tiistai 15. lokakuuta 2019

parisuhdekirja-angst

Luen parhaillaan Lapsiperheen parisuhdekirjaa.
Kirja on kohtalaisen oivallinen, mutta nimen muuttaisin.
Tähän mennessä (olen vähän yli puolivälin) se on minusta ennemminkin Pariskunnan selviytymisopas vauva- ja taaperovuoteen.

Paljon hyvää siinä kyllä on.

Kaikesta käsketään neuvotella ja pitää perhekokous ja kertoa ja sanallistaa.

Ja se onkin oivallista ja merkittävää ja parisuhteessa aivan olennaisen tärkeää.
Kukaan ei näe toisen ajatuksiin ja tunteisiin.
Pienellä pääsee kun asioista jutellaan.

Muttakun minulle tulee siitä päähän kuva.

*

On sunnuntainen aamupäivä kiiltävän valoisan valkeassa modernissa keittiössä.
Keittiösaarekkeella on kukkakimppu ja hetki sitten nautitun brunssin jämät.

Parrakas-viiksekäs lapatossumainen hipsterimies punainen pipo päässä (pipo pois sisätiloissa, hipsteri!) ja liina kaulassa kiillottelee hymisten teräksistä oluenkeittelykattilaansa (mä harrastan pienpanimoiden käsityö-ipoja)

Sen hipsterin tiedostava ja tarmokas puolisotar (väljä pörheä neule, boyfriend-farkut, huolettoman näköinen nuttura jonka läpi on ironisesti törkätty pureskeltu kumipäinen lyijykynä) nostelee saarekkeen tyhjäksi ja läväyttää pöytään puolen riisin verran aanelosia
kulta, kultahei, meidän pitää nyt sopia asioista. Rahasta ja kotitöistä ja lapsen hoidosta ja arvoista ja asumisesta ja kaikesta. Kun ne on toksismaskuliinisen patriarkaatin jäänteitä. Eiköstä vaan kulta?

Hipsteri nyökyttelee lapatossumaisesti (ota nyt edes se pipo pois!) ja perheneuvottelussa sitten sovitaan siitä, että kotityöt jaetaan tasan, raha ansaintaperusteisesti, asuntolaina jyvitetään koska toisella oli jo ennestään omistusasunto, avataan taloustili ja asuntotili ja huvittelutili ja lapsenhoitotili, vanhempainvapaat jaetaan 6+6+6 mallin mukaisesti, ja sitten kirjataan ylös vapaaillat (tyttöjenilta, poikienilta, säbä, skumppakerho), kirjataan perheen yhteinen aika (brunssi sunnuntaisin) seksin asennot ja sovitaan yhteisesti neuvolakäyntien aikataulut, lapselle hankittavien lelujen materiaalit ja vaatteiden värimaailma sekä lapselle laulettavat unilaulut.

Sopimus päivätään, allekirjoitetaan ja laitetaan kansioon minimalistisen huoneen tärkeät paperit -laatikkoon.

Palataanko siihen sopimukseen koskaan?
Perheriidoissa?
katonyt sä olet x.x.xxxx päivätyssä sopimuksessa allekirjoituksella vahvistanut että käyt kerran puolessa vuodessa ostamassa rosaan vivahtavan beigen värisen haalarin lapselle! Ja keräät puolet sukista ennen poikien iltaa!
Entä jos lapsi alkaa angstata unilauluista?

*

Minusta on ihan oikeasti parisuhteessa tärkeää sopia olemisen ja elämisen tavoista, kun kukaan ei pysty toisen ajatuksia lukemaan.
Mutta silti.

Se ylitiedostava minimalistiluomupuolisotar nojailee keittiösaarekkeeseen aina vain.
Eikä se hiivatin hipsteri ei lähde päästäni pois millään.
Ottaisi nyt edes pipon pois, ja siirtyisi maistelemaan stouteja.
Ne on paljon parempia.

*





*

ps. kyllä on erilainen parisuhde taaperovuoden jälkeen.
Alakouluparisuhe on ihan eri.
Ja teiniparisuhteessa sitä vasta haasteita onkin.

nimim. oon kuullut juttuja




lauantai 12. lokakuuta 2019

harppuunointia ja kaljatärskyprobleemi

Oltiin Lehtorin kanssa konsertissa. Se on osa karkoita kaamosahistus -ohjelmaa.
Tällä kertaa oli ensin kitarakonserttoa, mikä oli hauskaa ja sitten oli oikein kunnolla jytisevä ja rymisevä musiikkikappale. (Elgar: In the South)

Kaikenmoisia instrumentteja oli paljon: kaksi harppuakin.
Niillä oli koko ajan semmoinen vanhanaikaisen lääkärilaukun näköinen salkku mukana.
Minä mietin, että miksi.
Kun muut muusikot jättävät soitinkotelot ja käsiveskat jonnekin pukuhuoneen puolelle, että mitä oli harppujen salkussa?

