maanantai 31. joulukuuta 2012

ei vieläkään putkeen

laahaduin kaupasta vinona ja kenona kaikkien ostoskassieni alla. (oikeastaan ne olivat kyllä hraH:lla, mutta silti. Vinoja ja kenoja olimme)

kauhukolmikko: "onhan meillä perunasalaattia ja smurffilimsaa? vihreetä? vuosi ei muuten vaihdu"

No ei ollut.
Perunasalaattiin olin sentään varautunut keittämällä kattilallisen perunoita. Mutta smurffilimu niin sanotusti smurffasi meidät täysin puskista. HraH yritti väistää väistämättömän väittämällä ettei sitä koskaan aikaisemminkaan ole juotu. Hänelle ilmoitettiin, että nyt on korkea aika päivittää tiedostot ja sitä paitsi, tieto on vähintäänkin viimevuotista.
Suloisista pulluraposkistamme kaikkein joviaalein ja leppoisin - Isoveli - alkoi näyttää siltä, että kohta on päivän kemu-osio pilalla.

Ei mennyt putkeen sitten tämäkään.

No, onneksi on juuri oikea hetki tehdä hyviä päätöksiä.
- en enää ikinä unohda smurffilimua
- ??


lauantai 29. joulukuuta 2012

Ei mennyt ihan putkeen

Testaan toimiiko käpälä: toimii se, noin suurinpiirtein. Siis silloin kun ei tee mitään oikein merkillistä. Höh ja pöh sille; juuri kun se alkoi olla kunnossa ja melko vaivaton.

Olen ajatellut kaikenmoisia kohtsiltään alkavan uuden vuoden varalle.
Ajattelin että liityn punttisali-jumppahörhöihin ja rupean harjoittamaan liikehdintää. Sitten menin käymään siellä salilla, jonka olin valinnut.
Tuli ramppikuume ja ahistus.

Sitten ajattelin että rupean kasvissyöjäksi ja herkuttelunkieltäjäksi.
Sitäkin ajattelin sitten uusiksi.

Mietin myös, että hankkisin jostain alelaarista uudet kivat juoksutossut, kun sain lahjakortin urheiluliikkeeseen. Lähdin oikein reippaana naisena ostoksille, mutta jostain omituisesta syystä päädyin ei-urheiluliikeeseen ja kaiken lisäksi housuosastolle.
Sovitin vaikka kuinka monet farkut ja ne olivat kaikki ihan sopivia!
Siitä riemastuneena ostin kaikenlaista täysihintaista mitä en olisi tarvinnut ja sovitin vielä enemmän semmoisia mitä en tarvinnut.
Ja nyt haluan vain lisää monenmoisia vaateksia, joita en tarvitse.

Päivän saldo:
1 kpl ei-punttisalijäsenyyksiä
1 pari ei-juoksutossuja
1 kassillinen ei-alennusvaatteita
1 kpl tuskaisen keskeneräinen kauppareissu

Ei kyllä mennyt ihan putkeen.

*


...ainiin, me suunnitellaan hraH:n kanssa kevätretkeä. Loppusuoralla tällä hetkellä Lissabon, Rooma ja Madrid.
Vinkkejä?

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

On jo ovella

Joulupuu on rakennettu,
on villiä melskettä, helinää helskettä.
Äiti on laittanut kystä kyllä
ja lapsoset - nuo rakkaat punaposket - roikuu kuusen oksissa.
(ne piilottivat toinen toistensa lahjapaketit kuuseen)

*
Käpälästä huolimatta (tai kukaties siitä johtuen) olen ihan rento vain. En sitten tänä(kään) vuonna kuurannut jalkalistoja hammasharjalla.
Mutta väliäkö sillä, näyttäisi tulevan joulu silti vääjäämättä.

Lintukodon rappiksessa vietettiin eilen talon yhteisiä joulun vastaanottajaisia: kaikki pikkumummoset rollaattoreineen kokoontuivat sinne, ja yläkerran setä keitteli glögiä. Lapset söivät ainakin sata piparia ja sitten laulettiin yhteislauluja. Aika metkaa.

*

Pikkusisko on ainakin viiteentoista kertaan vakuuttanut että tämä on paras joulu ikinä.
Niinpä murmeliini, niinpä - ne tulevat vuosi vuodelta paremmiksi.

Keitimme eilen fudgea joululaulujen tahtiin.

"... suo mulle maja rauhaisa ja lasten joulupuu..."

vähältä piti, ettei tullut suolavesifudgea siitä.

*
edit myöhemmin:

"kas kuusen latvassa..."
ylen taiteellinen asetelma nurinkurisine joulupukkeineen

torstai 20. joulukuuta 2012

kiireen loppu

Joskus kiire loppuu kuin seinään.
Tai rotvallin reunaan, tässä tapauksessa.

Lankesin kaidalta tieltä ja en ihan jäänyt ambulanssin alle. (miksi joskus tuntuu siltä että elämäni on traagilliskoomillista?)
Onneksi en mennyt murskaksi tai mitään semmoista, mutta käpälä (se sama jonka teloin kertaalleen muutama vuosi sitten) on pahalla päällä ja vankasti tuettu.
Ja koska olen lekurin mukaan työkyvytön, on vissiin paree pitää tämä privaattinakuttelukin hallinnassa...
(paitsi kyllä yhdelläkin kädellä jotain saa aikaan jos haluaa)

Lekurilta kotiuduttuani pistin muksut jonoon ja annoin tilannetiedotuksen: "paha venhädys" ja sitten jaoin tehtävät: porkkanalaatikko - lanttulaatikko - perunalaatikko - leipä - piparit - siivous - siivous - siivous.

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

vinkeitä argumentteja

miksi ihmeessä joissain kohden täysi neutraali on hyvä ja tavoiteltava juttu ja toisessa kohtuutonta yliholhontaa ja yhteiskunnallista kyttäämistä?

Kuulun molemmissa asioissa enemmistöön: toisen suhteen olen kohtuukäyttäjä ja toista en käytä lain.

Kohtuukäytäntö minulta halutaan pois, koska semmoinen on pahasta indoktrinaatiota ja epäkorrektia soluttautumista ja muutenkin kuulemma ihan turhaa. Lapsenikin kuulemma ihan pilalle menevät. Vähemmistön mielestä ja yksilönvapauden nimissä täytyy olla mieluummin tyhjiö ja jos nyt välttämättä haluaa itseään saastutella, niin pitää pysytellä turvallisesti ja huomaamattomasti rajallisten tilojen sisäpuolella. Ettei vaan kukaan pahoita mieltään tai joudu alttiiksi kaikenmoiselle vaaralliselle.

Puolestaan taas se, jota en käyttele lain, enkä aiokaan käytellä, saa yksilönvapauden nimissä soluttautua ja indoktrinoitua minun ilmatilaani, saastuttaa vapaasti ja aiheuttaa vakavaa uhkaa terveydelleni, ehkä jopa pilata sen. Vähemmistön mielestä ihmisen kuuluu kumminkin saada harjoittaa omia toimiaan ihan missä ja milloin vain, eikä mitenkään saa rajoittaa harjoitantaa ainakaan yksilön omien seinien sisälle. Muutenkin on ihan kohtuutonta vaatia että pitäisi ottaa huomioon muut lähelläolijat, ja varsinkin lapset tai kasvuikäiset, koska on kuitenkin oikeus ja vapaus tehdä valintoja. Eikä yhtään haittaa jos muut altistuvat sille vaaralliselle, koska on yksilön oikeus pilata itse itsensä. Muut menkööt metsään.

Sovitaanko niin, että jos minä saan harjoittaa julkisesti sitä minulle tärkeää, niin sitten saavat toisetkin?

*
Eikö ole aika vinkeää, että mitä kaikkea hämmentävää saa samoilla argumenteilla aikaan?

Kannattaisi ruveta totaalikieltäytyjäksi: kaikki pois vaan. Kaupallinen sektori kiittää. Luulisin.

Vinkeää on myös se, että piilottamalla asioita ne lakkaavat olemasta. Aika infantiilia: parivuotiaat kai uskovat, että jos menee peiton alle piiloon, ei kukaan tiedä että on.
Mutta on silti. Niin se vaan on.
Eivät ne asiat piilottamalla muuksi muutu. (niin kuin ei historiakaan muutu vaikka kuinka pystejä kaadeltaisiin)

*

Puolustelen tätä poikkeuksellisen kantaaottavaa ja lähestulkoon intelligenttiä rykäisyäni sillä, että pohdimme eilen hraH:n kanssa sekä arvovapautta että argumentointia. Lupaan ihan kohta palata takaisin normaaliin jorinaani; tämä kun vaan on mielestäni niin tärkeä asia.

tiistai 18. joulukuuta 2012

liikaa abbaakengässä

vielä kolme työaamua.
Paitsi että joululoma pilautui, kun työ2:n pomo halusi järjestää ensivuodensuunnittelupalaverin välipäiville. En pystynyt olemaan itsekäs. Sen sijaan sanoin, että joo ja sopii.
Niin että höh ja pöh, nyt on sitten palaveri välipäivinä.
Mutta silti, enää kolme työaamua. (ai mitenniin loman tarpeessa?)

Eilen oli koululla limudisko. Vanhempainyhdistys kehitti sinne buffetin.
Käytännössä se tarkoitti sitä, että Joku kävi hakemassa kaupasta skviljoona kiloa karkkia, sitten se Joku pussitti ne annospakkauksiksi, sitten se Joku kävi hakemassa skviljoona litraa mehua ja saman verran pahvimukeja.
Ja koska se Joku oli jumissa bussissa nokkakolarisumpun takia, eikä ollut ajoissa paikalla, paheksuivat Kaikki Muut sitä.
Sitten se Joku tästä suivaantuneena ärhenteli kaikille pikkukullannuppusille.
Siinä vaiheessa kun Abbaakengässä soi kolmatta kertaa, se Joku vetäytyi inventoimaan arpajaisvoittoja.
*huokaus*

Meillä on ihan hyvä, kohtalaisen innokas joskin jokseenkin vaikeasti suitsittava äititiimi, jotka kaikki ovat mitä ilmeisimmin täydestä sydämestään lasten asialla. On vain kaksi pienehköä muttaa.

Mutta. Tiimin jäsenet ovat lievästi ilmaistuna originellejä ihmisiä jotka puhuvat kovalla äänellä, paljon ja lakkaamatta ja ihan koko ajan ohi toistensa. Sitä höpötyksen määrää! Rouvista ainakin kahdella on tapana kutsua puolisoaan isiksi, mikä hämmentää minua tavattomasti - ymmärrän aina koko jutun ihan väärin. ("me mentiin isin kanssa kauppaan/saunaan/retkelle", johon minä poikkeuksetta kommentoin, että tosi kiva varmaan teidän lapsille kun touhuatte niin paljon isovanhempien kanssa)
Tiedän, montako wilmamerkintää on rouva A:n lapsukaisella (23; 8 positiivista, 7 unohdusta; 8 käytösmerkintää), mikä on rouva B:n käden tilanne (särkee; lakkaamatta); tiedän että rouva C:n lapsukainen karkasi pöydän alle mököttämään ("se oli ihan kauheeta, isinkin mielestä"), että rouva D:n kullannuppu harkitsee harrastuksensa lopettamista (vaikka juuri alkoi sujua niin hyvin) ja tiedän ihan kaiken jokaisen rouvan intiimivaivoista (ja uskokaa pois, niitä riittää) 
Tietysti on aivan ylimitoitettua kuvitella, että joku heistä edes joskus kysyisi mitä minulle (kauhukolmikosta puhumattakaan) kuuluu. Itsekäs olen, kun sellaista edes toivon!

Mutta (ja tämä on oikeasti paljon pahempi mutta). Raha- ja elämänhallintaongelmat.
Se särkee sydäntäni ihan joka kerta.
Ihan joka kerta valvon yhden yön murehtimassa.
Mietin, jätänkö taas kerran laskuttamatta vanhempainyhdistykseltä kaikki tekemäni hankinnat, niin että saadaan vielä muutamalla ylimääräisellä pennillä tuettua lasten retkiä ja stipendejä.


Ja ihan tiedoksi vain, että vaikka en enää ikinä koskaan milloinkaan kuulisi Abbaakengässä, on sekin liian lyhyt aika.

maanantai 17. joulukuuta 2012

nyt joululaulut kaikuu yössä taas

olen luultavasti vuodesta toiseen listannut suosikkijoululaulujani.
Ja vuodesta toiseen ajaudun eksistentiaaliahdistukseen, koska on niiiiiin vaikea valita kaikkein ihanimmat ja parhaimmat laulelot.

Laahasimme jälkikasvumme kirkonmäelle laulamaan kauneimmat. Sitä ennen tein kiertokyselyn päivällisellä: joululaulujen top-3?

Taloudessamme suurimmat äänivyöryt keräsi tänä vuonna seuraava kimara:
3. En etsi valtaa, loistoa
2. Suutari ja vieras
1. Tulkoon joulu

Kahdesta voittajasta oltin suorastaan hämmentävän yksimielisiä, Simojoki sai varauksetta äänen kaikilta pöydän ympärillä istuneilta (n=5)

Hajaääniä saivat mm. Heinillä härkien kaukalon, Oi jouluyö (lähinnä sanoitus) ja Joulupukki matkaan jo käy (tai sitten se oli Nissepolkka, en muista)

Omalla nousevalla listallani ovat myös Rauhaa vain rauhaa ja Jo joutuu ilta.

Väittelimme tietysti siitä, ovatko parhaat joululaulut sellaisia joissa lauletaan mukana, vaiko vain kuunnteltavia; saako valita tietyn version vai koskeeko top-valinta nimenomaan laulua raakana?
Vaikeita valintoja.

Omalla kuunnteltavien joululaulujen listalla on pysyväisluonteisesti Ariel Ramirezin ja Felix Lunan ihana sarja Navidad Nuestra.
Haparoiva kielitaitoni ei luultavasti tee oikeutta lyriikalle, mutta en ole antanut sen häiritä, elähdyn silti.

Oman erillisen listansa ansaitsevat tietysti tuhmat vallattomat joululaulut, joiden hlökohtainen top-3 on vuodesta toiseen pysynyt melkolailla samana
3. Sika
2. Oravan joulu
1. Joulupukki puree ja lyö

Kumpiakaan top-kolmosia en kykene laulamaan, toisia naurultani, toisia kyynelehdelliltäni. (onko tuossa joku outous? miten se oikein pitäisi kirjoittaa?)

