lauantai 31. toukokuuta 2014

voit olla mitävaan

Yksi rakkaista pulluraposkistani uiluttaa kesäiloaan maailmalle koko sydämensä kyllyydestä, ilmeisesti autuaan tietämättömänä siitä että laulanta kuuluu kaikkialle
you can be beautiful, wonderful, anything, you can be anything 

Niinpä muruseni, muista se. Aina.
You can be anything.

*



perjantai 30. toukokuuta 2014

Juttu

Kuuntelin radiosta aamulla nyt valmistuvien nuorten haastatteluja.

mun juttu on se että mä haluan löytää sen jutun mikä on mun juttu.

Yritin kiivaasti muistella, oliko minulla jotain juttua silloin kauan sitten?
Nykyään ei ainakaan ole - ei pienintäkään aavistusta siitä, mikä olisi minun juttuni.

Vähän juttuja ennen tuli elämäntapavalmentajan haastattelu ja hänkin oli sitä mieltä, että ihmisen pitää niinku löytää se juttu että mikä on oma juttu.
Ja sen lisäksi pitää kuunnella sisäistä ääntään. Mutta tarkasti, se voi olla pelottavaa.

hu-huu, sisäinen äänesi täällä sinulle kurisee, oletko muuten huomannut että sinulla ei ole juttua? 

Kysyin siltä ääneltä että mikä se mahtaa olla minun juttuni.
Se ääni ei suostunut kertomaan.

Ajattelin että olisipa tosi kauheaa jos minun juttuni olisi jotain tosi kurjaa, jos se ääni vaikka huutaisi että senkin laiska mukavuudenhaluinen lortti sinun juttusi on lammaspaimenius/turnipsinviljelys länsi-irlannissa.
Sitten pitäisi lähteä lammaspaimenioimaan länsi-irlantiin johonkin kylmänkosteaan turvekattoiseen kivitaloon. Tietysti vielä ilman hraH:ta ja lapsia, kyllä minä sen arvaan.
Vilu olisi koko ajan ja ällöttävää kostean lampaanvillanlemua joka puolella.

Tai jos se ääni vaikka käskisikin että avaruuskvanttimatematiikka!
Että mistä minä nyt yhtäkkiä löydän sen avaruuskvanttimatematiikan minun päästäni kun se on mennyt piiloon kaikenmoisten muiden vähempiarvoisten asioiden taakse?

Täytyy sanoa, että minun päässäni tai vatsassani tai missä tuo sisäinen ääni nyt ikinä ihmisessä metelöikään, pitää älämölöä kokonainen äänijoukkio elikkästen kuoro.
Kuka siitäkin sitten ottaa selvän, että mikä ääni on se johdatuksen ääni - että kumpi on oikeassa, avaruuskvanttimatikka vai lammaspaimenteliaisuus?
Pidemmän päälle menee aika hankalaksi, jos joka päivälle on uusi juttu.

*

Tavallaan olen sitä mieltä, että juttu on tärkeä juttu.
Mutta toisaalta taas ei. Ihmisellä on kuitenkin vastuita ja velvoitteita, jotka asettavat jutuille kaikenmoisia reunaehtoja.
Niin kyllä sanoi se elämäntapavalmentajakin jota radiossa haastateltiin, että ei voi ihan miten vain rynnistää juttuihin.

*
ps.
kampaaja käski antaa tukan kihertyä omia aikojaan. Olen valloittava pörröpää.
Nuoriso valitti että tukkani on pahempi kuin Isoveljellä (auts!) ja että se pörhelöi liikaa yläilmoihin (auts! auts!)

ps2.
ajattelin että minun juttuni voisi olla itseni hemmottelu: kahviot, ihanat ruuat ja herkut ja kampaamot ja semmoiset.
Finanssini eivät ole samaa mieltä, grr kaikille elämän asettamille reunaehdoille. Grr.

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

televiissio-ohjelmanilli

HraH on täpinöissään: suosikkisarja 24 tulee takaisin! Jee. Iloa. Aaltoja.
Minusta se on melkein yhtä hyvä sarja kuin ihmemies MäkGaiver.

Kaksnelosessa Zäk on aina ensin maan alla, joko salaisessa omassa piilopaikassa tai salaisessa kidutuskammiossa. Jos piilopaikassa, hän tuijottaa valokuvaa jostain vaarassa olevasta sukulaisestaan. Jos kidutuskammiossa, häntä kiusataan jollain persverssillä tavalla. Enimmäkseen lyödään, hukutetaan ja piikitetään totuusseerumilla ja muilla merkillisillä aineksilla.
Kuin ihmeen kaupalla hän kuitenkin rynnistää pelastamaan yhdysvaltain ja koko maailman presidenttiä jonka ruokaan on pantu myrkkyä ja salaiset terroristit uhkaavat lamaannuttaa newjorkin metron, maailman tietokoneet ja laukaista lähiidän ydinaseet.

