perjantai 30. syyskuuta 2011

yöllinen tyyli

kaikenlaista kriisiä pukkaa. Niin kuin nyt vaikka yöasustuskriisi. Kun kaapissa oli vain rumia ja rikkinäisiä ja kauhtuneita ja sitä paitsi joku oli kadottanut lempipyjaman. (kuka heitti senkin rikkinäisen rutkun pois?)

Taannoisista vaatevarastohankinnoistani riemastuneena tulin siihen johtopäätökseen että tarvitsen myös yöllisen tyylin.
Ajattelin että olisin tosi söpö jos minulla olisi sellainen meg ryan-sinkku-yöasu: toppi ja pehmeät housut ja huppari. Voisin istua sohvannurkkaan käpertyneenä sellainen iso jäätelöpönttö sylissäni ja katsoa tyhjänpäiväisiä telkkarista ja taustalla soisi hempeä musiikki.
Ja nyt minulla sitten on. On toppi ja pehmeät housut ja yöhuppari.

Kyllä niin katsoi illalla peilistä ihan sama naama. Vähän väsynyt kolmen lapsen äiti, eikä yhtään niinkään söpö.
Kunne jäivät söpöt kiharat ja pisamat ja hempeä musiikki?
Johtuuko kaikki siitä, etten ollenkaan tykkää jäätelöstä, enkä voisi kuvitellakaan syöväni sitä pönttökaupalla?

*
Lapset ovat menossa yökylään isovanhemmilleen.
Me olemme menossa yökylään hotelliin.

Yöllistä tyyliä pohtiessani kiersin vaatekaupan jos toisenkin ja tulin muutaman kerran jotenkin silmäilleeksi myös sitä hepeneosastoa. Ja ajattelin että jos pitäisi yökylää silmälläpitäen ostaa hepene.

Ai niin, äiti ja isä lukevat tätä. Unohtakaa koko juttu.
Minulla on pitkät housut ja huppari. Huppu päässä.

Mukava viikonloppu kuitenkin tulossa, toivottavasti. Sekä lapsille että meille.

**
edit vähän myöhemmin.

Eilen Pikkusiskon orkesteriharjoituksen jälkeen toinen ohjaajista: "kulla hanessa ehtodomasdi on konserttimestariainesta!"

Pikkusisko hetkistä myöhemmin suurella luottamuksella: "äiti, kun mä soitin niin mä pääsin loppuun vaikka kuinka paljon ennen niitä muita"

torstai 29. syyskuuta 2011

ismi-ismi-ismi

Kiitos hyvistä kommenteista! Olen nähtävästi jonkinasteisen itsesensuurin uhri, sillä en pääse kommentoimaan itseäni. Itse asiassa kompuutteri heittää ajatukseni suoraan bittitaivaaseen.
Kjäh-käjh, onneksi olen ovelampi ja copy-pastean tärkeät ajatukseni aina talteen.

*
Maalaisjärki eli suhteellisuudentaju! Sitä saisi löytyä ja roppakaupalla.

Tästä kyynistyneen vanha(hko)n eukon vinkkelistä ollaan amatöörikasvattamisen ihmeellisillä poluilla höykätty ihmeellisestä ja autuaaksi tekevästä ismistä toiseen.
Olen sinnitellyt läpi imetysideologian (Isoveli kieltäytyi imemästä ilman apuvälineitä, Isosisko oli täysi ammattilainen, Pikkusisko ei syntyessään osannut imeä, koska ei osannut myöskään hengittää)
Perhepedin /lapsi omaan huoneeseen (nukahdin kesken yöllisten syöttötuokioiden, nukahdin kesken syöttötuokioiden, ja kun vihdoin sain vauvan kotiin en tosiaankaan halunnut pistään häntä vierestäni mihinkään)
Tutittomuuden (Isoveli ei pystynyt elämään ilman tuttia. Isosisko suostunut koskemaankaan tuttiin. Pikkusisko ei pystynyt ihan konkreettisesti elämään ilman tuttia, hän unohti hengittää)
Kantamisen (ensin kantaminen oli tosi hardcore-hippien touhua, sitten tulivat kantoliinat, ja nykyään babybjörn, jossa minä lapsiani roikotin, on kuulemma itsestään paholaisesta)
Unikoulun (tosisisukkaat lapset pystyvät huutamaan viikkokaupalla, tuntikausia, ilman mitään näkyvää syytä. Ja tosilaiskat äidit ottavat lapsen perhepetiin, vaikka sitten eivät itse nukkuisikaan)
Allergiaruokailut (täydellisestä välttämisestä täydelliseen siedättämiseen)
Vaippaideologioiden (hardcorehippien sideharsovaipat vs. kertakäyttöiset; nykyään on kuulemma kaikenlaisia hienoja kestovaippoja)

Montakin asiaa olen pohtinut tässä säälittävän urani varrella.

Niinkuin vaikka sitä, että miten monesta muusta asiasta yhtään kukaan tietää who:n suosituksia - imetyksestä sen kyllä tietävät kaikki, jotka vauvapalstoilla seikkailevat?

Ja sitten sellaista, että ihan oikeasti - ihan hirmu monet näistä todella suurista vaatimuksista kohdistuvat aikaan, josta lapsella ei missään vaiheessa tule olemaan konkreettisia muistoja?
Laskin joskus huvikseni, että on arviolta tusinan verran tapoja ihan hyväksyttävästi ruokkia vastasyntynyt lapsukainen (täysimetys, äidinmaito pullosta, osittaisimetys, maito+korvike pullosta, korvike pullosta, äidinmaito nenikseen, jonkun toisen äidin maito nenikseen, korvike nenikseen, samat nappiin, ravintoliuos suoneen /nappiin, hörpytys oman äidin maidolla, hörpytys korvikkeella, jnejne...). Jos ruokkimisen tavasta ottaa stressiä, niin kyllä stressata saa - tärkeämpää on se, että vauvelilla on kupu täynnä ja niin turvallinen olo kuin mahdollista.
(huomaatteko, mikä on aikoinaan kolahtanut minuun kovasti? se oli sitä aikaa kun olin hyvin tuore ja äärettömän epävarma omassa äitiydessäni)

Olen kehitellyt tämän epävarman naiseuden oheen myös toisenlaista teoriaa.

Parisuhteet - tiedättehän. Kuuluu olla ääliömäisen rakastunut alussa, sitten tulee tasannetta ja sitten vaan ihan tavallista.
Lapsisuhteessa käy ihan samalla tavalla. Pieneen vauvaihmiseen rakastutaan ihan täysillä ja koko maailma on vain siinä ja kaikki radiosta kuuluvat laulut kertovat justiinsa siitä ja sitten itkettää ilosta ja liikutuksesta ja ikävästä.

Siinä suunnilleen seitsemännen vuoden kohdalla iskee -toivottavasti- suhteellisuudentaju ja pystyy suhtautumaan asioihin edes pikkuisen järkevämmin, yleensä ainakin. (ja sitten tulee se kapinavaihe, jota toivottavasti ei tule parisuhteessa, ja jota emme kummassakaan suhteessa halua ajatellakaan)
Ainoana erona on se, että me suoritamme äitiyttä paljon enemmän kuin parisuhdetta ja kuvittelemme, että jotkut tietyt panostukset lapsisuhteeseen ovat välttämättömiä jonkun määrittelemättömän hyvän tulevaisuuden kannalta. (osa niistä onkin, mutta mitkä - sitä emme tiedä!)
Lapsisuhde noudattaa kuitenkin tätä samaa kaavaa: lapsestakin tulee arkisempi asia.

Jossain vaiheessa - ainakin kun niitä on kolme - tajuaa, että ei voi omaa elämäänsä laittaa hyllylle seuraavaksi pariksikymmeneksi vuodeksi, vaan on ihan oikeasti elettävä tätä arkea, ja silloin alkaa olla hyvinkin suhteellisuudentajuinen melko monen asian suhteen. Jossain vaiheessa nimittäin väistämättä huomaa, että elämä on sarja valintoja: vaihtoehdot ovat joko huonoja, tosihuonoja tai täysin toteuttamiskelvottomia - mutta niiden kanssa on vain pärjättävä.
Niihin aikoihin elämä alkaa olla tosi ihanaa: silloin eletään todeksi rakkautta, ilman että tarvitsee ulkopuolisten vakuutteluja siitä, että tämä rakkaus on todellista ja oikeaa ja minunnäköistäni.
Radiosta tulee siinä vaiheessa enää hyvin vähän sellaisia lauluja, jotka kertovat juuri meistä (paitsi ehkä ipanapan kuningas ei), mutta toisaalta, siinä vaiheessa tietää että on. Lapset ovat ja pysyvät ja niin on hyvä. Ja parisuhde samoin. Kunhan vain muistaa välillä pysähtyä, hengähtää ja todesti nauttia siitä.