Mitkä ovat omat suosikkisi?

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

tsek.lista

tsek.-lista ennen J:tä - eedit illalla

- laatikot
- piparkakut (tehty kerran)
- joulukonsertti
- kauneimmat joululaulut
- verhot
- valot
- kuusi
- puuro
- siivoilu
- kissanhiekat
- ruokalistasuunnittelu
- herkkulistasuunnittelu
- kauppareissu
- lahjonta
- koulun poikkeusaikataulut
- joulukortit
- paketointipalvelu
- jotain muuta -  mitä? - en muista

Tämän vuoden suurimman eksistentiaaliahdistuksen saamme aikaiseksi joulukuusen hankinnasta.
Monta monituista vuotta elelimme kätevän muovisen perintökalleuskuusen varassa, kunnes viime jouluna se alkoi näyttää paitsi omituiselta, myös säälittävältä. Semmoiselta, joka löytyy marketin parkkipaikan kuusimyyjän jämälaarista viisi minuuttia ennen sulkemisaikaa. Päättelimme että sen aika kukaties on jo ohi.

Isoveli oli kai kolmen kun meidänkin lähiössä vielä mellasti useampi kuusikauppias.
Paria päivää ennen joulua lähdimme kuusenhankintaan, Isoveli napakkana toppahaalarissaan: "menes äiti vähän pois. tää on miästen hommaa."

*

Isosisko tänään: "äiti, voitaisko me ottaa semmoinen livekuusi?"

perjantai 14. joulukuuta 2012

menin mielenhäiriöön

jouduin eilen äkilliseen mielenhäiriöön ja tein piparitaikinan.
Sitten leivoin sen.
Kylläkyllä, tiedän että taikinan kuuluu vanua jääkaapissa päiväkausia ja maustua ja kiinteytyä ja vaikka mitä, muttakun tunnin vetäytymisen jälkeen se oli juuri sopivan leipoutuvaa ja minulla oli juuri sopivasti aikaa.
Minun pipparskaakkutaikinassani on kaksi huonoa puolta: se on äärimmäisen hankalaa käsiteltävää (tai minä en ainakaan saa siitä semmoista äitien ja lasten yhteisen leipomushetken taikinaa) ja sitten se on äärimmäisen suussasulavan herkkuhyvää sekä taikinana että kakkusina.
Kauhukolmikko muotitti muutaman kakkusen verran ja siirtyi sitten huolissaan iltapalalle: "äiti, kai sä teet vielä ainakin yhden toisen taikinan? Ei nää kumminkaan säily jouluun asti."

Saman äkillisen mielenhäiriön kourissa vaihdoin verhot olkkariin vain todetakseni että kehvatsu, ovat vääränlaiset, -väriset ja -materiaaliset ja joudun menemään tekstiiliostoksille vielä kerran.
Tavoittelemani joulunmausteinen dramatiikka osoittautui pliisuksi rötkörätiksi. Höh.
Jouduin koko loppuillan kulkemaan selin ikkunaan, koska en kestänyt näkyä. Ja koska laitoin tavallisverhot pesuun, en voinut edes vaihtaa takaisin.

Pikkusisko puolestaan meni mielenhäiriöön, koska optikko katsoi hyväksi määrätä hänelle lähityölasit. Pikkusiskoa alkoi epäilyttää, että Pikut (=pehmounilelut) hylkäävät hänet.
Optikko meni mielenhäiriöön, koska Pikkusisko olisi halunnut lasit, joissa on koirantassujen kuvia. Eikä semmoisia vaaleanpunaisia kukkaiskehyksiä, joita hänelle yritettiin tyrkyttää. (Isosisko haluaisi myös lasit, joko puolikuut tai harrypotterit. Ehkä molemmat)

Kaiken tämän keskellä HraH ihmettelee, miksi odotan lomaa kuin heponen kesää.
Mutta silti odotan.
Vielä viisi työaamua. Salaa mietin, miten onnistuisin välttämään ensi perjantain.  (ja torstain. Ehkä jopa keskiviikon. Tarkemmin ajatellen, keksisin varmaan omaa tekemistä kyllä koko viikoksi. Voisin vaikka lukea vähän. Tai hinkata jalkalistoja hammasharjalla.)
Jouluun pitää saada laskeutua rauhallisesti eikä mitenkuten syöksyä keskeltä työviikkoa. Kuuluu ihmisen ensin touhuta, sitten levätä ja vasta sen jälkeen harjoittaa juhlintaa. Varsinkin kuuluu levätä ensin.

torstai 13. joulukuuta 2012

...suun ruoka, juoma, meno muu...

Uusi ja entistä ehompi joulumme alkaa hiljalleen hahmottua: oikeastaan koko lapsiperhe-elämämme ajan olemme viettäneet joulua, tai oikeastaan jouluruokailleet - yhdessä ystäväperheen kanssa.
Tänä vuonna päätimme brutaalisti kahdenvälisellä sopimuksella rikkoa tuon tradition.

Rohkeasti uskaltauduin ehdottamaan anopille että jospa jouluaterioisimme yhdessä: meidän sortinsakki, anoppiset ja mamma, kenenkään ei tarvitsisi olla yksin, kenenkään ei tarvitsisi kokata yksin ja kaikilla olisi vähän tohinaa ja toohellusta.
Lapsista se oli tietysti ensin ihan kamalaa ja sitten ihan ok.
Anoppi nielaisi kerran ja mamma kahdesti.
Jätimme asian hautumaan.

Tällä viikolla otimme ensin käsittelyyn mamman. No, mammahan kokkaa joka tapauksessa kaiken. Pienenä myönnytyksenä tälle joululle tilataan vain puolikas kinkku.
Kauhulla ajattelen sitä ruokavuorta (kuka sen syö?), ja sen roudaamista anoppilaan.

Eilen marssimme hraH:n kanssa päättäväisinä anoppilaan: nyt tehdään joulusuunnitelmia!
Sovimme anopin kanssa että mamma hoitaa laatikot ja kuivakakun, anoppi huolehtii kinkkurullan, sillin, sallatin ja jälkiruokajäädykkeen.
Meidän osaksemme jäivät salaatit ja kala.  (miten minusta tuntuu että perheen aikuisemmat naiset valtasivat kaikki tärkeät jutut ja tällaiselle vähän huithapelille miniälle jäivät rääppeet käteen?)
Kotimatkalla päätimme yhdessä hraH:n kanssa huolehtia pöytään myös vähän jotain juustoja, erikoisempia lihoja ja laadukasta suklaata.

Perinteisesti joulusuunnittelumme kohokohtia on ollut aina juomatoimikunnan kokoontuminen: jos on ruokia valittu hartaasti, niin vähintään samalla hartaudella on syvennytty myös juomapuolen pohdiskeluun.
Anoppisilta eikä mammalta voitu millään vaatia samanlaista paneutumista asiaan.

Seuraavaksi siis kokoontui kahdenkeskinen salainen juomatoimikunta.
Olemme testanneet aiempina vuosina mm. paljonpuhutun munatotin  ja minttukaakaon. (sinä vuonna teimme ennen jouluateriaa "metsäretken" = istuimme lähimetsässä kannolla, lapset joivat kaakaota, aikuiset minttukaakaota. Ja mitä puolestaan munatotiin tulee...no.).

Melko mukavaksi kombinaatioksi aterialla on osoittautunut kuohujuoma ja jälkiruokana portviini suklaan kanssa - tosin epäilen että anoppilassa mennään perinteisellä punaviini-konjakki -linjalla.
Tänä vuonna minua houkuttelisi oikeastaan testata jouluinen kahvi, miksei omppusiiderikin. Siitä tulisi varmaan sellainen hohdokas amerikkalaishenkinen olo? (toivottavasti hohdokkaampi kuin munatotin nautiskelusta, se oli ihan liian makeaa!)

*
Ruokapuoli on siis hallussa, juomapuoli on hyvällä suunnittelulla - jäljellä on oikeastaan enää kaikkein syvällisin pohdiskelu - eli se, mitä syödään ja juodaan kotona.
Lapset ovat toistaiseksi esittäneet yhden ainoan toiveen: aamusarvia.
Kyllä niin pääsee ihminen helpolla.

tiistai 11. joulukuuta 2012

loistelias tulevaisuus?

jokavuotinen nido-ja-niputa on myöhässä. Kenen on vika, kysyn vaan?
Kopiokone voihkii ja vaikertaa ja yrittää syytää sisuksistaan riittävästi tavaraa riittävän nopeasti, verstaalla haisee tympeä kopiokonepöly ja talvesta kuivat sormeni itkevät sitä niputusosiota jo valmiiksi.

*
Ajattattelin, että olisin jo heti eilen mennyt itsenpalkitsemisostoksille, mutta sitten tuo onneton kopiomasiina meni jumiin, työaika venähti ja päivän päätteeksi olin pölyssä ja värijauheessa kauttaaltani.
Koneen jumi ei ratkennut ennen kuin tänä aamuna: töpseli pois seinästä vain. (miksei se eilen tullut mieleeni, en ymmärrä?)

Nämä päivät juuri ennen loman alkua ovat aina yhtä lannistavia. Ikinä en muista, kenellä on jo viimeinen harrastuskerta, kenellä ei, kuka menee jonnekin, kenellä on tai ei ole kokeita tai poikkeuspäiviä tai on niitä, ja ylipäätään missä pitäisi olla, mihin aikaan ja millaisissa varusteissa.
Primitiivireaktiona melkein kaikkeen käy patenttivastaukseni eivoiollatotta ja minä en ainakaan ompele/askartele/osta /mene yhtään minnekään ja mitään.
Luulen, että Pikkusiskolla on tänään viimeinen viulutunti, mutta jostain syystä Isosiskon huilut jatkuvat vielä ensi viikollakin.

Luen parhaillaan(*) yhden getosta kuuluisuuteen nousseen jalkapalloilijan elämäkertaa, ja veikkaan että jos lapsistani joskus tulee jollain alalla merkittäviä, muistelevat hekin:
Semmoinen se meidän äiti on, ikinä ei tiedä että millä tuulella se on, muistaako se yhtään mitään ja osallistuuko mihinkään ja millä tavalla. Yhtenä vuonna se nypläsi itse kaikki joulukortit ja seuraavana vuonna se tuli jouluaikaan raivohulluksi. Semmoinen se on se meidän äiti. Aika outo tapaus. Koskaan ei voinut tietää että muistaako se ostaa harrastusopelle joululahjan, tai opettajalle. Kaikilla muilla aina oli rusetit päissään, mutta meidän piti vaan kaapista tempaista jotain sopivasti kädenulottuvilla olevaa päälle. Voi sitä äitimuoria. No osti se sentään joskus sukkahousuja ja semmoisia, ei tarvinnut talvisin ihan hirveästi palella.

No, onpahan ainakin loistelias tulevaisuus. Lapsosilla, toivottavasti.
Kaipa ne edes saavat terapiassa jotain tukkualennusta.

(*)
ja niille, joille olen väittänyt lukevani jotain muuta ja antanut kirjavinkkejä, niin kyllä. Luen. Minulla on tällä hetkellä kesken
- se kirja josta olen muutamalle vinkannut
- tuo elämäkerta
- yksi uutuushömppä
- yksi tietokirja
- yksi mitä Isoveli suositteli ja jota en luultavastikaan saa luetuksi
- ja ehkä vielä joku muu, en muista.

Luin muuten juuri viikonloppuna päätökseen sen monessa paikassa kehutun Caitlin Moranin Naisena olemisen taito.
En ollut kovin vaikuttunut tai vakuuttunut. Siinä oli muutama hauska ja muutama todella hauska ja osuva lohkaisu, mutta pääsääntöisesti en ole mikään kovaäänisen feminismin kannattaja. Hmh, naiseudessani on mitä ilmeisimmin jotain vikaa.

maanantai 10. joulukuuta 2012

kaksi viikkoa

Kaksi viikkoa jouluun.
En jaksa stressata. Ajattelin että stressaan sitten viikon päästä.
Kävimme jouluostoksilla kun lapset olivat leirillä. Olin kotiintullessa hyvin voitonriemuinen: melkein kaikki lahjat on jo hankittu.
Ja päh! Kun tarkastelin kasaani tarkemmin, siinä oli yksi juttu Isosiskolle ja yksi juttu Pikkusiskolle.
Puuttui siis enää vain hraH, Isoveli, kaikki kummilapset, oma sisko, omat vanhemmat (älkää lukeko tätä kohtaa), muutama ystävä...

Menimme tänä viikonloppuna uudestaan ostoksille.
Pikkusiskoon iski eroahdistus ja hän soitteli läpi ostosreissun vartin välein. Jossain kolmannen ja neljännen puhelun välillä totesin, että antaa olla. Osteskelen joskus toiste.
Skippasimme myös irish coffeet ja ryntäsimme kotiin pelastamaan lapsukaisen, joka juuri sopivasti olikin keksinyt tosi kivan leikin. Jee.

*

Viikonloppu meni enimmäkseen potiessa. Sunnuntaina saimme aikaan varmaan ekan kerran ikinä ns. värisuoran - vai olisiko ollut peräti täyskäsi? - särkylääkkeiden käytössä.
Ihan jokaista kolotti jostain.
Isoveli jäi vielä tänään potemaan, itse olen vähän kahden vaiheilla.

*

Ja sitten pääsin opiskelemaan!
Rupean monimuotoilemaan pääkaupungissa aina kuukausittain, ja sitten minusta tulee taas ihan valtavan lahjakas työssäni ja muutenkin.
Odotin kirjettä jo viime viikon alussa, mutta mitään ei kuulunut eikä näkynyt. Perjantaina se tuli ja oli niin littana, etten meinannut uskaltaa avata. Ajattelin että varmaan siinä sanotaan että kiitos hakemuksestanne ja valitettavasti ei nyt onnannut...
Nyt pitäisi sorvata herrakerholle anomus että saan käyttää opiskeluihin työaikaani. UPM:n mielestä se on ihan itsestäänselvyys.

Mikä ihana tekosyy osteskella joululahjoja itselle, ihan selvästi tarvitsen uusia vihkoja, kyniä, reppuja, muistikirjoja, kaikenlaisia teknisiä härpättimiä ja koulupukuja (siltikin, vaikka housujen löytäminen on niin työlästä).

