Treenipäiväkirjasta: mitä kuuluu kiipeilylle?

Olen kohta harrastanut kiipeilyä kaksi vuotta. 

Ensimmäisenä vuonna treenasimme siskon kanssa personaalisen trainerimme, Isoveljen hyvässä, asiantuntevassa ja tehokkaassa ohjauksessa.

Sitten hänelle tuli opiskelu- ja työkiireitä, siskolle opiskelukiireitä ja lopulta minullekin opiskelukiireitä. Yhteisiä treeniaikoja ei vain löytynyt, ja olemme melkein vuoden olleet siskon kanssa hunningolla ja treenanneet vähän miten sattuu ja tiukasti mukavuusalueella.

Viimeinen niitti oli Tapahtuma - elikkästen joku välilevyhommeli.

Olin kuukauden harrastamatta yhtään mitään liikuntaa, paitsi kävelyä. Ja sen kuukauden jäljiltä piti käytännössä kaikki aloittaa uudestaan ja alusta. 

Tapahtuman jäljiltä kiipeilyhommiin palaaminen ei ollut helppoa, arastelin tietysti aluksi selkääni, koska se oli arka.
Ja tottakai kaikki aiemmin saavutettu voima ja venyvyys olivat kadonneet - voitte uskoa että keksiäkäinen eukko kangistuu sohvanmuotoiseksi suunnilleen päivässä ja oikeneminen siitä mutkasta kestää vissiin ikuisuuden. 
Kangistumisen lisäksi aloin pelätä putoamista entistänkin enemmän.
Ja justiinsa kun homma alkoi vähitellen edes vähän sujua ja saimme siskon kanssa kiinni edes jonkinlaisesta huterasta kaksi käyntiä viikossa ideologiasta, onnistuin vissiin kumminkin putoamaan - tai kukaties hallitsemattomasti hyppäämään -  seinältä.

Mitään en ole kiipeillessä huomannut mutta erityisesti seistessä ja hitaassa kävelyssä selkä tulee aivan älyttömän viheliäiseksi.
Voin oikein hyvin treenata kivun sallimissa rajoissa, koska yhtään ei mihinkään satu.
Mutta seisominen pitää vissiin lopettaa kohta kokonaan.
Ja hitaasti käveleminen.
Ollaan menossa Lehtorin kanssa koluamaan pääkaupunkiseudun museoita. 
Minä vissiin kiihdytän maalaukselta toiselle kuin formulakuski pysähtymättä ollenkaan. Hidastan vain suurimmissa kurveissa ja taistelevien metsojen liepeillä. Tai mitä niissä museoissa nyt sitten ikinä onkaan suurta esillä.

Viimeisimmissä treeneissä olin niin väsynyt valvotun (futismatsi-) illan jäljiltä että kun piti edes teeskennellä tekevänsä vatsalihaksia, lönötin lattialla kuin kumolleen joutunut koppakuoriainen ja totesin että tästä ei nousta kuin vinssillä.
Rojotin siinä sitten selälläni sätkien ja ihmettelin että tänne hallille sitä vain tulen ja vieläpä 

vapaaehtoisesti.

*

ps. jos mietit että mitä on boulderkiipeily - niin se on tämmöistä

yöllisiä mouhauksia

Muutamana iltana (tai oikeammin yönä) pohdin kovasti isyyden ja vanhemmuuden dilemmaa. Luin nimittäin Mape Morottajan: Missä on puolet minusta - tuntematonta DNA:ta etsimässä. Takakansitekstistä: "...tarinat nostavat esiin dna-testauksen villin maailman ja uudenlaiset moraaliset kysymykset, joita testaukseen liittyy. Perheitä yhdistyy ja rikkoutuu, mutta lapsen oikeudet ovat vahvat" Siinäpä kirjan ydin, joka oikeastaan valitettavasti puuttuu - nimittäin ne moraalisten kysymysten pohdinnat.

