torstai 26. marraskuuta 2015

Hajavinkkejä

Vinkkejä marraskuun selättämiseen
Kaakao!

Vinkkejä teini-ikäiselämään
Niele se tosiasia, että ne eivät ikinä ole yhtäaikaa poissa tai kotona. Kumpaa ikinä enemmän haluatkaan, niin ikinä eivät.
Jos haluat, että ne olisivat poissa, niin eivätkö vain haluakin notkua kotona.
Jos haluat että notkuvat kotona, niin eivät kumminkaan.

Lisää vinkkejä marraskuun selättämiseen
Fleece (kuuluu sanoa ettl vleeke) Ei ole yhtään liioittelua kääriytyä fleecevilttiin ja huppariin ja tossuihin. (ja juoda samalla kaakaota)

Vielä lisää tarkentavia vinkkejä marraskuun selättämiseen
Kaakao on lääke. Siihen ei kuulu laittaa mitään härpellyksiä, eikä siitä nautiskella. Se on lääke. ja sipuli on mauste; ei kasvis. Sitä ei kyllä tarvitse, eikä ehkä kannatakaan laittaa kaakaon joukkoon. se oli ihan vaan ylimääräinen hajahuomio

Lisää vinkkejä teini-ikäiselämään
Vaikka luulet että ne eivät kuule, niin kuulevat kumminkin. Vaikka kuinka yrität naamioida aikuistenvälisen perheneuvottelun roskienvientireissuksi ja käyt siellä piharoskiksen takana kuiskaamalla ja muinaismandariinikiinaksi sen neuvottelujutun, niin joku teineistä kuulee kumminkin ja vetää väärät johtopäätökset.

Vielä lisää vinkkejä teini-ikäiselämään
Eivät ne kumminkaan kuule. Jos luulet että viesti meni perille, niin ei se kumminkaan mennyt, vaikka sanoit suoraan ja kovalla äänellä ja sait joojoo-kuittauksen, niin ei se silti kuullut. Usko pois. Varmempaa on mennä ulos kuiskimaan.

Edelleen lisää vinkkejä teini-ikäiselämään
Jos luulet että on hankalaa tunkea uhmaikäistä kurahaalariin, niin yritäpä survoa teini-ikäinen edustusvaatekertaan.
Kyllä ei onnistu.

Marraskuunselätysvinkki
Ei ole liioittelua ottaa päivätorkkuja. Fleeken alla. Kaakaon jälkeen.

Teini-ikäiselämävinkki
Ole niiden kanssa enimmäkseen samaa mieltä. Oli aihe mikä tahansa; mutta aivan erityisesti opettajien /vanhempien /kavereiden tyhmyys /tarpeettomuus /taitamattomuus. Myönnä, myönnä, myönnä.
Ainakin aluksi.

ps.
vinkkien toimivuudesta ei ole mitään persoonakohtaisia takeita. Ei ole testattu. Hatusta tempaisin.





maanantai 23. marraskuuta 2015

hiiteen jokavuotinen marraskuu

Joka ikinen vuosi olen syyskuussa ja lokakuussa toiveikas ja positiivinen ja voimallinen.
Hilpeä.
Energinen.
Vahva.
Positiivisuutta tulvillani.

Joka vuosi on ihan selviö että harrastan liikuntaa ja terveellistä ruokailua läpi talven, ehkä kävelen töihin ja juoksen kotiin ja voimistelen ja voimailen ja opettelen jonkin uuden kielen että mieli pysyy virkeänä ja osallistun johonkin eloisaan yhdistystoimintaan ja vapaaehtoistyöhön. Säilön syksyn herkut purkkiin, teen itse joululahjat ja askartelen suloisten pulluraposkieni kanssa joka ilta ihan muuten vain.

Joka vuosi uskon vakaasti että juuri tänä vuonna muutun viimeistään adventtiaikaan punaposkiseksi tonttumuoriksi joka ilosta lauleskellen kuuraa lattialistat hammasharjalla samalla kun leipoo hilpeitä piparkakkuja villapaitoihin sonnustautuneen nuorison kanssa ilman että missään on yhtään kissankarvoja.

