keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

liäkärpohdintaa

On muuten sellainen olo, että oma hoito on hyvissä ja pystyvissä käsissä tässä väestövastuulääkärijärjestelmässä. Viisi vuotta, kaksi eri terveyskeskusta ja viisi eri lääkäriä. Olen asunut koko ajan yhdessä ja samassa osoitteessa. Sinä aikana minulla on ollut seuraavat lääkärit: Kalinakulakova 1, Tosi Ihana Lääkäri 1, Lyhytaikainen Lääkäri, Tosi Kiva Lääkäri 2 ja Kalinakulakova 2.

Tapahtuipa varatessani aikaa uusimpaan vuotuiskontrolliin:
m: "pitäisi varata aika vuositarkastukseen ja käydä labrassa" sairaanhoitaja: "miksi?"
m: "no silleen mulle on sanottu. Että kerran vuodessa pitää käydä, kun mulla on tämä xx-vaiva ja siihen lääkkeet"
sairaanhoitaja: "miksi?"
m: "no kun mulle on sanottu että pitää käydä. Kun mulla on lääkitys tähän (rumasana) vaivaan"
sairaanhoitaja: "miksi?"
m: "siis mitä? (rumasana, en ymmärrä kysymystä!) ai miksi mulla on se vai? ööh, mulla on varmaan huonot geenit"
sairaanhoitaja: "ai, no sitten. Varataanpa aika"

ja tapahtuipa liäkärvisiitillä liäkär: "mjiksji oljet tjäällä?"
m: "no kun on sanottu että kerran vuodessa pitää käydä."
l:"mjiksi? tje olejette vjelä njuori"
...siinä vaiheessa huokaisin sisäisesti ja totesin, että tästäpä tulee pitkä visiitti.
Reseptit tuli uusittua liukuhihnalta, labrat huitaistiin syvästi inhoamallani tavalla syrjään: "tjäällä kjaikki kjunnossa" ja sain uikuttaa muutaman minuutin kädestäni. Liäkär tuikkasi puolen meetrin mittaisella neulalla kortisonia kyynärpäähäni ja laittoi niskakuvaukseen. Kiukuttelin koko päivän kotona, ettei niskassa ole mitään muuta kuin lihasjumia ja että käsikin tuli vaan huonommaksi.

Tänä aamuna soitin varatakseni kuvausaikaa.
Röntgenhoitaja: "juuh, kuulkaa lääkäri on laittanut tämän pyynnön kiireellisenä. Että voitte mennä ihan mille tahansa asemalle. Ihan milloin vain teille sopii"

Nyt otan kaikki rumat ajatukseni takaisin.
Taisi se lääkäri sittenkin kuunnella, välillämme taisi vain olla suunnaton kjeljimjuuri.

Lähes poikkeuksetta olen aina saanut hyvää ja asiallista palvelua ja melkein aina lääkäri on ottanut asiani hoitaakseen.
Ongelma on siinä, ettei siltä tunnu. Kun aina on eri ammattilainen, jolle pitää alusta alkaen resitoida koko tarina. En oikein tiedä kuka murheisiini vastaa, enkä tiedä onko kellään kokonaisnäkemystä asiasta. Pitäisikö edes olla?
Inhoan yli kaiken sitä, että minulle varataan suunnilleen seitsemän minuutin aika. Inhoan kiireistä oloa vastaanotolla, sitä ettei lääkäri ehdi selittää enkä minä kysyä. Inohan sitä tunnetta että häiritsen pienillä vaivoillani.
Ja sitä että minusta otetaan melkein litra verta eikä kukaan kerro että miksi juuri nämä asiat on minun verestäni tärkeä tietää.

Minä haluaisin sellaisen vanhanaikaisen perhelääkärin, mieluummin harmaantuvan sedän, joka tulisi ihan oikea lääkärilaukku kainalossaan kotikäynnille, kuuntelisi keuhkot, koputtelisi refleksit, katsoisi kurkkuun ja pitäisi vähän kädestä kiinni ja katsoisi rauhassa silmiin ja sanoisi että soita ihan koska vaan.
Sitten minä keittäisin kaffet ja syötäisiin pullat ja me juteltaisiin yleisellä tasolla kansanterveydestä.
Ja jos pitäisi mennä labraan tai röntgeniin, se tulisi mukaan ja juttelisi odotteluaikana lempeästi.

tiistai 29. maaliskuuta 2011

tyyliblogsahdus

olen suurimman osan elämästäni elänyt siinä - nähtävästi harhaisessa - käsityksessä että olen kutakuinkin keskiarvoihin sopiva tapaus. Suurin harha on ilmeisesti se, että olen jostain omituisesta syystä erehtynyt pitämään itseäni keskipituisena ja aikalailla normaalipainoisenakin.

Tästä harhakäsityksestä johtuen minua peilistä pällistelee nähdäkseni sellainen ihan tavallisenkokoinen ja -muotoinen naisihminen, jonka siis kaiken järjen mukaan pitäisi löytää itselleen pukinetta ihan tosta vaan, kunhan marssii vaatekauppaan ja tempaisee hyllystä keskikokoisen vaatteen.