Presidentti saa sydänkohtauksen ja sille tehdään ohitusleikkaus salaisessa maanalaisessa leikkaussalissa ja samaan aikaan Zäk taas on vihulaisen vankina jonkin kohtsiltään räjähtävän ydinreaktorin kyljessä. Sitten se mutrusuinen tietokoneassistentti tietokoneassistentoi, Zäk järsii jalkansa poikki päästäkseen karkuun ja maailma pelastuu sinitarran avulla ja pressalle tehdään jalkasiirrännäinen Zäkin irronneesta koivesta. Zäkille istutetaan oman jalan tilalle salaisen tietokoneen sisältävä jalkaimplantti ja sitten alkaa seuraava tuotantokausi ja Zäk on taas salaisessa maanalaisessa paikassa.
Ja ainiin, puuttuu se takaa-ajokohtaus jossa Zäk ajaa öljylastin kourissa turskahtelevan räjähtelevän metron katolla yhtaikaa karkuun ja takaa vihulaista.

MäkGaiverissa on parempaa se, että siinä on vähempi jalkojen järsimistä ja salakammioita ja enempi sinitarraa ja tulitikkuja.

Zäkkiä käy kyllä aika lailla sääliksi, koska kaverilla on menossa työviikon yhdeksäs päivä.
Kyllä en jaksaisi tuommoista duunia kovin montaa päivää putkeen.
Alvariinsa pitää jalkoja järsiä.

CSItä lakkasin katsomasta kun sinne ilmaantuivat myöskin persverssit sarjatappelusrikokset ja sitten kyllästyin siihen hiihtelevään Hortensiaan joka aina kuulustellessa istui selkä kuulusteltavaan päin pöydällä ja pelasi peiliaurinkolaseillaan ja hiihteli sitten salaovelasti peiliseinän taakse tarkastelemaan tilannetta.
Siinä oli vielä semmoiset yliluonnolliset väritkin koko sarjassa ja se Hortensia kähisi peiliaurinkolaseineen.
Miten se voi hiihdellä niin merkillisesti?
Kyllä ei ole vakuuttava poliisi semmoinenkaan.

Sairaalasarjoista kyllästyin TohtoriTaloon kun ne olivat niin samasta kaavasta kaikki, aina ensin joku melkein kuolee ja TohtoriTalo riitelee kauniin sairaalanjohtajan kanssa ja pistää opiskelijat miettimään ja sitten sen potilaan silmästä löytyy joku viekas loinen joka on uinut sinne keskiafrikkalaisen ananaksen kautta selkäydinkanavaa pitkin ja sitten se potilas pelastuu ihan yksinkertaisesti sillä että TohtoriTalo ujuttaa loisen pois vanupuikolla. Tai kävelykepillään. Ja sitten se heittää purkillisen särkylääkettä hetulaansa.

Ja siihen toiseen, mikäsenniminyttaasonkaan sairaalasarjaan kyllästyin kun räjähtivät kaikki sairaalaopiskelijat ja yhdelle tuli syöpä ja sydänkohtaus ja jotain semmoista.

Miksi ihmeessä pitää koko ajan räjähdellä, en jaksa?
Teho-osastossakin meni helikopterin silppuriin se yksi paha lääkäri ja siitä jäi vai makaaberi proteesi jäljelle. Öyk.

Ei tule televiissiosta kyllä mitään hyvää vaikka joka päivä toiveikkaasti niin luulen.
Eilenkin tuli jotain viestijuoksukarnevaalia ja niillä oli ihan liian kivaa kun minulla ei.
Höh.

maanantai 26. toukokuuta 2014

vaatekriizi

Taas alkaa uusi viikko.

Maailmankaikkeus oli sitä mieltä, että minun on syytä pitkästä aikaa ottaa Kickbike käyttöön: omasta pyörästä puhkesi kumi ja varaypyörästä myös.
Yhtään ei olisi huvittanut potkutella.
En tiedä miksi, ihan sujuvasti ja iloisesti se tänä aamuna meni.
Nyt vastustan varmuuden vuoksi kotimatkaa.
Polkupyörä on kulkuneuvo, sillä siirrytään jouhevasti. Kickbike on vapaa-ajan väline, kuntoiluun ja muuhun vaelteluun. Tulee ristiriitainen olo kun vaeltelee töihin.

*

Lahjakkaat lapseni mun ovat tuoneet kotiin roppakaupalla vuoden saavutuksia. Olin mykistetty.





Olin mykistetty myös siitä että onnistuin tekemään vaateostoksia. Itselleni.
Käsittämätöntä.

Vaateostoksistani intoutuneis-inspiroituneena ajattelin että lasken kaikki vaatteet mitkä omistan ja mietin hienoja asukokonaisuuksia ja semmoista.
Sitten laskin jotain ja huomasin että omistinkin paljon enemmän kuin luulin.
Huomasin että naulakossa on neljä minulle kuuluvaa takkia.
Luulin että minulla on yksi.
Tuli huono omatunto.
Lopetin laskemisen.
Piilotin kaikki talvikaudelle sopivat vaatteet ja päätin teeskennellä etten tiedä paljonko niitä on.
Asettelin esille kaikki kesäkauden kepeämieliset vaatteet, luulin että niitä on viisi - ne juuri ostamani.
Niitä oli noin viisiskviljoonaa.
Ehkä olisi kannattanut inventoida ennen investointia.