Onko harppuunointivälineitä?
Vai oliko loton kimppajättipottikuponki mitä piti vartioida koko ajan?

valitettavasti ei näy harppusalkku tässä kuvassa
tämä kuva on ennen ekan puoliajan alkua: oli vasta yksi harppu
toiselle jaksolle roudattiin kehiin toinenkin
Harpuissa oli muutenkin katseltavaa.
Toiselta sinkoutui plektra kesken soittelun ja sitten se etsiskeli sitä.



*

Olin luokkakokouksessakin.
Meillä oli yläkoulun luokan luokkakokous vuosi sitten ja se oli vähän traumatisoivaa.
Jotenkin kuitenkin porukka vähän innostuikin ja keksivät tehdä jatko-osan.

Se kyllä on kummallista että tavallaan ei ole kovin vanha, mutta kumminkin on.
Yhdellä meistä on melkein kolmekymppinen lapsi ja yhdellä viisi kuukautta.


Ei sinne kokoontumiseen tällä kertaa niin paljoa tullut, mutta osa kumminkin.
Minäkin menin harppuunat päässäni soiden suoraan konsertista
(Lehtori oli seuranpetturi, se valitsi mieluummin nykyiset koulukaverit kuin entiset)
Olin vähän skeptinen että kannattaako sinne mennä mutta koska nyt olen taipuvainen kiusaamaan itseäni, menin ja olikin ihan mukavaa istuskella ja jorista tai enempi vain kuunnella muiden jorinaa.

kävimme ennen konsertin alkua Lehtorin yksillä
näpistin tämmöisen coctail-tikun mukaani kun se on ihan Lehtorin näköinen
se oli luokkakavereiden mielestä aika hauskaa kun heiluttelin Lehtoria.
Tiedoksi niille jotka ovat pohtineet että tämmöiseltä näyttää Lehtori paitsi että ei ole näin pitkä vaan vähemmän
ja enempi lihaksikas myös

Mietin että mistäköhän saisin tämmöisiä satunnaisia kalja- (myös muu juoma käy) kavereita.
Niitä ei ole minulla paljon. Enempi pariskuntia vain.
Että mihin somekanavaan rupean laittamaan viestiä mennäänkö jorisemaan kaljalle.
Onko olemassa kaljatinderiä tai naistärskyverkostoa tai voi olla mieskin?



Puutorin vessan katossa on pisuaari



torstai 3. lokakuuta 2019

matikkanillitys

Tarkkaavaisimmat lukijani kukaties muistavat että ainakin yksi nuoristani on matemaattisorientoitunut.
Pöyristyttävää sinänsä, olemme yrittäneet miehissä ja naisissa harjoittaa humanistisfilosofisfilologistyhteiskuntatieteellistä aivopesua. 
Olemme arvelleet että kyse on oidipaalisesta kapinasta vanhempia kohtaan. 
Nykyisellään se opiskelee matikkaa edistyneesti, mutta käy kuulemma toisinaan yhteiskuntatieteellisen kirjastossa tekemässä kotitehtäviään.

No, siitähän minun ei siis pitänyt kirjoittaa, vaan siitä että matikalla on nykypäivänä ihan ylikorostunut asema.
Jos nimittäin lukiomatikkaa painotetaan kaikissa opiskelijavalinnoissa ylitse muiden.

Minun mielestäni se on suoraan sanottuna ääliömäistä.
En vieläkään ymmärrä edes sitä, miksi lääkärin pitäisi osata pitkää matikkaa?
Lasketaanko siellä lääkiksessä jatkuvasti jotain avaruusparaabelejä, voiko joku kertoa?
Minä henk.koht. arvostaisin avaruusparaabeliä enempi sitä, että pystyy katsomaan silmiin ja sanomaan että me saadaan sinut kuntoon tai ainakin voimaan vähän paremmin.

Vielä vähemmän ymmärrän sitä, mihin juristi tarvitsee pitkää matikkaa?
Juristin palkkio on varmaan prosenttiperusteinen, mutta prosenttilaskun salat pystyy humanistikin (jopa tämmöinen kuin minä, joka laskee aina vain sormilla) (prosenttinäppäin on vähän työläs kyllä sillä metodilla) omaksumaan reilussa tunnissa. Siihen ei ole tarvittu lukion pitkää matikkaa. Yhtään.
Juristille on varmasti enempi hyödyksi joku missä oppii ajattelemaan ja argumentoimaan.
Vaikka äikkä, noin lähtökohtaisesti.

