keskiviikko 12. joulukuuta 2018

joulukuu-melkein-puoliväli-rapo

Kaamosaika alkaa olla syvimmillään.
Hämärää aamusta iltaan.
Onneksi enimmäkseen ei sada.

Miten sujuu kaamostelu? (ihan liian tuoreessa muistissani ovat vielä erityisen raskaat talvet 1 ja 2)

Näennäisesti olen oikein reipas ja rapsakka.
Kirkasvalo hehkuttaa ylipirteää loistettaan aamupalalla.
Nukun suurinpiirtein hyvin yöni, en tarvitse muita apuja kuin äänikirjat.
Olen häärinyt ja touhunnut jouluhengen siivittämänä ympäri asuntoa kuin virvatuli - ensimmäistä kertaa lintukotoon muuttamisen jälkeen minulla on sellainen olo että hallitsen keittiötäni.
Saavutus sinänsä: jokaiselle tavaralle on paikkasa jossain muualla kuin työtasolla.
oli pakko ryhdistäytyä kun yksi teineistä alkoi huomautella asiasta toistuvasti. "kaikilla muilla on siisti keittiö" 
Myös oman siskoni muutto buustasi tarmokkuuttani, mikään ei aja ihmistä niin tehokkaasti kuin sisarkateus. Miksi siskolla saisi olla kiva ja kauniisti järjestetty keittiö ja minulla ei

Niin, päällisin puolin ja näennäisesti olen kuin punaposkisreipas joulupukin muori.

Ytimessäni olen aivan talviunessa.

Kyllä. Käyn uimassa.
Mutta tukalasti ja juuri ja juuri ja nahkeasti kerran viikossa. Kas kummaa, lähes joka kerta kun teen lähtöä, on bussi ehtinyt juuri mennä. Uikkarit ovat kateissa. Vesi on märkää. Bussi meni jo. On muuta tekemistä koko illan. Täytyy raivata keittiötä.
Pahimmillaan uintikertojen välille on tullut taukoa lähes kaksi viikkoakin.

Kyllä. Kerään askeleita askelmittariin.
Mutta haahuilemalla hitaasti jossain kauppakeskuksessa.
Ja sielläkin vain siksi että halusin hetkeksi pois kotoa.

Kyllä. Suunnittelen kaikenlaisia mukavia juttuja, kampaamossa käyntiä, joulushoppailua.
Saatan päästä kampaamon ajanvaraussivulle ja kauppakeskukseen asti.
Mutta heitän homman kesken.
En saa varattua aikaa. En saa mentyä yhteenkään kauppaan sisälle.

Kyllä. Päätän organisoitua ja ostaa uuden kalenterin että voin käynnistää ensi vuoden.
Mutta en muka pysty valitsemaan oikeanlaista kalenteria.
Kaikissa on jotain vikaa. Väärät päivämäärät tai jotain muuta venkuraa.

Kyllä. Syön päivittäin.
Mutta en pysty syömään terveellisesti.
Murehdin vointiani ja painoani. Mutta en pysty tekemään asialle mitään.
Koska kyllähän nyt ihminen on ansainnut pientä sisäistä lämpöä tähän arkeen.
Kyllä pitää voida ihmisen syödä PM pieni makea ihan joka päivä.

Kyllä. Suunnittelen kaikenmoisia joulujuttuja, koska oikeasti nautin joulusta.
Mutta en saa toteutettua yhden yhtä suunnitelmaa.
Suunnittelen joulukorttien lähettämistä, mutta en saa tehdyksi mitään asian eteen.
Suunnittelen jouluaskarteluja, mutta en saa tehdyksi mitään asian eteen.
Suunnittelen jouluruokia, mutta oikeasti mietin että meillä on lanttulaatikko pakastimessa.
Lasken sadannen kerran että meitä on joulupöydässä 11.
En saa päähäni, mitä olemme aiempina vuosina syöneet.
(äiti, älä hermostu. kyllä tämä tästä ja tämä on taiteellinen tehokeino ja kaikkea sentapaista!)

Kyllä. Olen piinallisen tietoinen liikkuvuuden vähenemmisestä ja niskaseudun jumiutumisesta.
Mutta en pysty tekemään ensimmäistäkään venyttelyliikettä.
Koska ei vain huvita. Aloitan sitten huomenna.
Tai joskus toiste.

Kyllä. Luen päivittäin koska lukeminen on voimaannuttavaa.
Paitsi että en lue. Tai luen kirjoja joista en pidä.
Mikä ihmeen järki siinäkin oikein on?



Voiko ihminen olla syväjäässä sisältä vaikka päältä on joulupukin muori?
Mikä järki tämmöisessä edes on?
Mitä järkeä kaamoksessa?
Mitä järkeä siinä, ettei saa hoidettua itseään asioilla joista pitää ja jotka tekisivät hyvää?



*

ps. haluan vielä jakaa kanssanne trauman.
Yksi suloisista pulluraposkistani harrastaa kansantanssia, mikä on ihanaa.
Olen kohta kymmenen vuotta ainakin hinkuttanut tanhun joulu- ja muissa juhlissa  mutta en ole ikinä joutunut tanssimaan.
Tai siis mennyt mukaan yhteistanssiosioihin.

Tällä kertaa tuttava lykkäsi parivuosikkaan pikkuihmisen syliini kesken joulujuhlan että tanssi sä tämän kanssa.
Sitten piti mennä seniä.
Kaikkien näiden yli kymmenen vuoden jälkeen en vieläkään tiennyt mitä on seni.
Jouduin johonkin tanhuapukoululaisten ryhmään ja se parivuotias lapsukainen ei suostunut pitämään minua kädestä kiinni eikä tanssimaan kanssani.

Olen tanssillisesti totaalisen sosiaalinen hylkiö.
Jopa kaksivuotias tietää että tosta hommasta ei tule mitään.

Positiiviseksi on laskettava se, että nyt tiedän mitä seni on.
Siinä tömistellään metkasti.
Mutta tömistelin kumminkin väärin.
piti tömistellä vain toisella mutta minä molemmilla

Pahinta on se, että minun äitini ei kuvannut minua kun kerrankin urheasti tanssin.
kaikkien muiden äidit kuvasivat.









maanantai 10. joulukuuta 2018

joulukorttihyväntekeväisyysprobleemi

Lahjoitimme joulukorttirahat tänäkin vuonna hyväntekeväisyyteen!

Semmoisia viestejä on viime päivinä tuupannut kaikissa mahdollisissa sähköisissä viestimissä kaikenkarvaisilta kavereilta, puolitutuilta ja lähestulkoon tuntemattomilta.

Ihan semmoista lähdin tässä kaverin puolesta kyselemään, että olisitko muuten lähettänyt minulle joulukortin (minä en olisi sinulle, pahoitteluni. en tiedä osoitettasi)?

Montako joulukorttia olisit laittanut? (minä noin 15, lähinnä sukulaisille; vaikka en ole vielä laittanut yhtään. Hannupekka on unohtanut ne kokonaan)

Olisitko laittanut minulle
a) metsäneläimen
b) lumimaiseman
c) kuvan lapsistasi tai lemmikeistäsi
d) tontun
e) pukin
f) kuvan lapsistasi tai lemmikeistäsi tontuiksi pukeutuneena
g) seimihenkisen tai hengellissävytteisen
h) kuvan lapsistasi tai lemmikeistäsi seimihenkisinä?

Minä joko g) tai f).

Sitten kun se minun kaverini on semmoista kyynistä sorttia, niin lahjoititko ihan oikeasti sen koko joulukorttisumman hyväntekeväisyyteen? Esim. että jos olisit laittanut 70 joulukorttia (varmaan tulisi niin paljon, kun minäkin kerta olin siinä listalla?) niin laitoitko 1,4€x70 + kortin hinta esim. 70x1€?
Aika hulppea summa kyllä, melkein 170€.
Niin ihan koko summanko laitoit?
Saanko kysyä että mille hyväntekeväisyydelle? 
Ei muuten mutta se minun kaverini on kamalan utelias. Vai saako vielä äänestää että mihin. 
Minun mielestäni lasten joululahjakeräyksiin, kaikkein mieluiten teini-ikäisten lahjakortteihin. 
Että saavat vähävaraiset tehdä niitä juttuja mitä teinien kuuluu. 

Ihan silleesti vaan kun kaverin kanssa tuossa veikkailtiin, että itseltä ehkä jäisi laittamatta ja saattaisi olla saituus ja nuukuus ja esim. suun ruoka ja juoma ja meno muu mihin saattaisi lipsahtaa osa. 
Mikset laittanut vaikka jonkun hyväntekeväisyysjärjestön kortteja kun olisi tullut tuplailo: hyväntekeväisyys ja hyväntekeväisyys. 