Ja mikä ihana tekosyy tehdä kaikenlaisia uudenvuodenlupauksia!
Toisin sanoen elää täysin holtittomasti loppuvuosi.
Nyt kuuluu saada syödä kaikenlaista ihanan kermaisen pehmeää ja suklaista vain ihan sen takia, koska sitten kun aloitan opiskelut, minusta tulee uudempi ja ehompi ja opiskelijampi. Sanalla sanoen, hohdokkaampi.

Ei millään kannata aloittaa raivoisaa kuntoilukuuria tai ruuanrajoittamista nyt, koska se selvästi kuuluu kohta alkavaan uuteen elämänvaiheeseen. (ja nyt ei puhuta niistä tasavuosista, joita tuleva kevät tuo tullessaan...)

torstai 6. joulukuuta 2012

mietteliäänä

ihan vain hetkeksi lönähdän sohvannurkkaan.

HraHakkarainen vei kauhukolmikon lapioimaan mamman lumet. Myöhemmin illansuussa menemme katsomaan, onko (iso)pappan hautakivi jo tullut.
Pikkusisko halusi puhua sodasta. Ja pappasta.


Levitimme käsityötuntien aherruksen pappan radion eteen, siinä oli sille oikea paikka.

Koko tänä syksynä en oikein osannut, pystynyt ajatuksiani täsmentämään; tämä suru on kuitenkin ensisijaisesti HraH:n suru, ei minun suruni.

***

Kun Isoveli oli aivan tuore, kävimme kävelyllä isoisovanhempia tervehtimässä.
Siinä minä istuin muutaman viikon ikäinen vauva sylissäni ruokatauollaan ja juuri sillä hetkellä pappa halusi kertoa minulle sen, mitä ei varmaan koskaan ennen kenellekään - tyttärelleen tai tyttärenpojalleen. 
Levitti eteeni, puolittain ylitsenikin taistelukartat Sieltä Jostain, kaivoi esiin sotavangin tekemän puukontupen ja kertoi tarinoita. 

Minulleko ne tarinat olivat, vaiko sille pienelle tyttärenpojanpojalle?

Nyt keinutuoli on kovin tyhjä.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

keskiviikko

verstaan pikkujoulukset tänään, epäjee. Yhtään ei ole hehkeää olla ainut nainen paikalla, tai toiseksi ainut. Jossain vaiheessa iltaa - riippumatta siitä mitä juon tahi olen juomatta - ajatukseni lasittuvat ja yleinen mielenkiintoni herpaantuu.


*

Kolme lasta kolmessa eri koulussa antaa ovelia perspektiivejä kasvatuksen ja opetuksen maailmaan.

Kauhukolmikko juhlistaa itsenäisyyksiä tänään: yhdessä koulussa pukukoodina "juhlan luonteen mukainen arvokas pukeutuminen ja käytös", toisessa "normaalia kouluasua juhlavampi, ja jos omistaa, niin oman kotimaan kansallispuku tai tytöillä muuten mieluisa hame", kolmannessa "nääfst, emmätiedä. mulla on kuitenkin vaatteet"

Isosisko nappasi pukupussinsa olkapäälleen ja lähti lippuairueeksi.
Pikkusisko valikoi kaappinsa uumenista hartaasti puolisiistiä ja sinivalkoista. Huivi kaulaan, tietysti. Ja vyö pitää olla.
Isoveli - no, nääfst. Oli sillä kuitenkin vaatteet.

*

tiistai 4. joulukuuta 2012

yhtiökokousangst

olipa kerran (suunnilleen eilen) yhtiökokous.
Olin kolme varttia myöhässä koska olipa kerran myös vanhempainyhdistys.
Mutta voi hyvänen aika ja ei hätiä mitä ja sensellaista, koska eihän kokouksessa tunnissa oltu päästy edes ensimmäisen käsiteltävän kohdan yli.

Voi sitä pikkusieluisuuden määrää! "Jos kerran meillä niin myös teillä" /"ei meillä ainakaan" /"aina-ennen ja eikoskaan".
Asia itsessään ei ollut iso: noin suurinpiirtein oli kyse siitä, saako nyt sitten ripustella ovikransseja vaiko ei, mutta niin oli jokaisella siitä vankka mielipide.
Huutoäänestykseksi meni.

Tärkeistä asioista taas - yhtiövastikkeesta - ei keskusteltavaa löytynyt. Sananpuolikastakaan. Menköön kuinka menee.

Muutamankin tämäntyyppisen kokouksen istuneena jaksan aina ihmetellä sitä, miten vähällä vaivalla todella isot asiat saadaan solutettua läpi. Virkamiespäätöksinä, esityksen mukaisina, esittelijän mielen mukaisina.
Pikkuasioihin, pelkkiin lillukanvarsiin, jäädään aina roikkumaan.

Siitäkin kinattiin, ovatko pyöräsuojissa käyttämättömät pyörät riittävän taka-alalla.
Kukaan ei kysynyt, voisiko niille käyttämättömille pyörille osoittaa - tai peräti rakentaa - oman erillisvarastonsa. Sellaisen jossa niitä voisi säilyttää ja niin, että paljon käytössä oleville pyörille jäisi tilaa.
Lynkkaamisen pelossa en myöskään uskaltanut esittää sitä ajatusta joka on päässäni pitkään pyörinyt: voisin vaikka maksaa pyöräpaikasta: siististä, toimivasta pyöräsuojasta, jossa minulla olisi takuupaikka. Vähän niin kuin autopaikka. (koska autopaikkojen hinnastakin oli porua. Liian kalliita ovat!)

Minulle ei vieläkään selvinnyt, saako nyt sitten niitä kransseja ripustella.

Ei houkutellut Πολιτικά:an tuo kokemus.

Pidän siitä, että meidän talossa tuntuu olevan hyvä yhteishenki ja yhteisöllisyys arvossaan. En pidä siitä, että se tulee esiin räyhähenkisyytenä.

*
Olin koko loppuillan äreä ja levoton. Olen vieläkin.
Siihen päälle vielä pahemmanlaatuinen JPK - en ollut hyvää seuraa kenellekään.

*
Avaa luukku!

maanantai 3. joulukuuta 2012

jameksetta

no niinhän siinä tietysti kävi. Ei yhtään jamesta.

Perjantain piti olla jameksellinen päivä, mutta lumea tuli niin paljon ettei huvittanut edes ajatella ulko-oleilua yhtään pakollista enempää.
Naperot leiribussiin ja kotiin.

Lauantaina tekemistä riitti: aamussa oli lumitöitä, päivällä jouluhankintoja, iltapäivällä ystävien tapaamista.
Kotiuduimme vasta illansuussa kassinyssäköinemme, eikä taaskaan yhtään huvittanut ajatella uusintaretkeä kaupunkiin.

Jameksetta meni koko viikonloppu.


*

Tänä vuonna odotan joulua jotenkin hyvin levollisin mielin.
Metkaa miten yhteinen sävel löytyy ja laulu soi, ja aivan on käsittämätöntä, mitä toiset saavat kameralla aikaan.

perjantai 30. marraskuuta 2012

viikonloppu?

Voiko iankaikkisehkon vanha digikamera kadottaa valotuskykynsä?
Kamera toimii periaatteessa hyvin, mutta kaikista kuvista tulee tosi kummallisen värisiä. Jotenkin hailuja, aina vähän ali- tai yli-, vaikka millä ohjelmalla olen yritellyt.
Vai ovatko Lintukodon valaistusolosuhteet vain niin epätoivoiset?

*
Kauhukolmikko on lähdössä leirille.
Pikkusiskoa jännittää a) ajavatko hirvikolarin matkalla; b) jos Pikut katoavat leirikeskuksen uumeniin; c) jos ei pääsekään Isosiskon kanssa samaan huoneeseen; d) jos kuitenkin pitäisi ottaa myös täytteet*; e) jos tulee vatsa kipeäksi kun jännittää ja varsinkin jos syö karkkia luokan pikkujouluissa; f) jos ei syö karkkia luokan pikkujouluissa ettei tule vatsa kipeäksi niin tuleeko wilmamerkintä; g) jännittää ihan muuten vaan.

* kaikki lapseni ovat jostain syystä täysin kyvyttömiä kutsumaan peittoa peitoksi ja tyynyä tyynyksi. Ne ovat täytteet. (vrt. "tuo lakanasi pesuun"; "täytyykö ensin täytteet ottaa pois?")

Minä en osaa orientoitua leiriviikonloppuun ollenkaan. Se tuntuu näin etukäteen ihan liian lyhyeltä että siinä ehtisi yhtään mitään, paitsi sitten todellisuudessa se on kuitenkin aivan liian pitkä.
En uskalla keksiä mitään rakentavaa, jos kuitenkin tulee jotain (ks. yllä kohdat a-g).
Uhrauduin lupasin lähteä leffaan hraH:n kanssa - kuten tarkkaavaiset lukijani varmaan muistatte, minuahan vaivaa ankaranpuoleinen yksinomaan leffoihin suuntautuva abcd, joka estää minua katsomasta yhtäkään elokuvaa alusta loppuun. Paitsi viime aikoina olen onnistunut melkein kokonaan katsomaan muutaman sellaisen alle kahden tunnin taidepläjäyksen.
Olen kaikenlisäksi niin kiltti, että lupasin lähteä katsomaan uusimman jamesbondeliinin, vaikka james on siinä aivan väärä. Ja vaikka en ole ikinä kyennyt katsomaan yhtäkään jamesta puolta tuntia pidempään. En edes niitä, joissa on oikea james.

*

torstai 29. marraskuuta 2012

neljä nelosta

tein juuri uron teon: kampesin UPM:n ulos.
Koko riivatun aamun UPM (Uusi PiällysMiäs; kunnioitettavankokoinen esimieheni) on huokaillut kuin kaksinkertaisesta peeämässästä kärsivä diiva, tuijottanut kompuutteriaan ja huokaillut vielä lisää.
Koko verstaan karma alkoi olla vakavasti uhattuna. Puolen tunnin puhumisen ja etuoven lukitsemisen jälkeen (en tiedä miksi se piti lukita!) UPM suostui laahautumaan autolleen ja poistui verstaan välittömästä näköpiiristä.
Nyt verstaan karma tai mikälie on enää normaalin talviminä-apaattinen, eli huomattavan paljon siedettävämpi ja sellainen että jopa jotain saatan saada tänään aikaan.
Ehkä.
Jos vain lopettaisin bloggaamisen.
Toivottavasti UPM:ää risoo jokin ohimenevä, eikä mikään pysyväislaatuinen verstasjuttu. En jaksaisi mitään herrakerhon kehittelemiä henkilökemiakriisejä nyt. (en jaksaisi niitä ollenkaan, jos valita saa.)

*

Kotoisia kasvatuskriisejä:
- Isosiskolla koeviikko
- en ymmärtänyt Isoveljen matikankoetta ollenkaan. Siinä oli liikaa ([{ -merkkejä
- Pikkusiskolla lumihiutaletyöpaja

Isoveljellä on ollut kiehtova matikan bonustehtävä. Heidän on neljän 4:n avulla muodostettava lukuja nollasta ylöspäin niin pitkälle kuin pääsee.
Minä osaan tehdä nollan: 44-44=0
Ja sitten osaan: 4-4+4+4=8
Isoveli sanoi päässeensä nollasta 18:aan asti.
En ymmärrä miten.
En ymmärrä miten se on edes mahdollista.
Vaihtoehtoisesti joko aivojani alkaa särkeä tai sitten alkaa soida hissimusiikki. Tilulii.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

päivistä sekaisin

keskiviikko?
Vai onko jo torstai?
Olen ihan sekaisin päivissä.
Kokouspäivä tänään kuitenkin on, sen tiedän. Ja näyttää olevan lumipäivä.

Pikkusisko on odottanut lumisadetta aivan täpinöissään. Aamulla huomenen sijaan kuulin unisen hihkaisun: "äiti, joko se joulu tuli?"
Naperoiden pitäisi lähteä viikonlopuksi leirille, sitäkin Pikkusisko odottaa täpinöissään. Ainakin jos on lunta.
Minä en täpinöitse, pikemminkin mietin laiskasti, jaksaisinko tehdä jotain hyödykästä (vrt. joulu) vai aionko vain itsekkäästi nauttia silkasta olemisesta.

*
Verstaan ikkunat on vaihdettu.
Olen voinut luopua sekä rakkaasta fleekestäni että kaulaani lähes pysyväisluonteisesti kiinnikasvaneesta huivista. On paljon mahdollista, että joudun vaateostoksille saan tehdä vaatehankintoja voidakseni näyttäytyä toimistokelpoisissa pukimissa.
Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen edes mietin muitakin vaatteita kuin villahousuja ja paksuja fleecehuppareita. Olen esiintynyt jopa käärityin hihoin, käsivarret paljaana.
Olin jo luullut, että kuulun semmoiseen lahkoon joka kieltää käsivarsien ja kaulan näyttämisen julkisesti.

tiistai 27. marraskuuta 2012

rintavarustuskreemi

Olin eilen Isosiskon seurana hammaslääkärillä. Kyllä oli kokemus.
Oli Iloinen Opiskelija joka teki normaalia perusteellisemman tarkastuksen sekä hänen kurssitoverinsa Hidas-Antti. Ei oikein Hidas-Antti ei kyllä kirjurina pärjännyt. Aina oli hampaan verran jäljessä, ja sekoitti kuutoset ja seiskat. Moneen kertaan.

Sitten tuli Hitaan-Antin seukkakumppani hakemaan anttia "sekoittelemaan pastaa" (?) johonkin näytehuoneeseen. No anttihan se hermostuksissaan kirjasi entistä tankerommin hampaita taulukkoonsa ja Iloinen Opiskelija turhautui vähän. Sekoitti Hidas-Antti tappimaiset, tapihkot ja tapit ja meni koko kirjaus ihan sekaisin. ("klikkaa nyt sillä hiiren oikeella. Eikun oikeella. oikeella!")
Sitten Hidas-Antti alkoi venytellä ja olla sitä mieltä että hänpä suikahtaa vaikka tuonne röntgeniin katsomaan olisiko jotain.

