaisen soittamaan naapurin pertsan ovikelloa että mennäänpä pertsa tuonne lähikirjastolle lukemaan paikallislehtiä.
Koordinaattori on tehnyt laatukäsikirjan että mimmoisella kierteellä sitä pertsan ovikelloa pitää soittaa ja työntekijä on antanut koulutusta maijalle siitä oikeasta kierteestä ja kirjaston aukioloaikojen tarkistamisesta ja sitten ne naapurukset vaarustavat yhdessä sinne kirjastolle niitä lehtiä lukemaan.
Ihan käsittämättömän surullista.
Tai, onhan sillä työllistävä vaikutus.

kiintymättömyysvanhemmattomuus

verstaalla taas.
Aamulla tuntui siltä kuin olisin ollut poissa viikkotolkulla: ensin oli vapaa torstai, perjantaina kävin kyllä kompuutterin vieressä kääntymässä, mutta jatkoimme työhyvinvointia ylläpitävälle pizzatuokiolle herrain kanssa, ja sitten alkoikin jo viikonloppu.
Pikkusiskon kanssa vietettyjen, produktiivisten mutta jossain määrin sisäänkääntyneiden ja uuvuttavienkin päivien nöyrryttämänä tunnustan: ehkä on ihan hyvä että ihmisellä on verstas. Ehkä minussa ihan oikeasti ei ole kotiäitiainesta. Ehkä hajoaisi pää, jos vain kotona olisin.
Ja aivolama iskee nopeammin kuin salama.
Mutta jos joku sattuu kysymään, niin kyllä en tunnusta että olisin tuolla tavalla ajatellut.

Pohdin eilen satunnaisina aivolamattomina hetkinäni tuota kiintymysvanhemmuutta.
Ihan vain sen lukemani Äitikortin perusteella.
Koko termi ottaa päähän - kuten Äitikortissa niin laittamattomasti sanotaan - ikään kuin olisi olemassa myös kiintymättömyysvanhemmuutta.
Ja sitten yleisellä tasolla ottaa päähän se, että voiko sitä oikeasti valita miten lapsensa kasvattaa. Tutkia kirjan toisensa perään ja sieltä sitten valita että juupas, minäpä rupean kiintymysvanhemmaksi. Vaikka ei yhtään kiinnitytä, niin silti rupean, hampaat irvessä, ihan varmalla niin.

No jaa, hypellään yli moiset pikkumaiset urputukset. Eivät johda mihinkään ne.

Kiintymysvanhemmuuteen kuulemma kuuluu ainakin yksi turvallinen kiinteä hoitosuhde, täysimetys, perhepeti, kantoliinat, vaistovanhemmuus ja hetirakkaushurmio, sekä kotoilu.
(pitäisi varmaan kirjoittaa nämä kursiivilla ja isolla alkukirjaimella, kun ne ovat niin tärkeitä asioita)

Minä tulin äidiksi viime vuosituhannella.
Opettelin netin käyttöä kyllä yliopistolla, mutta tekstipohjaisena.
Sitten päätin moneksi vuodeksi että ihan tyhmää touhua koko juttu, ei mitään järkeä. Viime vuosituhannen loppuhetket ja aika pitkän pätkän uuden vuosituhannen alkua olen elänyt nettipimennossa.
Niin että se, mitä vanhemmuuteni alkutaipaleella olen oppinut, olen oppinut kanssaäideiltä IRL, kirjoista ja paperilehdistä.

