tiistai 21. toukokuuta 2019

Terapeuttista hoitoa: kahvi-kirja-kännykkä

Satuinpa tässä päivänä muutamana käymään terveyskeskuksessa. Tarkoituksenani oli ihan vain tarkistuttaa peruskremppojeni nykytila.
Omalääkärini on pikkuisen pelottava ja aavistuksenomaisesti neuvostoupseeria muistuttava hahmo, joka kätteli sotilaallisesti ryhdikkäästi. Olin vähän kääk ja kauh ja aloin muistella, mitä kaikkea minun pitikään oikein hoitaa (pää-olkapäät-polvet-varpaat?) vai olenko kumminkin ihan täysin terve.

Omalääkäri istui pöytänsä taakse, katsoi silmiin ja kysyi mjitä kjuuluu?
Aloin itkeä. 

Seuraavaksi istuin aulassa kädessäni pjarempi njyt kjaksi vjiikkoa kjuin kjohta koko vjuosi -lappu verstaalle vietäväksi. 

Vaikka olen aina ihan grr kun joudun menemään omalle lääkärille, niin ihan jokikinen kerta olen saanut aivan loistavaa apua sekalaisiin vaivoihini. 
Olen niin tyytyväinen että kun yritin varata aikaa yhteen toimenpiteeseen, pyysin tarkistamaan että juuri minun omalääkärini on minun oma lääkärini.
On.
Olin huojentunut.

Luonnollisesti tunnen nyt olevani valepotilas ja valetautinen.

Ensimmäisenä toipilaspäivänäni:

Pakkasin kahvit, kirjan, kännykän ja uimavarusteet.



Pyöräilin jokivarteen juomaan aamukahvit. Luin kirjaa, kuuntelin lintuja ja tajusin kuinka vaikeaa minun on keskittyä edes hetkeksi. Edes kymmeneksi minuutiksi.

Pyöräilin isolle hallille uimaan. 
Ilahduin kun näin tutun uinninvalvojan.
Uimiseenkin oli vähän työlästä keskittyä.



Kotona kokkasin fetapastaa.
Söin sitä.
Otin päivänokoset.

Pakkasin uudestaan ystäväni kolme koota: kännykän, kirjan ja kahvin ja lähdin uudestaan pyöräilemään.




Istuin puistossa lukemassa ja katselemassa lintuja ja oravia.



Hetken kuulosti siltä että tulee ukkonen. 


Ajattelin että juon kahvia, luen, pyöräilen ja uin. 
Kaikki seuraavat monta päivää.



perjantai 17. toukokuuta 2019

intohimoishurahduskaipuu

Semmoista olen aika paljon viime päivinä pohtinut, että tarvitsisin intohimon tai hurahduksen.
Sellaisen intohimoishurahduksen, missä olisi yhteisö ja uusia ihmisiä joiden kanssa olla, ja jotka olisivat merkityksellisiä (semmoisia jotka haluaisivat järjestää minulle hienot hautajaiset esim., ei kumminkaan vihamiehiä, jotka siksi haluaisivat ne hautajaistoimet)

Mitä ihmettä voisi olla keksiäkäistyvän naishenkilön yhteisöllistyylinen intohimoishurahdus?

En tykkää ryhmäliikunnasta, että ei sitä mielellään. Vaikka on minulla muutamia rouvia joita uimahallilla tervehdin ja joskus vähän jumpahdamme vesijumppahärpäkkeen tahdissa yhdessä. Hetken ajattelin kyllä että menisin syksyllä johonkin kuivan maan liikuntaryhmään ihan vain siedätyksen vuoksi, mutta onneksi on kesä välissä.
Ei pidä liian kepein perustein liikuntaryhmiin mennä.

Lukeminen on vähän yksinäistä ja yksityistä puuhaa, varsinkin kun luen enimmäkseen chicklitiä tai muuta epäkorkeakulttuurista. Kyllä oli paha paikka kun kerran Lehtorin kollega kutsui meidät kylään ja sen kollegan puoliso on minun entinen kirjallisuustieteenopeni.
Ei ollut pienellä ihmisellä helppoa olla tentattavana, kun oli lehtoreita joka puolella ja sitten minä ja viimeksi lukemani kirja ei ollut mikään finlandia- tai noobeliehdokas vaan ihan tavallinen mikälie heppoisa populaaritekele, minkä nimeä en edes muistanut kun oli niin hermostuttavaa ja sitä paitsi olin juuri tainnut lukea keittokirjan.
Ei vissiin lukupiirikään näillä spekseillä.

Käsitöitä olisi mukava tehdä, mutta vähän on yksinäistä puuhaa lähtökohtaisesti sekin.
Ja kun se lyö kropan jumiin ja kolotuksen joka paikkaan ja kaikkien niiden kohtien viereen.
Tulisiko siihen sitten yhteisö jos menisi johonkin pakanalähetyspiiriin kutomaan sukkia?
En kumminkaan saisi edes resoria yhdessä illassa valmiiksi ja olisinko sitten liian nuori kuitenkin siihen touhuun?
Sukkahommassa on sekin huonompi puoli että pitää tehdä myös toinen.
Voivat pakanamaissakin ottaa nokkiinsa jos vain parittomia lähettelee.