Kielitieteilijän kohdalla pitkällä matikalla ei ole yhtään mitään käyttöä.
Tai ei ainakaan silloin ollut kun minä opiskelin.
Kielitieteen proffa nuoli räkää sormistaan, vihasi blondeja naisia ja oli avoimen sovinistisaggressiivinen mutta yhtään matemaattista kysymystä se ei koskaan kysynyt.
Eikä gerundin ja gerundiivin eron selvittämiseen ollut matemaattista kaavaa.
Voi tietysti olla että on kielitiede kehittynyt sittemmin.

Omassa arjessani ja työssäni tarvitsen plussaa, miinusta, kertoa ja jakoa sekä prosentteja.
Että ihan peruskoulupohjalta mennään. (ja kuten sanottua, lasken yhä sormilla, koska en kertakaikkiaan pysty muistamaan esim. mitä on 5+7, paitsi nyt kun olen miettinyt sitä koko tämän kirjoituksen ajan)

Jos ja kun matikalla on niin suuri merkitys ihmisen elämässä, pitäisi jatko-opiskelussa - eli lukiossa - opettaa vain yhtä matikkaa kaikille.
Ja kyllä pitäisi samassa suhteessa, yhtä paljon ja samalla vaatimustasolla, opettaa myös sellaisia oppiaineita, jotka antavat ajattelemisen ja argumentaation taitoja.

Minä olen ajatellut että lukiossa pitkä matikka on niille, jotka rakastavat sen kauneutta (tai kärsivät humanistis-yhteiskuntatieteellisestä oidipaalisesta ahdistuksesta), koska matikka sinänsä ei ole avain yhtään mihinkään sen suurempaan onneen.
Samanlaisia rakenteellisen ajattelun ituja on myös vaikkapa kieliopeissa.
Kauneutta, rytmiä, lainalaisuuksia ja säännönmukaisuuksia niissäkin.

Vedin sisäiset pultit kerran alakoulun vanhempainillassa kun yksi vanhempi ehdotti, että eiköstä vaan me kaikki yhdessä sitouduta siihen että ihan kaikki lapset tässä luokassa tekee joka päivä kaikki matikan lisätehtävät.
Teki mieleni sanoa että eiköstä vain sitouduta myös siihen että ihan kaikki lapset tässä luokassa tekevät kaikki äikän ja uskonnon (ET:n) lisätehtävät joka päivä.
Harmittaa vieläkin etten sanonut.

En halua elää yhteiskunnassa jossa kaikki on alisteista matematiikalle. Inhimilliselle hyvinvoinnille ei voi esittää matemaattista kaavaa. (toki taloudella on suuri merkitys, mutta talousmatikkakin on nykyisessä lukio-opsissa ihan kaikille yhteistä, eikä yhtään avaruusparaabelia)

Luvuilla ei voi - tai ainakaan ei pidä - määritellä inhimillillisiä kohtaamisia, ihmisarvoa, ihmisenä olemista.
Siksi minun mielestäni moni muu asia on ainakin yhtä tärkeää kuin matikka.
Jopa tärkeämpää.

Ja siksi minun mielestäni on ihan tyhmää korostaa matikan merkitystä jatko-opiskelupaikan saamisessa.







keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Kuukauden kymppi

Meinasi ihan unohtua, kiitos muistutuksesta Helmi-nainen!

Kuukauden ensimmäisen aamun ensimmäinen ajatus
Kylläpä oli outo uni: talossani oli kaksi kylpyhuonetta, joista toinen oli aivan kammottavassa kunnossa ja halusin rempata sen. Heti.

Tämän kirjan aion lukea
Nicholls: Suloinen suru. Laina-aika on jo nyt loppumaisillaan, hopi-hop!

Työasia jonka aion saada valmiiksi
yhden ison tapahtuman järjestelyt

Työasia jonka tiedän roikkuvan
työyhteisöasia, joka ei riipu minusta

Lausahdus josta saan energiaa arkeeni juuri nyt
Syyskuu päättyi huumaavaan lukukokemukseen, josta pollajukeboksini nappasi päähäni pyörimään Anna Ahmatovan Requiemin avaussäkeet :"tämän murheen edessä taipuvat vuoret, vaikenee suuri joki" Se nyt ei parhaalla tahdollakaan ole voimaannuttava tsemppilause, koska runoelma on kertomus surusta, tuskasta ja inhimillisestä ahdistuksesta, mutta säkeiden ilmaisuvoimallisuudessa ja runollisuudessa on sellaista jyhkeyttä, joka saa sielun soimaan ja herkistymään.