Lähti Hidas-Antti ja tuli opiskelijan opettaja tarkistamaan hampaita että oliko hyvin tarkastettu.
Tehtiin koko tarkastus alkuhaastattelusta asti uusiksi ja Iloista Opiskelijaa hermostutti ja menivät kuutoset ja seiskat hälläkin sekaisin. Mutta ei hätiä mitiä, menivät ne sekaisin opettajaltakin, koska toiset puuttuvat ja toiset eivät.
Opiskelijan opettaja pyysi konsultaatiota oikomisen opettajalta. Joka sitten hänkin teki tarkastuksen että onko hyvin tarkastettu.
Ja kun kaikki olivat tarkastelleet, päädyttiin lopputulemaan: ei mitään tehtävissä - hienosti hoidettu hyväkuntoinen ja kaunis purukalusto.
Aikaa meni puolitoista tuntia.
Vähän liioittelua jos minulta kysytään, noin niinkuin perushammastarkastukseksi. (vaikka täytyyhän opiskelijoiden saada harjoitella!)

*

Kurkistin huvikseni blogin roskapostipuolelle. Viimeisin viesti oli joltakulta joka oli kuulemma viettänyt iloisen hetkosen sivuillani ja kutsui nyt vastavierailulle.
Tule ja tutustu rintavarustusta muhevoivaan kreemiini, kutsui tuo vieraalla kielellä.

Käytetäänköhän tuommoista kreemiä sisäisesti vai ulkoisesti?
Jos sisäisesti, niin juoden vai syöden? Riittääkö jos lusikoi lautasellisen muhevoivaa kreemiä vai myydäänkö kreemiä pullokaupalla? Onko makuvaihtoehtoja?
Paljonko muhevoituu?
Onko vaikutus pysyväisluonteista vai hetkellistä?

Jos kreemi on ulkoiseen käyttöön, niin voidellaanko sillä itseä vai topataanko rintsikoiden sisumus kreemillä?
Onko valuvaa vai tankeaa kreemiä?

Kyllä niin tuli mieleen joku sellainen ryönä, jota nuo ikkunaremppamiehet pursuttelevat tuonne ikkunakarmien väliin. Semmoinen vaahtomuovinnäköinen.
Että sellaista kreemiä tuonne puseron sisuksiin ylävarustuksen muhevoimiseksi näin pikkujouluaikaan.

Taidan yrittää pärjätä luomuna vaan.

*

maanantai 26. marraskuuta 2012

tulossa mukava kuukausi?

Olen remppamagneetti.
Uusi verstas on sijainnut tässä osoitteessa ehkä viitisen vuotta. Harva se vuosi on jotain remppaa ollut meneillään: nyt vaihdetaan verstaan ikkunoita täyttä häkää. Jopa alakerran neukkarissa on tällä hetkellä jäätävän kylmää.

Kotiinpaluu viikonlopulta oli kulttuurishokeroiva: lintukotoinen elomme on vielä niin lyhytaikaista, etten oikein muista, mistä olen lähtenyt ja mihin tulossa. Ihanko oikeasti meillä on näin kiva koti?
Kivaan kotiin oli kiva tulla. Olo oli keveä (joskaan ei levännyt, majoituspaikassa oli surkeat sängyt!), iloinen. Lapsilla oli ollut ikävä: tytöt kaivautuivat koko illaksi sohvanmutkaan mujumaan ja höpöttelemään.

Laskin joulukuun kalenterista, että lapsilla on jäljellä enää kaksi kokonaista työviikkoa ennen joulua.
Tämä viikko on täysi työ- ja koeviikko. Viikonlopuksi kauhukolmikko lähtee leirille, meille on luvassa aikuista aikaa, kahtena viikonloppuna peräkkäin. Outoa ja mukavaa. (Teimme periaatepäätöksen: niin kauan kuin löydämme lapsenvahdit, otamme pari kertaa vuodessa viikonlopun mittaisen irtioton. Keväällä suunnitelmissa synttärijuhlintaa jossain kaukana poissa.)
Ensi viikolla on itsenäisyyttä; vajaa viikko. Tytöillä ja hraH:lla on pitkä viikonloppu, minä ja Isoveli käymme perjantaina pelipaikoilla.
Sen jälkeen on täysi työviikko.
Sitten ollaankin jo joulunalusviikossa, jossa on vain mukavia päiviä.
Tällä tavalla ajateltuna tulossa on ihan mahdottoman mukava kuukausi.

perjantai 23. marraskuuta 2012

ryttyisempi

viikonloppu; olemme toisaalla.
Liukenen verstaalta vähän aikaisemmin valmistelemaan lähtöä - pikapyykkäämään ja -tiskaamaan, haalimaan omaisuutta kasaan. Pääsemme muutamaksi hetkeksi syömään Jonkun Toisen laittamia ruokia.

Kun maailmalta kotiudumme, alan kaivella varastoistani lämpimän mausteisia ja punaisia värejä ja pehmeitä valoja: adventtiaika lähestyy.

*

Radioaparaatista tulee parhaillaan ohjelmaa hääsuunnittelusta: joku on suunnitellut häitään puolitoista vuotta.
Yli vuoden!
Käsittämätöntä. Pystyn suunnittelemaan elämääni hätinä viikon päähän.
Paitsi nyt sain vihdoin hankittua kalenterin ja pystyn suunnittelemaan elämääni jopa yli vuodenvaihteen jos on ihan pakko.

No toki, ymmärrän että suuria tapahtumia pitääkin suunnitella ja tehdä kaikenmoisia varauksia hyvissä ajoin, mutta sittenkin - en ymmärrä edes sellaisia urheilijoita, jotka tähyävät kahden olympiadin päähän.
Miten voi uskaltaa?
Miten voi olla niin päämäärätietoinen: että sitten vuoden tai kahden - tai voi hyvänen aika kahdeksan! - kuluttua olen siellä tai täällä tai tuolla ja huippukunnossa.

Yritin, mutta en pystynyt näkemään itseäni kahdeksan vuoden päästä. Paitsi että olen ryttyisempi kuin nyt.

torstai 22. marraskuuta 2012

sielun peili

kaksi kokousiltaa takana, yksi vielä jäljellä.

Sanotaan että silmät ovat sielun peili.
Minä en kyllä mitenkään mystillisesti osaa silmistäni välkytellä sieluni salattuja viestejä. Minun sieluni taitaa peilautua pikemminkin keittiön työtasossa.

Silloin kun sieluntila on hyvävoipainen ja aikaa on riittävästi, on työtaso siisti ja heti aamulla taisteluvalmiina: puurokattila lähtökuopissaan, kahvinkeitin ladattuna, puurolautaset pinossa ja leikkuulauta ojennuksessa.
Kun sieluntila on sekava, ei ole puurolautasista jälkeäkään, eikä kahvistakaan; aamu alkaa nollapisteen alapuolelta ja se sekavoittaa sieluntilaa tietysti vielä vähän lisää.

Yöpöydältä voi kätevästi tarkistaa edeltäneen yön tilanteen: jos podi on pöydällä, olen nukkunut. Jos kuulokkeiden piuhoja tursuilee pikemminkin tyynyn alta, on takana uneton yö.

Kotonaoloni määrä puolestaan korreloi pyykkivuoren kanssa: mitä enemmän olen kotona, sitä suurempi on pyykkikasa. Jostain syystä hyvittelen kokouspäivinäni kotiväkeä pyykkäämällä maanisesti. Olen sitten depressiivinen kaikilla muilla suorittamisen tasoilla.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

höh ja pöh.

Itsellä kokousviikko: ensimmäinen kokousilta takana, vielä kaksi jäljellä. Nipputolkulla esityslistoja joka puolella. Kahdella vanhimmalla koeviikko: nominatiivi vai genetiivi, does vai doesn't?
Kissa aloitti potemisen uudestaan, ja se on se viimeinen stressitekijä joka tähän soppaan tarvitaan. (huoli; missä välissä sekin viedään lekuroitavaksi jos tarvis tulee?)

Perjantaina pitäisi lähteä rentouttavaan viikonlopunviettoon toisaalle.
Himppasen verran tässä käänteessä epäilen tuota rentouttavuutta.

*

Haluaisin miettiä jouluisia valoja ja lämpimän mausteisen punaista väriä.
En haluaisi yhtään laittaa ruokaa, en kuulustella kokeisiin, en murehtia kisulaista.

Huono omatunto kaikkiin ilmansuuntiin.
*
Tiesittekö että tänään on YK:n maailman televisiopäivä?
Minulla on viikossa kaksi pakko katsoa -telkkarisarjaa: sunnuntain Frasierit ja keskiviikon Topchef. Mitä teen kun se loppuu, sit' en tiedä?

Toivottavasti illan kokous loppuu ajoissa ja pääsen tutulle paikalleni sohvannurkkaan.

**
eedit

Tepsutin töiden jälkeen eläinlääkäriasemalle ja ostin testipussukan kuidukkaampaa ja maukkaampaa (ja tietysti kalliimpaa) sapuskaa.
Sitten tepsutin takaisin keskustaan, muistin ostaa liimaa askarteluntuskaiselle nuorisolleni. Hain apteekista parafiiniöljyä (arvatkaa ihan vapaasti, mikä kissaa vaivaa!). Muistin hakea maitoa.

Tulin koko ajan paremmalle ja paremmalle tuulelle.
Kotiintullessa jo aivan pursuilin hyvää tuulta.

Vastassa oli kissa, joka oli nipinnapin hyväksyttävin keinoin onnistunut ratkaisemaan tukkoisen olotilansa (en astunut siihen, jee!)
Latasin eläimen lautaselle kuitumuonaa ja työnsin struutalla parafiinia kissan kitusiin jälkiruuaksi.

Ja nyt tursuilen hyvää tuulta ja potentiaalista kokousenergiaa.



tiistai 20. marraskuuta 2012

saako ottaa kaikki?

natina-aamu: natisee keho ja natisee mieli, natisee liitoksissaan kärsivällisyys kun kuuppa kiertää samaa ala-kuloista ympyrää kerran toisensa jälkeen.
Syytän liian alhaalla roikkuvia pilviä.
Olin ensin virkeä ja hyväntuulinen, ihan varmasti nauroin aamupalalla. Sitten lähdin ulos.
Iski lama, nurjuus ja kurjuus.

Nyt en osaa päättää, paleltaako vaiko onko hiki. Ja söisinkö vai joisinko. Puhumattakaan muista elämää suuremmista asioista.

Luulen että haluaisin möllöttää sohvannurkassa ja juoda kuumaa kermaista tummaa kahvia ja syödä jotain josta turskahtelisi tummaa vahvaa suklaata ja juoda lämmintä pehmeää punaviintä. Mutta ihan varma en ole.
Voi olla että en haluakaan, vaan ihan oikeasti haluankin jotain muuta.
En oikein tiedä.
Olo on kuin uhmaikäisen ja murkun yhteensulautumalla. Haluan epämääräisesti jotain muuta, mutta en oikein tiedä mitä.
Epäilen että olen joutunut tasaikäkriisin jyräämäksi, melkein puoli vuotta etuajassa.
Himputti, on tyhmää olla niin varhaiskypsä!

Syytän myös postmodernia yhteiskuntaa jossa subjekti pakenee identiteettiään. *syyts*
Oli teininä paljon helpompaa, kun piti valita vain onko juppi hippi vai punkkari. (ei oikein mitään)
Nyt on liikaa valintoja: paleeleeko vai hikoileeko? Söisikö vai joisiko? Kahvia vai punaviintä? Suklaata vai enempi suklaata? Saako ottaa kaikki?

perjantai 16. marraskuuta 2012

perjantaissa

perinteinen perjantaihehkutus: jee, perjantai!

Heti aamusta mukava päivä, yllättäen soitti vanha ystävä vuotten takaa. Höpöteltiin hetkinen.
Mukavasti mieltävirkistävää, vaikka en voinutkaan olla avuksi.

*
Jossain Lintukotomme alapuolella asuu joku joka ihan oikeasti osaa laulaa.
Monena päivänä kun olen tullut töistä kotiin, kuuluu äänenavailua ja sen jälkeen laulantaa.
Viime päivinä laulujen listalla on soinut ihana joululaulu: "jo joutuu ilta ja tuuli käy..."
Väliin hymisen mukana ja mietin, että adventtiajan alkuun on vielä ihan liian pitkä aika.

torstai 15. marraskuuta 2012

abbaakengässä

Pikkusisko pompahteli taas yksi päivä koulusta kotiin ja kertoi että heidän koulun uusi laulu on abbaakengässää.
Juutuupista olivat katsoneet ja nyt kaikki ovat ihan innoissaan ja hänkin osaa tanssia että abbaakengässää (*onttoa jollotusta tähän*).
Tietysti olisi pitänyt heti kotona katsoa tuupia uudestaan ja minä kysyin, että mitähän tähän hakusanaksi, että ei varmana löydy jos kirjoitan abbaa kengässä.
Se jäi siihen.

Tai niin luulin.
Mutta hiisi vieköön se abbaakengässää alkoi ilmestyä tämän tästä puheisiin.
Isoveli minua sitten eilen valisti, että kyse on ihmeellisen intternjetin ja vielä ihmeellisemmän juutuupin melkein kaikkein suosituin musavideo (Piiperin Justiini menee kuulemma vielä ohi!), jonka nimi ei suinkaan ole abbaa kengässä vaan namnamstail.
Äikän tunnilla olivat katsoneet. (äikän; mikä sen lapsen äidinkieli oikein on?)
Ja sitten ne pakottivat minut katsomaan sen. ("uskopois äiti, tää on hyvä! sun on pakko nähdä se!")

Nyt sitä kirottua videota on sitten katsonut seitsemänsataamiljoonajotain ihmistä ja minä onneton olen yksi niistä.
Silmiä särkee.
Korvani eivät ole vieläkään lakanneet vuotamasta verta.

Henk.koht. olisin ollut paljon tyytyväisempi jos sen viisun nimi olisi ihan oikeasti ollut abbaa kengässä ja sanat olisivat menneet kutakuinkin niin että "mullon abbaa kengässää, ja mun varpaat haisee silliltää".

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

osteskeluohjausta?

Eilen en lenksannut, vaan kävelin kaupoille.

Kiersin ne samat kaupat kuin aina, enkä ostanut mitään  - paitsi sen mitä apteekista ihan välttämättä tarvitsin.
Ajattelin että voisin varmaan liittyä johonkin salaiseen epäshoppailevien veljeskuntaan. Jaksan kauppoja suunnilleen puoli tuntia kerrallaan, rynnistän sisään aina hyvää tahtoa ja ostosenergiaa tursuillen ja peräännyn viime hetkellä ennen kassalinjaa.
Naiseudessani on vakava puutos.
Taidan tarvita jotain terapiaa.
Osteskeluohjausta.

