valo-obsessio ja liiallisten kirjainten kriizi

Tiedättekö sen kun valo kietoutuu ihmisen ympärille ja ottaa syliin?

Minä ajattelin ensin että se johtui vain siitä kun kuljen töihin Teatterisillan kautta ja siinä sukeltaa valotunneliin.

Ajattelin että ne valot ovat niin kirkkaat ja voimakkaat että ne melkein lämmittävät ja siksi tulee vähän sellainen olo kuin olisi valon syleilyssä.

Mutta sitten minulle tuli sama tunne yhtenä päivänä kirkkopuistossa (tai sillä puistolla on joku ylevämpi nimi kyllä)

Niin kuin se valo olisi kietoutunut minuun.

Se on vähän kummallinen tunne, lämmin ja kietoutuva.

Sitten ajattelin että se johtuu siitä kontrastista: kun on pimeää ja äkkiä sitä valoa onkin silmissä.

Mutta ei se ollut sitäkään.

Kun se kietoutumistunne tuli valoisassa sisätilassakin.

Nuoriso on nauranut koko ajan että minulla on joku valo-obsessio, koska olen ripustellut yltäkylläisiä määriä valoja kaikkialle ja meinaan koko ajan ostaa ja ripustella vielä lisää niitä.

Mutta kun se on niin metkan lämpöisä tunne se valotunne.

Siitä ei meinaa millään saada kyllikseen.

*

Lehtoria on puolestaan huvittanut suunnattomasti se, että yhtenä päivänä jonotin poroa porodiileriltä ja toisena kävin laulamassa saamenkielisiä joululauluja. 

Että olenko joku sisäinen poronais. 

Ihmisessä pitää olla uteliaisuutta sanon minä. 

Silloin voi laulaa ereillä kielillä.

Semmoisen varoituksen sanan sanon, että jos on ikänäköä ja meinaa laulaa koltansaameksi, niin kannattaisi ottaa silmälasit mukaan, kun siinä kielessä on epätavallisen paljon kirjaimia.

Muut saamet menevät juuri ja juuri ilmankin rillejä.

Toinen teineistä ymmärsi tämän kriizin, koska hänellä oli ollut sama, vaikka ei ikänäköä, kun oli kesällä maorinkielisessä jutussa. Että pitää olla tarkkana kirjainten kanssa, muuten joutuu herkästi hukkateille eikä pääse ikinä kyytiin takaisin.

Jos sormella töhöttää niin se auttaa myös.

Silloin ei tietenkään ole mitään kriiziä jos osaa laulut valmiiksi ulkoa eikä tarvitse luntata lauluvihosta.

Minä en osaa moniakaan melkein millään kielellä.

Paitsi ne jotka piti opetella ulkoa kuudennella luokalla.

Mutta ne eivät ole joululauluja.

Eivätkä ainakaan millään kielellä paitsi suomen.

viikon alkupuolella

Työnilli: inhoan omaa selkärangattomuuttani. Inhoan sitä että inhoan konflikteja.

Inhoan sitä että Joku Muu heittää työpöydälleni Jollekulle Muulle kuuluvia tehtäviä, kun minulla on meneillään vuoden hektisin, kiireisin ja luultavasti tärkein hommeli.

Inhoan sitä, etten saa sanotuksi mitään, vaan teen kumminkin.

Kotikivuus: adventtiaika! 

Kävimme Lehtorin (ja yhden nuoren) kanssa luikauttamassa hoosiannat.

Se on aina yhtä itkettävän juhlavaa. 

Treenasimme piparkakkujen paistelua, maistelua ja koristelua.

Lukunurkkaan tuli adventti. 

Tuikkukynttilät tekivät ikkunaväliin tilaa seimiväelle. 

Nuorison mielestä Jaakkotonttu ja sen nykyinen työharjoittelija, Jonttu Joulutonttu, tarvitsevat annoksen piparkakkuja parvekkeelle. 

Siniseltä piparkakkulautaselta tietenkin.

marraskuun luetut

Olen hyhmässä.
Väsyttää.
Ottaa päähän.
Paleltaa.
Ei huvita. Mikään.