Tapahtuipa taannoin vaatekaupassa: menin ja tempaisin hyllystä sitä keskikokoa olevat housuntapaiset. Varoiksi kahta eri mallia, josko olisi ihan valinnanvaraa. Malli numero yksi nousi melkein puolireiteen, mutta ei suostunut ylittämään enää ahterilinjaa. Malli numero kaksi nousi kepoisesti vyötäisille mutta roikkui vähän rumasti, lahje sen sijaan oli loistavaa pituutta. Eikun housut vaihtoon, ensimmäisestä mallista suurempaa, toisesta pienempää. Asetelmat kääntyivät päälaelleen. Malli numero yksi ylitti ahterilinjan mutta lahjetta jäi kantapään alle viisitoista senttiä ainakin. Malli numero kaksi nousi polveen asti.
Seuraavaan kauppaan. Löytyi housu joka nousi vyötäisille, oli siitä löysä mutta ahteri soi. Ja housu jonka lahjetta riitti ja riitti ja riitti ja jonka nappi ei mennyt kiinni.
Seuraavaan kauppaan. Housut mallia lyhyt ja leveä: istui vyötäröltä, lahje liian lyhyt.
Seuraavaan kauppaan: peräsin hyvä, vyötärö siedettävä, lahjetta meetritolkulla. Ja tätä jatkui ja jatkui, päivästä toiseen, da capo.

Ihan varmasti kaikilla vastaantulevilla ihmisillä on kuitenkin jotain alaosansa verhona, ja useimmilla kaikenlisäksi housut. On kuulkaa farkkua ja liituraitaa ja kangashousua, on pellavaa ja puuvillaa ja kaikissa mahdollisissa väreissä. Ja ne ihmiset jotka näitä housuja käyttävät ovat valtaosin keskikokoisia naisia.

Että missä salaisessa paikassa ne käyvät niitä vaatteitaan hamuilemassa, ja miten ne voivat olla niin paljon minua nopeampia, ettei mistään kaupasta koskaan ikuna löydy yhtään mitään? Vai mikä mykistävä (roikku-)muoto on isketty juuri minun ahterilinjaani, kun ei mikään pukine tunnu istuvan?

Eilisessä eksistentiaaliepätoivossa harhailin taas kerran jonkun kaupan housupuolella jo valmiiksi lannistuneena. Tempaisin taas parit sovitettavat rekiltä. Löysin kahdet housut: yhdet tosi hyvät ja toiset melko hyvät! Riehaannuin niin, että sovitin vielä kolmannetkin: niistä tosi hyvistä eri väriä. Ei pidä kuulkaa liikaa koetella onneaan: eivät istuneet ne.
Syvällä kokemuksen rintaäänellä uskallan sanoa, että mustat farkut eivät koskaan istu, oudonväriset ovat hyviä ja pellava/puuvillahousut ovat mahdollisia (mutta himppasen kylmiä talvella...)

Mutta nyt minulla on yhdet ihan uudet ja aika kivannäköiset housut. (ja kahdet mahdolliset vielä pohdinnassa) Melkein ostin vielä jalkineetkin ja harkitsin pistäytymistä paitaostoksille, mutta kuten sanottua - ei pidä liikaa koetella onneaan.
Sitäpaitsi, UPM oli hövelillä tuulella ja tilasi meille juuri uusia työunivormuja. Minä olisin halunnut lääkäritakin ja Uusi Työntekijä maalarihaalarin ja tohtorinhatun. ps. olisin ottanut kuvan, jos olisin tiennyt missä kamera luuraa.

perjantai 25. maaliskuuta 2011

ääni kaupan

katselin puolilaiskasti eilen pienpuolueiden vaalitenttiä.
Aloinpa huvikseni spekuloida, jotta mitäpä tapahtuisi jos tämä puolue jonka vaaliohjelma kaikkiaan ja kokonaisuudessaan kuuluu "olis tosi kivaa jos kuka vaan sais ladata netistä ihan mitä vaan ihan ilmatteeksi" pääsisi vallankahvaan.
Kuvitellaan ihan huviksemme että ne pääsisivät vaikka hallitukseen ja heti kohta kirjattaisiin sulassa sovussa vaikka perustuslakiin asti että kuka vaan saa ladata netistä ihan mitä vaan ihan ilmatteeksi.
Niin mitä ne sitten tekisivät koko loppuvaalikauden? Lönöttäisivät hallitusaitiossa peukaloitaan pyöritellen?
Pitäisi äänestää vaikka kuumasta ydinvoimaperunasta: no, ei pal välii, kunhan kuka vaan saa ladata mitä vaan netistä ihan ilmatteeksi. Taikka perusturvasta: noo, ottiatuota, eiköhän siinä ole perusturvaa kerrakseen kun kuka vaan saa ladata netistä mitä vaan ihan ilmatteeksi.

Isoja ja tärkeitä asioitahan noilla kaikilla pienillä rytmiryhmillä oli. Tietyin varauksin olin monen kanssa samaa mieltä eri epäkohdista (ainakin siihen asti kunnes nukahdin). Probleemi vaan kun on siinä, että vallankahvassa roikkuvilla pitäisi olla melkoisen laajaa näkemystä melkoisen laajalta rintamalta. Kun se yksi tärkeä asia joko hukkuu tai on aika äkkiä kaluttu loppuun.

Henk.koht. olen likipitäen poliittisessa kriisissä, kun en tiedä ketä äänestäisin. Jonkinlaisella poissulkevalla menetelmällä olen onnistunut rajoittamaan potentiaalisten määrää jokseenkin hallittavaksi kaaokseksi, mutta pahoin pelkään että olen vajoamassa kovin lähelle hyvän kaverini taktiikkaa: äänestää nuorinta ja näteintä naista. (tai minä siis tietysti äänestäisin nuorta ja hyväkroppaista urosta)
Aina hyvä lähtökohta kun valitaan niitä jotka päättävät kansakunnan yhteisistä asioista.

