torstai 28. helmikuuta 2013

hissiremppakriisi

Kun huhuilee jääkaappiin, vastaa kaiku takaisin.
Jääkaappi on tyhjä.
Pakastin on tyhjä.
Kuivatavarakaappi on tyhjä.

...tai no, tyhjä ja tyhjä. Mutta varsin vähissä on kaikki. Kaikkea on jäljellä vain vähän-pikkasen, pussinpohjia.
Laskin kahvimitallisia ja jauhodesilitroja, ynnäilin jogurtteja, silmäilin juustoa.
Maitoa sentään on vielä useampi litra.
Kyllä niin saa tänään iltapalalla mielikuvitustaan käyttää lauman ruokkimiseen. Pitää tarjota kaikenlaista pientä ihan vähän, maistiaisia sieltä ja täältä: yksi mustikka ja pari riisinjyvää, siivu leipää ja kalvakka kerros rasvaa päälle ja tuoksut appelsiinimehusta - varsinainen orpokotiateria.

En millään viitsisi laahautua kauppaan täydentämään varastoja, en ennen perjantaita. Silloin pitäisi hissin olla käytössä (uskokoon ken tahtoo!).
Sitten tuon kotiin ainakin seitsemäntoista kassillista ruokaa.

Kumman hankalaa onkin ollut tuo suunnitelmataloudetta eläminen. Ruokaa - varsinkin maitoa - tuntuu kuluneen ainakin tuplasti se määrä kuin mitä tavallisesti.
Eikä asiaa laisinkaan helpota se, että nuorisosta taas kerran 1/3 on jossain kasvukaudessa. Aina nälkä ja koko ajan jano ja kun mikään ei riitä.

Jos nyt hakemalla hakee jotain positiivista, niin kauppalista on tähän mennessä käsivarren mittainen. Ja ollaan vasta kuivatavaravarastoinventaarin (mikä ihana sana!) puolivälissä.

Taidan laittaa riisipuuroa iltapalaksi.

*

edit iltapäivällä

siis ruokaahan ei mitenkään voi jaksaa kantaa rappusia.
Mutta kassillinen kirjastokirjoja menee ihan tuosta vaan.

enoleepälooginenenoleepälooginen.
en varmasti ole

maanantai 25. helmikuuta 2013

tulossa elokuvateattereihin kautta koko maan

Mää en rupee.
Viikonloppuna olin flunssassa ja nyt en. Ainakaan niin paljoa että olisin kehdannut jäädä kotiin torkkumaan.
Vaikka kyllä niin torkuttaisi. Nenä vuotaa ja yskittää.

Sen lisäksi epäilen vainoharhaisesti että UPM harkitsee alanvaihtoa. En kyllä rupee, jos se lähtee. Juuri kun olen saanut sen talon tavoille.

*

Tajusin viikonloppuna ihan kaamean puutteen. En ole koskaan kunnolla haaveillut mistään. Tai siis mistään sen kummemmasta kuin suklaatista ja kuumasta suihkusta ja sentapaisesta.
Ihan hirveä puutos: ei mitään elämänhaaveita.
Kummakos se, etten ole mitään saavuttanut.

Nyt päätin sitten että haaveilen.
Haluan synttärilahjaksi elokuvamusikaalin omasta elämästäni.

Haaveilimme ruokapöytäkeskustelussa valmiiksi castingin sekä osia käsikirjoituksesta. (hraH:ta esittää Pierce Brosnan. Olisin siinä tapauksessa halunnut esittää itse itseäni, mutta ei kelvannut.)(höh!)

Musikaali huipentuu ilmeisesti Puussa Roikkuvien Opossumien kuoron esittämään refregniin oimarika-marika-marika-marika! (sis. triangelisoolo)
En kyllä muista semmoista kohtaa elämässäni, missä olisi puussa roikkuvia opossumeja, mutta se onkin taiteellinen ratkaisu.

Starring in order of appearance
hraH
meitsi
Isoveli
Isosisko
Pikkusisko

sidekicks:
Oma sisko
sen koira
Viirukisu

Pitäis ruveta soitteleen näyttelijöille, että tuletteko mukaan ja ps. tuo myös oma opossumi.

Ja George, kyllä me sinullekin vielä paikka löydetään. Odota ihan rauhassa vain!

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

estetiikkaa ja tyyliä

kulttuurimatkamme pääkaupunkiin käsitti visiitin Ateneumiin ja Luonnontieteelliseen, vähän syömistä ja hitusen shoppailua.