Ruoka jota aion kokeilla
kunpa pääsisinkin taas kokkailufiilikseen!
Voisin kokeilla vaikka ihan vain tavallista leipomista pitkästä aikaa.

Tässä kuussa tapahtuvista asioista eniten aikaa olen laittanut tämän suunnitteluun ja nyt se toteutuu
Lokakuussa on paljon mukavia juttuja tulossa: kirjamessutx2, konsertti, teatterikäynti - mukavaa odotettavaa, vaikka en niitä mitenkään erityisen paljoa olekaan suunnittelemalla suunnitellut.

Asia joka tuntuu ristiriitaisimmalta
Lokakuu.
Kaikenlaista tekemistä on valtavan paljon, mietin jaksanko ja miten. Tuleeko tästä voimat imevä vai voimaannuttava kuukausi?

Tavoite joka on mahdollista saavuttaa
säännöllinen uinti, aina vain

Mitä haluaisin lasteni muistavan tästä kuusta
Nuorimmaisen kanssa on suunnitteilla parikin mukavaa yhteistä (keikka+kisat) juttua, toivottavasti ne jäävät mieluisina mieleen.
Keskimmäisen kanssa teatteriretki; hän muistaa sen, vaikka minä unohtaisinkin. Ja teatterireissustakin vastaa pikemminkin isovanhempi kuin minä. Mutta jääköön se nuorelle mieleen, hän rakastaa teatteria sielunsa jokaisella sopukalla.  (vedämme pitkää tikkua siitä kuka joutuu pääsee päätyy hänen viereensä istumaan, hänellä on tapana laulaa mukana ja kannustaa näyttelijöitä...on melkein elämyksellisempää seurata häntä kuin itse esitystä)
Esikoisen kanssa emme ole suunnitelleet mitään erityis-erityistä, mutta toivottavasti kohtaamme kirjamessuilla, tarjoan vaikka munkit hänelle.


syyskuun kymppi
elokuun kymppi


tiistai 1. lokakuuta 2019

ruuanlaittohuuma hukassa

Kärsin massiivisesta ruuanlaittolamasta.
Kokkaan kyllä, koska on pakko, mutta ilottomasti ja enimmäkseen broiskuleikkeitä ja perunalohkoja.
En ole leiponut varmaan kuukauteen.

Joskus elokuussa tein hienon kolmen viikon ruokalistan, mutta en ole noudattanut sitä päivääkään.
Tai ehkä nyt päivän, koska jossain kohdassa kumminkin on tuo broiskuleikkeet ja perunalohkot.

Yhtenä päivänä melkein pilkahti keittiöhääräilyn ilo.
Ja keksin ihan puolihyvän sapuskan tähän tämänhetkiseen elämäntilanteeseen.

Kasvissosekeittoa lisukkeilla

tarvitaan: valinnaisia kasviksia, jauhelihaa, pakastepatonkia, nacholastuja, juustosoossia, tuorejuustoa (voi olla myös kermaa).

tehdään kasvissosekeitto; tee semmoinen mistä itse eniten tykkäät.
Minä laitan perunaa, porkkanaa, sipulia ja valkosipulia ja sitten laitoin yhden nahistuneen tomaatin myös. Ja soseutusvaiheessa 1/3 rasiallista tuorejuustoa.

paistetaan jauheliha. (sipulia + mausteita)
(olin ajatellut keittää myös linssejä, mutta sitten ajattelin että en kumminkaan)

lykätään uuniin pari pakastepatonkia ja paistetaan.
Kannattaa laittaa uuniin vähän lämpöä, paistuvat paremmin.

kaivetaan kaapista viikonlopun tortilla-aterian jämät: nacholastut ja juustosoossi.
Laitetaan nachoja uuniastiaan noin kolmannes siitä mitä on jäljellä, laitetaan päälle osa jauhelihasta (vajaa kolmannes) sipulisilppua ja paprikasilppua, juustosoossi ja toinen kolmannnes niitä nachoja. (nachoja pitää vielä jäädä, niitä tarvitaan!)
Jos on juustoraastetta, niin ripottele sitä myös.
Lykätään uuniin hetkeksi.

Tarjoillaan:
soppaa. Sopan päälle saa laittaa jauhelihamurusia, jolloin siitä tuleekin soselihasoppa, päälle saa myös murustella niitä ylijääneitä nachoja myös, tulee ihana! (eikä kukaan huomaa ettei ole itsepaistettuja krutonkeja) (ikäänkuin olisi joskus ollut; ei ole!)
nachopeltiä
patonkia

Jokainen ottaa semmoisen kombon kuin eniten tykkää ja syö.
Soppaa, lihalla tai ilman, nachoilla tai ilman ja nacholautasella tai ilman. Että ei ainakaan ole vaihtoehtojen puutetta.

