Heinäkuun kirjat

Siihen nähden, että on ollut kesä ja loma ja kesäloma, olen lukenut paljon vähemmän kuin kuvittelin.  Loppukuusta haastoin itseni lukemaan kirjan päivässä; ihan siihen tahtiin en päässyt, mutta nautiskelin silti lukemisentäyteisestä loppuheinäkuusta. 

Kuukauden suositukset:
Torstain murhakerho
Kauniit rauniot
Kaikella kunnioituksella
Pakumatkalla

kukaan ei ole kertonut löytäneensä kirjaa 😕

Alla kuukauden luetut käänteisjärjestyksessä.

Koko vuoden kirjat tuttuun tapaan lukuvuosissa (TÄSSÄ)

 Lucy Diamond: Rantakahvila. Pätkätöihin ja tylsään parisuhteeseen jumittunut Evie perii tätinsä rantakahvilan. Kun elämä poikaystävän kanssa ja vuokrafirmatyöläisenä alkaa todella tökkiä, Evie lähtee pelastamaan kahvilan rippeitä: henkilökunta on hakoteillä, eikä Eviellä ole kokkaustaitoja. Kesäinen, merenrantainen hyvänmielentarina yhteisöstä ja yhteisöllisyydestä ja siitä miten asiat järjestyvät. Loppuratkaisu oli harmillisesti puserrettu viimeisille sivuille, mutta hyväntuulisesti edennyt kertomus oli oivaa viikonloppulukemista. 

Sally Thorne: Toinen ensivaikutelma. Kirja on vilahdellut paljon erityisesti instassa. Seniorikylän ylivastuuntuntoinen vastaanottovirkailija joutuu työllistämään uuden pomonsa pitkätukkaisen, tatuoidun ja ylihuolettoman pojan. Tarinaa ei oikein kehitellä, hahmot ovat vähän onttoja, eikä tarinassa ole selkeitä käänteitä tai muutoksia. Itse kaipaan jopa feelgood-kirjallisuudelta vähän särmää. Tietysti on ihanaa ja aivan päivänselvää, kuinka tarinassa käy, ja on suloista lukea kertomusta, josta jo lähtiessä tietää että siinä ei petetä eikä jätetä, mutta aivan näin suoraviivainen ei kertomuksen myöskään tarvitse olla, vaikka sen ainoa päämäärä olisikin tuoda hetki hyvää mieltä ja eskapismia lukijalle. Perusherttainen höttö ei ota eikä anna, sen voi lukea, mutta ihan yhtä hyvin jättää lukemattakin.  Söötti, pikkukiva kirja, tuskin luen samalta kirjailijalta muuta.

Jukka-Pekka Palviainen: Kaikella kunnioituksella. Kertomus pienistä ihmisistä, keskeneräisestä rakkaudesta, siskosta ja sen veljestä isän kuoleman jälkimainingeissa. Tuomaksesta tulee vahingossa uskonnottomien hautajaisten puhuja, Kaisa kipuilee epätyydyttävää avioliittoa ja kaipaa rakkauttaan. Humoristinen, surumielinen, koskettava kuvaus pienistä hiljaisista keskeneräisistä elämistä. Lue.

 Richard Osman: Torstain murhakerho. Neljä seniorikylässä asuvaa amatöörietsivää kokoontuu kerran viikossa pohtimaan selvittämättömiä rikoksia menneisyydestä - kunnes yhtäkkiä heillä on selviteltävänään aivan tuore seniorikylässä tapahtunut rikos. Ja toinen. Kerho pyrkii yhteistyöhön poliisin kanssa, ja yrittää samalla kertaa sekä avustaa että sotkea poliisin tutkimuksia. Hyväntuulinen veijaritarina muistutti alkumetreillään Donald Westlaken tuotantoa ja laajeni sitten aivan omaksi kertomuksekseen. Toivon ja kammoan ajatusta että tälle tulisi jatkoa. Tyypit ovat herkullisia, tarina oli oiva - lisää tällaista. Mutta toisaalta: tyypit olivat herkullisia ja tarina oli oiva, kunpa se pysyisi uniikkina eikä ikinä menisi pilalle. Jos kaipaat hyvää mieltä, senioreiden juonittelua ja kepeää dekkarilukemista, lue tämä!

Jenny Colgan: Raikkaita tuulia ja lukemattomia kirjoja. Skotlantiin, bibliofiilien maailmaan siirretty The Sound of Music. Omituisesti äitinsä hylkäämien lasten maailmaan, valtavaan raiskiolla olevaan kartanoon tulee elämäntilanteensa vuoksi lastenhoitajaksi Zoe, mukanaan sekava avoeronsa ja oma lapsensa. Sen sijaan että huolehtisi lapsista, Zoe ajelee päivät pitkät kirja-autoa. Colganin kirjamaailmaan kuuluva opus toimii paremmin kuin leiväntuoksuiset Majakka-sarjan tarinat. Kertomus on silti aikajänteeltään outo ja poukkelehtiva, ja osassa hahmoja on sekavuutta, dramaattiset käänteet ovat vähän vaisuja ja tapahtuvat tylsästi aivan tarinan lopussa. Ihmettelen toistuvasti, mikä tekee näistä hiukan onnahtelevista tarinoista niin suosittuja ja ennen kaikkea, miksi niitä käännetään suomeksi? (silti luen niitä itse!) Luultavasti taika piilee kömpelön tarinan sijaan miljöössä; siinä että sankaritar tekee täyskäännöksen elämässään, muuttaa rauhalliseen kyläyhteisöön ja asettuu sinne osaksi yhteisöä. Olisi varmaan parhaimmillaan kylmänä, sateisena syyspäivänä luettuna. Hiukan mitäänsanomatonta feelgood-kirjallisuutta, joka ei ota muttei annakaan, rentouttaa ja antaa hetkeksi pakopaikan arkitodellisuudesta. 