Polkupyöräkerholle ja kissakerholle maksan jäsenmaksua, mutta en halua oikeastaan kuulua kumpaankaan kerhoon kun ainakin feissipuukissa ovat molemmat jonkinmoiseen ääriajatteluun taipuvaisia. Kissakerhossa on erilaisia ruoka-, harjaus- ja kasvattajuuskoulukuntia ja polkupyöräkerhossa taipumusta rutkuttaa huonosti järjestetyistä kiertoteistä jokirantamarkkinoiden aikaan.
Kuvakerho lopetti ja sekin kokoontui vain netissä.

Tänä keväänä olen kehittänyt pienen intohimoishurahduksen mantelivoihin (se on parempaa kuin maapähkinävoi!) mutta en oikein usko sen hurahduksen yhteisölliseen voimaan. Toistaiseksi en ole tavannut ketään toista, jonka mielestä mantelivoi maustamattoman jogurtin joukossa on hyvä juttu.
Mutta jos olisi muita, niin  tulisivatko kaikki Suomen mantelivoihurahtaneet pitämään minulle koskettavia hautajaispuheita?
Ja haluanko kuulua semmoiseen yhteisöön?
Vähän epäilen sellaisen yhteisön perspektiivin jatkuvuutta.

Että ihan selvästi olisi tilausta jollekin syvällisemmälle yhteisölliselle hurahdukselle.
Yksi nuorista suunnitteli jotain roolipelijuttua kavereidensa kanssa ja minä kysyin että olisiko siinä ihmiselle sopivanlaatuinen hurahdus ja jos menisin johonkin paikalliseen peli-iltaan noviisina niin ottaisivatko minut mukaan.






sunnuntai 12. toukokuuta 2019

En oikein tiedä mitä ajattelisin äitienpäivästä

Tavallaan joo ja tavallaan ei.

Jotenkin en oikein jaksaisi mitään megalomaanista juhlimista, kun meillä ja välittömällä lähiperheellä on tässä kevätkaudella aihetta juhlaan ihan viikottain lähes kahden kuukauden ajan

Ajattelen aina, etten vietä mitään ja menen ihan itsekseni vain moikkaamaan omaa äitiä.
Joka kerta ajaudumme sekavaan minuuttiaikataulutettuun kurimukseen.

Niin kuin nyt tänä vuonna, jolloin kaikilla keskenkasvuisilla piti olla jotain omaa menoa ja meidän ei pitänyt viettää missään mitään, ei pitänyt leipoa mitään eikä ostaa mitään lahjoja kenellekään ja kaikkea sentapaista.

No ihan ensin. 
Oma äiti kutsuu äitienpäiväkaffelle.
Selväpä se.
Minä tulen ja juodaan kaffet. Ja sisko tulee myös.
Nuoria tulee tai ei tule. Kun ei tiedä, niin ei tiedä.

Sitten käy ilmi, että Lehtorin mamma on värkännyt leipomuksia aivan hiki hatussa. 
Siis myös sinne, ja jollain kokoonpanolla. Kukka kainalossa.
Nuoria tulee tai ei tule, kun ei tiedä niin ei tiedä.

Jos mennään mammalle, tuntuisi epäreilulta jättää anoppi väliin.
Siis myös sinne ja jollain kokoonpanolla. Kukka kainalossa.
Nuorita tulee tai ei tule, kun ei tiedä niin ei tiedä.

Nuorisolla ei sitten ollutkaan kenelläkään mitään, eli alkaa logistiikkaprosessi: missä järjestyksessä, mihin aikaan, millä kulkuneuvolla ja ketkä kaikki. Yksi haluaa aina kävellä, toinen mennä bussilla ja kolmas pyörällä. Yksi käy ennen jossain ja toinen jälkeen, se nyt on selvä.

Sitten siskon mielestä pitää tietysti viedä oman äidin luo jotain syötävää.


Kyllä en leivo mitään, eli tein juustokolmioita. 
Niistä ei edes tullut kovin hyviä.
Miten voi ihminen epäonnistua kahden eri komponentin yhdistämisessä näin totaalisesti?
Käsittämätöntä.

No jos juhlitaan, pitää tietysti olla joku lahjus.

Mikäpä sen somempaa kuin itse omin pikkukätösin ryhtyä askartelupuuhaan - kaikki äidithän tietysti liikuttuvat oman lapsen askarteluista. Varsinkin, jos ne tehdään strumpparelleista (oivallisen sanan keksi siskoni, hän on hyvä keksimään sanoja) ja vessapaperihylsyistä, noista askartelun klassikoista.

strumpparellit

Koska en koskaan saa ideoita ajoissa tai jos saankin, en ainakaan toteuta niitä ajoissa, ja jokatapauksessa kaikenlainen etukäteissuunnittelutyöni on lähinnä viitteellistä, kävi tietysti niin, että ryhdyin strumpparelli-vessapaperihylsyaskarteluun sen sijaan, että olisin juonut leppoisasti äitienpäiväaamun aamukahvia ja lukenut kirjaa.