Marraskuu oli hiljainen lukukuu.
Lokakuussa Hesan kirjamessuilla tein kirjastovarauksia toisensa perään, sain lähes kaikki tekemäni varaukset mukavasti marraskuun alussa.
En lukenut yhtään niistä, oletettavasti messuhuumassa kiinnostavaksi arvioimistani kirjoista loppuun asti.
(Työstäkieltäytyjän käsikirjassa työstäkieltäytyminen julistettiin kosmiseksi orgasmiksi, hmh. Voi tietysti olla että kosmisen orgasmin kourissa ketturoiminen on suunnattoman miellyttävää, jäi ikuiseksi arvoitukseksi.)

Päivi Laitisen Reissunaisia (lienee vinkki Turun kirjamessuilta?) ja Jennifer Weinerin Mrs Everything ovat marraskuun parhaat.
Ja muuten olenkin marraskuun hyhmässä.
Vaikka jo hetken luulin että olen selättänyt kaamoksen.




Aila Ruoho: Pyhät, pahat ja pelokkaat. Pelko ja itsetuhoisuus hengellisissä yhteisöissä. Kiinnostava ja sujuvasti kirjoitettu haastattelututkimus hengellisten yhteisöjen aiheuttamasta ahdistuksesta ja peloista. Luin keväällä saman kirjoittajan tekemän haastattelututkimuksen Jehovantodistajista, joten tähän teokseen oli vaivatonta tarttua. Täydensi aiemmin lukemaani Vartiotornin varjossa -kirjaa, teki surulliseksi pelossa elävien ihmisten puolesta. Kirjavinkki lukioilaiseltani, joka oli tehnyt kirjan pohjalta jonkin koulutyön.

 Julian Fellowes: Loiston päivät. Tämä kirja oli tylsä. Mitään muuta en pysty siitä sanomaan. Kehystarinana kuolemaa tekevä kiipijä haluaa löytää omaisuudelleen perijän, aviottoman salaisen lapsensa. Tätä lapsukaista lähtee etsimään hänen kiipimistään edesauttanut hienostoveikkonen. Tarinassa kulkevat rinnan aristokraattien viimeisten loiston päivien muistelut kuusikymmentäluvun loppupuolelta ja tämän päivän rappeutunut todellisuus, jatkuvasti viitataan siihen kamalaan iltaan Portugalissa. Ja tarina oli tylsä. Tylsä. Jos olisin lukenut perinteisenä paperikirjana, olisin ensimmäisen muutaman kymmenen sivun jälkeen kurkistanut loppuratkaisun (tylsä!) ja jättänyt kokonaan lukematta. E-kirjana sinnittelin ensin pitkälle ja sitten olin niin kiukkuinen ja turhautunut että luin loppuun asti. Harmittelin jokikistä käyttämääni lukuminuuttia, joita en saa takaisin. Jos haluat lukea vastaavanlaisen tarinan viimeisistä loiston vuosista, ota mieluummin vaikka Whartonin Viattomuuden aika. Tai katso se leffana; älä käytä aikaasi tähän. E-kirja.

 Pete Souza: Shade. Yhdysvaltain entisen presidentin, Obaman hovikuvaajan vahva kannanotto nykyhallintoa vastaan. Seuraan Souzan instatiliä (olen seurannut jo Obaman kaudella) ja nautin hänen kuvakielestään valtavasti: se on oivaltavaa, lämmintä ja syvän inhimillistä. Kirjassaan Souza asettaa rinnakkain nykyisen presidentin yliaktiivisen twitter-tilin ja Obaman kauden vastaavia tapahtumia: talousneuvotteluista halloweenin viettoon Valkoisessa talossa, valtiollisista tapaamisista puolison syntymäpäiviin. Kirja on upea, itkettävä, raivostuttava ja äärettömän monitahoinen. Poimimalla oikeanlaisen inhimillisen lämpimän kuvan menneeltä hallintokaudelta ja asettamalla sen rinnakkain todellisen punaniskatwiitin kanssa, nousevat esiin hallinnon vahvat kontrastit, inhimillisyydestä lähes mielipuoliseen diktatuuria hipovaan nykyhallintoon. Taitelijan vapaudella Souza on avoimen asenteellinen ja lähdekritiikitönkin. Twitter-luonteensa vuoksi kirja oli paikoin työläs luettava: politiikan sanasto on vierasta, osa tapahtumista joihin viitataan on minulta unohtunut eikä lyhyt konteksti anna juurikaan tukea lukemiselle. Jos et saa kirjaa käsiisi, ota ainakin Souzan instatili seurantaan. Kirjavinkin sain ystävältä, ei tullut omaan pieneen mieleenkään etsiä sitä kirjastosta. Löytyi kuitenkin. Myös teini innostui selaamaan kirjaa.

