lauantai 25. helmikuuta 2017

katsomuspohdintaa

Kun nuoriso oli vauva-, taapero-, leikki- ja alakouluikäistä, meillä oli hraH:n kanssa tapana lönähtää rankan päivän iltana töllön eteen katsomismaratonille.

Olemme kuluttaneet yhdessä ainakin Frendit, Studio Julmahuvin, Huonosti käyttäytyvät miehet, Tahdon asiat ja Komisario Montalbanon. Useaan otteeseen. (*)

Pyhiä hiljaisuuksia on vietetty myös Komisario Morsen ja Frasier Cranen seurassa.
HraH yritti houkutella minua myös Solsidanin ja 24:n faniksi, onnistumatta. Toinen tulee liian iholle ja toinen on muuten vain pelottava.

Melko pitkään nämä olivat meidän kahden yhteistä omaisuutta, omaa aikuista aikaa.
Sitten Isoveli tuli osingolle Julmahuvissa.
Nyt olemme lähteneet Frendien uusintakierrokselle Isosiskon kanssa.
Metkaa.
En osaa kuvitella että itse katsoisin Hill Street Bluesia yhdessä äidin kanssa.

kissaeläin katsoo elokuvaa


*
(*)eikä pidä aliarvioida klassikkolainausten merkitystä arkipäivässä

"tässä on sun oma ympyrä ja sä voit siinä sun omassa ympyrässä sanoa sun omia asioita" (kun puidaan parisuhdeasioita)
"mä olen vaan pieni yksinäinen speltinviljelijä"
(Tahdon Asiat)

"Kreikan meri - Meri Kreikan" (kun suunnitellaan lomamatkoja)
"Sharkman: Hi!" (HraH /joku lapsista minulle, jos en ole nauranut pitkään aikaan)
"minä menen avantoon"
"It's Miska allright"
"keep it cool, nanook! /kept et kul nanook" (useimmiten hraH minulle, kun alan käydä ylikierroksilla)
"Völler, Klinsman zwei..." (minä, jos taloudessa puhutaan liikaa futista)
(Julmahuvi)

"Montalbano sono" (minä, kun alan kuvitella että osaan puhua italiaa kunhan tarpeeksi yritän)
"il persona personamente"
(Montalbano)

"cushions!"
"I'm sailing, I'm sailing..."
"shus luv!" (useimmiten hraH minulle, kun alan käydä ylikierroksilla)
(Huonosti käyttäytyvät miehet)


*
Nyt on ihan pakko heittää vuorovaikutteinen blogikysymys: onko teillä yhteisiä sarjoja tai sitaatteja perheessä?

perjantai 24. helmikuuta 2017

Hajahuomioita vanhoista tansseista

Silloin joskus kauan sitten lukion vanhojen tansseihin osallistuivat kai kaikki.
Tai ainakin meidän koulussa tehtiin niin.

Liikunnantunneilla treenattiin muutaman viikon ajan, pari löytyi omalta tai rinnakkaiselta luokalta ja ylijäämätytöt tanssivat keskenään.
Puku oli vanhan tyylinen; itsetehty tai vuokrattu, 1800-luvuntyylisiä vannehameita enimmäkseen.
Koulun jumppasalissa tanssittiin, illalla vanhemmille ja päivällä koulun oppilaille ja siinä se.

**

Nykyään ovat asiat aivan toisin. Ihan ensimmäiseksi: kaikki eivät tanssi.
Tanssivat vain ne, jotka kurssitarjottimelta nappaavat tanssikurssin.  Kaikki eivät ota.
Melkein kävi meilläkin niin - vähältä piti että kurssitarjottimelta olisi napsittu vain matikkaa, matikkaa ja vielä vähän lisää matikkaa.
Kevyesti painostettuna ts. isänsä teki töitä hartiavoimin lapsukainen suostui fiksaamaan kurssivalintojaan vanhojen tanssien hyväksi.

Toiseksi tämän päivän nuoret ottavat parin ihan mistä vain. Eri koulusta tai eri luokalta tai lainaavat jostain ihan mistä vain. On nuoria herroja jotka tanssivat joka vuosi läpi lukion ja joita pyydetään tanssimaan vielä sen jälkeenkin. Ja nuoria neitoja, jotka tanssivat poikaystävän kanssa jossain ihan muualla kuin omassa koulussa. Miten vallankumouksellista!

