Luin taannoin suomalaisten kansallispukujen kulttuurihistoriasta.
Siinä kerrottiin, että ylioppilaat kansallisaatteesta innoittuneina lähtivät osakunnittain kotiseuduilleen keräämään kansallista näyttelyä varten oman kotiseutunsa esineistöä ja pukumalleja.
Mietin sitä.
Miten ne ressukat sinne kotitienoilleen kulkivat?
Mietin ylipäätään matkantekoa entisinä aikoina. Vaikka olisit heppakyydin saanut, niin ei siinäkään tahdissa kilometrejä päivän mittaan niin kovin suuria määriä kerry.
Pohdin asiaa ääneen Lehtorillekin.
Sitten mietin ääneen myös Elias Lönnrotia joka tunnetusti tepsutti jonnekin Karjalaan asti keräämään runoja.
Täältä kun olisin Tuomiokirkon juurelta tuohikontti selässäni lähtenyt maleksimaan, niin en tiedä missä käänteessä olisi eväät syöty ja jalat uupuneet.
Totesimme, että on kyllä hyvä juttu kun on täältä Turun Akatemian nurkilta kotoisin, niin ei olisi niin kovin kauas tarvinnut vaeltaa. Olisi saattanut sisu (ja ne eväät) loppua jossain tuolla Maarian tai Kaarinan liepeillä.
Siellä oltaisiin ehkä heitetty tuohikontit nurmelle ja menty laulattamaan lähitupien asukkeja ja kerjäämään niiltä kippoja kotiseutunäyttelyä varten.
Että kyllä olisi ollut vähän nahkea meidän panos suomalaiselle kulttuurihistorialle, jos olisi ollut meistä kiinni.
*
Ei sinänsä, kävelen kyllä ihan mielelläni, mutta en ole koskaan kävellyt pitkää matkaa monena päivänä peräkkäin.
korona-aikoina kävelin välillä kympin päivässä, mutta ei sillä vauhdilla kyllä kovin isoa runosaalista karjalasta kotiin kanneta.
näin kylmiltään jotenkin kauhean lannistava ajatus se karjalan perukoille käveleminen. Pitää ehkä tosiaan valita jokin toinen ilmansuunta omaa runojenkeruuretkeä varten.
ps. kuvassa ollaan me, päiväkävelyllä. Melkein neljä kilsaa tepsutettiin, sitten piti ottaa särkylääkettä.
Kummankin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti