olinpas taas eilen (sokerihumalassa) hyvä äiti. Ensin olin todellinen kotihengetär ja suorastaan loihdin ruokaa pöytään: keittoa, juustosämpyöitä, omenapaistosta. Ja sitten olin kovasti kasvattava ja vein tytöt kirjastoon. Isoveli halusi jäädä kaverinsa kanssa leikkimään (=pelaamaan Isoveljen uutta wiipeliä heti kun ovi tyttöjen jälkeen oli sulkeutunut). Ja kun nyt kerran olin kasvattava, annoin tyttöjen ottaa potkulaudat.
Pikkusiskossa on se ihanan ärsyttävä piirre - tai ärsyttävän ihana kummin vain! - ettei hän koskaan ruinua suoraan mitään. Kun kävellään kotiin päiväkodista hän saattaa sanoa "kyllä varmasti tänään jo vois potkutella" tai "potkulautailu on tosi kivaa, mutt ei varmaan ihan vielä voi" + huokaus ja merkitsevä katse sekä väistämätön jatkorepliikki: "mä en milläääääään jaksa odottaa". No, minä siis halusin kerätä kivan äidin pisteitä ja annoin tyttöjen potkutella. Mitä siitä, vaikka puolet matkasta oli joko vettä tai soraa tai molempia ja piti taluttaa. Potkulautakausi on korkattu!
Sain Isoveljeltä luottotehtävän löytää hänelle jotain lukemista: poikaparka ei ole hektisessä elämässämme ehtinyt kirjastoon varmaan ainakaan viikkoon, mikä ahmimisikäiselle on pitkä aika. Yritin pyytää kirjastotädiltä suositusta. Emme oikein löytäneet mitään linjaa, joten päädyin valitsemaan randomilla mahdollisimman paksuja kirjoja. Kerrankin onnisti: löysin jonkun hervottoman fantasiaeepoksen, puolitoistakertaa Sormusten herran mittaisen, jota Isoveli ei vielä ollut lukenut!
Isosisko on hänkin pitkästä aikaa hyvässä lukuvireessä ja onnistuin pari viikkoa sitten löytämään hänelle pitkästä aikaa ikätasoisen romskun. Isosisko kun mieluiten lukisi vain tuttuja lasten kuvakirjoja. Tälle kirjalle oli onneksi jatko-osa ja jatko-osalle jatko-osa! Hurraa! Isosisko on lukijana haastava: tekstin pitää olla riittävän selkeää luettavaksi: ei mitään vaikeita nimiä (mikä oikeastaan sulkee pois käännöskirjallisuuden), ei mitään pelottavaa ja silti tarinassa pitäisi olla imua ja tapahtumia. Perinteiset tyttökirjat eivät vielä puhuttele, ainakaan vielä. Kunpa jossain salapiilossa olisi hyllytolkulla uusia osia Melukylän lapsiin ja vastaaviin!
Isoveli lukee ahmien ja harppoen, hyppien yli sellaiset kohdat jotka eivät kiinnosta. Isosisko lukee pohtien, sanoja sulatellen ja niihin tarttuen ja jos johonkin jää jumiin, jää koko kirja kesken. Isosisko rakastaa äänikirjoja: niitä hän kuuntelee, yhä uudestaan ja uudestaan. Minä olen Isoveljen kaltainen lukija, siksi luen samoja kirjoja moneen kertaan. Joskus huomaan sadannen lukukerran jälkeen vieläkin jotain uutta, jossain sellaisessa kohdassa jonka yli olen aina huomaamattani harpannut. Vaikeat nimet eivät ole riesa: kirjat ovat täynnä jotain Vähänsinnepäin-nimisiä tyyppejä (tästä syystä venäläiset klassikot ovat niin pirullisia, niissä täytyy olla liian tarkkana nimistä!)
Kokeilumielessä lukaisin Isosiskon uuden suosikin lasten syödessä iltapalaa. Siis katselin läpi, yritin lähinnä hahmottaa, mitä Isosiskon mielestä hyvässä kirjassa pitäisi olla.
Isosisko totesi vähän anteeksipyytävästi: "siinon kirosana!" Lohdutin että ei sillä väliä, joskus pitää olla että tulee tietynlainen tunnelma. Kyllä sinä tiedät ettei pidä kiroilla. Sillä periaatteella olen antanut Isoveljenkin mellastaa melko vapaasti kirjahyllyssämme: ymmärtää niistä minkä ymmärtää, ja näkee että johonkin genreen (eikö olekin hieno sana!) kuuluu vähän rehevämpi kielenkäyttö.
Itselleni lainasin Rupert Isaacsonin kirjan Hevospoika.
Tositapahtumiin perustuva kertomus autistisesta pojasta joka ilmeisesti (kirja on vielä kesken!) "paranee" sillä, että isänsä laahaa hänet hevossafarille halki Mongolian, tapaamaan jotain poppamiehiä.
Suhtaudun koko juttuun aavistuksen verran skeptisesti. Voidaanko puhua paranemisesta, jos tapahtumista on aikaa vasta vuosi-pari? Ja kenelle edes tulee mieleen lähteä pidätyskyvyttömän (uskokaa pois, tämä asia tehdään harvinaisen selväksi!) lapsen kanssa ratsastelemaan jonnekin ulkomongolian aroille? Etsiskelemään poppamiehiä, joiden pitäisi ajaa pois äidin isotädin henki, joka kuulemma riippuu pojassa? ...hmmm. Katsotaan, mihin tarina johtaa. Parhaillaan olen jumiutuneena hevosen selkään vuoristoiselle suoalueelle, ja poika väänsi juuri (minähän sanoin!) housunsa täyteen tavaraa.