Silloin ennen kun minusta tuli vanhempi, ajattelin että ainakaan en nuku samassa sängyssä vauvan kanssa, etten vaan kieri sen päälle ja tukehduta sitä ja ties mitä kaikkea kamalaa.
Vähänpä tiesin.
Nimittäin tuolla ruokintapuolella on ainakin minuun sellainen vaikutus, että vajoan välittömästi jonkinlaiseen koomaan, ja väsyneenä melko syvään sellaiseen. Kun siihen yhdistetään vastasyntynyt, joka kykeni ruokitsemaan itseään mieluiten makuutasossa (mikä laiska lortti!), tulee yhtälöksi äiti, joka simahtaa kesken yöllisimetyksen ja onnellinen lapsi.
Ei paljon perhepedistä silloin puhuttu. Mutta niin me vain nukuttiin.
Ja myöhemmin oltiin nukkumatta, monen monta vuotta.
Välillä niitä on ollut välissä kaksin kappalein, hirmu usein olen lähtenyt kiukkuisena kärsimään unettomuudestani johonkin muualle. Pikkusiskon käärin kapalokankaaseen rintani päälle nukkumaan. Ja monta vuotta nukuimme niin, että pidin kiinni hänen jalkaterästään.
Ei se ollut Perhepeti. Eikä Kiintymysvanhemmuutta.
Se oli jotain mitä tapahtui, koska niin nyt vain sattui tapahtumaan. Ei tietoinen valinta - koska tietoinen valintani oli se, että lapsi nukkuu jossain muualla ja minä nukun hyvin omassa sängyssäni. (en nuku hyvin, vieläkään. Ja Pikkusisko haluaisi edelleen nukkua hyvin, mutta ei omassa sängyssään, missä hän tosin valitettavasti joutuu nukkumaan, sillä minä olen pikkumainen uneton urputtaja, joka rajoittaa lastensa vapautta valita nukkumapaikkansa.Ilmeisesti hän siis vielä muistaa ne onnelliset ajat?)

Kantoliinoja ei silloin vanhalla vuosituhannella käytetty, ei ainakaan niissä äitipiireissä joissa minä liikuin (eikä liioin käytetty kestovaippoja, tiedän yhden äidin joka käytti äitiyspakkauksen harsoliinoja, samalla tavalla kuin meillä itsellämme on käytetty, hakaneulojen ja sidottavien muovisten käärinliinojen kanssa. Me normaalit äidit vertailimme liberoita ja pampperseja.).
Me survoimme pahaa-aavistamattomat ja viattomat lapsukaisemme kalliilla rahalla hankittuihin babybjörneihin ja olimme aivan valtavan edistyksellisiä ja fiksuja.
Ja enimmäkseen roikotin lasta mukana ihan noin vain, silkalla käsivoimalla.
Kantoliinat ilmestyivät yleiseen katukuvaan jossain Iso- ja Pikkusiskon välillä.
Pikkusisko inhosi jokaista hetkeä liinassaan.
Joten roikotin häntäkin peesissä ihan noin vain, ja toisinaan kyllä fysioterapeutilta salaa siinä babybjörnissäkin.
Ei sekään järin tietoinen valinta ollut. Ei Kantamista tai Kiintymysvanhemmuutta. Sekin oli jotain mitä vain tapahtui. Jotenkin se lapsi piti saada roikkumaan messissä, varsinkin silloin kun taloudessa oli pari isompaa joiden edesottamuksia piti välillä vähän vahtia.

Imetyksestä en edes lähde mesoamaan. Se oli kuuma peruna, ihan valtavan kuuma silloin viime vuosituhannen lopulla. Ja aiheutti paljon pahaa mieltä.
Sanonpa vain sen, että meillä olisi vain yksi lapsukainen.
Eikä totisesti missään vaiheessa ollut kyse siitä, etteikö sapuskaa olisi riittänyt. Olisin nimittäin aivan keveästi ruokkinut pienen afrikkalaisen kylän verran lapsia.
Kaikki eivät koskaan opi, opettamisesta huolimatta. Ja toiset, opettamisesta huolimatta - ovat suorastaan helpottuneita kun sapuska tarjoillaan sivistyneesti pullosta.
Mutta uskokaa pois, olen yrittänyt ja ruokkinut. Pitkät pätkät. Ja itkenyt aika paljon.
Eikä sekään ollut tietoinen valinta - tietoinen valintani olisi melko pitkälti ollut pulloruokkia, oli se niin hankalaa. Totisesti. Valintani oli lääketietellinen: vaihtoehtoina oli joko ruokkia tai räjähtää.
Aika yksinkertaista.
(ei kaiveta tähän kohtaan Pikkusiskoa, hänen ruokkimisensa oli aivan luku sinänsä.)