Kolmanneksi niillä voi olla koreografi. Ihan totta. Tai tanssiasiantuntija. Joskus molemmatkin.
Ne ihan oikeasti treenaavat tanssejaan. Paljon.
Meidän kulmilla yksi lukion jakso kestää suunnilleen kuusi viikkoa ja yhtä kurssia on jakson aikana kai 3x75min. Tähän kouluun tuli ymmärtääkseni kolme tanssikurssia - eli siis kolme ryhmää.
Lapsukainen tanssi siis kuuden viikon ajan 225 min viikossa, ja tähän päälle vielä muutamat yhteiset ekstratreenit kaikille kolmelle kurssille.

Neljänneksi ne tanssivat muualla kuin koulussa, siis jossain kunnon salissa. Joillain porukoilla voi olla liveorkesteri. Ei kaikilla.
Isoveljen koulusta kävivät halukkaat parit myös heittämässä vierailukeikan jossain vanhainkodissa ja tanssittivat siellä väkeä.

Tämä kaikki johtaa siihen että

1. Niillä on tasamäärä sekapareja. Näyttävän näköistä. Nuoret neidit heleänvärisissä asuissaan pitkän tyylikkään herrarivistön saattelemana. <3!



2. Ne osaavat tanssit.
En ole ihan varma, tanssiko siellä vanhoissa tansseissa ketään muuta kuin minun lapsukaiseni - en oikein ehtinyt katsoa - mutta jos tanssi, niin yksikään niistä ei katsonut jalkoihinsa.
Nuoret herrat kulkivat ryhdikkäänä komeana rivistönä daamiensa kanssa.

3. Niille oli annettu tapakasvatusta
Kumarrukset olivat tyylikkäitä, asento oli itsevarman ryhdikäs mutta rento, ja nuoret neidot olivat kuin kukkasia.

4. Yleisö pääsee istumaan ja näkee hyvin.



Pitkin talvea ja tanssikurssia lapsukainen - vai pitääkö sitä jo kutsua nuorukaiseksi? - alkoi puhua yhä innostuneemmin ja innostuneemmin tanssimisesta. Ei niinkään paristaan vaikka kai niinkin olisi voinut käydä vaan ihan puhtaasti tanssimisesta.
Se esitteli oppimiaan askelia yleisöstä kriittisimmälle, omalle siskolleen.
Vuodenvaihteen jälkeen se meni hyvän kaverinsa kanssa tanssiseuraan treenaamaan lavatansseja.
Yhdessä vaiheessa korviini kantautui luotettavista lähteistä huhu älkää kysykö mitä kautta että se on tanssiessaan uskomattoman rento, heittäytymis- ja eläytymiskykyinen ja kaikkiaan aivan unelmavävy.

Yhtäkkiä oli se ilta ja meitä oli - kuten aina - penkkirivillinen kannustamassa jälkikasvua.
Ensin yritin kuvata mutta sitten totesin että parempi vain istua ja nauttia.
Se osasi jokaikisen tanssin, oli ryhdikäs ja rento ja ihan hirmu usein parinsa - iloisesti hymyilevän nuoren neidon kanssa - eturivissä.
Se tanssitti molemmat isoäitinsä ja minut. Ja se osasi viedä. minä ja hraH sovimme kyllä aika hyvin yhteen monella tavalla mutta emme oikein ollenkaan tanssilattialla.

Lapsukaisen koulussa on tapana että nuoriso itse tekee yhden oman tanssin jossa on nykypäivän musiikkia ja oma koreografia.

Olin luullut että lapsukaiseni on vähän jäykeä matikkanörtti mutta se onkin nörtiksi naamioitunut elvis/fredastaire/marocbjurström joka twistasi ja lapioi ja letkahteli niin että koko yleisö alkoi läpsyttää tassujaan. Siitä säkenöi kirkas ja puhdas tanssin ja olemisen ilo ja rentous ja letkeys ja minä olin vain että oo, se on minun lapseni.





