somekriizi

 ei pitäisi plarata somea.

Jos keksiäkäinen eukko julkaisee kuvia viinilasillisista, on tietenkin hiprakkaa havitteleva tissuttelija.
Jos kekseistä, kahvista ja herkuista, on itsekuriton ja potentiaalisesti pullero.
Jos kasviksista tai hedelmistä, on nautintokielteinen terveysfasisti.

terveysfasisti
herkkuahteri, potentiaalisesti itsekuriton
hiprakkahakuinen


Jos keksiäkäinen eukko julkaisee kuvia kauniista kodista, on pikkusievä sisustelija.
Jos meikeistä, on hotopää blondi.
Jos sotkusta, kaaoksesta ja meikkaamattomasta naamasta, on ruma ja kaaottinen sotkuahteri.

sotkuahteri
pikkusievä näpertelijä










Jos julkaisee salikuvia, on ihan varmasti nautintokielteinen kehonegatiivinen terveysfasisti.
Jos villasukka-sohvakuvia, on laiskalortti sohvaperuna.
Jos julkaisee kuvia lapsista tai lapsenlapsista, ei ole omaa elämää. 
Ja jos jotenkin viittaa elämänkumppaniin, ainakaan positiivisessa hengessä, keikkuu luultavasti avioeron partaalla.


Ei pitäisi plarata myöskään mitään blogiesittelyjä. Kaikki ovat kolmekymppisiä kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista kiinnostuneita, laifstail-kodinsisustus-kuntoiluorientoituneita monen lapsen äitejä jotka sisustavat keskustassa sijaitsevia rintamamiestalojaan samalla kun vaeltelevat luontopoluilla.
Ja kaikilla niillä on kuohkean lainehtiva puolipitkä vaalea tukka.


Ihan noin kuvitteellisesti jos joku keksiäkäinen eukko sattuisi olemaan kiinnostunut somevaikuttajuudesta, niin onko yhtään missään kysyntää 
ei-helsinkiläisessä lähiössä asuvalle tummanpörheälle keksiäkäiselle eukolle, jolla on kaksi aikuista ja yksi melkein aikuinen nuori, joka kokkaa vastentahtoisesti, jonka laifstail koostuu muumimammamaiseen fleeceaamutakkiin kääriytymisestä, jonka mielestä villasukat kutittavat, telkkarista ei tule mitään hyvää, joka satunnaiskuntoilee mutta kävelee, ja jonka mielestä rintamamiestaloon muuttaminen olisi rangaistus pahimmasta päästä?

ne kutittavat.









Heippa vaan kultimuruset!
Olen tämmöinen kyynisyyteen ja sarkasmiin taipuvainen kotiruokaan tympääntynyt entinen äiti-ihminen, nykyinen keksiäkäinen eukko. Sisustus ja meikkaaminen kiinnostavat vain välttämättömimmän verran, en ikinä haluaisi asua omakotitalossa enkä maalla, en vaella, en reppureissaa, enkä viljele luomuturnipseja lähiön laatikkopuutarhassa.
Ruvetaanko blogiyhteistyöhön?
Tuu seuraamaan mun huikeata elämää!
Klikkaa, jaa ja tykkää!
Jee!




**
ps. ilokseni havaitsin kuitenkin, että venkurassa poseeraaminen on viime aikoina vähentynyt. 

ps2. päätin että teen tänä viikonloppuna vain kivoja asioita.
tehty:
-imurointi
-ruokaa
-harkinnassa jääkaapin sulatus.
Mikään ei ole niin kivaa kuin keksiäkäinen elämä! Liity sinäkin tähän oman elämänsä supersankareiden alati kasvavaan joukkioon! 
Viikonlopun kohokohta: jääkaapin sulatus jos jaksaa. 



















hetken vaan tää onni...

Olen ihan lopen kyllästynyt ruuan keksimiseen.

Kokkailu kyllä sujuu, mutta ikuisuusmantra mitätänäänsyötäisiin on pyörinyt päässäni jo ainakin marraskuusta alkaen.

Joulun tuntumassa - kun oli selvää että talouden ruokailijamääräkin vähenee - päätin että nyt kyllä! Tilaan ihan varmalla jonkun ruokapalvelun, joka tuo sapuskat, reseptit - ja jos mahdollista söötin kokkipojan - kotiovelle.
Vertailin niin kiihkeästi eri palveluntuottajia että somekanavani täyttyivät eri firmojen mainoksista ja aikani vertailtuani joku algoritmi poimi minut ja firman myyntipalvelu kilautti minulle.

