kevätjuhlamietteitä

Lähikoulun kevätjuhla.
Ekaluokkalaiset - Pikkusisko eturivissä - lauloivat koulunsa päättäville Lasken matkaan leijan kauneimman. ("anna rauha, varjele meitä"...)
Kuudesluokkalaiset - Isoveli takarivissä - lauloivat kouluun jääville On aika purjeet nostaa.
Voi minun pieniäni.

Isosiskon kaupunkikoulun kevätjuhla on kovaa kamaa: aikuisilta kielletty. Saimme kuitenkin eilen hraH:n kanssa eksklusiivisen näytteen ohjelmistosta, kun Isosisko, kaverinsa ja tämän pikkuveli esittivät kahden huilun ja yhden sellon sovituksena ihanan Smile:n.
Voi minun pieniäni.

*
Olen koko vuoden ollut vähän tyytymätön Isoveljen opettajaan, aiemmin tiukkaotteinen ope on tuntunut vähän vetämättömältä ja tavoittamattomalta koko vuoden. Monessa asiassa hyvin aloitettu työ on heitetty kesken.
Nyt kevätjuhlan päätteeksi hän tuli varta vasten juttelemaan: "Kiitos, on ollut ilo opettaa Isoveljeä"
Minulla löi aivokoneisto aivan tyhjää - miten vastataan että kiitosvain mutta me emme ole olleet yhtään tyytyväisiä ja oletko tosissaan hoitanut hommasi mahdollisimman hyvin? HraH oli onneksi ajan tasalla nopeasti: "kiitos, Isoveli on viihtynyt hyvin" (tottakai se viihtyy, se on istunut tunnit kaiket takapulpetissa kaikessa rauhassa lukemassa!)

Töiden loppuunsaattamattomuus on tosissaan jyrsinyt koko vuoden.

Luokalla oli lukuprojekti: piti lukea yksi kirja (*). (Hevonen joka hukkasi silmälasinsa) (minun mielestäni ei enää kuudesluokkalaisten kirja, mutta menköön nyt!)
Isoveli oli lukenut sen. Ja sen seuraavankin, jota ope hänelle ehdotti. Ja sitä seuraavan (Sofian maailma), mutta yleisen rauhan nimissä Isoveli luki sen uudestaan. Lukemiseen käytettiin joitakin äikäntunteja. Kun Isoveli oli urakoinut lukaissut kirjansa loppuun, ei opella ollut antaa hänelle mitään lisäluettavaa. Poikanen oli omatoimisesti lukenut Uutta testamenttia.
Osa luokan pojista ei missään vaiheessa päässyt sen oman kirjansa loppuun.

Oli viestijuoksutapahtuma, jonne pääsystä oikein kilvoiteltiin koulussa. Suurin sanoin ja pullistellen.
Tapahtumapaikalla kaikki muut juoksijat Isoveljeä lukuunottamatta kieltäytyivät osallistumasta, viettivät siinä leppoisan vapaapäivän istuskelemalla katsomossa.

Oli koko koulun yhteinen lukuoviprojekti, johon Isoveljen luokka ei edes osallistunut.

...ja nämä ovat vain yksittäisiä tapahtumia, jotka ovat koskeneet Isoveljeä; asioita jotka ovat olleet hänelle tärkeitä, äidille raportoimisen arvoisia.
Miten paljon on sellaista, josta en tiedä? Muille lapsille tärkeitä asioita? Sellaista, joka ehkä on kirjattu opetussuunnitelmaan? Mitä sellaista on ohitettu, joka olisi ollut tärkeää luokan tytöille?
Mihin opettajan aika ja energia on kulunut?

Sitäkin minä mietin, millaista viestiä oppilailleen antaa opettaja, jonka mielestä tehtävää ei tarvitse saattaa loppuun?
Kyllä - lukeminen on työlästä. Varsinkin jos osaa kieltä huonosti.
Kyllä - urheilussa voi hävitä. Omilla kulmillaan kuningas ei välttämättä ole voittaja kun porukassa on myös tosiharrastajia.
Mutta silti: annettu tehtävä pitäisi suorittaa loppuun. Pitäisi uskaltaa yrittää.
Koko elämäänsä ei voi luistella. Eihän?

*
Kevätjuhlan ehdoton helmi oli kahden pikkutytön esittämä Frontsideollie, joka huipentui siihen kun viimeisessä säkeistössä lavalle skeittasi pikkukundi joka teki melkein täydellisen frontsideollien (kompastui, vauhti oli liian hidas temppuiluun)
Se oli oikeasti liikuttavan suloista.
Ei siis tietenkään se, että napero kompastui, vaan koko se konsepti. Pikkutytöt juhlamekoissaan ja kaikki.