Jess Walter: Kauniit rauniot. Tässä tarinassa kaikki kiertyy 1960-luvun Italiaan, pieneen jumalanhylkäämään kylään. Kaikki kertomuksen henkilöt ovat enemmän-vähemmän rikkinäisiä, hukkateillä elämässään ja rakkaudessa. Tarina kulkee monella aikatasolla (sotavuosista nykypäivään) ja monen henkilön oman tarinan kautta - mielestäni sekä henkilöitä että aikatasoja oli melkein liikaa - ja muodostaa silti yhtenäisen kokonaisuuden. Lopun elokuvamaista paisuttelua lukuunottamatta kaunis kuvaus siitä, miten ihmiset itse kirjoittavat itselleen ja itsestään tarinoita, ovat niiden vankeja ja etsivät jonkinlaista totuutta elämässään. Hömpän ja vakavan kirjallisuuden rajapinnoilla, pelkkää onnellista loppua, elokuvamainen (kukaties elokuvaksi haaveiltu) kertomus ihmisistä ja elämästä.

Marjo Seki: Kurkistus viuhkan taakse. Suomalaissyntyinen Marjo muistelee paria vuosikymmentä elämästään Japanissa: pienet muistelukertomukset avaavat näkökulmia japanilaiseen kulttuuriin. Japanilainen kurinalainen etiketti tekee minut surulliseksi: missä on tilaa olla ihminen? Sympaattinen pieni muistokokoelma.

 Catherine Isaac: Sekainen ihana elämämme. Allie löytää isoäitinsä laatikosta kirjeen, joka saa hänet epäilemään syntyperäänsä. Epäilykset vievät Allien matkalle Italiaan, ystävänsä Edin kanssa. Edillä puolestaan on vaikeuksia avioliitossaan, kontrolloiva vaimo soittelee perään, kun Ed yrittää ratkaista avioliittonsa kohtaloa. Kevyt kertäkäyttöhömppä kuljettaa lukijaa pitkin aurinkoista Italiaa, osa juonenkäänteistä ehkä vähän turhan dramaattisia ja hakemalla haettuja. Arkista kesäpäivän luettavaa, parempi kuin Isaacin ensimmäinen suomennettu teos, mutta Isaacista ei ole lempikirjailijakseni. 

 Anna Karhunen: Jos. Neljä vaihtoehtoista tarinaa sille, miten elämä voi jatkua - jos valitsen näin, mitä siitä seuraa? Sujuvasti etenevä, vaikeistakin asioista kertova tarina kolmikymppisen naisen elämästä. Kaikki tuntuu aina kiertyvän perheeseen ja parisuhteeseen; ehkä elämä tosiaan on niin parisuhde- ja perhekeskeistä, ja sitä vain en itse näe. Huomaan itse koko ajan selvemmin, että alan oikeasti olla liian jotakin näihin kolmikymppisten pääkaupunkiseudun naisten elämiin: minulla ei ole siihen mitään kosketuspintaa, ja pidin tässäkin osaa naisen pohdinnoista vähän turhina. Teksti eteni sujuvasti, jossitella olisi voinut vähän ilmavamminkin.

Liane Moriarty: Nainen joka unohti. Nelikymppinen Alice kaatuu jumppatunnilla ja lyö päänsä, häneltä katoavat muistot hänen elämänsä viimeksi kuluneista kymmenestä vuodesta: hän unohtaa olevansa äiti, hän unohtaa olevansa eroamassa, ja miksi sisko on etäinen? Kertomus muistoista ja parisuhteesta. Olen lukenut tämän vuosia sitten, ja sitä myötä unohtanut myös osan tarinasta. Moriarty osaa luoda tunnelmia, rakentaa juonta ja kuljettaa sitä. Pidin.

 Beth O'Leary: Kimppakämppä. Matkalukemisena jo muutamia vuosia aiemmin luettu chicklit. Alkuasetelma on kiehtova: voiko samassa kämpässä nukkua vuoroissa, ja mitä siitä voi seurata. Kuten hyvässä chicklitissä, myös tässä, on painavampaa asiaa. 

 Anu Patrakka: Huomenna sinä kuolet. Matkalukemisena junassa. Portugaliin sijoittuva dekkari. Kirjoittajansa ensimmäisenä vähän haparoiva kirjasarjan alku, mukavaa lomaluettavaa.

Sophie Kinsella: Tavataanko oikeasti? Ava ja Matt kohtaavat kirjoitusretriitissä anonyymeinä kirjailijanalkuina. Rakastuneina he päättävät jatkaa elämäänsä ja seurusteluaan ilman painolastia - mutta onnistuuko se? Kinsellan kirjojen sankarittaret ovat hyväntuulisia höppänöitä, eksyksissään elämässä ja tursuavat positiivista hyväntahtoisuutta. Kinsellan tarinoissa ei koskaan tapahdu mitään kamalaa tai pelottavaa, ja juuri se tekee niistä täydellistä, rentouttavaa hyvänmielen hömppää (olkoonkin että sankarittaret ovat välillä vähän raivostuttavan hellyttäviä), leppeä kesäkirja, lomakirja, vapaapäiväkirja sellaiseen hetkeen, johon kaipaa vain hyvää mieltä.