Joka vuosi olen ihan vakuuttunut että tänä vuonna löydän kartanomme kauan sitten kadonneeseen itäsiipeen ja sitten voimme jouluna koko iloinen perhe kokoontua kiiltävän flyygelin ympärille laulamassa sulosointuisesti joululauluja suurten pehmeiden pakkaslumihiutaleiden sataessa ikkunamme takana.

Joka ikinen vuosi tulee marraskuu ja pelkkä ajatus siitä, että minun pitäisi nostaa käsiäni saati sitten jalkojani ja liikuttaa niitä johonkin suuntaan, tuntuu aivan kertakaikkisen kauhistuttavan ylivoimaiselta. Haluaisin vain istua kannonnokassa ja itkeä sydämeni kyllyydestä.
Ellei olisi niin grrrr:n kylmä.
Jos jaksaisin nousta sohvasta fleecefiltin alta ja mennä ulos. Niin kyllä varmalla istuisin ja itkisin.

Ja uskokaa pois, tämä vuosi on hyvä vuosi.
Olen nauranut ainakin vähän useimpina päivinä viikossa.
En melkein ollenkaan koe vaikeana aamuisin nousemista.
Melkein joka päivä en saa ihan kamalaa hermoromahdusta siitä ajatuksesta että huomennakin pitää mennä töihin.
Joinakin päivinä kykenen ihan ulkoilemaankin.

en tiedä kumpi on pahempaa: jokavuotinen itsepetos vaiko jokavuotinen marraskuu.
veikkaan marraskuuta




keskiviikko 18. marraskuuta 2015

pöytähopeat

laapustimme teinin kanssa aamunpimeää metsäpolkua pitkin kohti bussipysäkkiä kun teini äkkiä veti kiivaasti henkeä

teini: voiei! voieivoieivoiei!
minä: no mitä nyt, mitä unhotui? mennäänkö hakemaan?
teini: mä unohdin pöytähopeat! täytyy soittaa isälle! Isä, mee mun huoneeseen. Niin. Mun huoneeseen. Siinä keskellä lattiaa (sic!) on tuoli, jossain sen tuolin lähellä on semmoinen laatikko. Lusikkalaatikko. No semmoinen musta. Joo. Hopealusikoita. Joo. No voiksä tuoda sen mulle kouluun? Niinniin, tuot mun pöytähopeet kouluun.
minä: missä rapuhaarukka? onko kristallilasit pakattu? ovatko hanhenmaksapallerot kylmässä?

Sain bussissa vielä uudestaan ihan kamalan naurukohtauksen.

Ja vielä yhden, kun klikkasin itseni wilmaan.

ope antoi positiivisen palautteen...ei riitä enää omena opelle.



tiistai 17. marraskuuta 2015

Hyvää maailman keskoslasten päivää

Otin eilen varaslähdön ruksimalla Piparitutkimuksen (pienipainoisten riskilasten mikälie-mikälie-kokonaiskohorttitutkimus) Lapsen Toiminnanohjauksen ja Äidin Synnytyksenjälkeisen Masennuksen Arviointikaavakkeet.

Grr.
Grr.
Ja vielä kerran grr.

Aivan erityisesti inhoan Lapsen Toiminnanohjauksen Kaavaketta tunnetaan myös nimellä Kaivaako Lapsenne Nenäänsä Riittävästi -kaavakkeena.



Onhan ihan normaalia että näihin kysymyksiin ainoa oikea vastaus on melko usein? Onhan? Kyse nyt on kuitenkin varhaisteinistä, jolla ei koskaan ole mitään tekemistä, joka saa draamaqueen -kohtauksia ja jättää jälkeensä vanan tavaroita missä ikinä kulkeekin.

Ei voi olla epäonnistunut kasvatus, eihän? tai tietysti voi, sehän on selvä. sitä se varmaankin kumminkin on.

