Kesäkuussa aloin hyytyä minun ja siskon yhteiseen #tuijalehtismaratoniin.
Sisko puolestaan - lomalla kun on - alkoi lukea enemmän, nopeammin ja tarkkaavaisemmin.
Olen yrittänyt mahduttaa kesäkuuhun välillä vähän muutakin lukemista. Nahkeaa on ollut.
Viikon lomareissu, jonka aikana luin ehkä viitisenkymmentä sivua (?!?) hyydytti lukemieni kirjojen määrää vielä entisestäänkin.
Onnistuin saamaan kirjastosta äänikirjana Kaisa Ikolan Oikein nurin. Oikein mallikasta kotimaista hömppää, vaikka ehkä vähän ajastaan jo jäänyt onkin. Sitä vaan vuosi-pari sitten hypetettiin ja olen toivonut että saisin lukea (kuunnella, koska on vain äänikirjamuodossa) sen.
Kudoin ja kuuntelin, mahtava yhdistelmä.
Tämä tosiasia - yhdessä yhden kirjapalvelun kesätarjouksen kanssa - sinetöi monivuotisen pähkäilyni: päätin testata maksullista äänikirjapalvelua.
Tähän asti olen sinnikkäästi luottanut kirjaston äänikirjavalikoimiin minulla on sentään pääsy kahteen eri kirjastoon mutta nyt päätin, että testaan miltä tuntuu kun voi valita äänikirjan sen perusteella mitä ehkä haluan enkä sen perusteella mitä kirjastossa sattuu olemaan tarjolla ja vapaana.
Ajattelin myös, että siirrän #tuijalehtismaratonin luureihin, niin vapautuu perinteisen käyttöliittymän lukuaikaa muuhun kirjallisuuteen sittemmin selvisi että harmillisesti osa Lehtistuotannosta ei ole saatavilla luureihin, on sen verran vanhaa, grr.
Suhteeni äänikirjoihin on yhä kompleksinen. Kuuntelen oikein sujuvasti töihin ja töistä kävellessäni, kävellessäni ylipäätään ja lenksatessani, mutta en ole oikein vielä osannut asettua kotikuunteluun. Tuntuu siltä noin yleisesti ottaen että mitä kiihkeämmin etsin kotinurkissa omaa tilaa ja rauhaa, sitä kiihkeämmin Kaikki Muut etsivät seuraani.
Nuoriso voi vanua komeroissaan ja Lehtori lukea tai pelata shakkia hiirosenhiljaa, mutta auta armias sitä hetkeä kun yritän vetäytyä omaan rauhaani jumppaamaan tai laitan luurit korville että kuuntelen mitä tahansa, tulee Ihan Kaikille tuhannen asiaa minulle.
Kesäkuun vaatimattomasta listasta suosittelen Wendy Mitchellin Joku jonka tunsin.
Ja hömpännälkäiselle sitä Ikolaa.
Kesäkuu 2022
Tuija Lehtinen: Laura ystäväni.
#tuijalehtismaraton alkaa jo rehellisyyden nimissä vähän pitkästyttää.
Laura-sarja sijoittuu vuosituhannen vaihteeseen, ja vaikka olen kai koko
sarjan sen ilmestyessä lukenut, olen siinä vaiheessa ollut jo
perheellinen aikuinen. Yläkouluikäisten teinien maailma on ollut aika
kaukana. Lehtisen hahmoille tuttu sanailu jatkuu, Lauran elämässä on
pieniä kriisejä, mutta ei mitään suurta ja vakavaa: huoletonta hömppää
siis. Mirkka ja Masa vilahtavat ostoksilla Lauran kanssa, ja vaikka koko
kohtaus tuntuu vähän päälleliimatulta, se on samalla myös sympaattinen
tapa kertoa, mitä heille on sittemmin tapahtunut. Mikä mahtaa olla
Laura-tarinoiden kaupunki? Se tuntuu kasvavan alkupään kirjoja
suuremmaksi.
Wendy Mitchell: Joku jonka tunsin. Minä ja Alzheimer.
Vähän päälle viisikymppinen, aktiivista ja omaehtoista elämää viettänyt
Wendy kertoo elämästään Alzheimer-diagnoosin jälkeen. Millä tavalla
suhteellisen nuoren ihmisen elämä muuttuu, kun seurana on etenevä
muistisairaus, ja työvuosia periaatteessa jäljellä kymmenkunta?
Koskettava ja ennen kaikkea silmiä avaava kuvaus muistisairaudesta;
siitä, miltä sairaus tuntuu, mitä se ihmisessä aiheuttaa ja mitä
sairauden kanssa elävä oikeastaan kaipaa ja haluaa läheisiltään.
