maanantai 30. kesäkuuta 2014

lomaodotus ja olennaisuuksia

Päivän hallitseva tunnelma: lievää hyytymystä ja puutumusta, asioita jotka voisivat olla toisin tai joiden soisi olevan toisin.
Ja edessä ihan liian lyhyt loma. (vielä kolme työaamua!)

Menneenä viikonloppuna visiteerasimme Vammalassa.
Sain likipitäen ahdistuspaniikkikohtauksen Vanhojen kirjojen päivillä, mutta onneksi seuranani oli kaksi pikkukaupunkishoppailuorientoitunutta henkilötärtä. Shoppailimme siis. Emme kuitenkaan kirjoja.

Ennen kotimatkaa kävimme vihdoin ja viimein Tyrvään kuuluisassa kirkossa.












Olen hengästynyt: kunpa osaisin ilmaista itseäni yhtä kauniisti ja tiiviisti.
Olennaisuuksin.



tiistai 24. kesäkuuta 2014

Lapsivapaa

Kumman paljon viime aikoina on julkisessa sanassa puhuttu lapsivapaasta.
Kinataan lapsivapaista häistä, hotelleista ja lomista.

Saako sanoa ääneen, etteivät lapset ole joka paikkaan tervetulleita?
Saako olla sitä mieltä, että lapsia ei ihan joka paikassa tarvita?
Saako joskus olla ihan ilman lapsia?
Kuuluuko lasten saada osallistua ihan kaikkeen?

No, kun nyt olen tämmöinen kaikkitietävä arkkiäiti, niin lausahdanpa mielipiteeni:
joo
joo
joo
ei.

Ja sitten vähän syvällisemmin.
Periaatteessa olen sitä mieltä, että kyllä: lapset voivat ja saavat osallistua, näkyä ja kuulua. Ja sitä mieltä, että perhe tekee asioita yhdessä. Ja sitäkin mieltä, että lapset oppivat tavoille vain osallistumalla, näkemällä ja kokemalla, olemalla mukana yhdessä perheen kanssa.
Se on lähtökohta.
Ja lapselle taas: ihan kaikkeen ei tarvitse osallistua. On asioita jotka voivat odottaa aikuisuutta. On aikuisten juttuja, juhlia ja paikkoja.
Se on toinen lähtökohta - elämässä pitää olla hyvä syy kasvaa isoksi. (vaikka se, että saa taputtaa äitiä päälaelle)

Mutta. koska aina tulee mutta

Miksi ei voisi viettää lomaa myös ilman lapsia?
En minä muista tiedä, mutta ei me arkenakaan olla koko ajan yhdessä kuin sormet lapasessa. Pikemminkin ollaan niin kuin sormikkaassa, välillä yhdessä, välillä erillämme. Lapset menevät kouluun (tai muuhun säilyttämöön) ja minä omaan säilyttämööni (lapsivapaa työpäivä, kai sekin on rikollista tällä mentaliteetilla?), ne menevät harrastamaan tai minä menen harrastamaan (no jaa) (lapsivapaa ilta?) 
(siis ihan oikeasti, eihän vaan missään ole niin takertuvia vanhempia, etteivät ikinä koskaan milloinkaan ole sekunninpuolikastakaan erossa lapsistaan? eihän? en halua tietää, miten sellaisissa perheissä suoriudutaan arjesta. Tai itseasiassa haluan tietää! Kertokaa!)

Niin että miksi ei muka voisi olla lomaa ilman lapsia: ei koko lomaa, eikä pelkästään ilman lapsia, eikä varsinkaan sillä mentaliteetilla että voe tuhannen tulimmaista, kyllä niin tarvitsen lapsistani lomaa, mutta kyllä nyt varmaan periaatteessa voi lomallakin olla hetken erossa omista pikku kullanmurusistaan.
Kai tuollaiseen peruslomaan mahtuu hetkiä jolloin tehdään yhdessä ja hetkiä jolloin tehdään omia juttuja?
Epäilemättä on moraalisesti ja eettisesti arveluttavaa varata lapselle koko kesän mittainen paikka vuorohoitopäiväkodista ja lähteä itse etelän aurinkoon ticoticoamaan kolmeksi kuukaudeksi, mutta kyllä nyt varmaan kesällä(kin) voi tehdä asioita erilaisilla kokoonpanoilla.

Ja ihan sama pätee häihin.
Eiväthän ne lapset opi tavoille ja tutustu perinteisiin, elleivät ne pääse osallistumaan, mutta onhan nyt aivan selvää, että juhlat ovat hyvin erilaiset jos mukana on tusinoittain pieniä ihmisiä tai tusinoittain pelkkiä aikuisia.
Henk.koht. osallistun mieluummin sellaisiin juhliin, joissa on tilaa pienillekin ihmisille, mutta ymmärrän kyllä niitä jotka juhlivat aikuisessa seurassa.
Ja vaikka mieluummin olenkin lapsekkaissa juhlissa, niin ovat ne silti aina vähän työläännyttävä ja hikinen kokemus, silloinkin kun ne kaikkein pienimmät eivät ole omia tai omalla vastuulla.
Niin että ymmärrän kyllä varsin hyvin lapsivapaita juhliakin.

