perjantai 7. joulukuuta 2018

itsenäisyyssekalaisia

Ollut vähän tohinaa työelämässä, olen vissiin tulossa vanhaksi ja hitaasti, kun ihan perustyö tuntuu vievän aikaa paljon enemmän kuin aiempina vuosina.

Viimeiset pari viikkoa ainakin olen hekumoinut tällä itsenäisyyspäivän pitkällä viikonlopulla: ilmassa tuntuu olevan levon tarvetta...
Tarkoitukseni oli vanua pyjamasillani puoleen päivään, lukea, ottaa päivänokosia, lukea, ottaa päivänokosia ja aivan ehdottomasti olla juhlaviettämättä itsenäisyyttä mitenkään.

Ajauduin puoliksi vahingossa- uskokaa pois, olen sellainen ihminen, jolle käy juuri niin! - raivoamaan kuivatarvikekaapissa.
Tavallaan kyse oli ihan sellaisesta normaalista eskaloitumisesta: tekisi mieli laittaa joulua, muttakun ja muttakun ja muttakun. Että ensin pitää vähän sitä, vähän tätä ja vähän tuota. (esim. että voisi leipoa pipareita, mutta siirappi on kyykyssä jauhopussin takana ja kappas vain, päästäkseen käsiksi jauhopussiin, pitää nostella sivuun Lehtorin teekokoelma etc)


Kaivelin kaapin uumenista kaikki kriittiset massat esille, tuijotin tuimasti joka ikistä pastarasiaa, nuudelinyssäkkää ja säilyketölkkiä. Minulla on hyvin elävä mielikuva siitä että syksyllä olisin perannut kaapin jo kertaalleen. 
En vissiin kuitenkaan tänä syksynä.
Tai sitten olen tehnyt sen hommelin ilman silmälaseja, sen verran oli päiväystavaraa kaapin uumenissa.


No, kesken kuvatavarakaapin raivauksen - uskokaa pois, olen juuri sellainen ihminen - ajauduin ihan vahingossa värkkäämään tiramisua.
Kyse on ihan normaalista eskaloitumisesta. Kun siinä raivailet, alkaa ajatus vaellella sekavasti ja yhtäkkiä muistaa että jääkaapissa on isrish creme -rahkaa ja mitäs jos sitä työntäisi tiramisuun, niin mitä siitä seuraisi.




Ja kun kerran raivausputki oli sujuvassa käynnissä, päädyin miettimään, mitä tapahtuisi jos väliaikaissijoituskohdassa, hankalasti olkkarissa ryönäkasoja keräävä lipasto siirtyisikin keittiöön. 




No, sehän sopi keittiöön juuri niin kuin piti. Lehtorin sanojen mukaan niin kuin se olisi ollut siinä aina.
Keittiöstä tuli jotenkin huoneempi, ja sain aikaan kuvauksellisen asetelman.


Liikunnan pariin en valitettavasti ajautunut vahingossa, vaan yritin tehdä lähtöä ainakin monta tuntia. Aina muka tuli jotain kotinykerrettävää lisää.
Lopulta tajusin, että minun on kertakaikkisen pakko nykäistä rujo ruotoni edes hetkeksi ulos. Päätin kävellä sankarihaudoille, kun en ole siellä kait ikinä ollut. Tai ainakaan itsenäisyyspäivän iltasella.


Ensimmäistä kertaa ikinä.


Tajusin sen silmänkantamattomiin jatkuvan surun, uhrausten, luopumisten määrän. 








6 kommenttia:

  1. Toi on jännä toi, kuinka laiskotellessa lopulta päätyy puuhaamaan. JA usein päätyy jopa lähes flowhun. Tai leipomaan! Aika reipas oot ollut.

    Kerropa aikas kuluksi kuinka elo olkkarissa sujuu? Käykö koskaan hermoon, kun ei päääse vetäytymään omaan rauhaan. Mä olen nyt kaksi yötä nukkunut pikkulasten huoneen lattialla patjalla, kun en kestä että joka paikassa on joku eikä ole nukkumarauhaa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laiskottelupuuhailu ei oikeastaan edes tunnu puuhailulta, sitä tekee jotenkin niin huomamattaan. Ja ajautuu merkilliseen flowhun.

      Poista
  2. Mä ymmärrän ajatumisen hyvin, siinä vaan ihan itsekseen käy niin, oho ja hups!
    Huoneempi huone on varmasti hieno huone!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä alkaa hiljalleen näyttää lähes sivistyneeltä, eikä miltään seitsemän veljeksen taistelutantereelta.

      Poista
  3. Minulle ei käy ikinä niin, että laiskottelupäivänä ajatuisin raivaamaan kaappeja. Sen sijaan, jos olen päättänyt raivata kaappeja, niin aivan luontaisesti homma voi päätyä tiramisun tekoon tai mihin tahansa mukavampaa sijaistoimintoon :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on taipumus ajautua vaikka mihin. Raivaamaan ja leipomaan ja todennäköisesti yhtäaikaa.
      Jos päätän tehdä jotain, ei taatusti tule tehdyksi. Ei raivaaminen, saati leipominen :)

      Poista