Päivi Laitinen: Reissunaisia. Kymmenen oman aikansa seikkailijaa; naista jotka ovat rikkoneet rajoja matkustamalla epätavallisesti, erikoisesti, epänaisellisesti omana aikanaan. Osa seikkailijoista on samoja kuin Kankimäen Yönaisissa, ja olinkin ennakkoon vähän asenteellinen - miksi kirjoittaa uudestaan hyvä tarina. Ennakkoasenteeni oli väärä: oli mukava törmätä tuttuihin reissunaisiin (hei! mun kaveri!), lukea tarina vähän eri tavalla ja perusteellisemmin kerrottuna, eri näkökulmasta. Kiehtovaa oli lukea suomalaisesta reissunaisesta, Helinä Rautavaarasta ja toisaalta Suomessa seikkailleesta Ethel Tweediesta. Lämmin suositus tälle matkakirjalle, sopii kaukokaipuun hoivaamiseen ja seikkailunnälkään. Olisikohan suositus löytynyt kirjamessuilta?

 Rose-Marie Peake, Outi Santavuori: Entiset heterot. Kuinka löysin itseni sateenkaaren alta. Kirja sukupuoli-identiteetin löytymisestä aikuisiällä, tilanteessa, jossa on jo vuosia elänyt "niin kuin kuuluu". Todella kiehtovaa, kiinnostavaa ja silmiä avaavaa pohdintaa identiteetistä, sukupuoli-identiteetistä, odotuksista ja oletuksista: jäin moneen kertaan pohtimaan, mistä oikein tietää olevansa sitä mitä on - jos vasta aikuisiällä voikin herätä siihen tosiasiaan että onkin jotain aivan muuta. Kirja perustui kokonaan henkilöiden omakohtaisiin kokemuksiin: ikäänkuin kymmenkuntaan elämäntarinaan teemoittain jaoteltuna. E-kirja, löytyi kun etsin jotain e-luettavaa bussiin.

Maija Kajanto: Mittoja ja tilaustöitä. Uutta kotimaista chicklitiä. Mainostoimiston projektipäällikkö Titta taiteilee työuupumuksen ja totaalisen loppuunpalamisen rajapinnoilla: työ vie naista, elämästä puuttuu ilo ja oma aika. Rakkaan Taatan torppa jää tyhjilleen ja vesivahingon kouriin, Titta päättää projektipäälliköidä myös torpan remontin. Vahvasti ennimustosmainen (kehu!) maaseuturomanttinen kirja nykypäivän hektisen työelämän vaatimuksista ja ihmisen tarpeesta raivata olemisen tilaa itselleen. 

Jennifer Weiner: Mrs Everything. Weiner on loistava chicklit-kirjailija, jonka teoksissa on aina vahva, usein kantaaotttava pohjavire. Tässä kirjassa kerrotaan siskosten Jon ja Bethien tarina, -50-luvulta tähän päivään, kirjan ytimessä on naisena olemisen vaikeus. Kirjassa liikutaan tasa-arvon, seksuaalisuuden, parisuhteen teemoissa, ja päädytään sivuamaan metoo-kohua. Weinerin kirjoissa myös amerikanjuutalaisuus on aina keskeisessä roolissa, maailmaa tarkastellaan nimenomaan yhdysvaltalaisjuutalaisen kulttuurin kautta. Pohdin heti kirjan alkusivuilta, miten tietoinen on päähenkilöiden nimivalinta: pyrittiinkö lukijaa ohjaamaan Jon ja Bethien nimien kautta muistelemaan myös Pikkunaisia: hahmot muistuttavat kirjan alussa hyvin paljon Pikkunaisten nimikaimojaan: kömpelö, poikamainen tumma kirjailija-Jo ja äidinkulta herkkä Bethie. Tarinan mittaan hahmot kasvavat, elävät, muuttuvat ja toteuttavat naisena olemistaan aikanasa peilaten. Hetkittäin tuli tunne, että tarinaan on tungettu melkein liikaakin naiseuden kipupisteitä. Toivottavasti kirja suomennetaan! E-kirja alkuperäiskielellä. Löytyi kun etsin nimenomaan, onko kirjailijalta tullut mitään uutta.