Tai lapsivapaisiin hotelleihin.
Ymmärrän oikein hyvin sellaisia ihmisiä, jotka ovat mieluummin lapsivapaassa tilassa. Lasten läsnäolo on hengästyttävää kaikessa kokonaisvaltaisuudessaan.
Se, mitä oikeastaan kaipaisin, on jotain välimuotoja noiden pehmonalleklubihotellien lisäksi.

Kyllä, ymmärrän ja hyväksyn äärettömän hyvin lapsivapaan tilan, lapsivapaan tilan kaipuun.

Mutta (koska aina tulee mutta)
Ongelma on mielestäni oikeastaan siinä, että me ymmärrämme sanoilla lapsi ja lapsiperhe jotain hyvin kapeaa.
Sillä sanalla tunnutaan julkisessa keskustelussa yleensä viittaavan sellaiseen altakouluikäiseen uhmisikäiseen olentoon.
Kun puhutaan lapsivapaista hotelleista tai häistä tai lomista, tunnutaan yleensä tarkoittavan että tila(nne) on vapaa kiukkukohtauksista, vaipoista, päiväunista ja sormiruokailusta.

Kun puhutaan koko perheen tapahtumista, tarkoitetaan usein perhettä, jossa on alta kouluikäisiä lapsia, tai perhettä, jonka lapsienemmistö on alta kouluikäistä.
Minulla on semmoinen ongelma, että minun mielestäni nuo minun hallinnassani olevat ihmisenalut, joiden iät kirjoitetaan jo kaikki kaksin numeroin, ovat hekin vielä lapsia. Ja me olemme perhe - mekin haluamme perheille sopivia aktiviteetteja.
Me haluamme suorastaan vaadimme! myös tällaisille lapsiperheille sopivia tiloja ja aktiviteetteja.

On nimittäin hyvinkin eri juttu mennä heidän kanssaan hotelliin, juhliin tai lomalle kuin vaikka kymmenen vuotta sitten.
Näitä ei enää kiinnosta nallepehmokerhohotelli, eivätkä ne halua mennä halimaan teletappeja, mutta ne ovat silti lapsia. Niille ei oikeastaan sovi nallehotelli, mutta ei myöskään lapsivapaa hotelli. Tarvitsemme välimuodon.
Ne osaavat juhlissa olla ainakin pääsääntöisesti huutamatta, saamatta itkupotkuraivareita ja useimmiten ne käyttävät asianmukaisesti sekä toilettia että ruokailuvälineitä - mutta silti ne ovat lapsia. Ovatko ne tervetulleita vai -tulemattomia lapsivapaisiin juhliin? Ne istuvat taatusti hiljaa ja syövät aikaihmisen verran, mutta ovat silti lapsia. Ihan selvästi.

*

Harrastimme muutamia vuosia sitten perheleirejä.
Se touhu loppui niihin aikoihin kun meidän nuorisomme alkoi olla leirin vanhinta (olisivatkohan olleet tuolloin 8, 6 ja 3? tai vuoden enemmän?)
Itse asiassa se loppui siihen, kun olimme leirin ainoa ydinperhe ja yksinhuoltajaäidit alkoivat todellisen miehetovatkaikkisikoja manhuntin hraH:ta kohtaan. Leirillä oli semmoisia tuokioita että lapset vietiin touhuamaan ja aikuiset saivat keskustella perheasioista.
Leirin vetäjä oli suunnitellut yhteiskeskustelun, jonka aiheena oli kasvatuskumppanuus. Muut keskustelijat vetivät herneet nenöihinsä sellaisesta aiheesta. Se oli kuulemma syrjivää ja epää.

Minä en ymmärtänyt miten se oli syrjivää ja epää, koska minulla oli tuolloin kasvatuskumppanuus kahteen päiväkotiin ja yhteen kouluun, muutamaan tuttavaan aikuiseen ja jokuseen läheisehköön lapseen omieni lisäksi.
Minä kysyin että eikö heillä ole kasvatuskumppanuuksia. Ei ollut. Yhtään mitään missään koskaan.
Keskusteluttaja alkoi näyttää siltä että se kohta itkee.
HraH yritti kairata itsensä läpi lattian.

Minä ajattelin että on varmaan kamalan rankkaa olla koko ajan sodassa koko maailmaa vastaan. Koska juurihan olisi ollut mahdollisuus luoda monta kasvatuskumppanuutta, oli meitä siinä pöydän ympärillä varmaan kymmenen aikuista.

*
Vaadin julkiseen keskusteluun laajempaa perhekäsitystä.
Ja lapsikäsitystä.
Niin se on.

Niin että kyllä on perhe semmoinenkin missä on ydin ja yli kymmenvuotiaat lapset.
Ja semmoinen missä ei.












keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Juhannussuunnitelmia

Olemme yleensä visiteeranneet päivän verran kavereiden möksällä. Kiitos meteorologien tai eu:n tai kuka nyt ikinä säätilaa säätelekään, näyttäisi siltä että tänä vuonna vältyn siltä.
Älkää käsittäkö väärin, onhan minusta tavallaan ihan mukavaa viettää kesäpäivää kavereiden kanssa ja lapset pääsevät uimaan ja muuta sensemmoista, mutta kyllä en tunne oloani kovin mukavaksi mökkiolosuhteissa.