Että ainakin näillä ehdoilla olen ollut aikamoinen kiintymysvanhempi.
Vierastan ajatusta, että tällaisia valintoja voisi tehdä tietoisesti tai jotenkin ennakoiden. Ja aivan erityisesti vastustan sitä, että näistä asioista tehdään ismejä, yksituumaisia totuuksia.
Sellaiset valinnat tai päätökset nimittäin aiheuttavat aivan kohtuuttomasti angstia ja ahdistusta silloin kun elämä ei sujukaan aivan niin kuin olisi kuvitellut.
Uskokaa pois.
Olen nimittäin tehnyt tietoisen päätöksen olla laiska lorttivanhempi, ja kyllä niin paljon ottaa kupolista kun se ei onnistu.

*
Jos pitäisi valita joku ismi, mitä itse olen vanhemmuudessani noudattanut, niin se on päiväjärjestysuskovaisuus.
Mutta siitä ehkä joskus toiste.

*
ps. Pikkusisko on päivätolkulla hokenut naisellisuudemattomuudessanikin.
Mitä ihmettä se tarkoittaa, voiko joku suomentaa?

kuumeinen touhuilu

kaikista elämistäni äitipäivistä elämäni pahimpia, tai parhaimpia - en tiedä - ovat Pikkusiskon sairastelupäivät.
Siinäpä nimittäin elämäntilanne, joka antaa täysin uuden sisällön sanaparille kuumeinen touhuilu.

Lauantaina muu lauma lähti auttelemaan mammaa pihahommissa, minä ja Pikkusisko jäimme viettämään potemispäivää.
Ajatelin että voisin joutessani pestä vaikka Isosiskon huoneen ikkunan.
Vain yhden ikkunan.
Pikkusiskon piti levätä.
Aloin leppoisasti keräillä kasaan ikkunanpesuvälineistöä.

Kun kävelin sanko käpälässä huoneen ohi, potilaasta näkyivät vain jalat sängyn alta. Pikkusisko oli tullut siihen tulokseen että juuri nyt on oikea hetki toimittaa suursiivous huoneessa.
Sain verhot alas ja vein ne kylpyhuoneeseen.
Kylpyhuone oli käsittämättömällä tavalla muuttunut pyykkitantereeksi. Pikkusisko oli tullut myös siihen tulokseen että lakananvaihto on aivan välttämätön. Juuri nyt.
Latasin pesukoneen.

Sain ikkunat auki. Jostain kuului murinaa ja marmatusta.
Hinkkasin uloimman ikkunan kiireellä puhtaaksi ja menin katsomaan mitä on tekeillä.
Pikkusisko oli kadonnut pussilakanan sisään puhtaiden liinavaatteiden asennuspuuhissa. Kaivelin esiin hikisen ja kiukkuisen lapsen ja ravistelin peiton kohdilleen.
Menin jatkamaan ikkunanpesua.

Pikkusiskoa alkoi väsyttää siivoaminen. Pesin ikkunaa ja pidin seuraa marisevalle lapselle, jonka mielestä prioriteettilistalla huomattavasti keskeneräistä ikkunaa korkeammalla on hänen huoneensa.
Sain ikkunan valmiiksi. Tyhjensin ja täytin pesukoneen.
Yhtäkkiä huomasin ottavani alas verhoja ja peseväni ikkunaa Pikkusiskon huoneessa.
Tyhjensin ja täytin pesukoneen.

Huomasin järjestäväni huonekaluja uuteen järjestykseen Pikkusiskon huoneessa.
Huomasin raivaavani pois vaatteita Pikkusiskon huoneessa.
Tyhjensin ja täytin pesukoneen.