Oletteko muuten sitä mieltä, että vaatteissa pitäisi olla myös puolia kokoja?
Jos ihminen jää kahden koon väliin, niin kumpi sen kuuluu valita?
Mistä voi sovituskopissa tietää että onko tänään pullea päivä vai ei?
Jos ottaa sen pienemmän, on tietysti sovituskopissa ollut hoikkeliinihetki ja heti kun tulee kotiin onkin muuttunut valtavaksi ja pukine kiristää joka paikasta ja jos yrittää vaikka hengittää niin napit sinkoilevat irti ja muutenkin suuri yleisö kiljuu kauhusta.
Jos taas ottaa sen isomman koon, onkin sovituskopissa ollut joku nestekiertohäiriö ja kotiintullessa se neste on valahtanut nilkkoihin ja pukine myös. Sitten tarvitsee henkselit tai joutuu nykimään koko ajan.

Se sama on kyllä kengissäkin.
Jos ottaa isommat, ne heti kotona alkavat hölskyä.
Jos ottaa pienemmät, tulee liikavarpaksia ja ahdistusta.

Lopputulos on kumminkin sama. Täytyy käyttää niitä vanhoja hyviä vaan, eikä niitä uusia hienoja, joista ensin oli niin tyytyväinen.




perjantai 23. toukokuuta 2014

Päivän asu -urpio


Laajan lukijakunnan pyynnöstä: päivän asu -urpio.

Mustat leveälahkeiset caprit, ostopaikka tuntematon. Vähän haalistuneet.
Vaaleanpunainen teepaita ja sen päällä lyhythihainen paitapusero, vaaleanpuna-valkoruudullinen, urheiluvaateketju ja henkkamaukan alelaari pari vuotta sitten. 
Paljasjalkatossut.
Menossa mukana myös valkoinen huppari, äkillisen jääkauden varalta.

Huomaa huono tukkapäivä: kampaus visusti piilossa. Ankarista piilotteluyrityksistä huolimatta näyttää toiselta korvalliselta tunkevan kuritonta karvaa lähiympäristön riesaksi. Grr. (toiselta korvalliselta ei tunge usb-kaapeli, vaan pääkoppani armeliaan suojelijan hihna, mutta grr sillekin.)

Asusteet: fillari, vanhahko mutta erittäin toimiva.
Veska: musta pikkureppu /olkalaukku.



Eilen oli kaksiosainen työpäivä. Osien välille jäi tyhjää tilaa ja ajattelin ensin että menen sovittelemaan vaateksia, mutta traumatisoituneena kaikista lääkäreiden sovituskoppipuhelinsoitoista (ks. mm. edellinen postaus) jätinkin koko touhun väliin.
Menin myöhäislounaalle ihan vain itseni kanssa. Istuksin ulkona ravintolan terassilla ja katselin maalaripoikia työssään ja oli ihan maailmallinen olo. 

Mietin että miten pitkään mahtaa kestää maalariksi kouluttautuminen?
Kyllä arvostan maalarin ammattia kun en sitä itse osaa, mutta mitä ihmettä ne oikein opiskelevat?
Universtaalla oli kaikenmoista yleisen minkälien perustetta ja syventävää ja johdatusta tieteenalan vilosoviaan ja meillä kielenalan ihmisillä oli mm. semmoista kuin syventävät lausumiset ja semisti älyllisempi keskusteluharjoittelu (se jos mikä oli tukala oppiaine: yrität istua huomaamattomana kaksi tuntia koska ei ole yhtään semisti älyllisempää sanottavaa, saati kielillä)
Onko niillä maalareilla samanmoista? Syventävät väriensekoittelut? Johdatus tieteenalan vilosoviaan: pitkittäin vai poikittain? Telaamisen salat?
Tai siis tietysti niillä on, kun juuri nuo asiat pitää oppia, mutta millä ihmeen nimillä ne ovat lukujärjestyksessä?

Toinenkin ammatinvalinnallinen pohdinto tuli eilen.

Isoveli on työelämääntutustumisjaksollaan ja kysyin, että minne hän aikoo mennä syksyn tet:aan (?), millainen kuva tutustumisammatista on tullut ja haluaako hän kenties sitä tehdä isona?

Kivaa on ollut, samaan paikkaan aikoo mennä, on kovin monipuolista ja ei, ei ammatiksi mutta ehkä muuten.
Sanoin, että onneksi ei tarvitse vielä tietää mitä aikoo tehdä isona, en minäkään tiedä vaikka olen jo näin iso.
Lapsukainen sanoi, että ei hätää, sinä olet pienempi kuin minä, ei mitään kiirettä sen miettimisellä.

TET poiki poikaselle kesätyön. (tai orjatyön, kun ei siitä palkkaa makseta.)

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

aina vain stressikertoimia

kyllä ei aina pysy pieni ihminen oman elämänsä perässä.

