keskiviikko 24. elokuuta 2016

rapistuva moraali ja positiivinen palaute

pienen ihmisen moraali rapistuu uskomattoman nopeasti.

Työelämä laajeni väliaikaisesti normaalin elinympyräni ulkopuolelle ja parina aamuna satoi - ja kas kummaa, kuinka nopeasti siirryinkään vannoutuneesta polkeilijasta laiskanlötkeäksi bussimatkailijaksi.

Eilen ajattelin, että käyn edes näön vuoksi pienen pyörälenksan polkaisemassa.
Mutta sitten en jaksanut, viitsinyt, halunnut ja melkein oli sateenuhkaakin ilmassa.
Onneksi universumi kosti välittömästi: jouduin tekemään kaksi kauppareissua, ensin ruokakauppareissun ja sen perään kontaktimuovikauppareissun.
Tuli pyöräiltyä edes sen näennäispyöräilyn verran.

Tänään oli kaunis aamu.
Siitäkin huolimatta harkitsin vakavasti bussin kyytiin hyppäämistä.
Pidin itselleni moraalia kohottavan puhuttelun, pakottauduin kampeamaan pyörän esiin ja piiskasin itseni liikkeelle.
Puolen matkaa mökötin itselleni, ensin siksi että pakotin itseni pyöräilemään ja sitten siksi, että moraalini on näin rapistunut.

Loppujen lopuksi olin kuitenkin ihan tyytyväinen siihen, että pyöräilin töihin:

aamusumuinen jokiranta


*

Yksi keskenkasvuisista oli eilen saanut wilmaan positiivisen merkinnän kaupungin omaisuuden suojelemisesta.
Minä heti näin mielessäni jonkin koulua koetelleen katastrofin: mahdollisesti pyörremyrskyn, tsunamin tai keittiössä tapahtuneen hernerokkaräjähdyksen, ja lapseni urhoollisesti heittäytymässä ehkä jaksollisen järjestelmän tai karttalaatikon tai opettajanpöydän päälle suojelemaan kaupungin omaisuutta massiiviselta räjähdyksenkaltaiselta tuholta tai siltä tsunamihernekeittotuhoaallolta.

Höh.
Ope oli laittanut positiivisen koska minä  korkeimman omakätisesti ja samalla jatkuvasti äristen, muristen ja purpattaen olin päällystänyt lapsukaiseni kirjan.
Että oikeasti se oli minun positiivinen palautteeni.

Tai mahdollisesti kissaeläinten.


Arppu ja Elma suorittavat laadunvalvontaa
Elma yritti hyökätä muovin kimppuun, mutta muovi voitti.
Se oli liian tarttuisaa





maanantai 22. elokuuta 2016

hiulihei ja työtä päin.

Perjantaina oli jonkinmoiset työn kehittelypäivät, ja kuten arvata saattaa, näillä nurkilla ne vietetään aina laivalla risteilemällä. siitäkin huolimatta että se on niin nähty juttu ja kaikkien mielestä aivan tyhmää aika puuduttavaa. 
Virallista ohjelmaa riitti puoleksi päiväksi, loppuaika oli varattu verkostoitumiseen.

Aamupäivän anti oli semisti kiinnostava, iltapäivällä verkostoiduin ensin entisen kollegan kanssa kyselemällä heidän uunituoreen pienokaisensa kuulumisia ja sen jälkeen jatkoin verkostoitumista ennestään tutun ihmisen kanssa laivan takakannella. Pohdimme koirien ulkoiluttamista merenrantamaisemissa, koiria ja kissoja, lapsia, junalla matkustamista ja purjehtimista - kaikkea muuta kuin työtä.



Totesimme että olemme olleet kuvioissa melkein liian yhtä  kauan: mietimme pitäisikö meidän juhlavuoden kunniaksi hommata tiimikalsarit viktoorian salaisuuksista. Ei löydetty oikean värisiä.
Kaveri ehdotti etäesimiehelleni, että minun pitäisi saada uusi titteli, että voisin osallistua isoovaisten tapahtumiin. 
Lupasin silti ilmoittautua tapahtumaan, tittelistä viis.