Kirjassa on 11 tarinaa, joissa kaupallinen dna-testi on vaikuttanut usean ihmisen elämään. Isättömät aikuiset lapset ovat testausten kautta onnistuneet jäljittämään pimentoon jääneen isän, lahjasolulapset /lasten vanhemmat lapsensa solun lahjoittajan. Mielestäni kirjassa pohditaan aivan liian vähän kaupallisen testauksen eettisiä, moraalisia ja juridisia ulottuvuuksia.

Kun yksittäinen ihminen onnistuu tonkimaan esiin isäoletetun, jolla ei ehkä ole ollut minkäänlaista tietoa siitä, että jossain nuoruudessa on tullut isäksi saati minkäänlaista mahdollisuutta ottaa isyyteensä kantaa, voi hajalle mennä paljon.
Jos (ja kirjan mukaan myös kun) uusi jälkikasvu painaa päälle, ja vaatii isyyden selvittämistä oikeusteitse, hajalle voi tosiaan mennä valtavan paljon.
Jos olet lahjoittanut sukusoluja anonyymisti (ei ole enää nykypäivänä mahdollista), voi kaupallisen testauksen jälkimainingeissa tosiaankin oven takana kolkutella liuta lahjalapsia.

Pohdin kovasti dilemmaa lapsen oikeudesta vanhempiin (tässä tapauksessa lähinnä isään) ja toisaalta isän oikeuksia. Isä on tässä kuviossa todella heikoilla: hänellä ei ehkä ole tietoa koko lapsesta, hänellä ei ole koskaan ollut mahdollisuutta ottaa kantaa isyyteensä millään tavalla, ja häneltä on tieto pimitetty ehkä kymmeniä vuosia ja yhtäkkiä häneltä vaaditaan tilanteen tunnustamista ja tunnistamista. (niinniin, jokainen sukupuolinen kanssakäyminen on potentiaalinen lapsi, olen minä uma-aaltoseni lukenut, mutta silti)
Voiko aikuinen lapsi yrittää ehjätä itsensä ja rikkonaisen lapsuutensa rikkomalla muiden perheitä ja elämiä?

Koen että ongelmana on nimenomaan kaupallinen dna-testaus, joka mahdollistaa suorat ja hyvin suorasukaiset yhteydenotot henkilöihin joilla ei ole ollut mitään mahdollisuutta valmistautua tilanteeseen. Koen isäänsä etsivien lasten tavan olla yhteydessä ja olettaa saavansa itselleen kokonaisen uuden perheen ainakin osassa kuvattuja tarinoita todella röyhkeäksi ja epärealistiseksi, sekä myös hätäiseksi, vastauksia on odotettu päiviä, korkeintaan viikkoja.
Olisi aivan eri asia jos yhteydenotto tulisi viralliselta taholta ja tavalla joka antaisi aikaa ja mahdollisuuden jotenkin puolueettomasti ja puolueettomalla maaperällä kohdata tilanteen ja myös säädellä sitä. (kuvittele että olet jossain kaupan kassalla ja some-kanavaan tupsahtaa viesti että hei iskä!)

Yritin kovasti ymmärtää ja asettua erilaisiin rooleihin: jos olisin luovuttanut omia sukusolujani nuorempana - miltä tuntuisi (olisin tehnyt sen - ja olen sitä aikoinaan harkinnutkin - hyvää hyvyyttäni. en haluaisi tietää mahdollisista lapsista, enkä olla yhteydessä), jos Lehtori olisi luovuttanut sukusolujaan (en tiedä onko, en omasta puolestani haluaisi olla yhteydessä siihen jälkikasvuun, en tiedä mitä ajattelisin jos sellaisia ehdotuksia tulisi), jos Lehtorille ilmestyisi yllätyslapsia (paljon saattaisi hajota, en pystyisi), jos omille vanhemmilleni ilmestyisi yllätyslapsia (samoin, paljon saattaisi hajota, en ehkä pystyisi kohtaamisiin), jos itselleni kävisi ilmi että en olekaan sukua vanhemmilleni (en osaa edes kuvitella). 