**

Olikohan tässä jotain pointtia - en tiedä.

Juttelimme eilen syvällisiä Pikkusiskon kanssa.
PS: "alkaakohan mun elämä joskus uudestaan? Että mä synnyn jonain toisena?"
m: "ei, kyllä sä olet ihan kertakäyttöinen"

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

äititurhaumaa?

Voi hyvät hyttyset, miten aamun blogikierroksellani ihan hermostuin rouva Kepposen erinomaisesta merkinnästä!
Se, mihin takerruin, oli sama asia joka rouvaakin pöyristytti: että kunnon äidin pitää rynnistää täyttä kiitolaukkaa hakemaan jälkikasvunsa pois pahasta päivähoitojärjestelmästä suorinta tietä, kulkematta lähtöruudun kautta.
Jossain määrin hyväksyn oletusarvoisesti sen, että kunnon äiti ei esim. koukkaa pubin kautta ennen päiväkodille ilmiintymistään, mutta jos sievästi tulee kaupan kautta ja asemoi ostoksensa niin, että päällimäisenä kassista pilkistää kurkku, porkkana ja lehtisalaatti, ei pitäisi kenelläkään olla mitään nokankoputtamista.

Ei voi kenellekään lapselle olla hyödyksi se, että äiti riepoo käsivarresta kauppaan ostoksille ja tulee se jokakertainen kina karkki- tai leluhyllyllä ja molemmilla on tuhannen nälkä ja hiki ja lapsella tärkeää asiaa, mitä äiti ei kuule kun sen päässä soi vaan lihamakaronilaatikon resepti (kyllä varmalla tulee siihen jotain muutakin kuin makaronia? mitä?). Ja sitten lapsi saa itkupotkuraivarin ja molemmat ovat vielä hikisempiä ja äiti ostaa lakupatukan ja marmattaa koko ajan ja lihamakaronilaatikosta jää puuttumaan jotain (mutta mitä?) niin että on pakko mennä vielä uudestaankin kauppaan ja ostaa einesmaksalaatikko. (mihin ihmeeseen se makaronilaatikko unohtui?)

Tunnustan ihan heti suoraselkäisesti ja ylpeästi, että niinä aikoina kun lapseni vielä olivat päivähoidon asiakkaita, saatoin jopa käydä kotona laittamassa ruuan aluilleen (huom! terveellinen ruoka!) ennen kun rynnistin päiväkodille.
Useammin kuin kerran saatoin tulla kaupan kautta (huom. ostosten asettelu!)
Eikä tässä vielä kaikki.
Tosi lyhyinä työpäivinä saatoimme hraHakkaraisen kanssa tehdä treffit kaupungille ja istua kahvilassa (huom! ei kuitenkaan pubissa!) siemailemassa lattea (huom! ei olutta!) ja juttelemassa kuten sivistyneet aikuiset.
Eikä edes tässäkään vielä kaikki.
Vein kaksi vanhinta osa-aikalapsiksi päiväkotiin kun Pikkusisko oli vauvana kotona.

Jostain syystä olen alusta asti - siitä huolimatta että vastustan päiväkoteja - luottanut niin suuresti lapsiani hoitaneiden päiväkotien toimintaan ja henkilökuntaan, että olen arvellut heidän kykenevän hoitamaan pikku kullannuppujani sen ylimääräisen vartin joka minulta kuluu joko kaupassa, ruuanlaitossa tai latten siemailussa.

Olen aina vain enemmän sitä mieltä, että aikamme naiseutta leimaa aivan liiallinen epävarmuus.
Olemme epävarmoja mittareista joita vasten peilaamme itseämme, ja käsitämme kaiken jotenkin väärin. "Läsnäoleva äiti" ei tarkoita sitä, että on joka hetki hengittämässä lapsen niskaan, vaan jotain ihan muuta.
Ja on vissi ero siinä onko lapsi keskipisteessä vaiko keskipisteenä.

Kyllä - olen ylinipo, hysteerinen ja kontrolloiva - mutta olen myös tietoinen siitä.
Olen tietoinen myös siitä tosiasiasta että sekä päivähoito- että koulujärjestelmä ovat kohtuullisen toimivia, eikä minun tarvitse ylinipota, hysterisoida ja kontrolloida siellä. Riittää kun teen sitä kotona. Siitä hetkestä, kun olen työntänyt lapsen järjestelmän kynnyksen yli, olen luottanut siihen että järjestelmä tekee parhaansa, ja että lapsi joko ui tai uppoaa.
Ei se siitä vartista miksikään muutu. Eikä äiti-lapsisuhde ole siinä vielä mitenkään katkolla - jos äiti vaikka käykin kaupoilla ihan yksin. Tai - kuten rouva Kepponen - koukkaa kotokautta hakemaan pulkan ennen päiväkodille rynnistämistä: kyllä minäkin mieluummin istuisin pulkassa kotimatkalla kuin taivaltaisin polviin asti yltävässä loskassa. (eli itse asiassa rouva Kepponen pitäisi näillä perusteilla ilman muuta valita vuoden parhaaksi äidiksi.) (minut on useaan otteeseen valittu vuoden hirviöäidiksi, koska pakotan lapseni lajittelemaan sukkia, mutta se ei kuulu tähän kirjoitukseen)

Sitä paitsi, inhoan (ihan oikeasti) ostoksilla käymistä lasten kanssa. Se on hikistä ja hidasta. Varsinkin jos matkassa on Pikkusisko, jonka pitää "ostaa" ruokaa kaikille lemmikeilleen. Joudumme siis normaalien maito-liha-kasvistiskien lisäksi kiertämään sellaiset harvinaisemmat osastot kuin heinäpaalit ja kengurunruoka.

maanantai 26. syyskuuta 2011

kohtuuttomia vaatimuksia ja leppoisia instituutioita

verstaalla on hiirenhiljaista. Molemmat herrat ovat muualla.
Olen tänä aamuna silppuroinut kolme laatikollista. Vähintään toinen mokoma on vielä silppuroitavana, mutta rakkineenpahus ylikuumeni. Pitää vähän odotella.
Ja sitten olen imuroinut ja pessyt lattian kertaalleen hutaisemalla.
Ajattelin huomenissa pitää huoltotaukoa, pestä verstaan lattian vähän paremmin ja, jos sopivaa myrkkyä löydän, myös vahata sen.

**
Viikonloppu oli.
Oli brunssi lauantaiaamuna. Elokuvailtapäivä.
Oli kaverikyläläisiä sunnuntaina.
Ja paljon muuta mukavaa pientä puuhaa.

Oli toki myös perinteinen sunnuntai-illan kiista. Vaadimme kouluikäisiltä lapsiltamme liikaa. Pitää viedä puhtaat pyykit omaan kaappiin ja - voi hyvänen aika sentään - pakata koulureput. Ja vielä lisäksi järjestellä huone!
Kyllä niin on epää.

Enpä olisi senkään päivän arvannut koittavan, että minua pidetään siivousintoilijana. Ja vaatimuksiani (kirjat hyllyyn, pyykit pyykkiin, koulukirjat reppuun) ylimitoitettuna tiptopsiivoiluna.
Aivan vihoviimeinen epänturskahdus oli lapsille esittämäni totaalisen järjetön vaatimukseni poimia omat sukat sukkaeverestistä. Siis mitä? Jotain niinkin raskasta ja kohtuutonta lapsityövoiman hyväksikäyttöä kuin omien sukkien lajittelu. Miksi muka? (kukaan ei muista edellistä aamua, jolloin puhtaista sukista oli akuutti pulatila)
Kostoksi osa jälkikasvusta ilmoitti muuttavansa parvekkeelle.

Ei muuten, mutta kaikki nämä kolme kohtuutonta vaatimusta on esitetty hyvin ystävälliseen sävyyn jo perjantaina.
Ja lauantaina. Aamulla, päivällä ja illalla.
Sekä sunnuntaina. Aamulla ja päivällä ennen vieraiden tuloa. Ja lopulta melkoisen tiukan ultimaatumin kera myös illalla.

Sunnuntai-ilta päättyi mastermind-pelituokioon ja sängyllä köllöttelyyn, kaikesta epästä huolimatta.

*
Sunnuntai-iltojen iltapalalle on muodostumassa yhteinen prh-kokus. Käymme läpi tulevan viikon systeemit: tällä viikolla normaalien harrastusten lisäksi hraH:n ystävä Englannista on käymässä ja isoilla parit kokeet.
Iltamenoton viikkoni sai melkoista suosiota perheen nuorison parissa.

