perjantai 31. lokakuuta 2014

perheongelma

Eilen illalla iltapalalla

HraH Isosiskolle: olis sulle kyllä niin oikein että sulla olis joku isosisko, joka vähän pistäis sua järjestykseen. Hilppa tulis ja komentais sua.

Minä: Eikä tulis, Hilppa on nuorempi.

HraH: eikä ole

Minä: no varmana on, kyllä mä tiedän. Hilppa tuli vasta Pikkusiskon jälkeen. Se menee näin: Isoveli -  - Isosisko - Ossi ja Hilppa

Isoveli: Pikkusisko, mihin sä unohdit Pikkusiskon?

Minä: oho.

Isosisko: entä Totti, missä on Totti?

HraH: noi tarvii kyllä isoveljen tai isosiskon.

Minä: no onhan meillä ihmepoika Konsta, se on vanhempi. Etkö sä muista?

Isoveli: se olen minä.

Minä: Meillä on ihan selvästi liikaa lapsia. Neljä on jo nyt hukassa. No niin, se menee näin: Ihmepoika Konsta - Isoveli - Totti - Isosisko - Pikkusisko - Ossi ja Hilppa

Isoveli: heei, mä luulin että Ossi on nuorin

Minä: ai niin joo, niin se onkin.

Isoveli: No on teilläkin vaikeeta. Mitenköhän monessa muussa perheessä ongelmana on se, että sen perheen vanhemmat ei muista niiden mielikuvituslasten syntymäjärjestystä?


No jaa, meillä on myös vaikeuksia päästä yhteisymmärrykseen siitä, onko koiramme Horst pitkä- vai lyhytkarvainen chihuahua. (minusta pitkä-).


**

Tänä aamuna aamupalalla.

Pikkusisko Isoveljelle: miks sä et oo kuuluisa? Sit sä voisit viedä mut bäkkärille sun keikoilla.

minä: ai mihin, johonkin matikkaolympialaisten bäkkärille? Tai isoskoulutuksen.

**







tiistai 28. lokakuuta 2014

Ammatinvalinnallispohdintoja, osa2

kuten joku tarkkaavainen sielu saattaa muistaa, ovat keskenkasvuiseni jo melko isoja. Nuorimmainenkin on sivuuttanut alakoulun puolivälin ja sillä isoimmalla on edessään ensimmäisiä uravalintoja. Tai ainakin koulutusvalintoja.

Isoveljen innostamana ja rohkaisemana päädyin tekemään oikein virallisen ammatinvalintatestin itsekin, ihan niissä toiveissa että saisin elämääni jonkin sortin ryhtiä ja järjestystä.
Ajattelin että nytpä selviää itselleni, olenko turnipsinviljeilijä, yksityisyritteliäs vaiko jotain muuta ylevää ja juhlavaa, esim. notaari tai maanmittaaja.

No höh ja pöh.

Arvatkaapa mitä minusta tulee isona?

Kielenkääntäjä.

Voe helekatan kuustoista.

Niin olen aktiivisesti yrittänyt unohtaa sover- ja nesovershennyji vidin, gerundin, gerundiivin ja ACI-rakenteen, agglutinoivat kielet, sibilantit ja tremulantit sekä astevaihtelun, että kyllä en varmalla rupea.
Tyhmä testi.
Höh.
(sitäpaitsi, olen ihan surkea tulkki, koska pistän aina puolet omiani ja päädyn kuuntelemaan sen tulkattavan osapuolen tilityksiä ankeasta elämästä tmv.) (enkä edes ole kääntäjä, vaan sellainen toisenmoinen kielinero)


Ei auta muu kuin ruveta taas tavaamaan ammatinvalinnallisopasta yhdessä nuorison kanssa.

*

Lapselle pitää erikseen antaa lupa mennä tutustumaan ammattikouluun.

Kysyttiinkö lupia silloin ennen, häh?
Mitään kysytty, laahattiin kylmäkkökouluun vain.

Ja meneekö lapsi siitä pilalle, jos joutuu kylmäkkökoulua katsomaan?
Ei varmalla mene, vaikka tietysti voi olla että se lapsi itse olisi mieluummin koulussa jäsentämässä lauseita.

Kysyin Isoveljeltä, mitä paperiin ruksitaan.
Se katsoi minua ja alkoi heilutella käsiään: "ihan tosi hei"
Minä sanoin, että kyllä minä sen tiedän, ja tiedän senkin, että olet jo päättänyt mihin olet pyrkimässä, mutta olisiko yleissivistyksen ja yleisen kiinnostuksen kannalta hyvä mennä, tai tekisikö muuten vain mielesi olla poissa koulusta.
"eikse olis vähän huijausta?"
Se haluaa mieluummin jäsentää lauseita laskea mitälie trigonometriaa.


maanantai 27. lokakuuta 2014

niin elämää

kuusitoista vuotta aviota perjantaina.