Kyllä arvostan verkostoitumismahdollisuutta, mutta se on tehokkaampaa jollain tavalla ohjatusti. Jotenkin on ajan ja energian hukkaa laahata valtava määrä ihmisiä jorisemaan joutavia paikkaan, jossa ei oikeasti edes kuule mitä vieruskaveri puhuu.

Meinasin ihan keriä angstit ja ahdistukset jo perjantai-iltana koko edessä olevan viikonlopun tuskaisista vaiheista, mutta onneksi on netin ja mahdollisesti koko maailman suloisin kissaeläin Neiti Elma Pesonen.
Neiti Pesonenhan on kotoisin maaseudulta, peräkammarin pentuhuoneesta, ja sellainen asia kuin televisio saattaa yllättää pienen kissaeläimen aivan kesken päiväunien.





Rytmisen kilpavoimistelun nauhajumpan kis(s)akatsomo nauratti meitä muita, vaan ei Elmaa, joka ihmetteli että mihin se nartsa aina katoaa ja näyttäkää hidastuksia että pysyy perässä.


Koska sunnuntaille pukkasi työkeikkaa, yritin täyttää molemmat päivät tehokkaasti mahdollisimman mukavilla jutuilla.
Kokkasin hyvää ruokaa, askaroin askareita niin että niskat menivät jumiin, testasin kestääkö polvi lenksaamista se kun alkaa vihdoin olla yskähtelemätön kävin teinin kanssa kamerakävelyllä, luin ja olin työkeikan jälkeenkin melkein tyytyväinen melkein koko viikonloppuun.




Sunnuntaipaistien aika taitaa olla ohi.
Nuoriso kehitteli ainakin tälle viikonlopulle sen verran omaa ohjelmaa, että piti järjestää juoksuruokailuja.
Haikeaa ja samalla ihmeen vapauttavaa.

Ja kyllä, polvi kestää.
Jei edes sille.
Sillä säät ja ympäri kaupunkia laajenevat työt pakottivat ottamaan käyttöön bussikortin. Grr.

torstai 18. elokuuta 2016

kadotettu aamurauha

*huokaus*

Kotilauman viimeisetkin palasivat vihdoin ja viimein tänään säilytyspaikkoihinsa. Yksi on viimeistä vuottaan peruskoulussa ja toinen viimeistä vuottaan alakoulussa.

Eikös se ole onnistuneen loman merkki kun unohtaa autuaasti pakolliset työt ja salasanat ja muut?
Ilmeisesti lomani on ollut kertakaikkisen täydellisen onnistunut, sillä olen kokonaisvaltaisesti unohtanut, miten keskenkasvuiset aamuruokitaan.
Kylmä hiki nousi ohimoille kun ne alkoivat eilen ruksailla gourmet-aamiaslistaamme lakkaamattomia vaatimuksiaan.
Hyvä kun muistin, mistä puurokattila löytyy.

Onnistuin keittämään puuron ja ruokkimaan kissat ja sitten sain sätkyn kun minun aamuhiljaiseen keittiööni alkoi vaeltaa laumakaupalla puoliunisia keskenkasvuisia häiritsemään suloisen joutilasta aamurauhaani.
Seuraavat kaksisataa arkipäivää joudun aloittamaan aamuni puuronkeitolla ja semisti henkevällä keskustelulla.


En ole tajunnutkaan, miten ylellisen rauhallisia ovat olleet nämä keskenkasvuisettomat yksinäiset aamiaistuokiot.



maanantai 15. elokuuta 2016

suhteellista

Saatiin hraH:n kanssa oivallinen parisuhteellisuusidea: ruvetaan käymään kerran viikossa kantapaikassa.
Perjantaisin, töiden jälkeen.
Kyllä kakrut pärjäävät. Lämmittäkööt eineslaatikoita tai jotain.

Olen ollut töissä kaksi perjantaita loman jälkeen.
Olen ollut kantapaikassa nollana töidenjälkeisenä perjantaina.
helkkendaaler että voi olla parisuhteellisuus kinkkistä toisinaan.