Ja ainoa asia mikä minua vähän harmittaa on se, että lapsukainen ei halua millään tavalla näkyä missään ihmeellisessä intternetissä niin että minä en voi leuhkia kuvallisesti, vaan sanallisesti vain. Ja siksi tämän postauksen kuvatkin ovat tämmöisiä tarkoituksellisen epämääräisiä vain. ne ainoat kuvat joita olen siitä muualla somessa joskus julkaissut ovat kaikki jonkun toisen sinne syytämiä.

torstai 23. helmikuuta 2017

Parisuhteellis

Tiedättekö semmoisen, kun kaikki on hyvin, paremmin ja oikeastaan ihan parhaasti, ja silti sielussa lepattaa levottomasti? Sellaisen epämääräisen eksistenssiahistuksen, jolle ei oikein voi mitään muuta kuin hokea kaikkijärjestyykyllä.
Olen semmoisessa vaiheessa.
Lepattaa.

Sen takia varmaan olen viime viikkoina pohtinut kaiken muun hyvän lisäksi myös parisuhteellista, ja nyt monessa blogissa kiertänyt kyselyhaaste osui mallikkaasti pohdintoihini.



Kuinka kauan olette olleet yhdessä? Naimisissa 18 vuotta, yhdessä...voihyvänenaika 21? Eikun laskuvirhe: kohta 23 vuotta. Kääk.

  
Miten kauan tunsitte toisenne ennen kuin aloititte seurustelun?
8 vuotta. (toim.huom. humanisti laskee sormin ja varmistaa taskulaskimella että meni oikein)
  
Kuka pyysi ketä ulos? 
Luultavasti minä. Jossain vaiheessa sellaista puhtaasti kaverillista opiskelijahengailua huomasin yhtäkkiä että tässä on muuten semmoiset hartiat joiden turvassa olisi hyvä olla. HraH oli silloin vielä aika...verkkainen. Sitä piti vähän töniä oikeaan suuntaan.
  
Kuinka vanhoja olette? 
44 tänä keväänä, molemmat. Ja kyllä, minä olen vanhempi - tosiasia, jota minun ei anneta unohtaa tai sivuuttaa. Kokonaiset 7 viikkoa. Varsinainen puumanainen olen. Saalistanut pientä viatonta opiskelijapoikaa.
  
Kumman sisaruksia näette/näitte enemmän?
Minun; hraH:n sisko asuu kaukomailla.
  
Onko teillä yhteisiä lapsia?
Ihan liiankin kanssa: 3 kpl. 
  
Entä lemmikkejä?
Niitäkin on ihan liikaa: 3 kissaeläintä.
(meillä on kaikkea kolmin kappalein, myös kummilapsia) 
  
  
Mikä tilanne on teille vaikein pariskuntana?
Yleisestiottaen varmaan eritahtisuutemme.

  
Kävittekö samaa koulua?
Kävimme; olimme samalla luokalla koko yläasteen ja jonkinmoisissa kaverillisissa väleissä jo silloin. Minä ja muut lauseenjäsennyksestä innostuneet nörttikaverini hengailimme sen ei-aivan-niin-nörttien lauman liepeillä. Mänttejähän ne kaikki ei-aivan-niin-nörtit pojat olivat, mutta ne sopivat oivasti seuraksi suunsoittoon samalla kun katseli niiden olan yli söpöjä ja kuuleja poikia.
Ysiluokalla istuimme useimmilla oppitunneilla peräkkäin. HraH tökki minua biologian tunneilla harpilla selkään. Ja minä tökin sitä viivoittimella matikantunneilla.
Lukiossa kärsimme yhdessä läpi pitkän latinan, vaikka olimmekin eri luokilla. Se väittää edelleen, että häiriköin hänen opintojaan piirtelemällä hänen muistiinpanoihinsa. Minä väitän että en.
Vasta yliopistolla tiemme erkaantuivat.
  
Oletteko kotoisin samasta kylästä?
Samasta kaupungista ainakin.
  
Kumpi on älykkäämpi?
Luultavasti hraH. Minulla on arkiälyä ja tunneälyä, hraH on pikemminkin sellainen pelottavan yleissivistynyt. Lannistun aina kun katson sen kirjahyllynpuolikasta, sieltä löytyy mm: History of Philosophy; Philosophy of History; History of History; Philosophy of Philosophy; History and Philosophy of Whatsoever.

Kumpi on herkempi?
Minä.
  