Järjestelin leluja Pikkusiskon huoneessa.
Söimme välipalaa. Ihan epää, ne muut saavat mamman luona makkarakeittoa. Niin väärin. Soitimme mummille, mammalle ja isälle. Makkarakeittoa tänne myös!
Totesin että kaipa tällä samalla sykkeellä saan kuntoon vielä Isoveljenkin ikkunan. Pesin sen ja pidin seuraa väsyneelle ja marisevalle lapselle.

Kotiväki soitti, ovat tulossa.
Pikkusisko juoksi ikkunaan katsomaan. Missä ne ovat ja makkarakeitto?
Tyhjensin ja täytin pesukoneen ja pesin keittiön ikkunan.
Missä viipyy makkarakeitto? Ja isot. Ihan tylsää.
Muu lauma tuli kotiin. Olin hikisempi kuin puutarhatöitä paiskinut hraH.

Tein pizzataikinan, menin kaupunkiin ("mun huoneeseen tarvittaisiin uudet verhot", sanoi arvatkaakuka). Ostin verhoja, en niitä mitkä olisi pitänyt. Enkä mennyt kahville.
Tulin kotiin, ripustimme verhoja kaikkiin mahdollisiin huoneisiin.
Teimme pizzaa ja söimme.

Sunnuntaina muu lauma meni äitienpäivävisiitille anoppilaan.
Katsoimme Pikkusiskon kanssa E.T:n ja minä kokosin samalla neljä valokuvakirjaa kaikista niistä noin miljoonasta kovalevyllä olleesta kuvasta, joiden takia olen kärsinyt hirvittävää valokuvausangstia. Muistikortti on ihan täynnä.
Elokuva päättyi.
Katsoimme kaikki valokuvakirjat.
Tein vielä pari lisää.
Pikkusisko kysyi minuutin välein koska ne tulevat ja tuovat pullaa.


*

Muistin äkkiä, että viime keväänä muuton alla Pikkusisko sairasteli pari päivää. Ne olivat koko muuttorupeaman tehokkaimmat raivauspäivät.
Pikkusiskon sairastaessa on nimittäin tasan kaksi vaihtoehtoa. Touhuta itse koko ajan kuumeisesti ellei ole joutunut vedetyksi mukaan johonkin absurdiin touhuiluun. Tai sitten täytyy tainnuttaa lapsi lakkaamattomalla virralla huonosti tehtyjä elokuvia ja pelejä, joista iskee läpi kaiken tunkeva aivokooma vaikka niitä ei edes katsoisi itse.
Touhuilu on yleensä parempi vaihtoehto. Työpäivän verran leffasoopaa lannistaa vahvemmankin naiseläjän.


Nyt olemme olleet kahdestaan viisitoista minuuttia. Apua! ("pitäisikö äiti sunkin saada nintendo? kato tätä kuvaa? sä kirjotat tosi nopeesti. Mun pitää ottaa vielä kaheksantoista kuvaa sit on neljäsataa. miten kirjoitetaan zakinthos.")


Puolen vuoden päästä minun pitäisi uskaltaa jättää se yksin kotiin potemaan.
En tiedä kumpi on pahempaa. Olla täällä tapahtumien polttopisteessä, vai olla puhelimen päässä.


*

Ja sainko mitalia äitienpäivänä, kysyn vaan?



Äitipohd.

Eilinen oli hyvä päivä.
Kertakaikkiaan.

Ei ollut kiirettä, oli vain aikaa.
Kävimme porukalla pyöräilemässä - isot halusivat tarkistaa, kauanko kestäisi koulumatkan pyöräily.
Kehittelin sapuskaksi salaattipöydän.
Otin päivänokoset (luksusta; minä en ikinä nuku päivisin. En nuku edes öisin.)
Pesin pari ikkunaa.
Lähdin potkulenkille - tytöt touhusivat pihalla, Isoveli lähti lenksalle ja hraH omalle lenksalleen.
Kertasimme Isosiskon kanssa kokeeseen.
Lönötin laiskana.
Voiko olla parempaa: toimeliasta ja laiskaa, yhtäaikaa. Aivan parasta.

