keskiviikko 28. lokakuuta 2015

vanhempainiltanilli

Joka ikinen kerta vanhempainillan jälkeen vannon, etten enää ikinä koskaan milloinkaan enää mene yhteenkään vanhempainiltaan koska ne nostattavat ihmisen verenpaineen pois terapeuttiselta tasolta.
Ja aina menen vaan.

Se on kuulkaa niin, että kun opettajan päästää ääneen, se sepittää menemään 45 minuuttia yhtä soittoa. Tai 75 jos kyse on lukiotason opesta.

Kaksi-ja-puoli-tuntia!
Se on kaikkien aikojen ennätys kyllä.
Ei sillä etteivätkö kaikki käsitellyt asiat olisi olleet ainakin jollain tärkeitä, mutta olisiko sisältöä voinut vähän tiivistää?

Kauniina ajatuksena tämän tuoreimman tilaisuuden alkuun oli varattu mahdollisuus tavata opettajia epämuodollisesti ja -virallisesti.
Hyvä idea, mutta ennen ope-esittelyä en kyllä tiennyt edes, ketä olisi pitänyt käydä tapaamassa. Kun tuo nimi-naamamuisti on sen verran heikko ettei tammikuussa pidetyn esittelyillan jäljiltä päässäni yhdistynyt mikään piuha kehenkään opettajaan sellaisella tavalla että olisin voinut mennä voihkimaan Minun Lapseni -voihkinoita. ei sillä että olisin sittenkään mennyt, olen luvannut keskenkasvuisille käsi syrämellä etten avaa suutani vanhempainilloissa muuten kuin pullan takia. useimmiten pystyn pitämään lupaukseni.

Ihan Ilmaisia Vinkkejä Vanhempainillan Järjestelyyn amatöörikasvattajalta

1. Erityisen Tuen Tarve - on ihan järjettömän tärkeä ja merkittävä asia, mutta se ei saa eikä voi olla ainoa asia, kärkiasia tai edes kovinkaan keskeinen asia vanhempainillassa, paitsi koulussa jonka oppilasaines on kokonaan erityisen tuen tarpeessa. Sen sijaan siitä mainitaan napakasti, selkeästi ja tiiviisti - ilman sekavaa käsitteiden pyörittelyä. Ja erityistä tukea tarjoavat henkilöt ovat illan aikana tavattavissa kahden kesken tai pienryhmille.

2. Kouluruokailu - on sekin järjettömän tärkeä ja hieno ja merkittävä asia, mutta jos joudun vielä yhteenkin vanhempainiltaan jossa ruoditaan kumiperunoita, omia kammottavia kouluruokamuistoja tai jonkun meidänsamin laktoosi-intoleranssin syvintä olemusta, en vastaa seurauksista. Sanonpa vain että saattavat kumiperunat lennellä.

3. Se opettaja tai vanhempi joka ottaa puheeksi lääkikseen menemisen tai laajan matematiikan merkityksen ihmistaimen elämässä vietäköön välittömästi karttavarastoon miettimään elämän karua todellisuutta. Matikka on kaunista ja tärkeää ja jumpauttaa aivoja, mutta niin tekee myös latinan kielioppi, ristikoiden ratkonta ja moni muu asia tässä maailmassa. Ja maailmassa on muitakin elämänuria kuin lääkis ja oikis. Lääkikseen ei mennä, eikä sinne kannata kaikkien edes pyrkiä, vaikka osaisikin matikkansa etu- ja takaperin.
Oletteko muuten koskaan ikinä milloinkaan olleet vanhempainillassa jossa meidänsamin insinööri-isä ehdottaa että voitais tehdä yhteinen diili siitä että kaikki laskevat aina kaikki matikan lisätehtävät? Niinpä. Oletteko koskaan ikinä milloinkaan olleet vanhempainillassa jossa meidänsamin insinööri-isä ehdottaa että voitais tehdä diili siitä että kaikki tekee ylimääräisen vartin verran pilkku- ja yhdyssanoja, lauseenjäsennystä ja ussan lisätehtävät? Niinpä.