Minua nimittäin vaivaa sangen varsin epäsuomalainen mökkiangst. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mimmoisella tavalla mökillä kuuluu olla, mitä siellä kuuluu tehdä ja miten ja noin ylipäätään minua vaivaavat mökit noin ylipäätään.
Minulta puuttuu mökiketti: en jaksa lakkaamatta saunoa, avovedet ovat kyllä kauniita katsella mutta kylmyydessään uimakelvottomia, en osaa heittää tikkaa, en pelata krokettia enkä liioin mölkkyä.
Ja olen allerginen hyttysenpistoille.
No, suoraan sanottuna, minusta mökkeily - ainakin niillä konsepteilla, joilla siihen olen tutustunut - on ihan tyhmää.

Ensinnäkin ruoka.
Mökeillä (kaikilla joissa olen ollut) syödään ihan tolkuttomasti.
Pahinta on se lakkaamaton syöminen. En minä kotioloissa syö ensin kolmea lajia lihaa ja paria nakkia ja korillista uuttaperunaa ja tunnin päästä siitä kahvia ja täytekakkua.
Tai siirry suoraan aamupuurolta brunssille. Jota seuraavat päiväkahvit pullineen. (en syö puuroa, en brunssia enkä varsinkaan pullaa)
Ja miksi ihmeessä aina kun alkaa suunnitella kotiinlähtöä, pitää vielä kerran grillata makkaraa (vastahan sitä tunti sitten grillattiin, ja juuri juotiin lähtökahvit)? Grillauksen jälkeen tietysti paistetaan muurikkalettuja. Jota seuraa kotiinlähtöuhkaan välittömästi liittyvä uusi makkarangrillaus.
Ähky.

Miksi ihmeessä siellä alkeellisissa olosuhteissa - jonkun kituliaan pallogrillin ja kaivosta kannetun veden varassa pitää vielä yrittää loihtia joitain käsittämättömän ylitsepursuilevaisia aterioita?
Jos menee mökille kylään tarjoaisi mieluusti apuaan, mutta ei mahdu tai ei kykene, koska ei tunne pallogrillin herkkää sielunelämää, tai koska avuntarjous tulkittaisiin loukkaukseksi emännän emännöintitaitoja kohtaan.

Sitten on nihkeys.
Kaikki mökit joissa olen ollut ovat nihkeitä. Ja siellä on vanhoja seuralehtiä.
Ja jos sinne sisänihkeyteen ahtautuu enemmän ihmisiä kuin sinne oikeasti on suunniteltu, tulee tukalan kuuma troopillinen nihkeys.
Jos mökki on suunniteltu kahdelle ihmiselle, on enemmän kuin tukalaa ahtaa sinne kahdeksan. Varsinkin jos siinä on sauna samassa rakennuksessa. (been there!)

Ja sitten on vieraus.
Jos menen kaupungissa ihmisten luo kylään, niin siellä on selvät tavat: joissain paikoissa seurustellaan (esim. anoppila), toisissa paikoissa mennään keittiöön nojailemaan  ja juttelemaan (kaverit) ja joissain paikoissa voi vaikka olla avuksi (oma lapsuuskoti).
Mutta mökeillä ei.
Kaikki hääräävät koko ajan. Se pahuksen ruuanlaitto vie leijonanosan ajasta, koska ne olosuhteet ovat mitä ovat, mutta avuksi ei voi olla. Ruuanlaittojen väliajalla joku tiskaa ja toinen lämmittää saunaa ja yksi nypsyttää rikkaruohoja ja joku tekee halkoja ja ties mitä, ja joillain mökeillä yksi ainoa ihminen tekee kaikkia näitä ja vieraan käsketään levätä ja rentoutua.
En pysty.
Jos joku häärää, en osaa olla vain.
Jos menee avksi, on tiellä, tekee väärin tai ei osaa.
Mutta kyllä on vähän törkeää maata vain tai pelata mölkkyä.
Ainakin jos yksi ihminen tekee tuota kaikkea ja vielä lisäksi kantaa vettä kaivosta. (siksi en enää mene hraH:n mamman mökille!)

Ei kuulkaa, mökkeily ei totisesti vastaa minun käsitystäni rentoutumisesta.
Siellä on ihan liikaa tekemistä, eikä sittenkään mitään tekemistä. Grr.
Vierailijana millä tahansa mökillä olen kireä ja pinkeä koska en kertakaikkiaan hahmota mökkeilytapoja, puhumattakaan niistä sosiaalisista suhteista jotka mökeillä vallitsevat.
Nekään eivät ole kaupunkiennallaan.

Jos minulla olisi mökki niin
1. ei hyttysiä
2. ei puutarhaa tai mitään kuopsutettavaa
3. ei huussia
4. ei nihkeyttä
5. ei mitään alkeellisruuanlaittoa. Tai itse asiassa ei mitään ruuanlaittoa.
6. ei vieraita
7. mieluummin uima-allas
8. mieluummin valmiiksi katettu pöytä
Nähdäkseni ainoa mahdollinen ratkaisu: hotelliloma.