Poliittiseen päätäntävaltaan liittyy myös tuleva keskiviikko, joka on ilmeisesti sekä sosiaalisen että poliittisen ja vaikutusvaltaisen elämäni huippuhetki. Pitäisi olla neljissä eri kalaaseissa samaan aikaan. Kaksi työ- ja kaksi luottamusjuttua. (ymmärtäkää kiltit, tässä tuo sana poliittinen hyvin väljästi!)
On kuulkaa valinnanvaikeutta tällaisella pienellä ihmisellä, että minkä pistää ykkössijalle.
Täysin randomilla päätin sitten valita sen jutun, johon liittyy ruokatarjoilu.

Vähällä saisi hyvän äänen täältä: jos joku nuori hyväkroppainen tarjoaisi vähän ruokaa...

torstai 24. maaliskuuta 2011

Melkein syvällistä

kävin eilen keskustelutilaisuudessa kuuntelemassa asiaa naiseuden elämänkaaresta - tai jostakin sentapaisesta.
Mielen päälle jäi kuitenkin kolkuttelemaan tämä armoton suorittamisen pakko, joka monia tuntuu vaivaavan: esitelmöitsijä alustuksessaan vain hipaisi aihetta.
Itse olen sitä paljon pohdiskellut.
Vuosi sitten odotin paastonaikaa ja sitten paastosin.
Tänä vuonna olen heti vuodenvaihteesta asti kapinoinut kuin mikäkin uhmaikäinen - en haluu, en viitsi, onko pakko jos ei haluu?! Pysähdyin kuulostelemaan tuntemuksiani: onko tästäkin asiasta tullut joku suorittamisen mittari? Eihän paastonajan tarkoitus ole hankkia irtopisteitä? Senhän pitäisi olla suunnaton mahdollisuus hidastaa, hiljentää, keskittyä, olla kahden itsensä kanssa.
Päätin olla suorittamatta.
On muuten melkoiset suorituspaineet.

**

Kävimme eilen myös uimassa. Hallissa oli ollut joku vikaannus ja altaan vesi oli kaksi astetta normaalia kylmempää.
Jäätävää suorastaan.
Uhmaikäinen minussa heräsi tässäkin kohden: onko pakko jos ei haluu ja on kylmä?
Ihme kapinahenkeä.
Uin puolen tuntia, olin kylmissäni ja käsi tuli pahemmaksi.
Plääh sille!

*

Keskusteluillassa piti pohtia, mikä olisi oman elämäkerran nimi ja mikä olisi sen luvun nimi, joka kertoo tästä päivästä, hetkestä ja elämäntilanteesta.
Minä tiesin heti - kirjan nimi olisi tietysti Kinttupolut ja luvun nimi Keskellä elämää. Tai ehkä Elämän keskellä.
No jaa, voisi se olla Kaaoksenraivaajakin.

*

...enpä tiedä, ei taida olla mitään sanottavaa

tiistai 22. maaliskuuta 2011

tyttöjen välisestä ystävyydestä

kuuntelin eilen takapenkin räpätystä. Isosisko ja kaverinsa olivat harrastuskyydittävinä.
"mun känässä onkin tämmönen, mä en näytä sitä sulle"
"meijän ope onkin..."
"muistaksä mitä ope sit sano - hihii- ei me voida kertoo sitä!"

Saatoin melkein kuulla kuinka Isosiskon päässä kiehui ja kuohui: kaksi entistä luokkakaveria vahvana kimulirintamana ja hän ihan yksin tässä maailmassa.
Kerrankin olin ajan tasalla ja tartuin aiheeseen kotona ennen väistämätöntä mökötyskohtausta. Saimme Isosiskon kanssa aikaan täydellisen hyvän keskustelun ystävyydestä, kaveruudesta, pätemisestä, epävarmuudesta - siitä kannattaako mennä joukon mukana nokittelemaan, ja mistä kertoo jatkuva leveily ja leuhkiminen.
"nyt mä ymmärrän miksi se aina höpöttää niistä samoista jutuista", totesi Isosisko helpottuneena.
Pohdiskelimme että tämä entisten luokkakavereiden harrastama tyyli johtuu varmaan eniten epävarmuudesta, ehkä vähän kateudestakin: kun ei oikein tiedetä, miten pitäisi suhtautua toisaalla koulua käyvään, kun ei oikein tiedä, millaisista asioista yhdessä voisi jutella. Ja että se kyllä menee ohi: joko ystävyys vahvistuu ja niitä yhteisiä asioita löytyy, eikä tarvitse turhilla leveillä - tai sitten ystävyys muuttaa muotoaan.
Typykkä oli iloinen ja nauravainen koko loppuillan.

Minä puolestani olin kovasti mietteliäs.
Minulla kun nuo ketutuskertoimet nousevat aivan huippulukemiin juuri tuollaisesta pikkutyttöjen harrastamasta hienovaraisesta hihittävästä ulkopuolellejättämisestä. Se kun on aikuisen korviin niin kovin läpikuuluvaa (-näkyvää?), eikä siinä tietyssä mielentilassa edes vastata aikuisen hienovaraisiin keskustelunohjauksiin.