Monet lait laahaavat perässä, eikä kaupallisten ulkomaisten toimijoiden toimintaa edes voida lakiteitse sillä tavoin säännellä että testaaminen ja tunnistaminen tapahtuisi puolueettomalla maaperällä, mutta tätä dilemmaa pohditaan kirjassa valitettavan vähän. Tarinoissa keskitytään lapsen oikeuteen vanhempaansa.

Samoin valitettavan vähän kirjassa pohditaan sitä tapaa, miten uudisvanhempaa tulisi ja kannattaisi lähestyä.
Onko aikuisella lapsella oikeus uudisvanhempaan?
Hänellä on toki oikeus tietää syntyperästään, mutta onko hänellä oikeus olettaa saavansa itselleen vanhemman?
Onko vanhemmalla, joka ei ole tiennyt vanhemmuudestaan (tai joka on hyvää hyvyyttään lahjoittanut solujaan) mitään oikeuksia, vai onko hänen otettava vastaan velvollisuutena uudislapsen vaatimus perheeksi muodostumisesta, perheeseen kuulumisesta, yhteyden pitämisestä?

Ongelmallista on se, että sukusoluja on vuoteen 2007 asti voinut lahjoittaa anonyymisti, mutta anonyymiteetti ei kaupallisen toiminnan takia enää säily. Riittää kun joku lahjoittajan suvussa tekee testin, josta tulee osuma lahjalapsen testiin, sen jälkeen jäljellä on vain ahkeraa kaivelua, ja anonymiteetti on purettu.
Ja toisaalta ongelmallista on se, että (vaihnkolapsen) isä ei ole tiennyt isyydestään, eikä ole voinut ottaa siihen millään tavalla kantaa.

Minulla naisena on aika vahva käsitys siitä, montako lasta olen maailmaan puskenut ja kenen kanssa, ja vahva tieto myös siitä että sukusolujani ei ole maailmalla jaossa, mutta miehillä tilanne voi olla aivan toinen. 

Kirja todellakin herätti pohdintoja - säälin Lehtoria joka joutui kylmiltään ottamaan kantaa juridisiin, eettisiin ja moraalisiin kysymyksiin, usein joko luokattoman myöhään illalla tai kohtuuttoman aikaisin aamulla (hei herää! jos dna-testissä paljastuu uusi lapsi niin tuleeko se osalliseksi perintökaaresta? onko teidän edelfeltit uhattuna? voiko tulla uusi perinnönjako?). 

Hänen suvussaan on testejä tehty, koska siellä etsitään sekä kadonneita esivanhempia että kadonneita sisaruksia. Itse taidan jättää testit väliin.

Aikani mouhattuani ehdotin Lehtorille että kannattaisi liittyä patriarkaattiin, kun on niin huonossa jamassa tuo miesten isyyshommeli.

Silleesti vissiin hyvä kirja kun paljon tuli pohdittua ja vielä enemmän mouhattua. Sekä ihan asiallisesti keskusteltuakin.

*

edit vähän myöhemmin (polveilevan + mouhaavan keskustelun jälkeen, kun olin luvannut lopettaa ihan kohta)

Lehtori: sä taidat tarvita aina välillä tommosta. on se hyvä että sulla on tollaisia kirjoja.

Lehtori (vielä vähän myöhemmin) on se hyvä että sä et ole politiikassa.

minä: nojoo, mä lopetan ihan just. toivottavasti toi lukualgoritmi suosittelee mulle välillä taas jotain kevyttä hömppää

Kaksi kirkkoa - Riika

 valitettavasti kummastakaan kirkosta ei ole kuvaa, koittakaa kestää.

Matkaystävämme ovat semmoisia että niillä pitää koko ajan olla ohjelmaa ja kierretään kaikki tärkeät nähtävyydet.
Minä olen enempi semmoinen että vaeltelisin ja katselisin kaikkea ja päätyisin vahingossa jos päätyisin nähtävyyksiin. En mene mihinkään nähtävyyksien takia, näen jos näen.
Ja sitten tykkään nähdä kaikenlaisia metkoja juttuja.
Joskus onnistuu näkeminenkin vaikka mennään suunnitelmallisesti nähtävyydeltä toiselle.