Ihan niin ruuanlaittohuumainen en ollut, että olisi tullut jälkiruoka myös.
Mutta tietysti olisi pitänyt olla.
Vaikka pulla. Tai omppupiirakka.
Mutta voi vaikka kuvitella sen.
Tai ottaa palan suklaata jos on.
Tai juoda kaakaota, koska sitä nyt ainakin on.

maanantai 30. syyskuuta 2019

Syyskuun luetut

Mitä voin sanoa syyskuusta?
Alkukuu käynnistyi tahmeasti, koska olin päättänyt lukea loppuun kaikki kesän keskeneräiset. Tai jos nyt ei aivan kaikkia, mutta sellaiset edes vähänkin kiinnostavat. 

Suunnilleen puolet kuukauden luetuista ovat olleet elämyksellisiä, koskettavia tai puhuttelevia.

Taina Laanen herkkyyskirja on yksi parhaita lukemistani herkkyyttä käsittelevistä.
Sanna Tahvanaisen Kirsikoita lumessa oli puolestaan kuukauden kaunokirjallinen, lämmin suositus myös sille. 
Itselleni merkityksellisimmäksi nousee ehdottomasti Viv Groskopin Älä heittäydy junan alle - tämä kirja osui ja upposi, koska minulle tuli siitä vahva kotiinpaluun ja ystävien kanssa olemisen tunne. Se oli lukukokemuksena intensiivinen ja ravisteleva, mutta en ole lainkaan varma, millaisena kirja näyttäytyy toisenlaiselle lukijalle. 

Jos naurunhyrskettä tai -hyminää kaipaat, lue joko Adam Kayn lääkäriaiheiset muistelukset (ei kovin herkille, eikä sellaisille joita veri- ja synnytysjutut pyörryttävät) tai sitten Palviaisen Minä, eno ja Matti


Kaikki syyskuun luetut käänteisjärjestyksessä uusimmasta vanhimpaan:

Viv Groskop: Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista. Tämä kirja osui ja upposi, ravisteli ja pyöritti vahvassa tunnekuohussa yhden intensiivisen päivän ajan. Mitä voin sanoa: täsmälleen ikäiseni, kolmen lapsen äiti, venäjän kirjallisuudentutkija (sitä minä en kyllä ole ollut vuosiin), joka jakaa kiinnostuksen ja rakkauden kieleen ja kulttuuriin. Vaikka olen jo vuosien ajan ajelehtinut koko ajan kauemmas venäläisestä kirjallisuudesta ja kulttuurista, sillä /niillä on silti vahva paikkansa historiassani ja elämässäni. Vaikka välttelen klassikoita viimeiseen asti.  "...minulla on tämä ihana yhteys venäjä kieleen koska olen opiskellut sitä niin kauan ja koska se on ollut lähellä sydäntäni koko tämän ajan...Venäjä ei ole perheenjäsen, sillä perhettä ei voi valita, mutta se on erittäin hyvä elinikäinen ystävä..." "...lopulta minun täytyi hyväksyä se, että minulla oli niin paljon kotona kasvatettua satoa, että pärjäisin sillä. Eivätkä minun nauriini olleet venäläisiä nauriita..." Niin totta. Minulle tämä kirja oli paluu rakkaiden vihollis-ystävien luo, paluu tuttuun, läheiseen, moneen kertaan päässä pyöritettyyn. Se oli minun lähestymiskulmani tähän kirjaan. Toinen näkökulma: vaikka et olisi yhtään venäläistä klassikkoa lukenut, tämän jälkeen osaat sanoa niistä ainakin jotain; miten keskustella osaavasti kirjoista, joita ei ole lukenut. Venäläinen kirjallisuus hoivaa sielua, se antaa näkökulmia ja syvyyttä elämään. Mutta ei helkkarivieköön sitä niin kamalasti tarvitse lukea. Riittää kun hyörii jossain sen liepeillä. Anna Ahmatova -osio ravisteli eniten, Ahmatovan traagisen kohtalon vuoksi (lue itse). Sen lukeminen vaati hiljaista omaa kuplaa, ja meidän taloudessamme sen lukeminen vaati kolme erillistä aloitusta, ennen kuin kuplaani pääsin. "Tämän murheen edessä taipuvat vuoret, /vaikenee suuri joki [...] mutta sittenkin toivo lauloi etäällä..." Oli kaivettava esiin sama venäjäksi ja raapustettava muistikirjan syrjään, koska se on kaunista kummallakin kielellä. Kirjavinkki ystävältä. 