Ja siinä missä todellisilla blogipersoonilla on kaikenmoisia hienoja askarteluvälineitä ja työpöytä ja muuta, niin minähän askaroin siinä samalla kun yritän olla leipomatta ja samalla kun yritän lukea ja juoda aamukahvia.
(kyllä pystyy tekemään kaikkia yhtäaikaa. ja vielä rapsuttamaan kissaa ja keskustelemaan salakirjoituksista ja jotain ehkä vielä)


Luovuuden voimat jyllersivät minussa ja sain aikaan strumpparelli-vessapaperihylsy-kukkakimpun neulootikolle.


Jäin jumiin askartelumoodiin ja askartelin samaan syssyyn aamiaispöydän jämäruuista syötävän rannekorun.
Vähänkö on hieno.

Nuorimmainen kysyi, että lähdenkö sen kanssa perinteiselle äitienpäiväkiipeilylle, kun äidit pääsevät ilmaiseksi kiipeämään, ja että E:n äiti (makee tyyppi muuten) on tulossa myös.
No tietenkään en halunnut hävitä kiipeilyäitimakeuskisoissa E:n äidille, koska varmasti olen ihan yhtä viilee (no en ole!) joten lupauduin lähtemään.


Piti lastata kyytiin vaatteet ja vaihtovaatteet ja strumpparelliaskartelu ja siskon synttärilahja (kun nekin juhlat olivat minulta vielä rästissä ja juhlimatta) ja ne leipomukset jotka piti viedä sinne äidin luo myös.

No, hallilla sitten kävi ilmi, että ihan olikin hämäystä se ilmatteeksi kiipeäminen. 
Minut oli kutsuttu kiipeämään, koska piti ladata teinin kymppikortti ja ostaa sille uudet kiipeilyhousut.
Olisi kannattanut mennä arkena ja ilman teiniä, olisi maksanut alle 15e. 
Kiipesin kolme släbiä ja kaksi traversea, enkä viitsi laskea hintaa /reitti, koska alkaisi hirvittää.
Eikä E:n äiti tullutkaan.
Ja ystävällisesti vielä muistutti kiipeilyhallin kiva kassapoika, että viime vuonna oli muuten ihan sama juttu. 
Ettei ihminen kerrasta opi, kyllä niin älytettiin vanhaa taas.

Kiipeilyn ansiosta - vaikka tulikin kallis hinta - passasin mamman ja anoppilan. 
Oman äidin luo tulivat loputkin teinit ja Lehtori ja niiden silmät jo ihan pullottivat päästä kaikesta jo syödystä makeasta.
En oikein tiedä, voitinko vai hävisinkö tällä reittivalinnalla.

en edes yrittänyt tätä

Sitten yksi teineistä yritti vielä yllyttää minua ostamaan itselleni äitienpäivälahjaksi aktiivisuusranneketta (eli hänelle kuulokkeita) elektroniikkamyymälästä ja kenkiinkin oli yllättäen ilmestynyt reikä. Siinä kohden kysyin yleisesti ja yhtäläisesti että onko muillakin vielä lisää jotain lahjatoiveita, jotka voisin kätevästi toteuttaa näin äitienpäivän kunniaksi.

Ei kuulemma ollut.
Onneksi elektroniikkamyymäläkin oli kiinni.

Sitten tulimme kotiin ja kun oli istunut silmät makeasta mullollaan sohvannurkkaan pohtimaan tätä kirjoitusta, tuli seuraava päivänsankari kainaloon kyyhöttämään, että mitä leivottais mun synttäreille.


*
Melkein parempi oli lauantaiaamupäivä, kun oltiin kaikki yhdessä kotona ja samassa paikassa ja aika hyvällä tuulella kaikki ja pelattiin yhdessä Sherlockia.

pelimuistiinpanot

Tietysti hävittiin rikoksen ratkaisussa Sherlockille, mutta oli kumminkin mukavaa.



strumpparelli-kukkakimppu



pakollinen kisukevennys:
kissa ei pysty ajattelemaan boksin ulkopuolella

Että semmoinen päivä.
Vähemmästäkin sitä voisi ihminen uhriutua tai traumatisoitua.
Mutta en taida viitsiä kumminkaan, kun on ollut mukava viikonloppu ja juhlat ja kakkua ja tekemistä ja ihmisiä ja lisää kakkua ja naurua.

**






sunnuntai 5. toukokuuta 2019

naiselämänilli

yhdestä en tykkää naiselämässä: PeeÄm ja Äs.

Olen vuosikaudet lääkärisihmisten määräyksestä rajoittanut ponnekkaasti mahdollisten uusien elämien ilmiintymistä kehooni, ja tästä johtuen minulla on vain hyvin häivähdyksenomainen käsitys luonnollisesta syklistäni. Hyvän ystäväni mirenan ansiosta nimittäin naissyklistäni puuttuvat sen näkyvimmät ja ilmeisimmät olomuodot.

Viimeisen vuoden aikana tosin hiljalleen rusinoituva kehoni on alkanut lähettää todella selviä hätämerkkejä. Että josko lisittäisiin vielä viimeisen kerran, vai mitä?