Tulimme Riikaan hirvittävän aikaisin lauantaiaamuna, ja kun olimme saaneet aamiaisen syödyksi, lähdimme heti kiertämään kaikki mahdolliset pakolliset nähtävyydet, joita googlettimen kartta osasi meille suositella.

Protestanttinen kirkko, jossain Riikan vanhankaupungin ulkosyrjällä.

Selvästi tulossa häät. 
Penkkien päätyihin oli solmittu valkoisia rusetteja.
Kävimme hetkeksi penkkiin istumaan kun ei ollut kiirettä mihinkään.
Kaasot tai jotkut muut läheiset hääräsivät alttarin tuntumassa, asettelivatko kukkia tai jotain. En muista.
Pieni lauluyhtye kokoontui alttarin sivustalle.
Pasuuna.
Kitara.
Joku pianontapainen kosketinsoitin.
Ja sitten ne alkoivat laulaa Finlandiaa!

Ensin piti vähän ravistella päätään, että tunnistanko nyt oikeasti tämän kappaleen Finlandiaksi ja kuulevatko muut matkaseurueessa saman biisin vai onko minulla vain asetuksissa heittoa.
Mutta Finlandia se oli.
Jollain vieraalla kielellä. En ihan saanut selvää millä kielellä, kun oli se torvetin tai pasuuna tai mikälie vaskisoitin, niin vähän sanat katosivat.
Veikkasimme että eivät ehkä laulaneet että on aamus alkanut synnyinmaa vaan jotain aivan muuta. 
Emme rohjenneet mennä häiritsemään bändiä.

Googlettimesta selvisi nopeasti sen verran että Finlandian säveleen löytyy englanniksi yksi universaalihko rauhanlaulu ja kaksi virttä.
Mutta en keksinyt semmoista hakusanaa jolla olisin houkutellut latviankielisiä sanoituksia esiin, että oliko rakkauslaulu vai virsi. Veikkaan jälkimmäistä.

*
Ortodoksinen kirkko, vähän vanhan kaupungin ulkopuolella

Sitten menimme melkein samaa päätä ortodoksiseen kirkkoon. 
Siellä ei tietenkään saanut kuvata ja varsinkin kun siellä oli yhdellä sivualttarilla meneillään aamupalvelus, juuri olivat päässeet ehtoolliseen.
Katselimme siinä hetken kaikkea mutta muu matkaseurue ei oikein syttynyt ortodokseille vaan meni ulos pohtimaan seuraavaa kohdetta, minä jäin vielä hetkeksi tutkimaan sivulaivoja.
Siinä kirkossa oli pääalttari ja sitten kahdessa sivulaivassa pienemmät alttarit myös.

Rupesin katselemaan että siinä toisen alttarin tuntumassa oli työmies hommeleissa ja mietin että mitä lienee mennyt rikki kirkossa.
Huomasin että kaverilla oli vieressään rivissä vesipulloja joita hän oli täyttämässä.
Sen verran pystyin seinästä lukemaan että työmies olikin pyhän lähteen äärellä eikä suinkaan korjaushommissa, ja kun menin matkamuistopuotiin, huomasin että kirkon omaa pyhää vettä sopi ostaa 5e/dl, ja isommat putelit tietysti enempi.
Olisin ehkä ostanut mutta olimme liikkeellä pelkillä käsimatkatavaroilla.

Vähän jäi kiinnostelemaan että mimmoista olisi ollut pyhä vesi.
Ja sillä aikaa kun minä olin ollut kirkossa tuijottamassa pyhää lähdettä niin Lehtori oli käynyt ihan vaan viereisestä kipsasta ostamassa tavallista vettä.
Että ehkä oli ihan onni etten ostanut pyhää vettä, olisihan se ollut kamalan noloa hotaista se ajattelemattomasti kurkkuunsa ihan silkasta janosta.
(tässä kohden nousee mieleen kaikenlaisia epäkorrekteja juttuja niin kuin vaikka ruokalaulu jostain muinaisuudesta että ken siitä juo niin sanotaan, ei janoa hän milloinkaan...)

*

pesäpuu