 Aino Huilaja: Pakumatkalla. Työhönsä kyllästynyt, uupunut uutisankkuri hankkii miehensä kanssa pakettiauton, muuntaa sen asumiskelpoiseksi ja pakkaa elämänsä rippeet kyytiin. Koiran ja miehen kanssa kohti Etelä-Eurooppaa ja leppoisampaa elämää. Leppoistaminen ja oravanpyörästä irti pyristeleminen ovat tarinoina aina vain yhtä kiehtovia; kun jotenkin koen että minusta ei ole hyppelemään irti olemassaolevista vastuistani. Joskus aiemmin olisin voinut hyvinkin ihastua ajatukseen omasta pakusta ja pakumatkasta, olisin saattanut olla vähän kateellinenkin, juuri tällä hetkellä ja tässä tilanteessa luettuna tarina jätti kuitenkin vähän kylmäksi, jokin samaistumispinta puuttui.  Sujuvasti etenevä matka ja tarina päättyivät ensimmäisen koronakevään sulkuihin ja kiireiseen Suomeen-paluuseen. Lue silti, jos pidät matkakirjoista!

 Julien Sandrel: Unelmien lista. Tämä on luultavasti lukuvuosi-historiani ensimmäinen kerta, kun kirjoitan näin: älä lue tätä kirjaa, se on epäuskottava. Käsi ylös kaikki äidit, jotka lähdette mahdollisesti kuukauden sisällä kuolevan lapsenne luota sairaalasta toteuttamaan tämän lapsen salaiseen vihkoon listaamia unelmia. Käsi ylös, jos vapaaehtoisesti lähdet viimeisen kolmenkymmenen yhteisen päivänne aikana ensin Tokioon, sitten Unkariin ja vielä kahden viimeisen päivän ajaksi Lontooseen, jossa jätät vastaamatta sairaalasta tuleviin puheluihin. Pahoitteluni spoilerista, paitsi että ei. Sen lisäksi että näitä unelmien lista -tyyppisiä kirjoja on kirjoitettu lukuisia, ne kaikki on kirjoitettu paremmin. Hyvä yri, antaisin anteeksi jos olisi omakustanne. (ja ps. jos ihminen on ollut hengityskoneessa, hän ei puhu. voisi edes tehdä taustatyöt)   

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

kuvittelin että olisin lukenut junareissulla enemmän
taisin vain mietiskellä asioita

Matkamuisteluksia

Museokeskus Vapriikki Tampereella.
Tällä hetkellä Vapriikissa vaihtuvana näyttelynä ritarit: komeaa ja kalskahtelevaa. Vapriikki kaikkinensa on todellinen koko perheen museokohde - taatusti löytyy jokaiselle jotain katsottavaa. 
Itse huumaannuin erityisesti pelimuseosta - sinänsä outoa, kun en ole mikään pelaajatyyppi. Suomalainen pelituotanto on laajaa ja monipuolista, näyttelyssä voi tutustua monin tavoin erilaisiin pelityyppeihin, pelien historiaan ja pelaamaan pääsee vaikka mitä. 

Minua jäi kiehtomaan erityisesti pelimaailman ruokakulttuuri. Yritin ehdottaa Isoveljelle, että kokkaisin hänelle ja ystävilleen jonkin heidän roolipelinsä mukaisen menun. 

Pelimuseo sai minut innostuneen pomppivaiselle tuulelle. Pidin ja menen mieluusti uudestaan.
Lehtori kiersi Tampereen sisällissodan, minä en kyennyt - piti mennä ulkopuolelle hengittelemään. Kuljin läpi kivimuseon sillä aikaa. 
Menimme Vapriikkiin vielä seuraavana aamuna uudestaan junan lähtöä odotellessamme - piti pelata vähän flipperiä.

Kävelimme Tamperella Pyynikille syömään kuuluisat munkit. Munkit olivat mainioita, olin aivan äimänä siitä, että niitä piti jonottaa. Pitkään. Torniin emme mennet.
Kukaan ei ollut varoittanut munkkeja himoitsevista ampiaisista. Hekumallinen munkkihetki vaihtui nopeaan ahmimiseen ja pikaiseen poistumiseen paikalta.
Munkit olivat kyllä herkullisia.

Pohjois-Pohjanmaan museo Oulussa edustaa hyvin perinteistä, mielestäni jo vanhentunutta museotyyppiä. Sellaista jossa vitriinin ikkunan takaa tirkistellään museoesineitä ja luetaan jostain seinältä puuduttavan paljon tietoa. Lisäksi museossa oli tukalan kuuma. 
Olivat kehvelit menneet museoimaan lapsuuteni. Kuvassa näkyvään suihkupulloon liittyy onnellisia vesisotahenkisiä muistoja. 

Parasta oli ilmainen sisäänpääsy.

Samaisessa museossa oli vaihtuvana näyttelynä legoharrastajien rakennelmia. Sama perinteinen museolinja jatkui myös tässä näyttelyssä.

Oulun tiedekeskus Tietomaahan menimme kun emme oikein muutakaan keksineet. Ensin söimme aivan mahtavan maukkaan lounaan (jonka keskellä kävin työpaikkaan liittyviä neuvotteluita) ja sovimme että kurkataan tieteeseen vain pikkuriikkisen. Jos siellä on tuvan täydeltä kirkuvia ipanoita - siltä ainakin kuulosti - päätimme poistua nopeasti takavasemmalle. 
Innostuimme pelaamaan vaikka mitä pelejä ja kokeilemaan melkein kaikkia tiedetehtäviä, koska olimme amazing race -fiiliksessä ja hyvällä tuulella kaikin puolin. Heurekaa muistuttava, valoisa ja avara tiedekeskus oli lysti kokemus. Sattumaa ja todennäköisyyksiä käsittelevä vaihtuva näyttely oli kiinnostava.