Mutta silti, älkää ystävät kiltit pakottako minua palaamaan Äitien Synnytyksen Jälkeisen Masennuksen Arviointikaavakkeeseen. 



taidan ihan tästä päiväni ratoksi vajota siihen kehvatsun masennukseen; joku pikkuriikkisen myöhästynyt reaktio epäilemättä.

Ja Ps. Synnytyksenjälkeinen masennus ON vakava asia. Mutta ehkä tällä aikajänteellä, kun viimeisestä synnytyksestä on kulunut kohta 12v, siihen voi suhtautua pienellä huvittuneisuudella

maanantai 16. marraskuuta 2015

tupla-grr.

tiedättehän sen, että maailmankaikkeus kyllä nokittaa aina kun vain pystyy?

Yli kaksi vuotta sitten lopetin kutemisen kutomisen. Oli jotkut jalkapallokisat ja meinasin että siinä iltojeni iloksi ja joukkueita kannustaessani kutaisen itselleni kisapaidan tai jotain muuta, ilman mallia ja ohjetta tietysti tosi ihanan pehmeästä bambulangasta.
Tuli jo alkusarjan aikana niin hirveä kolotus ja työntuska; viisi senttiä sain aikaan, ennen kun heitin koko idean sikseen.
Ei nimittäin huvittanut aloittaa ja lopettaa jokaista päivää särkylääkekourallisella, kipugeelillä, itsesäälillä ja krampilla en oikein osaa kuvailla mitä kaikkea kutina tekee itselle, mutta ei kumminkaan radikaalia niskavaivaa, vaan semmoista yleistä epämukavuutta kaikkialle, jokapaikkaan ja niiden paikkojen viereen.

Yhden harhapolun tein ehkä vuosi sitten ja totesin taas kerran että ei tule kisapaitaa eikä tuluskukkaroakaan.

Perjantaina olin kuitenkin niin ala ja kulo ja ahd. ja angst. ja muutenkin vähän mielipuolinen että menin kaupan lankaosastolle katselemaan josko löytäisin jotain kivaa puuhaa viikonloppuuni.
En ostanut mitään.
En palannut kovan onnen kisapaitaan.
En edes tunnustellut lankojen pehmeyttä sormien välissä.
Enkä haaveillut mistään niin suurisuuntaisesta kuin koko perheen joululahjojen omakätisestä nykertämisestä.
Korkeintaan pohdin jotain kaulaliinan kokoista ajatusta. Tai jotain muuta ihan pientä. Patalappua nukkekotiin, kukaties.
Alleviivaan, korostan ja painotan kuten taannoisella hissanopellani oli tapana sanoa että en tehnyt aloitetta enkä lähtenyt viekoittelevaan leikkiin mukaan.

Maailmankaikkeus kuitenkin otti ihan kaiken varalta nokkiinsa.
Pelkästä kudiskelun ajattelusta, grr.
Tämän aamuni aloitin kipugeelikylvyllä ja sillä että olen verhoutunut normaalin pirtsakan toimistovaatetukseni sijaan rannetukiin, -lämmittimiin, hartialiinoihin ja itsesääliin.
Lupaan ja vannon kautta ihan minkä vain ja erityisesti kaikkien kutevaisten jumalain, etten enää koskaan, ikinä tahi milloinkaan päästä pakanalliseen mieleeni edes sukkapuikkoa, saati kokonaista kutemusta.
Grr.
Grr.
Ja vielä kerran grr.

**

Ja sitten vielä semmoinenkin grr, että kirjaston lainauskoneisto on koko viikon jumissa, ja vaikka lainasin itselleni riittävästi luettavaa, niin en älynnyt lainata tarpeeksi pieniä kirjoja, jotka olisivat mahtuneet käsiveskaan vaivattomasti.
Lainasin vain jotain tiiliskiven paksuisia opuksia lähinnä järjettömän monisanaisia elämäkertoja, joita ei jaksa kannatella vaan jotka vaativat jonkun lukutelineviritelmän kotisohvassakin.