Olin töissä, menin sairaalaan, kävin hampparikioskilla hakemassa roskaruokaa, kävin ruokkimassa kotilapset, palasimme yhdessä sairaalaan hampparikioskin kautta. Katsoimme kaikki kun potilapsi ravitsi itseään.
HraH kaivoi repustaan minikokoiset leivokset, kippistimme niillä.
Niin elämää.

Joskus silloin - kuusitoista vuotta sitten, ja tietysti vielä paljon sitä ennenkin - kaikessa nuoruuden ylimielisyydessä rakastumisen huumassa taisin kuvitella, että avioelo on yhtä suurta rakkauden ilotulitusta ja roihua: sylityksin aamuisin heräämistä, yhteistä ruuanlaittoa, vieretyksin illoin nukkumaankäymistä, lintusten laulua ja suklaatia, pirskahtelevaa kuohujuomaa ja lempeitä katseita, käsikädessä auringonlaskuun hyppelehtimistä.

Enimmäkseen päivät ovat täysiä.
Arki kiskoo puoleensa, pakottaa muottiinsa: ruuanlaittoon, kurarukkasiin, vatsatauteihin ja uhmaikiin.
Arki taivuttaa ihmisen makaronilaatikkoon, väsymykseen, tohinaan jossa seisoo lähdönselvittäjänä keskellä eteistä, työntämässä yhtä lasta ovesta ulos ja kutsumaan toista sisään ja syömään.
Ja se toinen ihminen, se jonka kanssa on luvannut päivänsä jakaa, se kulkee yhtä syvällä omassa urassaan, siinä arjessa joka väkisin muokkaa ihmisen kulkemaan uomassaan.

Perjantai-iltana kotisohvassa nostin jalkani hraH:n syliin, maistoin viiniä.
Sydämen syrjällä häivähtää muisto katseesta päivällä sairaalassa, lasten päiden yli: tämä päivä on nyt tällainen. Me olemme tässä.
Ei aivan sitä, mitä tilattiin. Ei suklaasydämiä eikä orkesterin täydeltä paisuvaa viulujensoittoa.
Mutta elämää, mitä suurimmassa määrin.
Täyttä, polveilevaa elämää.


**

ps. lauantaina lauma tuli taas täysilukuiseksi, potilapsi kotiutui.
Ja sunnuntaina juhlittiin hääpäivää.

perjantai 24. lokakuuta 2014

grr.

voi köhkä ja röhkä ja muutama muu rumasana.

Aina vain on yksi lapsukaisista kotivahvuudesta poissa. tulispiankuntoon, tulispiankuntoon, tulispiankuntoon.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

odottamisen alkeet

on päiviä, jotka yhtäkkisesti ja yllättäen muuttavat muotoaan, sellaisia kuin eiliset.
Juuri ja juuri sain työmaalla päivän peruspakolliset hoidettua, kun...

Kun on odottanut vuoroaan kolmen eri terveyspalvelun odotustilassa, tietää odottaneensa.
Kun ehtii siirtyä buranaa ja kotiin lepäämään -odotushuoneesta jokseenkin perusteellisemman lääkärin odotushuoneeseen, tietää että päivä venyy.
Minuutit muuttuvat tuntien mittaisiksi, tunnit vääristyvät muodottomiksi. Aika määrittyy odotushuoneeseen tulevien ja menevien ihmisten mukaan: pienten nuhapotilaiden vaipanvaihdot, keskikokoisten lasten labroille ja kuville menot, sieltä paluut, tulosten odottamiset, satunnaiset poislähtijät ja osastolle siirtyvät. Kaikki kestää. Kaikki odottavat.

Ja kun lähtee odottelemaan ns. pystymetsästä (verstaalta), ei veskan uumenissa ole normaalia odotushuonehätävaraa. Voipi tulla aika hieman pitkäksi.
Minulla, ei potilaalla. Se luki akkareita ja vastaavia. Minä en.
Olen ihan älyttömän huono odottamisessa. En pystynyt edes murehtimaan.

Lopputulema:
- 1 kpl lapsia hospitaalissa; ei vakavaa, ei kovin pelottavaa, toivottavasti ja luultavasti ei kovin pitkäkestosta
- eläköön suomalainen terveydenhuolto! Ystävällinen, huomaavainen ja ammattitaitoinen palvelu. Pisimpään jouduimme odottamaan kuvannustulosten lausuntoja - jotka vahvistivat sen, mitä oltiin epäilty.






tiistai 21. lokakuuta 2014

bussi- ja sukupuolisensitiiviskriizihkö

pitäisikö olla jotain mieltä kouhaavista ja mouhaavista lapsista, itkupotkuraivareista kaupoissa, ravintoiloissa ja busseissa?
Ja kiitos Etnan, pitäisikö (vihdoin) olla jotain mieltä sukupuolisensitiivistä?

Pitäisi kai.
Ja ollaan sitten, kun kerran pitäisi.