Taannoin sorruin ihmeellisen intternjetin uumenissa tekemään jonkun täydellisen vanhemmuuden testin, olisikohan ollut tuo vanhemmuuden roolikartta?
Siinä havaittiin vakavia puutteita estetiikkaan opastajan roolissani. (hyi ja kauh minua!)
En osannut vastata oikein; olisi pitänyt ruksia että "opetan lapselleni luonnon ja maisemien ihailua" ja "opetan lapselleni taiteita ja kulttuuria ja niiden kauneutta" - tai jotain vähän sinnepäin.
Ei semmoista voi opettaa.
Ei ylipäätään voi olla olemassa sellaista standardia että kaikkien pitää päätähuumaavasti haltioitua jostain vuoristonäköalasta tai suomalaisen kultakauden taideteoksista, mozartin sinfonioista ja leinon lyriikasta.
Kaikissa niissä toki on  - paljonkin - kauneutta ja suuria taiteellisia, kulttuurisia ja elämyksellisiä arvoja, mutta kyllä estetiikan kokemus kuitenkin on henkilökohtainen asia.

Voin viedä naperot museoon (tai konserttiin tai teatteriin); voin kysyä, että huomasitko tuon jutun tuolla taulussa, mutta mikä minä olen sanomaan että juuri tämä nimenomainen teos olisi jotenkin ylitse muiden? Että sen kauneusarvot olisivat jotenkin ylivertaisempia kuin joidenkin toisten teosten kauneusarvot? Voin kertoa jotain teoksesta, sen merkittävyydestä ja vaikutuksesta, voin kertoa aikakaudesta jolloin se on syntynyt ja sen tekijästä, mutta silti.
Mikä minä olen vaatimaan haltioitumiskokemusta jonkun tietyn elämyksen edessä?
Vähän sama juttu kun vie lapsensa eläintarhaan katsomaan norsua ja se saa suurimmat ahaa-elämyksensä muurahaisista. Kokemus on henkilökohtainen.

Henkilökohtaisesti tällä kerralla elähdyin kaikkein eniten tästä - kuvan yläkulmassa näkyvien Jumalan jalkojen takia. Siinä on jotain perin nöyrää ja humoristista uskonnollisuutta, jotain syvästi inhimillistä.
Pikkusiskolle tärkeä oli tämä. Isosisko halusi huoneensa seinälle tämän, koska työstää sitä parhaillaan koulussa. Isoveli piti muotokuvista.

*
Hyvin henkilökohtainen oli myös kokemus shoppailusta kahden tyttölapsen kanssa. (ihan epää, pojat menivät kirjakauppoihin.)
Tuolla pääkaupunkiseudulla kaupat ovat jättisuuria.
Niissä liikkuminen vie ihan tolkuttomasti aikaa.
Ja niiden välillä liikkuminen vie ihan tolkuttomasti aikaa.
Ja nyt on talvi, vaatteita on päällä kerroksittain.
Kun seurueeseen kuuluu yksi, jolla on originelli tyylitaju ja jonka kestokyky kattaa suurinpiirtein yhden liikkeen ja yhden sovituskerran, sekä yksi joka rakastaa shoppailua ihan loputtomiin, jolle tyyli on kaikki kaikessa ja joka on sangen varsin päättäväisesti tietää mitä vaatekaapista uupuu ja joka aikoo sen hankkia nyt ja heti ja sitten lisäksi vielä yksi kahvinpuutteessa kituva jolta pukkaa hikeä ihan joka ikisestä huokosesta, saadaan aikaan jotain varsin mielenkiintoista.
Mitenkään yksityiskohtiin menemättä osa meistä jatkaa shoppailua vielä tänäänkin. (ja pahoin pelkään, myös viikonloppuna)

*
Oli hauska kulttuuripäivä.

Huomenissa ja ylihuomenissa takaisin pääkaupunkiin, opiskelemaan tällä kertaa.



perjantai 15. helmikuuta 2013

loma-ahd.

inhoan lomakeskusteluja UPM:n kanssa. IN-HO-AN.
En tajua mikä siinä oikein on.
Ikinä ei saisi lomaa pitää, ja sitten nuristaan kun en pidä. Viime lomakaudelta pitämättömiä päiviä on 9 (yhdeksän), joista olen ajatellut pitää ensi viikolla päätähuimaavat kaksi (2). Ihan ajoissa puhuin ja luvan sain. Ja nyt kun ne päivät ovat edessä, se alkoi kirskutella hampaitaan.

Se laski ensi kauden lomapäiviä ja kirskutteli taas. Sekä niitä joita en ole pitänyt että niitä jotka vasta tulossa ovat, ja vähän kaikkea.
Ikinä ei ole hyvä ajankohta lomalle. Eikä sille loman pituudellekaan.
Ja minä puolestani olen siitä pikkumainen että haluaisin niitä päiviäni edes vähän itse määritellä, kun se nyt näin pienessä yhteisössä noin periaatteessa on mahdollista. Että jos vaikka koulujen loma-aikaan, kun minä nyt olen porukan ainoa jolla on koulusidonnaisuuksia, ja semminkin koska loma-ajat ovat täällä meillä joka tapauksessa aika hiljaista aikaa.