Kuopiosta mieleeni jäi ortodoksinen kulttuuri- ja museokeskus Riisa. 
Ortodoksisuus on ylenpalttisen aistikylläistä ja juhlavaa. Ihailen ja ihmettelen sitä kaikkien aistien ilotulitusta ja samalla tunnen oloni vieraaksi, etäiseksi jotenkin ulkopuoliseksi - ja minussa herää pieni sisäinen körtti, joka hiljaa toivoo armovilausta kaiken pompöösin juhlavuuden sijaan.
Päädyimme käymään teologisia keskusteluita - mikä tietysti on merkki hyvästä museosta: aihe on herättänyt pohtimaan. Totesin ties monennenko kerran, että kaksi asiaa tässä ihmeellisessä maailmassa tekevät minusta todella teologisen ja uskonnollisen: ortodoksit ja aksolotlit. (älkää edes kysykö!) (höh. syyttäkää itseänne)

Aivan valtavasti ihminen unohtaa asioita elämänsä varrella. Tietääkseni olen joskus osannut lukea (muinais)kirkkoslaavia, mutta se on kyllä autuaasti pudonnut pois mielestä. Otin kuvan skeemamunkin asusta niissä toiveissa, että muistaisin sen taas. Arvatkaa olenko edes jaksanut yrittää?
Idän (ja myös Lännen) luostarilaitos on kiehtova juttu sekin, ja niin kovin vieras. 
Ajatelkaa, että on olemassa ihmisiä, joiden ainoa tehtävä on rukoilla koko maailman puolesta.
Samalla kun itse sitä viuhtoo menemään arkipäivässä tuosta vain vips.

Kuopion museossa ja taidemuseossa oli yhteisnäyttely Leonardo Da Vincin taiteesta ja keksinnöistä. Vuorovaikutteinen, moderni, aivan mainiosti toteutettu. 
Kaikki esillä oleva oli replicaa tai jopa replican replicaa, mutta ei haitannut. Pisti tietysti pohtimaan taidetta ja museokäynnin kokemuksellisuutta. Vaikka kuinka monta kertaa on ihminen nähnyt kuvia Mona Lisasta tai Da Vincin muistikirjoista, mutta kun sellainen on siinä aivan silmien edessä, vaikka sitten vain replicana, on kokemus aivan toisenlainen. 

Jotain merkitystä on sillä, että menee pois omasta arjestaan, varta vasten katsomaan, tutustumaan ja pohtimaan asioita. 

Voi olla, että en ikinä näe Viimeistä ehtoollista oikeasti siinä seinässä, johon se on maalattu, mutta siitä tehdyn jäljennöksen tarkastelu lähietäisyydeltä voi silti olla elämyksellinen ja arvokas kokemus. Ruudun kautta pääsee nykyään näkemään vaikka mitä, mutta keskellä kulkemisella on silti ainakin itselleni merkitystä.

*

Kaikki visiitit toteutuivat ihan itse hankitulla  museokortilla.
 

outoja käänteitä geriatrisella reilausreissulla

 Ihan ystävänä annan nyt semmoisen neuvon, että älkää lähtekö junailemaan ympäri Suomea ja samalla vaihtako työpaikkaa.

taipaleella

On nimittäin aika mielenkiintoinen yhdistelmä.

Parasta varmaan kertoa tarina aika alusta alkaen.
Paria päivää ennen kuin kesälomani alkoi, naapurikaupungin kilpailevasta puljusta kysyttiin, että olisinko kiinnostunut työskentelemään heillä.
he halusivat minut! paikkaan joka ei ollut edes haussa! minut! minut! 

No olisin! Olen ollut kiinnostunut siitä puljusta jo useamman vuoden.
Sovimme haastattelusta (paikka1) lomani aloittavalle sunnuntaille. Melko kuumottava alku lomalle.

Samaan aikaan toisaalla olin hakenut myös tyystin toisenlaista työtä (paikka2), tyystin toisenlaisesta puljusta ja he halusivat minut haastateltavaksi samaan aikaan kun minä olin ajatellut istua junassa matkalla. Pienellä vekslauksella onnistui haastattelun siirto. 

Kaksi työhaastattelua! Kaksi! minä joka en ole vuosiin päässyt haastatteluihin, luulin jo että olen ylikypsä

Ja samaan aikaan piti äkkiä päästä lomafiilikseen, koska sain lomaa vain kolme viikkoa, ja piti suunnitella ja keskittyä lomareissuun ja ties mitä kaikkea.
Vähemmästäkin menee pienen ihmisen pää sekaisin.

Ensimmäisessä haastattelussa - paikka1 -  haastattelijat puhuivat ja minä kuuntelin ja nyökkäilin viisaana, eikä minulla ollut haastattelun loputtua mitään käsitystä siitä, mihin tehtävään olisin tulossa. Paitsi että halusin sinne.
Toisessa haastattelussa - paikka2 - minulla tuli heti alkuun kummallisen voimakas tunne, että ei tänne. Haastattelijat olivat aivan huippumukavia, tilanne oli leppoisa mutta koko sielu huusi että EI. 

Lähdin raiteleilureissulle kahden työhaastettelun loukossa: toisesta (paikka1) halusin vastaukseksi kyllä ja toisesta (paikka2) ei.
Ja pelkäsin tietysti päinvastaista lopputulosta.
Tai sitä että molemmat sanovat JOO mutta väärässä tahdissa.
Kaikkein eniten pelkäsin sitä että molemmat sanovat EI. 