Ja semmoista myös kysyn, että kun nyt kumminkin näit vaivaa ja laitoit kivan joukkopostauksen ja jonkun hassun giffin missä oli nyökittelevä poro ja semmoista, niin olisiko ollut iso vaiva laittaa että tämä on joulutervehdys, hei ja iloista joulua!
Kun tämmöiselle pienelle ihmiselle tulee huono omatunto koska

1) sinä et ollut joulumuistamislistallani
2) hannupekka on unohtanut koko joulukorttihommelin
3) lapset ja kissat eivät suostuneet kuvaan
4) eivät ainakaan tonttuasuissa
5) no ei tod. missään seimiasussa
6) ihan varmalla ei olla puolialastomia enkeleitä, mitä sä oikein kuvittelet?
7) en kumminkaan olisi hyväntekeväisyyteen laittanut noin paljoa
8) enkä osannut päättää että mille hyvälle
9) osa meni kumminkin suklaatiin.
10) se on kyllä jollain mittarilla hyväntekeväisyyttä.
11) kait.
12) luulisin
13) onhan, sanokaa nyt!?

perjantai 7. joulukuuta 2018

itsenäisyyssekalaisia

Ollut vähän tohinaa työelämässä, olen vissiin tulossa vanhaksi ja hitaasti, kun ihan perustyö tuntuu vievän aikaa paljon enemmän kuin aiempina vuosina.

Viimeiset pari viikkoa ainakin olen hekumoinut tällä itsenäisyyspäivän pitkällä viikonlopulla: ilmassa tuntuu olevan levon tarvetta...
Tarkoitukseni oli vanua pyjamasillani puoleen päivään, lukea, ottaa päivänokosia, lukea, ottaa päivänokosia ja aivan ehdottomasti olla juhlaviettämättä itsenäisyyttä mitenkään.

Ajauduin puoliksi vahingossa- uskokaa pois, olen sellainen ihminen, jolle käy juuri niin! - raivoamaan kuivatarvikekaapissa.
Tavallaan kyse oli ihan sellaisesta normaalista eskaloitumisesta: tekisi mieli laittaa joulua, muttakun ja muttakun ja muttakun. Että ensin pitää vähän sitä, vähän tätä ja vähän tuota. (esim. että voisi leipoa pipareita, mutta siirappi on kyykyssä jauhopussin takana ja kappas vain, päästäkseen käsiksi jauhopussiin, pitää nostella sivuun Lehtorin teekokoelma etc)


Kaivelin kaapin uumenista kaikki kriittiset massat esille, tuijotin tuimasti joka ikistä pastarasiaa, nuudelinyssäkkää ja säilyketölkkiä. Minulla on hyvin elävä mielikuva siitä että syksyllä olisin perannut kaapin jo kertaalleen. 
En vissiin kuitenkaan tänä syksynä.
Tai sitten olen tehnyt sen hommelin ilman silmälaseja, sen verran oli päiväystavaraa kaapin uumenissa.


No, kesken kuvatavarakaapin raivauksen - uskokaa pois, olen juuri sellainen ihminen - ajauduin ihan vahingossa värkkäämään tiramisua.
Kyse on ihan normaalista eskaloitumisesta. Kun siinä raivailet, alkaa ajatus vaellella sekavasti ja yhtäkkiä muistaa että jääkaapissa on isrish creme -rahkaa ja mitäs jos sitä työntäisi tiramisuun, niin mitä siitä seuraisi.




Ja kun kerran raivausputki oli sujuvassa käynnissä, päädyin miettimään, mitä tapahtuisi jos väliaikaissijoituskohdassa, hankalasti olkkarissa ryönäkasoja keräävä lipasto siirtyisikin keittiöön. 




No, sehän sopi keittiöön juuri niin kuin piti. Lehtorin sanojen mukaan niin kuin se olisi ollut siinä aina.
Keittiöstä tuli jotenkin huoneempi, ja sain aikaan kuvauksellisen asetelman.


Liikunnan pariin en valitettavasti ajautunut vahingossa, vaan yritin tehdä lähtöä ainakin monta tuntia. Aina muka tuli jotain kotinykerrettävää lisää.
Lopulta tajusin, että minun on kertakaikkisen pakko nykäistä rujo ruotoni edes hetkeksi ulos. Päätin kävellä sankarihaudoille, kun en ole siellä kait ikinä ollut. Tai ainakaan itsenäisyyspäivän iltasella.


Ensimmäistä kertaa ikinä.


Tajusin sen silmänkantamattomiin jatkuvan surun, uhrausten, luopumisten määrän. 








keskiviikko 5. joulukuuta 2018

irrallinen lomaolo


Muistan kun keskenkasvuisena kävin silloiselta kotipaikkakunnalta Turussa oikomishoidossa. Oiontamatkat olivat toisinaan kivuliaita, aina aika väsyttäviä (miksi minulle annettiin aina aamun ensimmäinen aika?) ja sitten niissä oli toisinaan sellaista mahtavaa irrallisuutta ja tyhjänvaeltelua. Varsinkin välipysähtymispaikassa, jossa vaihdoin bussia Turun bussista kotipaikan bussiin.
Oli jotenkin tosi mahtavaa vaellella kaikesta irrallaan vieraassa paikassa.
Muistan että niihin aikoihin luin kaikenlaisia orpolapsi- ja karkailukertomuksia, joissa oli samanlaista irrallisuutta ja kuulumattomuutta.

Käväisin tässä eräänä päivänä työasioissa Tampereella.
Tällä kerralla junat osuivat kohdilleen niin, että minulle jäi pikkuisen reilu tunti ennen kokouksen alkua, juuri riittävästi.
Räntää oli, ja liukasta enemmän kuin kotona länsirannikolla, varovaisesti piti  hipsutella.
Hipsuttelin ja liukastelin omassa rauhassani lounastunnille kiirehtivien tamperelaisten keskellä, olin irrallinen ja nautiskelin ihan vain omista oloistani. Puikahtelin satunnaisiin kauppoihin ja metsästin täydellistä kalenteria ensi vuodelle ja katselin kaikenlaisia turhakkeita joita en kotonurkissa katselisi.
Sitten löysin kauppahallin!
Miksi kukaan ei ole kertonut minulle että Tampereellakin on kauppahalli?
Kauppahalleissa on aina oma tunnelmansa, siellä vasta voikin hipsutella irrallisena ja melkein kuin ulkomaanmatkalaisena.

Haluaisin ottaa Tampereen haltuuni sellaisella vähäväkisellä turkulaisella tavalla, niin että tietäisin jotain muutakin kuin juna-aseman ja Ilveksen hotellin, jossa meillä on aina kokous. 
Nyt tiedän että on kauppahalli.


Kokous oli hyvä ja päivässä parasta oli irrallaan vaeltelu ja se että junassa en nukkunut vaan luin mennen tullen ja oli melkein kuin lomalla olisi ollut



lauantai 1. joulukuuta 2018

Marraskuun luetut

Voi hyvät hyttyset, joko se marraskuu meni? 
Peruslukukuukausi: monenlaista sekalaista, muutamia aloitettuja, jotka eivät marraskuun aikana aivan ehtineet valmiiksi, muutamia hyviä lukukokemuksia.

Juha Itkosen Ihmettä kaikki kosketti - varsinkin keskosvanhempaa. Melkein meinasin kaivaa plagiaattikortin esiin, niin samantapaisin kokonaisuuksin Itkonen tuntemuksiaan kuvaa, tosin toki paljon kauniimmin ja ilmavammin. Olen aivan faniutunut Itkosen kieleen, työn alla kolmas (vaiko neljäs?) kirjansa parhaillaan.
Petyn aina vähän, kun kirjailija etäännyttää itsensä määrittelemällä (tai antamalla muiden määritellä?) teoksensa autofiktioksi, toivoisin uskallusta tulla esille omana itsenään, ilman fiktiota.
Kirjavink jostain lukemastani lehdestä. 


Ja kotvimiskirja oli selvästi kuukauden hitti!

Jos taas kaipaat kevyttä hömpettä, lue Honkasalon Vie minut jonnekin (kirjavink. ihanalta P:ltä, kiitos. Osui!)

Jos kehopositiivisuus kiinnostaa, lue Jennifer Weinerin lyhärit.

Iloksenne: kuukauden luetut:
(ja koko vuoden luetut tästä klik.)

Sarah Knight: Elämä vie ja sinä vikiset. Eli kuinka lakkaat voivottelemasta sitä mitä pitäisi tehdä jotta voit tehdä loppuun sen mitä täytyy tehdä ja alkaa tehdä sitä mitä ikinä haluatkaan tehdä. Pikkuhauska elämänhallintaopus, semiroimakka kirjoitustyyli. Palastele, palastele, suunnittele ja tee. Aivan toisenlainen näkövinkkeli kuin Kotvimiskirjassa. Rubin ohjeistaa samaa asiaa, mutta minulle mieluisammalla tyylillä. Ihan kiva peruselämänhallintaopus.