*
(*) miten voi oikeasti olla niin vaikeaa lukea loppuun yksi niin littana kirja? Se on vielä ihan hauskahkokin.
Minä olin kuudennella puoli vuotta maalaiskoulussa ja sen puolen vuoden aikana luimme äikäntunneilla ääneen (kaiken muun opiskelun ohessa) Robin Hoodin, Ollin oppivuodet ja Tottisalmen perillisen. Inhosin jokikistä, en olisi missään olosuhteissa lukenut niitä itsekseni.
Ja koska luettiin ääneen, luin käytännössä jokaisen vähintään kahteen kertaan. Seurasin puolisilmällä sitä kohtaa, jossa oikeasti oltiin menossa ja luin eteenpäin, kun en jaksanut odottaa niitä, jotka melkein vielä tavasivat.
No, sen toisen puolen vuoden aikana - jolloin olin kaupunkikoulussa - ei luettu mitään. Ei ääneen, eikä itsekseen. Ja sillä luokalla kyllä oli niitä, jotka eivät oikeasti osanneet lukea. Hätinä kirjoittaa.
Mutta se taitaa olla toisen tarinan paikka.

väliaikaiselämää4

järjettömän kekseliästä tämä otsikointini tällä hetkellä.

Olen ollut säkenöivän analyyttinen ja analyyseissani olen tullut siihen tulokseen että olen lähestulkoon letarginen.
Lellun vain päiväin virrassa ja toivon että jonain päivänä pääsen vastarannalle.
Millään mitä teen ei tällä hetkellä ole minkäänlaista vaikutusta lopputulokseen. Ei hyödytä mouhata hraH:lle remppalouhoksesta tai siitä ettei ole omaa tilaa tai siitä että tavarat ovat hukassa, puhtaat vaatteet lopussa ja shampoo eri paikassa kuin minä.
Herään aamulla, tulen töihin, syön aamupalaa, teen töitä, menen kämpille, syön, yritän olla olematta vaivaksi, yritän ohjelmoida lauman pariksi tunniksi johonkin muualle, yritän löytää pienen hetken vain olla ilman seurusteluvelvoitteita, valvon lauman yöpuulle, laahaudun väliaikaismajoitukseen, jahtaan ikävästä sekopäisiä kissoja jotka tekevät kaikenlaisia outoja pieniä tuhmuuksia (menevät piiloon pakastimeen. ruopivat hiekkalaatikolla äänekkäästi klo 01.36), nukun, herään...
Olen letarginen lellura.

Koska en halua ketään omaan keittiööni kokkailemaan tai omaan huusholliini siivoamaan, olen toivottoman huono tekemään sitä samaa kenenkään toisen kodissa.
Enkä rehellisesti sanottuna tiedä, mitä anoppi ajattelisi jos rupeaisin juoksemaan ympäriinsä moppi ja rätti käpälässä. Tai jos alkaisin kolistella kannuja ja kattiloita. Tai jos pyykkäisin.
Jos joku tulisi minun kotiini siivoamaan tai pyykkäämään tai kokkaamaan, minulle tulisi sellainen olo että siivous-kokkaus-pyykkäys ei täytä tämän ihmisen normeja, että se työ minun tekemänäni ei kelpaa. Että minä en osaisi tai kykenisi.

Yritän hoitaa oman tonttini.
Yritän pitää matkalaukut jonkinlaisessa kurissa ja järjestyksessä, huonolla menestyksellä.
Yritän ruokota jälkikasvuni jälkiä ja rajoittaa heidän elintilaansa yksien seinien sisäpuolelle.
Yritän käskyttää lapsia pesulle ja palalle ja nukkumaan, huonolla menestyksellä.
Yritän valvoa voin ja kaakaopulverin käyttöä, äärettömän huonolla menestyksellä.
Yritän sietää liki jatkuvaa television taustamelua ja sitä että koko ajan joku lapsista nököttää töllöttimen edessä.
Ihmettelen etten ole tämän ärtyisämpi tai raivoisampi. Ja alan ymmärtää entisaikojen esiäitejä ja itkuvirsiä miehelään (anoppilaan?) menosta.
HraH on mukava ihminen. Hänen vanhempansa ovat myös mukavia ihmisiä.
Mutta.