Viikonloppuna pohdiskelin näitä aivan samoja asioita aikuisvinkkelistä: miten helppoa ja mutkatonta onkaan lähteä mukaan sellaiseen tyhjänpäiväiseen kilpalaulantatilanteeseen, jota ei oikein uskalla edes itselleen tunnustaa - muulloin kuin yksinäisellä armottoman rehellisyyden hetkellä.
Miten helpottunut onkaan olo, kun pääsee, päästää, sellaisesta irti.
Kun on henkistä tilaa räpiköidä ihan omilla siivillään, omalla tyylillään.

Jos olisin itseäni tatuoivaa tyyppiä, pitäisi varmaan jompaan kumpaan kämmenselkään kaiverruttaa ikiloistava motto: "kukaan ei voi saada sinua tuntemaan alemmuutta ilman omaa lupaasi".
Siinä henkistä perintöä kahdelle kaunokaiselleni. Ja poikasellekin -vaikka hän onkin (isänsä tapaan) riippumattomimpia tyyppejä jonka tiedän.

maanantai 21. maaliskuuta 2011

kevät lähestyy

uusi viikko hyökyy taas päin.

*

Olin viikonloppuna pienen hetken oikein kovasti ahkera: vaihdoin keittiöön keväisemmän verhon, raivasin parvekkeelle kulkuväylän ja ruokkosin pari kassillista tavaraa pelastusarmeijalle. Suurin kiitos oli pappakisulainen Leevi, joka pitkän talven jäljiltä huojentuneena pääsi vihdoin parvekkeelle nauttimaan kevätauringosta.
Haaveilen aina, että parvekkeella olisi sellainen ranskalaishenkinen pöytä ja korituolit. Minulla olisi makoisa aamukahvi (ehkä latte!) kera croissantin, taikka sitten viileä valkkarilasillinen ja mansikoita - hyvää kirjaa unohtamatta.
Ja höpöhöpö!
Joko tuoleilla lojuu kaksi kissaa vatsanahkaansa paistellen tai sitten tyttöjen leikit leviävät sinne.

HraH ihmetteli, eikö minulla tämän suurempaa keväthepulia ole.
Minä totesin siihen, että haluan uudet lautaset, kissanpennun, eteisremontin, tytöille enemmän tilaa ja vähemmän tavaraa, akvaarion ja uuden vaatevaraston. Ja verhoja. Ja mattoja. Vai muutetaanko ihan suosiolla uuteen kotiin?
HraHakkarainen otti sanansa takaisin. On keväthepuli. Ihan riittävä.

Tiedättekö tunteen?
Kevään tullen elämä alkaa sykkiä suonissa, talossa pitäisi olla vauva ja kaiken pitäisi olla keltaista ja vihreää?

torstai 17. maaliskuuta 2011

ravintolaan?

totisesti, pitäisi tosiaan lakata lukemasta perhelehden vinkkipalstaa: Lapsi rohkeasti mukaan ravintolaan.
Tietysti lapsen voi ottaa mukaan ravintolaan.
Tietysti!

Tunnustan heti: en muista koskaan - lapsilla tai ilman - ruokailleeni oikein tositosihienossa ravintolassa, sellaisessa jossa olisi sommelier ja joku jolla on valkoiset hansikkaat kädessä ja jossa annokset muistuttavat rikkaiden kukkahattutätien rintaneuloja.
Mutta olen kyllä ruokaillut sellaisissa kohtalaisen hyvissä paikoissa. Ja ketjumättöravintoloissa.
Ikinä en ole ajatellut, etteivätkö naperot olisi tervetulleita.
En edes silloin kun omat hermoni ovat vieterinkireällä nälkäisten lasten valuessa pöydän alle kitisemään.
Sitä paitsi hampparipaikassakin voi käydä ravintola-asenteella. Ruuasta ja seurasta nauttien, yhteistä aikaa arvostaen.

Tämäntyyppisistä jutuista nousee huoli yleisestä ja yhtäläisestä yhdessäsyömisestä.
Ehkä tänä päivänä ei kodeissa syödä yhdessä?
Surullista.

Makaronilaatikkokin maistuu paremmalta kun nostaa rinnalle viinilasillisen ja asemoi haarukan ja veitsen lautasliinalle, vaikka vain ihan tavallisena tiistaina. (no ei sentään tiistaina, se on ihan liian kiireinen päivä! Mutta keskiviikkona.) Ja silloin kiireisenä tiistainakin voi laittaa veden kannuun, salaatin kulhoon ja jälkiruuan tarjolle.
Jos ei ole mitään muuta keskusteltavaa, voi tehdä kiertokyselyn: mikä oli päivän paras ja pahin tähän mennessä?

Ravintoloissa kautta linjan - hampparipaikoista niihin melko fiineihin paikkoihin - olen aina antanut kauhukolmikon ottaa maistiaisia omalta lautaseltani (sivistymätöntä; tiedän!). Jos vaikka naperon oma tilaus onkin nauravaanakkia, on sentään saanut maistaa myös sitä vähän asiallisempaa ruokaa. Ja yhdessä ollaan keskusteltu siitä, onko kokki tällä kertaa onnistunut nakkien naurutuksessa ja miten.
Seisovasta pöydästä ("vapaaotto") on aina maisteltu vähän vieraampiakin herkkuja. Niistäkin voi keskustella, vaikka siten että äiti ei kertakaikkiaan pysty ottamaan mustekalarengasta, mutta hyvä jos sinä siitä pidät!