Laura Honkasalo: Vie minut jonnekin. Tarina ajan hermolla: mitä elämältä voi haluta, jos ei oikein tiedä mitä haluaa? Onko blogien kiiltokuvamainen elämä totta, ja mistä voi tietää mitä oikeastaan elämältään haluaa, mitä tapahtuu jos on aikuinen mutta ei halua elää aikuista elämää, entä jos on vankina omassa elämässään? Sympaattisen hauska aikalaistarina nuorten naisten elämästä, blogeista ja elämän suurista kysymyksistä. Pidin ensin oikein paljon, mutta lopussa alkoi ottaa päähän, kun loppuratkaisu oli tiivistetty muutamaan sivuun ja vähän halvalla tyylillä. Kepeää ja hyväntuulista viikonloppuluettavaa kyllä. 

Tuija Lehtinen: Tuhansien aamujen talo. Vaisumpaa Lehtistä välipalana.

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki. <3 (en tiedä onko tämä autofiktiota vai mitä, mutta <3!) e-kirja

Jenny Kangasvuo, Jonna Pulkkinen, Katri Rauanjoki: Kotvimisen vallankumous. Kertakaikkisen oivallinen kirja kotvimisesta ja vääjäämisestä (sekä vähän myös prokrastinaatiosta)! Jouduin välillä kotvailemaan opuksen kanssa, mutt oi ja voi! Kyllä kannatti. Sellaisia kirjoja, jotka 1) herättävät innostusta ja inspiraatiota ja 2) aiheuttavat kysymyksen: miksi minä en keksinyt tuota ajatusta. Lue, jos olet kotviva tyyppi! E-kirja

Naoki Higashida: Miksi minä hypin. Autistisen nuoren kysymys - vastaus -kirja autismista. Suhtauduin vähän skeptisesti, koska oletin että kirja on kirjoitettu fasilitoimalla. Piti katsoa muutama kuva ja video netistä kirjan luettuani. Omalla tavallaan mielenkiintoinen kurkistus ihmismielen syvyyksiin; silti jotenkin koin, että en saanut otetta Naokin maailmasta. Olen lukenut joitakin muita vastaavantyyppisiä dokumentaatioita, joissa neurotyypillinen ja -epätyypillinen maailma onnistutaan kohtauttamaan. Liekö tässä kirjassa jotain kadonnut käännösten tai kulttuurierojen myötä? Nopea välipäla sunnuntaipäivälle. Kirjavink jonkin blogin kautta.

Ilkka Koivisto: Blogitaivas repeilee. Kirjoituksia uskosta pilke silmäkulmassa. Pieni kirjanen aiemin blogissa ilmestyneitä oivalluksia kristinuskosta. Osa hauskoja, naurattavia, sympaattisia, todellisia oivalluksia. Mukava, nopealukuinen sunnuntaipäivän välipala. Löysin blogisuosituksen perusteella.

 Ulla-Lena Lundberg: Metsästäjän hymy. Matkoja kalliotaiteen maailmassa. Lokakuussa ihastuin Lundbergin siperialaisiin lintumatkoihin, ja odotin tältä kirjalta samanlaista huumaannusta: matkoja kalliomaalausten parissa. Kirja oli tieteellisempi (?) tai ehkä perusteellisempi, jaksoin lukea sitä vain pienissä pätkissä. Kieli ei ollut yhtä ilmavaa ja kannattelevaa, kokemukset eivät olleet niin eläviä, eikä mielikuvitukseni riittänyt visualisoimaan kalliotaidetta. Kuvitusta olisi saanut olla enemmän. Viehätyin kuitenkin pyhän ja profaanin pohdinnoista ja kirjoittajan selvästä, syvästä rakkaudesta kalliotaiteeseen. Kiehtova, mutta itselleni vähän työläs luettava. Kirjavink kirjaston sinua saattaisi kiinnostaa myös -algoritmin kautta.

 Jennifer Weiner: Hungry Heart. Adventures in life, love and writing. Chicklit-kirjailijan lyhäreitä kehopositiivisuudesta, feminismistä, lapsista, rakkaudesta, sinkkuudesta, avioliitosta. Osa kirjoituksista on ilmestynyt aiemmin kolumneina eri lehdissä, osa on kirjoitettu ilmeisesti tätä kokoelmaa varten. Kirja avaa Weinerin elämän kipupisteitä ja antaa näkökulmia hänen kirjoihinsa. 

Heidi Foxell, Teemu Potapoff: Luodinkestävä. Hyvinkäällä silmittömässä ammuskelussa haavoittuu vakavasti nuori poliisikokelas. Heidin elämä muuttuu silmänräpäyksessä aktiivisesta urheilullisesta ja opiskeluihinsa sitoutuneen nuoren poliisikokelaan elämästä potilaan elämäksi. Tarina on kirjoitettu haastatteluiden pohjalta ja on paikoin hieman pomppiva. E-kirja.

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
keittokirja
tietokirja
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

lähestyvän adventtihysterian kriizi

Annoin periksi jouluhenki Hannupekalle.
(harmillisesti on ollut vuosia, jolloin hän ei ole kunnolla ollut käytettävissä; mutta onneksi toisinaan hannupekka on jyllertänyt oikein urakalla. En voi sille mitään, rakastan adventtiaikaa.)

Hannupekka on aloittanut salakavalan esiinmarssinsa jo nyt.

Eräänä viikonlopun aamuna teineille kehittyi lievä kriizi himmelimaniasta, koska alkoi näyttää siltä ettei taloudessa ole ruokatarjoilua ensinkään kun ehtoisa emäntä pykää himmeliä mehupilleistä tukka pörhössä, pyjama päällä ja kissa kiinni pillin toisessa päässä.
Kaiken lisäksi himmeli on ripustettu väärään kattokorkeuteen. (ehtoisa emäntä alkaa olla talouden lyhyin)



Toisena arki-illan iltana teineille kehittyi jo suorastaan lievää suurempi kriizi kun hannupekka ja talouden ehtoisa emäntä olivat yhteistuumin päättäneet ruokota saniteettitilat kerralla joulukuntoon.
Eivät lapsiressukat ehtineet hyvästellä rakkaita vuosikertahammasharjojaan, tyhjiä hammastahnaputkiloitaan, hartaasti keräämiään laastariteipin suojapapereitaan ja muuta silppusälppyä joita ne olivat ansiokkaasti varastoineet hygieniatarvikekaappeihinsa.

Palautin mieleeni kypsän aikuisen joulukalenterini.
Kannatan yhä ja edelleen lämpimästi marttojen ohjetta: siivoa kaappisi vain jos aiot viettää joulusi siellä. Kaikesta huolimatta olen myös vähänpikkuisen sitä mieltä, että osa joulutunnelmasta tulee pienen vaivannäön myötä.
Mihinkään koko päivän - tai taivas meitä varjelkoon, koko viikonlopun - siivous-sisutusurakointiin en ryhdy, mutta pientä itsetyytyväisyyttä aion nostattaa yllättävällä ryönäkasojen ruokkoamisella.
(ja uusilla matoilla*! Vallilan outletista, kun halvalla sai. Ja kun kissavahvuudesta on joutunut puutuksiin oksentelevais-pissiväis-sotkevainen kissayksilö)


Sellainenkin kriizi on kehittymäisillään, että joulukuun ensimmäinen päivä, kertakaikkisen täydellinen adventtihysterian päivä, on buukattu aivan käsittämättömän paljon liian täyteen. (kolme työkeikkaa + kummipoika hoitoon) Minulla on nimittäin kätevä omatekoinen sääntö, että joulujuttuja saa kaivella kaapeista esiin vasta ensimmäisenä adventtina.
Missä ihmeen välissä tänä vuonna adventtihysterioin?
Milloin marssivat tontut jonossa ja kuka ripustaa jouluverhot ja missä ovat jouluvalot?
Kysyn vaan.
Kuka vastaa, häh?



***

(*) kotikotona hamassa lapsuudessa vaihdettiin jouluksi matot ja verhot. Muistan vieläkin sen ihanan tunteen paljoiden varpoiden alla kun jouluaattona hipsutteli joulumatoilla. Vaikka kyllä ne matot tietysti vaihdettiin jo ennen aattoa.
Mutta siitä tulee sama fiilis kuin mikä on Melukylän lasten joulussa: "pelkäsin ettei äiti ole ehtinyt saada kaikkea valmiiksi. Mutta voi! Alhaalla salissa oli suuri kuusi koristeltuna ja kaikki oli ihanaa ja jouluista" (tjsp)

**

kuvituskuva: joulucheck


Joulucheck
- jouluruuat? -> lupasin yhdelle että tänä vuonna jo vihdoin kasvatamme omat lantut, eipä tässä vielä hätiä mitiä
- jouluvieraat -> ketkä tulee?
- kuusi? -> kiipeääkö Elma kuuseen, kenen päälle se kaatuu? Nuoriso ehdotti extreme-joulua: oikea kuusi ja elävät kynttilät. meillähän ollaan monta vuotta eletty minikokoisten ruukkupuiden aikaa, siitä tulee vuosittain noottia. Mutta kun kerran heräsin kuusen alta, enkä siitä syystä että olisin sammunut sinne, vaan koska kuusi hyppäsi sänkyyni keskellä yötä yhdessä seonneen kissan kanssa... luultavasti myös muutama naapuri heräsi yhtäaikaa kanssani.
- joululahjat? -> pitääkö olla?