Ja sitä inhoan kans, että heti viedään viisi päivää pois. Minulla on kolmekymmentä lomapäivää, mutta oikeasti saan pitää vain 25. Mitä ihmeen pelleilyä sekin on?
Olen luultavasti maailman suurin työnvieroja, mutta nämä lomakeskustelut tässä porukassa aiheuttavat niin paljon stressiä, että on parempi vaan tulla tänne vetelehtimään.

Aivan erityispaljon inhoan näitä keskusteluja tämmöisen työviikon päätteeksi, kun olen tehnyt työaikani puitteissa kolme (3!) ihan käsittämättömän suurta urakkaa lähes valmiiksi, ja vieläpä hyvin.
Olisin paljon lojaalimpi työntekijä, jos saisin viettää vapaani hyvällä omatunnolla enkä syyllisyydentuskissa ketturoiden. (vai onko minulla vaan päässä joku syyllistymismoodi, joka tulkitsee yliherkästi ja väärin UPM:n huokailut?)

Mutta muuten en ole tulevasta ruhtinaallisesta kahden päivän lomastani yhtään ahd. vaan oikein riem. paitsi että saisi se olla vähän pidempi.
Kulttuuriretken teemme pääkaupunkiin, uimaan ajattelin mennä ja ystävillä visiteerata.

Nyt pitää vielä tehdä yksi opiskelujuttu.

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

sukupuolisensitiiv.angst

Mietin tuota sukupuolisensitiivisyyttä.

Tyttöjä pitäisi kehua tekemisistä, ettei niistä tulisi alisuoriutujia. Ja poikia sitten varmaan jostain muusta että niistä tulisi jotain muuta.

Minä sitä ihan kovasti ihmettelen, että miksi tytöt ja pojat eivät saisi olla erilaisia? Miksei niitä saisi kohdella omalla tavallaan? Kun ne nyt kumminkin ovat omanlaisiaan?
Minua suoraan sanottuna vähän hirvittää tuommoinen tasapäistäminen ja omien tiedostamattomien vaikuttimien vakoileminen. Kyllä niin on vanhemmuus ihan kyllin vaikeaa ilmankin.

Minulle tulee joskus semmoinen olo, että kun on sukupuolisensitiivinen, niin sitten pojalla on vaaleanpunaiset sukkikset ja nukke. Että se on joku ovela tavoite siinä sukupuolisensitiivisyydessä.
Eihän se sitten oikeasti ole sitä sukupuolisensitiivisyyttä, mutta kyllä siitä sanana tulee jotenkin vähän turhan yksiulotteinen kuva. Minua aina vähän huolestuttaa, kun joku asia nostetaan tuommoiseksi kursiivilla puhuttavaksi jutuksi.

Tämän päivän kasvatus kun on niin kovin naisvetoista, niin tulee semmoinen olo, että kaikkien lapsukaisten pitäisi olla tietyllä tavalla sosiaalisia, leikkiä tietynlaisia leikkejä tietynlaisilla leluilla. Että ikään kuin tämän sukupuolisensitiivisyyden nimissä pyristellään pois "haitallisista" eli vaikka sukupuolittain muodostuneista leikkiryhmistä. Eihän poika- tai tyttöporukassa leikkimisessä ole sinänsä mitään pahaa, se on huono juttu vain silloin, jos se on rajoittava asia. Jos ryhmä muotoutuu itsestään ja siinä on tilaa kenen tahansa tulla tai olla tulematta, se on toimiva ryhmä.

Minun mielestäni tämmöisen amatöörikasvattajan tehtävä on antaa lapselle mahdollisuuksia.
Mahdollisuuksia kasvaa ihmiseksi ja ihmisenä.
Avata ovia.
Antaa tilaa.

*
Edit: vastauksena postaukseen tulleeseen kommenttiin:


Poikkeama! Luulen että olemme ihan samaa mieltä asiasta: nimittäin juuri tuo Mantun radiojuttu on minua inspiroinut. Luultavasti olen vain ilmaissut itseäni huonosti.

Yritin ja yritän sanoa mm. seuraavaa.

Kun aletaan puhua sukupuolisensiitivsestä kasvatuksesta, minulle tulee ekana mieleen sellainen mielikuva että pojan (ja nimenomaan pojan!) pitäisi olla sukupuolettomampi (=tyttömäisempi). Tämä on siis mielikuva, joka minulle sanasta tulee: pojan _pitää_ leikkiä nukella ja patsastella vaaleanpunaisissa sukkahousuissa.  Siitähän ei oikeasti sanan sisällössä ole kyse, kyse on konnotaatiosta jonka sana minussa herättää. Minulle tulee mielikuva, että poikana oleminen (enkä pysty perustelemaan miksi mielikuvani on juuri tällainen) on jotenkin "huono" juttu. Ja poika siis nimenomaan mahdollisimman stereotyyppisessä kuvassaan. Minun mielessäni tuo sana sukupuolisensitiivisyys siis kääntyy sellaiseksi, että pojan pitää olla "tyttömäisempi" ja että poikana oleminen on jotain vastustettavaa. Että poikaa pyritään tyttöistämään. (tätä tarkoitan myös tuolla kommentillani tämän päivän kasvattajien naisvaltaisuudesta ja lasten tasapäistämisestä: että ei pystytä käsittelemään lasten "poikamaisuutta", vaan pyritään siihen, että kaikki leikit ja olemiset olisivat kovasti sisäsiistejä kotileikkejä) - ja kyse on siis koko ajan minun _mielikuvastani_ tämän sanan sisällöstä.