Taidamme olla harvinaisen onnekkaita siinä, että meillä on aikaa istua yhteiseen pöytään ihan joka päivä.
On päiviä jolloin on aivan tuhannen kiire. Jolloin hätinä ehdin puskea ruuan tarjolle ennen kuin jonkun - yleensä itseni - on lähdettävä johonkin menoihin, mutta niinäkin päivinä päivällistämme noin suurin piirtein yhdessä.
Ja olemme onnekkaita siinäkin, että jopa niinä vähävaraisen nuoren perheen aikoina meillä oli mahdollisuuksia syödä ulkona. Kauhukolmikko on pienistä asti saanut olla oppimassa juhlistamista: juhlaa voidaan viettää kotona oman perheen kesken tai isommassa seurueessa ravintolassa. Tavat ovat samat: syödään hyvin, keskustellaan, ollaan yhdessä, nähdään vaivaa yhdessäolemisen eteen.

Ravintolaruokailuista lapsiperheenä ehkä puuttuu intiimiys, ehkä juhlallisuuden kanssakin on vähän niin ja näin kun pöytään tömäytetään viinilasillisen vierelle ketsuppipullo, mutta on kohokohtiakin.
Isosisko maisteli edelliaviikonlopun ravintolareissulla annoksestani ja totesi: "ihan hyvän makuinen mutta vähän ylikypsä"

tiistai 15. maaliskuuta 2011

pitää lakata lukemasta

minun pitää ihan oikeasti lakata lukemasta sisustusblogeja.

Saan niistä hammas- ja päänsärkyä.
Suhteessani näihin blogeihin on jotain perin samanlaista kuin suhteessani Danielle Steelin kirjoihin: luen niitä vain silloin kun haluan hammas- ja päänsärkyä, ahdistusta ja raivohullua sekopäisyyttä.
En edes pidä sellaisesta pikkusievästä sälästä ja roippeesta ja sitä paitsi - vaikkei HraHakkarainen edes ole mikään perinteinen äijätyyppi - miten kukaan itseään kunnioittava mies voi nukkua jossain lauraashley-painajaisessa? (en pidä myöskään kukallisista ja/tai pilkullisista astioista: olen aivan liekeissä koko-sarjaan!)

Mutta kun en voi enkä halua lopettaa sitä lukemista.
Puistattelen ja kauhistelen. Vertaan omaa romumäärää noihin ihanan hempeisiin minimalistisiin olohuoneisiin. Ja lastenhuoneen sievää ja harkittua ulkonäköä vertaan lähes polvissa vellovaan tavaramereen (voisi kuvitella että viimeisimmän hyökyaallon sivuaalto on käynyt läpi kimulikammion). Jos minä ripustaisin jonkun kimuleiden vauva-aikaisen pitsiunelman (jollaisia ei edes ole, on vain Pikkusiskon rautapuklujen ruosteisiksi värjäämiä bodeja!) huoneen seinälle, se olisi otettu leikkeihin ennen kuin ehtisin selkääni kääntää. (Jos siis menisin sisään tyttöjen huoneeseen, mitä en tee, koska en mahdu, enkä halua petsejä varpaideni väleihin).

Jos onnistuisi edes joskus ripustamaan jotain seinille.
Jos vaikka onnistuisi edes joskus muistamaan, että pitää pyytää porakonetta lainaksi.

Miten edes kenelläkään riittää rahaa siihen sälään ja roippeeseen? Ja säilytystiloja?

**

Minun pitää myös lakata lukemasta perhelehden vinkkipalstoja. Koska saan myös niistä ahdistusta ja raivohullua angstia.
Perhe lomalle - mistä rahat?
ööh, miten olisi vaikka säästämällä?
Vinkkilistalta löydät yhdeksän näppärää säästövinkkiä, joista ainakin puolet ovat toisintoja ohjeesta kaksi: ostakaa vain se, mitä ilman ette tule toimeen (ja pistäkää loput säästöön).
Omalla pankillani on näppärä säästötapa: joka kerran kun maksan kortilla, päjähtää siitä valitsemani summa jemmatililleni.

*

Sen lisäksi minun pitää lakata lukemasta iltapäivälehtien katastrofiuutisointia, lastenkasvatusoppaita ja muutamia muita juttuja.

Onko sinulla kodin hätävara? No ei todellakaan: tiedättekö millaisen tilan ne veisivät meidän kartanostamme, tai siis tarkoitan että hädän tullen en tietenkään muistaisi mihin kartanomme siipeen olisin ne varastoinut.
Sitä paitsi, mikä ihmeen mittayksikkö on "litraa ja kilo"? Juomia, vettä ja herkkuja pitää olla varattuna 16 litraa ja kilo. (per henkilö?) (kilo herkkuja?) (per henkilö? ihan totta!!)

**

Jos ihan tarkkoja ollaan, minun pitäisi lakata lukemasta asiattomia asioita kesken työpäivän.
Jospa puskisin taas maailmalle jotain tarpeellistakin.

Jehvana!

Saimme eilen ex tempore-vieraan. Pikkuinen kummipoika tuli kuluttamaan muutaman minuutin meillä yhdessä isänsä kanssa. Kummipoika oli jo aika iso ja nauravainen ja eläväinen napero: konttasi tymäkästi, tavoitteli tietokonetta ja kissoja, puhahteli turhautuneena meidän muutamille vauvaleluillemme ja osoitti pullealla vauvansormellaan digiboksin kelloa.
Hassu vauva.