Missä käytte yhdessä eniten syömässä ulkona?
Meillä ei ole lempiravintolaa, mutta käymme aika ajoin kantasporttibaarissa katsomassa futista yhdessä.
Tai siis osa meistä katsoo futista ja osa lukee Iltalehtiä /täyttää ristikoita. Voitte ihan vapaasti arvata kumpi osa tekee mitäkin.
   
Mikä on kauimmaisin paikka, jonne olette yhdessä matkustaneet?
Kreikan meri - meri Kreikan

Kummalla on hullummat eksät?
Arvatenkin minulla.
   
Kummalla on pahempi temperamentti?
Ehdottomasti minulla. Aina roiskuu kun rapataan. Usein. Ja melko kovaäänisesti, vaikka yritänkin opetella pois siitä tavasta, koska se hermostuttaa taloutemme miespuolisia henkilöitä.
Omasta mielestäni olen kyllä paljon pelottavampi kun alan puhua hyytävän matalalla ja kylmällä äänellä.
  
Kumpi laittaa ruoan?
Ehdottomasti minä. HraH:n lapsuudenperheessä ties montako sukupolvea taaksepäin ja sukupuun kaikilla mahdollisilla oksilla miehet menevät keittiöön vain syödäkseen. HraH on sukunsa silmissä pelottavan moderni ja edistyksellinen koska se tekee muita keittiöhommia kyllä, siis siivoaa kiltisti kaiken sen, mitä minä sotken. (appiukko järkyttyi myös siitä tiedosta että hraH silittää itse paitansa. Itse! vaikka pojalla on vaimo! Minä sanoin että sulla on fiksu poika ja hienosti olet pojan kasvattanut kun se huoltaa itse vaatteensa, ettei minun tarvitse. Appiukkoa nauratti)
Isä kokkaa -päivinä meillä syödään ulkona, tilataan jotain kotiin tai lämmitetään roiskeläppiä.
   
Kumpi on sosiaalisempi?
HraH. Se viihtyy ihmisten kanssa ihan eri tavalla kuin minä. Minä uuvun nykyään jo siitäkin, kun täytyy olla sosiaalinen tuttujen ja rakkaiden ihmisten seurassa. Rupean ehkä isona erakoksi.
Paitsi että kyllä minäkin viihdyn seurassa. Tykkään paikoista joissa on ihmisiä. On jotenkin mukavaa olla ihmisten liepeillä. Vaikka se väsyttääkin.
  
Kumpi on siisteysintoilija?
Täh? 
Elämässä on tärkeämpiäkin asioita.
HraH imuroi perusteellisemmin. Minä pyyhin tiskipöydän paremmin.
  
Kumpi on itsepäisempi?
Minä. Rasittavuuteen asti. Hyvässä ja pahassa.
   
Kumpi vie suuremman osan sängystä?
HraH, luulisin.
Yöelämämme on vilkkaahkoa, hraH on aikoinaan saanut bloginimensä erään unisen seikkailijan mukaan, eikä syyttä.
Tuplapeitto on onnellisen elämän salaisuus.
   
Kumpi herää aikaisemmin?
Minä.
Mikään ei ole ihanampaa kuin herätä kaikessa rauhassa yksin. Istua aamupalalla yksin. Lukea kirjaa yksin. Olla ihan hiljaa yksin.
Sitten kun se kaikki on hoidettu, muutun rasittavan yliaktiiviseksi oravaksi ja alan hätyytellä kaikkia tekemään kanssani Jotain Jännittävää. Vaste on yleensä olematon.
    

Missä ensimmäiset treffinne olivat?
En oikein tiedä, mitä tapahtui ja milloin, missä ja miksi suhteemme muuttui puhtaasti kaverillisesta jossain määrin vakavaksi. (ja sitä paitsi, äiti ja isä lukevat tätä)
Jonkinmoisena suhteemme käännekohtana pidän sitä kun olimme laivalla paria viikkoa Estonian uppoamisen jälkeen: me ja suunnilleen puolen tusinaa kauhusta vapisevaa bingohullua pikkumummoa jotka olivat varanneet matkan jo joskus edellisenä keväänä ja olisivat luultavasti jättäneet tulematta muttakun matka nyt kerran oli jo maksettu.
En ole ikinä ollut niin hiljaisessa ja autiossa laivassa. Söimme muchos nachos.