"mä ihan vaan vähän haistan"








tiistai 27. marraskuuta 2018

Sekalaista sälää ja roipetta

mitä en tehnyt viikonloppuna:

- en nukkunut tarpeeksi monia päikkäreitä -> päikkäreiden nukkumisen onnistumisesta on tullut hyvän viikonlopun mittari.

- en mennyt kahvilaan lukemaan kirjaa -> jostain syystä kuvittelen että kirjan lukeminen kahvilassa olisi jotenkin mukavan rentouttavan viikonloppuista. En ole ikinä kokeillut sitä, tekisi mieli. Niin kuin sillä tavalla, että ihan varta vasten menisi kahvilaan vain lukemaan. (olin kyllä katsomassa jalkapalloa Lehtorin kanssa, eli kantapaikassa lukemassa, mutta ei se varmaan ole ihan sama asia. Siellä on niin huonot penkit)

- en aloittanut jouluhössötystä vaikka mieli teki -> jostain syystä olen tänä vuonna jo ihan monta viikkoa ollut aivan jouluhepakassa. Yritän säilyttää maltin vielä muutaman päivän ja sitten räväytän jouluhysterian täysille. Missäköhän kaikki valot ja muut ihanat jutut ovat? Mistä löytyy lattialistojennuohoushammasharja?

- en tehnyt palapeliä taaskaan -> se on ihan vaiheessa, pitäisi saada valmiiksi ennen joulua, että päästään syömään yhteiseen pöytään.

- en tehnyt kotihommeleita -> kyllähän nyt ihmisellä on muutakin tekemistä kuin kotihommelit. Paitsi tein kyllä vähän ruokaa ja leivoin leivän.

- en mennyt tarpeeksi ulkoilemaan kun oli nätti ilma.


Sunnuntai-iltana tajusin, miksi viikonlopuista jää aina niin keskeneräinen ja jotenkin multityydyttymätön olo.
On ihan hirmuisen paljon asioita joita voisi tehdä ja haluaisi tehdä ja pitäisi tehdä.

Vaikka viikonloppu oli ihan hyvä: luin pari kirjaa, vietimme aikaa yhdessä erilaisilla kokoonpanoilla, kävimme ystäväperheen kanssa ulkoilemassa, nuoriso huolehti pinnallisesta kotihommastelusta...
silti tuntuu siltä että melkein kaikki jäi tekemättä ja kokematta.

Pitäisi osata lyhentää mentaalista haluaisin /pitäisi /voisi /on aivan pakko -listaa.


**

Kaipaan kirjoitusaiheita.

Toivepostaustilaus: mikä askarruttaa mieltäsi, mistä haluaisit lukea?



ps. ihan vähän annoin periksi jouluhengelle.
Testasin himmelintekoa.
Koeajoin nuukuuksissani ensin mehupilleillä, ei se ihan mahdotonta ollut. 
pientä laittoa toki, jos ihminen on taipuvainen mittaamaan silmämitalla. Voi olla ettei tullut ihan symmetrisiä tahokkaita.



ps2. Lehtoriin iski mustaperjantain hysteria. Se varasi meille matkan maailmalle keväällä.
Minä olin ajatellut että nuoriso tulee roikkumaan lahkeessa ja inisee että älkää menkö ja älkää jättäkö ja mikseimepäästä mukaan. Höh ja pöh. Kaksi kolmesta tuuletti, yksi oli vähän että aijaa ja kaikki kolme sanoivat että menkääpois
Syksyn kakskytvee avista -juhlareissu toteutuu siis muodossa kakskyt-ja-puolvee -fiesta.

perjantai 23. marraskuuta 2018

Asioita jotka todellatodella harmittavat

1. Olet jemmannut työpaikan kaapissa Äärimmäisen Hätätilanteen Suklaapatukkaa äärimmäisen hätätilanteen varalta.
Sitten tulee päivä jolloin ihan selvästi on äärimmäinen hätätilanne.
Suklaa ei ole ollenkaan niin hyvää kuin muistit, se maistuu suussa väärältä ja siitä tulee ällö olo. Eikä auta yhtään äärimmäisessä hätätilanteessa.
Pikemminkin äärimmäinen hätätilanne vain kehkeytyy vielä äärimmäiseksi koska on ällö olo ja lisäksi keskeneräinen suklaahimotus.

2. Olet tehnyt skviljoona varausta kirjastosta ja kärkyt niitä sähköpostissa.
Yksi tai kaksi varausta tärppää ja menet hakemaan ne.
Tarkistat sähköpostin vielä kerran kirjastossa uusien tärppien varalta. Ei mitään.
Menet bussiin ja klinks kilahtaa sähköpostissa ilmoitus uudesta saapuneesta varauksesta.


Miksi aina käy niin?
Siinäpä visainen pähkinäinen purtavaksi.

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Keskustelu jota en uskonut käyväni

Pitkästä aikaa kaikki teinit olivat yhtäaikaa syömässä.
Ne alkoivat pohtia unelma-ammattia ja tulivat siihen tulokseen, että kannattaisi olla joulupukki.

- olisi töitä vain yhtenä päivänä vuodessa
- olisi työsuhdekylä
- olisi aputyövoimaa yllinkyllin
- työsuhdekylässä olisi työsuhdeasunto
- olisi myös työsuhdevaimo (minusta se olisi kyllä surullista)
(-miksi lentämistä ja poroja ei mainittu? minusta ne olisivat parasta. varsinkin porot) (erityisesti aterialla)

Sitten nämä valveutuneet lapsukaiseni alkoivat pohtia joulupukin monia nimityksiä, ja miettivät pitäisikö Father Christmas muuttaa jotenkin aikakaudelle sopivampaan muotoon.
Siitähän olemmekin jo entuudestaan yksimielisiä, että tontut ovat sukupuolineutraaleja.

Mutta siis - keskustelu, jota en uskonut käyväni:
onko joulupukki mies vai nainen.

Tai en ainakaan 19-, 17- ja melkein 15-vuotiaiden laste nuorteni kanssa.

*
Merkillepantavaa keskustelussa:
1. joulupukki on ammatti
2. joulupukki on olemassa.

*
Päivän mielipidekysely:
pukki - mies vai nainen?

Tarkentava kysymys esim. opintopolkupalveluun: mitä opintoja pitää olla pätevöityäkseen pukiksi?

Toinen tarkentava kysymys esim. opintopolkupalveluun: miten voi ruveta tontuksi?


lauantai 17. marraskuuta 2018

olettamuksia

Muutamassa blogissa on ollut aivan mahtavan hauska haaste:

Olettamuksia - millainen oletat minun olevan?

Kirjoitukset paljastavat ihmisestä jotain, mutta mitä?
Millaisena kirjoituksissani näyttäydyn, millaisen kuvan olet minusta saanut?


Lukutuulella: Kotvimisen vallankumous

Oletko kotvija?
Harjoitatko vääjäämistä?
Lue Kotvimisen vallankumous; Jenny Kangasvuo, Jonna Pulkkinen, Katri Rauanjoki!

Kunpa muistaisin, mitä kautta törmäsin tähän kirjaan...luultavasti vaellellessani kirjakaupassa, silloin kun olisi pitänyt mennä tekemään ruokaostoksia perheelle, eli siis kotvaillessani

Kirja kertoo kotosuomalaisesta näkökulmasta prokrastinaatiosta, sen eduista ja merkityksellisyydestä ja tekee selkeän määrittelyeron hyvän prokrastinaation eli kotvimisen ja huonon prokrastiaation eli vääjäämisen välille.

"Kotviminen on pysähtymistä, sen välttämistä
mitä pitäisi tehdä ja ennen kaikkea
mitä pitäisi jättää tekemättä
oman hyvinvointinsa tähden."

Olen kotvijatyyppiä, ehdottomasti.
Kun pitäisi tehdä jotain, teen jotain aivan muuta. Esim. kun olen ajatellut lukevani kotvimiskirjaa, koska se on niin hyvä ja voisin sillä tavoin ottaa aikaa itselleni ja minulle tärkeälle tekemiselle, tuleekin yhtäkkiä pakottava tarve vaihtaa lakanoita, ruokkia kissoja, paistaa pekonia lapselle joka osaa tehdä sen itsekin, keittää kahvia ja ties mitä kaikkea, ennen kuin voin istua sohvannurkkaan kahvikupilliseni kanssa lukemaan kotvimisesta.