Meille on muodostumassa tällaisia leppoisia instituutioita.
Ensimmäinen meidän ihan oma juttumme on ilman muuta roskaruokaperjantai. Perjantaina syödään roskaruokaa - pakasteranskalaiset erilaisin lisukkein ovat kovassa huudossa. Me aikuiset käymme hakemassa ruokaisat salaatit kyläpahasen fiksuimmasta herkkukaupasta - siinä on jo sellainen annos yleellisyyttä, ettei mitään! Saa kuljeskella kukkahattutätien joukossa ja valita kaikenlaisista hienouksista jotain pientä herkkua: juustoja, oliiveja, viiniäkin.

Ja nyt tuloaan tekee tämä sunnuntai-iltojen prh-kokus. Jos oikein aktivoidun, voisi siihenkin kehitellä jotain mukavaa syömistä ja yhdessäoloa.
Täytyykin ottaa harkintaan.

perjantai 23. syyskuuta 2011

vapautta

*huoks*
PERJANTAI!
Kukaan ei ole viikonloppuna menossa yökylään. Minulla ei ole töitä.
Ensi viikolla ei ole mitään muita iltamenoja kuin lasten normaalit.
Mikä yleellisyys!
Ja ihan kaikkein parasta on se, että viikon päästä lähdemme hraHakkaraisen kanssa ihan kaksistaan viettämään viikonloppua. Yksi sinniviikko, sitten todellinen hengähdystauko.

*
Kävimme tapaamassa henkilökohtaista pankkineuvojaamme (kaikenlaisia kummallisia tukihenkilöitä sitä ihmisellä on!), tarkastelimme tyynen rauhallisesti tilannetta ja saimme neuvoja.
Kaikki tiet ovat mahdollisia: valitsemmepa mitä vain haaveilemaamme, on pankki siinä meidän takanamme. (pieniä ovat poloisten suunnitelmat!)
Mukava tunne: olemme jo pitkään spekuloineet erilaisilla vaihtoehdoilla alkaen siitä, ettemme muka pysty tekemään muutoksia mihinkään ja päätyen siihen että voisimmeko perustaa siirtokunnan kuuhun - nyt kuulimme, että voimme toteuttaa minkä tahansa niistä. Ja keksimme vielä pari uuttakin vaihtoehtoa. En muista, milloin viimeksi olisin tuntenut oloni niin vapaaksi ja vapautuneeksi.
Tiedän jo nyt, että suuria muutoksia ei ole tiedossa. HraH on niin varovainen.
Saimme palautetta siitä, että hankkeemme ja haaveemme ovat ihailtavan realistisia.

Ensimmäistä kertaa ikinä meillä on elintaso.

*
Illansuussa kokoustimme vanhempainyhdistyksen kanssa. Siirsin vetovastuun eteenpäin ja jäin tavalliseksi johtokuntalaiseksi.
Helpotus sekin.
Yhdistysvastuu rompsahti syliini muutama vuosi sitten todella hankalassa ja hajanaisessa tilanteessa: ovet vain paukkuivat ilmavirrassa kun koulun kokonaistilanteeseen kypsyneet yhdistysaktiivit lähtivät tahoilleen ja jouduin tahtomattani sekaantumaan asioihin ja tilanteeseen, joihin en olisi halunnut sekaantua. Päätin jo silloin, että kannattelen muutaman vuoden eteenpäin, ja jos toiminta on jatkuakseen, siirrän sen mahdollisimman hyvässä tilanteessa edelleen.
Nyt meillä on sekä koululla että yhdistyksessä kokonaan uusi porukka ja huomattavasti parempi henki. Yhteistyö koulun kanssa sujuu ja pieniä hauraita uusia alkuja on syntymässä koko ajan.
Rehtori sanoi aamulla olevansa pahoillaan sivuunjättäytymisestäni. Oli tietysti otettu.
Olo on vapautunut!

*
Ainoa asia, josta vielä toivoisin vapautuvani, on niskajumi. Kyllä niin on kipeä, ei meinaa pää kääntyä.

torstai 22. syyskuuta 2011

haasteellista

niskat kipeät. En oikein tiedä, mitä olen jännittänyt tai miksi olen työskennellyt liki kaksinkerroin näyttöni päällä.
Hiljaista. UPM on lomalla, Uusi Työntekijä lähtee reissuun huomenna. Raivasimme tänään yksissätuumin (ja laiskasti) ylimääräiset pahvilaatikot pois. Tai ainakin yhteen kasaan, jonka voi viedä pois. Kaiken roinan siirsimme Jonkun Toisen Ongelmakenttään, eli alakertaan.
Ensi viikolla minulla on lupa pitää päivän verran puljua kiinni: aion pestä ja vahata lattiat. Kai. Jos jaksan.
Täällä on kummallisen tilavaa, paitsi että en näe ikkunasta ulos pahvilaatikkokasan takaa.

**

Pikkusisko oli eilen PiPaRipsykologin (PIeni PAinoisten RIskilasten jotakinjotakinjotakin tutkimus) testattavana. Yritin urkkia, millaisia tehtäviä oli tehty.
Oli kuulemma kerrottu satu, ja sitten oli pitänyt vastata kysymyksiin.
"mä vastasin että perhonen"
Ja sitten oli ollut kortteja, joissa oli kuvia ja piti laittaa järjestykseen.
"muista että tää on vaan esimerkki: koira, kissa, kuppi ja laukku"
Aakkostehtäviä
"mut äiti, mun aakkosiin tuli vahingossa kaks zetaa"
Laskutehtäviä
"mä sanoin sille, että mä osaan jo kympin kertotaulun, kysy vaikka"
Kysyin, että olivatko tehtävät olleet mukavia.
"osa oli aika haasteellisia."

En tullut hullua hurskaammaksi, mutta meinasin tikahtua pidätettyyn nauruun.
Enkä vieläkään tavoita, mikä logiikka on kuvakorttien järjestelytehtävässä. (olisin varmaan reputtanut koko testin)

Kiva homma noilla psykologeilla, varsinkin jos muut piparit ovat vähänkään samanlaisia.


**
Aina vain vähemmäksi käyvät nämä muistumat ja muistutukset Pikkusiskon vauva-ajoista.
Hänelle itselleen on suuri merkitys naapurin minituplilla: joku on samanlainen, yhtä pieni! Vaikkemme mitenkään ole hänen pikkuriikkistä alkuaan erityisesti korostaneetkaan.

"äiti, mikä on piparitutkimus"
selitin haparoivasti, että seurataan miten pikkukeskoset elämässään selviävät
"miks?"
"että osattaisiin hoitaa hyvin ja estää ettei keskosia syntyisi"
"ettekste halunneet mua?"

*
Pikkusiskolla on suuri huoli, että hänet unohdetaan harrastuspaikkaan.
"kuule, ei sua voi kukaan unohtaa"
"ai mitenniin?"

Ihan rehellisesti: en ole tavannut yhtäkään ihmistä, joka kerran Pikkusiskoon tutustuttuaan olisi unohtanut hänet.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

mitäs heistä sitten tulikaan?

Eihän minulla tietenkään ole kameraa silloin kun teen ruokaostoksia. Mutta haaste on heitetty: ruokaostokset, ja niiden kohtalo.

Osteskelin tiistaina - keskiviikon pitkää työpäivää silmälläpitäen - noin neljälläkymmenellä eurolla
pikakaurahiutale
babyporkkana
juokseva rypsiöljyvalmiste
3xtäysjyvänuudeli (kanamaku)
hunaja suomalainen
kurkku
turkkilainen jogurtti
keräkaalipalanen
majoneesi
maitorahka rasvaton x2
persikkakuutio
grillinakki
mansikka (pakaste)
suikalejuurekset (pakaste)
sipulikuutiot (pakaste)
broisku fileesuikale (marinoitu)
vispipuuro
sipulipussi
porkkanapussi
banaani
verigreippi
appelsiini
omena

**
Ja heistä tuli
Nuudeliwokki (broiskusuikaleet, suikalejuurekset, sipulikuutiot, nuudelit)
nakkikeitto (nakit, porkkana, sipuli + muutama peruna jääkaapista)
kaalisalaatti (kaali, porkkana, sipuli, majoneesi + sinappiroiskaus, viinietikkatilkka)
jälkiruokana vispipuuro.
Kurkku joutui vihersalaattiin.
Babyporkkanat syötiin sellaisenaan.

Appelsiinit ja greipit muuttuvat aamumehuksi, pikakaurahiutaleet aamupuuroksi

Mansikat, rahka ja jogurtti ovat aamu- ja iltapalaa.

Banskuista, mansikoista ja persikkakuutioista tulee hedelmäsalaatti.

Tänään täydensin varastoa vielä leivällä, kun en ehdi leipoa. Näine hyvinemme elämme kaksi, ehkä jopa kolme päivää. Soppaa ainakin tuli sellainen kattilallinen.