*

Tänä aamuna aamupalalla (Etna, tämä osio on omistettu mitä suurimmalla lämmöllä sinulle, olet pistänyt vanhan miettimään!)
Taustaselitys: Isosiskon opinahjossa vietetään itsenäisyyspäivää tanssiaisten merkeissä, ysiluokille tapahtuma on minivanhojentanssit, juhlaan osallistuvat kuitenkin kaikki luokat.

HraH: mä kysyin J:ltä (lasten kaveri) joko ne ovat alkaneet harjoitella tansseja.

Isosisko: me ei ainakaan olla vielä. Mut niitten luokka on jo, ne tanssiikin enemmän.

minä: mitä? tanssitteks tekin? Mä luulin että vaan ysiluokat

Isosisko: joo-o. Mä tarviin juhlapuvun.

minä: mitä?

Isoveli (hyvin provosoivasti): niin, sun täytyy ostaa sille jotain. Ei ole maksutonta opetus enää.

minä: mitä? peruskoululaki....? Opetuksen ja siihen kuuluvien välineiden tulee olla maksuttomia, ette te voi vaatia että meillä on kaikille lapsille juhlavaatteet

Isosisko: kyllä täytyy, tai sit tulee merkintä wilmaan ett on aiheeton poissaolo ja työvälineet puuttuu. Pitää olla juhlapuku. Tytöillä pitää olla hame.

minä: mitä? hame? mitenniin? miks niin tytöillä pitää muka olla hame?

Keskenkasvuiset poistuvat näyttämöltä ennen kuin ehdin päättää, kummasta asiasta olen tuohtuneempi: juhlapuvun hankinnasta vaiko siitä että sen pitää olla hame.

*

Ihmettelen tässä lasten käytös marketeissa -keskustelussa sitä, miksi se ettei ympäristö siedä sumeilematonta huutoa, kääntyy lapsivihamielisyydeksi.

Aamubussissa matkustaa neljän arviolta ekaluokkalaisen naperon seurue, varsinainen pellekerho, joka säätää mennen-tullen.
Istuvat siellä, täällä ja tuolla. Vaihtavat paikkaa. Häälyvät pitkin käytäviä. Sohlaavat valloittavalla ekaluokkalaisen pikkunakeron tavalla. Se ei varsinaisesti ole mitenkään järisyttävän häiritsevää sohlaamista, kunhan nyt sohlaavat.
Minä inhoan sitä.
Minä haluan istua aamuni rauhassa ja hiljaisuudessa ja ehkä vähän mököttää, koska on aamu ja koska minä en saa mennä mutaiselle pellolle kohnaamaan ja kantaa saappaissani kiloa isänmaata bussinpenkille.
Tänä aamuna yksi nakeroista oli kadottanut bussikorttinsa sinne pimeän kynnöspellon uumeniin.

Sanoin hraH:lle että josko tuo säätäminen vähän tästä rauhoittuisi.
HraH totesi hyvin järkevästi: muistapa kuinka paljon pojat - Isoveli ja kaverinsa - aikoinaan säätivät koulumatkansa varrella, metsänreunassa.
Pakko oli myöntää - mutta metsänreuna on sosiaalisesti paljon hyväksyttävämpi paikka säätämiselle ja sohlaamiselle. Metsänreuna on juuri sitä, mitä ekaluokkalaiset pikkuihmiset tarvitsevat ennen koulupäivänsä alkua, se on myönnettävä.
Bussi ei ole metsänreuna. (bussi on jäpättävien keskiäkäisten ihmisten jäännösloukko)

Olisin puuttunut sohlasakin edesottamuksiin jo monta kertaa, elleivät HraH ja omat keskenkasvuiseni toistuvasti sulkisi suutani /istuisi päälleni /selkeäsanaisesti komentaisi minua käyttäytymään sivistyneesti ja olemaan nolaamatta heitä.

Minä jaksan bussissa oikeinkin hyvin laulelevan ja höpöttelevän pikkuihmisen.
Vähän aikaa jaksan nälkäänsä itkevää vauvaakin, vaikka pelkäänkin aina, että oma ruokinta-aparaattini kaikkien näiden vuosienkin jälkeen aktivoituu maitoa syökseväksi tulivuoreksi.
Salakuuntelen estotta yläkoulu- ja lukioikäisten purnausta opettajista.

Asioita joita en jaksa bussissa
- musiikki, varsinkaan heimomusiikki (sekä etniset että sosiaaliset heimot!)
- kiroilu ja kovaääninen huono kielenkäyttö
- sohlaaminen, sählääminen ja edestakaisin vaeltelu
- kiukkuiset pikkumummot, jotka napisevat jos heille ei tarjota paikkaa ja vaikka heille tarjottaisiin paikkaa

Meidän pitää opettaa keskenkasvuisillemme sosiaalisesti hyväksyttäviä tapoja.