Tiedän toki, että siitä nimenomaan ei ole kyse!
Mutta juuri tästä sanan nostattamasta mielikuvasta johtuen, suhtaudun hyvin varauksellisesti koko sukupuolisensitiivisyyteen. Siis sanana.

Koska minusta oikeasti on tärkeää antaa omalle lapselleen tilaa sellaisena kuin hän on. Hän on sitä mitä hän on, myös jotakin sukupuolta, mutta sukupuoli ei saa eikä voi olla missään mielessä rajoittava tai poissulkeva tekijä.

Toisena minua huolestuttaa se, että jokin asia nostetaan trendiksi tai sydämenaiheeksi tai ylipäätään sellaiseksi asiaksi josta pitää olla kovasti huolissaan (kursiivilla puhuttavaksi), etteivät vain mene lapset pilalle.

Tärkeämpää kuin sp-sensit.kasvatus sinänsä on kuulla ja nähdä lapsensa, antaa hänelle tilaa kasvaa juuri sellaisena kuin hän on: poikana, tyttönä, villinä, hiljaisena - mitä nyt kukakin on. Ilman ahtaita karsinoita: sitä käsittääkseni sukupuolisensitiivisyyskin on: tilaa olla ihminen.
En siis vastusta sitä, vaan jälleen kerran - konnotaatiota joka omassa mielessäni sanaan liittyy. Että on olemassa jotakin josta meidän pitäisi olla ihan kamalan huolissamme. Sitä että jokin asia muuttuu ideologiaksi. Koska silloin tulee helposti ylilyöntejä. (niitä sellaisia, joissa ei kenellekään kerrota mitä sukupuolta lapsi on, ettei hän vain mene pilalle.)

Meidän pitää olla huolissamme vain siitä, että annamme(ko) lapselle tilaa olla lapsi, juuri sellainen kuin hän on: iloinen, villi, höpsö, hidas, unelmoija, toimelias...
Vierastan siis tämän asiasisällön nostamista jotenkin keskeiseksi aatteeksi. Sen ideologisoimista.

Tärkeää on myös pitää mielessäni, että tytöt ja pojat ovat erilaisia. Enkä nyt tarkoita mitään "matemaattiset pojat" vs "herkät tytöt" -stereotyyppistä erilaisuutta. Vaan jotakin sellaista että tyttöjen ja poikien herkkyys (tai matemaattisuus tai joku muu) tulee esille kummassakin sukupuolessa eri tavoin. Tai en ehkä pelkästään sitäkään, vaan myös sitä, että minä vanhempana saan kohdata lapseni eri tavoin paitsi heidän luonteensa myös sukupuolensa ansiosta. Pojan herkkyys on erilaista kuin tytön, mutta molemmille on tilaa, molempia voi tukea ja kumpallekin sukupuolelle pitää olla tilaa omanlaisensa tunneilmaisuun. Lapset ovat luonteisiaan, mutta he ovat myös jotakin sukupuolta ja myös sille ilmaisulle "minä olen tämmöinen tyttö/poika" on oltava tilaa.

Luultavasti en näe lapsen sukupuolta ongelmana (huono sana) siksi, että minun mielestäni on aivan sama millä lelulla lapsi leikkii ja minkä värisiin vaatteisiin hän pukeutuu. Tiedostan kyllä, että kohtelen tyttöjäni eri tavalla kuin poikaani, mutta en silti koe (voi toki olla että he kokevat toisin) ajavani heitä mihinkään tiettyyn rooliin, tai ainakaan rooliin joka rajoittaisi heitä unelmoimasta, toimimasta tai saavuttamasta unelmiaan. Ja luulen, että juuri siksi vierastan ajatusta sp-sensitiivisyydestä (jälleen kerran sanana), koska en koe sille tarvetta omassa lähipiirissäni.