*

Nyt tää lähtee taas töihin.

anonyymit lukuhäiriintyneet

hyvää huomenta vaan. Ja tervetuloa anonyymien lukuhäiriintyneiden istuntoon!
Mitäs meillä tänään on tunnustettavaa?
Haluaisiko joku avautua vaikka siitä, että kävi kirjastossa ja lainasi kaksi kirjaa lisää?
Tai siitä, ettei ole lukenut loppuun edes yhtä niistä aiemmista keskeneräisistä kirjoista, vaan aloitti ne kaksi uutta?

Oikeasti.
Voiko ihmiselle tulla tällainen elämää hankaloittava addiktio?
Näköjään voi.

Elämääni säätelee tietynlainen kestävän kaaoksen periaate. Jos yritän (ja hyvänen aika, jos onnistun!) ylläpitämään järjestelmällisyyttä jollain elämän osa-alueella, tapahtuu rupsahdus jossain muualla.
Jonkinasteista kunnostautumista on tapahtunut työ- ja harrastussektoreilla, ja sitten se kostautuu näin julmalla tavalla!

Olen täydellisen kyvytön saattamaan loppuun yhtäkään keskeneräistä kirjaa.

Mitä se kertoo minusta?
Takerrunko harhaiseen postmoderniin eskapismiin? (huomaatteko, kuinka monta hienoa sanaa peräkkäin!) Subjektini pakenee identiteettiään.

On myös mahdollista, että yliarvioin lukunopeuteni ("mä vaan ihan nopeasti katon tän kirjan tästä välistä pois, ja palaan sitten tuohon pääkohteeseeni") tai iltojen pituuden ("ihan varmana ehdin nukkumaan ajoissa!").

**

Tänään pitkä työpäivä Työ2:n merkeissä.
Kestävä kaaos on ilmiintynyt jälleen kerran tyttöjen huoneeseen. (oman kirjapinoni lisäksi)

tiistai 20. syyskuuta 2011

yöllisiä aatoksia

laiskanpulskealla tuulella, ei vaan huvita, vaikka pitäisi.
UPM lähtee loppuviikosta kesälomalle, olen yrittänyt saada ainakin jonkinlaiseen kuntoon jotain isompia hankkeita. Nyt ei huvita.

Kävelin eilen illalla joutessani kokouksesta kotiin, päässä alkoi soida laulu. Pistin laput korville ja lauloin (kun ei kerran ollut vastaantulijoita).
Sitten alkoi soida toinen laulu, mutta en tavoittanut sitä. Muistin vain yhden sanan ja sen että Isoveljen kanssa sitä olen joskus hoilottanut.
Kotona etsin kaikki (vähäiset) laulukirjat ja yritin paikallistaa laulua, mutta se karkasi aina vain kauemmas. Googlesta ei paljoa apua ollut: oli vain se yksi sana, ei mitään hajua lauluntekijästä tai mistään muustakaan.
Touhusin iltatouhut ja aina vain se laulu riivasi. Halusi tulla lauletuksi, vaikken edes tiennyt mikä laulu oli kyseessä.
Menin sänkyyn lukemaan, ja jossain siinä viidennelläkymmenennellä sivulla se laulu vain putkahti ulos - sitten kun vihdoin rentouduin ja lakkasin asiaa miettimästä.
Ja sitten lauloin sen aamulla Isoveljen kanssa uudestaan.

*
Illalla ja yöllä olin levoton. Pohdin kaikenmoisia.

- Isosiskon tanhutossuja. Puhkitanssitut - mitä kehtaa pyytää, kun kaveri kuitenkin haluaisi ostaa ne (lapsella ei ole varaa uusiin)?

- Pikkusiskon uimatunteja. Typykkää palelee. Ja vielä enemmän sen jälkeen kun tunnin puolivälissä on pakko käydä saunassa. Minä en pysty menemään saunasta uimaan. Ensin uidaan, sitten saunotaan ja sitten mennään pois. Siihen Pikkusisko on tottunut. Pitääkö siitä sanoa opelle? Uimakertoja on vain yksi jäljellä.

- Isoveljen käsialaa. Milläs kannustat lapsen sitä harjoittelemaan? Käsialavihkossa on siistiä, kaikissa muissa vihkoissa täysin lukukelvotonta. Missä vaiheessa pitää huolestua kaksoiskonsonanteista?

- Sukulaisia. Kun niitä on niin paljon, etten pysy kärryillä. Tiedän, että kaveriperhe sitä vielä joskus ääneen ihmettelee: miten voi olla etten tiedä serkkujen lapsista mitään. Kun vaan en tiedä. Niitä on niin paljon.

- Asumista. Että muuttaisinko jos olisi rahaa? Millainen pitäisi keittiön olla? En ikinä katso asuntomainoksista mitään muuta kuin keittiön kuvan. Haluaisin pari makuuhuonetta lisää, mutta en halua luopua keittiöstä. Pahastuisikohan naapurintäti, jos kairaisimme seinään reiän ja lainaisimme häneltä pari huonetta? Yksinäiseltä ihmiseltä. Ei se varmaan huomaisikaan mitään.

- Sanoja. Miten voi olla olemassa sellainen sana kuin aksolotli? Lotl-lotl-lotl. Tai opossumi.

- Kirjoja. Miten olen joutunut tilanteeseen, jossa minulla on kesken ainakin viisi kirjaa? Kolme on hyvä määrä (bussikirja, sohvakirja ja nukahtamiskirja). Nyt on kesken
Bussikirja1: Tommy Helsten: Kolme matkamiestä; - en ole oikein päässyt kirjan imuun. Kirjemuotoinen.
Bussikirja2: Oliver Sacks: Kirjailija joka kadotti kirjaimet - kiinnostava, vaatii keskittymistä, kun aivot ovat niin kummallinen juttu.
Sohvakirja1: Kate Jacobs: Lohturuokaa - aika tyypillistä Jacobsia, perushömppää. Olen vähän pettynyt.
Sohvakirja2: Donna Leon: Kuolema tekee tiliä - ihan alkuvaiheessa, en osaa sanoa mitään. Hätinä on rikos tehty.
Nukahtamiskirja1: Plum Sykes: Manhattanin blondit - hauskaa hömpää, saa hyreksimään pientä naurua.
Nukahtamiskirja2: McGregor: Sisilian auringon alla- olen ihan kuutamolla. Nukahdan jatkuvasti ja kirjaan ilmestyy uusia henkilöitä nopeammin kuin ehdin kääntää sivuja.
Ai, ja sitten on vielä yksi sohvakirja: Webster: Niin monta Mount Everestiä - kiinnostava alku, luin ihan liekeissä eilen illalla varmaan sata sivua. Reipas kirjoitustyyli, helppo mennä mukaan. Tykkään jo nyt!

Ei muuten, mutta kirjanmerkkejä käyttämättömälle ihmiselle on aika vaikea tasapainoilla että millä sivulla missäkin eepoksessa sattuu olemaan. Varsinkin niissä, joissa nukahtaa kesken. Vähän liiottelua kyllä noin monta kirjaa, jos minulta kysytään.

Kaikesta huolimatta olin aamulla sitä mieltä, että olin nukkunut ihan hyvin. Ja minulla oli vastaukset kaikkiin kysymyksiin.
- 5€, periaatteesta.
- en tee mitään. (paitsi lohdutan Pikkusiskoa)
- pistän sen tekemään uudestaan huonokäsialaiset kotitehtävät
- laskin: niitä on 15. Ja niiden lapsia on suunnilleen 30. Ei voi vaatia kärryilläolemista.
- ehkä. Jos hyvä keittiö.
- näköjään voi. Lotl-lotl-lotl sille!
- täytyy lukea ahkerammin. Jotain loppuun ennen kuin saa aloittaa tai lainata uutta. (hyllyssä on jonossa ainakin viisi kiinnostavaa ja kirjastossa odottaa kaksi varausta. Olen lukemattomien kirjojen loukussa, apua!)

maanantai 19. syyskuuta 2011

akso-epäeläin

pohdiskelin yhtenä yönä teologisia.
Perjantaina tytöt veivät meidät kesken kauppakeskusreissun eläinkauppaan, ihan siinä toivossa josko jostain omituisesta syystä juuri tällä viikolla sattuisimme hankkimaan heille gerbiilin. Tai pupun. Tai jonkun eläimen. Kirahvin.
Pikkusisko kiekaisi riemastuneesti: "täällä on se mistä mä sulle silloin kerran kerroin, muistatko!"
No en muistanut, mutta kohtasin kyllä omituisimman kaikista mahdollisista omituisista.
Ja kun sitten seuraavana yönä valvoin, pohdin sen johdosta teologisia.