*



maanantai 20. lokakuuta 2014

syysloman jäljiltä

voi hyvät hyttyset ja ruotsalaisten sukellusveneet! Täydellinen dejavu jonnekin varhaisnuoruuden hämäriin. Kohta ne alkavat kaivaa palmen murha-asetta jostain kanavasta.

Puolustuksen puheenvuoro: me emme ainakaan olleet sukellusveneessä, emme sukellusveneilleet, emmekä nähneet mitään, vaikka niillä tienoilla muuten yleistä pahennusta aiheutimmekin.

Torstai-iltana pakkasimme keskenkasvuiset ja itsemme ja laivasimme koko lastin Tukholmaan syyslomailemaan.
Visiteerasimme suunnitellusti Tukholman Heurekassa, ja nuoriso viihtyi. Samaan aikaan toisaalla HraH nautiskeli modernista taiteesta.


kiivas ja koomainen aivotoiminta


Rentoutumispeli kertoi, että yhden lapsukaisen aivotoiminta ei hiljene koskaan, toinen pystyy vajoamaan liki koomaan vaikka ympärillä häslätään kuinka.


jaksollinen järjestelmä

Tutustuimme jaksolliseen järjestelmään, yksi valitsi istumapaikakseen Einsteiniumin. 
Minä en tiennyt sellaista olevan olemassakaan, hyvä kun muistin vedyn, hapen ja typen. Ja hiilen.

Heurekoinnin jälkeen söimme ja teimme uusiojakautumisen.
HraH otti tytöt myöntäänsä ja lähti tanssimaan Abban tahtiin, Isoveli valitsi kohteekseen Nobel-museon, itse kiertelin ja kaartelin pitkin ja poikin vanhaa kaupunkia, ihmettelin vahdinvaihtoa, kävin ostamassa kuninkaalliset lyijykynät (enempää en koko reissun aikana shoppaillut!), join pystykahvit kaupunkilähetyksen hyväksi, katselin kauppojen ikkunoita, vain oleilin. 

vahdinvaihto



*

Pää on viime päivinä ollut kuin gerbiiliterrario, yhtä vilinää ja huisketta. Tuntuu siltä, että jokin oivallus on kypsymäisillään, mutta syystä tai toisesta en kykene kuulemaan sitä, se pakenee heti. 
Metkaa, usein kävellessä mieli lepää ja rauhoittuu ja ajatukset selkeytyvät. Viimeksi kävelylenkillä piti istahtaa sillankaiteelle tuumimaan asioita. Kuuntelin syystuulta ja yritin saada keskeneräisestä ajatuksesta otetta. Kuuntelin ja kuuntelin, takapuoli jäätyi, ajatus vain ei seljennyt.
Himpura vieköön mokoman ikäkriisin, menisi pois jo!


gerbaarion toimiala



maanantai 13. lokakuuta 2014

yllättävä käänne

mikä viikonloppu! (vaikka ei sitä tietenkään ollut tarpeeksi)

Perjantaina Pikkusisko päätti haluta kaverin luokse yökylään. Sen sijaan että olisin maannut kotisohvassa miettimässä syntyjä syviä, saatoinkin pikkukimulin keskustaan ja lykkäsin oikeaan bussiin kohti kaveria.
Mietiskelin syntyjä syviä kaupungilla vaarustaessani. Sekosin hiukan aikuisten tiimarissa (Claes Andersson Pettersson Svensson -sson?) ja ostin kourakaupalla erilaisia heijastimia.
Nyt pitäisi meillä oleman heijastavaa porukkaa.

Lauantaina laahasin itseni ja keskimmäisen lapsukaisen uimaan. Kirmalsin kuin vesiheponen vesijuoksentaa ja löylyttelin nautinnolla.
Tulin kotiin ja lähdin saman tien keskustaan Pikkusiskoa vastaan. Ensin eksyimme toisistamme ja sitten löysimme toisemme.
Isosiskoon oli iskenyt herkkuhiiri, leivoimme cookieita ja poppasimme popcornia.
Nuorison mielestä popparia ei voi syödä muuten vain.
Ne linnoittautuivat television eteen.

Sunnuntaina olin suunnitellut lönöttäväni sohvassa miettimässä syntyjä syviä.
HraH laahasi minut kirkonmäelle ja sieltä kävelimme yhdessä kotiin. Pohdimme syyslomaa. Sanoin että jotain pitää keksiä, mennään edes Tampereelle tai ruokitaan vanhukset kotona. Jotain ohjelmaa pitää olla.
Päätimme lähteä Tampereelle tai piknik-risteilylle ja ruokkia vanhukset.
Tulimme kotiin. Keitin soppaa. Kysyimme mitä nuoriso haluaisi tehdä syyslomalla.
Ne halusivatkin Heurekaan.
Etsin halpoja bussilippuja.
HraH kysyi, eikö kukaan haluaisi lähteä laivalle piknik-risteilylle. Eivät ne halunneet.
Joku sanoi sanan Tukholma.
Kävi ilmi, että on halvempaa viisihenkiselle perheelle matkustaa sinne kuin Helsinkiin. (paitsi että laumaa täytyy ruokkia hirveästi paljon enempi tämmöisellä turneella)
Ja nyt olemme sitten menossa Tukholman Heurekaan. (tytöt haluavat myös Abbaan, Isosisko kuninkaanlinnaan ja Isoveli luultavasti johonkin historialliseen museoon. Meille tulee kamala kiire.)
Sitten söimme sunnuntaipizzaa, ja siinä oli se viikonloppu.