Minua ei vähimmässäkään määrin häiritse se, että poikani ainoa kauluspaita on vaaleanpunainen. Hän pukee sen päälleen juuri niin vastahakoisesti kuin varhaisteinin kauluspaitaan kuuluukin pukeutua. Se on nääfst joka tapauksessa.
Ei häiritse sekään että toinen tyttäristäni haluaa kasvattaa parran. Tätä on joskus yhdessä itkettykin. Ainoastaan se häiritsee, kun en tiedä onko hän tosissaan vai onko se (puoleksi?) vitsi. Että pitäisikö minun suhtautua asiaan vielä vakavammin ja lohdutella oikein kovasti vai voiko siitä vitsailla. (eikä muuten häiritse sekään, että hän aikoo perustaa perheen parhaan tyttökaverinsa kanssa)

Kun poikanen pienenä halusi nukenrattaat ja nukkevauvan ulos leikkeihinsä, minua häiritsi eniten se, kun kaikki vastaantulijat kysyivät miksei nukkevauvalla ollut vaatteita. Poika itse kun oli halunnut ottaa nuken mukaansa au naturel. Moinen vaatteettomuus oli minusta vain pikantti lisä nukkeleikissä. (poika itse puolestaan ihmetteli, miksei siskon takamuksessa ollut samanlaista pesuohjelappua kuin nukella: "missä on siskon häntä?" hän kysyi lappua pyöritellessään)

Eikä minua ihan kovasti häirinnyt sekään, kun nuorimmainen oli koira ja pysähtyi kävelylenkillään joka kahden metrin päästä nostamaan koipea. (Lapsenvahtia se kyllä vähän häiritsi, hän kun on kovasti säädyllinen ihminen ja parin metrin välein tapahtuva pis-pis oli melkein liikaa!)

Ehkä vierastan koko sukupuolisensitiivisyysasiaa nimenomaan siksi, koska en koe että sukupuoli olisi minulle mitenkään rajoite tai määräävä tekijä siinä miten ensisijaisesti lapseni kohtaan. Ehkä pidän koko ideologiaa vähän turhana hössötyksenä, koska en omassa elämässäni (lapsena) ole missään vaiheessa kokenut, että minua työnnettäisiin johonkin ahtaasti sukupuolittuneeseen rooliin. Haluan että lapsillani on mahdollisuuksia. Mahdollisuuksia unelmoida ja toteuttaa unelmansa - onpa se sitten lääkäri, bussikuski, intiaani tai jotain muuta.
En myöskään koe, että itse olisin tunkemassa lapsiani johonkin hyvin rajoittuneeseen ja ensisijaisesti sukupuolen määräämään rooliin. Mutta en myöskään suostu siihen, etteikö sukupuolella olisi väliä. Sukupuoli on biologinen tosiasia.

Minulla on lukemista ja kirjoittamista harrastava poika, tyttö joka haluaa parran ja tyttö joka haluaisi olla koira (tai tiikeri) (tai vaelteleva intiaani). Kaikkien niiden sängyt ovat täynnä loppuunrutistettuja pehmoeläimiä, jokaisen lelulaatikosta löytyy nukkeja ja astioita, autoja, työkaluja ja palikoita ja leikkihellaa ei ole koskaan meillä ollutkaan.
Luulen, että olen ihan riittävän sukupuolisensitiivinen, vaikka en kyllä mistään hinnasta halua käyttää itsestäni sitä sanaa. (koska siinä sanassa on minun mielestäni negatiivinen konnotaatio)

(ja ps. käytän työkaluja paremmin kuin mieheni ja vastaan televisiokanavien virittämisestä, jos se nyt on mikään meriitti )
(tosin kyllä myös laitan parempaa ruokaa kuin hän.)
(hänellä on puolestaan parempi tyylitaju vaatteiden ja sisutuksen suhteen) (ja tähän kohtaan iso virnistävä hymiö ;)

ps. 2
lisää kiistanalaisia pohdintoja, joista en vain viitsi /jaksa kirjoittaa, koska luultavasti tulisin ihan hirveällä tavalla väärinymmärretyksi.
Korostan - en välttämättä ole tätä mieltä, nämä ovat mielipiteettömiä pohdintoja, filosofointia

- sukupuolikiintiöt? En oikein tiedä, miten suhtatuisin. Olen vähän niitä vastaan.

- tasa-arvo? Olen hiukan sitä mieltä, että on mahdottomuus. Ja osin myös vähän kinkkinen ja hankala päämäärä. 

- homojen adoptio-oikeus? Käytännössä asia on minulle yhdentekevä; periaatteesta olen vastaan, koska onko vanhemmuus oikeus? onko vanhemmuus oikeus mikä tulisi taata jokaiselle, jopa vastoin biologisia mahdollisuuksia? Erityisen kinkkinen tästä kysymyksestä tulee, kun alan pohtia, että entäpä sitten lapsettomat heteropariskunnat? (ja korostan erityisesti tässä kohden, että tämä on nimenomaan filosofista pyörittelyä; ei mielipide!) (tosielämässä suon ilomielin lapsettomille pariskunnille kaiken mahdollisen tuen ja avun, en osaa edes kuvitella millainen kipuni olisi, jos noita kolmea ei elämässäni olisi. Ja siksi reiluuden nimissä suhtaudun tuohon adoptioasiaankin niin liberaalisti kuin ikinä pystyn.)