4. Tehkää hyvät ihmiset agenda ja pysykää siinä. Kiitos.
Jos ei mistään muusta syystä niin siksi, että minä kuluttajana/veronmaksajana /lapseni edunvalvojana haluan ihan vilpittömästi uskoa siihen, että sinä ope/rehtori /erityisope /terkkari pystyt opettamaan lapselleni kaiken sen, mistä opetussuunnitelman perusteissa on säädetty.  Ja jotenkin näin ihan lähtökohtaisesti ajattelen että jonkinmoinen aikataulutus ja johdonmukaisuus ovat aika essentiaalisia asioita. Älkää rönsyilkö: ilta on lyhyt ja minä haluan viettää aikaa omien ihmistainteni kanssa. Vaikka te opettajat olettekin ihan kivoja ihmisiä, niin silti preferoin omaa väkeäni.

Ei muutenkaan paljoa naurata, jos käsketään valvoa nuorison netinkäyttöä ja ehdotetaan että kohtaapa lapsesi joka päivä ja keskustele hänen kanssaan koulupäivästä ja päivän politiikasta ja mielipiteistä ja sitten istutetaan ihmistä koululla kolmatta tuntia. Tietäähän sen, mitä nuoriso valvomattomissa olosuhteissa notkuu. Ja arvatkaa paljonko eilenkin illalla tuin lasteni koulunkäyntiä ja ohjasin opiskeluja? Niinpä, vanhempainillassa istuin kuuntelemassa meidänsamin isän juttua kumiperunoista.
Jäi kuulkaa nuorison kohtaaminen aika ohueksi.

tietysti kävin juttelemassa jokaisen kanssa erikseen kun pääsin kotiin, tietysti. mutta yksikin niistä kommentoi jotakin siihen malliin että ai, sä haluat kasvattaa vai, pitäiskö suhtautua vakavasti?

No jaa, ehkä ihan vähän pikkaisen liiottelen.

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Laulaen tulee

Kuten lähes aina niinpäkai ruokaa tarjoillessani myös tänään laulaaluikautteleiksin pikku aarian keskenkasvuisten suloisten pulluraposkieni iloksi: vaan syöpäs keltaporkkanoita, näkkileipää päällä voita...
Yksi pulluraposkista havahtui teinikoomastaan ja ihmetteli porkkanoita ja voita, mikä ihmeen yhdistelmä se oikein on.

Satuin olemaan poikkeuksellisen laulahtelevaisella tuulella, joten rykäisin menemään ihan koko kappaleen - muistanette varmaan itsekin tämän opettavaisen laulun:

Joka ahmii makkaraa
ja lihaa, luuta rasvaa,
se laiskistuu ja kauheaa on kuinka vatsa kasvaa!
Vaan syöpäs keltaporkkanoita,
näkkileipää, päällä voita
puolukkaa ja mustikkaa
salaattia, persiljaa:
niin köykäinen on sulla massu
kepeästi nousee tassu,
heräät aamuvarhaisella, etkä valvo öitä!

Jostain syystä nuoriso sai naurukohtauksen, käsittämätöntä: lauloitteko te muka koulussa tollaisia lauluja?

Muistutin että hamassa nuoruudessani, jossain holtittoman kuusikymmenluvun ja hulvattomien ysikymppisten välillä, siellä kylmän sodan ja vaaran vuosina, kouluissa opiskeltiin vakavissaan hyvää kansalaisuutta eikä mitään yleistä lorttiutta.

Työtä - työtä - työtä tehdään
jotta - jotta leipää syödään,
työ ihmisen tuo tekijälleen mielen niin iloisen.

Ja
Valppain mielin muista sä aina vaaroja liikenteen...

Ja
Aja hiiiljaa isi nyt vain...

Ja
Popsi, popsi porkkanaa...

Ja
Hampaita Heikin oomme kaikki /Heikki se meitä usein harjaa...

Ja
Peruna on pyöreä, peruna on soikea, peruna on ruoka ihan oikea...

Ja-ja-ja

Ehtymätön pedagogisten laulujen varantoni oli vasta käynnistymäisillään, kun nuoriso huomautti, että ensimmäisessä esittämässäni laulussa on havaittavissa selvää poliittista epäkorrektiutta: se selkeästi aiheuttaa pahaa mieltä heikon itsetuntonsa kanssa kamppaileville epävarmoille nuorille: kauheaa on kuinka vatsa kasvaa.
Minä totesin siihen, että siksipä juuri meidän ikäluokallamme onkin niin värjyvä itsetunto, kun kaiken päivää on tuollasia hilpeitä viisuja veisattu.
Ja sitten sanoin että kai te nyt ymmärrätte miksi meidän lapsuutemme oli vähän surullista aikaa, mutta liikennesääntö-hygienia-ruokavalistuspuoli on meillä aika hyvin hanskassa.