*


perjantai 10. lokakuuta 2014

eksistenssikriizi

*huok*
melkein hanskattu yksi syksyn tohinaisimmista viikoista. Ainakin toivottavasti tohinaisimmista.
Joka illalle ollut iltamenoa, kokouksia lähinnä.

*

Silmäilin illalla blogikirjoittajan opaskirjaa Blog by the book.
Kyllä oli vieras maailma.
Silloin joskus pieni ikuisuus sitten, kun kirjoituskurssin vetäjän innostamana aloitin bloggaamisen, blogit olivat paljon puhuttua kansalaisjournalismia - tai kansalaissurinalismia.
Vähemmälti kuvia ja enemmälti tekstiä, ja lifestylen nimi oli haircut.(se on semmoista kun täyttää ihmeellistä intternettiä sillä ettei ole mitään sanottavaa)
Vieläkin määrittelen itseni nimenomaan haircutin kirjoittajaksi.

Ei tullut pieneen mieleenikään miettiä imagoa tai kohderyhmää tai sponsoreita, hyvänen aika. Mahdoinko miettiä edes blogin nimeä?
Kirjoitan koska on pakko kirjoittaa. Ja nimenomaan ilman sponsoreita, koska kansalaissurinalismin kuuluu olla vapaata ja riippumatonta.
Ja mitä imagoon tulee...no, olen jotain vähän sinnepäin.

Tai siis, onko minulla imago?
silloin ennen minulla oli imago: olin bridget jonesin vastakohta, työtön kotiäiti.
Mitä ihmettä olen nyt?

Kurkistin aamulla peiliin: puolet hiuskuontalostani sojotti villisti ylöspäin ja vääntäytyi omituiselle kiharalle. Puolet oli asettunut jotakuinkin säädyllisesti, tai ainakin painovoiman suuntaisesti.
Huomasin että rakas klänninkini on alkanut osoittaa lieviä kauhtumisen merkkejä, ei enää semmoisella kuulilla tavalla niinkuin kivipesty vaan semmoisella pestyliianmonesti-tavalla.
Kurkistin veskaani, sehän on joka naisen sielun peili

sielun peili

fläpä, muistikirja, kalenteri
avaimet, telefooni, silmälasikotelo ja lompakko
kyniä, papereita eilisen seminaarin ohjelma ja handout, kuva Pikkusiskon luokan taideteoksesta
xylitolipastilleja, pähkinöitä. Salmiakkiaski lohtusyömää eilisen seminaarin ajaksi. Kismet-patukka onko se patukka? vai onko se levy? Mitä tekoa sillä on veskassani; minä en syö suklaata? Paitsi tummaa joskus harvoin

Hyvänen aika; onko minulla imago?
Kuka oikein olen?
Olen puoliksi hapsottava ja kauhtunut jostain itselleni tuntemattomasta syystä suklaalevyä mukanani kantava keski-ikäinen kolmannen sektorin osa-aikatyölääntynyt, nykymaailmanemenon ulkopuolelle putoamaisillani oleva henkilötär.
Siinä on kuulkaa teille imagoa kerrakseen.
Että repikääpä siitä, blogosfääri ja sponsorit!

Yhteistyösopimuksia nöyrimmästi odotellen, ystävällisesti teidän
haircuttaaja

torstai 9. lokakuuta 2014

unettoman pohdintoja

havahduin yöllä ihanaan ajatukseen: perjantai-perjantai-perjantai!
Kampesin - kuten aina yöllä - itseni pienelle välttämättömyysvisiitille kartanon länsisiipeen. Jossain vaiheessa matkalla itäsiivestä atriumin läpi kohti länsisiipeä tajusin että pahusvieköön: onkin torstai-torstai-torstai.
Palasin pahantuulisena takaisin nukkumaan.
Höh ja pöh.

Aamulla ajattelin että jos olen ihan hiljaa ja paikoillani ja pidän silmät tiukasti kiinni, aamu ei ehkä löydäkään minua.

*

Tämän viikon arki-illoille on kasautunut melkein kaikki mahdollinen ylimääräinen, jatkuvasti pitää tehdä varasuunnitelmia. Se tekee oloni hajanaiseksi ja levottomaksi, vähän ärtyisäksikin. Olen selvästikin rutiinieni orja.
Pahinta on se, että iltakokousten jälkeen jään ylikierroksille. Nukkumaanrauhoittuminen kestää ikuisuuden, ja aamu on työläs.