- tasa-arvo ja oikeudet ylipäätään? Pitääkö joka asiassa ihan kaikille taata tasa-arvoiset oikeudet? En ole tästäkään ihan varma. Jokaisella pitää olla mahdollisuus tavoitella, mutta pitääkö olla oikeus saavuttaa? Miten pitkälle pitää tasa-arvon nimissä tasoittaa tietä lähes mahdottomaan?

- vapaus jostakin ja vapaus johonkin? Vapaudet ja oikeudet? Vastuu?

- keskipisteessä vai keskipisteenä (lähinnä lapsi)?




tiistai 12. helmikuuta 2013

hissiremppa-angst

monenmoisia mietiskelen.

Tohinaviikko: melkein kaikilla naperoilla on jotain poikkeusaikataulua, minulla on kokousviikko ja hraH:lla kaikenmoista ylimääräistä.

Rymistin eilen töihin ja töistä kotiin, lykkäsin ruokia uuniin ja lähdin jatkamaan Työ2:n palaveriin.
Tulin uudestaan kotiin, ratkoin parit kotoisat kriisit. (Leijona ei suostunut piirtymään Pikkusiskon luonnoskirjaan, kehvatsun leijona!) (siitä tuli kissa kuitenkin).
Saatoin Pikkusiskon partioon.
Menin hakemaan Pikkusiskon partiosta.
Ilmoitin hraH:lle että yhtään kertaa en enää rappusia kapua, jos haluaa lähteä keski-ikäiselle ja -äkäiselle iltalenkille, hypätköön samoin tein iltalenkkivarustukseensa ja hilatkoon ahterinsa ulos.
Neljä kertaa rappusia ylös ja alas. Kyllä niin tietää kiivenneensä.

Jotkut ihmiset maksavat siitä, että menevät jumppasaliin kiipeämään rappusia jonkun ylileveästi hymyilevän käskyttävän vääpelin ohjauksessa. Kyllä niin paljon halvemmalla ja helpommalla pääsee kun menee ja marsii semmoisia liverappusia vaan. Jos haastetta kaipaa, voi ottaa muutaman maitolitran föliin.

Neljä kerrosta menee ihan kevyesti. Ei edes hengästytä.
Viidennen kohdilla rupeaa mustenemaan silmissä.
Portaiden kiipeäminen kotiovelle asti kestää minuutin ja kymmenen sekuntia; syke ylhäällä on jotain sadanneljänkymmenen ja sadanviidenkymmenen väliltä.
Kotiovella polvet lyövät loukkua ja hikeä pukkaa kaikista huokosista. Puhuminen onnistuu kun on kulunut minuutti. Tai kaksi.
Kenägt uskaltaa riisua kun hengitys on tasaantunut. (Jonain päivänä kyllä vielä nuppaan siihen kynnykselle, ihan varmasti)

Jos nyt jotain positiivista yrittää tästä hissirempasta repiä, niin kolmen viikon kuluttua on kyllä niin sorjat ja hehkeät sääret. Ja soma pyöreä ahteri.
Kääntöpuolella on kyllä sitten varpaisiin asti venyneet käsivarret ja tuskanjuosteet ohimoilla.

perjantai 8. helmikuuta 2013

tää leuhkii lapsillaan

kyllä väliin ihmettelen.

Hain Pikkusiskoa taannoin "pääsykokeestaan". Valvova ope tietysti kysyi, ketä olin tullut hakemaan. Sanoin että Pikkusiskoa.
Open hymy levisi: "joo, mikä ihana lapsi!"

Pikkusisko itse väitti, ettei hän ole puhunut kenellekään mitään, tehnyt vain sitä mitä pitikin, ihan hiljaa ja itsekseen.

Kävin Isoveljen koululla hakemassa tarvittavia opiskeluvälineitä.
Yksi ope tuli tervehtimään ja juttelemaan: "ai sinä olet Isoveljen äiti! Mikä ihana lapsi! Niin fiksu!"
No siihen on toki helppo myönnellä, fiksuhan se on. Mutta sitten...
"niin ihana lapsi, ihan onnittelen teitä. Onneksi olkoon!" (siis oikeasti se ope onnitteli, oikein kädestä)

Mitä semmoiseen sanotaan? Ööh? Ihan itse värkkäsin?

Mimmoisia ne oikein ovat kun ne pääsevät minun valvovan silmäni alta?