Listallani on kuitenkin ihan todellisia tarpeita esim.tulevan vuoden kalenteri.
Suurin suunnitelmin menen lempikirjakauppaani katsomaan juuri semmoista kalenteria, jota olen aiemminkin käyttänyt ja hyväksi havainnut ja plaraan siellä kalenterihyllyjen välissä sitä ja muutamaa muuta. Sitten tulee myyjä joka kysyy, että voiko auttaa. Minä sanon että katselen vain. Sitten katselen.
Ja ajattelen, että enpä taida kuitenkaan ihan vielä ostaa. Jos vaikka kuitenkin jostain löytyy vielä hienompi /parempi /halvempi /pienempi /kätevämpi /kaikkia näitä.
Seuraavana päivänä nykyisen kalenterini viimeiselle sivulle tulee taas uusi päivämäärä ja tapaaminen joka on pakko hoitaa ja päätän että nyt kyllä se kalenteri on hankittava.
Arvatkaa vain.
Joulukuun viimeisenä päivänä hankin sitten ihan paniikissa jonkun ruman ja ison ja epäkäytännöllisen ja olen koko alkuvuoden ihan tuhannen kiukkuinen.

Ihan samalla tavalla vatuloin henkareiden ja sukkien ja vastaavien kanssa.
Ei ole yksiäkään käyttökelpoisia sukkia ihmispololla, mutta niin vaan en kykene tekemään niinkään vaikeaa ja kaikenkattavaa päätöstä kuin ostanpa tästä puntun ihan tavallisia sukkasia.
Henkaripuutetta itkee koko huonekunta, ja minä vain vaihdan jalkaa henkarihyllyn edessä ja mietin että josko kuitenkin jossain toisessa liikkeessä olisi vielä parempia henkareita vielä halvemmalla tai ainakin kivamman värisiä.

Onneksi en saa samanlaisia angstikohtauksia maitohyllyn tuntumassa.

tiistai 13. marraskuuta 2012

ihan tyhmä päähänpinttymä

Mikä upea päivä: kirkas ja valoisa!
Ja minä kökötän täällä toimiston uumenissa käsi poskellani haaveilemassa ulkoilusta.

*

Olen herkästi päähänpinttyyntyvää sorttia.

Nyt olen kehittänyt itseeni tyhmistä tyhmimmän päähänpinttymän aamiasmuffinseista. Ihan järjetöntä.

Niin-niin, tietysti voisin joku leppoisa viikonloppuaamu laulaaviserrellen leipaista muffinsit ja keitellä vaikka vielä marmelaatitkin kaikessa rauhassa niiden kyytipojaksi, muttakun tämä päähänpinttymä koskeekin arkiaamuja.
Kertakaikkisen järjetöntä.

En halua herätä, enkä varsinkaan nousta yhden yhtä minuuttia aikaisemmin kuin nytkään, ja nykyisellään käytän aamupalan nykertämiseen reilun vartin. Siinä ajassa ei tuostavainhumps leipaista minkäänsorttisia muffinseja.
Että huspois nyt äkkiä sellaiset älyttömyydet!

Semminkin kuin lapseni ovat jokatapauksessa yksissätuumin päättäneet että vihdoin ja viimein kerään niin sanotusti täyspotin ja olen sekä vuoden paras äiti että vuoden hirviöäiti, samana vuonna; toisinaan pystyn siihen jopa yhdessä lauseessa.
Siihen ei kuulkaa moni pystykään.

Esimerkkejä:
laitan ihan hyvää ruokaa (pisteet parhaan äidin koppaan) - mutta pakotan syömään tomaattia ja kaikkea muuta epäilyttävää (pointsit hirviöäidille)
juttelen kaikenlaista (paras äiti) - mutta natkutan, ja jopa huudan (?) toistuvasti sellaisista masentavista asioista kuin pyykkien viikkaamisesta kaappiin (hirviöäiti)
autan läksyissä (paras äiti) - mutta en kerro oikeita vastauksia vaan pakotan katsomaan sanat sanastosta tai sanakirjasta tai laskemaan itse laskut loppuun asti (hirviö, ehdottomasti)

Muffinsirintamalla asia menisi ilman muuta niin että paras äiti leipoo jopa arkiaamuina, mutta hirviöäiti tarjoaa suutapolttelevan kuumia leipomuksia, ja sitä paitsi, ne olisivat tietenkin jotain lannistavan terveellisiä lesekakkusia. Pieleen menisi joka tapauksessa.

Niin että voisiko joku tosi nopeasti aivopestä minut pois siitä kehvatsun aamiasmuffinsipäähänpinttymästä? (mistä se edes ilmestyi, en ymmärrä?)

Haluan tilalle jonkun kivemman päähänpinttymän. Pinttymiä vastaanotetaan!

(pitäisikö se muuten kirjoittaa piinttymä?)

*

On minulla kyllä toinenkin pinttymä.
Taisin luvata itselleni kaikenlaisia palkintoja siitä kun olen ollut niin urhea ja kestänyt kaikki rempan riemut, mutta sitten iski osto- ja tuhlausvastenmielisyys, enkä toteuttanut yhtään niistä.
Nyt olen sitä mieltä että olen suorastaan ansainnut kaikenlaista (ihan kuin kauniissa kodissa ei olisi kylliksi!) ja ne kaikenlaiset ovat tietysti vielä kasvaneet korkoakin.

Aina kun täällä verstaalla rupean johonkin mekaaniseen urakkaan, alkaa päässäni vaeltaa kaikenlaisia kivuuksia, jotka mielestäni tarvitsen ja olen ansainnut ja jotka minun kuuluu saada nyt heti.
Töitten jälkeen sitten vaellan johonkin kauppaan hipelöimään niitä ihanuuksia.
Se pinttymä kun on semmoinen, että katsellaan vain eikä ostella.
Kohta on jo perässäni joku myymäläetsivä että tuolta se hullu taas tulee lasittunut katse silmissään räpelöimään.

(kyllä se varmaan on piinttymä; ei pinttymä)

maanantai 12. marraskuuta 2012

suloinen joutilaisuus

Mikä viikonloppu!
Suloisen joutilas.

Perjantaina söimme roskaruokaa, pintasiivosimme ja ehdin ihanalle lenkille. Lenksa päättyi talon edessä olevalle niitylle, huikaisevan korkean ja kirkkaan tähtitaivaan alle.

Lauantaina kävin kirjastossa, en ostanut kaupungista mitään, herkuttelimme pizzalla ja otin päiväunet. Päiväunet!
Minä en koskaan ota päiväunia. (viime joulupäivä on elämäni paras päivä: otin kolmet päiväunet yhtenä päivänä. Kolmet!)

Sunnuntaina kävin minilenksalla - ei noussut jalka - söimme hyvin ja vetelehdimme niin paljon että olimme lopulta ihan ärtyisiä.
Suloinen joutilaisuus.

No, vastapainoksi mietinkin nyt, mistä kammesta kone tähän viikkoon käynnistyisi.

*

Pikkusisko teki uuden ammatinvalinnan: hän päätti ruveta julkkikseksi.
Hän antaa lauluntekijöille noin vuoden aikaa tehdä hänelle soveliaan laulun, sitten hänestä tulee kuuluisa.
Yritin vähän vihjata, että josko vaikka sitä odotellessa vähän laulelisi ja hankkisi esiintymiskokemusta ja viuluakin voisi treenata.
No nää-äfst, viulu on tyhmää ja sitä paitsi yleisölle esiintyminen on tosi pelottavaa.

perjantai 9. marraskuuta 2012

tuurilenksaaja

Perjantaitunnelmissa.

Tiedättekö tuurijuopot?
Minä olen tuurilenkkeilijä. Jos käy hyvä säkä, on aikaa ja säätilaa, lenksaan. Ja jos käy tosi hyvä säkä, saan oikein putken päälle.
Jee.
Yritän orientoitua siihen että tänään ennen saunaa ehtisin viikon toiselle (vai kolmannelle?) happihyppelylle.
Ei näillä eväin kyllä kunto kohene tahi vyötärö ohene.
Mutta on hauskaa.

*
Mietin aamulla että miksi tämä päivä on niin epäperjantaimainen ja pikemminkin varsin torstaimainen tai muutaimainen ja miksi koko viikko on ollut jotenkin niin kovin takkuinen ja epämääräinen.
Varmaan siksi, että maanantai on ollut ainoa lähes normaali päivä.
Tiistaina en ollut verstaalla vaan muualla seminaareilemassa.
Keskiviikkona poti lapsi ja kissa melkein teki kuolemaa.
Torstaina poti toinen lapsi ja kun se saatiin tolpilleen, sairastui se ensinnä potenut uusiksi. Kissa kyllä alkoi sentään korjaantua.
Ajattelin, että ei ihmekään kun en tiedä viikonpäivistä enää mitään. Ryhti ja rytmi puuttuu ihan kokonaan, sisäinen päiväjärjestysuskovaiseni on aivan kuutamolla.

Kun aamuna muutamana työnsin antibioottia kissan kitusiin, totesi hraH: "sä alat olla aika taitava näissä hommissa".
Varmaan totta. En paljoa kysele että maistuisko lääke. Ruikkaan kitaan vain, joko lapsen tai kissan. (lapset onneksi ottavat jo aika vapaaehtoisesti)

Kissa kyllä pistää hanttiin kaksin tassuin ja kihisten. Ja vaahtoaa jälkikäteen kuin vesikauhuinen, kauhea metrikuola seuraa pärskivää kissaa.
Jee sillekin.

torstai 8. marraskuuta 2012

syvän ilon hetkiä

Potevat lapset ja kissa.
Lapset vuorotellen, kissa omia aikojaan.

Zisäinen zen ja muutama muu juttu jatkuvassa ja kokonaisvaltaisessa hakusessa: tämä on niin tätä, elämää.

Yhtenä iltana kun romahdin nääntyneenä ja nälkäisenä sohvannurkkaan keskusteltuani useita hetkiä syvällis-henkistyneesti esiteini-ikäisteni kanssa - ensin yhden ja sitten toisen - ajattelin ja valaistuin.
Nämä päivät, joita halkovat elämää suuremmat kriizit (luokkakaverit eivät leiki niitä leikkejä joita kuuluisi; tuleeko luvaton poissaolo jos menee matikkakilpailuun) ovat juuri niitä Päiviä ja Hetkiä.
Näissä hetkissä maksautuvat takaisin kaikki valvotut yöt, jokikinen kurahaalarikamppailu ja vesilätäkköön päätynyt itkupotkuraivari: ne puhuvat, uskoutuvat, miettivät, jakavat.

Useimmiten, enimmäkseen ja voittopuolisesti tunnen olevani nääntynyt, hikinen, voimaton ja aivan pallo hukassa (ja toisinaan - kuten eilen, lisäksi vielä pahanhajuinenkin, eläinlääkärireissun ja sairaan kissan jäljiltä).
Silti nämä hetket ovat pohjimmiltaan syvän ilon hetkiä.

tiistai 6. marraskuuta 2012

välihuomio tohinapäivänä

Entinen elämäni lipuu kuvanauhana silmieni editse.

Isoveljen puheisiin ovat ilmestyneet tytöt.
Ei vielä tytöt tai Tytöt. Puhumattakaan siitä, että olisi Tyttö.
Mutta ihan varmasti tytöt. (vrt. "meidän luokan tytöt")

Tähän asti olen elänyt siinä vakaassa käsityksessä että tasaisen ja leppoisan esikoiseni rinnakkaistodellisuudessa ei vastakkaista sukupuolta ole olemassakaan, tai ainakaan sitä ei olemassaolevaksi tunnisteta.
Siskoja lukuunottamatta.

Olen kuullut mainittavan myös s-sanan. (vrt. "A seurustelee yhden meidän luokan tytön kanssa")

Pysäyttäkää tämä maailma, minä en ehdi mukaan!

maanantai 5. marraskuuta 2012

maanantaissa taas kerran

märkää-kylmää-pimeetä, liian nopeasti ohihurahtanut viikonloppu.

Lauantaina oli meillä päivällisvieraita, sunnuntaina olimme itse vieraina.
Siihen sekaan vähän säbätreeniä ja -peliä, muutamiin kokeisiin kertaamista ja yleistä viikonloppuasioiden hoitoa.
Kyllä niin olisin voinut yhden päivän lisää jatkaa oleilua ja seurustelua. Sitä ei koskaan ole liikaa: tärkeiden ihmisten kanssa olemista.
Ja sunnuntaista ainakin jäi puuttumaan koko viikonlopun paras hetki: se, kun läpikylläisenä saa rojahtaa sohvanmutkaan seuranaan kupillinen kuumaa kahvia, hraH ja telkkarin Frasier.

*

Viime viikon loppupuolella sain valtakunnanmediasta triplahepulin.
Ensin kerrottiin, mitä kaikkea kivaa saisikaan rikkaiden rahoilla, melkein samaan hengenvetoon ja ainakin samana uutispäivänä kerrottiin lapsiperheiden yksinäisyydestä, köyhyydestä ja avuttomuudesta. Siitä, että köyhyys ja syrjäytyneisyys periytyy, että ei osata suunnitella ja ennakoida, että rahat eivät kertakaikkiaan riitä.
Edelleen samaan uutissyssyyn mahtui se kuningasajattelija, jonka mielestä lapsilisät ovat turha keksintö, ainakin pienituloisille. (Suurituloisten lapsillehan se onkin tarpeellinen ja oiva pesämuna, järkevään rahastoon sijoitettuna!)

Ei muuten, mutta lasten viitekehysten laitamilla - koulukavereissa lähinnä - on sellaisiakin perheitä, joissa ihan oikeasti sinnitellään, päivästä toiseen, niin hyvin kuin osataan. Joskus toisinaan ne tarinat tulevat meille kotiin asti.
Se on ihan hirvittävän surullista.

Voin olla samaa mieltä siitä, että kaikki eivät osaa ja kykene elämäänsä hallitsemaan. Voin olla melko varma siitä että toisinaan syrjäytyneisyys periytyy, kulkee perheessä.
Mutta kaikki elämänhallitsemattomuus ja osaamattomuus ei aina ole itseaiheutettua.

Voiko elämänhallintaa opettaa?

*
Tiedättekö muuten, mikä on hauska sana?
Positroniemissiotomografia.
oo:t menevät siinä jotenkin niin hauskasti. Kuulin sen yksi aamu radiosta uutisissa ja se jäi koko päiväksi päähän.
posi-troni-emissio-tomografia.
Alku pitää sanoa hitaasti: posi-troni ja sitten tosi nopeasti emissiotomografia. Ihan yhdellä hengenvedolla.