   
Kummalla on suurempi perhe?
Yhtä suuret perheet kummallakin: äiti, isä ja sisko.
   
Saatko usein kukkia?
En. Koska kissat.
Saan suklaata tai olutta tai salaattia tai hyvää juustoa tai kaikkea näitä, melkein joka perjantai.



keskiviikko 22. helmikuuta 2017

pidempi viikonloppu

Perjantai - vanhat tanssit.

Lapsukainen kysyi jo viikkoja aikaisemmin, loukkaannunko jos hän hakee omaisten tanssissa murria. (mormoria) 
En loukkaannu, lupasin.
Poikanen vei murrinsa tanssin pyörteisiin, katsoi mummiinsa ja minuun ja sanoi että mulla on kolme tanssia. Teidänkin vuoro tulee vielä.
Tuli.

niitä oli paljon

Nuorten omassa tanssissa se minun ihan itsetekemä lapseni oli asemoitu poiki nuorten herrojen joukkion eturiviin: tanssin ilo, riemu ja irtonaisuus kupli poikasesta yleisöön asti.

siellä jossain se on

Toisen omaisten tanssivuoron alkaessa näin Isoveljen sanovan jotain kaverilleen ja osoittavan yleisöön: seuraavaksi vietiin Isosiskoakin tanssiin.

*

Sunnuntaina pidimme PRH-kokuksen aiheesta mitä voimme tehdä yhdessä ja pienellä budjetilla.


 

No jaa, voimme käydä keilaamassa, koska kukaan meistä ei erityisemmin pidä siitä ja olemme siinä kaikki melkolailla yhtä huonoja. 
Siispä keilasimme.
Huonosti.

Kävimme syömässä paikassa, josta olimme ohuesti suunnilleen samaa mieltä ja tulimme kylläisiksi.




Jatkoimme biljardisalille pelaamaan snookeria. 





Ja koska minulla mitä ilmeisimmin oli pitkänä viikonloppunani ihan liikaa aikaa, aloin kärsiä eksistentiaaliahdistuksesta. Grr.
Haluaisin kirjoittaa tansseista sydämeenkäyvän kauniisti ja eloisasti.
Haluaisin kirjoittaa teinien grr-faktorista.
Haluaisin kirjoittaa.
Ja pah.
Grr, grr ja grr. eksistentiaaliahdistus.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Tää olis ystävänpäiväpostaus






Elämä pitää yllä pientä tohinaa: koiranhoitoa, mamman synttärit, iltatöitä, vanhoja tansseja...

*

Pidin perinteisen mamman syntymäpäivät lähestyvät -puheeni tässä taannoin: meille ei sitten tule siivun siivua siitä kakusta, että jos tilataan kakkua viidellekymmenelle hengelle ja sinne kutsutaan alle kymmenen niin meidän jääkaapissa ei sitten asu neljääkymmentä kakunnälkäistä.
HraH myönteli kiltisti: kyllä, joo ja olet ehdottomasti oikeassa.

Miksi viitsin edes yrittää?

Tiedän jo nyt että illalla sohin sivuun porkkanoita ja perunoita että kermakakku mahtuu kaappiin.
Grr.

*

Gerbilaarissa vieraili kalma. Neljän gerbilaarin laumasta jäljellä on enää yksi.
Ensimmäiselle melkein piti hommata uurna ja patsas ja muistolehto.
Kolmonen saateltiin viimeiselle matkalleen kouluaamun tohinoissa. Pieni surumarssi soi päässäni kun jonotin eläinlääkäriasemalle.
Ei se suru sen pienempi ole, mutta lapsikin oppii sen kanssa elämään.

*

Pollajukeboksini toimii aivan holtittomasti.
Illalla soi päässäni Lappareiden Tapasin elämäni naisen. Mistä se tuli ja miksi?
Aamulla Onpa taivaassa tarjolla lapsillekin. Mistä ihmeestä se sitten oikein tuli ja miksi? En taatusti ole laulanut sitä koskaan missään. Eikä kuulu radion soittolistoillekaan mitenkään rutiinisti.

*

Ystävänpäiväiloa sinulle ystäväni!