PeeÄmjaÄS aiheuttaa nykyisellään kertakaikkisen järjetöntä ahdistusta. Tunnetaan myös nimellä A+A (ahd/angst.)
Ei liikutusta.
Ei nollasta sataan sekunnissa kiihtyvää irrationaalista raivoa.
Ei siivousmaniaa sille olisi kyllä käyttöä, vink vaan, kuuleeko kroppa.
Ei itkahtelua.
Ei.
Kaikista mahdollisista pikkuoireista, kroppani valitsi massiivisen, läpi kaiken lyövän ahdistuksen.
Pienenä kepeänä sivuoireena toki halu vetäytyä metsään itkemään suunnilleen viikoksi.

Heräsin lauantaiaamuna miten epäreilua, viikonloppuna! siihen että koko sisuskalustoni oli lötkeän booakäärmeen lailla kietoutunut massiivisen ahdistuksen ympärille.
Luonnollisesti minua ahdistivat 1)työ ja 2)kaikki muu; sekä erityisesti 3) nuorten 1-3 elämät; 4) oma elämäni ja 5) kaiken varalta vielä kaikki muu.
Mihin ikinä suuntasin ajatukseni ja yritin elää leppoisassa lauantaisessa mindfullnessissa, törmäsin vain yhteen ahdistuksenaiheeseen lisää.
Lopulta ahdistuin mindfullnessistakin. "koitetaanpas hetkeksi keskittyä hengitykseen, vai mitä ystäväiseni? apua! hyperventilaatio!"

Kun olin tuokion tilittänyt ahistuksiani poloiselle Lehtorille "mua ahistaa ihan kaikki ja sen lisäksi vielä...", tajusin katsoa kalenteriini.
Palasin takaisin aamiaispöytään "jaa, tää onkin tätä".
Sisuksia raateleva A+A (ahd./angst.) kestää hiukan toista vuorokautta, mutta on massiivisuudessaan sellainen, että useamminkin kuin kerran olen ollut jo soittamassa johonkin palvelevaan puhelimeen.

Mikään sisäinen järkipuhe ei auta.
Ei auta Lehtorin leppoisa olemus, ei ulkoinen järkipuhe eikä myötätuntokaan.
Ei lohduta se, että kaikki ahistuksen aiheeni ovat joko turhia, eivät minun käsissäni tai ratkeavat aikanaan - mitä vielä! Keksin lisää, jos vanhat A+A:t eivät riitä.
Olen kertakaikkisessa ahistussolmussa.

Eikä auta mikään hääräilykään.
Menimme pihatalkoisiin Lehtorin mamman luo. Olin ahd.+angst. ja lisäksi täynnä Pyhää Naisraivoa ("kehvatsun suku ja sen mokomat jääräpäiset vanhukset joiden pihoja pitää ruokota ja se joka väittää että haravoimalla tulee onnellisemmaksi on väärässä ja seuranpetturi") 
Olin valmis nakkaamaan haravat, sormukset ja muutaman muun jutun roskalavalle ja marssimaan viipymättä kohti auringolaskua.
Ulkoliikunta ja pihalla häärääminen eivät sanottavasti siis auttaneet.
Haravoidessa ja kottikärryillessä ehtii ihan liikaa ajatella kaikkea.
Sikäli tietysti vähän positiivista, että ahd. hellitti vähän raivon tieltä.

Ei auttanut taikinaterapia. "leipaisenpas tässä poikaselleni myöhästyneen syntymäpäiväkakun" - ei, koska lapsukaisen ajattelu nosti pintaan noin seitsemäntoista häneen liittyvää pääsääntöisesti aiheetonta angstia.
Leipoessakin ehtii ajatella ihan liikaa.

Siivoamista en viitsinyt edes yrittää.
Lopulta menin päiväunille.
En tiedä, auttoiko varsinaisesti sekään, mutta ainakin päivä oli vähän lyhyempi ja A+A:n poistuminen pienen askeleen verran lähempänä.


Mutta rakkaat kanssasiskot ja Leelia-täti, mikä auttaa vai auttaako mikään?
Onko kellään samanmoista?



ps. söin liikaa kaikkea makeaa vaikkei edes tehnyt mieli. tuli vielä kurjempi olo.



torstai 2. toukokuuta 2019

Huhtikuun luetut

Huhtikuun kirjakuukausi oli samanlainen kuin huhtikuu on muutenkin: oikukas.
Hyviä kirjoja, lämpimiä poutasäitä, takatalvia ja epämääräistä ärtymystä herättäviä lukukokemuksia, kevään herämisen ja lukemisen liikutuksia, ja ihan tavallisia hetkiä.
Pääsiäisen ympärillä jouduin urakoimaan tosissani, kun kirjasto odotti omiaan takaisin.

Haluaisin melkein jokaisesta huhtikuun aikana lukemastani kirjasta sanoa vielä enemmän kuin näissä arvioissa.

Jojo Moyesilta tullut uusi suomennos oli pettymys. Teoksena kirja on ilmesesti hänen tuotannossaan vanhemmasta päästä, mikä tietysti osaltaan selittää aiemmasta sadunomaisuudesta poikkeamista ja jonkinlaista vaisuutta.