Silläkin uhalla että sekä kreationistit että evolutionistit ja kaikki sille välille sijoittuvat maltillisnistit lynkkaavat minut, niin jaanpa kuitenkin kanssanne nämä pohdinnot.
On nimittäin ja nähkääs niin, että evoluutio on käsittääkseni äärettömän tarkoituksenmukainen juttu. Eikun siis, ne jotka ajattelevat että evoluutio on, on niiden mielestä suunta kohti tarkoituksenmukaisuutta. Tai siis että evoluutioajattelevaiset ajattelevat että evoluutio on tarkoituksenmukaista.
Siinä yön pimeinä tunteina puistatellessani näkemääni epäeläintä, tulin siihen tulokseen, että ei voi olla evoluutio. Ainakaan pelkästään.
Kertakaikkiaan maailmankaikkeudessa ei voi olla mitään sellaista tarkoitushakuisuutta mikä ehdottomasti vaatisi aksolotlin olemassaoloa. Ei vaan voi. Ainakaan sennäköisessä muodossa.
Ja kuka edes on keksinyt sen nimen? Aksolotli.
Ak-so-lot-li.
Kyllä sellaisen olion takana täytyy olla jotain syvällisempää ja suurempaa kuin silkka eimistään alkanut alkuräjähdyksen aiheuttama sattumanvarainen geenien kasauma. Joku jolla on käsittämätön määrä aikaa, energiaa ja huumorintajua.
Ja tällaiseen ylevän hienoon ja yleistä turvallisuutta luovaan teologiseen päätelmään sitten nukahdin.

Olkoon vaan kuinka teologista, niin silti vieläkin puistattaa. Ak-so-lot-li.
Se näytti rotansikiöltä, jolla oli minilohikäärmeen harja ja se taapersi eksyneenä akvaterraarion pohjalla.
*Hrrr ja puist*

Taas yksi eläin lisää kokoelmaani ei ikinä meille lemmikiksi.

Kaikkinaisten teologisten pohdintojen tueksi suosittelen lämpimästi visiittiä lähimpään hyvinvarusteltuun eläinkauppaan. Tulee hyvä mieli kun saa vahvistusta omalle maailmankatsomukselleen. (en ollenkaan epäile etteivätkö kaikki mitkävaan-nistit saisi aksolotlista vahvistusta juurikin omille näkemyksilleen)

**
Koko lauantai meni töissä. Kun pääsin kotiin, tajusin että viimeisen neljän viikon aikana emme ole yhtenäkään viikonloppuna olleet kaikki yhtaikaa saman pöydän ympärillä: milloin kukakin töissä tai yökylässä. Annoin heti ukaasin, että ensi viikonlopuksi ei yökyläilyjä sovita eikä suvaita.

Lauantaina kävimme vahtimassa minituplia, jotka edelleen olivat suloisia ja ihania. Ja kun sieltä kotiuduimme, tuli ihanan rento ja viikonloppuinen olo - vaikka koko päivä oli ollut täynnä hässäkkää.

Sunnuntaina vietimme kummikimulin synttäreitä.
Kummikimulin veljen paras kaveri osoittautui meidän lasten pikkuserkuksi. Eikös vaan olekin hieno juttu! (tai pieni kylä?)
Jos ette ihan pysyneet kärryillä, niin Isoveljen kummien vanhimman pojan paras kaveri on Isoveljen (ja tietysti muidenkin lasten) pikkuserkku.
Tai sitten hraHakkaraisen lapsuudenystävän pojan kaverin äiti on minun serkku.
Kyllä niin ollaan kauniita ja rohkeita.

Pojista se kuitenkin oli tosi hieno juttu. Varsinkin Isoveljestä.

perjantai 16. syyskuuta 2011

copycat

verstaalla sen tuhannen kiire. Meillähän ei koskaan tehdä mitään ajoissa, koska ei ole muuta tinkaa kuin viimetinka.
Kaikki ne satajayksi asiaa, jotka pitää viikonloppukeikkaa varten valmistella, valmistellaan tietysti tänään.

Jos nyt hakemalla hakee jotain positiivista, niin kiire loppui kolme varttia sitten. Siihen kun kopiokone leikkasi kiinni. Tietysti. Edes minun melko normaalikokoinen räpyläni ei yltänyt sinne, missä paperjam majailee, saati sitten noiden kahdesti minua kookkaampien herrojen.
Nyt ei sitten enää valmistellakaan.
Nauraisin jos pystyisin. (ja uskaltaisin)

*
Eilen oli herrakerhoa ja vaihteeksi kinattiin taas. Olin kotimatkalla viluinen ja pottuuntunut, onneksi hraH:lla on konjakkia kaapissaan. Ruokalusikallinen iltapalan päälle lämmitti ja rauhoitti mukavasti.
Tätä vauhtia minulla on kohta ongelma.

*
Näin unta että minut valittiin vuoden parhaaksi radiojuontajaksi. En edes tiennyt, että työskentelin radiossa, olin sitten vähän yllättynyt saamastani huomiosta. Työnkuvaani kuului ilmeisesti sanoa älykkäästi "hmm" aina välillä, ja siksi olin suuri yleisön suosikki. Michelle Pfeiffer tuli onnittelemaan.
Mikäköhän oidipaalinen trauma minulla mahtaa olla?
Älkää edes sanoko, pelkkä ajatus saa minut eksistentiaalituskaan.

*
Lamaantunut ja lakoninen olo. Ja pottuuntunut siitä huomisesta työpäivästä.
Että olisin paikalla sovittuun aikaan, minun pitäisi ilmeisesti yöpyä työpisteessä, koska kotoa sinne ei ole yhtään järkevää bussiyhteyttä aamulla kukonlaulun aikaan.
Olen päättänyt myöhästyä.
Hyi minua! Sekin vielä tässä kurimuksessa.

torstai 15. syyskuuta 2011

verstastorstas

viikonlopusta tulee loputtoman pitkä. plääh sille!

*
Puolet naapurin minituplista oli meillä eilen hoidossa (toinen puoli joutui äkisti sairaalaan). Kaveri veti unta palloon koko puolitoistatuntisen: Pikkusisko oli ensin kyyneleet silmissä kun se oli niin ihana ja vahti sitten herkeämättä rattaiden vieressä ja tuli kertomaan jokaisen tuhinan, venyttelyn, röhkynän ja ähkynän.
Minä nökötin soffassa ja olin lukevinani. (oikeasti murehdin sitä toista puolikasta ja koko perhettä, tietysti.)
Tiitiäinen yritteli heräämistä juuri niihin aikoihin kun väsyneet vanhempansa kotiutuivat. Aika helpolla pääsimme tällä kertaa.

*
Ennen hoitolapsen tuloa piti tietysti vähän siivota ja muuta ettei tuo ihan saa shokkia. Imuroimme ja moppasimme.
Kun vauva oli kaartanut ovesta ulos, sai Viiru manaajakohtauksen ja käänsi ympäri koko vatsalaukkunsa järisyttävällä paineella kaikille mahdollisille vaakapinnoille. Miten voikin niin pienestä eläimestä levitä roinaa niin laajalle alueelle ja niin nopeasti?
Moppasimme sitten uusiksi. Kyllä pitäisi oleman puhdasta nyt.
Yöllä heräsin siihen että Leevi ykäsi.
Tietysti sänkyyn.
On kuulkaa kivaa olla lemmikinomistaja.

Miten ne onnistuvatkin ajoittamaan karvapallonsa näin täydellisen samanaikaisiksi?

**

Päässä kiehuu ja kuohuu sata ja yksi erilaista ajatusta.
Mietin onnellisuutta ja tavoitteita. Ja kotoilua. Ja sit vielä naiseutta.
Mutta koska fiksummat ovat jo sanoneet kaiken, annan pääni ruuhkautua ihan omassa tahdissaan, enkä yritäkään purkaa mitään tähän näkysälle.


keskiviikko 14. syyskuuta 2011

onko tänään jo keskiviikko?

olen päivistä ihan sekaisin. Tänään on jokumuuntai.
Eilinen oli sellainen sekopäivä. Ensin oli verkkaista verstailua, sitten sekopäistä työ2:a (pomo on aika rönsyilevä), sitten pikavisiitti kotiin ja illalla vielä mummokerho.
Kun pääsin kotiin olin sudennälkäinen ja niin levoton, etten pystynyt asettumaan edes iltapalalle.
Ei kovin paljoa tällaisia päiviä, kiitos!
Tai toisaalta joo - tälle aamulle on riittänyt puuhaa. Kun teen rinnan verstas- ja työ2 hommia - käytännössä samoja juttuja kahden eri otsikon alla vain. Tukevat kivasti toinen toisiaan (ja molemmat pomot ovat varmaan ikikiitollisia: ryöstän aikaa toiselta ja lahjoitan toiselle. Olen siis ammatiltani robinhood)
(paitsi että nyt ryöstän molemmilta ja käytän turhuuteen)

*
Pikkusiskosta oli ihan ihanaa kerrankin (eilen) tulla kotiin ihan itsekseen. Normaalisti verstaspäiväni päättyvät tällä hetkellä sellaiseen aikaan, että olen jo kotona kolistelemassa raivoisasti patoja ja pannuja siinä vaiheessa kun kimuli kotiutuu iltapäiväkerhosta.
Heti tuli viesti "mä tulinkotin voikotaruaka ja omenapiraka"
tietysti annoin luvan.
Tuli toinen viesti: "omenapirakaonhmessajaisovelieiylä" (makaronilaatikko oli jääkaapin ylimmällä hyllyllä)
Soitin ja kysyin että riittääkö voileipä.
Riitti.