Kissakahvila Tiramisu Kuopiossa

Reissumme alkoi perjantaina. Tiesin että jotain ratkaisuja on odotettavissa suunnilleen tiistaina. Paikka2 - se mitä en haastattelun perustella halunnutkaan - tiedotti asiasta tiistaina vähän puolenpäivän jälkeen: kiitos mutta ei kiitos. (helpotus, valtava helpotus!).
Tiistaina istuimme koko iltapäivän junassa matkalla Kuopiosta Ouluun ja samalla tiesin että paikka1 ratkeaa ainakin johonkin pisteeseen asti vielä tiistain aikana.
Kuopiosta Ouluun on muuten pitkä matka.  

Pääsimme Ouluun illalla kahdeksan aikoihin, eikä mitään ollut kuulunut koko paikka1:stä. Stalkkasin yhteyshenkilöä somessa, ja näin että hän on ollut aktiivinen ja kaikki mahdolliset epäluuloisen ankeat ajatukset hyökkäsivät kimppuuni.
Pääsimme majapaikkaan, joka ovessa oli ovela ja outo koodilukko. Tumpuloin kännykän esiin ja aloin etsiä siitä taskulamppua että näkisimme avata oven.
Samalla hetkellä puhelimeen kilahti viesti: kyllä tässä nyt kumminkin kävi sitten niin...  (voi rumasana!)
Pääsimme sisään ovesta ja minä istuin lähimpään tuoliin tärisemään pettymystäni…että me haluttaisiin sut meidän työkaveriksi tänne Xx:n.
Aloin vaihtelun vuoksi täristä helpotusta.

hän joka on saanut iloisia uutisia

Tämmöinen tunnemyllerrys on omiaan sekoittamaan reissua aika pitkälti. Kun yrittää olla lomalla ja joutuu melkein koko ajan ajattelemaan töitä, ovat lähtökohdat jo aika sekavat. Ja sitten ihan ne käytännön järjestelyt: uusi pulju haluaa tietysti että aloittaisin mahdollisimman pian.
Saanko edes yhteyden työnantajaan?
Miten suhtautuvat?
Keihin kaikkiin ja millä tavoin pitää olla yhteydessä?
Olen töissä kolmannella sektorilla, komentoketjut eivät ole aina niin yksiselitteisiä: onko todellinen esimieheni vapaaehtoistoimijoista koostuva johtokunta, vaiko johtokunnan puheenjohtaja? Vaiko kenties lähiesimieheni? Kenestä aloitan ja millä tavoin?
Pienet asiat - lomat, vapaat, sairastelut - hoituvat  lähiesimiehen kanssa, keskisuuria murheita varten minulla on ollut johtokunnassa uskottu mies ja isoista linjoista olen sopinut kulloisenkin puheenjohtajan kanssa - sekavaa ja välillä aika hankalaakin, koska kaikki nämä tyypit toimivat hyvin vahvasti fiilispohjalta.
Seuraavana aamuna niin aikaisin kun kehtasin, laitoin viestin puheenjohtajalle tosi ikävää, koska tiedän että uutinen ei ole mikään helppo uutinen, en tiennyt onko pj lomalla vai töissä, ja jos lomalla niin onko edes Suomessa: milloin sopisi soittaa. 
lähiesimiestä en halunnut häiritä, enkä ottaa vastaan hänen tunnereaktiotaan

Soitot puheenjohtajalle ja sen jälkeen myös varapuheenjohtajalle: sovimme käytännön stepit, ja myös sen etten häiritse lähiesimiestä enempää kuin sähköpostiviestin verran.
Seuraavaksi kirjastoon - tässä kohden iso riemulaulu kirjastolaitokselle!
Vapaasti käytettävät tietokoneet ja tulostusmahdollisuus! Sain irtisanoutumisilmoituksen tehtyä ja lähetettyä sovituille henkilöille, viestiin taustoitin vielä kerran tilannetta.
tärisin taas vaihteeksi. tuntuu aivan valtavan uskaliaalta hypyltä.

Ja lopulta: Helpotus. Aivan suunnaton helpotus. 
Keveys. Ilo. Huojennus. 
on ollut himppasen verran rankkoja vuosia jo joitakin

En tiedä kummasta olen iloisempi: siitäkö että minut headhuntattiin minut!, vaiko siitä että muutos on oikeasti edessä.
Oikeasti olemassa.
Oikeasti tapahtumassa. 

eikä ihan hirveästi harmita sekään, että lyhyet työpäivät jatkuvat ja palkka nousee

outoa eläimistöä Pyynikillä

geriatrinen raiteilukiertue lukuina ja luettelona

 

10 museota

- Pohjois-Karjalan museo Hilma (!!!) (Joensuu); valokuvanäyttely Suomen itä valokuvissa + museon oma, laaja Pohjois-Karjala kokoelma

- Joensuun taidemuseo Onni; Virginie, ikoneita

- Kuopion museo (!!!)