Jotain kuukausi sitten sain kuulla että olen saanut työn kautta stipendin semmoiseen kohtalaisen isoon (ja ilmeisen merkittävään) tapahtumaan.
Aika hienoa kyllä.
Samaan aikaan toisaalla: yksi lapsukaisista tanssii kilvan, yksi lapsukaisista tulee ja menee kesäleirille ja yksi lapsukaisista osallistuu kesäkurssille.
Yhtenä päivänä meidän eteisessä on viisi reppua tai matkalaukkua lähtö- tai paluukuopissaan, kaikki tulossa tai menossa eri ilmansuuntiin (paitsi kaksi, koska HraH tulee hängäraund-jäseneksi konferenssin kieppeille. Se on niin tukeva puoliso.Se on meidän yhteinen loma, minä laukkaan seminaarissa ja syön cocktailpaloja jollain vastaanotolla ja se ei.)
Ikinä ennen ei ole semmoista ollut, että olisimme noin hajallamme yhtä aikaa, kaikki eri paikkakunnilla. (paitsi se hängäround on samalla)
Kalenteristakin loppui tila kesken, vaikka kuinka sorhasin pienillä kirjaimilla.
Aina kun tulee tylsä hetki, katson sitä kohtaa kalenterissa.
Jo nousee syke ja stressikerroin.

*

Syke ja stressikerroin nousee myös siitä, kun katson että montako päivää vielä ennen kampaajaa.
Kun varasin aikaa, laskin tietysti vain päiviä siihen kongressiin (tai mikälie se nyt onkaan; että olen siedettävä siellä). Yhtään en laskenut sitä, kuinka nopeasti voi ihmisen pää muuttua beefeaterin hatuksi. (liian)
En melkein kestä katsoa itseäni peilistä.
Vielä viikko.

*

Edelleen lisää sykettä ja stressikerrointa voi kohottaa sillä, kun pohtii että mimmoisissa vaatteissa sinne ihmisten ilmoille kuuluu mennä.
Se on liian vaikea ajatus. Ainakin minun vaatekaapilleni.

Kerran olin jo sovittamassa kaikenmoisia mukavannäköisiä vaateksia, mutta sitten soitti lääkäri-ihminen yhdestä asiasta, ja se vähän hermostutti. Niin että sovittaminen jäi siltä kerralta.
Nyt en uskalla mennä sovittamaan enää uudestaan, koska tämä oli jo toinen kerta samassa liikkeessä kun lääkäri soittaa kesken sovituksen.
Miten voi lääkäri-ihmisellä olla niin hyvä ajoitus, että juuri kun tavallinen pieni ihminen on jonkun merkillisen asukokonaisuuden sisuksissa kampeamassa itseään kenkälusikalla sisään tai ulos, niin silloin soittaa? Olisi nyt muutaman minuutin odottanut.

*

Yksi lapsista tutustuu tänään yläkouluun ja toinen työelämään.
Minä puolestani voisin myös mennä tutustumaan vaikka yläkouluun, koska tuo työelämä tuppaa olemaan jo aika tuttua.

*



Mamman pihassa kasvaa mustia tulppaaneita tulppaaneja tulppaanioita kukkasia.

maanantai 19. toukokuuta 2014

murehia

taas vaihteeksi maanantai.
Voiko niskajumista tulla leuka ja korva kipeäksi, vai pitääkö huolestua?
Olen jo valmiiksi huolestunut.
Luulen että se on niskajumi (makasin huonossa asennossa soffalla fläpäämässä), mutta torjuakseni tämän ilmeisimmän vaihtoehdon ja säilyttääkseni normaalin huolestuneislevottoman hypokondrisen kohtakuolenkumminkin-mielentilani, olen kuitenkin seikkaillut ihan vähän vaan googlettimessa.

Tiedän ihmisiä, jotka alkavat hymistä ja hyräillä kun niillä on stressiä tai mureh.
Tiedän ihmisiä, jotka kiukuttelevat ja paiskovat tavaroita, kun niillä on stressiä tai mureh.
Tiedän ihmisiä, jotka alkavat kehitellä asuntokuumetta, kun niillä on stressiä tai mureh.
Tiedän ihmisiä, jotka järjestävät yöllisiä unisskävely-/puhelu-happeningeja kun niillä on stressiä tai mureh.
Ja sitten tiedän itseni, joka alan tehdä kuolemaa jonkin kammottavan taudin kourissa, kun on stressiä tai mureh. Tai oikeammin siinä vaiheessa kun se stressi on jo ohi. (ja se on itse asiassa tosi ärsyttävää, kun pitäisi hypellä ja olla jee ja sitten onkin koko ajan kuolemaisillaan. Ei hyvä.)

Olin huoleton noin seitsemäntoista minuuttia lauantaina, kun istuimme koko vahvuudella kotipöydän ympärillä syömässä nyhtöpossuburgereita: koko lauma oli pitkästä aikaa kasassa ja kaikki hyvällä mielellä.