*

Vähästä tulee ihminen hyvälle tuulelle.
Vaikka siitä että iltakokous kestää vain puoli tuntia, ilma on siedettävä ja voi kävellä kotiin. Jää aikaa istua kotisohvassa ja höpötellä lapsen kanssa.
Puhuimme koulunkäynnistä. Sanoin että olen iloisempi kasista tai ysistä kuin kympistä, jos se kasi tai ysi tarkoittaa, että on ymmärtänyt ja oppinut asian, ja jos oikeasti on siitä kiinnostunut ja rakastaa sitä tietoa. Kymppi ei ole minkään arvoinen, jos heti seuraavalla viikolla joutuu kysymään aimitäh? Että kymppi on ihan kiva juttu, mutta ei mikään välttämättömyys.(*) Tärkeämpää on osata kysyä miksi ja vastata että siksi.

Kun menin suihkuun, päässäni soi ylevästi ja juhlavasti

"Älä pelkää kysyä, toveri
Älä usko kuulopuheisiin, ota selvää
Mitä itse et tiedä, sitä et tiedä
Tarkista lasku
Sinun täytyy se maksaa
Laske sormesi joka erälle ja kysy
"Miksi tämä on näin?"
Sinun täytyy astua johtoon
Opi perusasiat
Niille, joiden aika on tullut
Se ei koskaan ole liian myöhäistä
Opi kaikki aakkoset
Se ei riitä mutta opi ne..."
(Bertolt Brecht: Oppimisen ylistys)
More lyrics http://www.allthelyrics.com/lyrics/agit_prop/oppimisen_ylistys-lyrics-1260707.html#ixzz3FczK2500


Sitten muistin että ilmaisuryhmämme kerran esiintyi jossain ylevässä ja juhlavassa tilaisuudessa ja minun osanani oli lausahtaa tämä runo. (tai ehkä lausuimme sen yhdessä, en muista)
Suunnatonta tuskaa tuotti tuo kertosäe sinun täytyy astua johtoon. Päässäni hyppeli silloin (ja hyppelee edelleen) remppaheikki joka uhmakkaasti tallaa sähköjohtoon, oikein polkee jalkaansa.


**

(*) ja nämä numerot tulivat siis lapselta itseltään: kun kaverit itkevät ja parkuvat ja valittavat kurjaa kohtaloaan saadessaan kokeista kymppimiikkaa. Se kuulemma harmittaa, jos itse on tyytyväinen omaan kasiinsa tai ysiinsä. 
Muistutin että kasi ja ysi ovat niitä tavoitenumeroita ja että ei kannata lähteä siihen itku-parkushowhun mukaan, jos joku valittaa kurjaa kymppimiikkaansa, täytyy sanoa vain että no voivoi, kyllä on vaikeeta.

maanantai 6. lokakuuta 2014

vaikeita asioita

Kyllä pitäisi viikonlopun kestää kolme päivää, ei millään ehdi kaikkea kahdessa.

*

Kysyin nuorisolta, pitäisikö osallistua #hupparikansan puolella#-jupotukseen. Kun nyt vähän sille suunnalle on tämä duunikin kallellaan.
Sain vastaukseksi ponnettomia nojoo jos siltä tuntuu -kommentteja.
Kysyin että eivätkö he ole hupparikansaa? Eivät kuulemma, edes Isoveli, joka käytännössä elää hupparissa ja hupparistaan.
Hupparikansa on kuulemma sitä porukkaa, joka hengaa Xx-koulun liepeillä.
Siinä vaiheessa minä imitoin melkoisen eloisasti kysymysmerkkiä: siis mitä? Onko hupparikansa eliittiä vai epäeliittiä, hangaround-väkeä? Ei vanha ymmärrä.
Keskenkasvuisteni mielestä hupparikansa on sitä väkeä, joka haluaa kuuppansa sekaisin laittomilla aineilla. Ei semmoisia kuin he, kunnollisia.
Asia harvinaisen selvä.
En osallistu haasteeseen.

*

- Tiesiksä äiti, että sä kuulut riskiryhmään? Susta voi tulla aineiden käyttäjä?
- Täh ja mitenniin?
- Joo, riskiryhmään kuuluvat kaikki 7 vuotta vanhemmat ihmiset. Siks hyvän kaverin äiti pakotti sen kaverin siihen huumevalistusiltaan, kun se on riskiryhmää.