Meidän kotimme ei enää ole vauvaturvallinen. Joka paikassa on ansoja: kissanvessoja, kissanruokia, kissankarvoja, johtoja, kirjoja, kaikenlaisia teknisiä aparaatteja ja tärkeitä papereita.
Miten oikein olemme tulleet toimeen silloin kun oma nuoriso oli kääpiökansaa?
Muistan tasan kerran kaivelleeni kissanruokaa Pikkusiskon poskesta, kissan-sitä-toista en koskaan.
En muista että kukaan olisi tyhjennellyt kirjahyllyjä. Tai hätyytellyt kisulaisia.
Ja sikäli kun muistan, olen enimmäkseen lukenut - en suinkaan haukkana hengittänyt taaperoiden niskoissa.

Kummipojan vilkutettua kuninkaallisesti pipo kenossa isänsä kainalosta minä huokaisin helpotuksesta, kiskaisin ulkovaatteet päälle ja lähdin happihyppelylle.
Ei enää vauvoja meille.
Kiitos.
(voisin kyllä olla ihan pikkuisen raskaana)

**

Olen lukenut ihania kirjoja, sellaisia joita en malttanut käsistäni laskea koko viikonloppuna.
Lucy Dillonin hömppä Eksyneiden sydänten koti oli sympaattinen tarina koirahoitolasta ja ihmiskohtaloista. Itsestäänselvä - tietysti; odotettavissa oleva - totta kai. Mutta silti niin ihana satu! Luin heti kahteen kertaan ja lähetän nyt siskolle luettavaksi.

Renate Dorresteinin Lainaa vain oli aavistuksen verran vaativampaa luettavaa, mutta silti sympaattinen tarina sekin kehitysvammaisesta Igorista ja mummosta joka innostuu leipomisesta. Igor löytää vahingossa tyttöystävän, joka löytää vahingossa vauvan ja mummo luulee vahingossa että vauva on Igorin... Suosittelen!

Ja olenko jo maininnut Melissa Hillin Kirjeitä San Franciscosta...? Tässä tarinassa oli ehkä liian monta päällekkäin kulkevaa tarinalinjaa. Loppuratkaisun tietämillä alkoi tulla sellainen olo, että kirjailijalla tuli yhtäkkiä sivumäärä täyteen ja kiire nykäistä kaikki langanpäät samaan solmuun, mutta siitäkin sentään suoriuduttiin. Tarinan keskiössä on ihmissuhdettaan pakeneva Leonie, joka löytää uuden vuokra-asuntonsa kaapista avaamattomia rakkauskirjeitä, joiden omistajaa hän ryhtyy selvittämään. Ei nyt ehkä hömpän huippuja, mutta aivan luettava tarina.

Olen myös yritellyt lukea Donna Leonin dekkareita: Oman käden oikeus: komisario Guido Brunettin tutkimuksia oli leppoisa italialaisdekkari, jossa syötiin ja juotiin hyvin ja ratkaistiin rikoskin. Johonkin aiempaan tarinaan en oikein päässyt käsiksi (ruokaa ei ollut riittävästi?), mutta tämän sain luetuksi.

**

Isosisko tänä aamuna: "onks pakko mennä kouluun? Mä en haluu."
Minä tietysti ihmettelin, miksi.
"no meillon se jehvana!"
Selitin kysymysmerkkiä oivasti imitoivalle hraHakkaraiselle, että oma ope on sairaslomalla ja tilalla on sijainen.
HraH: "sanotaanko niitä nykyään jehvanoiksi?"
Isosisko (hyvin alentuvaan sävyyn): "no ei, sen nimi on joku jenni tai jonna tai jotain ja sit siinä on h! Mut ei se ainakaan ole johanna, mä sanon sitä jehvanaksi."

En pysty kuvittelemaan, mikä jehvanan nimi voisi olla.
Juanita on parasta, johon tähän mennessä olen pystynyt.

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Joku joi kaikki kahvit

hip-hip-hurraa perjantaille!

Tassut ovat loskassa koska olen taivaltanut läpi tuulen ja tuiskun viedäkseni Isoveljen hammaslääkäriin. Taivallus kesti tunnin ja hammaslääkäri sekunnin.

Päässä juilii koska olen tehnyt UPM:n määräämää salapoliisityötä koneella ja kellarissa.

Ja kahvihammas huutelee, koska sillä aikaa kun olin tuulessa ja tuiskussa Joku joi kaikki verstaskahvit.

Mutta ainakin on perjantai.

*


Pikkusisko ilmoitti eilen, että isona hänestä tulee intiaani.
Olemme käyneet tämän ammatinvalintapohdiskelun jo joskus aikaisemmin, mutta ainahan on hyvä käydä pieni kehityskeskustelu ja tehdä tavoitteiden tarkennus.


"Kesäisin mä oon intiaani ja talvella mä muutan pois"
Isoveli: " ooksä sitten kesätöissä intiaanina ja talvisin inuiitti?"

*

Luin aivan ihanan tarinan Kun pohjoistuuli puhaltaa. Aikuisten satu, tässä ajassa ja paikassa: kuinka helppoa sähköpostittelu onkaan, kuinka helppoa sitä kautta on sanoa asioita, kertoa ja olla kertomatta.
Äärettömän hyvä arvostelu kirjasta - olen samaa mieltä!


*


Kaiken tämän loskan ja rännän vastapainoksi omakuva (huom. olen kuvassa se vasemmanpuoleinen!) liki neljän vuoden takaa.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Päivän kysymys

Päätin ruveta extrasuperhyper-vuorovaikutteiseksi.