Tuija Lehtinen: Pensionaatti huojuva talo. Tarinan tapahtumat sijoittuvat ulkomeren saaristoon, erikoiseen pensionaattiin. Päähenkilö Marianne pohtii elämäänsä uusiksi. Saaren salaperäinen erakko kutkuttaa mieltä ja saarella väliaikaisesti asustelevat miehet samoin. Lehtinen marssittaa kirjan alussa tutustuttavaksi tolkuttoman määrän henkilöitä ja tapahtumia, joilla ei varsinaisen juonen kannalta ole olennaista merkitystä. Olen viime vuosina ollut enemmän kuin pettynyt yhden suosikkikirjailijani tuotannon tasoon. Uskollisesti luen kaiken, ja olen joka kerta yhtä pahoillani; johonkin on kadonnut aiempien vuosien nokkeluus ja osuvat juonenkäänteet, nyt kikkaillaan hahmo- ja tapahtumagallerialla, jolla ei kokonaisuuden kannalta ole olennaista merkitystä. Tuija, kaipaan sua ja vanhoja hyviä aikoja! (Enkelinkuvia hiekassa on edelleen mielestäni suomalaisen nuortenkirjallisuuden top-teoksia!)

Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista. Nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat. Nimensä mukaiset päiväkirjamaiset muistelukset brittiläisen NHS-treveydenhuoltosysteemissä työskennelleen lääkärin muisteluksia uransa muutamalta ensi- (ja myös viimeiseksi jääviltä) vuosilta. Sarkastiset, systeemiä kritisoivat, hauskat ja hiukan makaaberit muistelukset huvittivat ja koskettivat. Lääkärin työstä katoaa kaikki glooria näitä lukiessa: työ on armottoman rankkaa ja ainakin brittiläisessä systeemissä uran alkuvaiheessa lääkäri tiristetään kuiviin: väliin jäävät lomamatkat, häät ja hautajaiset. Kirja päättyy vahvaan kannanottoon järjestelmän korjaamiseksi. Löytyi kirjaston uutuusvalikoimaa selatessa.

Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa. Kertomus nuoresta Sylvia Plathista, joka palkataan kuukaudeksi New Yorkissa toimivaan aikakauslehteen parinkymmenen muun onnekkaan nuoren naisen kanssa. Naiset ovat aikansa vaikuttajapersoonia: heitä kuvataan lehteen, heitä kuljetetaan erilaisissa tapahtumissa ja ravintoloissa, mutta todellinen elämä tapahtuu helteisen New Yorkin yössä, sen kaduilla ja baareissa ja ainoastaan naisille tarkoitetussa hotellissa. Runollinen, hyvällä tavalla vähän outo, hiipivän hullu, tyttömäisen iloinen ja verrattoman ajankuvainen tarina. En usko, että olisin tarttunut tähän, jos olisin törmännyt siihen kirjaston kirjahyllyssä. Kaipasin e-lukemista nyt bussikauden alettua ja lainasin ensimmäisen vapaana olleen, vähän tolkulliselta vaikuttavan kirjan. Kannatti ehdottomasti! E-kirja.

Lawrence Sanders: Viuhka kävi McNally! Suosikkidekkaristini Sandersin kepeämpää tuotantoa. Archy McNally on McNally&pojan poika, vaivihkaisten tutkimusten osaston ainoa, kepeämielinen, naiskauneutta ihannoiva poikamies. McNally-sarjaa suomennettiin vain kahden osan verran. Tässä kirjassa selvitetään catnappausta, käydään spiritistisessä istunnossa ja päädytään selvittämään murhaa. Kepeää lukemista, tuttu jo monen vuoden takaa: paljon hyvää ruokaa, seurapiirihäröilyä ja metkoja tyyppejä - iltalukemista stressipäiviin. Hyväntuulinen ja herkkikselle sopiva, ei yhtään hurja.

Taina Laane: Vahvuutena herkkyys. Kirjeitä hänelle joka kokee syvästi. Kaikkein ihanin lukemani herkkyys-kirja! Lempeitä, herkkiä kirjeitä herkille. Erityisesti pidin siitä, miten lempeän päättäväisesti Laane irtisanoutuu erityisyydestä; on olemassa herkkyyttä, mutta se ei saa olla ihmisen elämässä rajoittavaa tai rajoite; määritelmä on korkeintaan avain itsensä ymmärtämiseen ja itsensä kunnioittamiseen, ei keino hankaloittaa elämää. Luin e-kirjana, olisi toiminut paperilla paremmin. Poimin talteen muutamia ajatuksia ja itseymmärryksen ituja myöhemmin makusteltavaksi.

