keskiviikko 10. elokuuta 2011

ruutukasvatuksen kiro

keskiviikossa. Mitäpä siihenkään sitten sanoisi?
Verstaalla on hiljaista, UPM lähti meidän maailmaamme todennäköisesti mullistavaan palaveriin (se on ähkynyt tätä jo kaksi viikkoa). Kannustin, että älä sitten myy meitä liian halvalla: tuplapalkka ja puolet tunnit!
Hiljaista.
Hiljaista.
Hiljaista.
Yritin pyytää jotain työtehtäviä loppupäiväksi. Sain osakseni pelkän mulkaisun.
Ollaan sitten.

**
Isoveli on läpi kesän kaveerannut erään luokkakaverinsa kanssa. Olen suhtautunut lievällä skepsiksellä ystävyyssuhteeseen: sen ytimenä kun ovat tuntuneet olevan erilaiset ruutuhuvit: pleikka, juutuubi, tietsikka ja telkka.
Viikon-parin ajan ovat pelit jo selvästi ylittäneet ärsytyskynnystäni, Isoveli on vakuuttanut että pelien ikärajat ovat ohjeellisia, eivät sitovia.
Kävelylenkeillä käydyissä neuvotteluissa päädyimme hraH:n kanssa semisuvaitsevaan linjaan: paheksumme, mutta emme vielä suoraan kiellä, toistamme toistamasta päästyä, että ikärajoihin on joku syy. Emme toistaiseksi rajoita ystävyyttä, emmekä muutenkaan puutu poikasten elämään, yritämme vain ohjata muihinkin huveihin. Moneen kertaan on mieleni tehnyt olla yhteydessä kaverin vanhempiin, mutta kun en heitä ja heidän arvomaailmaansa tunne, olen päättänyt olla sotkeutumatta soppaan yhtään enempää. Urkin jossain sopivassa välissä, millaista väkeä he ovat ja millä tasolla itse hyväksyvät nämä huvit.

Eilen illalla ryömi sänkyymme itkuinen kaveri: oli katsottu tosi pelottavaa elokuvaa, ja nyt ihan kaikki pelottaa, uni ei tule.
Kyllä piti kieltänsä purra, etten olisi harkitsemattomasti puhunut. ("mitämäsanoin" tuli ensimmäisenä mieleen. "jaetkylläenäämenesinne!" toisena)
HraH tuuletti pojan selän takana.

Oppiraha taisi tulla maksettua: "äiti mä en nähnyt yhtään painajaisia, onneks!"
johon minä: "no nyt kun ajattelet kaikkea sitä miltä illalla tuntui, niin kannattiko ihan oikeasti katsoa se leffa?"
hyvin pienellä äänellä, harkinnan jälkeen: "ei"
ja minä: "hyvä. Ei kannatakaan. Kyllä kannattaa itsestään pitää huolta, eikä tehdä itselleen kurjaa oloa - vai mitä?"
edelleen hyvin pienellä äänellä: "joo"

En pidä ollenkaan siitä, että nuo kavereiden luona näpräävät kompuuttereilla tai nököttävät telkkarin edessä. Meillä nuo ruutuhuvit ovat melkoisessa sääntelyssä, pääasiassa kahdesta syystä: koko kauhukolmikko on aikojen alusta asti kuulunut herkkisten kaartiin: liikkuva kuva ahistaa, helposti - ja paljon enemmän kuin luettu teksti. Ja jos ja kun ruutuhuveja harrastetaan, ovat aivot sen jälkeen aivan hyydyksissä: mikään ei suju, ei tunnu hyvältä ja elämä on tyyyylsäää.

Mutta en myöskään halua lähteä tiukan kategoriselle EI-linjalle. Haluan, että keskusteluyhteys säilyy; että lapset ihan oikeasti ja rehellisesti kertovat siitä, mitä ovat tehneet.
Että äidille ja isälle voi tulla kertomaan, silloinkin kun on tehty jotain ei-niin-fiksua.
Mieluummin lapselta itseltään.

Haluan myös, että lapsissa kasvaa itsearvostus: uskallus toimia itsenäisesti, itselleen parhaalla tavalla, riippumatta siitä mitä kaverit tekevät.

Miten lapsista tehdään semmoisia, ettei niitä kukaan höynäytä tai käytä hyväkseen, kiusaa tai syrji tai naura niille, ja että niillä on terve itsetunto ja että ne ovat fiksuja ja reippaita ja kohteliaita, että ne ovat mediakriittisiä ja internetosaavia mutta eivät ruuturiippuvaisia...
voi apua!
Miten ihmeessä siinä onnistuu?

3 kommenttia:

  1. Voi että kun tuohon keksisi vastauksen! Kamalan vaikeaa :/

    VastaaPoista
  2. Samoja teemoja pohdiskelen minäkin. Oli päivällä sattumalta lounaskeskusteluaiheenakin. Onneksi muksuni ovat niin pieniä, että voin kohtalaisesti vielä kontrolloida heidän tekemisiään. Vaarat ovat konkreettisempia pikkulapsilla.

    Turvallisuudentunteeseen ei voi kuitenkaan tuudittautua. Tyttö menee ensi vuonna jo kouluun ja siellä pitää jonkin verran jo pärjätä itsekseen. Jonkinlaista valmennusta pitäisi asteittain varmaan kehitellä... Sekä äidille, että tyttärelle ;)

    VastaaPoista
  3. laura: kummasti ne lapset siellä koulussa pärjäävät, meille aikuisille se taitaa olla isompi juttu.
    Ensimmäisen kohdalla ainakin.
    Tämän nuorimmaiseni varmaan käyn nakkaamassa ovesta sisään ja astelen vihellellen tieheni. (mitä nyt vähän nyyhkin, kun mun vauvani on jo niiiiiiin iso)

    VastaaPoista