Rakkaat lukijat: mistä kirjoittaisin?

Pitäisikö olla kuveja kans?

kyselee keskiviikkoon juuttunut.

tiistai 8. maaliskuuta 2011

positiivista ja ding-ding-ding

olisikohan tänään, tässä hetkessä jotain älyllistä sanottavaa tai kirjoitettavaa?

Viikonloppu tuli ja meni.
Olen antanut oikein urakalla positiivista palautetta: Isoveljen harrastusryhmän vetäjille, Isoveljen koululle, kauhukolmikolle...
kyllä on hyveellinen olo.
Olen oikein treenannut sitä - positiivisen palautteen antamista.
On niin helppoa natista itsekseen tai pistää ikävää viestiä juorumyllyihin pyörimään, mutta ei ollenkaan niin helppoa kehua silloin, kun on kehumisen paikka. Helposti suhtautuu hyvin sujuviin asioihin itsestäänselvyytenä.
Olen päättänyt, että sanon - laitan sähköpostia, kerron puhelimessa - kun on hyvää sanottavaa. Kun lapsi tulee harrastuksestaan hyvällä mielellä, kun opettajat näkevät vaivaa, kun joku toimii hyvin ja rakentavasti.
Siitä tulee itsellekin mukava olo.
(ei sen puoleen, positiivista palautetta on mukava saadakin. Kun taannoisessa työhaastattelussa kehuttiin avoimuuttani, iloisuutta ja rehellisyyttä, oli koko päivän iloinen, avoin ja rehellinen olo. Tai kun luottamuselimen puheenjohtaja tuli vartavasten sanomaan että esille nostamani pointti oli tärkeä ja merkityksellinen - tuli sellainen olo, että ehkä olenkin luottamuksen arvoinen ja pystyn yhteisiin asioihin vähän vaikuttamaankin)

*

Kylpemisreissu meni napakasti: muksuja voi kehuaretostaa siitä, että ovat fiksuja ja isoja ja asiat heidän kanssaan sujuvat.
Puljasimme, söimme hyvin, olimme tyytyväisiä.
Vanhojen hyvien aikojen kunniaksi seisoimme hraHakkaraisen kanssa tuokion lastenaltaan reunalla ja totesimme että näin on hyvä.
Isot lapset ovat kivoja.

*

Taisin keksiä itselleni uuden ammatin.
Minustapa tuleekin isona viulunvirittäjä! Jee!
Epä-absolutistinen korvani väitti kivenkovaan, että Pikkusiskon viulu on epävireinen. Eipä muuta kuin tarkistussoitto omalle pikkusiskolleni. Ja näinhän se oli. Kammottava epävireisyys suorastaan.
Harvoin olen oloani tuntenut yhtä tyhmäksi kuin silloin kun soitin kännykälle viulua kerran toisensa jälkeen ding-ding-ding-dooong.
Veivasin nuppeja ja taas pistin kännykän kuuntelemaan: ding-ding-ding-dooooong.
Lopulta oli sisko langan toisessa päässä tyytyväinen ja minä myös.

Annoin positiivista palautetta itselleni, kun osasin ja vielä enemmän siitä, kun kuulin!
Eivätpä ole hukkaan menneet ne vuodet, jotka olen jakanut huoneeni aloittelevan viulistin kanssa.
ding-ding-ding-ding.

Mutta kyllä vaan oli pöhkö olo, kun siinä puhelimen kanssa puljasin. Että tulepa Eskopetteri kuuntelemaan kuinka viulu soi!

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Kaikkea ei voi ymmärtää

aurinko paistaa - miten paljon helpompaa onkaan aamuisin lähteä ja illansuussa palata kun päivä on pitkä!

**

Äitikaveri kertoi aamulla bussissa että on kiirepäivä, kun ovat menossa ikeasynttäreille.

Luulin että se on joku vitsi, aikuisten naisten itsekeksimä häppening tuossa huonekalumekassa.
Sitten tulin ajatelleeksi, että voisihan sellaista olla oikeastikin: ensin olisi suunnistusta, sitten kokoamista ja lopuksi nykäistäisiin kaffeautomaatista kitusiin vaahtokahvit ja kylmätiskiltä daimkaakun palaset.
Illan kruunaisi sitten pieni sininen pussukka täynnä nuppeja ja ruuveja, joita voisi iltansa iloksi sovitella johonkin tyhjiksi jääneisiin lokosiin.

Mutta se onkin kuulemma ihan oikeasti ja lapsille. Kuuminta hottia ipanaympyröissä justiinsa nyt.
Mietin, että onko jossain takahuoneessa sitten nyrkkipajasimulaattori, kääpiökokoamista ja lopuksi legendaariset lihapullat koko joukkiolle.
Jotenkin absurdi juttu.
Mennä huonekalukauppaan viettämään synttäreitä.
(en kyllä ollut tiennyt edes, että niissä superhalleissa on joku lasten säilyttämökin, vaikka tietysti siellä on!)

No, tässä maailmassa on paljon muitakin asioita joita en ymmärrä (mm. feisbuuk, muovailuvaha, sisäleikkipuisto, räppi ja legginsit).