- Kuopion taidemuseo (yhteisnäyttely L3DNARDO DA VINCI)

- VB-valokuvakeskus (Kuopio) Valokuvanäyttely Martin Parr: Life’s a Beach

- Ortodoksinen museo Riisa (Kuopio) museon oma, laaja kokoelma + poimintoja ikonikeräilijä Risto Vilhusen kokoelmasta

- Pohjois-Pohjanmaan museo (Oulu) Palikka palikalta -legoharrastajien näyttely + museon oma, laaja kokoelma 

- Tiedekeskus Tietomaa (!!!) (Oulu) Kruuna vai klaava - sattuma ja todennäköisyys + tiedekeskuksen pysyvät kokeilupisteet

- Museokeskus Vapriikki (Tampere) Suomen Pelimuseo (!!!), Kivimuseo, Tampere 1918, Ritarit

- Vakoilumuseo (Tampere) museon oma kokoelma

3 kirjastoa

- Kuopio

- Oulu

- Tampere

7 kirkkoa 

Joensuu (ulkopuolelta)

Kuopion tuomiokirkko

Riisa

Oulun tuomiokirkko

Pikku-Sofian kirkko 

Tampereen tuomiokirkko (ulkopuolelta)

Finlaysonin kirkko (!!!)

 

3 paria puhkikäveltyjä sukkia

2 oluttastingia 

- Oulussa (!!!)

- Tampereella

1 uusi työpaikka, 1 irtisanoutumisilmoitus

*

Kerron kyllä kaikesta enemmänkin, kun saan ajatukseni ja muistiinpanoni johonkin järjestykseen :)

Huutomerkatut ovat huippukokemuksia

Koettuja kriizejä geriatriselta reilausreissulta

Kun muuan tauti jyllertää ympäri maailmaa, eikä ulkomaanmatkailu ajatuksena tunnu aivan lomalta, päätimme tehdä jotain jännittävää kotimassa. 

VR on keksinyt hienon idean: kotimaan lomalipun. Siitä on olemassa eripituisia matkavaihtoehtoja (5-7-9 päivää), ja sen voimassaoloaikana voi matkustaa kotimaan junaliikenteessä rajattomasti. Mehän innostuimme tästä asiasta, koska haaveilemme raiteilusta Euroopassa. Itse asiassa meillä oli sellainen perheretki suunnitteilla jo viime kesänä, mutta se samainen ympärikiertävä tauti ei päästänyt meitä maailmalle silloinkaan.

Reissumme suunniteltu reitti:

Turku - Joensuu (perjantai 9.7.2021)

Joensuu - Kuopio (sunnuntai 11.7.)

Kuopio - Oulu (tiistai 13.7.)

Oulu - Tampere (torstai 15.7.)

Tampere - Turku (lauantai 17.7)

Koettuja Kriizejä

Bussikriizi

Saavuimme Kuopioon alkuiltapäivästä. Ymmärrettävästi majoituimme kotoa muuttaneen teinin asunnolla, se kun on (teoriassa) ilmaista. Asunto sijaitsee teknisesti ottaen kävelymatkan päässä, mutta käytännössä bussi on ehdottomasti järkevämpi vaihtoehto.

Kuopion busseihin saa ostaa kertalippuja ja vuorokausilippuja, joista jälkimmäinen on turistille ilman muuta järkevin vaihtoehto. MUTTA. Kun ne eivät myy sitä lippua missään (paitsi kaupungintalolla arkisin virka-aikaan ja lomalla se on kiinni tai remontissa tai jotain) vaan se kehvatsun lippu pitää hankkia jonkun apin kautta. 

Ensin pitää ladata appi. Sitten rekisteröityä - ohjelma väitti että olen jo rekisteröitynyt. Olenko muka? Missä helkkarin välissä? Pitää palauttaa salasana. Pitää keksiä uusi salasana. Pitää vahvistaa uusi salasana. Pitää vahvistaa käyttöehdot. Pitää ostaa bussilippu. PAITSI että helkkarivieköön, maksutavoissa ei ole sellaista, jollaista itse käytän. Pitää ladata maksutapa-appi. Pitää rekisteröityä. Pitää keksiä salasana. Pitää tunnistautua vahvan tunnistautumisen kautta. Pitää skannata kortti. (menikö se nyt creditille vai debitille?) Pitää hyväksyä jotain. 

Ja sunnuntaisin äärettömän harvoin kulkevan bussin lähtöön on viisi minuuttia.

Jossain tuolla ensimmäisen salasanan palauttamisen tienoilla tapahtui system breakdown (ja nervous myös). Puolustaudun sillä että takana oli useamman tunnin verran junassa ja sitä ennen bussissa (korvaava vuoro) istumista ja lisäksi aivan jäätävä nälkä. (Ja nyt kun muistelen tätä episodia, niin jossain välissä vilahti myös käsky vaihtaa joidenkin toisten palveluiden salasanoja, koska ne ovat vaaraantuneet. Mitkä ne olivat? Mistä saan sen selvitettyä? En muista yhtään)

Marssin sisään bussiin, maksoin kertalipun ja mökötin. (Lehtori oli viisaasti hiljaa, koska sillä oli maksutapa-appi valmiina ja se rekisteröityi uutena käyttäjänä bussilippuappiin, niin meni aika paljon nopeammin)

Latasin, rekisteröidyin, keksin salasanoja, hyväksyin käyttöehtoja, skannasin kortin (väärältä puolelta, pahus), keksin lisää salasanoja, skannasin kortin (nyt oikealta puolelta, mutta se maksu oli jo mennyt väärälle) ja sain ostettua sen kehvatsun bussilipun ja palasimme takaisin keskustaan ja ilmeisesti söimme, mutta minulla ei ole siitä mitään mielikuvaa. 

Ja sitten menimme museoon ja elämä palasi raiteilleen.

Viisas ihminen olisi tietysti selvittänyt tällaisen probleemin valmiiksi tai edes ladannut sellaisen maksutapa-apin, mitä kai kaikki käyttävät niin olisi ollut vähän helpompaa. Muutenkin olisin mieluummin kävellyt, mutta matkaa ja hellettä oli sen verran että bussi oli ehdottomasti järkevämpi vaihtoehto. 