Candace Bushnell: Onko vielä sinkkuelämää? Pieniä kolumneja, muisteluksia ja näkökulmia siihen, millaista on elää sinkkuelämää aikuisena, viiden- ja kuudenkympin vanhemmalla puolella. Todentuntuinen, hauska, elämänmakuinen kirja. Mukavaa iltalukemista. Häpeä tunnustaa: en ole koskaan jaksanut lukea (saati katsoa) Sinkkuelämää. Pitäisiköhän - sitä pohdin tämän kirjan perusteella.

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
keittokirja
tietokirjakaunokirjallisuus (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

Koko vuoden luetut löytyvät täältä

sekalaista alkuviikkoon

Marraskuu on jo loppusuoralla. 

Nautin siitä ajatuksesta, että tämä viikko on kokonainen, sitten tulee vajaa viikko ja pitkä viikonloppu, sen jälkeen kokonainen viikko, mutta hauska viikonloppu ja sitten ollaankin jo juhlan äärellä.

Tuntuu huomattavan siedettävältä ja kevyeltä.

Melkein saattaisin selvitä marraskuun synkkyyksistä ilman vakavampia vaurioita. Paitsi uimassa en ole jaksanut käydä. Ensin oli liian työläs viikko, etten ehtinyt ja nyt on aina vain nuha. 

Se kehvelin nuha meni kertaalleen pois ja nyt tuntuu tulevan taas takaisin.

Jaakko-tonttu lähetti nuorisolle viestin.
Idea on kähvelletty @suvisadetta :n instasta

Mietin, pitäisikö olla joulukalenteri. Kysyin kotona asuvilta nuorilta, että pitäisikö Jaakko-tontun tehdä vielä yksi comeback. (meillä kävi ennen Jaakko-tonttu, joka toi lapsille hauskoja tonttutehtäviä. sittemmin Jaakko jäi eläkkeelle.)

Ne kyllä haluaisivat joulukalenterit. 

Varsinkin kun me mehustelimme sunnuntaikahveilla parhailla lapsuusmuistojoulukalentereilla. Minulla oli Smurffi kuva-ja-tarrakalenteri ja Lehtorilla samanlainen mutta Aku Ankka. 

Toinen teineistä haluaisi veikkauksen kalenterin ja toinen smurffitarra-ja-kuvakalenterin tai vastaavan.

Sitten pohdimme, että mitä eroa on adventtikalenterilla ja joulukalenterilla ja Lehtori väitti että ennen ei ollut semmoisia jotka päättyvät oikeaan jouluun (eivätkä aattoon). (minun mielestäni oli, Lehtori vain on myöhäisherännäinen, ja on katsonut jotain suklaakalentereita vain)

Ajaduimme semanttiseen väittelyyn siitä, mitä tarkoittaa adventtikalenteri ja mitä joulukalenteri. 

Että millä nimellä kutsutaan semmoista missä on luukut 1-24 ja millä nimellä sitä mikä alkaa ekasta adventista ja päättyy seimikuvaelmaan luukussa 25. 

Ja entäs mahdolliset välivariantit? Minusta se uskonnollisempi on adventti- kun taas Lehtorista ei mikään ole adventti-

Teini perui smurffikalenterin ja sanoi että haluaa semmoisen missä on kimalletta ja pyhä perhe luukussa 24. 

Lehtori sai kahvit väärään kurkkuun ja aloitti palopuheen että joulu on vasta 25.

Teini sanoi että 25 on pyjama-vetelehtimis-loma.