**

Viikonloppuna mennään rypylään elikkästen kylpylään rypemään ja syömään hyvin. Jos vaan ollaan terveitä.

torstai 3. maaliskuuta 2011

matkamietteitä

ei ehtinyt eilen iskeä edes keskiviikkoketutus; pientä näperrettävää ja pari rapsakkaa ristiriitatilannetta verstaalla pitivät harmaan aivomassani liikenteessä.
Tänään on tietysti murhe itsellään.

*

Aamun lehtikierroksellani törmäsin alati riemastuttavaan vinkkipalstaan: Miten selviät lasten kanssa lomakohteessa, 30 vinkkiä.
Tietysti klikkasin itseni sinne, onhan meitä ensi kesänä odottamassa hraHakkaraisen sekoomus, eli loma Kreetalla.

Kuka näitä vinkkipalstoja oikein laatii?
Ja kenelle?

Muista ottaa mukaan vaippoja.
Muista ottaa mukaan tutteja.
Muista ottaa mukaan lapsen lempiruokia.
Ota mukaan lääkkeitä lapselle.
Suojautukaa auringolta.

Toivon totisesti, itseni ja kenen tahansa matkustavaisen puolesta, ettei kukaan vastavalmistunut äiti olisi niin uusavuton että nousisi minkään valtakunnan kulkuneuvoon, joka liikennöi yli kolme varttia, ilman varavaippoja ja tuttia jos lapsi on niistä riippuvainen.
Koska on ihan selviö, että juuri sillä hetkellä kun varavaippa löytyy jostain muualta kuin mukana olevasta kassista, turauttaa kultamussukka koko tuotantolaitoksensa voimalla vaipathajoittavan lastin itsestään ulos. Ja parahtaa sitten sen tuhannen desibelin itkunälkäpaniikkikarjuun.

Vinkkilistasta puuttuvat oikeastaan vain:
Muista ottaa mukaan passi tai henkilöllisyystodistus.
Muista ottaa mukaan rahaa. Saatat tarvita sitä matkalla.

Omat henkilökohtaiset - ei itsestäänselvät -vinkit, jotka aion ottaa mukaani matkalle.
1. ota iisisti, ei minuuttiaikatauluja
2. ruoka - ranta - allas - ruoka - allas - ruoka (jne)
3. edellämainittua pari-kolme päivää, sitten aikuista ohjelmaa (ruoka - nähtävyys - ruoka -allas-ruoka), mutta älä missään olosuhteissa odota lapsilta haltioitumista! Ne haltioituvat kuitenkin jostain sellaisesta kuin leivänpaahtimesta aamiaispöydässä.
ja nro 4. vain Pikkusiskoon sovellettava pykälä: lapsi saattaa säilyä hengissä, vaikka se ei kahteen viikkoon söisi muuta kuin sipsiä ja ranskanperunaa. Voihan?

Mitäköhän tapahtuu, jos unohdan ottaa kauhukolmikolle mukaan vaipat ja tutit?

Miksi sanalla lapsi viitataan nykyään järjestään henkilöihin, jotka ovat taaperoiässä tai alle?

Kuvittelenko vain, vai korostuuko tuossa omassa ohjelmistossani syöminen?

tiistai 1. maaliskuuta 2011

tiistai

viikko käynnistyi.
HraHakkarainen kotiutui maailmalta aikataulun mukaisesti ja hyväntuulisena, normaali verstas- ja kasvatuslaitosarki on taas pyörähtänyt liikkeelle.

Työhaastattelu ei poikinut paikkaa, vaikka sainkin tuokiostani positiivista palautetta. Olen tilanteeseen tyytyväinen.

Päivitin kalenteria ajan tasalle: tässä kuussa ei ole ainuttakaan torstaita, jolloin olisin illan kotosalla. Jostain syystä nykyisessä elämässäni torstaista on tullut kokouspäivä.

*

Koko epälomaviikon paras hetki oli sunnuntaina, illansuussa.
Olin sunnuntaipäivänä epäilyttävän tarmonpuuskan kourissa pyykännyt kauhukolmikon ulkovaatteet - ja katsoin vasta sen jälkeen ulos ikkunasta.
Ulkomaailmassa vallitsi mitä upein talvipäivä - kirkasta aurinkoa, valkoista lunta, lempeää pikkupakkasta.

Päätimme lähteä ulkoilemaan, pulkkamäkeen. Haalimme yhdessä kaapeista ja komeroista riittävän lämmintä päällepuettavaa: Isoveljelle minun ulkohousuni, Pikkusiskolle vanha toppahaalari, Isosiskolle kulahtanut pipo. Pulkat tanassa marssimme pääkallomäkeen riehumaan.

Aurinko oli melkein laskemaisillaan, taivas oli persikkainen ja lapset kiljuivat riemusta komutessaan mäkeä ylös. Pikkusisko laski ihan ylhäältä ja lauloi täyttä kurkkua: "nyt lasketaan ja pompitaan ja mennään alaspäin ja sitten mennään kotiin ja juodaan kaakaoo" ja kiljui aina välillä "hii" osuessaan erityisen suureen pomppuun.

Kahden luntapöllyävän laskuni jäljiltä seisoin mäen juurella ja katselin koivunoksien pitsiä taivasta vasten, haistelin lumen tuoksua ja ihmettelin sitä suunnattoman onnen määrää joka pienen ihmisen elämään voi mahtua.

Lasten ensimmäinen uutinen maanantaiaamuna vihdoin omasta sängystä löytyneelle isälleen oli: "äitikin laski mäkeä kaks kertaa!"

Eikä ketään haitannut, vaikka kaakao iltapalalta unohtuikin.