Omat henkilökohtaiset suosikkini kaikista mahdollisista kasvattavista lauluista ovat ilman muuta Työtä-työtä-työtä tehdään - saan siitä yhäti vatsakramppeja, sekä se virsi, jota aamunavauksissa tavattiin htäysin palkein päästellä joutukaa sielut, on aikamme kallis. Siinä kuulkaa lähtee angstisen esiteinin päivä käyntiin hilpeääkin riemukkaammin mielin: vuotemme virtana vierivi pois tosin yksi kypsempään ikään ehtinyt rouva väitti että se kuuluu laulaa vuoteemme virtana, että silleesti se kuulemma vedettiin jossain tampereen tyttölyseossa tai missälie. Kyllä umpeutui sukupolvien välinen kuilu hetkessä kun totesimme että samalla virrellä on aamuja avattu vaikka meillä oli ikäeroa ainakin parikymmentä vuotta

Sellainen jäi kyllä nyt sielua kurmottamaan, että mitkä kaikki kasvattavat, opettavaiset ja merkittävät laulut olen jo ehtinyt unhoittaa?

Löytyykö ikätovereideni muisteista tärkeitä liikenne-, ruokavalistus- ja hygienialauluja? Entä opiskeluun kannustavia pikkuviisuja?
Ihan varmasti on joku matikkalaulu tai fotosynteesiaaria?
Pakko olla.
Siinä yhdessä telkkarisarjassa Ruusun ajassa, siinä oli ainakin semmoinen räppi että solukelmu kuuluu kaikkiin aitotumallisiin... kyllä on sekin hyödyllinen laulelma, aina kun pohdin että kuuluuko vai ei, niin heti muistan että kylläpä hyvinkin; aitotumallisiin.

ps. nuoriso ihmetteli, että mitä ovat keltaporkkanat? En osannut vastata. Ne arvelivat, että porkkanoihin on ehkä jälkikäteen tehty jotain värisäätöä, lisätty kontrastia kai.


tiistai 13. lokakuuta 2015

ruuhkaa?

Ihanko totta tänään on vasta tiistai?

Jostain syystä tuntuu siltä kuin tätä viikkoa olisi eletty jo ainakin kolme, kukaties jopa neljä päivää.
Päivät siis maanantai? ovat jotenkin niin...moniosaisia. Monitapahtumaisia.

Tällä viikolla yhdellä on normaali treeniaikataulu, toisella koko viikko vapaata, kolmannella yksittäisiä poikkeuksia, meillä aikuisilla kokouspoikkeuspäiviä. Yksi menee yökouluun. Kaksi on kotona koko syysloman, yksi lähtee leirille; minä en ollut ehtinyt edes tajuta, että syysloma on jo nyt, tämän viikon lopulla. ihan liian pian jos minulta kysytään
Yritän keikkua mukana tässä aallokossa.



Radiossa sanottiin että ruuhkavuodet on kamala sana. Tilalle ehdotettiin sumuiset vuodet.
En kyllä rupea.
Ruuhka sentään johtaa johonkin, sumuun voi eksyä. Painajaisunissani on aina läpipääsemätön ja -näkymätön sumu: sumu, jonka läpi en löydä perille. En halua elää yhtään sumuista vuotta. En painajaisissani enkä oikeasti.
Paljon mieluummin elän ruuhkavuosia: se on vain jonossa köröttelyä, niistä ehkä selviää kun vetää syvään henkeä.

Taikasaappaiden Heli kirjoitti ruuhkavuosista - siitä kuinka ne heidän osaltaan ovat ohi.
Tavallaan olen samaa mieltä. Se kaikkein työläin ruuhka on ohi: nuoriso (11, 14, 16) syö itse, pukee itse, peseytyy itse, lukee itse, huolehtii harrastamisensa itse, menee nukkumaan melkein itse, ylipäätään elää ihan itse.
Toisaalta - nyt sitä ruuhkaa vasta onkin.
Erona pikkulapsiruuhkaan on se, että nykyään olen jonkinsortin liikenteenlaskija tai risteyksessä liikennettä ohjaava konstaapeli, enkä  kiemurtelevaa nakeroa kurahousuihin  sullova hiukan hikinen hätähousu.
Olen ruuhkan ulkopuolella ja kaaoskaravaani jatkaa kulkuaan vaikka itse poikkeaisinkin hetkeksi muualle.
Mutta voi hyvät hyttyset, kyllä sitä ruuhkaa silti on! On yökoulua, treenileiriä ja tavallista leiriä, on ylimääräistä harrastuskaveriporukan tapaamista, koulutusta, ja tarvetta ihan vain tavata kavereita vapaalla. On kokeita, puheita, esseitä ja ylimääräistä kerhoa.
On päiviä jolloin seison eteisessä bussiaikataulu kädessäni ja työnnän yhtä ovesta ulos samalla kun vastaanotan toista.