Olen aina vain yhtä mykistynyt siitä että
a. ei tarvitse viedä tai hakea ketään päivähoidosta
b. että ne ihan oikeasti pärjäävät tovin ilman herkeämätöntä valvontaa

*
Palaan ryöstelemään aikaa eri pomoilta

tiistai 13. syyskuuta 2011

tiistain kaffepaussi

eilen oli kummallinen päivä.
Leikkasin leipää ja tempaisin itseäni sormeen. Paikkasin itseni ja mikroskooppisen pienen haavani laastarilla.
Hetken päästä sormea kivisti niin kuin se olisi nyrjähtänyt.
Tai nivel olisi lopsahtanut pois paikoiltaan.

Söin omenaa.
Tempaisin terävän kuorenpalan hampaankoloon. Nyrhin hammastikuilla ja -langalla, mutta se kehveles meni vain syvemmälle.
Hetken päästä kivisti ja vuoti, ikenissä ja poskissa.

Kävin suihkussa. Tempasin shampoopullon hyllyltä niskaani.
Hetken päästä kivisti ohimoissa.

Ja uudet kengät ja silmälasit alkukankeushiertävät.

Vieläkin sattuu ikeneen ja sormeen ja varpaaseen.
Pää on sentään kunnossa.

**
Pitkä työpäivä tiedossa tänään. Verstashommelit ovat hiljaisia ja melkein tehtyjäkin, työ2 luvassa iltapäivällä.

**
Isosiskolla on tulossa ympän koe, aiheena maatilan eläimet. Minua pyydettiin kuulustelemaan aiheesta. Kysyin, että kumpi oli ensin, muna vai kana.

maanantai 12. syyskuuta 2011

minituplat

viikonlopun antia:
peruspuvusto! (!!) uusia paitoja, housut (!!!), kengät (!), neuletakkeja (!).
Entisten ja uusien vaatteiden kohtaamiset saivat aikaan miellyttävää hykertelyä: voin yhdistellä! Kaikki sopii kaikkeen! Kerrankin!
Olen sopivan casual verstaalle, jossa pukukoodina kunhan jotain yllä. Ja samalla sopivan smart liikkuakseni julkisilla paikoilla valoisaan aikaan.
Niin olen tyytyväinen.
(ja vaapun uusissa kengissäni kuin vaappuankka.)

Mukavaa, kun pitkästä aikaa oli kokonaan vapaa viikonloppu.
Sinänsä kummallista: työni on periaatteessa osa- ja virastoaikaista, ja siitä huolimatta olen tämän tästä kiinni myös viikonloppuisin. (ja tavattoman kiukkuinen siitä!)
Ensi viikonloppuna taas.

**

Lauantaina jo pitkästyin tekemättömyyteen ja kysyin hraH:lta, mitäs tehtäis.
Laitettiin tekstiviestiä naapuriin, jossa minituplat: tarjouduimme vahtimaan minituplia herkeämättä ja valppaasti siksi aikaa kun vanhemmat lepuuttavat käsivarsiaan ja käyvät yhdessä saunassa. Ajateltiin, että sopivasti ilta-aikaan sivistyneet vauvat nukkuvat ja me voimme katsella niitä autuaasti hymyillen, ja vaikka pidellä toisiamme kädestä ja sanoa että on ne söpöjä.
Kulttuurishokki!
Ne olivatkin hereillä.
Siitä, kun viimeksi olen pidellyt vauvaa, on ikuisuus. (niin pitkä ikuisuus, että itse asiassa olen melko varma siitä, että meidän lapset ovat syntyneet isoina). Kaukaa viisaana valitsin pienemmän (ettei kädet väsy!)
Minit olivat hassuja pikkutuhisijoita.
Isompi punnersi pöksyynsä tuoksuvan lahjan ja hraH sai paniikin, koska ei kuulemma osaa enää. Arvatkaas vaan, sainko likaisen työn lisää?
Vauvan- ja vaipanvaihtopuuhien jälkeen isompi kaveri alkoi napata unta pollaan ja pienemmällä oli muuten vaan hauskaa, ja vanhempansa kotiutuivat juuri, kun molemmat lapsukaiset olivat sopivasti tyytyväisiä.
Että hyvin meni se vahdintakeikka.
Saatamme lupautua puuhiin uudestaankin.

**

Ja maanantai on valjennut niin tyhmänä täällä verstaalla, ettei mitään rajaa.
Kyllä voi pienistä asioista tulla isoja, kun väärät ihmiset pääsevät säätämään.

perjantai 9. syyskuuta 2011

reseptillisellä tuulella

perjantai-perjantai-perjantai!
Ja pitkästä aikaa ihan kokonaan vapaa viikonloppu.
Tänään aion shoppailla ja käydä kirjastossa ja laittaa lapsille hyvää roskaruokaa ja sitten aion lösähtää niille sijoilleni soffaan ja kasvattaa juuret ja olla siinä ainakin koko illan.

Ainoa mikä vähän huolestuttaa on tuo shoppailupykälä. Olen hellinyt ja kasvattanut sisäistä materialistiani viime päivinä siihen malliin, että se (en siis minä, vaan se sisäinen materialistini) tarvitsee (=tahtoo) uusia paitoja ja neuletakkeja ja housuja ja kenkiä.
Monikossa.
Sisäinen materialistini on sitä mieltä, että esim. kenkiä ei vaan ole riittävästi, vaikka minulla on vain yksi pari jalkoja. Ja niihin aivan sopiva ja suhteellisen uusi pari kenkiä.
Housut ovat toinen huolestuttava juttu, koska tosiasiahan on, että sopivia housuja ei vain ole olemassa.
Tiedän jo nyt että minä ja sisäinen materialistini olemme kohta ilmiriidoissa jossain ahtaassa ja hikisessä sovituskopissa ja luultavasti sisäinen materialistini saa itkupotkuraivarin kun en saa sen kenkä- ja housuvajetta millään tyydytettyä.
Ja sitten vielä hiukkasen verran huolestuttaa myös se, että miltä budjetin momentilta nuo sisäisen materialistin tarpeiden tyydyttämiseen tarvittavat resurssit elikkästen finanssit repäistään. Kun sieltä momentilta on jo repäisty näkimet ja kassillinen housupukineita lapsille.

*
Olemme taas palanneet viettämään roskaruokaperjantaita.
Tänään ajattelin tarjota naperoille kebabia talon tapaan (ostin pitaleipiä ja sellaisia lihalastuja) ja ranskanperunoita, koska Pikkusiskon näkemyksen mukaan roskaruoka on sama kuin ranskanperunat.
Jostain netin uumenista löysin hauskan jättiläissuklaahippukeksin reseptin: kunpa vain muistaisin mistä.
Ainoa jäänne tästä oivallisesta reseptistä on hätäisesti lyijykynällä suhrattu muistilappuni, joka koko tarkkuudessaan kuuluu seuraavasti:
voita, sokeria+fariinisokeria, vanilliinisokeria, muna, vehnäjauho, leivinjauhe, suklaahippuja. Sulata voi ja sokerit, anna jäähtyä hetken. Heidä joukkoon kananmuna, sekoita. Jauhot+suklaahiput. Uuniin!
Koko hoito pitäisi valmistaa valurautapannulla, mutta kun en sellaista omista, aion vähän säveltää. Ja herkku tarjoillaan lämpimänä vaniljajäätelön kanssa.

Tästä loisteliaasta - joskin testaamattomasta - reseptistä innostuneena jaan kanssanne vielä pari muutakin viime päivien jälkiruokaläpilyöntiä.
Meillähän lähes päivittäin tarjoillaan jälkiruokaa - tavoitteenani on ujuttaa (indoktrinoida!) lapsiini huomaamattomasti kasvikunnan tuotteita. Arkijälkiruuat sisältävät siis aina joko marjaa tai hedelmää, terveellisyydestä en menisi vannomaan.
Viikonlopun jälkkärit ovat yleensä pikemminkin suklaa- kuin kasvispitoisia. Mutta toisaalta, onhan kaakao kuitenkin papu. Onhan?