*

Tänä juhannuksena lainaan ilomielin valmiiksi Tuulan valmista ja kertakaikkisen loistavaa juhannussuunnitelmaa, pienin henkilökohtaisin variantein.
Linnoittaudumme kaupunkiin, pyöräilemme ja ulkoilemme, syömme hyvin oman keittiön ruokaa, katselemme elokuvia (todellinen haaste: mistä löytyy elokuva, joka on amerikkalainen kohelluskomedia yhdistettynä käsittämättömään eurooppalaiseen taide-elokuvaan, ei liian pelottava, ei liian vaikeatajuinen ja paljon naurua älyllisellä twistillä höystettynä?), napostelemme ja lojumme lojumasta päästyämme.
Tai ainakin minä lojun.

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Lupauksia lapsille

Luin eilen tämmöisen jutun: Pääskysaaren lupauksia lapsilleen. Tavallaan ihan kiva juttu vaikka olenkin niin aikaaniseuraamaton, etten tiedä kuka Pääskysaari on. 
Aika ulkonäkövoittoisia kyllä nuo lupaukset noin viime kädessä ovat.

Oman lapsen kohdalla pitää kyllä minun mielestäni kehua koko pakettia. Ulkonäköä, taitoa, saavutuksia ja sitä että se on yleisesti ottaen niin mukava napero.
Minusta henk.koht. on paljon vaarallisempaa kehua taitoja ja älyä ja saavutuksia, koska se ajaa helposti tilanteeseen jossa lapsi kuvittelee että muut arvottavat häntä vain suoritusten perusteella.

Pitää uskaltaa kehua myös lapsen ulkonäköä vaikka ja erityisesti silloin kun näkee että se on miettinyt ulkoasuaan ja hakee sitä hapuilevaa identiteettiään tässä maailmassa. (tietää sen itsestäänkin: kyllä aika mukavalta tuntuu kun joku sanoo että onpa sinulla kaunis asu tai tukka tai näytätpä tänään hyvältä)
Ja pitää myös voida sanoa, että tuo asu tai kampaus tai mikälie ei välttämättä sovi tähän hetkeen /tilaisuuteen. Pitää olla rehellinen, semmoisella rakentavalla tavalla.
Mummin synttärijuhliin ei voi mennä sen näköisenä että on ryöminyt takaperin ruusupuskan läpi. Ellei sitten mummin synttäreillä nimenomaan tehdä sitä. Ryömitä takaperin läpi ruusupuskan.

Kyllä ovat tuntemani nuoret ihmiset olleet salavihkaisen tyytyväisiä kun olen kehaissut että oletpa kaunis tai miehekäs tai mitä ne nyt ikinä jossain erityisessä hetkessä ovatkaan olleet.
Ovat ne olleet tyytyväisiä siitäkin kun olen sanonut että minä en pidä tuosta yhtään, mutta sinulla on hyvä ja selkeä maku. Vaikka se ei olekaan sama kuin minun makuni. Ja vaikka asusi ei olekaan yhtään sellainen kuin mitä minä olisin valinnut.

Se oma napero on kumminkin kaunein, fiksuin ja ylipäätään parhain mitä saatavilla on.
Kehu lapsi päivässä.

Toinen mistä olen ihan perustavanlaatuisesti eri mieltä on tuo en punnitse itseäni lapsen nähden.
Miksi ihmeessä?
Eihän vaaka tai tieto omasta painosta sinänsä ole mitenkään vaarallinen asia. Vaan se, mitä sillä tiedolla teet. Miten ja mihin sitä tietoa käytät. (vrt. sä oot hirvee läski! / vaikkapa lääkkeen annostus painon mukaan)

Siis ihan oikeasti: se, että jostain asiasta lakataan puhumasta  tai että siihen ei ole vastauksia, tekee siitä asiasta tabun.
Meidän pitää kasvattaa lapsiamme elämään.

Meillä pitää olla mukava olo itsemme kanssa: meillä pitää olla näkemyksiä koulusta, politiikasta, liikunnasta, uskonnosta, television järkevästä käyttömäärästä, painosta, ulkonäöstä, tavasta jolla tehdään kotityöt ja läksyt, jatko-opinnoista, alkoholista, ruuasta...lukemattomista asioista tässä maailmassa.
Meillä pitää olla aikuisia näkemyksiä, mielipiteitä, joita voimme perustella ja puolustaa - meillä pitää olla arvomaailma.



Meillä pitää olla näkemyksiä, joiden varaan lapsi voi rakentaa.
Vielä enemmän: meillä pitää olla näkemyksiä joita vastaan hän voi kapinoida.
Koska tosiasia kuitenkin on, että pieleen menee kumminkin, tavalla tai toisella.

Välihuomatus: Se, mikä yhden lapsen mielestä on kannustavaa ja hyvä juttu, on toisen mielestä sitä, että häntä rakastetaan vain jos hän olisi yhtä hyvä koulussa kuin se toinen ja kolmas on sitä mieltä että häntä aina syrjitään. Ja se, mitä itse pitää hyvänä vanhemmuutena ja kivana seikkailuna on unohtunut yhdeltä kokonaan, on toisen mielestä hassu tarina ja kolmannen mielestä melko ahdistava kokemus.

Täydellistä vanhemmuutta ei vain ole olemassakaan, ja vanhemman ainoa lohtu tässä maailmassa on se, että ne kasvavat noin suunnilleen täysipäisiksi vanhemmistaan huolimatta, eivät traumatisoidu ihan hirveästi ja saavat toivottavasti tukkualennusta, jos tarvitsevat kootusti terapiaa.



ugh. Suuri päällikkö on puhunut.