**
höh, minun piti kirjoittaa suosikkilapsista ja siitä, että lapset ovat kodin ulkopuolella erilaisia kuin kotona. Ja nyt olin juuri lipsahtamaisillani esitelmöimään autistisesta kaikupuheesta ja venäläisistä klassikoista, erityisesti Pietarilaiskertomuksista - ette usko kuinka monta riviä ehdin juuri pyyhkiä pois!
**
Minä niiin toivoisin, että lapsistani tulisi lukijoita! Tällä hetkellä vanhempi (5) on ainakin kovin kiinnostunut kirjoista, tosin kaikkein mieluiten "lukee" isänsä kahta sataa Aku Ankan taskukirjaa. Meillä olisi tarjolla kaksi roolimallia: kirja-minä ja Suomen Kuvalehti -mies.
VastaaPoistaVenäläisistä klassikoista on pakko sanoa, että tykkään niistä omalla masokistisella tavallani. Sen jälkeen, kun jaksaa kahlata ensimmäiset 50 sivua väkisin ja sekoilla kaikenlaisten Ivan Ivanisevitsien ja Alexandr Alexandrovitsien joukossa, alkaa homma yleensä luistaa ja lopullinen lukukokemus on huikaiseva. Mutta se alku... Argh! Oletko muuten lukenut Soltsenitsynin "Syöpäosaston"? Huippuhyvä ja yllättävän "ei raskas"!
Mirka: olen kyllä ihan kiitettävästi lukenut oman osuuteni venäläisistä klassikoista, usko pois. Alaa opiskelleena nimittäin on ollut vähintäänkin pakko.
VastaaPoistaSoltselta luettuna ainakin Vankileirien saaristo.
Omia suosikkejani tässä lajityypissä ainakin Saatana saapuu Moskovaan; Koiran sydän (en tiedä, onko suomennettu, ehkä), Gogolin jutut...
Dosto ei ole ystäväni. Ei vaikka kuinka olen yrittänyt.
Minulla on klassikkokammo. Saan klassikoista näppylöitä, vaikka olenkin sitä mieltä, että Pikku Prinssiä ja Kolmea Muskettisoturia parempia kirjoja ei ole kirjoitettukaan.
VastaaPoistaMutta se, miksi kommentoin ylipäätään on se, että tartuin tuohon äänikirjajuttuun, olin nimittäin itse pentuna sellainen, että kuuntelin Blytonit ja Susikoira Roit äänikirjoina miljoonaan kertaan. Matildan osaan varmaan edelleen ulkoa. Silloisia suosikkeljani muuten oli mm. Tsaarin Kuriiri, ei nyt ehkä parasta ja kehittävintä kuunneltavaa alta kymmenvuotiaalle, mutta noh...
Nyt sitten onnekseni kirjastossa pitkästä aikaa käytyäni löysin CD-äänikirjat! Ruuanlaitto, siivoaminen ja muut pienet askareet ovat saaneet ihan uuden ulottovuuden. Kuuntelen kirjoja joihin en ehkä paperiversioina tarttuisi, mutta kyllä Remes ehdottomasti jaksaa viihdyttää minua tiskien kanssa paremmin kun radio tai hiljaisuus.
Salattu minä: klassikkokammoa poden minäkin! Ihanaa löytää vertaistukea...
VastaaPoistaPodiin ladattuna juuri 7 veljestä; ei hullumpaa, vaikka lukija saisi ollakin vähän äijämäisempi, ja laulut pitäisi tietysti olla laulettuina...
Itse kyllä mieluummin luen kuin kuuntelen, mutta harjoitus tekee varmaan tässäkin asiassa mestarin.
Joo, en minäkään oikeita kirjoja täysin äänikirjoihin vaihtaisi mistään hinnasta, mutta tylsemmät kotiaskareet sujuu mukavammin jos voi samalla kuunnella vaikkapa dekkareita. Ajattelin myös aloittaa lapsuusajan vanhan harrastuksen uusiksi ja aloittaa taas palapelien kokoamisen nyt kun löysin taas äänikirjat siihen taustalle. :) Sinuhea en ole koskaan saanut oikeasti luettua ja oli se kuunneltunakin melkoista piinaa kun lukijan tahti oli melkoisen hidastempoinen, mutta sainpahan senkin suoritettua. Olen melkein ylpeä itsestäni. :)
VastaaPoistaNykyään oma lukutahtini tosin on hidastunut, luen enää keskimäärin 1000 sivua kuussa, mikä on normaalitahtiini melkoisen hidasta, toisaalta, luen nykyään myös blogeja, nettilehtiä, oikeita lehtiä ja joskus vahingossa jopa jotain opintojen kannalta oleellista kirjallisuutta, mutta sivuja en laske kun kaunokirjallisuudesta :) Tosin nyt minulla on itseni kanssa pienoinen kriisi, voiko Bill Brysonin "Lyhyt historia lähes kaikesta" päätyä luettujen kirjojen listalleni kerryttämään sivusaldoa? Se kun on tietopohjainen kirja vaikkakin kutkuttavan hyvin kirjoitettu... ;P