Rakentavaa keskustelua silleesti.

Minulla ei ollut mielipidettä. Paitsi siitä, että pitää olla kimalletta kalenterissa.

Teini perui kimallekalenterin ja syyllisti minua siitä että on saanut vain tyhmiä kalenteita. Minä sanoin että ei ole minun vikani, vaan niiden jotka ovat aina sen hänelle antaneet, kun minä en ole koskaan antanut heille mitään kalenteria, paitsi jaakkotontun.

Teini sanoi että haluaakin semmoisen mistä tulee krääsää.

Keskustelun taso pysyi aina vain rakentavana.

 

joulupuu on rakennettu.(tai melkein)
ja koska äiti ja isä lukevat tätä ja ne sanovat mielessään että
joulupuu on aaletnaukkaa, niin se on.
en tiedä mitä se tarkoittaa
silleesti olen kuulemma laulanut vuonna nolla

Minua alkoi yhtenä iltana kovasti huvittaa, kun istuimme kumpikin omassa sohvannurkassamme lukemassa:

hers and his

Voisi luulla, että ihan friikkejä olemme.
Mutta emme vaan normaaleita. 

Tai ainakin kohtalaisen.

Illalla onnittelin itseäni, että on viisaampaa lukea tietokirjoja, kun niistä ei tule painajaisunia, niin kuin dekkareista usein tulee.

Sitten tuossa minun kirjassani oli luku hengellisistä painajaisunista.

Sain yöllä hengellisen painajaisen.

En enää muista mitä siinä oli, mutta kauhusta huolimatta minua huvitti että jopas on kun ei voi enää mitään kirjaa ihminen lukea ilman painajaisia.

Varmasti jos kasviskeittokirjaa lukisin, näkisin unta jostain pohjattomasta kukkakaalipirtelöstä jonka syövereihin joutuisin että slurps.

Missä tunnelmissa viikonloppuun

Taannoinen postaukseni suunnitelmallisesta viikonlopusta herätti ihmetystä: miten voikaan ihminen olla niin suunnitelmallinen, että tekee viikonlopuksikin pläänin.
En ole aina ihan niin suunnitelmallinen, että paperille asti kirjaisin vapaapäiväsuunnittelmiani.
Mutta jotain tekemistä minulla on pakko olla.
Jokin runko ja ranka päiville.

Jos minulla ei ole mitään suunnitelmaa tiedossani - tai vielä pahempaa, jos meinataan viettää pyjamapäivä - olen ennen aamukymmentä kuin liian pieneen häkkiin teljetty neuroottinen tiikeri ja puoleen päivään mennessä olen purrut jotakuta nilkkaan, vähintään. (yksi talvi oli väsymysskaalalla niin paha että ilmoitin meidän viettävän koko perheenä joulupäivän ajan mitääntekemätöntä pyjamapäivää. jaksoin kolmeen asti, sitten ratkesin ja lähdin kävelylle.)

Minut saa hyppimään seinille rakkaan puolisoni tapa pitkin viikonloppua heitellä voisvaix -ehdotuksia, (esim. punttisali /visiitti mammalle /käynti kirjastossa/ kahville kavereiden kanssa; näistä se lopulta päätyy toteuttamaan shakkiturnauksen tietokoneella "hys en pysty puhumaan, mulla on pikapeli kesken")
joita sillä ei ole aikomustakaan toteuttaa - ja minä en kaikkien näiden aviovuosien jälkeenkään ole oppinut, että voisvaix ei ikinä toteudu ja sitten odottelen että mennäänkö kahville, mammalle vai kirjastoon, grr.

Mutta, hyvät ystävät, helpottaakseni suunnittelemattomuudesta kärsiviä kanssatovereitani ja muita mahdollisia voisvaixin uhreja, sekä ilahduttaakseni suunnittelukokeiluhaluisia sieluja, voit tästä ladata oman suunnitelmarunkosi lähes täydelliseen viikonloppuun (tai valinnaiseen vapaajaksoon)

Täytä omilla vastauksillasi, ja nauti vapaapäivistä!