<3


lauantai 11. helmikuuta 2017

parisuhteellis

Istuimme iltaa kotisohvassa, nakostelimme juustoja, minä lueskelin ja hraH maisteli belgialaisia olutharvinaisuuksia ja katseli kai telkkaria. Yksi teineistä kömpi seuraksi.

Pyysin maistiaisia hraH:n lasista.

Teini närkästys-järkyttyneenä: nonni, nyt te ryyppäätte täällä molemmat! Ja samasta lasista!

minä: no mut, mehän ollaan naimisissa, me jaetaan ihan kaikki. Meillä on yhteiset lapset ja yhteiset kaljat.

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

sanalapioinnin alkeet

Rakastan sanoja.
Uskon vahvasti sanoihin.

Ihan erityisesti uskon sanoihin lasten- ja vielä erityisemmin teininkasvatuksessa.
Meillä puhutaan.
Sanaillaan, sutkautellaan, väitellään, keskustellaan, kinataan.

Teineille sanon aina ensin EI.
Ne tietävät sen, ja niitä alkaa naurattaa jo valmiiksi kun ne tulevat pyyntöineen ja kysymyksineen ja minä sanon jo ennen kuin ne saavat sanakaan sanottua että EI. EI KÄY. EI missään tapauksessa.
Oikeasti yritän sanoa aina JOO.
Jos en ymmärrä, mistä on kyse - lähinnä kun ne sepustavat jotain harrastuksistaan - sanon sen: mä en ymmärrä yhtään mitä sä puhut mutta joo. (keskenkasvuinen: "sit mä kysyin siltä et mikset sä tehny touhuukkia ja se sano että..." johon minä hyvinkin asiantuntevasti: "joo-o, emmäkyllämitäänymmärrä, mutta joo, ihan selvästi")

En oikeastaan koskaan hyväksy vastaukseksi mihinkään ihan kiva /ihan jees /ok.
Sanon aina että kerro vähän useammalla sanalla.
Siksi ihan jokainen meillä ruokapöydässä kertoo omasta päivästään. Ja jos ei ruokapöydässä, niin jossain vaiheessa päivää kumminkin. Useammalla kuin yhdellä sanalla.
Aika usein siitä saadaan aikaan keskustelu. Niinkuin vaikka eilen - mitä mieltä eutanasiasta? Miksi?

Emmätiä /mätiä ei myöskään kelpaa vastaukseksi.
Kuka sitten tietää? Yritä sanoa edes jonkinlaisilla sanoilla.

Sanon usein: tuu tänne höpöttelemään mun kanssa kun mä laitan ruokaa.

Ihan yhtä usein sanon: Wiion viestinnän laki numero yks - viestintä epäonnistuu aina.
Keskenkasvuiset osaavat jo jatkaa: laki numero kaks - paitsi vahingossa.
Koska niin käy aina. Viestintä epäonnistuu aina.
Vaikka eilen: sanoin että olis kiva jos tyhjäisitte ja täyttäisitte tiskikoneen.
Arvatkaa täyttivätkö?
Turha siitä olisi ollut itseensä ottaa tai varsinkaan teinille rähjätä: en pyytänyt, en riittävän selvästi. Sanoin vain että olis kiva.
Olisi pitänyt sanoa että hei sinä siinä, tyhjennä ja täytä tiskikone kello kahdeksaan mennessä tai hukka sinut perii.

Ihan hirmu usein minulla on sellainen olo että teen hartiavoimin töitä, kaivan lapiolla uraa umpihankeen.
Puhunpuhunpuhun, puhun liikaa ja väärin, väärällä kierteellä, väärällä ilmeellä, väärillä sanoilla, väärällä hetkellä. ainatevalitatte ainasähuudat
Ovi läiskähtää edestä kiinni.

Juuri sellaisena hetkenä lapion paino tuntuu hartioissa ihan konkreettisesti. on todenteolla käärittävä hihansa, mentävä ensin itseensä ja sitten siihen suljettuun huoneeseen, sen lapion kanssa, hattu kourassa, istuttava lattialle tai sängylle ja aloitettava ihan alusta.

Rakastan sanoilla.

maanantai 6. helmikuuta 2017

lapioi tie puhumalla

voiko saada lomaa että toipuu viikonlopusta?