*
Istuimme eilen toista tuntia kirjastossa.
Luin loppuun aamulla aloittamani Emma Donoghuen Huoneen. Oli koukuttava ja kiinnipitävä lukukokemus. Yhtäaikaa ahdistava ja valoisa, viaton ja tunkkainen.
Yhtä mieltä olen melko monen lukemani arvion kanssa: paljon hyvää, jonkin verran epäjohdonmukaisuuksia (varsinkin kertojaäänen osalta!) mutta lukukokemuksena ehdottomasti kiehtova.

Tänä aamuna bussissa lopettelin muutamat sivut aiemmin keskenjääneestä Sabina Bermanin Nainen joka sukelsi maailman sydämeen.
Kiehtova lukukokemus tämäkin, joskaan en jaksanut tai kyennyt keskittymään siihen riittävän hyvin.
Vähän ihmettelen vertauksia Pikku prinssiin - minä en sellaisia suuria tasoja tästä kirjasta tavoittanut, mutta pidin kovastikin sukelluksesta erilaiseen ajatusmaailmaan.

Pitkästä aikaa ravistelevia lukukokemuksia!

*

Tänään menen nieleskelemään kyyneleitäni Suvivirren tahtiin Isoveljen ja Pikkusiskon kevätjuhlaan.

väliaikaiselämää3

Haluan kotiin.
Minun ei pitäisi käydä remppalouhoksella, koska tulen kiukkuiseksi. Asiat tehdään väärässä järjestyksessä. Tai sitten siellä tehdään jotain sellaista jota en ymmärrä, en halua ymmärtää tai en edes huomaa.
Minä haluan kotiin.

Ja sehän on selvä että jotain katoaa.

Viime rempassa katosi viinikaappi: tilaus näkyi meidän listallamme, se näkyi keittiöliikkeen listalla ja vielä tehtaan vastaanottolistallakin. Mutta sieltä eteenpäin sen koodi muuttui (miksi, eihän siinä ole mitään järkeä?) joksikin varastointikoodiksi, ja näiden kahden koodin välissä katosi koko aparaatti.

Tällä kertaa katosi jääpakastinkaappi.
Miten voi kukaan mitenkään edes kadottaa mitään niin isoa? Se on sentään yli kaksi metriä korkea ja kuuskyt-kuuskyt kanttiinsa. Joku lähetinturjake oli kai unohtanut ottaa sen mukaansa lastauslaiturilta viikko sitten.
Viime torstaina se oli vielä jossain jakelupisteessä ja kovasti tulossa uuteen kotiinsa perjantaina.
Paitsi että ei.

Eilen iltapäivällä sain keittiöliikkeestä puhelun: se teidän kaappi on kuulkaa kadonnut, voitte joko odottaa vastaavanlaista kaappia (saatavissa aikaisintaan viikolla 24, ne nykertävät sen omin pikkukätösin) tai sitten voitte ottaa tällaisen vähän paremman kaapin, luonnollisesti samaan hintaan.
Hmh, eipä paljoa tarvinnut pohtia.

Ihmettelen kyllä tuon kodinkonebisneksen kannattavuutta, kun alvariinsa hukkailevat tavaroita ja toimittelevat niitä vääriin osoitteisiin (kaverit saivat jonkun huippumikrouunin ihan vahingossa) tai kadottavat tilaukset muuten vain.
Ja sitten kyllä ihmettelen sitäkin, että jollakulla on nyt ihan vahingossa meidän jääpakastinkaappimme, että mihin väliin se sen tukkii? ("Elema hoi, tää siun tillaamma leivänpaahin ei meinoo mahtuva keittijöön! Kummast ovest nää leivät puahetaan?")

Ihan epää. Miksi minä olen aina se kadottava osapuoli enkä koskaan se jolle vahingossa tuodaan jotain tosihienoa?

Joku tässä systeemissä mättää.

väliaikaiselämää 2

Töiden jälkeen hoitelin vanhempainyhdistyksen asioita, unohdin hakea Pikkusiskon iltapäiväkerhosta, söin anoppilassa, ohjelmoin Isoveljen kirjastoon, Isosiskon treeneihin ja Pikkusiskon kanssani kaupungille.
Palasimme majapaikkaan, tutkimme seuraavan päivän kouluvarusteet, ohjelmoin lauman pesulle ja vaakatasoon, lähdin omaan väliaikaismajoitukseeni.
Melkein normaalia elämää.

Aamulla kohtasin Isosiskon bussissa.
Ja karkasin heti aamusta kesken työpäivän katsomaan alakoulujen juoksutapahtumaa. Kaikki lahjakkaat lapseni siellä kirmalsivat. Harmistuin vähän Isoveljen puolesta: kun kyseessä on joukkuekilpailu ja joukkueen muut jäsenet kieltäytyvät osallistumasta, on olo varmaan aika yksinäinen. Sanoin poikaselle ennen lähtöä, että hän on tosi urhea.
Aika paljon räpyttelin silmiäni kun Pikkusisko vei oman joukkueensa sukkulaviestiosuutta tukka tuhannen taakerolla.
Melkein normaalia elämää.