*

Kävimme viikonloppuna hraH:n kanssa lenkillä.
Hän kävi omalla lenkillään ja minä omallani. Että semmottinen yhteinen harrastus meillä.

Testasin vihdoin, osaanko juosta paljasjalkatossuilla.
Osasin.
En tiedä, jatkanko niillä vai tavallisilla tossuilla rämpimistä.

*

Mietin että haluaisin ehkä uuden pyörän.
Nopeahuoli on kiva ja malliltaan sporttinen, mutta ajoasento käy vähän niskan ja selän päälle.
Elättelen illusiota, että olen sporttisen enkä keski-ikäisen näköinen kun viiletän sillä, vaikka luultavasti sopivampi vaihtoehto minulle olisi joku kaupunkipyörä.
Haluaisin semmoisen, missä olisi paljon vaihteita ja käsijarrut, ei jalka-.
Löysin tosi kivan: se oli nätti, 9-vaihteinen ja siinä oli käsijarrut.
Ihan vaan yksi tosi haasteellinen juttu siinä oli, nimittäin hinnoittelu.
Mutta jos joku kokee pakottavaa tarvetta luopua tämmöisestä pyörästä, niin ilomielellä otan vastaan vaikka vähän käytettynä ja kohtuuhinnalla. Ja tarakan haluan myös siihen.

Sinänsä kyllä mukavaa, että tuosta fillaroinnista on tullut ihan itsestäänselvyys. En ajattele sitä liikuntana vaan lähinnä ulkoiluna.
Ainoa kohta missä mietin sitä liikuntana on se tyhmä mäki ihan lähellä kotia.





perjantai 16. toukokuuta 2014

äitienpäiväpohdinto - vähän myöhässä

Alan masinoida nyt heti semmoista, että ei saa maailmankaikkeus toimia miten sattuu, vaan kuuluu noudattaa hampurilaissääntöä: kiva-tyhmä-kiva.
On ihan väärin että ensin tulee tyhmä-tyhmä-tyhmä ja ihmiselle tulee ahd.-riittämättömyys, sitten tulee yhtäkkiä kiva-kiva-kiva ja sitä ihmistä alkaa harmittaa kun se on ihan turhaan ollut ahd.-riittämätön.
Joku roti tähän elämään!
Ei kestä pienen ihmisen sielu liikaa tyhmiä tai kivoja kerralla.
Mikäköhän rytmiryhmä ottaisi nopeassa tahdissa ajaakseen läpi tämmöisen direktiivin? Voisin aika mielelläni äänestää niitä näissä kohta koittavissa vaaleissa.

*

Mietin äitienpäivääkin, että siihen sitä vasta kohdistuu monenmoisia odotuksia ja muita.
Jotenkin että kuuluuko sen isäosapuolen olla ylenmääräisen kiitollinen sille äitiosapuolelle siitä, että se on synnyttänyt niin ihania lapsukaisia?
On sillä miehelläkin niihin pikkukullannuppusiin osuuksia, enkä minä ainakaan (kovin usein) ole ylenmääräisen kiitollinen niistä. Ainakaan niistä huonommista osuuksista (esim. että löytää aina ruotoja kalasta ja puristaa tuubia keskeltä) (eikun se olenkin minä, joka puristaa tuubia keskeltä, hups.)
Kummallinen asennejäännös jostain onnelliselta vintageaikakaudelta: että äiti se hoitaa kotihommat ja isä vaan kiittelee ja ostaa timanttirannerenkaan ja sitten heliyttelee jäitä viskilasissansa televiission ääressä hymistellen.

Miten minä koen sen jotenkin alistavana, semmoisen kiittelyn? Että kiitos kun pidät huolta meidän lapsista?
Höh, tietysti pidän huolta.

Mutta minä nyt olen muutenkin kieroutunut luonne.

*

Jollain (kieroutuneella) tavalla tähän äitienpäiväteemaan liittyy vaikka se, että minusta viikko- /kuukausiraha on mitensenytsanotaankaan? subjektiivinen oikeus. Siis vastikkeetonta tuloa.
Luultavasti siksi, että hraH:n lapsukaiset, nuo pulluraposkista suloisimmat, ovat isänsä kaltaisia ja -kykyisiä väittelijöitä. Joskus aikoina ammoisina kun asiasta käytiin ensimmäisiä keskusteluja, ilmoittivat he yhtenä rintamana, että he eivät tarvitse rahaa, joten he eivät myöskään ikinä tee mitään.

Niinpä meillä on vallalla semmoinen vallattomuus, että nuoriso saa pientä kuukausirahaa tekemättä mitään.

Yhteisten asioiden hoito (=politikos) kuuluu sen sijaan kaikille vapaille kansalaisille. Jokainen on osallistuu, koska ne ovat yhteisiä asioita.
Ja mikäli se ei sovi vapaille kansalaisille, astuu välittömästi voimaan demokraattinen diktatuuri, pakkotyö ja orjuus.