Blogipersoonien keitto- ja elämäntaito-opukset olivat pettymyksiä nekin, ja aiheuttivat sen suuruusluokan ärtymystä ja ärhentelyä, että muu perhe uhkasi takavarikoida opukset.

Huhtikuun ehdottomat elämykset:

Ilkka Malmbergin Hehtaari. Muistathan takavuosien Hesarista tämän juttusarjan? Lue! Mahtava aikamatka monella tavalla ja tasolla. (muistaako kukaan sen ruisleipä-juttusarjan, kenen kirjoittama se mahtoi olla?)

Mikko Within Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta. Luin ja niiskutin. Loppupuolella erityisesti kun kuvattiin, kuinka Tiina ajeli armeijaan lähtevän poikansa pään puliksi viimeisenä rakkaudentekonaan. Kun olin laskenut kirjan käsistäni, odotti oma poikaseni minulta samaa palvelusta. Piti vetää syvään henkeä ja hokea itselleni enoletaikauskoinen, enoletaikauskoinen.

Lue myös Kirjosieppo ja Kun olen poissa. Sekä Märtha Louisen erityisherkkyyskirja.

Huhtikuun luetut arvioineen:

 Mikko With: Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta. Postuumisti Vasen rintani ja muuta sairasta - blogista koottu, Tiinan puolison Mikon omilla muistoilla täydennetty elämäntarina syövästä, perheestä ja parisuhteesta. Itkin kun en muuta voinut.

Hanna Velling: Kirjosieppo. Annan muutenkin vaikea vauvavuosi katkeaa Maken karuun ilmoitukseen: palaan takaisin entisen vaimoni luo. Uusi koti, josta on yhdessä kirjoitettu pitkä vuokrasopimus, itkuinen lapsi, töissä YT:t...sympaattinen, monenlaisilla tyyleillä leikittelevä kertomus.

Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa. Kirjan alkuasetelma on kiehtova: auto-onnettomuudessa kuollut Ilona jääkin loukkuun kahden maailman väliin, ja palaa tarkkailemaan perheensä elämää rajan takaa. Välitilassa Ilona ihmettelee, miten perhe pärjää, näkee häneltä salattuja asioita, epäilee niitä olevan enemmänkin ja pohtii, mikä elämässä on jäänyt keskeneräiseksi. Kieli on ilmavaa ja herkkää, en uskaltanut pysähtyä vaan luin yhdeltä istumalta loppuun. En olisi pystynyt palaamaan kirjan pariin, jos olisin sen käsistäni laskenut: Ilona on liian samanikäinen, Ilonan elämä samalla tavalla hyvää kuin omani. Tämä unenomainen tarina kosketti ja liikutti, piti lukea vähän huolettomasti etten aivan hajoaisi. E-kirja.

Melanie Choukas-Bradley: Metsäkylpy. Hyvinvointia luonnosta shinrin-yokun avulla. Japanilaisesteettinen mindfulnesskirja metsässä vaeltelusta. Sympaattinen, nopealukuinen pikkukirja siitä, miten hyvää luonnossa oleilu tekee ihmiselle.

Aino Leppäen: Positiivinen yllätys. Omakohtaisiin kokemuksiin perustuva romaani, nimensä mukaisesti positiivinen kertomus teiniraskaudesta, siitä kuinka elämä muuttuu vanhojentanssikeväänä kokonaan ja kokonaisvaltaisesti. Tarina on positiivinen, rehellinen, aito. Muistikuvat omasta ensimmäisestä raskaudesta ja vauvavuodesta nousivat elävinä mieleen, vaikka en teiniäiti ollutkaan. Hyvänmielen kirja.

Hanna Gullichsen: Hanna G kokkaa. Elämäntarina-keittokirja. Vähän räpäleinen kooste elämäntarinaa ja keittokirjaa: oletettavasti ideana ollut, että elämäntarinan mukaiset ruuat ja tarina kulkevat peräkanaa. Tekee hetkittäin lukemisesta vähän sekavaa: loppua kohti kokonaisuus jäsentyy paremmin. Muutama kiinnostava ruokaohje - ne otin muistiin itselleni. 

 Jojo Moyes: Kuinka painovoimaa uhmataan. Sarah treenaa isoisänsä ohjauksessa huipputason hevosurheilua Lontoon laitamien epämääräisellä tallilla. Natasha on menestystä havitteleva lakimies epäonnistuneessa parisuhteessa. Kun Sarahin ja Natashan polut kohtaavat ja molemmat joutuvat ulos normaalista elämästään, alkaa tarina. Kirja ei ollut millään käynnistyä, ja lykkäsin useaan kertaan sen aloittamista. Mutkien kautta vähän deus ex machina -tyyliseen, joskin kovin odotettavaan loppuun. En pidä kirjoista, joissa rakennetaan ja rakennetaan jännitteitä, jotka sitten kuitataan kolmen sivun epilogilla "Puolitoista vuotta myöhemmin - kun kaikki on niin kuin pitääkin". Odotin enemmän. Leppoisa viikonloppukirja kumminkin.