Tällä hetkellä eniten kaipaan sitä, että saisin olla tekemättä mitään.
Omassa rauhassa.
Omien ihmisten ja tavaroiden kanssa.
Olen väsynyt sellaisella tavalla kuin stressin lauettua on: olo on vähän pölähtänyt ja omituisen tyhjä, uni on levotonta ja raskasta. Olen toimeton.

väliaikaiselämää 1

väliaikaiselämän ensimmäinen arkipäivä.

Viikonlopun insidenttejä:

Pikkusisko soittaa kun olemme juhlimassa, ääni väpättää huomattavasti: "sä lupasit että sä pakkaat mun ponit reppuun? missä on mun ponit? sun täytyy tuoda ne mulle HETI, ihan HETI".
Voi apua.
Ponit löytyivät seuraavana päivänä louhokselta, ei aivan alimmaisesta laatikosta.

Isosisko itkee katkeria kyyneleitä matikankirjaansa: "tää on niin rankkaa!"

Isoveli soittaa kun olemme käymässä mummin synttärikahvipöytään: "äiti, mä olen täällä vanhan kodin takana. Täällä on pieni kissa joka tärisee"
Lähdemme hraHakkaraisen kanssa pelastamaan kissaa. Tiedän melkein kenen se on. Se joku ei ole kotona. Meillä ei ole paikkaa edes omille kissoille, saati vieraille.
Kisu käpertyy luottavaisena käteni alle kun lähdemme viemään sitä kaupungin eläinsuojaan.

Isoisä näyttää jo nyt kuluneelta, lapset ovat yöpyneet anoppilassa yhden yön.
Otan päivänokoset kerrostalon pihalla, nurmikolla. Kesätuuli hyväilee varpaita, tytöt pulputtavat poniensa kanssa.

Teen kartan lähipäivistä: missä kukakin on ja millaisissa vaatteissa. Pohdin ilta-ohjelmia, suunnittelen tekemistä viikonlopulle.
Mietin miten syvälle mahdoin pakata omat virkkuukoukkuni ja puikkoni, nyt voisi olla aikaa nykertämiselle.
Pitääkö opettajille hankkia lahjat? Silloinkin kun ne ovat tehneet työnsä vain mitenkuten?

Suhtaudun opettajien joulu- ja kevätlahjontaan vähän ristiriitaisesti.
Hyvää ja mukavaa opettajaa, sellaista joka kommunikoi kotiinpäin ja josta lapsi pitää  - sellaista kiittää tietysti mielellään. Mutta mitä tekee sellaisen saavuttamattoman kanssa? Sellaisen, josta lapsi ei puhu ja josta itsestään ei kuulu edes kuittauksen verran wilmaviestiin?
Ne kuitenkin saavat palkan työstään.
Miksi joitakuita työstään erikseen kiitetään ja toisia ei?
Milloin olet viimeksi pohtinut kuinka lahjoisit kadunlakaisijaa? Tai marketin kärrypoikaa, kassatyttöä? Tuleeko edes sanallisesti kiitettyä silloin kun siihen aihetta on?

ensimmäinen erä

vanha koti tyhjennetty ja avaimista luovuttu. Melkein itkin kun pyyhin pastakeittiön liesitason puhtaaksi viimeisen kerran.

Lapset ja kissat hajautettu väliaikaismajoituksiin: me kissojen kanssa typötyhjään huoneistoon, joka saattaa lähteä alta milloin vain, lapset sekalaisin kokoonpanoin ja vaihtuvin aikatauluin sukulaisiin ja isovanhemmille.
Voisi jyrsiä ja ottaa päähän - kisuista on tullut lainsuojattomia.

Ensimmäisenä kodittomana iltana istuimme hraH:n kanssa iltaa väliaikaistilan tyhjässä huoneessa patjoilla, raavimme yhteen paperimukeja ja maistelimme porejuomaa ja päätimme että olemme hohdokkaita dinkkejä ja kissat kurjia skunkkeja. Aloin haaveilla aamiaisista keskustan hohdokkaissa kahviloissa.

Toisen hohdokkaan dinkki-iltamme vietimme sopivasti poreilevissa juhlissa.
Juhliin lähdimme muuttohikisinä ja melkein muuttovermeissä. En löytänyt silmävärejä, saati juhlavaatteita ja tunnelmankin suhteen oli ensin vähän niin ja näin.
Myöhään illalla olimme samaa mieltä: parempaa tapaa avata kodittomuusajanjakso olisi tuskin saattanut keksiä.