Vaikka tämä systeemi on toiminut ihan siedettävästi, mietin lakkaamatta, teemmekö oikein.
Toisaalta, eihän minullekaan yhteisistä asioista palkkaa makseta.
Eikä hraH:lle, vaan yhdessä teemme yhteiseksi hyväksi.
Että sikäli tämä kyllä liittyy äitienpäivään, ettei itsestäänselvyyksistä pitäisi varsinaisesti palkita.
Kun ollaan yhtä perhettä, tehdään asioita yhteisen eteen. (jokaisen oma läävä onkin sitten täysin eri juttu)
Äitiydessä se palkinto on enimmäkseen siinä kohden kun nuoriso nukkuu eikä aiheuta ylenmääräistä murhetta ja siivouspäivän siinä, ettei hetkeen ole kovin sotkuista.

Kyllä näissä perusteluissa nyt joku ontuu.
Mutta toisaalta, en väittänytkään olevani mitenkään johdonmukainen.
Tai edes oikeassa.


*





torstai 15. toukokuuta 2014

lenksaa ja muuta

onpa ollut matalaliitoa koko viikko. Ja osa viime viikostakin.
No, ehkä se tästä.
Toivottavasti.

*

Ennen kuin matalaliito alkoi, hraH teki yllättävän ehdotuksen.
Se ehdotti että rupeaisimme yhdessä lenksaamaan tai ainakin osallistuisimme johonkin juoksutapahtumaan yhdessä.
Olin aika otettu.
Ja paniikissa: sikäli kun muistan, en ole lenksannut juoksulenksaa ainakaan vuoteen.
En vastannut heti (ei kuulu naisen heti myöntyä, vaan kuuluu pitää miestä vähän jännityksessä. Kyllä te tiedätte)
Makustelin ajatusta aina kun muilta murehiltani ehdin, enkä keksinyt mitään hyvää tai edes jotenkin kelvollista tekosyytä, millä olisin torjunut moiset ehdotukset.
Pari päivää sitten jouduin kirskuttelemaan purukalustoni välistä, että on se varmaan ihan hyvä idea.

Eilen peruuntui kokous ja illansuussa, kun olin tehnyt kaiken (enimmäkseen lönöttänyt sohvassa), pakottauduin kaivelemaan vanhat tossuni näkysälle. Eivät ne aivan vielä sammalta kasvaneet, mutta eipä paljoa puuttunutkaan. Mahtuivat jalkaankin ja muuta sentapaista. Vaatekaapista löytyivät jonkinmoiset juoksuhousujen tapaiset pöksät ja jotain satunnaista yläosaston verhoksikin.
Pakkohan sen jatkoksi oli sitten laahautua pururadalle asti.
Jaksoin työläästi punnertaa yhden kierroksen verran purtsikkaa ympäri ennen kuin jalat hyytyivät.

Oli pakko todeta kotona että on se kyllä varmaan ihan hyvä idea. Hyytyneistä jaloista huolimatta.

*

Lenkin alkuvaiheessa, siinä kohtaa kun en vielä juossut, eikä hikeä valunut silmiin ihan kamalasti, näin nuoren miehen mikä oli ulkoiluttamassa pikkuriikkistä koiraa. Se oli joku kääpiöpinserin poikanen tai semmoinen, hitusen gerbiiliä suurempi ja aika paljon meidän kaikkia kissojamme pienempi elukka. Ihan pentu vielä.
Se mies oli nuori ja vähän sporttinen, mutta ei kovasti.
Hauskaa oli kun sillä oli kädessään sitä koiraa isompi proteiinijuomashakeri.
Varmasti voi lenkin päätteeksi pistää sen pennun siihen ravistimeen päiväunille ja viedä kotiin.

Enempi tuli treeniä sille miehelle siitä ravistimesta kuin koirasta.

*

Harmillisesti pääsimme mukaan kiinnostavaan dokkarisarjaan vasta viime metreiltä, eikä jaksoja ole Areenassa.
Eilinen doku käsitteli brittiläistä bileturismia, ja se oli järkyttävää nähtävää.
Sitä edellisessä jaksossa vierailtiin Japanissa työttömien /kodittomien nuorten asioita ihmettelemässä. Jotenkin aivan käsittämättömän riipaisevan surullista, että jossain (ilmeisesti Tokion?) laitamilla on ihan tietty metsä, minne mennään vain päättämään päivänsä.
Millainen on yhteiskunta, jossa on järjestetty erillinen metsänlämpäre jollekin niin traagiselle ja kammottavalle asialle kuin päivieni päättäminen koska olen tuottanut vanhemmilleni pettymyksen enkä ole työllistynyt suuryritykseen?
Sellaiseen yhteiskuntaan minä en haluaisi kuulua.

maanantai 12. toukokuuta 2014

kampean sieluani raiteilleen

En jaksa.
Ei huvita.
En halua.
ja plääh ihan kaikelle.

Olen ihan hirmu monta päivää ollut reipas ja jaksava ja ties mitä kaikkea.
Ihminen tekee kaikenmoista semisti automaattiohjauksella, koska sen vaan täytyy tehdä niitä asioita.
Olen joko aloittanut tai lopettanut jokaisen päiväni viime viikolla sellaisella särkylääkeannoksella että kamelikin taintuisi.