"Asioiden lykkääminen ja vetkuttelu
ei ole poikkeama, yksilön pahe tai huono tapa,
vaan olennainen osa ihmisyyttä"

Kirja käsitteli kotvimista monesta näkökulmasta, painopiste oli kuitenkin vahvasti luovan työn ja kotvimisen välisessä yhteydessä - ja se teki kirjasta aivan erityisen innostavan.
En varsinaisesti itse tee luovaa työtä, mutta kotvimisella on selkeästi vaikutusta harrastusluovuuteen ja palkkatyön kehittelyyn ja ideointiin.

Kirjan alkupuolella esiteltiin kotvimisen historiaa: siinä osioissa meinasin välillä hyytyä. Vääjään kaikenlaisen historian kanssa, mutta ihastuin silti knoppitietoihin. Tiesitkö että 1700-luvun lopun Britanniassa jokaisella kaupungilla ja kylällä oli oma aikavyöhykkeensä? (meilläkin on, keittiö on eri aikavyöhykkeellä kuin olkkari. Onneksi ei mene päivämäärärajaa näiden huoneiden välillä!)

To do -listoja kirjassa käsiteltiin niitäkin. Listaamisen ideanahan on tuottaa tehokkuutta, tehdä tehtävät näkyviksi ja selkeyttää sekä antaa ihmiselle itsekuria välttämättömien töiden tekemiseksi ja ylipäätään tuloksen aikaansaamiseksi. To do -listoilla teemme elämästä ja tehtävistämme mielekkäitä ja muutumme tehokkaammiksi yksilöiksi, tuottaviksi ja kelvollisiksi yhteiskuntamme jäseniksi.
Vai muutummeko?

"Pidämme listoista, koska emme halua kuolla"

Erilaiset listat tekevät meistä tärkeitä ja toimeliaita, antavat ikään kuin oikeutuksen olemassaolollemme. Olemme kiireisiä ja tehokkaita, siis olemme olemassa.

"Ihanteena on ihminen, joka on henkistynyt,
oman sisäisen kipinänsä löytänyt
ja tasapainossa maailmankaikkeuden kanssa
- samalla kun kuluttaa oikealla tavalla,
oikeanlaisia tuotteita, joiden avulla tasapaino säilyy."

Kirjassa kritisoidaan perustellusti tämän päivän tehokkuusyhteiskuntaa ja sen asettamia vaatimuksia. Kaikkea ei voida eikä pitäisi pelkistää listoihin, aikatauluihin ja minuuttimääriin. Meidän on osattava ottaa tilaa luovuuden ilmavuudelle, itsellemme.


"Kotviminen on henkilökohtaisten keinojen varasto, 
jolla nousta aikatauluja, 
prosessia painavaa kiireen tunnetta ja stressiä vastaan"


Kirjassa listataan myös näitä keinoja, vaikkei varsinaisesta ajanhallintaoppaasta olekaan kyse. Itse tunnistin itsestäni ainakin verkkopyynti-metodin - erityisesti juhliensuunnittelu-esimerkki osui ja upposi.
Ensin kotvaillaan netissä reseptejä, sitten ei tehdä mitään, ei tehdä mitään, ei tehdä mitään, kunnes pari päivää ennen juhlia mietitään hirmuisella intensiteetillä lautasliinojen väriä.

Päätöksentekoväsymystä aion pohtia, samoin kuin kotvimispäiväkirjaa. Ja aion myös jatkossa aina kysyä itseltäni what would Santa do? (WWSD)
Pohdin jo realityproosa-tyyppistä kirjaa aiheesta...

Lue tämä kun haluat olla kriittinen erilaisten aikatauluttavien self helpien suhteen, kun tuskailet jaksamisesi ja tekemättä jättämisesi kanssa, kun haluat vähän hykerrellä ja paljon pohtia.

*

Pieni sivuhuomio, jota pitää pohtia vielä tarkemmin.
Tämä kirja oli inspiroiva myös siksi, että siinä puhuttiin paljon luovuudesta ja erityisesti kirjoittamisesta. Tulin luovemmalle ja inspiroituneelle tuulelle heti!
Lukiessani pohdin paljon itseäni, suhdettani kirjoittamiseen ja luovuuteen.

Tunnistan ja tunnustan kummankin merkityksen ja tärkeyden itselleni, ja mietin jälleen kerran sitä, miksi tuntuu olevan niin vaikeaa aloittaa tai pitää yllä itselle mieluista harrastusta. (tee siitä rutiini, vältä päätöksentekoväsymys!)
Mietin myös - ehkä ensimmäistä kertaa ikinä - miksi en pidä blogikirjoittamista kirjoittamisena, vaikka voi hyvänen aika sentään, olen kirjoittanut vähintään muutaman kirjan verran blogitekstejä vuosien varrella. Osa niistä on ihan hyviä, kai.

Niin, miksi? Miksi usein koen, että blogiin tai päiväkirjaan kirjoittamani on jotain vähempiarvoista tuhertelua, kun se oikeasti on itselleni merkityksellisintä kirjoittamista? 
Kyllä on ihminen outo.


*
Kursivoidut sitaatit kirjasta.
Ja kirjan lainasin e-kirjastosta.








torstai 15. marraskuuta 2018

Nolouskiihdytin

Kuten kaikki tiedämme - tai olemme joskus hamassa muinaisuudessa ehkä tienneet - maailmaa hallitsevat erilaiset luonnontieteelliset vakiot.
Painovoima ja mitä niitä nyt kaikkia muita onkaan.

Yksi niistä on tietysti epä.

Epä on tieteilijöiden keskuudessa alitutkittu vakio, mikä sinänsä on kummallista, koska sitä esiintyy keskisuurissa lapsiryhmissä melko suurella todennäköisyydellä ja sen havaitseminen on lähes naurettavan yksinkertaista.
Muita vastaavia yksinkertaisia luonnonlakeja on mm. se että kosmos syntyy kaaoksesta - tämän voi tulla omin silmin havaitsemaan esim. meille, sillä meillä hyvin kiihkeästi odotetaan kosmosta syntyväksi aivan tuotapikaa, ehkä jo huomenissa. Noin niin kuin kaaoksen määrästä päätellen.

Ihan viime aikoina on universumissa ollut havaittavissa myös uutta suuretta, nimittäin noloutta.
Nolous tai nolo - kuten puhekieleen termi on vakiintunut - on luonnontieteellinen perussuure, jota esiintyy ihmisten lähettyvillä ja erilaisissa vuorovaikutteisissa suhteissa, vähän samaan tapaan kuin epää, joskin hieman erilaisissa tilanteissa.

Tutkijat ovat havainneet myös mahdollisuuden kehitellä erityisen nolouskiihdyttimen, jolla lisätään universumissa vallitsevan nolon määrää tilassa eksponentiaalisesti ja lyhyessä ajassa.
Nolouskiihdytin saattaa tuottaa jopa räjähdeherkkiä ainesosia.

Viime aikoina nolouskiihdyttimiä on havaittu esim. teinin ja vanhemman välissä, ja erityisesti juuri näissä kulminaatiopisteissä nolo saattaa eskaloida itsensä intensiiviseen purkaukseen.

Yksinkertaisimmillaan voit ihan itse rakentaa oman nolouskiihdyttimesi seuraavasti. muistathan kuitenkin kovettaa pintasi ennen eksperimenttiä
Tarvikkeet
1 kpl teini
1-2 kpl teinin vanhempi (tai verrattava lähiaikuinen)
1 kpl rippikoulun aloitustapahtumia
1 kpl kirkkorakennuksia (luultavasti myös seurakuntasali käy)
1 - 2 kpl pappeja
1-2 kpl nuorisotyöntekijöitä
1 kpl kanttori + urut (tai vastaava soitin)

Työnnä teini vanhempineen sisään kirkkorakennukseen. Järjestä niin, että sekä papit että nuorisotyöntekijät puhuvat teinin vanhemmille (sekä teinille itselleen) ennen tilaisuuden alkua. Mieluusti kuitenkin niin että paikalla on jo muuta yleisöä.
Pistä kanttori soittamaan jotain tosiurpoa riparibiisiä ja laita ne nuorisotyöntekijät taputtamaan käsiään ja vanhemmat myös sen biisin tahdissa.
Tarkkaile ritinää.
Aisti nolouden eksponentiaalinen kasvu teinissä.

Lähes yhtä hyvään tulokseen voidaan päästä koulun vanhempainillassa, erityisesti mikäli aiheena ovat jatko-opintovalinnat ja vanhemmalla on mahdollisuus esittää rakentavia kysymyksiä opetushenkilökunnalle.

Teini saattaa pyrkiä hillitsemään kiihdyttimen toimintaa esim. suhisemalla, pyrkimällä kauemmas vanhemmasta tai jopa estämällä vanhempaa puhumasta.
Mikäli nolouskiihdyttimestä halutaan maksimaalinen teho irti, pitää vanhempaa rohkaista jatkamaan keskustelua iloisesti kirkko- tai opetushenkilökunnan kanssa.

Satunnaisia nolouskiihdyttimiä voidaan havaita myös tilanteissa, joissa opetushenkilökuntaan kuuluva ihminen sanoo teinille (sen kavereiden kuullen) mä kävin sun äitis kanssa kaljalla.
Se voi kyllä olla jo äiti-ihmisenkin mielestä aika noloa.