Mutta miksi ihmeessä niitä turistilippuja ei myydä jollain kioskilla torilla? Tai miksi niitä ei saa ostaa bussissa?

Avainkriizi

Nuori asuu jossain kohtalaisen uudessa talossa, missä on joku ylittämättömän hieno sähkölukko. Meille ei koko oleskelun aikana selvinnyt, miten se lukkosysteemi toimii. Pääsimme kyllä alaovesta ja kotiovesta aina lopulta sisään, mutta ei siinä vilauttelun, koputtelun ja kääntelyn järjestyksessä mitään logiikkkaa ollut. Se nyt kumminkaan ei ollut se varsinainen avainkriizi.

Vaan avainkriizi oli se, että nuorellahan on tietysti kirjat Kuopiossa ja siksi hänet myös rokotetaan Kuopiossa. Yllättäen hänen rokotuksensa osui tietysti meidän matkamme ajaksi (jolloin nuoren olisi pitänyt olla meillä kissavahtina).

Minua jo noin lähtökohtaisesti stressasi resuta ympäri Suomea hänen koti- ja opiskelupaikkansa avaimet veskassani. Ja sitten piti vielä organisoida avaintenvaihto hänelle. Kesken reissun.

Tämän hoitivat minun selkäni takana nuori ja Lehtori yhteistoiminnassa: juna Kuopiosta jatkaa Ouluun. Fiksasimme siis vain lähtöaikaa Kuopiosta Ouluun niin, että olemme ikään kuin samassa junassa. Aikaa kohtaamiselle asemalla oli 4 minuuttia, mikä minusta on pelottavan vähän. Lehtorin ja nuoren mielestä se on ihan pala kakkua: me olemme asemalla ja nuori junassa ja hän tulee ulos ja me annamme avaimet, nousemme junaan ja kaikki ovat tyytyväisiä. 

Minusta taas se ei ollut ollenkaan niin simppeliä, vaan avaimet tippuvat raiteille. Emme löydä oikeaa vaunua. Asema kuhisee ihmisiä emmekä löydä toisiamme. Osa junasta on myöhässä ja osa etuajassa. Laukut jäävät asemalle. Avaimet katoavat kokonaan. Juna ajaa kolarin. Ihan mitä tahansa.

Ehdotin että me Lehtorin kanssa tekisimme päiväretken Pieksämäelle ja matkustaisimme sieltä yhdessä kaikessa rauhassa  tunnin ajan avaimia vaihdellen Kuopioon, missä nuori jäisi pois ja me jatkaisimme matkaa. Minulle naurettiin. Paljon.

Tutkin junien aikatauluja, ja tajusin että ei ole järkevä idea. Varsinkaan kun Pieksämäellä ei oikein ole mitään. 

Toteutumme siis Lehtorin ja nuoren yhteissuunnitelman ja se meni juuri niin kuin he asian esittivät: nuori tulee ulos junasta (”ei siit invaovesta vaan pyörä”), annoimme avaimet, nousimme junaan ja kaikki olivat tyytyväisiä. 

Ainoa jännitysmomentti osui edeltävälle viikonlopulle, kun nuori kehitti kesäflunssan. Kaikki tiesimme, että kiertävästä kulkutaudista ei voi olla kyse, mutta testi piti tietysti tehdä ja tuloksia odottaa ja tietysti ylipäätään nuoren olla niin terve että pystyy matkustamaan rokotukselle.

(Vinkki: matkavakuutus ei päde jos toisella paikkakunnalla opiskeleva nuori asuu kesällä vanhemmillaan ja hänellä on asuntoon avaimet) (tarkistin asian jo alkukesästä ja silloin sanottiin, että vakuutus on voimassa. Tositilanteessa ei sitten ollutkaan) (Vinkki: lisää walk-in testipisteitä joka paikkaan! Ei sinne testiin kukaan niin mielellään mene, että väkeä jonoiksi asti olisi? Vai meneekö? Jonottaisivatko kaikki mummot joka-aamuiseen nenänkaiveluun?) (ei nimittäin ole ulkopaikkakuntalaiselle ihan yksinkertainen juttu tuokaan että pääsee testiin, ohjeita ei meinaa millään löytyä) (minä mietin tuota avainjuttua: sanoivat nuorelle vakuutusyhtiössä että jos hänellä on asuntoon avain ja siten vapaa pääsy, se ei ole matka. Miten hänen pitäisi päästä tyhjään asuntoon? Kun me nyt emme olleet kotona? Ja kun meillä oli avain hänen asuntoonsa, niin eikö se ollut matka? Mitekäs nämä modernit majoitusvaihtoehdot joissa asutaan tavallisessa asunnossa?)

Tuleeko Riley?

Epäilen että pesukoneessamme on madonreikä.

Tunnettu teoriahan on, että pesukoneen takaseinässä on musta aukko, joka aktivoituu linkousvaiheessa, mutta meillä tapahtuu kyllä vielä kummallisempia asioita.

Minulta katoilee sukkia.

Ostin nipun hempeitä pastellinvärisiä sukkia, kun ajattelin, että niitä eivät kähvellä sen pahemmin Lehtori kuin sukkavalinnoissaan konservatiiviset nuoretkaan. 

Minulla oli hempeät keltaiset, vaaleansiniset, vaaleanpunaiset, mintunvihreät ja vähän räväkämmät marjapuuron väriset sukat.

Ja sitten niitä ei yhtäkkiä enää ollutkaan. Ehdin käyttää kutakin paria ehkä kahdesti, ja sitten ne katosivat. Ihan kokonaan. Vips vain.