Tai siis, tietysti on aivan fantsua saada kuulla tällaisia asioita lapsistaan (tietysti, siksi siitä kirjoitan!), mutta millaisia ne kaikki muut lapset sitten oikein ovat? Minun mielestäni nämä kolme nyt ovat ihan tuollaisia peruskäyttäytyviä ja pikemminkin vähän hiljaisia kuin mitenkään itsestään ääntäpitäviä.
Minä jotenkin ajattelen että ne ovat ihmeellisiä ja ihania vain minun ja muutaman muun satunnaisen ihmisen mielestä ja että ne yleisesti ottaen ovat vain ihan semmoisia tavallisia.
(ja vaikka tässä nyt ei erikseen mainita Isosiskoa, niin se johtuu vain siitä, etten ole hiljakkoin ollut tekemisissä kenenkään hänen opettajansa kanssa)

*

Juupajuu, pitänee palata normaaliin natina-agendaan, ettei vaan turhaan ylpisty.

En jaksaisi.
Ei huvita.
Ja on ihan tajuttoman pöljää kävellä ylös ja alas rappusia. Eilen menin neljästi, yhden kerran ruokaostosten kanssa.
Kyllä niin tiedän kävelleeni.

Isoveli - hetkellisesti taudistaan tokeentuneena - teki ehdotuksen perheen ruokalistaksi:
perjantai  - roskaruokaperjantai
lauantai - mitätahansanopeeta -päivä (esim. toastit)
sunnuntai - ähkymähkypäivä (mitä vaan sokerista ja ällöä)
maanantai - porkkanapäivä (porkkanaletut, porkkanaraaste, porkkanakeitto)
tiistai - keittopäivä (ei kuitenkaan herne-)
keskiviikko - hyvän ruuan päivä
torstai - taaskotätäsamaa päivä (kaikki semmoinen ruoka, mistä lapset aina sanovat taasko tätä samaa?)

Noin äkkiseltään ajatellen aika hyvä idea.

torstai 7. helmikuuta 2013

grrr.

...tää niitä aamuja on...

Yksi lapsista käveli kai yöllä unissaan. Sen jonkun huoneessa oli yöllä täysi valaistus, paitsi että asianosainen itse oli sammuksissa kuin lumilyhty.

Heräsin puoli tuntia liian aikaisin.
Melkein astuin kissanoksennukseen.

Isoveli on edelleen tuntemattomalla tavalla kipeä. (ei kuumetta; ei koulunkäyntikykyä)
Piti mennä lähikoululle selvittämään typerän vanhempainyhdistyksen typeriä asioita (grr). Typerän lähikoulun typerä rehtori ei tullut. (grr)
Yritin soittaa Isoveljen koulun terkkarille. Ei vastannut.

Tunnin myöhässä työhönlähdöstä. Menin vielä kotiin.
Soitin terkkarille. On kuulemma liikkeellä just tommoista tautia. Mikälie lorvikatarri.
Laitoin kaikille Isoveljen opeille yya-pyynnön: jakso on vaihtunut, oppilaalla ei ole opiskelumateriaalia.
Lähdin töihin.

Huomasin pihalla että krps, unohdin kauppakassit ja -listan. Kiipesin toisen kerran samana aamuna kuudenteen kerrokseen.
Tuli hiki.
Puuskutin.

Meinasin myöhästyä taas yhdestä bussista.
Juoksin.
Tuli hikimpi.

Tulin töihin. Tein jotain.
Joku soitti. Tein jotain muuta.
Unohdin mitä olin tekemässä.
Isoveljen yhdeltä opelta tuli vastaus yya-pyyntöön. Toinen oli sitä mieltä että poissaolo on luvaton.

Jalat vieläkin hapoilla.
Ahistaa ajatus kauppareissusta.
Ja koululla käynnistä.
Ja vanhempainyhdistyksestä.
Ja siitä että unohdin mitä työtä olin tekemässä ennen kuin rupesin tekemään sitä jotain muuta jonka tekeminen kesti noin kolme sekuntia.

*
Eläinuutisia:

Ketun jälkirivin poikki kulkevat kahdet pupunaskeleet. Mitä minä sanoin.
Ovat antaneet repolaiselle sakinhivutusta.

Talitipusuutisen jälkeen kisupojat ovat pysytelleet visusti kaukana ikkunoista. Epäilemme että kisuja väijytään.
Isoveli arveli, ettei paljon kannattaisi, edes talitipunen ei tule täyteen siitä mitä kissojemme päänupeista löytyy.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

kepeästi keskiviikossa

on kahdenlaisia hetkiä jolloin tekee mielensä kieriä lattialla.

Kun saa hysteerisen naurukohtauksen (yleensä Pikkusiskon jäljiltä)
Tai kun saa hysteerisen raivonturskauksen (yleensä jommankumman varhaisteinin jäljiltä).

Eilen opiskelimme englantia lattialla kierien.
Ensin otti päähän, sekä oppilasta että opettajaa. Oppilaan asenne kun oli yltiöpositiivinen mä en opi, en haluakaan, enkä muutenkaan mitään. Johon opettaja - kypsästi ja aikuismaisesti - reagoi että älä sitten.
Loppuillasta jo kierimme naurusta. (Voiko sanoa että There is a cat in the busses?) (kyllä kai, siis kieliopillisesti.)
Ja opelle jäi sellainen fiilis, että edes joku pieni lukko taas aukesi. Kokeen numerosta viis. (mieluummin kuitenkin vähän enempi...!)