**

perjantai 13. marraskuuta 2015

haaste

Sain ihanalta Tuulalta Oman katon alta haasteen - kiitos Tuula!

1. Mistä olet kiitollinen juuri nyt?
Juuri nyt: lapsista, hraH:sta, siitä että meillä on asiat hyvin.
Kodossamme luumuilevat keskenkasvuiset ovat päivittäinen ilon ja kiitollisuuden aihe. toki rehellisyyden nimissä on myönnettävä että ne ovat myös monen muun tunnetilan aiheita ja aiheuttajia... 
Olen kiitollinen siitä, että tämä talvikausi ei ole aivan toivottoman työläs. Kaikenmoista työläännyttävää ilmassa on, mutta en ole vielä toivottoman kauhistuttavan talviuninen.


2. Minkä valinnan tai asian haluaisit muuttaa elämässäsi jos pystyisit?
Toivoisin kaikkein eniten, että ammattikorkeakoulujärjestelmä olisi ollut keksittynä niihin aikoihin kun itseni piti tehdä ammatinvalinnallisia pohdintoja, ja sitten toivon, että olisin saanut /osannut pyytää kunnollista ammatinvalinnanohjausta tai vaihtoehtoisesti että olisin tuntenut itseäni vähän paremmin.
Ei sillä, ettenkö olisi nauttinut opinnoistani hamassa muinaisuudessa, mutta näillä itsetuntemuksen ja työelämän koordinaateilla en enää tekisi samaa valintaa.
Mutta kuten me alaa opiskelleet tapaamme sanoa: На зеркало неча пенять, коли рожа крива.
na zerkalo netsha penjat', koli rozha kriva; siltä varalta että olette unohtaneet kyrilliikan

3. Mikä on sinun mielestäsi elämän tarkoitus?
Nuoriso on valmentanut minut hyvin. Ainoa oikea vastaus on 42 :)
Yritän olla pelkäämättä.
Yritän elää uteliaasti ja avoimesti.
Yritän hoitaa oman tonttini niin hyvin kuin osaan.


Haastan ainakin
Kepposkan
-S- (Ässän hihasta)
Kukkiksen (Jalankulkuonnettomuus)
Momzillan



The Starlight Blogger Award is to highlight and promote Inspiring Bloggers.
Here are the rules for the Starlight Blogger Award:
1. Thank the giver and link their Blog to your post.
2. Answer the 3 questions given to you.
3. Please Pass the award on to 6 or more other Bloggers of your choice and let them know that they have been nominated by you.
4. Include the logo of the award in a post or on your Blog please never alter the logo and never change the rules.


keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Nykyaikaa etsimässä

Kun menee meiltä bussipysäkille, täytyy kulkea pieni pätkä sysipimeää metsäpolkua.

Kuulostaa dramaattiselta ja maaseudulta, mutta oikeasti se on vain pieni ja pikkuisen roskainen lähiömetsäpolku.
Mutta pimeä se on. Ihan hirvittävän kammottavan pimeä siitä kaikkein pimeimmästä kohdastaan, joka samalla sattuu olemaan polun liukkain kohta. Ja kuhmuraisin kohta. Ja kaikin puolin vaarallisin kohta.

Yritin eräänäkin iltana ehdottaa nuorisolle, että kiertäisimme bussipysäkille semmoista valaistumpaa ja käyttäjäystävällisempää reittiä - esim. asfaltoitua tietä - käyttäen, mutta minun tyrmättiin tyystin.
teini: "mikä kännykkä sulla taas onkaan?"
minä: "häh, täh ja mitä"
teini: "siinä on taskulamppu, käytä sitä"
minä: "ovvai? oikeesti? onko tässä taskulamppu? miten se toimii?"
teini: "no höh"
minä: "ai, katos vain!"