Jukka-Pekka Palviainen: Minä, eno ja Matti. Hykerryttävän sympaattinen pieni tarina kaikkeen kirjaimellisesti suhtautuvasta Reinosta, Reinon enosta ja Matti-serkusta. Reinon äiti löytyy kuolleena kotoa, Matti-serkku muuttaa Reinon luo pitämään huolta aikuisesta lapsesta. Yhdessä enon kanssa herrat lähtevät kiertämään Reinon äidin kirjeiden ja päiväkirjan mukaisia, äidin elämälle tärkeitä paikkoja. Tarinassa pohditaan rakkautta, seksuaalisuutta ja perheyttä niin kovin kirjaimellisesti maailmaan suhtautuvan Reinon silmin. Hyvänmielen välipala, löytyi kun vaeltelin kirjastossa.

Jordan Romero /Linda LeBlanc: No summit out of Sight- the true story of the youngest person to climb the Seven Summits. Yhdeksänvuotias Jordan saa inspiroituu koulunsa pihataiteesta: koulun pihalle on kuvattu kunkin maanosan korkein vuori ja Jordan haluaa kiivetä jokaiselle. Extreme- /seikkailu-/ ultraurheilua harrastavat isä ja äitipuoli lähtevät täysillä haaveeseen mukaan, yhdessä treenataan ja yhdessä huiputetaan, vuori vuorelta (ja vuosi vuodelta). Viisitoistavuotiaana Jordan on huiputtanut kaikki kahdeksan (tämä laskennallinen epäsuhta selvitetään kirjassa!) korkeinta, myös Everestin. Välillä lukiessa mietin, miten pitkälle unelma oli Jordanin oma, ja joissain kohdissa hän sivuaakin aihetta: kun tukijoukot olivat laittaneet aikaansa ja energiaansa, rahasta puhumattakaan, oli mahdotonta vetäytyä haasteesta. Tarina kasvaa sympaattisesti: ensimmäisen huipun pieni poikanen kasvaa tekstissäänkin teinimmäksi, kohti aikuisuutta. Kirja on kirjoitettu nuorille tavoittele unelmaasi -hengessä. Silti rehellinen tarina: aina ei huvita ja joskus matkoilla on kova ikävä äitiä, välillä meinaa sisu loppua kesken ja joskus harmittaa kun kaverit hiihtelevät kotona ja itse keikkuu vuorenrinteessä. Löytyi vahingossa kirjaston nuoriso-osastolta, olin lainannut jo kasan luettavaa muualta ja vaeltelin toimettomana ympäriinsä.

 Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa. Tarina kulkee sodanjälkeisessä Helsingissä, muistelee sotavuosien Pariisia ja tapahtumia sisäoppilaitoksessa sitä ennen. Maalta kaupunkiin miehensä kanssa muuttanut Saara on pinnalta ihan tavallinen kunnon kotirouva, mutta elämässään on salaisuuksia, jotka voisivat viedä vankilaan - tai parantolaan. Samassa talossa asuu kiehtova Elisabet, ystävä, mentori, rakastettu - ja vakooja. Monella tasolla liikkuva tarina oli intensiivinen ja vähän hämmentävä lukukokemus. En oikein vieläkään tiedä, pidinkö tarinasta. Kiehtova se oli, intensiivinen ja hitaasti aukeava.

Iiro Seppänen: Extreme: Uskalluksen äärirajoilla. Luin jostain että Iiro Seppäseltä on ilmestynyt uusi elämäkerta. Varasin sen, ja tokihan kirjaston aparaatti suositteli minulle heti tätä vanhempaa kirjasta. Tämä oli pieni, nopealukuinen ja vähän heppoinen kirja Iiro Seppäsen extreme-lajeista: vuorikiipeilystä, base-hyppelystä ja vastaavista. Joitain extreme-tyyppejä arvostaa heidän suoraselkäisyytensä, kurinalaisuutensa ja henkisen ryhdikkyytensä vuoksi, Seppänen ei valitettavasti tämän kirjan perusteella kuulu heihin. Vaikka kaikki extreme-lajit vaativat kovaa kuntoa, huolellisuutta ja suunnitelmallisuutta, kaikista näistä tempauksista tulee kirjan perusteella pikemminkin vähän juosten roiskaistu -fiilis, se lienee tietynlaista imagonrakennusta sekin. Ihan vinkeä välipalakirja kuitenkin.