Ei sillä että olisin itse mitään näistä kokenut.
Kun ihan olen humanisti, niin että en oikeastaan noista luonnontieteistä järin mitään ymmärrä.
Mutta juttua olen kuullut.
Joskus.
Joltain toiselta varmaan.


**

nohyväon, hyväon. Ehkä jotain saatan tietää. Mahdollisesti.
Mutta ne puhuivat minulle ensin.
Ja ei varmalla ollut kaljaa. Oli joku muu juoma. muistaakseni.


tiistai 13. marraskuuta 2018

Muistikirjallisuus

Koska useat teistä - rakkaat söpöhöpöpupulaislukijani -  olette tuumineet ja pohdiskelleet, mitä löytyy supersalaisen muistikirjani lehdiltä, näytänpä teille otteita hohdokkaasta vaikuttajapersoonaelämästäni.


Muistikirjani on elementaarinen osa kokonaisuutta, jonka muodostamme minä ja muistikirjani.
Rakkaan muistikirjani lehdiltä löytyvät vastaukset kaikkiin elämän suuriin kysymyksiin kuten

1. Mitä syötäisiin?



Random näkkäriresepti, ei koskaan testattu. Mutta jos tulee äkillinen näkkärihätätilanne..


2. Millaista musiikkia voisi kuunnella?


Tsaikkarin viulukonsertto vaan on niin hyvä. Mutta miksi ihmeessä olen kirjoittanut sen muistiin?


3. Millaisia asioita kannattaisi muistaa?


Muistin vastata. Vaikka melkein unohtui. Voisin muistaa paremmin, jos edes joskus vilkuilisin muistiinpanojani...

4. Lottonumerot?


äitihei, voiksä ladata mun bussikortin?

5. Tekeekö hän ikinä oikeita töitä?


Niinpä, mitkä rakenteet ovat jo olemassa. Mitkä vaikuttavat meidän tuotekehittelyymme?
Tästäkin voisi olla apua, jos se olisi työmuistikirjassa. Tai vielä paremmin, ihan vaan työmuistissa.

6. Mihin liittoon kuulut?


Pienen ihmisen pitää itse hoitaa kaikki.

7. En keksi mitään luettavaa, mitä teen?


Ihan siltä varalta että kirjaston sinua saattaisi kiinnostaa myös -automaatti lakkaisi toimimasta.

8. Millainen on ihmiskäsityksesi?






**

Onko sinulla muistikirjaa?
Mitä se kertoo sinusta?

*

(...ja kalenteri on siis ihan eri juttu, siellä on toisenlaiset muistettavat, ainakin minulla...)

(tunnustan, olen lievästi muistikirjahullu ja se tuntuu vain yltyvän. Minulla on nyt käytössä ainakin neljä eri muistikirjaa: kalenteri-/bujotyyppinen kalenterointiin, se on tärkein; työmuistikirja töissä; kirjoituksille ja päiväkirjalle omansa ja mummopiirille omansa)
Ja sitten siis tämä pieni musta muistikirja pienille mustille muistiinpanoille.





lauantai 10. marraskuuta 2018

arkivapaa

Pitkästä aikaa arkivapailla.

Töitä on riittänyt arkeen ja viikonloppuihin sellaisia määriä, että saldot paukkuvat kaikkiin ilmansuuntiin. Voisin vissiin olla pari viikkoa vapailla, enkä siltikään taitaisi päästä nollille.
Vaikka kuinka yritän tuhlata tuntejani aamu-uinteihin ja muuhun vitkaste kotvailuun, tuppaavat työpäivät venymään epäterveellä tavalla aivan lakkaamatta.

Jo viikko sitten ilmoitin, että nyt kuulkaa vietän pitkän viikonlopun, enkä hönkäisekään verstaan suuntaan.
Kaiken lisäksi pitkästä aikaa edessä sellainen viikonloppu, jolloin kenenkään ei tarvitse herätä herätyskelloon: kukaan ei ole lähdössä mihinkään, tai ainakaan niin säädyttömään aikaan että pitäisi pakkoherätä.

En luota itseeni häivänkään vertaa, joten jo torstaina nykersin listan kaikesta siitä, mitä olisi suotavaa saada aikaan; kun nyt kerran olen vapaalla.



Luonnollisesti yritin heti aamusta pakoilla kaikkia velvollisuuksiani ja uhkasin mennä ensimmäisten aamupäiväunien jälkeen toisille aamupäiväunille, mutta kouluun lähtöä tekevä nuoriso käskytti: vaatteet päälle ja sulla on tut-tu-dut-tu-duu -lista, sun pitää saada rasteja siihen!

Onneksi olin sentään ehtinyt ottaa edes ne ensimmäiset aamupäiväunet, muuten olisi tullut katastrofi koko päivästä.

Ensimmäisiä aamupäiväunia seurasi luonnollisesti toinen aamiainen (ei, en ole hobitti).

Toinen aamiainen oli parempi, koska sain olla ihan melkein rauhassa - jos syliin änkeävää kissaa ei lasketa - ja lukea ja juoda kahvia ihan itsekseni. 


kuvituskuva. oikeasti söin banskun, en satsumaa (vai onkohan tuo klementiini?)

Kävelin kauppakeskukseen, koska en edelleenkään luottanut siihen, että pääsen vapaapäiväni aikana uimaan. (olin itse asiassa jo päättänyt, että taatusti en mene uimaan ollenkaan, koska vesi on märkää, kylmää ja pimeetä; se on perheessämme hyväksyttävä tekosyy vältellä mitä tahansa)


Ensin sain pienen joulusäpsyn (nyt jo?!) ja kiertelin ympäri kauppakeskusta ja pohdin joulua ja jouluruokia ja muuta jouluista. Sitten menin kirjakauppaan ja sieltä takaisin vetelehtimään kauppakeskuksen käytäville - eli tekemään varauksia kirjastosta kaikista niistä kivoista uusista kirjoista joita näin siellä kaupassa. 
Huomasin että tuttu pappi oli pystyttämässä seurakuntavaalien äänestyspistettä ja kävin moikkaamassa ja tarjosin hetkeksi apua. 
Näin mallikkaasti kotvailtuani ryhdistäydyin ja menin ruokaostoksille. 



Ruokaostokset ovat siitä masentava juttu, että kauppalistasta puuttuu aina jotain, tai unohdan hakea jotain ja toisaalta rohmuan kärryyni jotain täysin asiaankuulumatonta ja ajaudun ylipäätään sekä ostoksellisesti että taloudellisesti täysin kestämättömään tilanteeseen. Yleensä semmoisella tavalla että ostoksia on liikaa ja rahaa sen ostoskierroksen päätteeksi liian vähän. (3 kassillista; 90e)

Tulin kotiin ja harkitsin kolmatta aamiaista, mutta totesin että vielä ei ole sen aika.

Tein ruokaa ja näkkäriä.


Yksi teineistä on viime aikoina yrittänyt rajoittaa vehnäleivän syöntiä.
Ja minä puolestani sain Osaava Nainen -messuilta pussillisen näkkileipäaineksia.
Se olikin todella toimiva seos ja teini syödä rouskutti ne menemään muutamassa päivässä. 
Täydensin näkkäriseosvaraston ja sitä myötä myös näkkärivaraston.

Pakottauduin tekemään edes vähän jotain siivoiluksi laskettavaa, ja sitten olikin (onneksi!) kolmannen aamiaisen aika.
Se sujui pitkälti samoissa tunnelmissa kuin aamiainen numero kaksi. Kahvin tilalla tosin ihan vain kuplavettä.

Yksi teineistä kotiutui. Oli lähdettävä alta pois ja uimaan, ennen kuin se alkaa kysellä, mitä olen saanut aikaan.
Lähdin uimaan.
Vastahakoisesti.
Mietin vielä matkallakin, että jos vaikka karkaan johonkin, mutta kun oli uimakamat repussa niin olisihan se vähän tyhmää ollut lähteä karkuloimaan.

Uin ja se oli aika siedettävää.
Selvästi huomaa nyt, kun on ollut epätasainen työrupeama ja uiminen (tai kaikki liikkuminen) on ollut sen myötä äärettömän epäsäännöllistä ja satunnaista, on hyvin vaikea ryhtyä yhtään mihinkään.

Mieli virkistyi kuitenkin.
Menin kirjastolle hakemaan ensimmäiset päivällä varaamani kirjat.
Menin ostamaan poistomyynnistä edullisia mattoja ja sitten olinkin jo aivan nollilla, taloudellisesti ja ravinnollisesti.
Laahaduin kotiin syömään, enkä sen jälkeen poistunut ovesta yhtään mihinkään vaikka vielä oli keskeneräisiä (listalta puuttuvia) asioita.