Juttelemme puolihuolimattomasti asiasta, hiukan vitsailemmekin. Juttu lainehtii oikealle ja vasemmalle, rönsyilee, naureskelemme. Jossain sivulauseen puolikkaassa tulee esiin huoli puolitutusta koulukaverista. Se käyttää jotain, jos ei sentään laittomia, niin niillä rajapinnoilla. Ja on vähän onnetonkin. Yksinäinen. Ovat kavereiden kanssa yrittäneet tsempata ja jutella, sanoneet suoraan ja epäsuoraan, miten tyhmää se on.
Kysyn, kenelle koulun aikuiselle asiasta voisi puhua. Omalle opelle? Tai kaverin luokanvalvojalle? Opolle? Liikunnanopelle? Vai haluatko että minä hoidan sen, kun asiasta nyt kuitenkin on selvästi huoli? Saanko kysyä isän mielipidettä?
Kyllä ja kyllä. Lapsi tulee syliin ja pyyhkii kyyneleitä. Anna hali, tää on vaikeeta.
Sydän raskaana menen kirjoittamaan wilmaviestiä terkkarille.

Jo toisen kerran tänä syksynä.
Jo toisen kerran tänä syksynä jompikumpi teineistä uskoutuu kavereistaan ja suuresta huolestaan. Jo toisen kerran - yhteisellä, eikä ollenkaan helpolla - päätöksellä siirrämme vastuun kavereista niille aikuisille joille se kuuluu.
Ties monennenko kerran tunnen oloni pieneksi ja avuttomaksi: mistä löydän ne oikeat sanat tähän keskusteluun? Miten osaan sanoa sen, mitä täytyy tehdä, ilman että nuori tulee ylijyrätyksi, ettei tuntisi tulevansa petetyksi kun uskaltaa puhua. Ettei kokisi pettävänsä kaverin luottamusta.

Olen aina mykistynyt sen luottamuksen edessä, jota nämä teini-ikäiseni osoittavat.
Ja sen herkkyyden: olisiko itse samassa iässä nähnyt yhtään omaa napanöyhtääni kauemmas?

*



Lapsukainen osallistui isoskoulutukseen kuuluvaan hyväntekeväisyyspäivään suurella sydämellä - oli hikinen urakka.

*



perjantai 3. lokakuuta 2014

Torstai

6.15 silmät auki! En jää odottelemaan herätyskelloa, vaan kampean vastahakoisen itseni ylös. Tukahdutan kauhunrääkäisyn: kuka ihme tuolta peilistä oikein katsoo.

6.20 aamiaisen valmistelu. Puuroa, tuoremehua, jogurttismoothie.

6.30 nuoriso ylös: laukkaan kartanon käytävillä ja huhuilen kuin karjakko - yhteinen aamupala - aamutoimet. Tukisidos Pikkusiskon jalkaan.

7.15 ensimmäinen ovesta ulos

7.20 kaikki loputkin ovesta ulos, torstai on ainoa aamu, jolloin lähdemme näin yhtäaikaisesti. Muina aamuina ovi käy kuin heiluri, kymmenen minuutin välein.

8.00 verstaalla - verst-verst-verst. Päivä alkaa kahvi-pähkinätauolla.

14.00 verstaan ovi lukkoon, kotiinpäin! Kirjakaupan kautta: muistikirjahätätilanne!

14.50 kotona, pikakatsaus: läsnäolovahvuudessa 1 kpl kissoja, 4 kpl gerbiilejä, 1 kpl Pikkusiskoja.

15.00 ruuanlaitto käyntiin, mitäs tässä oikein pitikään tehdä? (kanarisottoa /kananuudelihässäkkää, salaattia, hedelmäsalaattia)

15.30 keskenkasvuisia kotiutuu; hraH kotiutuu

15.40 syödään. Nuoriso keksii täydellisen työtaisteluaseen: ne uhkaavat mennä istumalakkoon minun sänkyyni. Likaisissa farkuissa, puhtaisiin lakanoihin. Saan kauhukohtauksen ja menetän ruokahaluni. Lupaan suostua viipymättä kaikkiin työtaistelurintaman vaatimuksiin. Ne eivät tiedä, mitä olisivat vaatineet. Työtaistelutilanne raukeaa.

16.10 asiainhoitoa: wilmaviesti Isoveljen opettajalle, Isosiskon leiribussin lähtöajan tarkistus, pankkiasioita. HraH selvittelee tiskejä.

16.20  ruuanjälkeiskahvit ja aikuisten kuulumisten päivitys. Uuniriisari uuniin

16.30 pesukone käyntiin, yleistä kotisäätämistä: parit läksyangstit, leiriasiaselvittelyjä, koeasiaselvittelyjä.
Ruokaraha yhdelle, leirieväsavustus toiselle.

17.00 gerbaarion hoito: gerbaarit isoon karsinaan jalottelemaan. Pikkusiskoa naurattaa.

17.30 ei hempura, pitää kohta lähteä konserttiin. Gerbaarihoitotoimenpiteet valmiiksi ja äkkiä!
Pahus vieköön, pitää tehdä sämpylätaikina, teen. Kas, uuniriisari on valmis.
Jätän varsinaisen sämpylänpaiston Jonkun Toisen Ongelmakenttään.

17.40 etsin vaatteita ja vastailen tekstiviesteihin.