*

Aloin lukea Anu Silfverbergin Äitikorttia.
Ensin sain kaikenmoisia hepuleita ja aargh-kohtauksia: minulla on lieviä asenneongelmia ylenmääräistä feminismiä ja varsinkin noin kehollista feminismiä kohtaan; minun kokemukseni murrosiästä tai raskaudesta ovat hyvin erilaisia kuin mitä Silfverbergin mukaan ikäpolvemme on yhteisesti ja yhteiskunnallisesti joutunut kohtaamaan.

Todella pahoja asenneongelmia minulla on kaikenmoista sukupuolettomuutta kohtaan - varmaan siksi, että minä en pidä sukupuolettunutta maailmaa minkäänlaisena ongelmana, jota vastaan minun pitäisi taistella.
Sinnittelin parin ensimmäisen luvun yli, ja nyt jo alan päästä kirjan imuun.

Kirjasta alkaa vähitellen nousta esiin ajatuksia, jotka vallan helposti pystyn jakamaan, jos kohta en ikimaailmassa lähestyisi aihetta niin ylen yhteiskunnallisesta näkökulmasta. ("Vauvan sänky on poliittinen ratkaisu") (kieroutunut huumorini tempaisi heti palkokasvin hengityselimiini: meillä on tapana hraH:n kanssa käydä napakoita väittelyjä sanan poliittinen merkityssisällöstä) Mutta asiasta kyllä olen samaa mieltä: ihan liikaa kouhkataan, ihan kummallisista asioista ja varsinkin äitiydessä aivan lievästi liioitellaan luonnollinen-kulutuskeskeinen -akselilla.

Kutakuinkin Silfverbergin ikäpolven edustajana, mutta muutamaa äitityövuotta pidemmälle ehtineenä huokaisen helpotuksesta. Jos kouhkattiin silloin kun Isoveli oli tuore tapaus, niin kyllä nykyään kouhkataan vielä enemmän. Ei ihme, että menee pää pyörälle. Silloin kun Isoveli oli tuore, oli vallalla vain imetyshysteria: ihmettelin jo silloin, miten monesta muusta asiasta tiedetään WHO:n suositukset (minä en tiedä who:sta oikeastaan mitään muuta kuin imetyssuositukset). 
Nyt tarjotaan ismiä ismin perään. Kursiivilla ja painokkaasti.
Silfverberg ilmaisee asiat huomattavasti tyylikkäämmin kuin minä, mutta:
myös minä pidän jotenkin käsittämättömänä sitä, miten (muka) suuria ja keskeisiä ja miten pelottavan tietoisia jotkut ratkaisut tämän päivän vanhemmuudessa ovat. Puhutaan Perhepedistä, Kiintymysvanhemmuudesta, Kestoilusta ja ties mistä muusta (olen jo kadonnut kartalta) - asioista joissa on takana joku elämää suurempi ideologia, Vain Sinun Lapsesi Parhaaksi (kaikesta muusta ne menevät pilalle).
Tulee sellainen olo, että vanhemmat - varsinkin tiedostavat äidit - panevat oman elämänsä ja persoonansa tyystin hyllylle toteuttaessaan puhdasoppista ideologiaa, Silfverberg puhuu äitiyden mustasta aukosta.

En voi väittää, että olisin itse tuoreena äitinä ollut kovinkaan paljon selväjärkisempi. En ole ihan varma, olenko sitä vieläkään.
Mutta hitaasti, pitkän prosessin kautta olen ehkä tajuamassa, että kyse on elämästä, vai pitäisikö sanoa Elämästä, isolla alkukirjaimella ja kursiivilla.
Siitä että asiat pitää elää läpi omannäköisesti.
En pysty, enkä edes halua pystyä, elämään todeksi mitään kasvatusideologiaa. Olen vain tämmöinen: tempoileva ja vähän seko.
(sivujuonne: termi kiintymysvanhemmuus saa minut aivan sekopäiseksi. En tiedä, en ihan oikeasti tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta eikö nyt vanhemmuus yleensä, keskiverron normaalissa ihmisessä ole myös kiintymystä? Eikö vanhemmuus itsessään ole kiintymystä? Kyllä minä olen kiintynyt ja kiinnittynytkin lapsiini ihan ilman mitään ideologisoimista. Mutta kyse on taas kerran vain käsitteestä, ehkä sen sisältö on jotain, mikä minulta puuttuu. Kiintymys?)