Nina Rousu: Joko ollaan kotona. Kirja kasvamisesta. Rantapummista diplomaattirouvaksi. Sinkusta parisuhteeseen. Lapsettomasta perheelliseksi. Kirja kasvamisesta: missä on paikkani levottomuudessa? Löydänkö kotini etsimällä ja kiertelemällä? Ja miltä tuntuu kun viimein haluaisi asettua, eikä se olekaan itsestään selvästi mahdollista? Ensimmäiset luvut olivat vielä työläitä luettavia, hiljalleen kirjoittajan tarina vei mennessään. Pinnalta lukien tarina kiertolaisuudesta, erilaisista maista ja kulttuureista ja siitä miltä maailma näyttää suomalaisin silmin. Syvemmältä kasvutarina, tarina juurtumisesta ja asettumisesta.

Jenny Belitz-Henriksson: Uuteen nousuun. Löydä energisempi elämä. Olisikohan tämä kirja julkaistu, jos kirjoittaja ei olisi kohtalaisen tunnettu toimittaja-bloggaaja? Kirja on toki sujuvasti kirjoitettu, ja sikäli todella luettava, mutta varsinainen substanssi on melko pitkälti sitä, kuinka Jenny on tehnyt pysyvän (mistä senkin voi tietää ennen kuin kuolee?) elämänmuutoksen, johon "sinäkin pystyt kun minäkin pystyin". Kirjasta puuttuu kokonaan konkretia: kirjoittaja luettelee pitkät pätkät sitä, miten paljon hän liikkuu ("kun lenkki on laitettu kalenteriin, menen lenkille") ja kuinka (helkatta, aina samat jutut kaikilla: punttisali, ultrajuoksu ja jooga - eikö maailmassa ole mitään muita lajeja?), mitä hän syö ja kuinka kiva on nukkua riittävän monta tuntia. Samat ohjeet saan lääkäriltäni: syö paremmin, liiku enemmän ja nuku kunnolla. (miten se tehdään? varsinkin nukkuminen? Ihan kiva, jos homma ratkeaa sillä että menee jo ennen kymmentä nukkumaan, niin minäkin teen, joka ihmeen ilta, enkä siltikään nuku. En ole nukkunut ehjää yötä naismuistiin. vaikka nukunkin  nykyään paremmin kuin pitkiin aikoihin)
En löytänyt tämän kirjan avulla edes häivähdystä energisemmästä elämästä. Jos ihminen on jo pohjimmiltaan liikkuja (liikunnanohjaaja, urheilullinen lapsuus /nuoruus) on elämänmuutoksen tekeminen ihan toista, kuin ihmiselle, jonka mielestä on kivampaa jäsentää latinan lauseita ja lukea chicklitiä. Totta, muutos lähtee itsestä ja omasta painavasta halusta muuttua, mutta jos monen vuoden jälkeenkään terveellinen kasvispainoitteinen syöminen tai useasti viikossa liikkuminen ei ole itselle luonteenomaista ja luontevaa, ei tällaisesta kirjasta ole yhtään apua, pikemminkin nousee (kuten havaittavissa ehkä on?) lievää turhaumaa. Veikkaan että jos minä olisin kirjoittanut tämän kirjan, olisi kustantamosta tullut kohtelias kiitos mutta tässä opuksessa on liikaa minää ja liian vähän yleisesti kiinnostavaa asiaa. (olenpas kitkerä lukija!)  Voisin kyllä kirjoittaa sohvaperunan liikunta-ruoka-uni-nillitysopuksen.


 Saariniemi Minna: Koti kuntoon ilman rahaa tai rakentamista. Kirjan nimen perusteella ajattelin, että kyse olisi sisustus-tuunaus-järkeistysopuksesta. Kyseessä olikin pieni omakustanteinen raivaus-siivousopas. Periaatteessa ihan näppärä pikkuteos, ehkä aavistuksen besserwissermäinen ja toisteinen, paikoin teos olisi hyötynyt (kuten moni muukin omakustanne) toimitustyöstä - jotkut kielivirheet ja rakenteen toisteisuus kävivät vähän häiritsemään. Vinkki kirjaan löytyi jostain seuraamastani blogista.

Katri Syvärinen: Löydä elämän taika - sisäinen matka suorittamisesta iloon. Vaikka tässä(kin) elämäntaito-opuksessa oli semisyvällisiä mietelauseita huoneentaulumaisissa maisemakuvissa, tässä kirjassa oli myös jotain mikä osui ja upposi. En edes pysty määrittelemään, mitä. Joku tai jokin kolkutteli sielua. Pidin ja pohdiskelin. Mielenkiintoista sinänsä: näitä tämäntyyppisiä elämänhallinnan opuksia (irti oravanpyörästä ja väsymyksestä kohti todellista ja täyttä unelmaelämää) tuntuu ilmestyvän aivan pilvin pimein - toiset niistä pysäyttävät, pistävät miettimään ja jopa saavat pieniä liikahduksia aikaan, toiset taas ärsyttävät ja nostavat verenpaineen vaarallisen korkeaksi. Metkaa ja outoa. Tämä oli niitä pohdiskeluttavia ja koskettavia opuksia.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. Tämä kirja ei ravistellut minua sillä tavoin kuin ilmeisesti monia muita lukijoita. Tulin alakuloiseksi, vähän ärtyneeksikin: päähenkilö haikailee entistä poikaystäväänsä, kuppaa rahaa vanhemmiltaan ja ystäviltään, kärsii sour-cream-onion chipsi addiktiosta (K-kaupan dippi!) ja ajautuu sänkyyn kenen tahansa mukavia puhuvan miehen kanssa. Tämän lukemiseen käyttämäni ajan olisi voinut käyttää paremminkin. Liikaa melankoliaa minun makuuni.