Lopun iltaa yritin lukea ja kirjoittaa ja etsin kadonnutta muistikirjaa.
En kyllä edes tiedä, onko semmoista muistikirjaa jota yritin etsiä, edes olemassakaan muualla kuin omissa mielikuvissani.
Mutta löysin aika monta muuta muistikirjaa ja niissä oli ihan vinkeitä juttuja. 
Paljon semmoisia jotka olen jo unohtanut, kiehtovia reseptejä ja kirjoja ja myös omituisia tarinoiden alkuja.



maanantai 5. marraskuuta 2018

tuntipalkka- ja ammatinvalintakriizi

Kyllä olisi kannattanut olla tarkkaavaisempi peruskoulussa.

Meillä oli yläasteella sellaista henkilökohtaista opinto-ohjausta, ja opo kysyi minulta kuiskaten ihmettelen vieläkin että miksi kuiskittiin, se oli kummallista ja pelottavaa: "menetkö mieluummin lääkikseen vai oikikseen?"

Tyhmä ja tarkkaamaton kun olin, en tajunnut että siinä on kyse elämää suuremmista valinnoista.
Kun siinä kohden olisi saanut valita että menenkö. minä luulin että pitää pyrkiä.
Olisi kannattanut valita se meneminen sitten kumminkin. Esim. lääkikseen.

Ihan siitä tuli mieleeni, kun visiteerasin tässä taannoin henkilökohtaisten terveysasioideni tiimoilta lääkärin luona.

Sen kohtalaisen pikaisen visiitin lopuksi sain käteeni laskun, josta kävi ilmi seuraavaa:
Lääketiedehenkilö laskutti siitä että sanoi päivää suunnilleen 50 euroa.
Sitten siitä että pengottiin ja tongittiin ja kerrottiin että kaikki on ihan normaalia ja kunnossa ja ei mitään hätää pyydettiin 130 euroa.
Sitten veti välistä toimistohenkilö summan, jonka olen unohtanut.
Ja lisäksi laskulla oli semmoinen italialaistyyppinen minulle täysin uusi lisä että kirjoitamme asiastasi tietokonelaitteelle, 4 euroa.
Koko hommeli kaikkinensa kesti alle kaksikymmentä minuuttia ja maksoi parisataa, ja tästä osiosta kaiken lisäksi hoidin itse ilmoittautumisen ja sisäänkävelyn ja maksamisenkin sillä tavalla ettei tarvinnut toimistohenkilön muuta kuin sanoa että nyt korttia kehiin.

Aika hulppeat liksat, täytyy sanoa.
Nopeasti laskien tuntipalkaksi tuossa tulee semmoinen reilut kuusisataa euroa, josta tosin valitettavasti täytyy osa lohkaista sille toimistohenkilölle.

Ihan huvikseni laskin, että jos minä saisin omalla tuntipalkallani laskuttaa niin
päivään sanominen maksaisi 0,004 euroa. (laskin että päivään sanomiseen menee noin sekunti)
Ja ne puhelut  tai tapaamisen joissa vakuuttelen ihmisille että kaikki on ihan normaalia ja kunnossa ja ei mitään hätää ja joka kestää yhtä kauan kuin lääkärin penkomisjuttu, maksaa minun tuntipalkallani suunnilleen viisi euroa.
Tietokoneen käytöstä en ole vielä saanut neuvoteltua ylimääräisiä lisiä, enkä liioin voi laskuttaa toimistohenkilön käytöstä, koska joudun käyttämään itse itseäni, niin jotenkin minusta ihan pikkuisen tuntuu siltä, että olisi kannattanut valita se menen lääkikseen -juttu silloin yläasteella.

Toisaalta olisi kyllä aika makeaa lyödä minua vaivaaville ihmisille lasku kouraan että
käynti asiantuntijalla (se päiväänsanomisosio siis) 0,004 euroa
pyytämäsi penkomishommeli jonka olisit voinut hoitaa itsekin jos olisit viitsinyt 5 euroa
penkomishommeliin tarvittavan atk-päätteen käyttö 4 euroa
yht. 9,004 euroa + laskutuslisä.

Aika halvalla lähtee tuo päivää + penkominen.
Olisi pitänyt olla fiksumpi nuorena niin saisi pelkästä päiväästä heti viisikymppiä.

Silleesti toisaalta kummallinen juttu, kun opetettiin että kohteliaisuus ei koskaan maksa mitään.


*
disclaimer tähän, että olen aina vain humanisti ja lasken sormilla ja tässä on aika monta semmoista laskutoimitusta jotka todennäköisesti ovat menneet pieleen.
Ja en esim saa tuntipalkkaa vaan yleisköntän siitä kun olen kiva kaikille.

no nyt heti huomaan että pieleenhän se meni tuo lääkärin päivään sanomisen osuus. Jos sillä menee saman verran päivääseen kuin minulla eli sekunti, niin johan se tuntipalkka nousee ihan multippeleihin lukemiin. Toisaalta ehkä se sanoo sen päivään vaikka kolmeen kertaan tunnissa, jos se penkoo vaikka vartin aina jokaista ihmistä. Niin sitten ei ehkä kannata laskea sille päiväälle tuntipalkkaa vaan kertakäyttökorvaus.
Se olisi tietysti minullekin järkevämpää laskuttaa päiväiden ja kivuuksien kerroista eikä kestoista, koska välillä sanon päivää ja olen kiva yhtaikaa sekä puhelimessa että tosielämässä ja välillä monelle yhtäaikaa. Niin johan kassa kilisisi minullakin.

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

lokakuu oli lukukuu

Lokakuu oli todellinen lukukuu!
Olen lukenut nautiskellen, herkistellen, ahmien, lukuelämyksistä ylevöityneenä.

En pysty poimimaan lukemistani erityisiä suosikkeja, mutta yritän.
Lue ainakin Kankimäen kirjat, lue myös Ulla-Lena Lundbergin lintubongailumatkakirja. Laita listallesi myös Satu Vasantolan ja Francesca Hornakin kirjat.



 Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen. Tarina perheestä, suvusta, kodista, perheettömyydestä ja ehkä kodittomuudestakin. Erilaisia aikatasoja, erilaisia kertojia, erilaisia tarinoita ja kohtaloita, jotka kulkevat rinnan, peräkkäin, limittäin, kokoavana henkilönä Martta-mumma. Luin aivan hengittämättä, ahmien, liki yhdeltä istumalta, yhden päivän aikana - ja ensimmäistä kertaa e-kirjaa lukiessa kaipasin paperiversiota: tätä kirjaa olisin halunnut lehteillä eteenpäin ja taaksepäin, tutkia aikatasoja ja henkilöiden suhteita yhä uudestaan. Pohjanmaan lakeudet eivät ole minun maisemaani; ne vähän ahdistavat minua tunnetasolla, ja tämä kirja sanoittaa myös sitä ahdistusta, tekee ihmisistä inhimillisiä - ja niin pohjalaisia. Kertakaikkisen kaunis ja ravisteleva lukukokemus. E-kirja.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Miten en ole lukenut tätä kirjaa koskaan aiemmin? Huumaannuin Kankimäen uusimmasta kirjasta jo alkukuusta; huumaannuin tästä vielä enemmän. Heittämällä lempikirjaksi - miten ihanasti Kankimäki kirjoittaakaan! 

 Ulla-Lena Lundberg: Linnunsiivin Siperiaan. Kirjavinkki ystävältä. Matkakirja. Kun haluat vaeltaa tundralla, tarkkailla lintuja, pohtia Siperianmatkailua ja vaeltaa silmänkantamattomiin jatkuvassa autiudessa - lue tämä! Lue vaikka et haluaisikaan vaeltaa. Ihana, ilmava kieli ja karu maisema tekivät tästä matkakertomuksesta todellisen lepopaikan. "Joka katsoo ulos ikkunasta, se näkee oman hämärän peilikuvansa läpi kaiken sen mitä hän myös on. Meillä on takanamme pitkä kokemus. Useimmat meistä muistavat miltä tuntui kun oli siivet."

 Cecelia Ahern: Kuinka rakastutaan. Itseapuoppaisiin haksahtanut Christine jättää aviomiehensä ja yrittää pelastaa kaksi eri miestä itsemurhalta. Toisen kanssa Christine tekee kahden viikon mittaisen diilin: teen elämästäsi parempaa. Sympaattinen välikirja.

 Mercer Leah: Kun kerran kohtasimme. Surun toisistaan erilleajama aviopari lähtee Pariisiin viettämään pientä lomaa. He eksyvät heti alkumetreillä toisistaan ja päätyvät kuljeskelemaan pitkin poikin Pariisia yrittäen löytää ja olla löytämättä toinen toistaan. Kahden kertojaäänen tarina avautuu hiljalleen. Koskettava pieni tarina.