Hyvät kicksit ja jajat ja tiesmitkä sain Silfverbergin luonnollinen afrikkalainen - kulutuskeskeinen -jaottelusta. Yhtään en ollut aargh, vaan pelkästään juuri näin!
Muistan jo jostain Isoveljen elämäntaipaleen alkuvuosilta sen hepulin, mitä sain kun imetyksestä ja synnytyksestä ja ties mistä milloinkin puhuttiin luonnollisena ja kauniina asiana.
Luonnollisessa on hyvin harvoin mitään esteettisellä tavalla kaunista. Luonnollinen on luonnollista; se voi olla vähän raadollista, joskus tuskallista, ei aina kovin helppoa ja hyvin harvoin erityisen hahtuvais-höytyväistä, mutta se on luonnollista. Se on vahvaa, kaikennielevää, kokemuksellista.
(se joka väittää että nälkäkarjuhuutava imemiskyvytön vastasyntynyt on kaunis, on päästään vialla. Eikä liioin sen vastasyntyneen neuvoton, maitoa ja maitohikeä tursuava ja tuskaantunut äiti ole kaunis.) 

*
Toinen työn alla oleva opus on Levinen klassikko Not buying it.
Mitäs siitäkin sanoisin?
Hmh, not buying it.



pyörien päällä

tänä aamuna testasin verstasmatkan potkutellen.
Aika: meni kutakuinkin saman verran kuin perinteisesti fillaroidessa.
Hikitilanne: järisyttävä.
Syke: jumputtaa korvissa. Vieläkin.
En ole ihan varma, onko tuo värkkine työmatkoja varten. Hauskaa kyllä oli. Paitsi sillä yhdellä suoralla, jossa meinasi loppua usko. Ja puhti.
Viime hetkellä ennen kotoa lähtöä nappasin sykemittarin reppuun, kotimatkalla kerään tilastotiedot potkuttelutehoista.

Fillarointi on kevään mittaan muuttunut ihan itsestään selvyydeksi.
Pyörien päällä aikaa työmatkaan kuluu kutakuinkin saman verran kuin bussilla, ja jos korvissa on luurit ja luureissa radio tai äänikirja, on elämä kohdallaan.
Bussilla ja fillarilla työmatkaan menee puolisen tuntia, kävellessä aavistuksen yli tunnin.

Eilen kotiin tahkotessani tajusin, miksi olen ollut niin pyöräilyvastarintainen.
Minulla on aina ollut muka kiire.
Kiire, kiire, kiire - ja silloin pyörä kulkee liian hitaasti. Pitäisi mennä nopeammin, vauhdikkaammin. Hyvä kun ei ole suoni katkennut päästä.
Nyt olen yökaudet kuunnellut ihanan Matti Rämön podcastia Rengasrikkoja Saharassa. (löytyy Yle Areenasta, en viitsi linkittää, kun en tiedä että saako)
Olen opetellut hitaan etenemisen taktiikkaa. Varsinkaan ylämäissä ei kannata puskea itseään hapoille.
Minulla ei ole kiire.
Heti kun suoni päässä alkaa pullistua, olen hokenut itselleni minulla on kaikki aika maailmassa.
Mitään kamalaa ei tapahdu, vaikka olisin perillä minuutin myöhemmin. Tai kaksi. Tai vaikka kolme. Ei ole kiire.
Ei haittaa vaikka pyörän lukitsemiseen tai lastaamiseen meni hetki. Se on kuitenkin vain pieni hetki.
Kun ei ole kiire, ei haittaa vaikka ylämäessä ohitseni menee mummo nitisevällä fillarilla. Tärkeää on matka.

Mitä edes voittaisin sillä, jos perilletullessani olen hikimärkä, oksentamaisillani ja verensyöksyn partaalla?