Jossain vaiheessa tulee se yksi pieni juttu, mikä keikauttaa koko ylitäysinäisen stressilaivalastin kumolleen. Siitäkin selviää vielä sillä samalla koko viikon vallinneella uholla niin pitkälle että pääsee töihin asti sorvaamaan sitä mitä sorvata täytyy, ja siinä kaikessa sorvaamisen yksitoikkoisessa hiljaisuudessa tajuaa että pahusvieköön, on muuten aikamoinen stressisolmumykkyrä ihmisen sisuksissa.
Onneksi hraH ei vastannut puhelimeen juuri sillä hetkellä, koska olisin ulvonut sille suoraa huutoa että tuu hakemaan mut pois täältä.

*

Sanoin tänään aamulla että onneksi vietimme äitienpäivän ja muut semmoiset juhlat pois jo lauantaina, muuten olisi voinut sunnuntai-iltana ottaa himppasen verran kuuppaan. Ihan ei ollut päivistä parhain se.
Lapsukainen totesi että niin, nyt ei sitten harmittanut.
(vietimme lauantaina mm. hyvää matkaa- /tervetuloa kotiin- /hyvää äitienpäivää /hyvää lähestyvää syntymäpäivää ja esitystä -juhlaa. Ja lisäksi vielä kansallista edelweis-kalsaritanssipäivää. Älkää edes kysykö viimeisestä juhlapäivästä, ette halua tietää.) (mutta hraH luulee olevansa kapteeni vTrapp)

*
neulegraffiteja 



keskiviikko 7. toukokuuta 2014

uutis- ja pihatalkooangst

Ihan kaikessa rauhassa ja kaikinpuolin viattomasti istuin särpimässä työaamukahviani ja kuuntelin radioaparaatista uutisia.
Kyllä menivät kahvit väärään kurkkuun.

Matkustamohenkilökunnan ulkoistaminen?

Näettekö saman kuin minä?
Istut tyynesti lentokoneessa, ehkä semmoiseen lämpöiseen vilttiin kääriytyneenä ja haaveilet poreilevasta juomasta. Yhtäkkiä sieltä ikkunan takaa pilven päältä kurkistaa kaunis lentoemäntä hymyillen ja ojentaa sitä juomaa tarjottimella.
Samanlaisena kuin maijapoppanen (julie andrews) siinä elokuvassa, siistinä ja suoraselkäisenä ja yhtään tuulentuivertumattomana, suikka päässään - tietysti.
Ehkä se vilkuttaa vielä perääsi kun lentokone jatkaa lepakoimistaan kohti iloista ja valoista lomakohdettaan.
Ulkoistettu ressukkaparka.

*

Sitten oli toinen uutinen mistä sain enempikin yhteiskunnallispoliittista ahd.-angstia.
Nimittäin pienyrittäjän oikeus vapaapäivään turvataan nykyään lailla.
Hyvä heille, MUTTA.
Ei siitä nyt ole kuin jokunen vuosi kun meuhkattiin ja mouhattiin ihan hullun tavalla siitä, että kyllä pitää saada kauppojen olla auki aina ja iankaikkisesti ja erityisesti sunnuntaisin ja mieluummin vielä ympäri vuorokauden.
Kyllä hatuttaa, että ensin säädetään laki joka käskee että pitäkää niitä kauppoja auki aina oletettavasti jonkun finanssialan keskusliiton tai jonkun muun minkälie suurporhon komentamana ja sitten säädetään laki joka sanoo että kyllä pitää kuulkaa ihmisellä olla vähän vapaatakin että ei voida sen selkärangasta nyhtää kaikkea finanssia. Resurssihukkaa mokoma pelleily, olisi alunperinkin pysytty siinä lepopäivässä vain.
Voidaan yhteisestä sopimuksesta vaihtaa se vapaapäivä sunnuntaista lauantaihin niin ei tarvitse kaikenmaailman (espoolaisten)(anteeksi, olen hirmu ennakkoluuloinen, ja suvaitsematon.) uskonnottomien viherpiipertäjien (totisesti, anteeksi. olen ennakkoluuloinen ja suvaitsematon, hyi minua!) ahdistua siitä että on lepopäivä.

On tämä silti ihan ääliömäistä pelleilyä. Ei tietenkään voi ihminen levotta töitä tehdä. Ei mitenkään. Kyllä sen sanoo järkikin: semmoinen on orjuutta jos ei ole vapautta.
(ja silläkin uhalla että värjyvä vakaumukseni paljastuu, niin seison niiden riveissä, joille on ihan korkeimmalla käskyllä säädetty ihmisille lepopäivä. Hah, siitäs saatte vakaumuksettomat! Niin on yksi tärkeimmistä asioista mitä Luoja alkuhötäköissään keksaisi: että työtätekeväisen kuuluu myös saada levätä. Ensin tehdään kaikenmoiset hommelit, taivaat ja maat ja muut ja sitten tehdään lepo.)