*
ps. en uskalla luvata lapsilleni mitään muuta kuin semi-intelligenttiä debattia, melkein mistä tahansa aiheesta. Voidaan yhdessä pohtia maailman menoa, sen voin luvata.
Kaikki muu menee pieleen kumminkin.

maanantai 16. kesäkuuta 2014

maanantai-aargh

grr.
Työsähköpostiin on tehty jokin käsittämätön päivitys. UPM sairauslomalla, atk-tuki jossain toisaalla, olen takunnut koko aamun niinkin yksinkertaisen asian kuin sähköpostin lähettämisen kanssa. Ja sen tosiasian kanssa, että jostain syystä ajastettu poissaoloviestini ei noudata ajastusta, vaan syytää itseään maailmalle lakkaamatta.
Aargh.

Sen lisäksi olen ilmeisesti allerginen jollekin tunnistamattomalle asialle: silmät kutiavat ja ovat turvoksissa.
Olen stressaantunut ja epäilen että työsähköpostista on kadonnut viestejä - ei voi ihminen olla poissa työpaikalta puolta viikkoa ja saada vajaat kaksikymmentä viestiä. Se vain ei ole mahdollista.
Aargh sillekin.

Ja sitten aargh sille, että sinä aikana kun olin seminaareilemassa pääkaupungissa, puhkesi nuorimmaiseen lapsukaiseeni äkilllinen ja yllättävä esiteiniangst kaikella voimallaan.
Nyt niitä on sitten kolmin kappalein, asteikolla maltillisesta voimalliseen. (äiti älä hössötästä mä karkaan kotoaan asti)
Aargh, aargh ja vielä kerran aargh.

Alle tunnin kotonaolon jälkeen olin riidellyt osapuilleen kaksikymmentä kertaa jokaisen lapsukaisen kanssa. Tai siltä se ainakin tuntui.
Siinä vaiheessa kun 3/3 mökötti huoneissaan kysyin hraH:lta että kenet valitset? Valitsin itse umpimähkään yhden ovista ja kun hraH yritti tulla sinne osingoille totesin, että minä valitsin tämän, nuo loput jäivät sinun lepyteltäviksesi. Onneksi niitä ei ole tämän enempää, onneksi!
Olisi naurattanut ellei olisi ottanut päähän niin vietävästi.

Miten ihmeessä on mahdollista, etten hallitse tyylikästä sisääntuloa /kotiinpaluuta? Tulemmepa mistä tahansa, yksin tai yhdessä, onnistun olemaan varsinainen epän ja riidankylväjä.
Ymmärrän paremmin kuin hyvin, ettei kukaan meistä halua koskaan lähteä mihinkään, kun kotiinpaluut ovat aina niin viheliäisiä.

Kolme työviikkoa.


torstai 12. kesäkuuta 2014

viestintää

Pikkusisko oli kylässä mummilla. Tiesin tasan tarkkaan, mitä mummin luona tehdään (sitä, mikä kotona kielletään, siis könötetään fläpällä pelaamassa). 
Laitoin siis fläpäviestin mummin fläpään (tiedättehän, miten fläpät voivat viestiä keskenään! vähänkö on hienoa)

"Moi Pikkusisko, tule kohta kotiin!"
ei mennyt minuuttiakaan kun fläpäni kilahti
"miksi kysyn minä"

*

Laitoin Isosiskolle tekstarin: "nähdään kohta, ihan hirvee nälkä"
vastaus: "mulakin"

(aargh, oikeakielisyyteeni sattuu)

*

viesti Isoveljeltä
"lähetä jaffaa jos saat"

(???)

**

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

keski-ikäispohdinta ja kriizi

Työnsin yhden lapsukaisen tänään leiribussiin, jäljellä vielä yksi.
Omat tavarat pitäisi paketoida - mihin? Lapset ovat vieneet kaikki tavaroidensiirtelyapuvälineet.

*

Pohdintaa meille oikeanikäisille ihmisille:
oletteko huomanneet semmoista, että tänä päivänä nuoret ihmiset (ja jotkut paremmanikäisetkin) ovat kovastipaljon huoliteltuja ja kauniita.
Syytän tyyliblogeja.
Ja sitten niillä on kauriinsilmät, suuret ja kosteat. Ja ne ovat blondeja.

Se mikä minusta on kaikista kummallisinta, ovat nuo käsiveskat.
Miksi ihmeessä ne kantavat niitä semmoisella tavalla kuin mummoni ennenvanhaan? Siinä käsivarrella?
Kyllä niin olisi jonkun leiman otsaansa saanut jos sillä tavalla olisi mitään laukkua mukanaan roikottanut.
Edes minä en ollut ikinä niin outo.
Vierastan vähän tuota olanyli-ristiin laukkuiluakin.
Koska oli sekin aika juntteroa.
Laukkua - ja reppua - kannetaan olkapäällä. Näin on. Vaikka sitten tulisi selänvinouma.