Pirkko Lindberg: Maailmanmatka. Maailmanympärimatkan muistelukset -90-luvulta. Kirjoittaja pyrki kiertämään maailman ekologisesti, lentämättä. Matkan varrella pistäydytään Etelänavalla ja mitä mielenkiintoisemmissa paikoissa muutenkin. Kirja koostuu pienistä luvuista, kohtaamisista erilaisten ihmisten kanssa, haastatteluista, ajatuksista. Luin tätä oikeastaan koko kesän, niin pienissä pätkissä ettei minulle lopulta jäänyt mitään kokonaiskuvaa maailmankiertueesta. Jotenkin tästä kuitenkin pidin, kun sinnittelin loppuun asti. Ihan sympaattinen ja yllättävän ajankohtainen kirja, vaikka omalta kohdaltani kokemus jäikin vähän ohueksi. 

Otto Latva: Merihirviöt. Merenneidosta mustekalaan. Kuulin radiosta kirjoittajan haastattelun ja ajattelin, että onpa kiehtova aihe. Kirja on suurikokoinen kuvateos, joka kertoo merihirviöiden (ja monenmoisten muiden merenelävien) kulttuurihistoriasta. Teos ei pyri selittämään merihirviöitä tai merenneitojakaan, vaan kuvailee lähinnä meren pinnanalaiseen elämään suhtautumista kulttuurihistorian kautta. Parasta ehdottomasti kuvituksena käytetyt vanhat kartat, kirjojen sivut ja kuvataulut. Fyysisesti suurikokoinen ja painava teos, ja siksi vähän työläs luettava, loppui omituisesti töksähtäen dinosauruksiin. 

Riikka Pajunen: Omaa tehtävää etsimässä. Löydä vahvuutesi ja intohimosi. Tässä kirjassa oli paljon hyviä, selkeitä tehtäviä, vihjeitä, ohjeita ja käytäntöjä. Nappasin muutaman tehtävän talteen itselleni työstettäväksi tämän syksyn aikana. Mutta kiltti-kiltti Hidasta elämää -kustantamo: tehkää kirjoistanne esteettömiä! Tämän kirjan rajut kontrastivärit saivat migreeniherkät silmäni sykkimään ja pakottivat hetkittäin jättämään lukemisen kesken tai harppomaan eteenpäin tuplavauhdilla (ei kovin hyvä juttu, jos pitäisi pohdiskella jotain) ja painomuste tai paperi monessa muussakin kustantamon tuotoksessa aiheuttaa tuoksuherkkyyteen taipuvaisessa puistatuksia.

 Helen Macdonald: H niin kuin haukka. Omaelämäkerrallinen kirja surusta, surutyöstä ja masennuksesta. Helenin isä kuolee yllättäen, surutyökseen Helen hankkii haukan, jota hän ryhtyy kouluttamaan haukkametsästykseen. Omaelämäkerrallisen tarinan rinnalla kulkee kuvaus T.H. Whiten haukankoulutusta käsittelevästä kirjasta ja Whiten omituisen traagisesta elämästä.  Kirja oli yhtäaikaa kaunis ja raskaslukuinen: koko ajan tuntui sataa tihuttavan; kirjoittajan suru ja masennus olivat synkeää seuraa. Whiten elämä ja haukkametsästys raadollista seurattavaa. Silti kirjan kieli on kaunista, ja alkaa tehdä mieli vaellella nummilla öljykangastakissa. Jätin kirjan kertaalleen kesken, mutta en pystynytkään palauttamaan sitä, vaan luin sen kuitenkin loppuun. Omituisen luotaantyöntävän-vangitsevan-kiehtovan-puuduttavan-kaunis lukukokemus.

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
keittokirja
tietokirja
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)


Koko vuoden luetut

perjantai 27. syyskuuta 2019

Satunnainen kohtaaminen

”...no kirjailijan silmähän se heti tunnisti punaisesta takista että joulumaan emäntähän se sieltä on tulossa...että ostatko kivan kirjan?”

Mikä ihmeen mielipuolimagneetti minä oikein olen?

Olisin edes voinut pysähtyä kuuntelemaan, mutta oli mukamas kiire bussiin.

Ja kyllä, rakastan punaista takkiani.
Ei, en tunne olevani joulumaan emäntä.
Tavoittelen pikemminkin jotain rva Kennedyä.

Mutta minkäs sille sitten mahtaa, joulumaan emäntä on varmaan kumminkin lähempänä totuutta.
Laitoin nuorisolle iltapalaksi riisipuuroa.

Harmillista kyllä, ne eivät ole tonttuja.
Eivät syöneet kyönit sitä.