Alan tokeentua viikonlopun työkeikasta.
Työhöni ja toimenkuvaani ei noin periaatteessa kuulu naperoiden kanssa puuhastelu, mutta koska nyt työyhteisö sellaisten asioiden ympärillä pyörii, osallistun minäkin satunnaisesti lapsellisiin tapahtumiin.
Ylimääräisten vapaapäivien toivossa tietysti.
Kyllä niin sisäisesti nauratti.
Yksi napero kannettiin jäähylle rauhoittumaan.
Yksi nelikko kävi puskapissillä jäätelötikut toisessa kädessä.
Vielä vähän fiksumpi rivillinen naperoita kävi kilpapuskapissillä: en tiedä kilpailtiinko kaaren pituudella vaiko sillä toisella momentilla, mutta lahkeillehan se homma kuitenkin meni. Jos ei omille, niin kaverin.
Muutama kakara kerättiin ojasta uimasta.
Ja aika monen taaperon perässä juoksi työlääntynyt äiti-ihminen.
Kauhunsekaisella kaiholla muistelin noita allekouluikäisvuosia ja totesin, että niin on helpompaa kun ei tarvitse pelätä että joku joutuu ihan hukkaan, ei tarvitse kantaa kassillista vaihtovaatteita, eikä raahata makaroninlötkeäksi heittäytynyttä lasta ottamaan lukua.
Monet niiden vuosien tapauksista ovat nyt vain hauskoja juttuja. Mutta yhtään ei naurattanut silloin kun uhmaikäinen heittäytyi raahautumaan pulkan perässä ja karjui suoraa huutoa että punainen valo ei saa mennä.
Tai kaupassa "mä kuoooolen".
Jollain tavalla se kaikki työläännys ja väsymys on ollut hyvää pohjaa luovaa. Käyttäytyvät melkein inhimillisesti nykyään, usemmiten (paitsi ehkä tiistaisin ja silloin kun pitäisi ihan oikeasti käyttäytyä)
Terveisiä täältä vielä osittain pikkulasten keskeltä. Toivon, että meilläkin homma helpottuu ajan myötä. Toisaalta kuvion hyvä puoli on se, että vielä toistaiseksi olemme hyvin kartalla siitä mitä lapset tekevät, missä ja kenen kanssa. Sitten kun ne ovat omilla teillään, niin koittaa täysin uudenlaiset huolet... Huoleton aika on siis lopullisesti ohitse, ehkä sitten kun muisti pätkii pahasti, niin voi taas olla huoleton...
VastaaPoista:)
VastaaPoistaälähän pelottele!