Ja entä kumisaappaat sitten?
Siis oikeasti.
Kukaan ei käyttänyt kumisaappaita. (paitsi minä. äiti pakotti)
Nyt niitä käyttävät ihmiset silloinkin kun aurinko paistaa.
Kyllä en osta itselleni kumisaappaita enää ikinä. Eikä mikään mahti maailmassa (paitsi ehkä äiti) saa minua pukemaan semmoisia jalkaani.
Yrittäköön vain joku vanhainkodin virikeohjaaja tulla laahaamaan minua metsäretkelle ja sirkuttaa kauriinsilmät säkenöiden että rouva laittaa nyt kumpparit jalkaan niin mennään mustikkaan. Varmalla puren sitä nilkkaan. Vaikka sitten joutuisinkin arestiin koko loppupäiväksi. En mene metsään. Ainakaan kumppareissa.

Minun lasteni mielestä kumppareissa ei ole mitään vikaa, mutta ulkohousuissa on.
Siinä kyllä olen huonompi kuin oma äitini, etten onnistu pakottamaan heitä ulkohousuihin.

*

On minulla kriizikin, ihan oikea vaihteen vuoksi.
Meillä on keskellä kesää kesäjuhlat ja meillä oli varattuna niille juhlatilakin.
Mutta kaikki keitraajat ovat silloin kesälomalla.
Vaihtoehdot
1. keitraamme itse vieraassa tilassa. Kuljettelemme niitä tarjottavia paikasta toiseen. Kyllä en keitä kahvia jossain vieraassa keittiössä ja hössötä.
2. keitraamme itse kotona. Jos kerran pitää itse keittää kahvia, niin on ainakin tuttu keitin.

Yllättävän tehokkaasti ja nopeasti tulimme siihen tulokseen että kotona.

Yhtäkkiä tiedän mitä teen kesällä.
Siivoan, siivoan, siivoan. Ja ehkä leivon.
Sanoin hraH:lle aamulla, että lähetetään lapset johonkin pois ja siivotaan koko kesä. Jee.

*
Ainiin, kappas kehvatsua nehän syövät meidät vararikkoon.
Ei se mitään. Kappas kehvatsua, olen lopettanut ruuanlaiton.





tiistai 10. kesäkuuta 2014

kriiziä pukkaa

Eksistenssiangst, ei-mistään erityisestä syystä.

*

Viikonloppuna lajittelin yhden lapsukaisen maailmalle, huomenissa lähtevät numerot kaksi ja kolme.
Torstaina lajittelen itse itseni (ja hraHakkaraiseni) pääkaupunkiin.

Tapahtuman pukukoodina on casual tai smart casual. Katsoin wikipediasta.
Epäilen että se, mikä minun mielestäni on smart casual, on muun maailman mielestä not quite smart, pidän hyvin mahdollisena että minun smart casualini on muun maailman mielestä totally inappropriate (ehkä jopa too cosy).
No, ainakaan ei tarvitse yrittää survoa jotain iltapukua matkaan mukaan.
Ei sillä että semmoista edes omistaisin, mutta kuitenkin.

No, onhan se kuitenkin hyvä että ihmisellä on kriizi. Ei muuten mistään mitään tulisi.
Johan tässä olikin leppoisaa melkein monta tuntia.

Olin eilen ihan oikeasti melkein monta tuntia lomallisissa tunnelmissa. (saldovapailla)


*






perjantai 6. kesäkuuta 2014

loma-aatoksia - haaveissa vainko oot mun?

"onni yksillä, kesä kaikilla" - lyhyissä työpäivissä on puolensa (paitsi rahapuoli...)
Siinä vaiheessa kun laahaudun kotiin, on päivää aina vain jäljellä, paljon ja runsaasti.

On aikaa höntsätä ja puhallella saippuakuplia tai lojua tai lenksata tai mennä grillaamaan ystävien luo - kaikkia niitä on tällä viikolla testattu. Onnistuneesti.
Aivan mahtavaa!

Kumman paljon arkiarjessa aikaa vie sen arkiarjen perussäätäminen: kuka lähtee, minne ja mihin aikaan.
Nyt kun kaikki - tai edes suurin osa - siitä säätämisestä on poissa, on aikaa täyteläiseen olemiseen.
Melkein kuin olisin jo itsekin lomalla.

**

Jokavuotinen verstaan lomataistelu: en tykkää UPM:n tyylistä yhtään.
Koskaan ei oikein ole hyvä aika lomalle. Ja siitä seuraa että päiviä jää väkisinkin pitämättä.
Saan esittää toiveen, milloin lomani pitäisin (kunhan se on heinäkuussa), mutta sillekään ei koskaan ole oikein hyvä aika (vaikka se olisikin heinäkuussa).
Minun pitäisi pitää neljä viikkoa, ettei niitä päiviä jäisi mutta koko kesässä ei ole sellaisia viikkoja jonne se määrä lomaa sopisi. Muutaman irtopäivän haluan säästää ihan kaiken varalta, kun kuitenkin voi ihmiselle tulla kaikenmoista yllättävää, johon niitä päiviä tarvitaan (tänä keväänä on ollut tarvetta jo neljälle päivälle)

Sanoin, että kun en kerran saa lomaa koko kesäksi, niin laittakoon ne irtopäivät ja säälittävät viikkoni sinne minne ne hänen mielestään sopivat, kunhan yksi tietty viikko (30) olisi vapaa (ulkomaanserkut!)