Jämäjälkkäri osa1
pari banaania
puoli purkillista persikkakuutioita
kourallinen jäisiä mansikoita
jäisiä mustikoita
 - tehdään hedelmäsalaatti (jäisten mansikoiden paloittelu on aika haastavaa!)

vatkataan jääkaapista löytyneet kermanjämät vaahdoksi, maustetaan sokerilla ja vanilliinisokerilla, jatketaan varovaisesti maustamattomalla jogurtilla

palotellaan pöydältä löytyneet orvot ja hieman jo kovettuneet jämämuffinsit (tyttöjen leivontapäivän tuotos) kuutioiksi.

Tarjoillaan vapaaottoperiaatteella nuorisolle.

Jämäjälkkäri osa2
voita (tai margariinia tai muuta rasvaa)
jauhoja (vehnä+sihtiruis)
kaurahiutaleita
sokeria, vanilliinisokeria
hierotaan yhteen taikinamaiseksi näljäksi. Saa olla aika karheaa.
mustikoita + perunajauhoja + hiukan sokeria vielä - sekoitetaan ensin keskenään ja sitten taikinanäljän kanssa. Heitetään koko hoito uuniin niin, että taikinanäljästä tulee kypsän näköistä. (tässä taustalla omenacrumblen idea!)
Tarjoillaan ja otetaan tyytyväisesti kumarrellen kehut vastaan.

Jos nyt en aina aivan ruuanlaitossa onnistukaan, olen kuitenkin tällä pastry-puolella viime päivinä saanut tunnustusta.

torstai 8. syyskuuta 2011

rakentavalla asenteella

kyllä aamulla otti päähän.
Nyt ei enää, enkä yhtään pääse siihen päähänottavaiseen tunnelmaankaan, kun olen itsetyytyväisyyttä pullollani.

Mutta silti otti päähän.
Miksi ihmeessä kaikki aivokapasiteettivajaat matkustavat aina samalla aamubussilla minun kanssani?
Inhoan
1) kovaäänisiä
2) kimittäjiä
3) sellaisia jotka kiroilevat
4) sellaisia jotka mölyävät tarkoitus- ja huomionhakuisesti
Ja sitten vielä sellaisia, joiden on pakko ottaa näkymätön ystävänsä Santtu Supersankari istumaan viereensä bussiin. Että voisiko se Santtu istua vaikka henkilön sylissä eikä vieressä, kun muiden matkustajien silmiin näyttää ihan siltä kuin paikka olisi tyhjä ja niiden muiden matkustajien jalkoihin sattuu ja ne notkuvat holtittomasti kaasuttelevan bussikuskin tahdissa toistensa päälle.

Juupajuu, kyllä on rakentava asenne.
Mietin että ohimennessäni tirvaisen yhtä sellaista omahyväistä suunnattoman vähäisellä aivokapasiteetilla siunattua esiteiniä sateenvarjon piikillä varpasten väliin, mutta sitten ajattelin olla kypsä ja nöyrä ja kärsivällinen, enkä tirvaissut.

Ja töissä oli vastassa heti kaksi vaikeampaa juttua ja huokaileva UPM.
Ajateltiin mennä lähikuppilaan pitämään tyhy- ja tykypäivää ja siemailemaan hienostuneita juomia, mutta lähikuppila ei ole mikään kovin sivistynyt paikka vaan ehta räkälä. Jäi sitten väliin sekin hyvä idea.

Vaikeat asiat on hoidettu ainakin jonkinlaiselle tolalleen ja olen itsetyytyväisempi kuin pitäisi.

Semmoinen oli päivän rutina tänään.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

olen nähnyt kaiken?

Luin ihanan ja sympaattisen elämänohjekirjan: Randy Pausch: Jäähyväisluento. Positiivinen, eteenpäinvievä, rohkaiseva - kertakaikkiaan! Kirja kertoo unelmien tärkeydestä ja niiden saavuttamisesta, siitä että on ensin uskallettava unelmoida ja sen jälkeen jaksettava tehdä töitä.
Ja ihan paras viisaus kirjasta - Pausch halusi jättää sen vajaat kaksivuotiaalle tyttärelleen ohjeeksi tulevaisuuteen: "kun sinulla on romanttinen suhde mieheen, älä kuuntele mitä hän sanoo. Katso mitä hän tekee."

**

Kyllä olen tänään nähnyt ihan kaiken.
Meidänkin kylässä on sellaisia bulevardeja, joissa on liikennevalot ja ihan sellainen liikenteenjakaja, tai sellainen levähdyspaikka siinä keskellä, jos ei jaksa kerralla kipittää bulevardin yli.
Tänä aamuna yhdessä sellaisessa törötti naisihminen ja uskokaa pois, veteli pakkelia naamaansa. Siellä kaikkien autojen keskellä, punaisissa valoissa odottamassa suojatien laidassa ylikulkua.
Keikisteli kämmenen kokoiseen peiliin kaikkine toimistokamppeineen, muikisteli huuliaan ja piirsi silmiä päähänsä.
Mikä ihme siinä torkkukytkimessä on, ettei voi vähän aikaisemmin herätä ja hoitaa näitä selvästi kodin seinien sisäpuolelle kuuluvia juttuja ajoissa?
Kohta siellä liikenteenjakajassa joku kiskoo rintsikoita ylleen tai ottaa suihkua.
Kyllä sentään joku roti elämässä pitää olla.
Kun kello soi, noustaan ja syödään ja puetaan ja maalataan ja sitten mennään. Eikä mitään kylkeä käännetä ja itseä haudota siellä vällyissä.
Ja jos aamulla kovasti väsyttää, niin aiemmin illalla nukkumaan.
Niin.

tiistai 6. syyskuuta 2011

salaliittoteoria ja työnarinaa

olin eilen ilmeisesti ihan liian ahkera, kun tälle päivälle ei oikein tahdo löytyä mitään tekemisenpuolikasta.
Työ2:n pomon kanssa käytiin eilen puhelin- ja sähköpostipalaveri, ehkä sorvailen sitä. Ainakin hiljaa mielessäni: sinnehän ei kukaan pääse kurkkimaan, jos vaikka joku olan yli vakoilisikin, mitä näytöllä näkyy.

**
Kummallisia nuo naperot. Siinä missä ekaluokkalainen Isoveli aikoinaan ei halunnut harrastaa oikein mitään, haluaa Pikkusisko puolestaan ihan kaikkea.
 Listalla on tähän mennessä jo vanha tuttu viulu, uutena orkesteri ja partio ja koulun liikuntakerho. Toivon totisesti, ettei koulussa kukaan keksi esitellä vielä jotain laskuvarjohyppyä tai kuviokelluntaa.

Onneksi meillä on partiotukihenkilö, minussa kun möyryää ihan kamala partioangst. Nyt jo alkoi hampaissa vihloa, kun luin kaikkia niitä pukeutumisohjeita ja valanvannomisia ja ainavalmiutta.
Isosisko jaksoi vuoden päivät: suurleirillä oli tapahtunut jotain kummallista, josta hän ei halua puhua, ei mennä enää ikinä partioon, eikä mielellään millekään leirillekään. Niin että siinäs näette - ei ole hyväksi sellainen lapselle! (tiedän kyllä suunnilleen mitä, partiotukihenkilö kertoi. ei mitään ihanhirmuista. keskihirmuista vain)

Minusta nuo partiolaiset ovat jotenkin nokkavia tyyppejä. Keksivät kummallisia lempinimiä ja laulavat kummallisia lauluja ja pukeutuvat kummallisiin vaatteisiin.
Jotenkin siinä touhussa on ihan liikaa salaseurameininkiä, eikä ollenkaan sellaista rehtiä ja rehellistä toimintaa, miltä se tietysti viattomien silmiin ja päällepäin näyttää.
Joku salaliitto se kumminkin on, ihan varmasti.

**

Maanantait ovat voittopuolisesti hyviä päiviä (siinä missä monet muut eivät). Olen yleensä maanantaisin kovasti ahkera ja tarmokas ja kaikkea sen sellaista.
Niin kuin eilen: tein verstaalla melkein koko viikon työt yhdessä aamupäivässä ja nyt sitten ihmettelen mitä tekisin.
Jos ei olisi ollut harrastustenaloitusrumbaa olisin varmaan siivonnut. En ymmärrä, kuka esiäiti on keksinyt että perjantaina pitää siivota. Maanantai on paljon kivampi: aikataulut hallintaan, tavarat ojennukseen ja kengät kuriin ja järjestykseen. Ei perjantaina millään ehdi, kun on niin kiire levätä ja toipua raskaasta työviikosta.
Vähän kyllä siivosin ja järjestin jo sunnuntainakin, vaikka inhoan itseäni aina kun siihen ryhdyn. Imurin pidän aina tiukasti kaapissa sunnuntaisin, mutta muuten. On parempi mieli, kun työviikko alkaa puhtaalta pöydältä - ilmaisun kaikissa mahdollisissa merkityksissä.