 Ilkka Malmberg: Hehtaari. Hesarin toimittaja Ilkka Malmberg osti juttusarjaa varten Suomen halvimman hehtaarin Posiolta. Juttusarjan jutut vuosilta 1997-2012 on koottu yksiin kansiin, välissä Malmbergin täydennyksiä ja kommentaareja maailman tapahtumiin Hehtaari-vuosilta. Tykkäsin aikoinaan tästä juttusarjasta, ja monesta muustakin Malmbergin kirjoittamasta sarjasta. Pieni maapläntti muuttuu vuosi vuodelta merkityksellisemmäksi ja omemmaksi, maailma ympärillä muuttuu, lapset kasvavat, puut Hehtaarilla kasvavat. Löysin kirjan Matti Rämön Napapiiri-retkikirjan kautta. 

 Matti Rämö: Polkupyörällä Napapiirille. Kotimaan ihmeitä ja parisuhdepyöräilyä. Tällä kertaa Matti polkaisee Helsingistä Rovaniemelle tapaamaan joulupukkia. Osan matkasta mukana elämänkumppani Eeva. Rämön polkupyöräseikkailut ovat aina kiehtovia: mikä saa ihmisen liikkumaan pitkiä matkoja pyöräillen ja majoittumaan milloin missäkin hyttysiä kuhisevassa pusikossa? Parhaimpia ovat kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa ja pyörän meditatiivinen liike, paikoin hyydyin lakkautettujen kyläkoulujen ja -kauppojen määrään. 

Sophie Kinsella: I Owe You One. Fixien ja Sebin kohtalot kietoutuvat toisiinsa pienen ja viattoman vaikuttaneen palveluksen kautta - he ovat vuoroin palveluksen velkaa toisilleen. Kinsellan päähenkilöt ovat sympaattisesti vähän hukassa omassa elämässään, kirjat ovat aina hyväntuulisia ja lempeitä ja kommellukset mukavan elokuvamaisia. Eskapismia parhaimmillaan, hyvänmielen kirja! Luin alkuperäiskielellä. 

Prinsessa Märtha Louise, Elisabeth Nordeng: Herkäksi syntynyt. Lempeä kirja erityisherkkyydestä. Omaelämäkerrallinen kahden kertojan kuvaus erityisherkkyydestä ja sen kanssa elämisestä. Tunnistan ja tunnustan itsessäni erityisesti isoissa ihmisjoukoissa kuormittumisen ja muiden ihmisten tunnetilojen vaikutukset. E-kirja.

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
keittokirja
tietokirja
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

tiistai 30. huhtikuuta 2019

vääjäämättömyyksiä

Olen jotenkin sitkeästi pitänyt itseäni kolmen pienen lapsen puolipulleana kotiäitinä.

Pitää vissiin alkaa tarkentaa mielikuvaa itsestään.





Kun on ollut saman työnantajan palveluksessa niin kauan, ettei ikälisiä (kokemuslisiä) ole olemassakaan enää enempää (ts. kukaan ei jaksa tällaista työtä näin pitkään?)...

Kun saa lapsilisää vain yhdestä...

Kun tulee kolmannen kerran kutsu rippileirin vanhempainiltaan...

Kun wilma muistuttaa, että täysi-ikäisen pitää myöntää huoltajalle katseluoikeus...

Kun talouteen tulee neljä kertaa äänioikeusilmoitus...

Kun neuvoo yhdelle kuinka vuokravakuus maksetaan...


...niin voiko enää pitää itseään pienten lasten puolipulleana kotiäitinä?

Ennallaan on korkeintaan puolipulleus.


*

Tajusin viime viikolla, että juhannuksen jälkeen yksi on riparilla, toinen Uudessa Seelannissa ja kolmas omassa kodissaan.



maanantai 22. huhtikuuta 2019

pysyvyyden vaikeudesta

Superajattelija Nelina ehti pääsiäisen pyhinä ajatella minua nopeammin pysyvyyttä.

Yhdestä blogista luin, kuinka vajaan vuoden seukkailun jälkeen ollaan jo pysyvässä parisuhteessa. Tai oikea sana taisi olla vakiintunut.

Yhdestä kirjasta puolestaan luin, kuinka muutaman vuoden takainen pysyvä elämänmuutos on tehnyt kaiken niin paljon paremmaksi.

Hyvät heille.

Vaikka en kyllä ymmärrä, mistä sen tietää pysyväksi ja vakiintuneeksi ennen kuin jälkikäteen?
Kamalan huolettomasti heitetään ilmoille niin suuria sanoja.

*

Mikä tekee elämänmuutoksesta pysyvän ja parisuhteesta vakiintuneen?