*

Otin Pikkusiskon töihin puoleksi tunniksi odottelemaan "pääsykokeensa" alkua.
Sen puolen tunnin aikana lapsukaiseni ehti mm. solmia tukun kuminauhoja sotkuiseksi kimpuksi ja räpeltää niistä jäynän UPM:n toimistotuoliin.
Jee.
Pikkusisko haluaa tulla meille töihin.

*


tiistai 5. helmikuuta 2013

tiistaisissa kulttuuritunnelmissa

Hissiremppa alkaa tänään. Ajelimme Isoveljen kanssa jäähyväismatkan tänä aamuna.
Hätinä olimme talon kulmalle päässeet, kun Isoveli totesi että on vähän huono olo. Poikanen kääntyi kannoillaan ja palasi kotikoloon lepäämään.
Minä jatkoin metsäpolkua yksikseni. Edelläni kulki sievä jälkirivi, peräperää helminauhana.
Voiko meidän postimerkinkokoisessa lähiryteikössä elää kettu?

Vastapäisellä niityllä laiduntaa väliin peuroja. Tai kauriita. Tai mitälie.
Ja jättiläiskokoiset rusakot ovat koko kulmakunnan kauhuja.
Mutta kettu?
Sääli poloista, ne rusakot mukiloivat sen heti kun hollille saavat.

*

Olemme hraH:n kanssa ajautuneet sisutusmaniaan.
Loppukesästä saimme jotenkuten pakolliset verhot ja kalusteet paikalleen, sen jälkeen koko homma pysähtyi.
Nyt - tämä on varmaan se jokavuotinen kevätsäpsy - olemme taas alkaneet pyöriä mattokaupoissa ja pohtia seinillemme täytettä.

Viikkosiivosimme eilen.
Viikkosiivouksen päätteeksi iskin (vihdoin) edes yhden taulun seinään.
Isoveli käveli ohitseni ja totesi: "no nyt me eletään todellisessa kulttuurikodissa" (voi ah! tuota varhaismurkun sarkasmia).

*

Olemme olleet täysin tavoillemme poiketen yltiösuunnitelmallisia. Aiomme tehdä hiihtolomalla kulttuuriretken pääkaupunkiseudulle.
Eläköön halpisbussiretkikonsepti: aiomme vierailla Ateneumissa ja luonnontieteellisessä ja syödä euron purilaisia jollain nakkikioskilla.

Sinänsä kyllä tulee rankemmanpuoleinen viikko, koska olen silloin myös lähijaksolla Helsingissä: kolmena päivänä pääkaupunkiin ja takaisin. Kyllä tietää matkustaneensa.

*

Monena päivänä pohdituttanut: Alkoholi lapsiperheissä?

En oikein tiedä, miten koko asiaan suhtautuisin.
Tai siis, koko juttu herättää hyvinkin ristiriitaisia ajatuksia.
Onko kohtuukäyttö ok? Onko kohtuukäyttöä olemassakaan? Mitä on kohtuukäyttö? Voiko kohtuukäyttää lapsiperheessä? Voiko kohtuukäyttö, siis ihan oikea ja todellinen sellainen, olla sekin lapselle haitallista nähdä? Vai onko kuitenkin mutkikkaampaa, jos alkoholin käyttö kokonaan kasvavalta nuorisolta piilotetaan ja tabuksi asetetaan - johtaako se joskus övereihin? Millaisten asioiden ja elämänarvojen ylipäätään on hyvä näkyä arjessa ja mitä pitäisi piilottaa kasvavalta nuorisolta - miten eletään rehellistä vanhemmuutta?
Johtaako karkkipäivä myöhemmin perjantaipulloon?
Miksi alkoholi on niin kimurantti asia?

Meillä on viinikaappi.

perjantai 1. helmikuuta 2013

Tahdon voimaa

Miten voi ihmisen tahdonvoima olla niin heikko ettei kykene pullapuodin herkkuja vastustamaan, vaikka tietää että siitä seuraa vain itkua ja hammastenkiristystä?

Aamulla jo oli pönäkkä olo.
Silasin olon syömällä vähän lisää pönötystä.
grr.

Tahdon voimaa. Tahdonvoimaa.

Ensi viikolla:
Pikkusiskolla erikoisluokkapyrkimiset (onneksi ne ovat kohta ohi, kukaan ei jaksa sitä stressaamista)
Isosiskolla kaksi koetta (viikonlopun leirillä, itketään ja luetaan sunnuntai-iltana myöhään)
Isoveljellä vaihtuu jakso (onneksi siinä on lunki kaveri)

Tahdon voimaa.