Sitten UPM alkoi kirskutella hampaitaan ja minua puolestaan alkoi ottaa päähän, kun minulla nyt kuitenkin niitä lomapäiviä on ihan säädetty määrä, eikä minun työni nyt niin tärkeää ole, että minun pitäisi täällä ympäri vuoden joka päivä istua.
Ja selvennyksenä siis, että ihan oikeasti voimme pitää verstaan ovet kokonaan suljettuina tiettyinä ajanjaksoina, mutta edes ne eivät ole hyvää aikaa minun lomilleni. Ottaa kuuppaan potea huonoa omaatuntoa siitä, että toivoo lomansa aikaan, jolloin ei kumminkaan olisi mitään tekemistä. Ja ottaa kuuppaan potea huonoa omaatuntoa siitä, että haluaa lomalle. Ja siitä että on oikeutettu lomaan. Ja sitten vielä siitä, että kun ei saa niitä lomia pitää, niin jää päiviä yli, enkä suostu pitämään niitä ihan miten sattuu, vaan haluaisin ajoittaa ne(kin) niihin meidän hiljaisiin kausiimme. Grr. Grr. Ja vielä kerran grrr.
UPM mökötti minun pitämättömistä päivistäni ja minä sanoin että laita ne nyt vaan jonnekin, ei mitään väliä ja että esimies saa määrätä lomapäivät. (silloin se vasta alkoikin mököttää)

Ja jos minua joku ihan erityisesti ottaa päähän, niin se on tämä yleinen lomanlaskentatapa. Minä teen töitä viisi päivää viikossa. Mutta lomailen kuusi.
Mikä ihmeen järki siinä on?
Miten voi olla että viidessä työpäivässä kuluu kuusi lomapäivää?
Kyllä niin tiedän etten ole matemaattinen, mutta tuo ei mahdu minun matikkaani mitenkään.
Minulla on kolmekymmentä lomapäivää, mutta saan pitää vain 24. Ihan järjetöntä.

Lopputulos on kuitenkin ihan hyvä: ennen lomaani ei ole jäljellä enää yhtään kokonaista työviikkoa.Verstasaamuja jäljellä 14, työaamuja muutama enemmän - tulevana viikonloppuna jalkaudumme maailmalle ja ensi viikon loppupuolella kouluttaudun pääkaupungissa. Sekin on melkein kuin lomaa.


Ja päivät ovat kuitenkin mukavia.
Melkein kuin lomaa.

*

miksi aina unhoitan?
Kappas kehvatsua - nehän syövät meidät vararikkoon (P:n pyynnöstä)

ke - päiväruokana puuroa, päivällisellä uunimakkarat, uusia perunoita. Kasviksia, vihersalaattia
to - päiväruokana kinkkumakaronilaatikko. Päivällisellä grillattiin ja chillattiin kavereiden kanssa


keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

joka puolella

autuaan unohtavainen on ihmisen mieli.
Pieni kummipoika 4-vee oli siskonsa kanssa meillä eilen hoitokylässä. Se uskalsi tulla, en ole enää pelottava (paitsi vähän, sanoivat omat lapseni, kun sä aina muriset ja uhkaat järsiä meitä jalasta).
Kyllä olen autuaasti unohtanut miten tilaavieviä nuo pienet ihmiset ovat.
Niiden leikit ja jutut tunkeutuvat ihmismielen ja kodon jokaiseen sopukkaan, ja silloinkin kun ne leikkivät kaikessa rauhassa ne leikit ovat joka puolella.

Se leikki Isoveljen huoneessa Isoveljen merirosvolaivalla määkin olen ollut laivalla mikä meni kolmeksi kappaleeksi räks
Se keinui vaikka kuinka kauan pihan vauvakeinussa me ostettiin kummisedälle lahja nakkikioskilta ja määoon silittäny sutta ja sen pentua ja jos mun housut putoo niin laitatko sä kuvan isälle. Eikä mun housut kastu kun mulla on sortsit.
Se katseli Pikkusiskon jyrsijöitä sitmää lyön noita nyrkillä ja hei se haistoi mun kättä
Se leipoi pannukakkua mää syön ton koko pannarin ihan yksin onko se jo valmis se näyttää kilpikonnanpoikaselta ja tossa on iso kilpikonna
Se vatkasi kermavaahtoa sit me ollaan ihan kermavaahdossa ja meidät täytyy nuolla
Ja se tosiaan söi melkein koko pannarin melkein ihan yksin. Vähän isommat auttoivat.

Parasta vanhemmuudessa on se kun lapset kasvavat.
Vaikka sen hintana tuntuukin olevan äkillisesti esiinpurskahteleva esiteiniangst.
(Isoveli Pikkusiskolle ruokapöydässä: No mikä sulla nyt on? Onko meidän Nöpösellä esiteiniangst? Hei Nöpönen, älä viitti angstata!)

Olin lyhyen iltapäivän päätteeksi aivan näännyksissä.
En ole varmaan kahteen kuukauteen nukkunut ehjää yötä, paitsi viime yönä.

*

Tämä perusteella voidaan varmaan lyödä leima aikakauden päättymisen merkiksi: vauvakuume on so last season. Over. Passé. Ohi.

