Jos kaikki olisi toisin

Mentorini pistää minut taas pohtimaan menneitä ja tulevia.
Mitä on tapahtunut, entä jos kaikki olisikin toisin?

Silloin joskus kauan sitten, kokonainen pieni ihmisikä taaksepäin, pitelin sylissäni huutavaa kummipoikaa hänen kastejuhlassaan ja ajattelin että ei meille, ei ikinä eikä koskaan.
Työ oli henga-hengaa universtaalla, pseudotieteellistä jargonia ja postmodernia kituuttamista seminaaripaperista toiseen. Meillä molemmilla.
Hääpäivä päätettiin kalenterista katsomalla: tuossa on viikon verran vapaata sinun ja minun esitelmien välissä. Sinne.
Me ollaan tämmöisiä. Vähän älyllisempiä, eiks je?

Missä välissä tapahtui jotain?
Tapahtuiko se silloin kevään viimeisen lumipyryn hetkellä, jolloin ensimmäistä kertaa tulimme kolmin kotiin - vaiko jo joskus aikaisemmin?
Vai tapahtuiko se joskus paljon myöhemmin, kun taas kerran tuli apurahahakemukseen hylsy, kun taas kerran oltiin kuukausi rahatta - pelkällä kotihoidon tuella, silloin kun pesukone hajosi ja raskaustesti näytti odotettua ja toivottua plussaa?
Jossain välissä vuosien varrella ovat mapit pölyttyneet - ja ne suuret ajatukset samoin.

Sunnuntaipäivällä istuimme kirkkokahveilla hiljalleen ja mietimme millaista olisi, jos ei olisi kauhukolmikkoa?
Emme olisi näissä töissä, kumpikaan meistä.
Emme istuisi tässä pöydässä, joutilaasti yhdessä nautiskellen.
En miettisi, missä välissä ehdin valmistella tyttöjen pikkujoulut. En pohtisi Isoveljen tulevia kouluvalintoja. En kompastuisi pakkaamattomaan koulureppuun, en kumisaappaisiin. En metsästäisi kadonnutta penaalia. En olisi valvonut öitäni. En olisi nähnyt pienen kamppailevan jokaisen hengenvetonsa eteen.
En olisi ikinä ollut niin väsynyt.
Niin voimaton.
Niin ihmeissäni ja neuvoton.
En olisi ikinä ollut näin onnekas ja onnellinen.

Tänä aamuna näin metsänreunatiellä peikon.