Tilasin välittömästi Ruokaboksin (ei maksettu mainos), lähinnä koska he soittivat ensin ja asiakaspalvelu oli hyväntuulista.(valitettavasti eivät luvanneet sööttiä kokkipoikaa, mutta selvinnen)



Olin ihan että Jee! Hurraa! Riemu! Koska ei tarvitse keksiä ruokia ja ei tarvitse kovasti käydä kaupassa ja jos hyvin käy, niin säästyy jokunen pennonenkin.
Sitten olin vielä enemmän että Jee! Hurraa! Riemu! koska tilasimme tietysti neljän hengen boksin, josta siis jää kotona hybridiopetuksessa olevalle teinille kelvollinen koulupäivälounas aina seuraavalle päivälle syötäväksi. 

Odotin ensimmäistä boksiani ja se tuli ihan kohtuullisesti ja näytti semmoiselta kuin pitikin ja olin aina vain että Jee! Hurraa! Riemu!



Sitten tuli Lehtori tupaan.
Säästäväisyyspuuskaukseen ajautunut, alati köyhtyvä kotikaupunkimme oli päättänyt yksissä tuumin poistaa opettajilta ateriaedun.
Välittömästi, ilman siirtymäaikaa.

Koululla hybridiopetuksessa oleva Lehtori tarvitsee siis tästä päivästä lukien eväät joka ihmeen päivälle. 
Eväät, joita ei ole mitoitettu uudelle ruokajärjestelmällemme, ja joihin ei ole edellisellä kauppareissulla varauduttu.
Eväät joita ei siis ole.
Lehtori kunnian miehenä tietysti sanoi että hakee jonkun voileivän työmatkalla tai jotain, mutta onhan se selvä että suunnilleen kahden päivän jälkeen ne kolmioleivät alkavat maistua vettyneeltä pahvilta eikä lähitienoilla olevien kauppojen pikaeväsvalikoima muutenkaan ole kovin kaksinen.

Niin tai näin, evästodellisuus on edessä.
Jossain vaiheessa.
Minulle se tekee ihan hyvää, olen vähän turhan usein lievässä nälkäraivarissa kun tulen kotiin ja työeväät ovat olleet olemattomat. (nyt olen varustautunut, minulla on omppu, bansku ja appelsiini)

Ei se oikeastaan huono asia ole, mutta kyllä vähän tallasi minun onnellisen ruuanpohtimattomuushuumaantuneisuuteni päälle.

Pohdin siis yön synkeinä tunteina jälleen kerran mitätänäänsyötäisiin uutta oli loppukaneetti eväinä.


*

Pitäisikö hankkia meille jotkut tosihienot ruokatermarit? 


irtipäästämisestä

Seurailen kaikenmoisia vaikuttajapersoonia eri somekanavissa. 
Yhdellä on aika pieni vauva, päivityksessään hän kirjoitti vanhemmuus on luopumista

ajoimme täältä, poimuilevasta peltomaisemasta...


Se päivitys nauratti, itketti, kummastutti, huvitti - tunnemyrskytti kaiken kaikkiaan.
Mistä luopuu vajaa vuosikkaan vanhempi? 
Pieneksi jääneistä vaatteista, vastasyntyneen tuoksusta, kiihkeästä sylisymbioosista?

Vanhemmuus on irtipäästämistä. 
Ensimmäisiä askeleita, uusia alkuja, yhä ohuemmaksi käyviä säikeitä lapsen ja vanhemman välillä.

Tämän lapseni leikkasin aikoinaan itse irti minusta, katkaisin vastasyntyneen napanuoran, pakotin hengittämään itse tässä maailmassa.
Olen pakottanut hänet myös kävelemään itse, pyöräilemään itse, käymään koulua, etsimään omia teitään. Olen opettanut kaiken minkä osaan.

Nyt ajoimme halki Suomen, kohti nuoren itsenäistä, omaa elämää.
Hän vuorostaan pakottaa minut päästämään irti, hän haluaa hengittää ja kulkea omillaan, itse. 
Hän katkaisee sen mitä välillämme on. Hosa inte, kyl mä pärjään.
Hän rakentaa oman kotinsa, oman elämänsä, oman tulevaisuutensa.

Sitä minä kutsuisin luopumiseksi.
Tai ei sittenkään. 
Se on irtipäästämistä. 
Se on välttämätöntä, vääjäämätöntä, tarpeellista, huikean hienoa ja aivan kamalan vaikeaa.
 






...tänne, mäkien juurelle



*

kotimatkalla teimme Lehtorin kanssa viisaan päätöksen. Emme ajaneetkaan yhtäsoittoa kotiin, vaan jäimme puolimatkaan yöksi. 

Saimme vähän välimatkaa, pienen tasaantumishetken ennen kuin on kohdattava kovin pieneksi muuttuva arkiperhe.