Fantsua kun ei ole kiire.

*

Eilen jollain snookerin tauolla kanavasurffasimme travel channelin ohjelmistoihin.
Sieltä tuli joku Maailman parhaat vuoristoradat.
Rankkasivat parhaillaan ihmeellisen ämerikänmaan vuoristoratoja paremmuusjärjestykseen. Iltapesulla käynyt Isoveli pysähtyi katsomaan ja kiristi välittömästi lupauksen: "äiti, lupaatko ettei me ikinä koskaan milloinkaan mennä tuohon härveliin?"
Oli pakko hakea Isosisko - perheen huvipuistoekspertti - katsomaan kaksi viimeistä huimaa rataa. Jopa Isosiskon oli myönnettävä että hiukan teki huonoa.

Minusta tuntui siltä kuin tusina pientä kääpiötä olisi hiipinyt aivojeni reunoille ja ravistellut niitä laidalta toiselle ja hämmentänyt puisilla kapustoilla.
Pelkästään televisiota katsoessa.
uhh.

perjantaiplääh - osa 2

kyllä ei kuulkaa viikko ala hyvissä merkeissä kun on koko yön elänyt siinä varmuudessa että kohta koittava aamu on perjantaiaamu.
Kun kelloradio toivottaa että hyvää alkavaa viikkoa ja tänään on maanantai toukokuun kuudes, on alakulo aika lähellä.

Onneksi aurinko paistaa.
Onneksi on lämmintä.
Onneksi viikonlopun työkeikka meni hyvin.
Onneksi on ihan hyvä mieli.

Pyöräkellarissa fillarin vieressä parkissa on hieno härpäke, synttärilahja (kiitos äiti ja isä!). Mahtikuntoiluapuväline! Vasta yhden taipaleen olen potkutellut, mutta löysin heti ainakin sata uutta ja aiemmin tunnistamatonta lihasta (auts!). Sykkeet nousivat mainiosti ja hiki lensi.
Lenksaaminen ei oikein ole tänä keväänä oikein lähtenyt käyntiin, mutta tällä menopelillä saan hien pintaan jos niin haluaa.
Pyöräily on ollut ihan yllättävän mukavaa ja siedettävää muutenkin. Kunnon tamineilla en ole kertaakaan kastunut enkä palellut, ja jos matkanteko tylsistyttää, pistän luurit korviin ja kuuntelen äänikirjaa tai radiota.
Mutta parasta on se, kun muistutan itselleni: "ei ole kiire. Minulla on kaikki aika maailmassa." Se on tervettä, ja terveellistä. Rauhoittavaa.
Ei ole kiire.
On kaikki aika maailmassa.
Huomenissa potkutellen verstaalle, ehkä. Tänään tulin perinteisellä.
Isosiskon mielestä koko juttu on aivan nolo.

*

Kyllä niin on hetkiä, jolloin tekisi mieleni olla besser ja wisser.
Olisi maailma paljon parempi paikka jos kaikki tekisivät niin kuin minä sanon, uskokaa pois.

Menisin ja pistäisin järjestykseen koulut ja opettajat ja lapset ja aikuiset ja muutaman muun jutun vielä siinä sivussa.

Kyllä on kumma etteivät järjen ääntä kuuntele.

*

Pizzalauantain parhaat.
Juteltiin koulunkäynnistä ja todistuksista. Kauhukolmikko epäili, että olen väärentänyt ylioppilastodistukseni. (millaisena ihmisenä ne oikein minua pitävät?)
Totesin, että se taitaa olla setelipainossa tehty, ei sitä voi väärentää.

