Jehvana!

Saimme eilen ex tempore-vieraan. Pikkuinen kummipoika tuli kuluttamaan muutaman minuutin meillä yhdessä isänsä kanssa. Kummipoika oli jo aika iso ja nauravainen ja eläväinen napero: konttasi tymäkästi, tavoitteli tietokonetta ja kissoja, puhahteli turhautuneena meidän muutamille vauvaleluillemme ja osoitti pullealla vauvansormellaan digiboksin kelloa.
Hassu vauva.

Meidän kotimme ei enää ole vauvaturvallinen. Joka paikassa on ansoja: kissanvessoja, kissanruokia, kissankarvoja, johtoja, kirjoja, kaikenlaisia teknisiä aparaatteja ja tärkeitä papereita.
Miten oikein olemme tulleet toimeen silloin kun oma nuoriso oli kääpiökansaa?
Muistan tasan kerran kaivelleeni kissanruokaa Pikkusiskon poskesta, kissan-sitä-toista en koskaan.
En muista että kukaan olisi tyhjennellyt kirjahyllyjä. Tai hätyytellyt kisulaisia.
Ja sikäli kun muistan, olen enimmäkseen lukenut - en suinkaan haukkana hengittänyt taaperoiden niskoissa.

Kummipojan vilkutettua kuninkaallisesti pipo kenossa isänsä kainalosta minä huokaisin helpotuksesta, kiskaisin ulkovaatteet päälle ja lähdin happihyppelylle.
Ei enää vauvoja meille.
Kiitos.
(voisin kyllä olla ihan pikkuisen raskaana)

**

Olen lukenut ihania kirjoja, sellaisia joita en malttanut käsistäni laskea koko viikonloppuna.
Lucy Dillonin hömppä Eksyneiden sydänten koti oli sympaattinen tarina koirahoitolasta ja ihmiskohtaloista. Itsestäänselvä - tietysti; odotettavissa oleva - totta kai. Mutta silti niin ihana satu! Luin heti kahteen kertaan ja lähetän nyt siskolle luettavaksi.

Renate Dorresteinin Lainaa vain oli aavistuksen verran vaativampaa luettavaa, mutta silti sympaattinen tarina sekin kehitysvammaisesta Igorista ja mummosta joka innostuu leipomisesta. Igor löytää vahingossa tyttöystävän, joka löytää vahingossa vauvan ja mummo luulee vahingossa että vauva on Igorin... Suosittelen!

Ja olenko jo maininnut Melissa Hillin Kirjeitä San Franciscosta...? Tässä tarinassa oli ehkä liian monta päällekkäin kulkevaa tarinalinjaa. Loppuratkaisun tietämillä alkoi tulla sellainen olo, että kirjailijalla tuli yhtäkkiä sivumäärä täyteen ja kiire nykäistä kaikki langanpäät samaan solmuun, mutta siitäkin sentään suoriuduttiin. Tarinan keskiössä on ihmissuhdettaan pakeneva Leonie, joka löytää uuden vuokra-asuntonsa kaapista avaamattomia rakkauskirjeitä, joiden omistajaa hän ryhtyy selvittämään. Ei nyt ehkä hömpän huippuja, mutta aivan luettava tarina.

Olen myös yritellyt lukea Donna Leonin dekkareita: Oman käden oikeus: komisario Guido Brunettin tutkimuksia oli leppoisa italialaisdekkari, jossa syötiin ja juotiin hyvin ja ratkaistiin rikoskin. Johonkin aiempaan tarinaan en oikein päässyt käsiksi (ruokaa ei ollut riittävästi?), mutta tämän sain luetuksi.

**

Isosisko tänä aamuna: "onks pakko mennä kouluun? Mä en haluu."
Minä tietysti ihmettelin, miksi.
"no meillon se jehvana!"
Selitin kysymysmerkkiä oivasti imitoivalle hraHakkaraiselle, että oma ope on sairaslomalla ja tilalla on sijainen.
HraH: "sanotaanko niitä nykyään jehvanoiksi?"
Isosisko (hyvin alentuvaan sävyyn): "no ei, sen nimi on joku jenni tai jonna tai jotain ja sit siinä on h! Mut ei se ainakaan ole johanna, mä sanon sitä jehvanaksi."

En pysty kuvittelemaan, mikä jehvanan nimi voisi olla.
Juanita on parasta, johon tähän mennessä olen pystynyt.