Ja toinen aika hauska sana on kvanttikryptografia.
siinä meinaavat mennä ärrät sekaisin. Melkein väkisin meinaa sanoa krantti. Tai kvrantti.
Kokeilkaa vaikka!

perjantai 2. marraskuuta 2012

helouviinikriisi

Viikko on hurissut ohi tavanomaisia latujaan, kriisiä kriisin perään, luonnollisesti.

Kriiseistä suurin oli ilman muuta Pikkusiskon helouviini-kriisi, minä kun en ole mikään hallouwiinimyönteinen hahmo, enkä mitenkään jaksaisi kovin suurella sydämellä noihin kekkereihin paneutua.
Ihan avoimesti tunnustan, että olen oikein kaivamalla kaivanut itselleni hallouwiinipoteron jossa lymyilen synkeissä ahdasmielisissä ajatuksissani.

Pikkusiskon pitää viedä kouluun karkkia viidellä eurolla ja ippeen kolmella, yhteensä siis kahdeksalla eurolla. (ainakin sillä lapsella on matikka hallussa!)
Minun ahtaassa mielessäni kolmenkin euron karkkinyssäkkä on ihan liikaa, varsinkin kun on kyse Pikkusiskon kokoisesta ihmisestä. Kahdeksalla eurolla saa luultavasti karkkia enemmän kuin mikä on lapsukaiseni elopaino. Ja joka tapauksessa enemmän kuin mikä on hänelle hyväksi.

Vielä enemmän vastusta on ollut naamiaisasusta. Olisi pitänyt saada olla vampyyripaholaislepakko. Ja siis nimenomaan semmoinen vampyyripaholaislepakko, jonka naamiaisasu olisi hankittu jostain kaupasta. Semmoinen ihan oikea puku.
Minähän en latin latia pistä sellaiseen keinokuituhirvitykseen.
En.
Enkä varsinkaan mihinkään vampyyripaholaislepakkoon. Ei minun pieni tyttöni. Todellakaan.

Kiertelin tiimarit ja vastaavat ja yritin löytää lähinnä sopivan kompromissin: sellaisen jonka itse voisin hyväksyä ja joka kuitenkin olisi riittävän kammottava ja hirvittävä ja naamiaisasumainen.
Jonkun roinapuodin hylkiöhyllyltä löytyi lila hämähäkkipanta ja samanvärinen hämähäkkinaamari. Kotona kaivettiin kaapista mustat sukkikset, musta paita ja musta minimekko ja kruunattiin kokonaisuus itsevirkatulla mustalla paljetteja säkenöivällä hartialiinalla (hämähäkin seitti /lentohämähäkin siivet)
Riittävän hirvittävältä näytti ja lapsukainen vaikutti ainakin aamulla tyytyväiseltä. ("toivottavasti kellään eioo samanlaista")

Karkkikriisin ratkaisin ostamalla normipussillisen aakkosia. Tiedättekö paljonko sellaisessa normaalikokoisessa pussukassa on karkkia?
Yli kolmesataa grammaa. Kol-me-sa-taa! Pikkusisko ei syö mitään kolmeasataa grammaa. meillä muutenkin syödään arkielämässä aika vähän karkkia, enempi herkutellaan kaikenlaisilla leipomuksilla.
Että hyvää koulupäivää vain, kaikki opettajat ja koulukeittiön henkilökunta myös!
Annostelin pussillisesta kolmanneksen Pikkusiskon mukaan ja työnsin pussinjämät ruokakaapin ylimmälle hyllylle hernekeiton taakse piiloon. Niillä suoriudutaan vielä yksistä pikkujoulukekkereistäkin.

tiistai 30. lokakuuta 2012

roolikartta-angst


Koukkasin tänään verstaalle yhden koulun kautta jälleen kerran yhteen lapsen ja perheen kokonaisvaltaiseen terveystarkastukseen. Tämän koulun terkkari oli ällöttävän ylipirteä: "katsotaanpas nyt yhdessä tätä vanhemmuuden roolikarttaa, hmm, kylläpä onkin paljon tehtäviä meillä vanhemmilla. eiköstä niin?" Ja taas kerran sain yhden murkunkäsittelyoppaan: "siellä on keskiaukeamalla semmoisia sopimuksia ihan koko perheelle. niin."

Sanoin että kuulehan, näitä lapsia on kolmin kappalein ja minä olen tuon roolikartan nyt niin moneen kertaan tutkinut, että annetaan olla vain. Ja sitten sanoin että minulla on tässä kasvamassa fiksu ja kiva ja nätti tyttö, en ole erityisen huolissani hänestä.

Terkkarihan riemastui tyystin: "kuulitko miten äiti sinusta sanoi, eikö ole ihanaa" ja minulle sivuun: "hienoa! juuri noin sitä pitää lapselle puhua. Se tukee myönteistä itsetunnon kehittymistä."
aaargh.

Terkkari ehti myös kertoa, ettei hänellä ole yhtään laastaria kotona, ja näyttää pohjevenytyksen ja kysyä hienosti kiertäen että onko murrosiän säännöllisiä merkkejä näkyvissä ja hihittää aika monta kertaa ja näyttää että tuolla on tuommoiset minuuttijumppaohjeet. Niitä pitää tehdä ihan joka päivä. Niin.

Vietin ihan liian monta minuuttia samassa tilassa sen kyllitädin ja duracellpupun risteytyksen kanssa.

aargh.

En tunnustanut sitä, etten vieläkään ymmärrä, mikä on sen laminoidun ja niin ylen hienon vanhemmuuden roolikartan tavoite ja perimmäinen tarkoitus.
Pitäisikö siitä jotenkin oivaltaa jotain? Että jos en ole näihin päälle kolmeenkymmeneen äitityövuoteen oivaltanut, että ah! Rajojen asettaja! Nytkö sen sitten oivaltaisin, siinä kolmessatoista minuutissa jonka tuo perusteellinen tarkastus kestää?
En kyllä usko että oivaltuu pelkällä vilkaisulla.

Ja sitä paitsi, johan nuo nyt olisivat jo niin villaantuneet, ettei sitä yhdellä roolikartan vilkuilulla enää korjattaisi. Kyllä ihan oikeasti sitten jo tarttis tehdä jottan.

*huoks*

Eilinen aamu alkoi selittämällä edustuksellisen demokratian periaatteita kasvavalle nuorisolle. Kotiintultua päivä jatkui tietysti perinteisellä onkoläksyttehty-natkutuksella ja ruuanlaitolla ja kasvistensyönti-päsmätyksellä.
Päivä päättyi siihen kun selvitin ihmislapsen sikiämisen ja syntymisen merkillisiä olosuhteita.

Totesin illalla hraH:lle että ainoa mikä jäi päivästä puuttumaan oli vissiin iltahartaus, muuten tuli kyllä hoidettua vanhemmuuden kaikki aspektit.

Koska aamu on iltaa viisaampi, voin todeta että suoritin vanhemmuuttani eilen ihan koko roolikartan mukaan.
Niin olen lahjakas.

maanantai 29. lokakuuta 2012

maanantaina taas

arvatkaa, oliko viikonloppu
a) liian pitkä
b) sopiva
c) liian lyhyt?

Niinpä.

Olen pers.kohtaisessa kriisissä muutenkin, koska pääkopassani möyryää satajayksi ajatusta joita en ehdi riittävästi ajatella kun on niin paljon muuta.
Aamulla yritin bussissa mutta takanani istui kaksi niin kovaäänistä etelänaapurilaista, etten kuullut mitä ajattelin koska korvissani rääkkivät niin ylen toimeleaast nuo rysäbögsän kuluttajaikset.

Vaihtobussissa puolestaan oli kovin täyttä ja paljon teinejä joiden herkkää elämää oli epä keikauttanut. Tuskaa ei niinkään aiheuttanut se, että vanhemmat (nuo kurjat!) olivat takavarikoineet puhelimen, vaan se, missä järjestyksessä palautetulla puhelimella oli kavereille soiteltu. ("miksetsä soittanut mulle ensin?")
Mikään ei ole niin närkästynyt kuin syvän epän närkästyttämä viisitoistakesäinen tyttö. ("sun puhelin oli varattu"; "kyll mä tajuun, ettet sä haluu mulle soittaa"*niisk*)

Tunnustan kyllä itsekin aiheuttaneeni pahennusta linjaliikenteessä. Kertasin taannoin eräälle tuttavalle traumatisoivia remppa- ja muuttokauhukokemuksiamme, kun huomasin että seuraavassa penkkirivissä istuva täti-ihminen oli joutunut jonkinlaiseen sekavaan tunnetilaan.
Minkä minä sille voin, että jääkaappiliike kadotti kokonaisen jääkaapin? Minusta se on vieläkin ihan käsittämätöntä. Ihmettelen vieläkin sitä poloista, jolle on toimitettu se meidän kaksimetrinen kaappimme vaikka on tilannut jonkun leivänpaahtimen.
Kyllä minun mielestäni on vähän epähienoa salakuuntelijalta nauraa niin kovasti että meinaa pudota penkiltä.

*
Edustuksellisen demokratian selittäminen klo 6.38 on muuten aivan käsittämättömän vaikeaa.
"miks ei voida vaan kysyä ihmisiltä että mitä mieltä ne on?"

perjantai 26. lokakuuta 2012

kunnallispoliittinen toive

Mistäköhän tänään voisi natista?
Olen ihan muumitunnelmissa: tekisi mieleni mennä rouskuttamaan kuusenneulasia ja vetäytyä talviunille.

*

Setvin eilen työpäivän jälkeen kaikenmoisia asioita.
Ensin oli miinusmerkkinen lasku: minun piti saamani hyvitystä yhdestä remppaepäkohdasta. Laskun laittoivat mokomat, tosin siis miinusmerkkisenä. Huvitti, kun laskussa olivat ne tavalliset ukaasit: viivästyskorko niin-ja-niin-paljon ja uhkaus ulosotosta.
Noinkohan mahtaa olla: hyvityksen maksatus on nyt suunnilleen viikon myöhässä. Mahtavatko maksaa minulle viivästyskorkoa? Miten suhtatutuvat jos laitan ulosoton perään?

Toisena setvittelin Isoveljen kouluasioita.
Isoveli on nyt käynyt yläkouluaan pari kuukautta. Soitin opettajalle ja kyselin kelpo curlingvanhemman tavoin muutamasta mieltäni vaivanneesta asiasta ja oikein liikutuin siitä millaisin sanoin opettaja poikastani kuvasi.
Oli kuulemma jutellut muutamien Isoveljen opettajien kanssa ja saanut heiltä hyvää palautetta. ("akateemisesti suuntautunut" ja "sujuvasanainen" ja "laaja tietämys")
Kun poikanen vielä kotiutuessaan kertoi että rehtori oli häntä kehunut, olin melkein tyytyväisyyteeni ratketa.
Lähikoulussa kun tuntui usein siltä, että Isoveljen tapaiset tyypit jäävät touhukkaampien varjoon.
Sen myönsi Pikkusiskonkin ope - samasta lähikoulusta - sanoessaan, että nyt on ihanaa kun on pieni luokka ja ehtii eriyttämään opetusta myös niiden nopeammin oppivien kohdalla.

Hienoa ei niinkään ole se, että lasta kehutaan (vaikka se onkin!), vaan se, että nämä opettajat osoittavat tuntevansa ja tutustuvansa oppilaisiinsa. Isoveli on tullut kouluunsa oman alueen ulkopuolelta, ja hänet on jo nyt pantu merkille. Että tuossa koulussa oppilaat eivät ole vain harmaata rasittavaa murkkuikäisten massaa, jotka yritetään nopeasti työntää tunnelin toisesta päästä ulos. Se häkellyttää.
Johtuu varmaan siitä, että minulla oli opettajia, jotka eivät kolmenkaan vuoden jälkeen muistaneet oppilaiden nimiä: yhdellekin opettajalle olin koko kolmen vuoden rupeaman verran "sinä siinä". Ei muuten, mutta muita luokan tyttöjä hän puhutteli tyylikkäästi neiti sejase; minä en ollut edes neiti, - ei - olin enimmäkseen sinäsiinä, ja huonompina päivinä pelkästään trööh (+etusormella osoitus). Aargh.

Aivan erityisen fantsua on se, että Isoveljen koulun rehtorilla on aikaa ja halua kierrellä luokissa tapaamassa oppilaitaan. Juttelemassa.
Käsittämätöntä.
Ihmettelen sitä, kuinka välittömästi ja avoimesti tämän päivän oppilaat ja opiskelijat (ja ilmeisesti siis myös opettajat!) suhtautuvat toisiinsa.
Ehkä se tosiaan on nykypäivän kouluissa tapana - en tiedä.

Ja tästä kepeä kunnallispoliittinen kuluttajatoive: pienet koulut! Pienet luokat!
(Isosiskon koulu ja luokka ovat poliittisten säästötoimenpiteiden kohteena ja nykyisellään osa aivan valtavaa kouluyksikköä. Ei hyvä. Ero näihin kahteen pienempään kouluun on suorastaan käsinkosketeltava.)

*

Semmoistakin asiaa olen viime päivinä pohdiskellut kuin lakkorikkuruus.
Että jos tulee lakko ja työläinen menee tekemään niitä töitä joita se tavallisesti tekee, niin sitä pidetään rikkurina. Tai jos ulkomailta tulee tekijöitä tekemään sen hommia, jotka lakon takia jäisivät tekemättä, niin eräänsortin rikkuuruutta on sekin.
Paitsi yhdessä kohden rikkuri on sankari. Eikä se vissiin edes tehnyt niitä töitään kunnolla?


keskiviikko 24. lokakuuta 2012

syysmyrskyn jälkeen

Verstaalla on hiljaista.

*

Neljätoista vuotta sitten oli lauantaiaamu, kirpeä, viileä ja keltainen. Syysmyrsky oli läpi edellisen yön repinyt lehtiä puista kirkkaaksi matoksi puistoihin.
Kuulan jyhkeät sävelet saattoivat meidät matkamme alkuun.

Neljätoista vuotta sitten olimme sijoittaneet kahden pätkätyötutkijan pienet ja epävarmat ansiot vaatimattomiin, omannäköisiin juhliimme. Kakkua oli, ja karjalanpiirakoita; orastavan vanhemmuuden alkuviikoilla uskalsin maistella kuohujuomaa vain pienen lasillisen.