Pitkästäpitkästä aikaa nauroin niin että vatsalihaksiin sattuu vieläkin.

Remppaheikit olivat arvioineet hraH:lle että kaksi viikkoa.
Minä pistin täysin tapojeni vastaisesti sisään kolmen viikon kestoloton: jommassakummassa täytyy ihan pakosti onnestaa.

Jokohan kohta pystyn ajattelemaan muutakin kuin remppaa ja muuttoa?
Ainakin yritän ei-ajatella sitä romumäärää joka jonain päivänä täytyy setvitellä Lintukodon toistaiseksi syntymättömiin kaappeihin. (sivujuonne: harva raha on niin hyvin käytetty kuin se summa, jonka maksoimme uuden pastakeittiön ja liukuovisysteemien sisäänkannosta. Kaksi ammattimiestä, kuusi kerrosta, melkein kolme tuntia.)
Kaksi huonetta on täynnä uutta. Kaksi vanhaa.

se ero?

Minä olen kovasti järjestelmällinen: pakatessa tavarat vaeltavat ylhäältä alas ja kaapeista tasoille. Kaappi tyhjäksi ja *huis!* kostealla liinalla perään. Hoituu se siivouskin.

HraH on kovasti mies. Tavarat menevät vanhoille tutuille paikoilleen. Tiskikoneesta lusikat lusikkalaatikkoon, lautaset lautashyllylle, kattilat kattilakaappiin. Ruokakaapista tasolle ajautuneet jauhopussit vaeltavat kiltisti takaisin omalle paikalleen.
Yksikään tyhjäksi luulemani kaappi ei ole tyhjä. (paitsi kylppärissä, en kertonut että olen tyhjentänyt sen!)

Väliaikaisvarastoinnissakin olen kovasti järjestelmällinen: se mitä ensin tarvitaan ladataan varastoon viimeiseksi. Niin että sen saa heti esille.
Tai sitten siihen laitetaan pölyisiä keräilysarjakuvalaatikoita.

Minä olen kovasti looginen. Veitset ja lääkkeet samaan laatikkoon - tietysti, vaarallisia ja tärkeitä asioita molemmat! Tarvitaan hetikohta kun saadaan keittiö pystyyn ja päästään asettumaan. Laatikon kylkeen tekstaan lapun että keittiö, veitsiä ja muuta tärkeää.
HraH on kovasti looginen. Romps! Tavarat tästä hyllystä tähän jätesäkkiin. Jätesäkki pinotaan tusinan kaltaisensa kanssa väliaikaistilaan.

HraH on sitkeä. Hylly tyhjäksi, säkki kerrallaan. Alusta loppuun.
Minä olen sitkeä myös. Tyhjennän vähän sieltä ja hiukan täältä. Loogisjärjestelmällisesti, sinnikkäästi: tuohon mahtuu vielä jotain puolitärkeää ja puolipyöreää, hmm. Jälijiltäni mikään ei ole kerralla tyhjää. Teen kierroksen toisensa perään, vaihdan maisemaa, vaihdan laatikkoa, loput lakaisen roskikseen.

HraH:lla on työaika. Nyt tehdään.
Minulla on impulssi. Kuka nyt puuroa viitsisi keittää kun voi ruuvata irti seinäkaapin?

**
Niin olin hyvä ihminen eilen.
Olin hätinä päässyt pakkausurakkani alkuun kun Pikkusiskon kaverin isä soitti. Voisiko heidän lapsensa tulla meille hoitoon, koko illaksi? Ei tarvitse ruokkia, mutta jos pystytte vaikka ikkunasta pitämään herkeämättä silmällä. Kirskuttelin hampaitani, mutta lupasin. Piti hakea lapsi meille - ei voi tulla itse. Kirskuttelin lisää.

Ruokin pakastimen jämillä.
En pitänyt yhtään silmällä.
Tytöt vaelsivat holtittomasti sisään ja ulos ja leikkivät sillä yhdellä ainoalla miniponilla, jota en ollut tyttöjen huoneesta huomannut vielä pakata.

Illalla hakivat lapsen. Rouva kertoi että "me isin kanssa mennään kesällä matkalle". Käsitin koko jutun jotenkin ihan väärin.
Ne lähtevätkin kahdestaan. (millainen ihminen sanoo puolisoaan isiksi?)

Menin hihitellen jatkamaan pakkaamistani.