Mitchell elää sairautensa kanssa parhaiten pitämällä itsensä
aktiivisena: osallistumalla tutkimus- ja valistustyöhön, kirjoittamalla
ja bloggaamalla. Vaikka puhuessa sanat saattavat kadota, kirjoitettu
kieli kulkee yhä mukana. Suosittelen lämpimästi: tämä kirja avaa
näkökulmia ja antaa oivalluksia, kertoo muistisairaudesta ja
muistisairaan kohtaamisesta kauniilla, eloisalla ja kutsuvalla kielellä.
Luin lähes yhdeltä istumalta.
Tuomas Kyrö: Vasara ja käytettyjä nauloja - Mielensäpahoittaja.
Minulta on jäänyt välistä lukematta muutamakin Mielensäpahoittaja, kun
pahoitin mieleni näistä juonellisista tarinoista. (ennen oli paremmin!)
Tämän nappasin mukaan kirjaston esittelyhyllystä. Kärttyisän ukon
talossa on vesivahinko, jota korjataan väliin paremmalla, väliin
pahemmalla tuurilla tai taidolla. Ukon itsensä selkä temppuilee ja ressi
vaivaa, rahapulakin meinaa iskeä kun rempparemmi säätää, välillä täytyy
käydä pojan luona Helsingissä hakemassa hoitoa selälle. Ihan leppoisaa
luettavaa, vaikka vaikka olenkin sitä mieltä, että näissä uudemmissa
Mielensäpahoittajissa on horjuntaa ja epäloogisuuksia suhteessa aiempiin
tarinoihin. Semmoista sopivaa juhannusluettavaa. Ja niin vahvasti
Mielensäpahoittaja tuo mieleeni Lehtorin isovanhemmat, että tarina
sijoittui selkeästi mamman taloon ja pihalle, vaikka yhtään eivät ole
(olleet) samanlaisia he.
Kaisa Ikola: Oikein nurin.
Käsityöhankkeessa projektipäällikkönä työskentelevä, itsensä vähän
yksinäiseksi tunteva Anni hurahtaa hiukan puolivahingossa itsekin
käsitöihin, neulomiseen ja virkkaamiseen. Vuonna 2008 ilmestyneestä
kirjasta on aika hiukan ajanut ohi: tuolloin neule- ja käsityöblogit
ovat eläneet kiihkeää nousukautta, some-maailma ei vielä ole ollut
hallitseva ja kännykät nykyiseen verrattuna alkeellisia, mutta kunnon
hurahduksen tavoittaa silti. Parisuhteensa ja pätkätöidensä kanssa
kamppaileva Anni on mukava päähenkilö, kirjan mieskuva on vähän
yllättävän kankea, mutta luo hyvän kontrastin Annin hurahdukselle.
Teksti ja tarina etenevät sujuvasti, ja (kas kummaa!) melkoinen siivu
tuli kudottua kirjaa kuunnellessa (yleensä kuuntelen äänikirjoja vain
ulkoillessani). Nautin kirjan neulemaailmasta, hurahduksesta ja Annin
seurasta, vastaavaa kepeää kotimaista hömppää tarvittaisiin paljon
lisää! (ja ei, en ole lukenut Ikolan nuortenkirjoja, vaikka olen niistä
tietoinen) Tykkäsin tästä äänikirjasta, sen piti olla lentokone- ja
lomakuuntelemista, mutta se olikin oivaa kotikuuntelemista. Tämän kirjan
myötä aloin taas vaihteeksi pohtia, pitäisikö lunastaa joku
äänikirjapalvelu... Niin, ja teos on siis saatavana ainoastaan
äänikirjana.
Pirkko Lindberg: SOS Tuvalu. Hätähuuto paratiisille.
Kirjailija Pirkko Lindberg matkusti keväällä 2002 rahtilaivoilla
Tuvaluun ja vietti aikaansa matalilla korallisaarilla pohtimassa, mitä
ilmaston lämpeneminen tulevina vuosina aiheuttaa saarten hauraille
koralleille, saarille itselleen ja ihmisille ja heidän elintavoilleen.
Paikoitellen melkein liian maalaileva kirja vie saarten arkiseen
elämään, ihmisten arkitodellisuuteen, kiireettömään matkailuun. Löytö
kirjaston suositushyllystä sopi luettavaksi oikein hyvin: olen viime
päivinä jo valmiiksi pohtinut ilmastokysymyksiä ja yksittäisen ihmisen
vaikuttamisen mahdollisuuksia. Ilmastonmuutoksen lisäksi saarilla on
muitakin ongelmia, jotka tiivistyvät kirjan viimeiseen lauseeseen:
"(...) uskon että länsimaisen elämäntyylimme vieminen saarille
yhdistettynä kansakunnan jo nyt äärimmäisen haavoittuvaan fyysiseen
olemukseen tekee niistä asuinkelvottomia - nousipa merenpinta tai ei."