Sen sijaan että olisimme istuneet keskenämme kiireettömästi jorisemassa elämästä ja muusta, meillä onkin ollut kaksi hottideittiä paikallisen prisman hevipuolella.

Olemmeko suhdannelamassa?
Ilmeneekö suoranaista kestävyysvajetta?
kyllä, en kestä sitä että nuoriso notkuu nurkissa aina. siis oikeasti, aina.
vannoin hraH:lle että sinä päivänä kun ensimmäinen sydämen valittu tulee meille näytille, niin ramppaan ihan koko ajan tarjoilemassa keltaista jaffaa ja pullaa ja pistän laseihin pystyyn raidalliset pillit. 
siitäs saavat, epatot.

No, onneksi ihmisellä on neiti Elma Pesonen, potentiaalisesti netin ja maailman suloisin livekissavideo.

neiti Elma Pesonen on kotoisin maaseudulta, peräkammarin pentuhuoneesta.
Sellainen jännittävä asia kuin kuplavesi riittää huviksi pitkän tovin.

hei, se puhuu mulle!
ja sit se roiskii

kehvatsu, mä vaanin sitä täältä takaa

kun tarpeeks maastoutuu, kukaan ei huomaa mua

sit mä paan tassun ovelasti ja huomaamattomasti täältä
takakautta, silleen mä saan kaikki kuplat kiinni

no varmana saan
mun tassu on ihan venkurassa, ei ne kuplat huomaa

dämn, ei onnistunu
ja ne roiskii mulle taas



ps. ei onnistu kantapaikka alkaneella viikollakaan, kun en oo maisemissa edes

perjantai 12. elokuuta 2016

Lapsen harrastuksista

Yksi keskenkasvuisista löysi vuodenvaihteessa noin puolivahingossa uuden lajin.

Jostain omituisesta ja käsittämättömästä syystä, jota en pysty mitenkään hahmottamaan vieläkään, satuin selailemaan kiipeilyhallin nettisivuja ja siellä oli ilmoitus seinäkiipeilyn alkeiskurssista aikuisille.
Kysyin, kiinnostaisiko se Isoveljeä.
Kiinnosti.
Ilmoitin sen sinne.
Samoilla sivuilla oli ilmoitus junnujen kiipeilykerhosta, ja kysyin, kiinnostaisiko se jompaa kumpaa tytöistä.
Pikkusiskoa kiinnosti.
Ilmoitin sen sinne.
Siitä pitäen ei mikään ole ollut elämässä ennallaan.
Nimittäin Pikkusiskon elämässä.

Kiipeilykerhoa piti oleman kerran viikossa puolisentoista tuntia kerrallaan.
Ensin se lapsi tinki itselleen luvan jäädä treenaamaan kerhon jälkeen.
Varmistin salin porukoilta ne ovat sellaisia jänteviä pitkätukkia, että se on ok.
Olihan se, vaikka ei ehkä aivan täsmälleen minun mieleeni - nimittäin ajatus siitä että hentoinen pikkutyttöni sompailee siellä kaikkien seiniltä putoilevien aikuisten miesten joukossa.
Mutta siellä se sompaili.
Kiipesi, sai kovettumat käsiinsä ja kiipesi lisää.



Pikkusiskon puheisiin hiipivät omat kiipeilytossut.
Minä tietysti että ne kuuluvat kerhon hintaan ja mitä sinä niillä ja diipadaapa.
Kohta sillä oli omat kirkkaankeltaiset tossut.

Sitten se halusi näyttää sitä touhua kavereilleen ja samoihin aikoihin se alkoi puhua, että olisipa kiva käydä salilla vähän useammin.
Me tietysti kypsän aikuisesti vastustimme asiaa: siellä ei taatusti kaivata pikkutyttöjä hihittämässä ja sekoilemassa. Ja et voi käydä siellä yksin ja kuka sua neuvoo ja ei kyllä ja ei.
HraH kävi kuittaamassa - tuohon hommaan tarvitaan huoltajan lupa - lapsukaisen sisään yhtenä arki-iltana ja kun minä tulin kotiin, vastaani pomppi iloinen lapsi ja itseään lattian läpi kairaava aikuinen: Pikkusiskolle oli hankittu kymppikortti. Siis kymmeneen sisäänkäyntiin oikeuttava jäsenyys.
Siitä pitäen se rupesi käymään salilla kerran viikossa siinä laajennetussa kiipeilykerhossa ja toisen kerran arki-iltana.