Sukkalaatikossani on 1 kpl räväkän marjapuuronvärisiä sukkia, ja kaikki muut sukat (9kpl) ovat kadoneet tyystin.

No tämän sukkajutun voi vallan mainiosti selittää sillä mustalla aukolla, sen uhriksi on joutunut moni muuukin, mutta sitten tulevat ne kummallisuudet. 

Yhtenä päivänä pesukoneen tiivisteistä löytyi sytkäri.

Minulta se ei ollut kateissa, eikä Lehtoriltakaan. Eikä nuorisostakaan kukaan tunnustanut sitä kaipaavansa. (Ne ovat tietysti ovelia epattoja, eivätkä tunnusta mitään sytkäreihin liittyvää, koska epäilevät joutuvansa ristikuulusteluun.) Se sytkäri lojui päiväkausia löydettävänä ihan julkisella paikalla kartanossamme, kunnes viskasin sen pois. Kun ei kerran kellekään kelvannut.

Seuraavaksi pesukoneen tiivisteistä löytyi Riley. Tai siis Rileyn nimilappu.

Luulin että Riley on Isoveljen joku roolipelijuttu, joka oli vahingossa joutunut pesukoneeseen, mutta kukaan nuorisosta - Isoveli mukaanlukien - ei tunnustanut eikä tunnistanut Rileytä. (Laitan kuvan, kun olen sellaisen nettiyhteyden päässä, että kuvan lisääminen onnistuu. On vähän kuormitettu tämä väylä)

Elättelen toiveita että seuraavaksi pesukoneestamme ilmestyy ihan koko Riley, eikä pelkästään hänen nimilappunsa ja sytkärinsä.

Arvelen, että koska hän tulee pesukoneesta, hän on todennäköisesti paidaton ja tukka varmaan viehättävän pörheä ja mukavasti linkouksen jäljiltä myös kostea? Ehkä vaahto helmeilee hänen lihaksikkaalla paidattomalla ylävartalollaan? Ehkä hän kiskaisee minut mukanaan madonreiän kautta johonkin toiseen ulottuvuuteen ja me ratsastamme käsikädessä kohti paidattomia seikkaluita tai jotain?

Toivottavasti ennen Rileytä tulee jotain mukavaa vielä.

Mitä kannattaisi toivoa?

*

Tämmöisiä asioita ihminen pohtii kun istuu junassa Hki-Joensuu. 

heinäkuun alussa

 Alkoi heinäkuu.

On aika lämmintä.

Meneillään kaikenlaista. 
Tapasin ihan sattumalta ja tosi oudolla tavalla työyhteisövalmentajan, joka joskus on valmennellut meitä ja minua. Sovimme valmennustapaamisen. 

Olen suhtautunut aarrekarttoihin tosi skeptisesti, mutta nyt sain tehtäväksi tehdä sellaisen.
Tein.

Vietimme tanskalaisia ylioppilasjuhlia. 

Oli lämmintä - sekä kesäisesti että henkisesti.
Tanskalaisessa ylioppilaslakissa on kaikenlaista jännittävää: nauhan väri kertoo millaisesta koulusta on valmistunut, sitten siihen voi kiinnittää alkuperämaan lipun, siinä voi olla tähtiä sen mukaan miten paljon loistavilla arvosanoilla on kirjoittanut vaikeita aineita.
Kaikkein hienoin on kuitenkin se, että sisäpuolella on salapaikka kynälle, jolla kirjoitetaan lakin sisävuoriin terveisiä ja onnentoivotuksia ylioppilaalle. 

Kävin lounaalla.
Se on tietysti merkillepantavaa jo ihan siksi, että kuuden tunnin työpäivään ei normaalioloissa kuulu lounastaukoa.

Vielä merkittävämmäksi sen tekee se, että käväisin lounaalla ihan pääkaupungissa asti ja tapasin kaikenmoisia mahtavan mukavia tyyppejä.

Noin pidemmän päälle on vähän pitkänsorttinen lounasmatka (ihan joka viikko en taida kyetä!), mutta oli kyllä aivan ehdottomasti loistavan metka iltapäivä!
Ihania, aitoja, rentoja naisia, joiden seurassa tämmöinen estyneempi lounaisrannikkolainenkin viihtyi vallan mainiosti.

Rva Kepponen, mää, Sutkautusten Taru ja ihana Pinkki

Muutaman päivän päästä starttaa Suuri Junamatkamme. 
Lähdemme Lehtorin kanssa junaillen Suomenkiertuelle, treenaamme tulevien vuosien varalle - jos vaikka pääsemme joskus interreilaamaan. 

Meillä on suunnitelmissa syödä perinneruokia (paitsi Oulussa, rössypottu ei kutsu!), lukea paikallisia lehtiä, syödä paikallista leipää ja maistella paikallisia pienpanimo-oluita. 
Mahdollisesti ohjelmaan kuuluu myös kulttuuria ja uintia.
Ja istuskelua. Kun mietimme millaisia asioita haluamme ja mitkä asiat ovat olleet mukavia aiemmilla matkoillamme, päädyimme istuskeluun. (siis miten laiskoja me oikein olemme, kaikki muut tekevät vaelluksia ja kulttuuria ja jännittäviä elämyksiä esin. koskenlaskua. Me istuskelemme.)

Itse mietin, että ehkä ihmisellä voi olla kerrankin aikaa lukea ja kirjoittaa ihan vapaasti (junassa).

Keksin meille hienon hästägin: training-training, mutta se olikin jo käytetty ja sillä tuli vain jotain punttisalikuvia. Täytyy keksiä uusi häsä.