Läpi kirjan pohdin: mitä voisi ja pitäisi muuttaa rakenteissa että me
kaikki voisimme paremmin - ja erityisesti nyt, tässä maailmantilanteessa
ja tässä maailmankolkassa (1300 km yhteistä rajaa...) tarvitsemme
nopeasti kestäviä ketteriä ratkaisuja energiantuotantoomme. Pohdin että
länsimainen elämäntyyli on kestämätön - ei pelkästään energian kannalta,
vaan myös tavalla jolla kohtelemme itseämme. Pohdin matkailua. Pohdin,
jaksaisinko matkustaa rahtilaivalla. (luultavasti en). Pohdin sitä, että
kauniilla kuvailevalla kielellä on paikkansa, mutta välillä tarinan
täytyy myös edetä. Olen lukenut muutama vuosi sitten Lindbergin aiemman
matkakirjan, ja muistan ajatelleeni suunnilleen samoja asioita. Joskus
sanoma hukkuu maalailevan kielen taakse ja tarina pysähtyy. Vaikka ehkä
se on juuri kiireettömyyden tarkoitus, viipyä.
Tuija Lehtinen: Poika nimeltä Iines.
#tuijalehtismaraton. Hyvällä nuortenkirjailijalla on taito sulautua
aikakauden keskusteluun, yhteiskunnan ilmapiiriin - muistan ajatelleeni
jotain tämäntapaista jo silloin kun tämä kirja ilmestyi (2000).
Varsinkin näissä alkupään Lehtisissä tämä tulee selvästi esille:
kirjoissa käsitellään ajalleen tyypillisiä nuorison kipukysymyksiä.
Tässä kirjassa käsitellään sukupuolten moninaisuutta - toki haparoiden,
stereotyyppisestikin ehkä tämän päivän näkövinkkelistä, ja taatusti
vanhentuneella sanastolla - mutta käsitellään. Sivuteemana kirjassa
kulkee maalaiskyläyhteisön suhtautuminen sukupuolten kirjoon ja
ilmiasuun. Iines on maalaiskylässä nuoruuttaan viettävä, vähän ehkä
näköalattomaksi elämänsä kokeva perusteinipoika, jonka perhe herättää
kylällä vähintäänkin kysymyksiä. Roimakat sivuhahmot (Kultakukka Bloom
erityisesti) hipovat kornia; tarina on aika letkeä kuvaus yhden kesän
mittaisesta nuoren kasvusta. Tässä kirjassa viimeistään (mutta myös jo
muutamassa aiemmassa) lasten- ja nuortenkirjallisuudessa 1990-l lopun
2000-l alun intertekstuaalisuus on ilmeistä ja voimissaan: aiemmista
tarinoista tuttuja hahmoja putkahtelee Iineksen maalaiskylään ja tästä
tarinasta taas muutama tyyppi jatkaa kulkuaan tuleviin. Henkilöitä
vierailee ristiin-rastiin eri kertomuksissa, ja myös miljööt viimeistään
tästä tarinasta eteenpäin (oikeastaan jo Sara-kirjoista) alkavat
limittyä. Itse alan vähän hyytyä tähän maratoniin: tämä vuoden puolella
luettu reilut parikymmentä Lehtisen kirjaa, aika tiiviissä tahdissa.
2000-luvun alussa olen itse ollut jo selkeästi aikuinen, ja
nuortenkirjamaailma jää koko ajan kauemmas; vaikka olenkin vielä näitä
2000-luvun alun nuortenkirjojakin lukenut heti tuoreeltaan. Näin
jälkikäteen huomaan kyllä, että tämä maailma on jo vieras ja kaukana
minusta, näistä ei enää nouse ihanan nostalgisia lukufiiliksiä. Vielä
tässä Iineksen tarinassa on Lehtiselle tyypillistä sanailua
päähenkilöiden välillä ja huvittavia episodeja.
Antti Leikas: Tonttu - matka pimeyteen.
Omalaatuinen ja hauska jännäri kirjailija Antti Leikaksesta joka
yrittää kirjoittaa tietokirjaa tontuista. Hänen tietonsa osoittautuvat
arvokkaiksi ja yhtäkkiä Leikasta vainoaa sekalainen seurakunta
kulttuurirahaston asiamiehistä lääkeyhtiöihin. Tonttuja putkahtelee
siellä-täällä-ja-tuolla ja maailmanloppukin saattaa olla lähellä. Metka,
vähän absurdi, lystikäs ja tonttumaailmaa valottava trilleri.
Vaihtelua normaaliin lukemaani. Kiehtova, koska lapsena ajattelin että
minusta tulee isona tonttu. En ole varma, luenko jatko-osan (olen vähän nahkea fantasiatyyppiselle kirjallisuudelle, sitä pitää lukea niin yhdeltä istumalta), tästä kyllä pidin.
värikoodisto
chicklit (viihde /feelgood/hömppä)
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)