*
Ainiin, meinasi unohtua
Kappas kehvatsua, nehän syövät meidät vararikkoon (omistettu P:lle)

Uusia perunoita ja kaikkien vanhojen ruokien jämät.
Jälkkäriksi Jääretorttua (eilinen kääretorttu pakastimen kautta käytettynä: jäinen kääris on hyvää!)
Iltapalalla pannaria.


tiistai 3. kesäkuuta 2014

vakio

Maailmassa on kaikenmoisia luonnontieteellisiä vakioita, esimerkiksi painovoima, pii ja mitä niitä nyt muita onkaan. Sellaisia jotka pysyvät vain.
Yksi vähemmän tunnettu ja ilmeisesti jossain määrin kiistanalainenkin vakio on epä.
Epän määrä on vakio (n=paljon, runsaasti).
Epä voi siirtyä paikasta tai yksilöstä toiseen, se voi kasautua yhteen paikkaan tai yksilöön, mutta kokonaan se ei koskaan suljetusta ekosysteemistä (esim. perhe) katoa.

Miten todistetaan epä:

epä= (yksilön kokema vääryys x ekosysteemissä tapahtuvat mukavat asiat) / yleinen elämismukavuus

yhteisöllinen epä= EM kaava x yksilön kokeman epän vääryys korotettuna toiseen potenssiin

Esim.
Jos on sanottu että päivässä pitää syödä yksi lämmin ateria ja paikasta toiseen liikutaan lihasvoimin, tapahtuu epää, kun joku saa lähteä heti aamusta kaverin mökille autokyydillä.
Toisen kiva on toisen epä.

Esim2.
Jos pelataan höntsää 3v1 ja se 1 voittaa silti, tapahtuu epää.
Toisen kiva on toisen epä.

Esim3.
Jos kostoksi siitä että toiset saavat mennä kaverin mökille (vrt. yllä) menee mummille ja syö voileipiä niin paljon ettei ruoka-aikaan maistu ruoka ja syö yleisen epän kuohuttamana vain kaksi viinirypälettä koska pakotetaan, ja sitten tuleekin kamala nälkä, eikä saakaan ruoka-aikojen välillä ruokaa, tapahtuu epää.
Yksilön kokeman epän määrä muuttuu yhteisölliseksi epäksi sillä tavoin että asiasta marmatetaan ja maristaan kuuluvalla äänellä.
Yksilön epä onkin nyt yhteisöllinen epä.
Epän määrä yksilössä vähenee mutta yhteisössä lisii, mikä on ihan oikein koska niillä oli kuitenkin liian kivaa sen hävityn höntsäämisen jäljiltä.

M.O.T.

*

Kappas kehvatsua, nehän syövät meidät vararikkoon, osa1. (omistettu P:lle)

Valeopiskelijamättö alias valerisotto



Perinteinen sikanautaopiskelijamättö kreikkalaisesta pastasta.
Ohje: sikanauta paistetaan, paitsi se mikä annetaan kissalle
kuullotetaan kevyesti niitä kasviksia, mitä ne nyt suostuvat syömään
keitetään pasta
mätetään kaikki samaan kattilaan

lisäksi vihersalaatti, porkkanaraaste, viinirypäleitä

Iltapalalle jälkipalaksi kääretorttu sihtiruisjauhosta (melkein terveellistä)




maanantai 2. kesäkuuta 2014

arkea

nuoriso jäi lomilleen, ansaitusti.
Ne kaikki etenevät ja ylenevät systeemin rattaissa niin kuin kuuluukin.

Olen kasvannut vanhemmuudessa jättiläisharppauksin: ensimmäinen kerta ikinä kun en ole saanut kesänalkajaisruokintasäpsyä. Totean vain tyynesti ja kypsästi, että kappas kehvatsua, nehän syövät meidät vararikkoon, ja alistun rauhallisesti kohtalooni.
Ilmoitin että alueella vallitsee vapaa liikkuvuus sillä ainoalla ehdolla, että päivässä on syötävä kunnon aamiainen ja vähintään yksi lämmin ateria, pelkkä voileipien närviminen ei riitä.
lapsi: "eikö se kelpaa jos syö kylmää maksalaatikkoa?"
minä: "ensinnäkin yök, ällöttävää, ja toiseksi: ei. Sehän on kylmää. Just sanoin että yks lämmin ateria päivässä!"
lapsi: "no entä jos keittää appelsiinimehua?"
(yökyök-yök-yök!)

**
Se kyllä vuodesta toiseen vähän harmittaa kun ne ovat lomalla ja minä en. Olisi mukavaa olla vain.
Vaikka toisaalta, eivät ne kyllä minua siihen lojumiseensa kaipaa.
Minä vain kaipaan lojumista.
Ja jos nyt ihan rehellinen olen, niin parin tunnin lojumisen jälkeen olen kuitenkin ärtyisä ja levoton ja haluan tehdä jotain rakentavaa.

**

Uskaltauduin kurkistamaan kalenteria: seuraavan kerran vietämme yhteistä viikonloppua juhannuksena.
Jee sille.
Alan tajuta, että minun pitäisi ottaa opikseni siitä viime viikolla kuuntelemastani elämäntapavalmentajan haastattelusta se toinen pointti: ei pidä odottaa viikonloppuja, pitää elää nautinnollista arkea.
Minun pitää ihan oikeasti lakata odottamasta viikonloppuja, koska viikot ovat paljon parempia.