"niin, rahanväärentäminen on laitonta. Mutta sä voisit äiti tehdä omia kolikoita, semmosia missä on sun oma kuva"

Juttu ryöstäytyi käsistä totaalisesti. Meidän perheen tulevaisuus on kuulemma sen varassa, että alan jossain kotimme uumenissa lyödä viiden sentin kolikoita, jotka koristan omalla uljaalla profiilillani.
Odotettavissa keltaisen lehdistön lööpeissä lähiaikoina: "Poliisi pääsi oudon rikossarjan jäljille. Yritti maksaa perheen viikko-ostokset viisisenttisillä. Laaja väärennysrinki kärähti kruunapuolen kuviin"

Ja "Ette te voi siitä mua syyttää - vetoaa puolustus. Se oli vahinko"

Nuoriso pohtii nyt kuumeisesti, kummalta puolelta olen enemmän edukseni.
Jee.

perjantaiplääh

keskiviikkoketutuksen tilalla tänään perjantaiplääh:
- sunnuntaina töitä. pianovihre printtimateriaalissa. ottaa hattuun.
- epäperjantai, kaikenlaista ylimääräistä mikä tekee minusta levottoman ja ärtyisän
- epämääräisiä sairasteluja nuorisossa, en tiedä miten suhtautua
- opiskelu, opiskelu, opiskelu. Mitäihmettämäteen? (pitäisi olla kehittämisteoria. minulla on suunnitelma, mutta mihin ihmeen teoriaan sen oikein survon?)
- toukokuu. liikaa liikkuvia osia
- labrat? milloin oikein ehdin?
- voiko ihmisellä olla kriizi ja lievä alakulo yhtäaikaa? mikä on kasvavan unettomuuden osuus? auttaako käsikauppamelatoniini nukuksissa pysymiseen?
- jalat tukkeessa; lenksa? järkevää vai järjetöntä?
- mikämullaoikeenon?

Nyt kyllä ja ryhtiliike, voi hyvänen aika sentään.
Aurinko paistaa, viikonlopusta tulee varmasti kai ihan hyvä. Ehkä.

vapunjälkeishaljuus

ajatuksen tasolla tuo yksi vapaapäivä on ihan turha.
Käytännön tasolla se oli kyllä rentouttava juttu.

Lönötimme laiskoina pitkälle päivään, minä sain vihdoin luettua edes jotain loppuun kirjakasastani, vetelehdimme vain.
Iltapäivällä - ruuan jälkeen - haalimme reppuihin pientä evästä ja lähdimme piknikille. Piti mennä yhtäälle, päädyimme toisaalle. Istuimme puistossa auringossa, katselimme ihmisiä, närvimme eväitä.
Pikkulapsiperheitä oli joka puolella, ratasväkeä ja määitte-ikäisiä.

Koko kevään olen jotenkin haikeasti sureksinut, tai ehkä pikemminkin pohtinut ja työstänyt sitä, ettei enää meille tule pieniä.
En oikeasti edes haluaisi, elämä on hyvä näin. Mutta silti se haikeus, irtipäästäminen suuren perheen ajatuksesta, tai sen tunnustaminen, etten itse enää ole lapsenhankintanuori.
En edes jaksaisi, en haluaisi.
Silti katselen pienten perheitä haikeasti. Niillä on niin kivoja vaatteita. Ne pienet tättähääräävät niin ihanan tarmokkaasti. Nyt osaisi kaikenlaista paremmin. Olisin vihdoin todellinen äitiguru. Tai guruäiti.
Haljuus.

Kummallista.
Elo on yhtäaikaa täyteläistä, kypsää, hyvää.
Ja kuitenkin vähän haljua.

*

Piknikin jälkeen - ihan siltä varalta etteivät kuvut vielä olleet täynnä - pistäydyimme tarkistamassa hraH:n mamman munkki- ja simatilanteen. Olihan niitä, runsain määrin.

Minä pakotin kurmuilevan vatsani vielä iltalenksalle. Jalat painoivat. Ajattelin etten selviä edes kävelystä, saati kunnon lenksaamisesta. Laahasin ruhoani lenkkipolulla eteenpäin tolpanväli kerrallaan. Vielä yksi. Ja yksi.
Työläästi sain kierrettyä purtsikan.
Mutta kiersin kuitenkin.

*
Vieläkin olo on halju ja jalat painavat.
Lapsilla on 22 työaamua ennen kesälomaa.