Viikonloppuherkku?
Ennen meillä oli tapana ostaa perjantai-illalle hyvät salaatit ja katsella jotain suosikkiohjelmaa telkkarista. Nyt on salaatintoimittajan perjantaivalikoima muuttunut, suosikkisalaattia ei myydä enää perjantaisin.
Herkuttelen manteleilla ja banaanilastuilla, ainakin.
Ja voisin käydä hakemassa voisarvia aamupalalle.

Viikonloppujuoma?
Perjantai-iltaan kuuluu viini- tai olutlasillinen. Jääkaapissa näytti olevan kelpo oluet odottamassa.
Lauantaiaamuna ihana kuuma kahvi, ehdottomasti!
Tänä viikonloppuna vaikuttaisi kuluvan myös sitruunamehua, on flunssa tai muu rutto iskemässä.

Välttämätön kotipuhde, joka on tehtävä?
Sieluntilani näkyy aina keittiön työtasojen kunnosta. Kun olen hyvällä mielellä, keittiön tasot ovat siistit. Mitä surkeammaksi mielialani vajuu, sitä kaoottisemmaksi tasot muuttuvat.
Pitää siis yrittää olla hetken verran hyvällä mielellä ja ruokota työtasot kuntoon.
Merkillistä on se, että jos vaikka lauantaina järjestelen tasot kuntoon ja sunnuntaina alkaa ottaa elämä päähän, ryömivät kaikki tavarat äkkiä kaapeista takaisin tasoille.
Ihan minuutissa voi tapahtua se.
En ymmärrä.

Perinteinen perjantaijuttu?
Meillä se on sauna. Perinteisesti toimivassa, vanhassa kerrostaloyhtiössä on vielä saunavuorot. Meidän vuoromme on perjantai-iltana. Siitä alkaa viikonloppu.
Yritän jallittaa nuorison hoitamaan imuroinnin ja vessanpesun.

Leppoisa lauantaipuuha?
Kepukkakuuset! Nyt rupean askaroimaan kepukkakuusten kanssa.
Ja sitten pitää lukea yksi e-kirja loppuun, kun siitä päättyy kohta laina-aika.

Sympaattinen sunnuntaipuhde?
Olisikohan aika ripustella kausivaloja? Lehtori, joka yleensä on hyvin puritaani ennen adventtia tapahtuvaan kausikoristeluun, kysyi jo, milloin aion laittaa parvekkeelle jotain valoa ja millaista?
Tulkitsen tämän verhotuksi kehoitukseksi tehdä asialle jotain.
voisvaix.

Viikonlopun telkkariohjelma?
Amazing Race.
Se on ainoa telkkariohjelma jota ihan seuraamalla seuraan.

Jotain uutta ja yllättävää?
Tämä viikonloppu näyttäisi menevän nuhan /flunssan seurassa. Se on sillä tavalla uutta ja yllättävää, että en ole koko syksynä vielä sairastellut.
Tosin olisin mieluummin kokematta tätä uutta ja yllättävää juttua.

Isoveli kysyi, olenko kuunnellut Värttinän LOTR-musikaalia. En edes muistanut sellaista juttua. Voisin kuunnella.

Ja kissan kynnet pitäisi leikata.
voisvaix.

kulttuuripläjäyksiä

Meillä kävi jotenkin niin, että puolivahingossa aloitimme kaamoksenkarkoituskulttuuriohjelman. (no ihan varmasti on sellainen sana!)

Mennyt viikonloppu oli todellinen kulttuurin superviikonloppu, aloitimme jo torstaina.

Kulttuuripläjäys 1: olutkulttuuria /Uusi Apteekki

Lehtorin kanssa.

Lasissa hollantilainen stout.

Ajatukset työviikossa.

Salakuuntelin naapuripöydän ekatreffiläisiä. Tai saattoivat ne olla sen parin toiset tai kolmannetkin treffit jo.

Meidän treffit olivat suunnilleen skviljoonannet. 

Puhuimme ainakin Isosiskon yo-kirjoituksista, futiksesta ja työstä.

Kulttuuripläjäys 2: Turun kaupunginteatteri /Rednose Company - Don Quijote.

Lehtorin kanssa, heti olutkulttuurin jälkeen.

