muisteloita

kimulikomero paketissa. Keittiö melkein. Vaatteet melkein.
Suurin vastus tällä hetkellä Isoveljen komerossa: ison kirjahyllyn purkamista järkevällä tavalla ei vain saada alkuun. Plään 1 oli tyhjätä hylly, pystyttää se heti Lintukotoon ja roudata kirjat suoraan paikoilleen hyllyyn.
Ensin piti vain maalata ja tehdä lattia ja laittaa sähköt ja listat. Muuten hyvä mutta sähkömies.
Yritämme keksiä toimivan kakkossuunnitelman. Kirjoja on skviljoona.

*
Muutossa pottumaisinta on se, että on pakko koskea ihan kaikkiin tavaroihin, joita kotiin on kertynyt. On pakko ottaa ihan jokainen esine käteen ja katsoa sitä ja päättää mitä sille tehdään.
Väistämättä tulee tehneeksi kaikenlaisia arvioita elämästään ja elämänkulustaan.

Kuluneet kahdeksan vuotta ovat olleet seestymisen ja kasvun aikaa.

Löysin pakatessa valokuvan meidän ensimmäisestä lapsiperheolohuoneesta. Sekalaista tuttavilta haalittua huonekalustoa, kaksi vaippaikäistä punaposkista naperoa, pyykkejä kuivumassa, paperikasoja, leluja, vanhanmallinen pöytätietokone (486!).

Muistin hajanaiset keväiset yöt Isosiskon vauvavuodelta. Hän ei nukkunut. Muistan aamuhämärissä pukeneeni vauvan, vaunuihin ja parvekkeelle. Raikas kevätyö tainnutti vauvan, minä nukuin viluissani olkkarin sohvalla väsyksiinajetun unta.

Muistin ne yöt, jolloin vauvaikäinen Isoveli ei nukkunut. Miten vuoroaamuin heräsimme neljältä leikkimään, unentokkuriaisina. Kuuden jälkeen oli vuoronvaihto. Vauva - tai taapero - jaksoi leikkiä aamukymmeneen.
Muistin sen hetken kun toimme Isoveljen ensimmäisen kerran kotiin. Hänellä oli oranssi collegeasu, huolella sairaalakassiin valittu ja pakattu. Laskimme makuupussiin pakatun nukkuvan käärön (varmaan ainoa kerta kun hän nukkui autossa!) olkkarin sohvalle, nurkissa vaani merkillinen tunnelma. Miten peruuttamattomasti kaikki oli muuttunut.

Vanhoja kuvia selatessani minun kävi vähän sääli itseäni - taputtaisin itseäni lempeästi olkapäälle jos voisin, sanoisin että usko pois tyttö, kyllä sinä osaat ja pärjäät.

Kahdeksan vuotta sitten - kun muutimme kartanoon - Pikkusisko oli vastasyntynyt. Ensimmäisen yön nukuimme nykyisen kimulikomeron lattialla koko perhe. Pikkusisko vaunukopassa, me muut patjoilla mitenkuten.
Jääkaapin oveen kiinnitettiin lista kaikista niistä tipoista ja lillingeistä joita Pikkusiskon maitoon piti sekoittaa. Keittelin pullosoppaa päivät läpeensä. Vuorokaudessa oli yksi tipaton ruokailu: öisin harjoittelimme yhdessä lussuttelua. Olimme kumpikin helpottuneita kun se joskus syksyllä loppui, ei hän - pullolapsi - koskaan kunnolla rinnalle oppinut. Minä tunsin itseni kotikemistiksi kalkkien, fosforin ja rautatippojen kanssa. Kymmenen tippaa tuota ja kaksitoista tätä. Rautapuklu värjäsi kaiken ruosteenväriseksi.
Koko pitkän kevään, kesän ja talven Pikkusisko eli omassa kuplassaan. Kun perhe-elämä kävi hänen hermostolleen ylivoimaiseksi, hänet pantiin vaunuihin keskelle eteistä nukkumaan. Siinä oli sopivasti tohinaa ympärillä. Talventaitteessa isot tulivat vuoronperään kantelemaan: "äiti, Pikkusisko istuu kielletyssä asennossa, tule korjaamaan!"

Muistan väsymyksen.
Läpi kaiken lyövän väsymyksen ja avuttomuuden, jonka syövereihin olen joka kerta kadonnut. Vuodeksi, kahdeksi.

Jossain vaiheessa, tämän kahdeksan kartanovuoden aikana on tapahtunut jotain ihmeellistä.
Minusta on tullut aikuinen. Meistä on tullut aikuisia.
Olemme kasvaneet ja kurottautuneet yhdessä kohti.
Se on mukava tunne.

Tyhjensin keittiön kaappeja ja ajattelin että kohta Joku Muu säilyttää ruokiaan minun kaapissani.
Kantaa minun jääkaappiini ihan väärää remppakaljaa. Tunkee ruokakaapin täyteen astioita ja laittaa astiakaappiin vääränmerkkistä kahvia. Käy minun suihkussani ja hipsuttelee minun olohuoneessani.
Höh ja pöh sille!