Onnistuin tumpuloimaan taskulampun valaistuneeseen tilaan ja saman tien alkoi kännykästä soida Oi suuri ja mahtava neuvostoliitto.
Kyllä kuulkaa yhtä aikaa säikähdin ja ihastuin, että onpa ihan järjettömän hieno kännykän taskulamppu kun valaistuneena musisoi, vaikka biisivalintaa kyllä himppasen verran ihmettelin ja kysyin teiniltä että voiko sen jotenkin muuttaa jossain asetuksissa.

Kotiintullessa en meinannut uskaltaa käyttää taskulamppua uudestaan.
Mutta ei se sitten enää soinutkaan.
Höh ja pöh sille.

torstai 5. marraskuuta 2015

Ihan Yksin

Yhtenä päivänä tepsutin vanhan tavaran liikkeen ohi ja siinä ikkunassa oli joku aika kiva huonekalu ja tulin ajatelleeksi että tuopa olisi kiva kaluste jos asustelisin Ihan Yksin.

Vajosin välittömästi Ihan Yksinäisyyden mielikuvavirtaan, joskin yritin ja yritän edelleen kiihkeästi olla ajattelematta sitä tragediaa joka olisi johtanut minut siihen että olisin Ihan Yksin, koska itse asiassa ja oikeasti en enää ikinä elämässäni voi olla Ihan Yksin sellaisella puhtaalla ja kiiltävällä IhanYksinmäisellä tavalla. Jos nyt sattuisin jäämään Ihan Yksin, niin se johtuisi jostain kammottavasta tragediasta. Mutta ei siis ajatella sitä nyt.
Ajatellaan vain sitä että olisin Ihan Yksin semmoisella hillityllä ja aikuismaisella tavalla, johon ei alun alkaenkaan olisi kuulunut kaikkia niitä juttuja jotka elämääni nyt kuuluvat lapset,hraH ja kaikki heihin liittyvät rönsyt.

Olisi mukavaa kait asustella vanhassa kivitalossa aika pienessä asunnossa. Tai minipienessä omakotitalossa tai konttikodissa. En tykkää isoista asunnoista.
Minulla olisi erkkeri jossa voisin istuskella. Ja keittiö ja pieni ja kätevä olotila.

Jääkaapissa olisi vain minivähän ruokaa. Ja kaapissa minivähän astioita. Ei olisi jauhoja eikä puurohiutaleita.
Arkisina päivinä kaataisin ruokani kanssa tavalliseen juomalasiin pikkuisen viintä ja jouluna ja juhlapäivinä kattaisin pöytääni vähän paremmat astiat, kauniin kristallisen viinilasin ja pari suklaakonvehtia jälkiruuaksi.
Iltaisin istuisin sängyssä lukemassa ja yöpöydällä olisi konjakkilasi.

Olisiko kissa vai koira?
Varmaan olisi jotain koska Ihan Yksiminen olisi luultavasti siedettävämpää jos olisi jotain.
Akvaario. Sellainen ainakin olisi.

Joka päivä kävisin kirjastossa hakemassa uuden kirjan luettavakseni, ikinä en lainaisi valtavia kasoja kirjoja vaan hakisin vain yhden kirjan kerrallaan enkä hapattaisi aivojani turhanpäiväisellä teeveeviihteellä. Radiota kuuntelisin enkä notkuisi netissä. Ainakaan en pelaisi karkkipeliä.

Tässä todessa tositodellisuudessa eikä missään mielikuvituksekkaassa Ihan Yksinäisyydessä, heti kun teiniläiset muuttuvat aikuisiksi ja asettuvat omilleen, rupean käymään taidenäyttelyissä ja pubissa kotimatkalla ja sitten vaan luen kaiken iltaa kotona. Enkä laita ruokaa muulloin kuin silloin kun ne tulevat käymään.
Ja istuksin kirjastossa lukemassa semmoisia kirjoja joita en viitsi laahata kotiin asti luettavaksi niin kuin vaikka suomen ötökät värikuvina.

*
Kyllä on kuulkaa niin, että ruoho on ihan tosi paljon vihreämpää aitauksen ulkopuolella.
Vaikka ei oikeasti olekaan.
On tälläkin puolen ruohoa ja viheriäistäkin vielä.




tiistai 3. marraskuuta 2015

lokakuu

mihin katosi lokakuu?
Käsittämätöntä, juurihan se vasta alkoi.