Tänään, neljätoista vuotta myöhemmin syödään hyvin - haetaanko torilta vähän patonkia? Jotain makeaa lapsille ainakin? Uskallanko mennä vanhempainvarttiin kuoharipullo laukussa?

Nämä vuodet ovat samanlaisia: on paljon pakollista suolapalaa, toisinaan makeaa kakkua ja joskus vähän poreilevaakin.

*

tiistai 23. lokakuuta 2012

Lapsen itkupotkuraivarit ravintolassa

...jepujee: tällä hakulausekkeella tänne on löydetty. Kieltäydyn tunnustamasta omakseni.
Minunko lapseni muka?
Itkupotkuraivarit?
Ehei, kyllä niin täytyy Jonkun Toisen lapsista olla kyse.
Minun lapseni istuvat puhtaina ja kammattuina rusetit päässä tai kaulassa ja sivistynees-älyllisesti keskustellen ja hienostuneita ruokia - kenties ostereita - maistellen aina kun ollaan ravintolassa.

Tai sitten ne valuvat pöydän alle kuin löysä räkä. Ja tilaavat pelkkiä ranskalaisia.

No, kun nyt olen tämmöinen kaikkien alojen asiantuntija, kasvatusguru ja tiesvaikkamitä, niin villisti veikkaisin että lapsen itkupotkuraivarit ravintolassa johtuvat kolmesta toisiinsa yhteennivoutuvasta syystä:
1. hirviömäinen nälkä
2. jännitys
3. käytökseen kohdistuvat liialliset odotukset ja vanhemman pinkeys

Olen torjunut valumaefektiä ja arvatenkin myös itkupotkuraivareita niissä ravintoloissa joiden interiööriin ei kuulu liukumäkeä ja piirrustuspaperia mm.

1. Maanisella keskustelulla ja opettavaisilla selvityksillä siitä, että kun tullaan ravintolaan, tullaan nauttimaan ja seurustelemaan. Silloin kun naperot olivat itkupotkuraivari-iässä, eivät keskustelut ravintolaolosuhteissa olleet kovinkaan innoittuneita, mutta nykyisessä ikäluokassa nuorisomme kykenee joltisenkin vuorovaikutteiseen seurusteluun ja ajoittain jopa intelligenttiin debattiin ainakin kotiruokapöydässä. Kaikenlaiset kiertokyselyt ympäri pöytää ovat oivia keskustelunavauksia, joihin myös aikuisseurue voi osallistua.

2. Avokeittiöllisissä ravintoloissa olemme käyneet katselemassa kokkityöskentelyä. Tähän kimmoke tuli kokkikummisedältä.

3. Leivän mutustelu torjuu nälkää ja lapsen annoksen voi pyytää tuomaan pöytään heti kun se on valmis. Tämä ei kyllä ole kovin sivistynyttä, mutta se toisaalta ehkäisee suurempaa epäsivistyneisyyttä.

4. Pitää valita viisaasti taistelunsa: ei voi vaatia että parivuotias istuu hievahtamattoman hiljaa. Pitää miettiä, millainen käytös on vielä hyväksyttävää. Syyslomalla lukemastani kirjasta Kuinka kasvattaa bebe opin, että pitää olla selvät raamit ja niiden sisällä vapaus. Varsin järkeenkäypää.

5. Takuuvarma Pikkusiskokikka: aina voi käydä vessassa. Itkupotkuraivari-ikäisenä Pikkusisko (joka ei muistaakseni juuri koskaan saanut itkupotkuraivareita) kanavoi yleisen levottomuutensa kehittämällä suunnilleen kaksitoista pissahätää kahdentoista minuutin odotusajaksi. (muisti on muuten kummallisen armelias. En muista yhtään itkupotkuraivaria. En viitsi lukea vanhaa blogiani...)

6. Itkupotkuraivaroivan kyllä kantaisin narikkaan ja rauhoittelisin siellä. Tai sitten taantuisin itse samalle tasolle. Valitettavasti.

Tällä hetkellä nuoriso on käytöstapojen suhteen omituisen vastaanottavaisessa iässä. Opastin taannoin että syöminen aloitetaan kun isäntä /emäntä nostaa haarukkansa. Siitä pitäen on kolme kirkasta silmäparia tuijottanut päivällisellä minun haarukkaani.

maanantai 22. lokakuuta 2012

syyslomaleuhkimus

Ja taas onkin aika leuhkia kaikella sillä mukavalla, mitä syyslomalla tapahtui.
Oli kyllä rentouttavaa, sunnuntai-iltaan asti.
Iltapuhteinani rakentelin marraskuun kalenterin *huokaus*.
Sen jälkeen, ilkeänä ja ikävänä ihmisenä ja ihan vain iltapuhteeksi, aloin esittää kohtuuttomia vaatimuksia kasvuikäisille lapsilleni ("vie puhtaat pyykkisi kaappiin" /"pakkaa koulureppusi /mene iltapesulle /syö iltapalaa"). Herkässä ja haavoittuvassa iässä oleva lapsilaumani oli sitä mieltä että heille "aina huudetaan" ja "an-teee-eeks, mä en voinu tietää että pitää vielä syödäkin!".
Perskohtaisesti olen sitä mieltä että niinkään paha ei ole dagen efter vaan natten före.

Ehdimme kuitenkin
käydä kaikessa rauhassa ruokaostoksilla
tavata pientä kummipoikaa ja syödä pizzaa
lojua aamuisin pitkään lukemassa
käydä poliisilaitoksella anelemassa maastapoistumislupia alaikäisille lapsillemme
teettää ylimääräisiä reikiä korviin
jahdata peuraa lähimetsässä (harmi, trangia jäi kotiin!) (itse asiassa emme omista trangiaa)
syödä aika hyvin

Poliisilaitoksen jonossa ihmettelin sitä, että on paljon helpompaa ja nopeampaa päästä sisälle Suomeen kuin ulos Suomesta. Oleskelulupajono eteni triplavauhtia passijonoon verrattuna.
Millaisessa valtiossa oikein elämme kun maastapoistuminen on niin työlästä?

Korvienrei'ittäjällä kävi juuri niin kuin olin arvellutkin. Liki parin vuoden soutamisen ja huopaamisen jälkeen Isosisko oli sitä mieltä että juuri nyt on oikea hetki.
Lävistäjä (taivaan kiitos, olimme lävistäjällä, emme missään koruliikkeessä!) teki työnsä ja olimme jo lähdössä kun Isosisko sanoi että vähän huono olo. Sain kopin viime tingassa.
Onneksi oli lepohuone ja lepotuoli ja kylmää vettä saatavilla.

Lämpimästi suosittelen myös sellaista vinkeää syyslomakokemusta joka seuraa kun ensin jonottaa passipoliisilaitoksella, sen jälkeen koppailee pyörtyileviä lapsiaan ja käy vielä kirjastossa, sitten tulee pahaa-aavistamattomana kotiin viettämään roskaruokapäivää ja siemaisee tyhjään vatsaan lasillisen punaviiniä.
Siitä tulee ihan mukava olo.
Ihan niin mukava olo ei seuraa siitä, kun sen alkuperäisen mukavan olon hurmoksessa päättää ryhtyä kotiparturiksi.
Vaikka jälkikasvu onkin tyytyväistä ja päällisin puolin kaikki näyttää hyvältä (Isosisko näyttää reippaalta ja vahvalta, Pikkusisko jenniferanistonilta) vielä seuraavanakin päivänä, jää kyllä sydämeen visusti sellainen epäilys että ihan varmasti jossain on jotain pielessä.

*
Ihanan paljon ehdin lukea: pari Montalbano-dekkaria ihan noin vain välipaloina; Pamela Druckermanin Kuinka kasvattaa bebe oli lomalukemisistani paras - yhden illan ja aamun urakka.
Kerrankin kasvatuskirja josta ei tullut huonoa omaatuntoa! Hyväntuulinen ja päällisin puolin omakohtaisen leppoisa, mutta kuitenkin monenmoista tutkimustyötä sisältävä vertailu eurooppalaisen ja amerikkalaisen kasvatuksen eroista.
Suosittelen!

Montalbanot olivat kirjoina parempia kuin telkkarisarjana: henkilöt olivat särmäkkäämpiä ja ruoka parempaa.

*
Sunnuntai-iltana pakenin täydellisen epäkypsästi lenkille ja ajattelin että edellisestä kerrasta on ihan liian pitkä aika.
Miksi tarpeellinen, lähes välttämätön ja joka tapauksessa suositeltava itsekkyys on niin pahuksen vaikeaa toteuttaa?

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

feimous rosettastone

vielä tämä yksi työaamu - lievää liiottelua alkaa jo olla tämä syysloman odottelu. Melkein lasken minuutteja. Ei tämä syksy nyt niin rankka ole ollut.

Kertasimme Isosiskon hissankokeeseen eilen. En muistanut mitä kaikkea olin unohtanut.

Haaveilen aina, että sitten joskus kun minulla on oikein rutkasti aikaa, piirrän sellaisen jättisuuren ja kerrostetun aikajanan, johon merkkaan kaikenlaisia tärkeitä juttuja niin että vihdoin alkaisin ymmärtää, mitä kaikkea maailmassa on ollut meneillään milloinkin.
Olen niin sivistymätön etten yhtään hahmota ajan kerrostuneisuutta.
Kun sanotaan että faarao, ajattelen että niitä sitten pokkuroi hankalassa sivuttaisasennossa pitkin ja poikin egyptilää mutta mitään muuta ei ollut koko maailmassa olemassakaan.
Vaikka kai tietysti oli. Oli jonkinlaista sivistystä ihan Euroopassakin jo. Kai. Luulisin ainakin.

Nyt olen taas päivittynyt ja tiedän että korkeakulttuurin tunnusmerkkejä ovat a) ammatit b) kirjoitustaito ja c) kyky valmistaa työkaluja metallista.
Isosisko kommentoi: "ihan pöhlää, ei isä osaa mitään työkaluja tehdä! Ei se oo korkeakulttuurinen"

Sen lisäksi muistan taas että kuningas Hammurabin lak(k)ikokokelman pykälät koskivat a) kaupankäyntiä b) perhe-elämää c) lääkäreitä ja d) mitäsenyttaasolikaan.
Viisas lapseni kysyi että kuka niitä lakeja sitten toteutti? Ja myös että jos lääkäriä kohdeltiin silmä silmästä -periaatteella, mitä tapahtui, jos iski joku kulkutauti? Eihän sitten jäänyt enää jäljelle kuin poloinen Hammurabi itse.

Tiedän nyt myös että Champollion pyörtyi keksittyään Rosettan kiven ratkaisun ja että Sirius-tähden ansiosta meillä on 365 päivän mittainen vuosi.

Ihan kuin hetkittäin takerruttaisiin lillukanvarsiin - yhtään ei Rosettan kohdalla kerrottu, mistä se löytyi, miksi siihen oli kirjoitettu niin monella kielellä, kuka sen oli tehnyt, eikä edes selitetty sitä, mitä hyötyä tästä monikielisestä kivipaasista oli. Ei, kerrottiin että arvoituksen ratkaistuaan Jean pyörtyi ja oli tajuttomana viisi päivää.
Isosisko kysyi, että oliko se nainen vai mies?


Rosettan kivi pitää muuten sanoa että famous Rosetta stone.
Joskus aikaa sitten nuorina olimme hraH:n kanssa Lontoossa.
Nuoruuden lisäksi olimme lähestulkoon varattomia, joten vietimme melkoisen pitkiä ajanjaksoja maksuttomissa museoissa ja tutustuimme perinpohjaisesti famous Rosetta stoneen. Aika pitkälti siksi että mummyt olivat minusta himppasen verran ahistavia, ei oikein napannut siellä niiden kääröjen seassa pyöriä.

Olisikohan ollut joku juhlavuosi kun melkein mitä vain sai famous Rosetta stone matkamuistona?
Olisi kyllä niin siistiä kun nurkassa tönöttäisi famous Rosetta stone ja sitten siemailisi kello viiden teetä famous Rosetta stone teekannusta ja -mukeista ja laskisi mukit famous Rosetta stone mukialuselle. Katsoisi kellosta famous Rosetta stone aikaa ja pyyhkisi ahterinsa famous Rosetta stoneen.

Ihan oikeasti. Onneksi pystyn ulkoistamaan tiedolliset osiot hraHakkaraisen ekspertiisiin. Muuten lapset oppisivat vain toisaikaisia triviaaleja, niin kuin sen että museon rihkamakaupasta sai ostaa famous rosetta stone vessapaperia. Jee.

Isosisko kysyi myös, että miksi siinä kivessä on muinaiskreikkaa? Eikö tavallinen kreikka ole ihan riittävän vaikeaa?

tiistai 16. lokakuuta 2012

syyslomaa odotellessa

vielä tämä päivä ja huominen ja sitten - syysloma!
Odotan näitä muutamaa hassua päivää kuin joulua, itse asiassa pohdin juuri pitäisikö tehdä ensin lanttu- vaiko porkkanalaatikko.
Tässä alkusyksyssä on ollut paljon tapahtumia, joita varten on täytynyt tehdä järjestelyjä. Nyt odotan sitä, että saan tämänvertaisen tauontapaisen. Josko siinä olisi edes muutama etukäteen budjetoimaton hetkonen.
Tosin jo sillä lyhyellä kävelymatkalla kotoa bussipysäkille tänä aamuna:
"me voitais käydä mummilla ja isoisällä"
"totta, ei ollakaan käyty siellä pitkään aikaan"
"mamman luonakin täytyy käydä"
"ja murrin ja mofan"
"ai niin, sit tulee väpsiäinen kylään"
"olis kiva muuten mennä ravintolaan syömään"
"no ehkä."
"ja parturi, tolle pojalle täytyy varata parturiaika"
Tässä kohden Isoveli puuttuu keskusteluun ja toteaa, että ei muuten tarvi, hän pärjää ihan hyvin ilmankin.

No, onhan tuossakin jo tekemistä ihan riittävästi.

Silti aivan fantsua: pitkä viikonloppu edessä!

*
Kyllä meinasi olla vaikea valinta eilen illalla kun yhdellä kanavalla maailmaa pelasti jamesbondeliini, toisella kanavalla taas hötkyili Bruus ja sitten jossain oli vielä se alati hyväntuulinen kreikkalainen naimakauppa.
Onneksi meillä noudatetaan sitä ikiaikasta periaatetta josta puhuttiin pieni ikuisuus sitten viestinnän luennoilla: perinteisesti kaukosäädin on perheessä miehen hallussa. Sen nimi on patriarkaalinen diskurssi.
Patriarkaalisen diskurssin ansiosta näin välähdykset ihan kaikesta.