HraHakkarainen sanoi ääneen sen, minkä tiesin itsekin. Olen paremmalla tuulella kun on kunnolla tekemistä.
Kyllä pitää joku järjestys saada tähän työkuvioon. Mitä enemmän teen, sitä enemmän teen ja saan aikaan ja sitä paremmalla tuulella olen.
Lamaannun ihan kun ei ole tekemistä ja sitten olen pahalla tuulella kaikesta ja kaikille.

Otan ne Työ2 paperit esiin ja rupean sorvaamaan.
Ei tässä muukaan auta.

maanantai 5. syyskuuta 2011

Maanantaissa ja kriiseissä

...kyllä niin on kekseliäs otsikko.

Perjantaina Pikkusisko sairasteli (taas), olin kotona. En tehnyt mitään. Sain kriisin ja morkkiksen ja ties mitä.

Lauantaina olin Työ2 kehittämispäivässä. Sain kriisin, koska naisyhteisö.
Voi hyvänen aika sitä höpötyksen määrää.
Mutta oli hauskaa ja tulin sekopäiseksi.
Koko yön ja seuraavan päivän pohdin sataa ja yhtä asiaa: ne kun haluavat palkata minut isommalle tuntimäärälle.
Ja minulla ei oikeasti ole varaa lähteä verstaalta, ainakaan ihan kokonaan. Tunti- ja työmäärään nähden palkkani täällä on huikea - en vaan pääse samoille liksoille missään muualla - siis suhteessa - vaikka rupeaisin kokopäiväläiseksi.
Kamalaa vatvontaa ja vatulointia koko sunnuntai, kun jauhoin tätä mielessäni.
Täytyy yrittää neuvotella joku 20/10 h diili näiden kahden firman välille. Kai.
En halua luopua vapaudestani, vaikka eläkepäivät tässä valossa näyttävät melko ankeilta ja poloisilta. Silkkaa harmaata tukisukkaa, eikä yhtään sambaa ja rumbaa etelässä.
Jos nyt ikinä edes pystyn jäämään eläkkeelle.

Viikonlopun parasta antia ovat uudet näköapuvälinekset.
Kävin jo yli vuosi sitten näöntarkastuksessa, mutta en vain ole löytänyt uusia kivoja kakkuloita nenälleni, en sitten mistään.
Nyt hraHakkarainen kävi optikolla ja minä olin makutuomarina. Siinä sivussa löysin itsellenikin näkimet, kävin uudestaan näöntarkastuksessa ja nyt on sitten uudet hienot lukuapuvälineet.
Tiesittekö että kirjainten välissä on tyhjää tilaa?
Eivätkä rivit oikeasti hyppele, vaan pysyvät ihan paikoillaan?
Ja kompuutterin näyttökin on aika kirkas?
Lapsilla on kriisit, koska olemme väärän näköisiä, varsinkin minä. Eikä heitä yhtään lohduta se, että käytän rillejä vain lukiessani.

Ja vielä yhden kriisin sain, kun aamulla hain työmatkalla evästä, eikä ollut tiskillä tarjolla yhtään banskua tai omppua. Että mitä se sellainen peli on.
Jouduin ottamaan evääksi nektariinia ja päärynää, ja sitten joudun kohta syömään tiskialtaan luona enkä sivistyneesti työpöydän ääressä.
Kyllä niin ihmistä taas koetellaan.

torstai 1. syyskuuta 2011

liian pitkä kirjoitus.

En tiedä, kirjoittaisinko tänään syömisestä, kirjoista vai lasten harrastuksista.

Ehkä kaikista.
Joskus pari vuotta sitten luin kirjan jonka nimi oli suunnilleen "syö lempiruokiasi ja laihdu silti" (huomatteko, heti kaksi kärpästä yhdellä iskulla - kirjat ja syöminen! Aika hienoa!).
Puolen kirjaa vakuuteltiin, että tämä on pistämätön menetelmä, syöt herkkuja ja laihdut kohisten. Ja minä luin ja luin, koska arvasin että joku kehvelin koukku siinä eepoksessa on pakko olla. Ei voi millään syödä vaikka pelkkiä ranskanperunoita ja laihtua silti. (tai oikeastaan voi, kun katsoo Pikkusiskoa. Ei se ainakaan liho...) No joka tapauksessa, suklaatia ei ainakaan voi syödä ja laihtua samalla.
Jutun juoni oli tietysti se, että piti ensin oppia rakastamaan kivikausiruokaa, ja sitten ahmaa sitä kaksin käsin napaansa, ei nouse paino.
Jotenkin se koko juttu oli vähän liian extremeä minulle kun en ole luolanais, mutta tietyssä mielessä siinä on kyllä itua.
Pitää tykätä siitä, mitä syö.

En usko karppaamiseen (en edes tiedä, mikä on hiilari), mutta tiedän sen, että melko vaivattomalla rukkauksella olen ruvennut voimaan sata kertaa paremmin ja syön joka päivä ihan käsittämättömän hyvin.
Aamulla herkuttelen oikein kylläkseni:
maustamatonta jogurttia ja rahkaa ja marjoja
tuorepuristettua greippiappelsiinimehua (me ostettiin hieno sähköpurso; turhake, mutta hieno!)
teetä
tuhti ruisleivän siivu lisukkeilla (vaikka kananmuna+juusto)

päivällä töissä - minullahan ei ole varsinaista ruokataukoa
nokin kahvin kyytipoikana manteleita tai pähkinöitä
ja myöhemmin pari hedelmää

iltapäivällä syön oikein ruokaa
eilen esimerkiksi maailman parasta kasvislisuketta ja lihakastiketta, vihersalaattia, melonikuutioita, vähän juustoa ja jälkkäriksi kaffetta ja manteleita.

iltapala on aamupalan tapainen: marjoja, jogurttia, leivänsiivu. Tarvittaessa lisää hedelmiä, pähkinöitä.

Ja olen koko ajan kylläinen ja tyytyväinen kuin possu pahnoillaan.

*
Kirjoista taas ajattelin kirjoittaa kun yksi, jonka nimeä ei saa sanoa, kirjoitti hyvin, että kirjahyllyt kuuluvat kotiin.
Ihmettelin kovasti kun selasin muutama vuosi sitten asuntomessuesitettä, ja monessa tosi isossa talossa oli huone nimeltään kirjasto, eikä siinä huoneessa yleensä ollut yhtään ehjää seinää kirjahyllylle - että mitä se sellainen peli on?
Vähän niin kuin olisi telkkarihuone, jossa ei olisi antennipistoketta.

Suhtaudun intohimoisfanaattisesti kirjoihin, urkin ihmisten hyllyjä ja olen hyvin epäileväinen sellaisten suhteen, jotka eivät lue.
Olkoonkin että itse luen mieluiten hömpettä, enkä mitään vakavaa ja syvällistä, millä voisi kehuskella.
Olin ihan pöyristysjärkyttynyt kun Isoveli selitti että joku kaverinsa oli kysellyt, mitä eroa on Sormusten herran leffa- ja kirjaversiolla. Minä kommentoin, että eikö se voisi lukea sen kirjan niin tietäisi ja Isoveli sanoi että "sen kun näkis, että joku meidänluokkalainen vapaaehtoisesti lukis muuta kuin akkareita"
Kyllähän minä tiedän että poikien lukuharrastus on heikoissa kantimissa, mutta että noin heikoissa? Järksis.

Totta, huoneet ovat ahtaat ja ylikirjavat kun kirjahyllyt tursuilevat.
Haaveilen aina, että järjestäisin hyllyt joko aakkosittain tai sitten tosi hienosti valöörin (tummasta vaaleaan, diagonaalisesti) mukaisesti, mutta kun niitä kirjoja on skviljoonaa eri kokoa ja valööriä.
Hyllystön järjestely on ylipäätään niin rasittavan tuntuinen urakka, etten ole mitenkään jaksanut edes suunnitella siihen ryhtymistä.

Pari vuotta sitten (alan tuntea oloni ihan mummoksi, kaikki juttuni alkavat tänään "pari vuotta sitten") keikautimme kartanomme jotakuinkin ylösalaisin ja siinä keikauksessa Isoveli sai itselleen oman komeron. Jonkinlaisena vuokrana siitä hän joutui ottamaan taloutemme pääkirjahyllyn asuinkaverikseen - ja se hylly on edelleen täysin pahuuden vallassa. Ja siitä tietysti johtuu, että myös taloutemme edustuskirjahylly on pahuuden vallassa: emme ole mitenkään kyenneet päättämään, mitkä kirjat ovat riittävän arvokkaita julkiseen tilaan ja mitkä kuuluvat jonnekin muualle.

Että jos joku, jolla olis värisilmää ja energiaa ylenmäärin haluaisi, niin saisi tulla järjestämään meidän kaikki kirjahyllyt aiheittaisvalöörisesti.
Voin keittää kaffet.
Ja tarjota vähän pähkinöitä palanpainikkeeksi.

Ugh.
Olen puhunut.