Höh, no ei tietenkään sellaisesta! Mitä te oikein kuvittelette?

Olen yleisen kotiinpaluun jäljltä aivan nääntynyt.

*

Koko nuoriso-osasto oli viikonloppuna enemmän-vähemmän omissa, mieluisissa riennoissaan.
Yksi isosena riparilla, yksi tanssaamassa tai sitä opettelemassa ja yksi kiipesi korkeuksiin, HraH:lla oli työjuttuja Hesassa lauantaina ja minä olin kiipeilyurheilumanagerina Hesassa sunnuntaina.
Ensimmäisen kerran olimme koko perhe yhdessä saman katon alla sunnuntai-iltana kahdeksan jälkeen.

Minä olisin halunnut kuuman suihkun, ruokaa ja oikeastaan mitä tahansa, mikä olisi kalauttanut tajuni kankaalle.
Olisin halunnut lönöttää hraH:n kainalossa, kiukutella ensin vähän ja sitten voivotella elämää, maailmankaikkeutta ja kaikkea ja erityisesti sitä miten kamalaa on kun melkein aina eksyy jopa suoralla tiellä.

Mitä vielä.
Teineistä kahdella kolmesta oli näkyvä kriizi ja kolmaskin oli vähän poissa itsestään.
Kaksi sai aikaan sanaharkkaa sekä keskenään että kanssani, kolmannesta näkyi vain niska.
Kissaeläimiäkin otti hattuun ja hraH:lla riitti töitä koko illaksi.

Tarkemmin ajatellen minäkin olisin halunnut kiukutella ihan kaikesta ja ihan kaikille, oikein todellisella marttyyrimeiningillä.

Jossain väsyneen mieleni uumenissa tajusin, että nyt on mentävä kieli keskellä suuta koko narsissisen teinilauman keskuudessa, yksi kerrallaan ja yritettävä löytää tie jokaisen kanssa, jokaisen luo ja nopeasti sittenkin.
Käärin hihat, kävin hakemassa sielunvahvistusta hraH:lta uikuttamalla että mäenjaksamäenjaksa, mäenmilläänjaksa.

Työnsin yhden suihkuun, komensin toisen läksyhommiin ja kolmannelle löin ruokaa tiskiin.
Sen kolmannen kanssa tein hartiavoimin töitä että sain sen puhumaan, kaksi muuta sentään kommunikoi jollain tavalla, vaikkakin vähän lyhytsanaisesti.

Kun se kriizisin oli ruokittu, komensin sen sohvalle kainaloon lönöttämään. Katsoimme uutisia.
Kun suihku vapautui, työnsin kainaloisen murheenkryynin sinne ja otin murehdittavakseni seuraavan  teinin asiat. Siitä selvittiin enimmäkseen rahalla. Murehdin ne kuntoon.
Tätä teiniä alkoi jo naurattaa, se otti kainaloon ja pörrötti päätäni ja sanoi "voi sua pientä äitiä, kyllä mä pärjään!".
teini nro 1 ehjätty ja palautettu raiteilleen.

Romahdin takaisin sohvaan.
Toiseen kainaloon tuli kissa ja toiseen keskenkasvuinen.
Murehdimme kuntoon hänen viikonloppunsa; oli ollut vähän turhan rankkaa, mutta tarkemmin ajatellen ei ehkä sentään ihan hirveän traumaattista. HraH sai työnsä järjestykseen ja kuunteli traumaattisen viikonlopun kohokohdat hänkin.
teini nro 2 ehjätty ja palautettu raiteilleen.

Se kriizisin murheenkryyni tuli suihkunraikkaana vielä kertaalleen viereen; nyt se jo puhui vapaaehtoisesti. Se haluaa ruveta kasvissyöjäksi tai jotain sinnepäin. Sanoin että siitä vain. Se alkoi kirjoittaa ruokalistaa.
teini nro 3 ehjätty ja palautettu raiteilleen.

Menin suihkuun, otin iltapalaa ja kissan kainaloon.
Hoipertelin sänkyyn.

Jossain unen ja valveen rajapinnoilla mietin taas kerran teinien aikuisennälkää.
Sitä miten kerran toisensa jälkeen täytyy yrittää jaksaa lapioida sanoilla polkua niiden lähelle ja niiden luo, erityisesti silloin kun ne eivät itse sitä halua.