Sitten se alkoi puhua kilpailuista.
Me tietysti kypsän aikuisesti vastustimme asiaa: sehän on harrastanut vasta pari kuukautta ja miten sinne edes pääsee ja onko lisenssiä ja kukamitähäh.
Se junaili itselleen kyydin - tässä vaiheessa sillä jo varsin kunnioitettavat hauikset, henkilökohtainen valmentaja ja jonkinsortin valmennusohjelma, myös hengenheimolainen, samanikäinen tyttö - meni, kisasi ja sijoittuikin.



Kymppikortille ladattiin uusia kertoja.

Se kävi katsomassa paikallisia aikuisten openeita ja kisan jälkeen kiipesi itsekin.
se salakuljetti tossut mukanaan vaikka minä suu vaahdossa että et sinä sinne seinälle pääse.

Sitten se alkoi puhua ulkokiipeilystä. Minä vaahtosin aikani, mutta tietäähän sen, kuinka siinä kävi.



Sen lisäksi joku varusteitaan uusiva aikuinen lahjoitti niille tytöille oman pädin.

Viime aikoina se on puhunut vuosijäsenyydestä hallille, että vois käydä vaikka joka päivä.
Ja kiipeilyhousuista. oikeanlaisen paidan se sai kun se osallistui kisoihin
Arvannette kuinka tässä tulee käymään.
Kun kysyin alaikäisen mahdollisuudesta vuosijäsenyyteen, ei ollut kahta kysymystäkään etteikö se olisi onnistunut - kun kyse oli Pikkusiskosta. 

Meillä kasvatetaan olympiavoittajaa
tai ainakin olympiaedustajaa; lapsen oma tavoite. Minä en edes tiennyt että se on laji.


*
Ja mitäkö tapahtui Isoveljelle?
Sekin tykästyi lajiin ja on ollut harmissaan, kun ei ole koko kesänä päässyt seinälle.
toisin kuin Pikkusisko - sitä se teettää kun on oma valmentaja ja Pikkusiskon luonne
Silläkin on omat tossut ja kymppikortti. Ja sekin katsoi EM-kisastriimiä viikonloppuna.
Usein ne menevät siskonsa kanssa yhtä matkaa hallille, Isoveli ja sen kiipeilyorientoituneet lukiokaverit ja se pieni pomppoliinos.

*
Se on sillä tavalla, että me aikuiset voimme yrittää kaikenlaista, voimme ehdottaa yhtä ja tarjota toista, mutta kun todellinen intohimo iskee kohdalle, ei sille mahda mitään.

Riittää kun pureskelen kauhusta kynsiäni ja annan lapsen harrastaa.

Milloin minä itse opin, että Pikkusiskon kanssa on ihan turha puhumalla yrittää pärjätä? 
Se junailee kumminkin homman mieluisekseen.

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Jaames

kyllä on kivaa kun televisiosta tulee aina iltaisin James Bond kuuluu lausua että Jaames, voi sanoa myös että pondin jaames.

Aina minulla on kova kiirus, että saan iltapalan ajoissa valmiiksi että pääsen sohvannurkkaan ja joka kerta päätän että tänään kyllä katson Jaamesta ihan alusta loppuun asti.
Se vähän kyllä nykyisellään harmittaa, kun kissalauman järjestäytyminen on vielä kesken, ja minulta puuttuu oma kainaloinen kisulainen. Yksi kissa mulkoilee ovensuusta että missä on minun paikkani ja pentu sompailee joka puolella ja yrittää kähveltää kuplat minun kuplavedestäni. Sen mielestä kuplavesi on tosi arveluttavaa. 