Ekan puoliajan jäljiltä olin vähän hämmentynyt. Oli tunne, ettei esitys ihan noussut siivilleen. Välillä oli mahtavia nousuja ja oivalluksia, ja sitten läts.
Ystäväpariskunta oli ollut eturivissä, olivat aivan liekeissä.

Minä mietin, että onko meillä väärä istumapaikka.

Toinen puoliaika...<3!

Esityksen jälkeen olo oli ylevöitynyt - kuten hyvän kulttuuripläjäytyksen jälkeen aina on.
Imagine jäi soimaan ajatuksiin.

Kulttuuripläjäys 3: Turun Filharmoninen orkesteri /Open Orchestra
Isosiskon ja ystävän kanssa.
Piti olla Lehtorin kanssa, mutta tuli kaikenlaisia mutkia matkaan.

Kertakaikkisen upea konserttikokemus!
Open orchestra on konsepti, jossa orkesteri hajautetaan riittävään avaraan tilaan, jotta yleisö pääsee liikkumaan orkesterin joukossa.

Ensimmäisellä puoliajalla minä olin istumavuorossa, toisella puoliajalla olin vaeltelija.

Muusikot oli sijoitettu ympäri salia soitinryhmittäin, yleisö pääsi seuraamaan muusikoiden työntekoa ja näkemään ja kuulemaan aivan läheltä orkesterin soinnin.

Aloitin alttoviuluista ja kontrabassoista, sitten parkkeerasin itseni patarummun lähettyville: päätä kääntelemällä musiikki kuulosti aivan erilaiselta. Välillä soivat viulut, välillä jyskäsivät rummut.

Musiikin keskellä oleminen oli todellinen elämys!
Kuvittele itsesi Darth Waderin teeman keskelle, sillä tavalla että patarumpu päjähtää ohimon tuntumassa.
Musiikin täytyy ryskätä kunnolla: kun kaikkialla soi niin että sielussa resonoi, ei ole mitään parempaa.

Lopussa menimme tekemään aaltoja suosikkiviulistille.

Kulttuuripläjäys 4: futiskulttuuria salaa taskun pohjalla konsertin aikana.
Ihan salaa ja itsekseni vain.
Konsertin ekalla puolikkaalla ilmeisesti myös joku lyömäsoittaja seurasi salaa taskuaan, koska ekaa maalia tuuletettiin.
Ja aplodien aikana minä kävin kuiskimassa tilannetta siskon kollegoille.

Kulttuuripläjäys 5: askartelukulttuuria feat Elma ja Arppu.

Kissojen avusta huolimatta sain askaroitua ovikoristeita.

En kuumaliimannut yhtään kissaa mihinkään.

 Tosin suunnitelmat ja todellisuus eivät aivan kohdanneet.

 Olen sitä mieltä, että toteutus on parempi kuin suunnitelma.
Mutta veikkaan että oluiden reseptit, näytelmien käsikirjoitukset ja orkesterin partituurit ovat samalla tavalla viitteellisiä kuin minun askartelusuunnitelmanikin.
Todellisuus on aina hienompaa, todempaa ja koskettavampaa kuin se suunnitelma, mitä paperille on työstetty.


Kulttuuripläjäys 6: Turun Taidemuseo /Emil Nolde

Käymme suunnilleen kuukauden-parin välein yhden ystäväpariskunnan kanssa jossain museossa ja kahvilla.

Emil Nolden laaja ja monipuolinen tuotanto ihmetytti, ihastutti ja toi hyvää mieltä suhumuiseen sunnuntaihin. Olimme kaikki sitä mieltä, että tämän näyttelyn voisi hyvin käydä katsomassa uudelleen ja vaikka opastettunakin.

 Lasketaanko myös kahvilakulttuuri?

Kulttuuripläjäys 7: kahvilla ystävien kanssa /Taidemuseon Café Victor

Pohdimme, miksi sekä Neuvostoliitossa että natsi-Saksassa yleinen kulttuuri-ilmapiiri suhtautui tuomitsevasti modernismiin ja ekspressionismiin.
Minä mietin Anna Ahmatovaa niin paljon, että sain yöllä painajaisia.
Päätimme seuraavaksi harjoittaa ruokakulttuuria ja mennä syömään yhdessä.