Mietin sitä miten työlästä se on, ja miten se aikuisennälkä iskee teiniinkin aina juuri silloin kun se aikuinen on väsynein, kiireisin, itsekin aikuisennälkäisin - ja miten helposti tilanne olisi tässäkin eskaloitunut riitaan, mykkäkouluun, itkuun.

Kait ne kaipaavat kotilaumaa ja kotipesää kumminkin, isoinakin, väsyneinäkin.


lienee passeli kuva päivän aiheeseen:
korkealle pitää kiivetä ja itsensä ylittää
kun taloudessa on teinejä


Viikon teininkasvatusvinkki: lapioi tie puhumalla.


keskiviikko 1. helmikuuta 2017

ruokaa?

luin yhden kirjan.
Siinä opastettiin perusteellisesti, miten voi ruokailussaan tehdä terveellisiä, eettisiä ja ekologisia valintoja.

iloiset eväät

Enimmäkseen melkein mitään ei oikein kannata syödä, koska se on joko epäterveellistä, eettisesti kestämätöntä, ekologoisesti haitallista ja aika lailla usein kaikkea näistä.

Suolaa käyttämällä olen aiheuttanut itselleni verenpainetaudin ja suolan käytön lopettamalla kilpirauhasen vajaatoiminnan. Tällä hetkellä en tiedä kumpaa aiheutan enemmän.

Talvella syömäni tomaatit tekevät kokoisiaan aukkoja otsonikerrokseen ja kaikkina vuodenaikoina syömättä jääneet tomaatit kumuloivat vereni paksuksi kiertämättömäksi sakaksi mikä puolestaan johtaa minut tuota pikaa sydänverisuonitautikuoloon.

Sen tiesinkin jo, että appelsiinille tapahtuu jotain käsittämättömän kamalaa jos sen surraa sitruspusertimen läpi mehuksi.
Käsittääkseni pusertimen sisässä asustaa pahuuden henkilöitymä korkeimmassa omatoimisessa persoonassaan ja muuttaa ravitehikkaan sitruksen pahaksi hapatukseksi yhdellä suraisupuraisulla.

sitrukset jonottavat pahuuden pusertimeen

Jos syön merikalaa, tuhoutuu Itämeri ja kaikki sen kaverit. Järvikalasta taas tulee lapamato ja lyijyä. Sitä tulee myös hirvestä.
Soija on rehua ja härkis näyttää kummalliselta.

Eettisestä ei kannata edes aloittaa, opuksen mukaan reilun kaupan kahvipennit menevät jonnekin aivan muualle kuin sinne minne pitäisi ja kaakao se vasta on vielä pahempi.

Suositeltavaa olisi ravita itseään satokauden mukaisella lähiruualla. Ja jos en aivan väärin ymmärtänyt niin geenimanipuloidussa merilevätuotannossa saattaisi olla jonkinasteinen ratkaisu, mutta vähän kyllä epäilen sisälukutaitoani tässä kohden.

Meillä nyt kumminkin lähiruokatuotanto epäonnistui; ämpäriperuna ei mukuloinut. Epäilen sen johtuvan siitä, ettemme saaneet eu:lta korkeanpaikan kasvutukea ja viljeilijällä ei ollut hankkijalippistä eikä kumisaappaita.
Satokausikin on Suomessa  kovin lyhyt, niin että enimmän osan vuotta pitää joko kärsiä vilua ja nälkää, tai järsiä jotain pettuleipää, kuusenkerkkää ja mitälie palleroporonjäkälää.

Tai vaania torin laidalla hesepuluja.


kompensoiko omppu?
*

Kyllä se on kuulkaa niin, että tämmöisenä herkkänä ihmisenä minun on näköjään dekkarien lukemisen lopettamisen lisäksi lopetettava ruoka-aiheisten opaskirjojen lukeminen.
Ei tule muuten mistään mitään.
Paitsi hirveä nälkä.

no, ei se mitään. Kuolo korjaa kumminkin. ainakin näillä eväillä



tämä on vain kuvituskuva.
emmehän me mitään näin epäterveellistä, emmehän?


ps.
Muistathan että ruuassa ei saa olla yhtään e:tä. Silloin se on parempi.