Piers on maailmanmiehenä kasinolla ja whoppaa! Yassas! hän tanssii zorbasta samalla kun Bruus kiipeää hissin katolle konekivääri hampaissaan.
Räjähdys! En ole ihan varma että oliko se Pakistanissa, Venäjällä vai lennonjohtotornissa. Kreikassa nyt ei kumminkaan. Bruus pudistelee itsestään pölyjä mutta James ei, hänen smokkinsa on rypytön. Ja taa-taat-ta-daa nyt mennäänkin jo naimisiin. Kaikilla kanavilla siemaillaan, james shaken-not-stirred, Bruussi vetää suoraan pullonsuusta ja yassas! Kreikassa otetaan napsut pohjanmaan kautta. (onko kreikassa pohjanmaa?)
Jotta taide-elämys olisi täydellinen, otan esiin iltalukemiseni. Siinä seikkaillaan jossain arabimaassa joskus kahdeksankytluvulla.

maanantai 15. lokakuuta 2012

kaksi tuntia

hyvä viikonloppu.

Pohdiskelin vanhemmuusaiheisen seminaarin jälkitunnelmissa monenmoista. Kovasti kolahti yhden puhujan heitto yleisölle: "miltä vanhempana tuntuu, kun koulujen alkaessa opet alkavat valittaa, että eivät jaksa? Kun toisaalla sanotaan että vanhemmat sekaantuvat liikaa ja toisaalla että vanhemmat eivät välitä?"

Juuri tuota rajanvetoa olen paljon pohtinut: missä menee raja liiallisen ja liian vähäisen välittämisen välillä?
Ja toista kautta: missä vaiheessa joku asia on niin iso, että siihen pitää saada yhteisöllistä tukea?
Voi olla että se minun kullannuppuni on kaikessa gaussin käyrän keskipisteisyydessään opettajalle helppo oppilas, jonka kohdalla vanhempainvartti voidaan olankohautuksella sivuuttaa - mutta voi silti olla, että hänelle itselleen (tai meille vanhemmille) joku juttu on niin iso Juttu että siihen toivoisi apua ja tukea ja kommentteja.
Että joku asia kotiympyröissä tai koulumaailmassa - vaikka onkin siinä normaalijakauman keskipisteessä - on silti niin iso juttu juuri sille perheelle ja lapselle. Saatteko ajatuksesta kiinni?
Jos tällaiseen juttuun, jonka ehkä itsekin hahmotan melko pieneksi, pyydän apua, niin olenko silloin curlingharja kädessä moppaamassa lapseni koulutietä? Onko meidän systeemissämme rahkeita yksilöllisesti huomioida kaikki?

Ja sitten pohdin toista kysymystä. Asiantuntija A sanoo, että kaikki sähköiset neliskanttiset laitteet ovat haitallisia: kiellettävä tai voimakkaasti rajoitettava. Asiantuntija B sanoo, että tämän päivän lapset tarvitsevat medialukutaitoa, pari tuntia päivässä pitäisi sitä opetella. Asiantuntija C huomauttaa että kielenoppimisen kannalta suotuisaa olisi tönöttää pari tuntia päivässä ruudun edessä. D toteaa että liian vähän liikutaan, ainakin pari tuntia päivässä pitäisi liikkua. E muistuttaa että ainakin kaksi tuntia pitäisi keskustella lapsen kanssa. F muistuttaa että ohjattu harrastustoiminta kanavoi lapsen luovuutta ja siihen on hyvä varata pari tuntia päivässä. Puhumattakaan siitä mitä toteaa asiantuntija G: ystäväpiirille ja vapaalle leikille pitäisi varata (yllätys-yllätys) kaksi tuntia joka päivä. Koulutöillekin pitäisi omistaa kaksi tuntia päivässä.

Palikkamatikalla - kun oletetaan että lapsi nukkuu suositusten mukaiset kymmenkunta tuntia - taisivat päivästä juuri loppua tunnit.
Ainoa ratkaisu ilmeisesti on - jos haluan lapsestani tasapainoisen kilpailuyhteiskunnan jäsenen - on yhtaikaa rajoittaa hänen ruutuaikaansa ja sitä hänelle ohjatusti lapsryhmässä yhdessä leikkien ja vierailla kielillä keskustellen ja samaan aikaan pururadalla hölkötellen ja viulua vinkautellen tarjota.
Pahus, vieläkin taisivat jäädä läksyt tekemättä ja vapaa leikki leikkimättä. Eikä syömäänkään ehditty.
Mitä tapahtui terveelle järjelle?
Ja mistä hiivatista tuli tuo ihan kaikkea kaksi tuntia joka päivä?

*
Olen sitä mieltä että suurin loukkaus minkä vanhempi voi kasvattajalta varttikeskustelussa saada on: "mulla ei oikein ole mitään sanottavaa. kaikki on ihan hyvin"
Että lapsi on niin yhdentekevä tai huomaamaton, ettei hänestä ole mitään sanottavaa.
Jotain positiivista pitäisi olla ihan jokaisessa.

perjantai 12. lokakuuta 2012

sisäisen villapaidan kaipuu

perjantai!
perjantai!
Niin epää, näin viime yönä unta, että tänään on lauantai. Aamulla kun heräsin niin lällällää, eipäs ollutkaan. Piti laahautua töihin.
Tuli ahdistuskuristus.

Ja toinen ahdistuskuristus tuli kun katsoin yhden lapsen huoneeseen. Eipä paljoa lattiapintaa näkynyt.

Muutenkin sellainen olo, että enimmäkseen haluaisin kääriytyä johonkin lämpöiseen ja siemailla sisäistä villapaitaa ja sääliä itseäni.
Estyy vain mokoma itsesääli: väliin on kriisi jollain lapsukaisella, ja jos on lapsi kriisiintymättä, niin vähintäänkin kähveltää kisu aamutakkini enkä yhtään pääse kääriytymään. Säälin itseäni kun en ehdi itseäni sääliä.
Niin on säälittävää.
Syystylsyys.

*

Kauheasti ihmettelen semmoista juttua kuin muistisääntöjä.
Olen tässä vuoden mittaan lukenut parikin muistikirjaa ja niissä molemmissa on kerrottu se tekniikka jossa pitää ajatella jotain huonetta tai palatsia ja sitten sinne sijoitella niitä muistettavia asioita. Ja sitten on se tekniikka, jossa vaikka korttipakan korteille annetaan mielessä joku hätkähdyttävä kuva ja sitten muistellaan niitä johonkin tiettyyn järjestykseen. Että sikapossukiipeääpuuhunvelikultain kanssa ja se tarkoittaa sitten vaikka pataässä-ruutukakkonen-herttaysi. En ymmärrä. Paljon helpompaa on muistaa ihan vain pataässä-ruutukakkonen-herttaysi.
Se palatsijuttukin tuntuu ihan ylivoimaiselta. Tulee tuskanhiki jo pelkkää palatsia ajatellessa. Puhumattakaan että sinne pitäisi sijoitella jotain shampoopulloja tai vielä enempi, jonkun puheen osia.
Hätinä saan ajateltua yhden sinisen pylvään. Siihen loppuu se palatsi.

Mutta kysykää ihan mitä vaan: Euroopan suuret joet, (Ural-Volga-Don-Dnepr-Dnestr-Tonava-Po-Rhone-Loire-Seine-Rein-Elbe-Oder-Veiksel), vokaalit (aeiouyäö), latinan passiivin päätteet (or-ris-tur-mur-mini-ntur), Tuntemattoman viimeiset sanat ("aika velikultia") tai jotain.
Sen kun muistaa vaan, ei siinä palatseja tarvita. Semmoisista saan ihan hepulin, missä joku sana tarkoittaa jotain muuta juttua. Liian vaivalloista.

Työläännyttävää ajatella, että kaikki olisivat niin visuaalisia muistamisissaan. Minä muistan ennemminkin rytmeinä, vaikken muuten mikään kuulija tai kuuntelija olekaan. Muistan poljentoja.
Kuvamuistaminen olisi varmaan nopeampaa.
Kuvina muistan tapahtumia ja tunteita. En mitään listoja.

Ihmettelen kyllä miten joku (esim.hraH) voi pelata sokkoshakkia, minä en näe edes shakkilautaa, saati niitä nappuloita.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

ammatinvalinanohjausta

Tunnen itseni ihan ammatinvalinnanohjaajaksi.

Isoveli on jo vuosia tiennyt että hänestä tulee neurokirurgi.

Isosiskosta tulee kassantäti. Tai poliisi. Bussikuski. Nallepäiväkodin opettaja. Opettaja (alkuopetus; ei matikkaa!). Arkeologi. Opettaja. Hevostallin pitäjä Venäjälle. Sos-lapsikylä-äiti. Arkeologi. Paleontologi. Kuuluisa.

Pikkusiskosta tulee intiaani. Vaeltava metsäintiaani. Viulua soittava intiaani. Inuiitti. Nallesairaalan pitäjä. Eläinjotakin. Eläinlääkäri. Eläinhoitaja. Eläintenkouluttaja. Metsänvartija. Eläintenkouluttaja. Safariopas. Eläintenkouluttaja.

Tyttöjen vakikysymys (yleensä aamupalalla): "mitä pitää opiskella jos haluaa...."

Minä ihmettelen, että millä rahkeilla minä tätä ohjausta oikein annan?

Yläasteen opo oli patalaiska jonkun muun aineen opettaja, joka yleensä laittoi pyörimään ammatinvalintaohjausvideon: Kylmäkkö on kiva kaveri tai Poronhoidossa on Suomen tulevaisuus!
Yleissivistyksen kannalta tietous poronhoidosta on ilman muuta ihan hyödyllistä, mutta ammatinvalinnallisesti ehkä aavistuksen verran outo valinta: näillä leveyksillä poron voi nähdä vain matkustamalla eläintarhaan. Tai vaihtoehtoisesti tosikauas.
Mutta niin vain me etelän lapset yhteishakuja pohtiessamme tutustuimme aslakkiin jonka kohtalo porotokan omistajana oli sinetöity jo varhain, jolla oli oma korvamerkki ja joka osasi suopungata poron vaikka silmät ummessa, ja kas! tässä aslak harjoittelee torjumaan sorkkamähkää opiston oman eläinlääkärin ohjauksessa.("poronhoitoa voit opiskella Inariutsjoen kansanopistossa, laita yhteishaussa rasti kohtaan z, muut alat")

Ja onko nykyään edes olemassakaan kylmäköitä? Kai niilläkin on joku hämäävämpi nimitys, niin kuin kylmäteknologinen restonomi tai alku- ja jälkiruokaesivalmistelija restorantti amk.
Muistan että siinä videossa sillä kivalla kaverilla oli kokinhattu ja se meni kylmiöstä valitsemaan salaattitarpeita. Sitten se pilkkoi ammattitaitoisesti tomaatteja.
Mutta se olikin ennen kuin ruuanlaitosta tuli mediaseksikästä ja ennen kuin amuusbuus rantautui lasten kokkiohjelmiin.

Ai niin, oli meillä välillä sellaisia vierailijoitakin.
Kerran oli ihan oikea seksuaalivähemmistöön kuuluva tyyppi, joka - muistan tämän elävästi - oli saanut tuomion jostain semmoisesta kun alaikäisten kehottamisesta epäsiveelliseen sukupuolisuuteen tai jotain sinnepäin, ja sitten hän oli kuulemma rikoksenuusija ja sanoi, että ruvetkaa ihan rauhassa vaan seksuaalivähemmistöläisiksi jos siltä tuntuu.
No ei tuntunut, eikä se kai noin ammatinvalinnallisesti ole kovin kannattava ratkaisu sekään.
(jos kohta se toki muuten onkin ihan tärkeä kannanotto omaa elämää ajatellen)

Lukiossa opo katsoi kerran todistustani ja kysyi että meetsä lääkikseen vai oikikseen. Minä siihen, että tuo toimittajan ura ehkä kiinnostaisi ja opo sanoi, että siitä mulla ei olekaan mitään tietoa, mitäs jos etsisit itse.

Ammatinvalinnanohjauksellisesti minulle on herkässä murrosiässäni tarjottu neljää vaihtoehtoa: kylmäkköyttä, poronhoitajuutta, lääkäriyttä tai oikeusoppineisuutta.

Ja tätä taustaa vasten pitäisi sitten tietää, mitä kuuluu opiskella jos haluaa tulla intiaaniksi?
Ei kuulkaa ollut niin hienoja vaihtoehtoja minulla.

tiistai 9. lokakuuta 2012

ihan tavallinen maanantai

olin taas niin ylen pedakoomillisella tuulella: Isosisko laski murtolukulaskuja samalla kun laitoin ruokaa.
"tarviiko dinosaurustutkijat murtolukuja?"
Minähän riemastuin: piirsin paperille niiden tylsien piirakkaympröiden tilalle honkkeloita dinosauruksia "aina ei varmaan löydä kokonaista luurankoa, voi löytää pelkkiä osia" ja kas! jo tulivat matikan tehtävät laskettua: kolme kaksi kolmasosaa dinosaurusta miinus yksi yksi kolmasosa dinosaurus.
Lapsukainen on jo valinnut soveliaan universtaan jostain Kanadasta: "kai te sitten maksatte mun opinnot?"

Isoveli puolestaan halusi pohtia filosofisia: "jos niinku puhutaan että on elämisen arvoista elämää, niin onko sit semmoista että on vaan olemassa mutta ei ELÄ?" ja "jos ihan hirveä sarjamurhaaja tekee itsemurhan, niin onko se pyyteetön hyvä teko?"
Voi apua.

Minulla oli mielessäni vain se, että olisi aika elämisen arvoista, jos nyt saisin lösähtää sohvalle ja vaikka ihan pieneksi hetkeksi vain lakata murehtimasta kaikkea sitä mitä kuitenkin murehdin.
Ja että joku voisi tehdä vaikka lievästi pyyteellisen hyvän teon puolestani ja vaihtaa kissanhiekat.

Myöhemmin illalla teimme työnjaon: HraH hoiteli filosofiat, minä kontaktoin Isoveljen kakkosjakson kirjat. ("hei tulkaa kattomaan, äiti on täällä taas lempityössään!")
Kissanhiekka hallinnoitiin yhteistyössä. Murehtimisesta päätettiin luopua toistaiseksi.
Ja sohvallekin ehdittiin lösähtää.