Ruokavalio-liikunnallisiin muutoksiin en omalla kohdallani usko hetkeäkään.
Kyllä - yritän parhaan kykyni mukaan käydä polskuttelemassa pari-kolme kertaa viikossa, yritän hyötypyöräillä kesäkaudella ja kävellä, tai uhkarohkeuksissani jopa lenksata ja milloin mitäkin, mutta totisesti en uskalla väittää että olen muuttunut pysyväisluonteisesti sohvaperunasta liikunnalliseksi.
En vaikka satunnaisesti saan omahyväistä itsetyytyväisyyttä ja vielä satunnaisemmin muuten vain hyvää oloa liikkumisestani.

Kyllä - yritän parhaan kykyni mukaan syödä terveellisesti, kasviksellisesti ja ties kuinka oikeaoppisesti ja olen tehnyt sitä sinnikkään päättäväisesti useamman vuoden. Reilut puoli vuosikymmentä ainakin.
Toki olen hyvinvoiva ja satunnaiset visiitit vehnäpullan puolelle kyllä muistuttavat minua juuri minulle sopivien ruokien tärkeydestä, mutta en suurin surminkaan väittäisi tätäkään elämänmuutosta pysyväksi.

Ikään kuin haluaisin säilyttää itselleni oikeuden, luvan, edes hiuksenhienon mahdollisuuden olla sellainen kuin ennen, sellainen kuin oikeasti olen. Liikkumaton namihiiri-epäkasvis-laiskuri.
En välitä karkista, jäätelöstä ja suklaasta, en hirveästi oikeastaan mistään makeasta nykyään, mutta en suurin surminkaan väittäisi olevani pysyvästi muuttunut epänamihiirulaiseksi. 

Tunnen kropassani vähäisenkin liikkumisen väliinjättämisen seuraukset, mutta en silti vahingossakaan olettaisi että olen muuttunut pysyvästi liikkuvammaksi. (enkä todellakaan liikunnalliseksi)

Jos olen ihan rehellinen, niin...
minusta mustikat, omenat, parsakaali, uiminen ja pyöräily ovat aina vain vähän tyhmää tai ällöttävää tai jotain sellaista jota en valitse spontaanisti ja riemusta kiljuen. Minun pitää jatkuvasti vähän pakottaa itseäni. Pakottamalla pakottaa valitsemaan uinti ja pyörä ja paprika ja tomaatti.
Valitsen kyllä, koska vaihtoehdot (tai niiden aiheuttamat seuraukset) ovat vielä surkeampia, mutta en - edes puolen vuosikymmenen tai vielä pidemmän ajanjakson jälkeen - oikeastaan tunne niitä omikseni. En valitse niitä vapaaehtoisesti ja iloisesti.

En hetkeäkään usko, että mihin tahansa tapaan tai makuun voi tottua parissakymmenessä maistamiskerrassa. Tai muutaman kuukauden säännöllisellä toteuttamisella.
Olen laittanut mustikoita aamujogurttiini ainakin kymmenen vuoden ajan, koska ne ovat terveellistä kotimaista superruokaa, mutta en vieläkään pidä niistä. Enkä koskaan ota niitä viikonloppuisin tai lomilla, koska ihmisen elämässä pitää olla myös nautintoja. 
Mustikaton aamujogurtti on nautinto.
Ja päivä sohvannurkassa liikkumatta, kirja, kännykkä ja fläpä käsillä. Se se vasta nautinto onkin. (kunnes illalla sattuu kaikkiin paikkoihin ja niiden viereen)

Kun olin pari viikkoa uimatta ja vesijumppaamatta (epätauti, perhekriizit!) tunsin sen kropassani piinallisen hyvin. 
Mutta ei se silti mitenkään helpottanut uimahallille lähtemistä. Ja vaikka vedessä oli ihanaa, rentouttavaa, lohdullista ja hetken verran täydellisen stressitöntä, niin silti pyristelin kiivaasti pois tilanteesta. 
Koska se en ole minä. En minä nauti liikkumisesta. Enkä terveellisestä syömisestä.

Ja entäs se parisuhde sitten?
Pyykit ovat pyörineet samassa pesukoneessa reilut parikymmentä vuotta. 
Rehellisesti sanottuna, en osaa kuvitella samaa tilaa kanssani jakamaan ketään muuta, ketään toisenlaista tai millään tavalla parempaa tyyppiä kuin Lehtori. Epäilen ettei kukaan muu jaksaisi sietää epäloogisia oikkujan senkään vertaa.

Mutta en siltikään ole ihan varma siitä, olenko pysyvässä ja vakiintuneessa parisuhteessa.

Se kuulostaa jotenkin liian aikuiselta, liian keskiluokkaiselta, liian keski-ikäiseltä.
Mitä sillä väliä, että olemme juuri sitä, aikuisia (tylsiä sellaisia - huomauttavat teinit!), keskiluokkaisia ja keski-ikäisiäkin - vain kultainennoutaja puuttuu. 
Se ei tunnu minulta. Se keskiluokkaisuus, -ikäisyys ja aikuisuus.

Minä vastustan pysyvyyttä ja vakiintuneisuutta.
Sellaisten sanojen huoletonta heittelyä.