No elokuva alkaa ja sen on tehnyt Alpertti Parsakaali.

Ensiksi tulee haikala tai sukellusvene tai muu hölskyvä vesielementti.
Ja Jaames syöksähtää reippaana ulos jostain rööristä, joko sukellusveneestä, teleportaattorista tai viemäristä.

Sitten Jaames ja pahat neuvostoliittolaiset tai kiinalaiset tai itäsaksalaiset tai uudemmissa versioissa irabialaiset ovat Alpeilla ja laskevat vuorenrinnettä suksilla tai lentävät rotkoon lentokoneilla tai on joku muu korkeuselementti.

Kohta ajetaankin mutkaista mäkeä auringon paisteessa avoautolla ja kyydissä tai vieressä menee kaunis rouva.

Sitten Jaames ja kaunis rouva pelaavat kasinolla, rouvalla on lasissa pollinkeeria ja Jameksella sheikennotstird.
Paha mies silmittelee heitä kauempaa.

Aika monessa kohdassa ja erityisesti hotellihuoneessa kauniilla rouvalla on kovin vähän vaatteita yllään.  Varsinkin jos on lunta tai takkatuli tai kukaties molemmat, niin rouvalla on vain bikinit.

Sitten on pahojen komentokeskus ja Jaames hiippailee siellä ja tulee räjähdys ja takaa-ajo.
Melko usein se kaunis rouva jolla on kovin niukka vaatevarasto on vähän paha ytimeltään mutta antaa kyllä kelpo kyytiä Jaamekselle.

Sitten tulen siihen tulokseen että olen tainnut nähdä tämän elokuvan jo ja rupean lukemaan tai menen nukkumaan.

Luulen että melkein aina Jaames pelastaa maailman taas kerran kun niitä leffoja tulee ilta illan jälkeen lisää paitsi että niissä on kyllä aina sama tarina.
Jos minulta kysytään, niin voitaisiin enimmäkseen näyttää sitä versiota missä on Piörs, koska se on paras.
Tämä uudempi on jotenkin liian halju ja semmoinen epäkarismaatillis-hintelä.

Semmoinen elokuvanikkari se on se Alpertti Parsakaali.

tiistai 9. elokuuta 2016

sävelkorvattoman mureh


Ajaa köröttelimme appivanhempien kyydillä kotiin kahvikekkereiltä. Auton radiossa soi se semmoinen ihana biisi dii-di-di-diii-dii.
Tiesin että se on joku ihan ihana ja semmoinen mistä tykkään ja vielä semmoinen, että se nimi pitäisi tulla ihan tuosta vaan mieleen.

Kysyin appiukolta että mikä biisi tämä mahtaa olla, onko Anitran tanssi vai mikä.
Ei saanut appiukkokaan päähänsä sitä, mutta oli sitä mieltä että säveltäjä on melko suurella todennäköisyydellä Grieg.
Biisin lopuksi radion ystävällinen rouva kertoikin, että kyseessä oli Peer Gynt osa2, opus mikälie ja viuluja veteli Göteborgin orkesteri. 
Sen yksittäisen kohdan nimeä radion ystävällinen rouvakaan ei kertonut, ja sekös mieltäni jäi kaihertamaan. 
Varsinkin kun se biisi muistuttaa yhtä, mikä muistuttaa toista ja kolmattakin, joista yksi on se kehtolaulu jonka nimeä en muista. 
Että mistä biisistä tai mistä neljästä biisistä tässä oikein nyt on kyse.

Mutta eipä hätiä mitiä, kun pienellä ihmisellä on kaiken aikaa tai ainakin melko usein, tavoitettavissaan päivystävä viulisti.
Ei muuta kuin kysymään.





Naurukouristus: "se hieno kohta tulee jo ekalla sivulla"

Sisko <3!

ps. ongelmakimpun oikea ratkaisu - minun korvissani enimäkseen yhtä ja samaa biisiä:
Solveigin laulu. Siltä Greigiltä siis.
Ja Moldau kuuluu Smetanalle.
Värmeland on trad.
Ja kehtolaulu siis Edelfeltin Järnefeltin.