tiistai 6. lokakuuta 2015

maanantai

Sunnuntai-iltaisin olen levoton ja vähän ärtyisä ja koko edessä oleva työviikko tuntuu ylitsepääsemättömän kammottavalta ajatukselta, puhumattakaan keskenkasvuisten elämän järjestelystä. Sunnuntai-iltaisin haluan mennä kuumaan suihkuun ja kömpiä peiton alle ja vain sääliä itseäni ja sitä tosiasiaa, että tykkään paljon enemmän kotoilusta kuin työläilystä.

Sitten tulee maanantai, ja se onkin ihan täydellinen vastakohta sunnuntai-illan ahd.-angstille.

Maanantai on kuin ekaluokan ensimmäinen päivä: maanantaisin sitä istuu letit tiukalle kiristettynä, tunnollisena ja napakkana pulpetin ääressä, värikynät värijärjestyksessä, kynät terotettuna ja puhdas aapinen edessä, valmiina oppimaan ihan kaikki perusasiat.

Maanantaisin saan aikaan: keitän ja kokkaan, kuuntelen teinimurheita, ulkoilutan itseäni ja teinejä sipaisen talouden järjestykseen, huollan parisuhdetta ja olen kaikin puolin säkenöivä, loistava ja hyvä ihminen.



Eilen maanantaina esimerkiksi ulkoilutin ensin tunnin verran itseäni, sen jälkeen ulkoilutin melkein tunnin verran yhtä teiniä, pidin lukupiiriä toiselle ja juttelin hetken vielä sen kolmannenkin kanssa. Rohkeasti otin hraH:n kanssa puheeksi kahden teinin teinimurheen ja luin vielä sivukaupalla kirjojani.

Yritän sinnitellä tällä hetkellä Andre Agassin elämäkerran kanssa, mutta Andre-polon isä on niin ahdistavan kuristavan kurja tyyppi, etten millään meinaa kyetä kirjaani lukemaan.
Vaihtoehtona sinnittelen Orange is new black:in kanssa, enkä kyllä laisinkaan ymmärrä, että niin tylsästä kirjasta on saatu aikaan kokonainen telkkarisarja. Joko kirjaani on sensuroitu, telkkarisarjaa on ihan mielettömästi dramatisoitu, tai sitten se on ollut ihan kaikkien aikojen tylsin sarja.
Eihän siinä kirjassa tapahdu yhtään mitään. Tai ainakaan vielä ei ole tapahtunut.
kylläpäs olikin syväluotaava ja henkevä kirja-analyysi



maanantai 5. lokakuuta 2015

viikonloppuna

Kyllä on kuulkaa kummallista.
Lasten kasvaminen nimittäin. 

Yksi oli viikonloppuna treenileirillä, toinen yökylässä ja kolmas muuten vain enimmäkseen omissa liesuissaan.

Lauantaiaamuna istuimme kaksin hraH:n kanssa aamupalalla, lueskelimme lehtiä ja heittelimme laiskoja kommentteja päivän uutisotsikoista. Silittelin hajamielisenä syliin änkeytynyttä ikävöivää kissaa ja särpäilin kahvia. Ihmettelimme kaikki yhdessä lintokodon hiljaisuutta.
Mielen pohjalla häivähti: vähän tällaista meillä oli joskus kauan sitten, silloin kun itse olimme melkein keskenkasvuisia - ja vähän tällaista tulee olemaan taas vähitellen. Kummallista.

huomaa kissa, nyt heti!

Loppujen lopuksi vetelehdin yöpaitasillani melkein puoleen päivään asti, luin kaikki lehdet ja pätkän kirjaani, eikä kukaan kaivannut tai tarvinnut minua mihinkään. paitsi tietysti kissaeläimet, niillä oli kummallakin ihan julmettu ikävä nuorisoa, ja julmettu nälkä myös, kuten kissaeläimillä aina.