 Choo Wai Hong: Naisten valtakunta - kiinlaisen vuoristoheimon salattu maailma. Singaporen kiinalainen Choo vierailee lomallaan mosuo-heimon kylillä ja inspiroituu heimon matriarkaalisesta ja matrilineaarisesta elämäntyylistä, rakennuttaa alueelle talon ja alkaa elää osan ajastaan mosuokulttuurin liepeillä. Matriarkaalisuutta ja matrilineaarisuutta korostetaan paljon: lukiessa minulla kului hyvä tovi, kun tajusin että joudun suodattamaan lukemastani yhden (ihannoivan) kerroksen pois: kiinalainen kulttuuri josta käsin kirjoittaja mosuoita tarkastelee, on huomattavasti vanhakantaisempi ja patriarkaalisempi kuin oma maailmankuvani. Odotin kirjalta enemmän, jäi jotenkin pinnalliseksi lukaisuksi. E-kirja bussilukemisena.

Gretchen Rubin: Happier at Home. Onnellisuusprojektin jatko-osa: mitä asioita voi tehdä kotona ja ympäristössään voidakseen paremmin ja ollakseen onnellisempi? Tämän kirjan ja jonkun kuvan inspiroimana aloin pohtia, pystyisinkö järjestämään kotiin hyggenurkkauksen tai jonkun pienen tilan jota voisin kutsua omakseni? Pidän Rubinin omakohtaisesta rennosta kirjoitustyylistä.

 Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika. Kirja alkaa herkullisella alkuasetelmalla: nelihenkinen aikuisista koostuva perhe pakotetaan viettämään viikko saman katon alla karanteenissa. Perheen aikuisista  tyttäristä toinen palaa lääkärintyöstä virusalueelta salaisuus mukanaan, toista tytärtä on juuri kosittu. Äidillä ja isälläkin on omat salaisuutensa. Kuka tahansa perheen maalaisasunnolle tuleva vieras joutuu jakamaan saman kohtalon perheen kanssa.  Lähtöasetelma antaa mahdollisuudet komediaan, tragediaan ja tragikomediaan. Luin, hykertelin, luin lisää ja ihan vähän kyynelehdinkin. Kirja on kepeästi kirjoitettu, viihteellinen ja hyväntuulinen. En halua spoilata: lue tämä.  

 Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin. Oi! oivoi! Miten voi olla näin inspiroiva kirja? En tiedä, onko tämä matkakirja vai tietokirja vai päiväkirja vai kirja kirjan kirjoittamisesta vaiko nelikymppisen kriisistä, mutta voi hyvät hyttyset että nautin tämän lukemisesta! Yönaiset ovat inspiroivia naisesikuvia, jotka ovat kyseenalaistaneet aikansa naiskäsityksiä ja toimineet niitä vastaan. Rakastin aivan erityisesti tutkimusmatkailijanaisia. Suosikkini oli naisista se, joka meni naimisiin, lähti suunnilleen heti perään matkoille maailman ympäri, ei koskaan palannut kotiin ja pisti miehensä maksamaan koko höskän. Mia Kankimäestä tuli kertaheitolla minun yönaiseni; on suorastaan vähän epäreilua keksiä näin oivallinen kirjaidea ja kirjoittaa aiheesta näin hyväntuulistuttava teos. Pidin aivan erityisesti Kankimäen kirjoitustyylistä ja siitä kuinka kirjoittaja on itse koko ajan läsnä kirjoittajana, että kirjoitus (työ-)prosessi on näkyvissä. E-kirja.

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
keittokirja
tietokirja
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

Marraslukukuu lähtee liikkeelle lokakuun rippeistä: kesken on Ulla-Lena Lundbergin kalliomaalauksia käsittelevä kirja sekä lokakuun lopun työkaaoksesta vinoon ajautunut pisan kalteva kirjatorni yöpöydälläni.

tiistai 30. lokakuuta 2018

aortan poisto ja tikusta asiaa

Muudan huolestunut lukijani pyysi edellisen postauksen kommenteissa (terve vaan Marjaana!) uutta postausta. (selitys omituiseen otsikointiin löytyy sieltä, käy tarkistamassa)

No, tämä on se postaus.

random kuva


Heti huomaa, etten ole mikään Dostojevski tahi muu leipäkirjailija, koska pyynnöstä en näköjään kykene tekstiä synnyttämään, enkä osaa tehdä tikusta asiaa.

Dostojevskiltahan tuli sivutolkulla tekstiä aina kun pelivelat kävivät ylenpalttisiksi. Tai jotain semmoista muistelisin kuulleeni venäläisen klassikkokrijallisuuden luennoilla. Voi kyllä olla että muistan väärinkin.
Hirmu pitkiä lauseita hänellä oli. Ihan helposti sivun verran yhtä ja samaa lausetta.
Voin kuulkaa sanoa, että kun yrität siitä viidakosta etsiä pääverbiä, niin tiedät etsineesi.
Yleensä en löytänyt kun luen sillä tavalla aika paavoväyrysmäisesti, erityisesti venäläistä kirjallisuutta ja varsinkin jos pitää lukea venäjäksi. En paljoa lukenut. Fuskasin usein.

Rikos ja rangaistuskin on sellaisen pienehkön tiiliskiven kokoinen eepos. Ja siinä on semmoinen juoni että tapahtuu rikos. Sitä seuraa rangaistus. Tämän minulle ystävällisesti tiivisti joku sellainen joka enimmäkseen luki sen kirjan venäjäksi.
Suomeksi oli sama juttu.

Venäläisessä kirjallisuudessa on se aivan erityinen kurjuus jota ei niinkään ole länsimaisessa kirjallisuudessa kovin taajalti, nimittäin että nimivalikoima on jotensakin puuduttava. Päähenkilö voi olla vaikka Mihail Feodorovitsh Dostojevski nimi ehkä muutettu ja kerronnan tasosta, ja tuttavallisuudesta riippuen hän voi olla mm. Mihail Feodorovitsh; Dostojevski; Mihail Feodorovitsh Dostojevski, Misha tai jotain aivan muuta.
Semmoiseen hermostuin ihan alvariinsa koska en yleensä jaksa kovin tarkasti lukea ihmisten nimiä missään kirjassa ja sitten oli aika kryptistä kun ei koskaan tiennyt kuka hirttäytyy mihinkin ja kenen nenä vaeltelee kirkossa rukoilemassa. siinä on kyllä aivan mahti-idea että nenä irtoaa ihmisestä ja menee kirkkoon rukoilemaan. sen tarinan kirjoitti Gogol joka on metkempi tyyppi kuin Misha Fedoritsh.
Siksi en lue venäläistä kirjallisuutta nykyään.
Se on pahempaa kuin joutua sudokukerhon kokoukseen.

Vielä parempi kirjoittaja, ja ihan ehta kotimainen, on Volter Kilpi, jonka Alastalon salissa on sekin melkoisen mittava teos.
Siinäpä on semmoinen poika joka kykenee venyttämään parin tunnin yksinkertaisen neuvonpidon - rakennettaisko paatti; joo! - tarinaksi jonka lukemiseen menee nopealtakin tyypiltä hyvinkin pari viikkoa.
Siitä kohdasta erityisesti pidin, jossa pohditaan että kummalla kädellä kannattaisi ottaa sokeria sokerikosta.
Minä henk.koht. kannatan että ottaisi oikealla ja pitäisi kuppia vasemmalla, niin en läiskyttäisi koska olen vasenkätinen. Voi tosin olla että sitten räiskyttelee sokerikossa rumasti niin että ehkä kannattaisi kumminkin ottaa vasemmalla ja pidellä kuppia oikealla kädellä vaikka olisikin se riski että kahvi läiskyisi jonkin verran. Mutta jos tassilla olisi semmoinen sievä lautasliina ei kauheasti haittaisi läiskyttely. Paitsi että sitten ei enää olisi mihin pyyhkiä viiksensä. Minulla ei kyllä yleensä ole viiksiä, koska yritän pysyä niistä erossa voittopuolisesti. Näköjään kannattaa hetken verran perehtyä siihen, kummalla kädellä ottaa sokeria. Silleen vähän ratkeaa että laskee sen kahvikupin johonkin vaikka pöydälle niin ei läisky ja sitten ottaa sokeria vaikka kummallakin kädellä, ensin toisella ja sitten toisella. Paitsi jos tarvitsee vain yhden palan sokeria. Tai jos on lusikka ja hienoa sokeria. Tai voi jättää sokerin ottamatta ihan kokonaan, niin minä yleensä teen kun en käytä sokeria. Mutta jos olisi pakko niin olisi kyllä iso haaste. Että kyllä on ihan oikeassa veli Kilpi kun asiaa sivukaupalla pohtii, sietääkin pohtia.

Sen verran rohkenen paljastaa että kun on sinnitellyt ensimmäiset kahdeksan-yhdeksänsataa sivua, alkavat tapahtumat eskaloitua ja suorastaan kiitolaukata.
Sitä voin suositella ihan omakohtaisesta kokemuksesta toisin kuin venäläisiä klassikoita joita kyllä yleisesti ottaen pidetään sielua ruokkivana kirjallisuutena.

Ehkä nyt on riittävästi aorttaa poistettu että on kelvollinen postaus.