17.50 vastailen niin huonosti, että joudun vastailemaan myös puheluihin. En ehdi vaihtaa käsiveskaa pieneen ja sievään.

18.00 kohti konserttia

18.15 konsertinedeltäjäiskävely - päivän liikuntasuositus.

18.30 lämpiössä, ämpärillinen punaviiniä.

18.50 se on muuten aika iso se ämpärillinen. Do dna!

19.00 konserttia-konserttia-konserttia.

ehdottomasti just näin. Kai. Sain naurukohtauksia kun luin tätä, en ymmärtänyt mistä oli kyse.
Pääni selvisi kertaheitolla kun tämä biisi alkoi


21.15 kohti kotia

21.30 kotona. Leirillelähtijällä pyykkikriisi - lempitreenipaita on hukassa. Käytän supersankarivoimiani ja löydän sen ihan heti ja täysin odotetusta paikasta, joka yllättävää kyllä ei ole keskilattia!
Muuta kotiintulohässäköintiä. Onko leirillelähtijän kassi pakattu? (melkein); onko kissa ruokittu? (melkein); onko nuoriso nukkumassa? (melkein)
Omat iltatoimet ja -pala. Satunnaista höpöttelyä hraH:n kanssa, perjantaiaikataulujen päivitys: sovimme treffit iltapäivään.

22.15 komisarius Brunetin kanssa vällyjen väliin

22.30 kumma juttu miten paljon parempia kirjat ovat kun niitä lukee silmät kiinni. Inhottavaa herätä siihen kun kirja kopsahtaa ohimoon. Luovun vastahakoisesti komisariuksen seurasta.

torstai 2. lokakuuta 2014

verovarojen haaskuuta?

torstai. Hurraa!
Kai.

Joskus niihin aikoihin kun syksy alkoi, varasin torstaista itselleni harrastuspäivän.
Toteuma 6 torstailta:
1 kpl vanhempainiltoja
2 kpl omia potemispäiviä - ei toivoakaan harrastamisesta.
Jee.
Tänään kyllä menen konserttiin ja juon ämpärillisen punaista viintä lämpiössä.
Jos voisin valita, menisin ennen konserttia liikehtimään, mutta en uskalla koska liikunnan ja viiniämpärillisen jälkeen luultavasti häpäisisin itseni kuorsaamalla kesken hitaan osion.
Ihan menisi hukkaan kohdaltani hyvä adagio tai largo tai joku muu.

*

Ihan on mennyt hukkaan kohdaltani veroraha myös peruskoulussa.

Yritin selvittää atomin rakennetta yhdelle suloisista pulluraposkistani. Muistin että siinä on kolme juttua: positronit, elektrodit ja neutriinot. Ja muistin että siellä keskellä on itsensä kumoava sähköinen varaus. Ja sitten muistin että ne värisevät. Ja että niillä on järjestysnumero.

Joopajoo.
Todella ovat hukkaan menneet kohdallani monen sukupolven veropenningit.

Voinko palauttaa minuun haaskatun osion jonnekin?
Tai saanko samoilla rahoilla revanssin niistä asioista, jotka ovat kiehtovia (esim. atomit; hetkittäin) ja oikeasti tärkeitä (mm. kotitalous ja maantieto)?

Ei voi millään teininä tietää, mikä kypsässä iässä kiinnostaa.
Huumaannuin ihan täysin siitä tiedosta, että vedyssä on yksi ja siinä seuraavassa kaksi ja sitten tulee kolme.
Ihan älyttömän hieno juttu, miksei kukaan ole aikaisemmin sitä kertonut?
Minä luulin että ne ovat jossain löytymis-keksimisjärjestyksessä.

Maailma on jotenkin käsittämättömän hienovireinen juttu.

*

Olin eilen yhden lapsukaisen kanssa koko perheen kokonaisvaltaisessa kokonaisterveyden kokonaistarkastelussa.
Eli istuin puoli tuntia terkkarin odotushuoneessa ja täytin kaavakkeen että kaivan nenääni sopivasti ja muuta semmoista.

Minulle jää noista käynneistä aina vähän kummallinen olo.
Kuin myös vanhempainvarteista.

Juu tiedän kyllä, että se on ennaltaehkäisevää, ja ei voi tietää mikä on epänormaalia, jos ei ensin tiedä mikä on normaalia; ja kyllä, mikään ei ole niin mukavaa kuin puhua omien lapsukaisten ihmeellisyydestä.
Mutta jollain tavalla poden huonoa omaatuntoa hirvittävästä resurssien hukkaamisesta. Että käyttäkää ne vartit ja puolituntiset semmoisiin, jotka tarvitsevat sitä!

Ja jos minulla oikeasti olisi huoli jostakusta lapsukaisestani, niin kyllä ensin haluaisin puhua siitä kaksin sen vastuullisen aikuisen kanssa, en lapsen kuullen.