Ja maanantaiaamuna harjoitin vielä vähän ruumiinkulttuuria kävelemällä jokirannan vartta töihin Teatterisillan kautta.

Nyt alkavalla viikolla Semmarit 30v - World Tour

Sinne Isoveljen ja Isosiskon kanssa. 

Lupasin viedä nuoret syömään ennen keikkaa.

*

Mikä on sinun hyvä kulttuuripläjäyksesi tältä syksyltä?

sekalaista keskiviikkoillan ratoksi

olin ajatellut mennä uimaan, mutta en jotenkaan saanut lähdetyksi.
Mietin, mikä oikein haraa vastaan.

Kehitin kaikenlaista pientä kotinäperreltävää, joka muka esti lähtemisen.
Sitten tajusin.

Parina viime viikkona hallilla on juuri suunnittelemaani aikaan ollut sellainen muutaman nuoren naisen puhelias porukka.
Viimeksi niiden äänet sinkoilivat pesuhuoneessa niin että silmissäni salamoi. (mekastuksen lisäksi niillä on tapana jäädä porukalla vetämään henkeä altaan päädyssä intervallien välillä, sekin on vähän ärsyttävää. Mutta pahempaa on se kailotus)

Joku aika sitten bussissa joku pikkutenava sai arkisen pikkutenavaraivarin.
Se osui päähäni kuin miekka, ihan fyysisenä tunteena. Meni kallosta läpi koko matkalta.
En ole aiemmin ollut näin ääniherkkä.

Ja toinen on se, että en meinaa millään kestää ihmisiä elintilassani.
Menee ihan hermo jos kaupassa on maitotiskillä muita ihmisiä.
Varsinkin jos tulevat lähettyville seisoskelemaan.

Pitää vissiin ruveta erakoksi.
Tai ruveta kietomaan itseään kuplamuoviin tai jotain.
Etteivät pääse ärsytykset liian liki.

*

Pohdin aamulla pöydässä ääneen some-brändäämistä ja somebrändikoulutusta - pitkä juttu, eikä julkaisukelpoinen, koska se sisältää vaivihkaista vilkuilua, lievää stalkkaamista ja suoranaista ihmisten olanylikurkkimista ja muuta sentapaista tyylitöntä.

Perheen diginatiivi totesi: höh, miten niin pitää brändätä? Sen kun julkaisee vain. Et jos sun brändi on vaiks urheilija.

Minä yritin selittää jotain hataraa somebrändin tausta-arvoista ja julkaisujen suunnittelemisesta ja kohdentamisesta ja mitä sitä kaikkea nyt onkaan, blogi-. vlogi- ja sometuotemuotoilua.

olen brändännyt itseni

Teini siihen: no ei kai siinä nyt mitään kursseja tarvita. Kyl sä nyt sen tajuat, että jos sä haluat näkyä instassa vaikka urheilijana, niin ei sinne mitään kissavideoita silloin laiteta, sitä urheilua vaan.

Se on niin helppoa kun on diginatiivi.
Minä menin ihan että löts, koska olen ajatellut että tietenkin kaikki kelvolliset vaikuttajat käyvät koulutuksia ja tekevät karttoja ja suunnitelmia.
Ettei vain vahingossa mene kissavideoksi koko touhu.

**

viikon varrelta tähän mennessä

koulutus: oli hyvä. Lupauduin heti siihen vapaaehtoistehtävään, jossa en edes ollut alunperin halunnut toimia.

seminaari: oli hyvä. Sain pointsit kahdesta uudesta käsitteestä, jotka kehittelin ihan itse omasta päästä. Toinen niistä on seminaarikateus. Se on se, kun on kongressitilassa, ja kaikkien ovien takana on vielä parempi seminaari kuin oma.

Vielä parempaa oli se, että yksi minun kehitysideani oli päätynyt valtakunnallisen organisaation organisaatiouudistuksen to do -listalle.
Valitettavasti siinä ei lukenut perässä että tämän keksi marikanpolut.
Mutta olin silti ihan että jee!
Sillä tavalla salaa itsekseni tietysti vain.

minä olen että jee!