Sunnuntai-illalla istahdimme perinteiselle sunnutaipizzalle, ja tajusin, että viimeksi olemme olleet kaikki yhdessä saman pöydän ympärillä torstai-iltana. 
Ovathan nuo nyt ennenkin liesuissaan olleet, yökylissä, leireillä, milloin missäkin, mutta useimmiten niin että vain yksi on ollut joukosta poissa, tai sitten kaikki yhtaikaa samassa paikassa.
Nyt niillä oli jokaisella omat juttunsa.

kanervankukka näyttää ihan joulukulkuselta:
tulee tonttuisa olo kun katsoo niitä
Yksi kotona olleista keskenkasvuisista kysyi lauantai-iltana, kaipaanko ollenkaan niitä aikoja kun he olivat pieniä ja suloisia. olin kertoillut hänelle lapsuusmuistoja Sanoin ihan rehellisesti että juuri tämä on kaikkein hienointa aikaa - on mahtavaa seurata kuinka he kasvavat ihmisiksi, omiksi itseikseen.

Sunnuntai-iltapäivällä kävin stressinpurkukävelyllä metsässä. Eksyin. Stressaannuin.Vähän meinasi pelottaa kun sompailin peikkometsässä.
Kyllä oli kuningasajatus lähteä yksin metsään, kun en tahdo löytää perille edes tasamaalla ja selkeästi viitoitetulla kadulla.
Luulin koko ajan meneväni polkua pitkin vasemmalle ja kotiin. Olin mennyt oikealle ja pois. Jee.


peikkometsässä, peikko metsässä


päiväkerhomuisto: "täällä istutaan, sienen alla vaan..."

kaupunkiluontoa





sunnuntai 4. lokakuuta 2015

muotibloggaus

Muistanette, että omistan noin viisi pitkähihaista paitaa, muutaman kulahtaneen neuleen ja parit ei-priimakuntoiset farkut?

Viimeksi kuluneen viikon aikana olen käynyt jokseenkin kaikissa tuntemissani vaatekaupoissa ja sovittanut jokseenkin jokaista myynnissä olevaa kohtuullisen hintaista trikoo- tai muuta paitaa, neuletta sekä kaikkia mahdollisia alaosia.
Sovitusurakkani johdosta olen kärsinyt
1. selkäkyömystä miksi jotkut vaatteet tekevät ihmiselle kyttyrän, miksi?
2. kelmestä naamasta miksi-miksi-miksi
3. viitoset-kohtsiltään-syntymässä -vatsasta eieieieiei
4. kaksoisleuasta
5. kadonnesta kaulasta
6. epämuodostuneesta rintavarustuksesta
7. lyhentyneistä jaloista
8. leventyneestä ahterista
9. lukuisista muista notredamen kellonsoittaja -tyylisistä vaivoista.

Ilokseni voin ilmoittaa, että tilani ja tilanteeni on huomattavasti korjaantunut.
Kuljettuani hämärän tien sovituskoppiahdistuksesta ja angstista ja epämuodostuneesta kehosta aiheutuneista lievää suuremmista masennustunteista, olen vihdoin ja viimein saanut vaatekaappini jonkinmoiseen talvikuntoon.

Tästä iloksenne kuvarapo:

huomaa kissaeläin!

näillä rynnisteään kohti alkavaa sesonkia

siis ihan tosi hei, mikä voi olla tärkeämpää kuin kissaeläin?

Kolme uutta paitaa, yksi neule, kaksi alaosaa. Omasta takaa löytyvät ne muutamat kelvolliset paidat, pari käypää neuletta ja yksi farkkuklänninki en koskaan muista mikä on mekko ja mikä on hame, siksi on pakko sanoa klänninki, yhdeltä lapselta kähvellän trikoisen jakun (?) muotisanasto lievästi hakusessa,  saan aikaan parisenkymmentä erilaista yhdistelmää.
Tyyliä ylläpitääkseni hankin vielä tennaritkin. Semmoisen myönnytyksen jouduin vanhuuden päivilleni tekemään, että ujutin henkilökohtaiset sisäpohjalliseni muotitossuihin, etten tule tämän enempää jalkavaivaiseksi.

Vielä ehkä tarvitsen jonkun edestä avattavan neuleen ja jonkun jutun kaulaani lämmittämään.
Ja ihan varmasti tarvitsen ja myös hankitsen vielä talvitakin ja talvikengät.

Tällä hetkellä kärsin shoppailukrapulasta ja hillittömän rahanmenon aiheuttamasta tuskanhiestä.