No, kuukausirapo - ihan noin vain vaihteen vuoksi.

Alkukuusta olin ihan järjettömän ylpeä keskenkasvuisistani, joista kaksi esiintyi omalla tahollaan julkisuudessa, itselleen eduksi ja ansioksi.

Alkukuusta uudistin vaatevaraston. Kannattaa uskoa muotikoordinaattori-Elisaa: raita piristää päivän kuin päivän. Tennaritossut oli pakko tosin hyllyttää: en osaa enää kävellä tavallisilla kengillä, pelkästään paljasjalkajalkaimilla. Tennareista tuli tunne että kävelen sellaisilla muinaiskiinalaisilla puupölkkypohjakengillä ja kompastelin melkein koko ajan. Liukasteltuani ja kompuroituani aikani luovutin ja palasin paljasjalkailuun.


Alkukuusta yritin kirjoittaa. Siitä esitettiin eriäviä mielipiteitä.


Yritin olla antamatta periksi kaamosajalle ja ahd.angstille. Eksyin tutussa metsässä. Ei huvittanut lähteä uudestaan metsään kävelylle.


onpa muuten ollut harvinaisen kovaonninen kuukausi: hirmu monta hyvää aietta näyttää päättyneen kovaonniseen keskeytykseen. Milläs sitä taas palaisi takaisin ruotuun?

Jätimme viettämättä hääpäivää.
Tai siis.
Tai oikeammin.
Ensin haaveilimme yhteisestä yltiöromantillisesta kaupunkilomasta Jossain Muualla. Sitten tuli töitä minulle. Sen jälkeen hraH:lle. Ja vielä koulutusta minulle.
Jätimme viettämättä. HraH eskortteerasi minua edustustilaisuudessa.

siis totisesti: pelkkiä hyviä aikeita ja niitä seuraavia epäonnisia keskeytyksiä. voiko tästä ihminen ikinä toipua. kyllä ei kannata tehdä mitään yhteenvetoa elämästään, heti tulee ala ja kulo.

Kummallista sekin. Ollaan vietetty aviota nyt seitsemäntoista vuotta. Ei se ainakaan huonommaksi ole mennyt.
Vaikka kyllä oltiin edesvastuuttoman nuoria vielä siihen aikaan.


Hääpäivän viettämättömyyden korvasimme juhlistamalla Kissa On Ollut Meillä Vuoden -päivää. Joka sekin meni myttyrään, kun unohdin että olin luvannut nuorisolle sen päivän aamupalaksi amerikkalaisia pannareita. siis totisesti, eihän tässä kuussa ole saatu aikaan mitään produktiivista, saati positiivista. 
Kyllä kuulin kuittailua koko loppupäivän. Myös kissaeläin on esittänyt protestinsa, enimmäkseen sompailemalla keittiön pöydällä näpistelypuuhissa. Grr.

vuosi sitten - järjetöntä söpöyttä
Hmh, nyt kun katson tätä rapoa, niin eihän tässä ole mitään muuta onnistuneesti loppuunsaatettua kuin nuorison esiintymiset, ja niihin minulla ei ole mitään osaa eikä arpaa.
Kyllä en varmasti enää ikinä tee mitään rapoa mistään kun kaikki on niin kovaonnista.





PS.
Tiedättekö, mikä on melkein parasta?
Viikonloppuna teiniläiset (2kpl) vaelsivat ympäriinsä toimettomana ja minä kysyin että luenko ääneen Päivän Kajon meillä oli semmoinen tapa kesälomalla. Ne huusivat heti että Jee ja menivät limittäin ja lomittain pötkölleen sänkyyn ja minä luin ja niitä nauratti niin.

Kaikken paras tähän mennessä on ollut se pakina joka alkaa että Jos satutte kulkemaan metsässä ämpäri päässänne.