*

Meidän pihassa oli eilen pihatalkoot.
Muistin taas, että miksi haluan asua kerrostalossa enkä missään muualla.
Selviän puolen tunnin haravanvarteen nojailulla vuodessa. Ei tarvitse rouhia missään mullassa tai muussa. Ja parhaimmillaan riittää, että käyn näyttäytymässä sen haravan kanssa ja juttelemassa. Jee!

Yläkerran tädillä - sillä pelottavammalla, ei niillä kivoilla jotka asuvat suoraan meidän yläpuolella - on jotain henkilökohtaista angstia puheenjohtajaa kohtaan. Kyllä niin ei ole hyvin yhtään mikään. Sen mielestä puheenjohtaja pitäisi vaihtaa. Minä kysyin että ni-in, kukas siihen mahtaisi ruveta. Ajattelin mielessäni että josko vaikka se täti tai sen mies.
Vaikka kyllä minä arvaan, mitä sen mielessä liikkuu.
Kyllä ei hraH rupea.

Eilen sitä tätiä sieppasi hatusta kun ei heti roudattu pyöräkellarista käyttämättömiä pyöriä pois. Niinkuin nyt vaikka sen Pettersson-minkälie pyörää. Tädillä on vissiin angstia myös Pettersson-Mikälietä kohtaan. Ei ole pettersson-mikälie pyöräillyt vuosiin.
Niinkuin se pyöräkellari nyt yhdestä petterssonminkälie pyörästä miksikään muuttuisi.
Ei muutu.

Siitä kyllä olen samaa mieltä tädin kanssa että kovin on nihkeä tuo yhteisöllisyys tässä taloyhtiössä. Melkein oli kymmenen ihmistä paikalla talkoissa.
Ei kyllä olisi minuakaan huvittanut sinne mennä, saati kuunnella semmoista petterssonkinaamista.

*








maanantai 5. toukokuuta 2014

gerbaario

...ja taas maanantai.

Pikkusiskon gerbaario on jotakuinkin hysteerinen kollektiivi.
Mietin, olisiko esimies antanut minulle lomapäivän, että olisin voinut jäädä koko päiväksi kotiin tuijottamaan gerbaariota ja nauramaan sydämeni kyllyydestä: yksi elukka juoksee juoksupyörässä jalkoja altaan mielipuolista vauhtia, toinen yrittää juosta samassa tahdissa sen pyörän ulkopuolella ja lopulta se singahtaa ilmaan ja plätsähtää päin gerbaarion seinää, ja kolmas tekee tuhotöitä paperirullien kanssa niin että puru vain pöllyää.
Aina kun sinne gerbaarioon laittaa jotain uutta, ne saavat hepulin ja kirmaltavat täysin päämäärättömästi ympäri. Välillä ne kaivavat luolia miten sattuu ja putkahtelevat esiin milloin mistäkin. Sitten tunnelit sortuvat ja niitä ottaa hattuun ihan vietävästi.
Kovin kesyjä ne eivät ole, eikä niistä kyllä sitä tulekaan. Luulisin.
Mutta ovat ne ihan käsittämättömän hauskoja.





on ne toisinaan paikoillaankin

Tässä viikossa on niin paljon kaikenmoista hösellystä, että ihan rehellisesti sanottuna istuisin vain gerbaarion vieressä.

*


perjantai 2. toukokuuta 2014

jokumuuntai?

Kyllä oli eilen illalla kummallinen olo kun ei tiennyt onko sunnuntai vai jokumuuntai.
Stressintai oli ainakin: tämä viikko (tänään on ilmeisesti maanantai?) on lievästi sanottuna stressaavan sorttinen; melkoisesti keskenkasvuisen nuorison lajittelua ja aikatauluttamista tiedossa.
Ilmaistaanpa asia nyt vaikka näin: alkavalla viikolla olen kiitollinen - jälleen kerran - jokikisestä maksamastamme veroeurosta, jotka mahdollistavat julkisen sairaanhoidon ja korkeatasoisen koulutuksen. Ja sitten olen vielä kiitollinen vapaasta liikkuvuudesta.

*

Koska keskenkasvuiset olivat sitä mieltä, että me "aina" tulemme kotiin laulaen, päätin yhdentyä tähän itseääntoteuttavaan ennustukseen.
Joka kerta kun tulin kotiovesta sisään lauloin kovalla äänellä että me tulimme kapakasta ehkä hiukkasen horjuen... (Sain ylipuhuttua hraH:n juoneen mukaan: olimme vaikuttava näky, kun tulimme iltakävelylenkiltä laulellen, uskokaa pois!)
Varmuuden vuoksi kävin erikseen jokaisen huoneen ovella laulamassa, että varmasti kuulivat. Ja jokaiselle joka aloitti että äiti älä viitti, lauloin vielä vähän kovempaa ja tuntehikkaammin.
Siitäs saivat mokomat.
Aion jatkossa laulaa sitä ihan lakkaamatta, aina tarpeen vaatiessa.

*