maanantai 15. lokakuuta 2012

kaksi tuntia

hyvä viikonloppu.

Pohdiskelin vanhemmuusaiheisen seminaarin jälkitunnelmissa monenmoista. Kovasti kolahti yhden puhujan heitto yleisölle: "miltä vanhempana tuntuu, kun koulujen alkaessa opet alkavat valittaa, että eivät jaksa? Kun toisaalla sanotaan että vanhemmat sekaantuvat liikaa ja toisaalla että vanhemmat eivät välitä?"

Juuri tuota rajanvetoa olen paljon pohtinut: missä menee raja liiallisen ja liian vähäisen välittämisen välillä?
Ja toista kautta: missä vaiheessa joku asia on niin iso, että siihen pitää saada yhteisöllistä tukea?
Voi olla että se minun kullannuppuni on kaikessa gaussin käyrän keskipisteisyydessään opettajalle helppo oppilas, jonka kohdalla vanhempainvartti voidaan olankohautuksella sivuuttaa - mutta voi silti olla, että hänelle itselleen (tai meille vanhemmille) joku juttu on niin iso Juttu että siihen toivoisi apua ja tukea ja kommentteja.
Että joku asia kotiympyröissä tai koulumaailmassa - vaikka onkin siinä normaalijakauman keskipisteessä - on silti niin iso juttu juuri sille perheelle ja lapselle. Saatteko ajatuksesta kiinni?
Jos tällaiseen juttuun, jonka ehkä itsekin hahmotan melko pieneksi, pyydän apua, niin olenko silloin curlingharja kädessä moppaamassa lapseni koulutietä? Onko meidän systeemissämme rahkeita yksilöllisesti huomioida kaikki?

Ja sitten pohdin toista kysymystä. Asiantuntija A sanoo, että kaikki sähköiset neliskanttiset laitteet ovat haitallisia: kiellettävä tai voimakkaasti rajoitettava. Asiantuntija B sanoo, että tämän päivän lapset tarvitsevat medialukutaitoa, pari tuntia päivässä pitäisi sitä opetella. Asiantuntija C huomauttaa että kielenoppimisen kannalta suotuisaa olisi tönöttää pari tuntia päivässä ruudun edessä. D toteaa että liian vähän liikutaan, ainakin pari tuntia päivässä pitäisi liikkua. E muistuttaa että ainakin kaksi tuntia pitäisi keskustella lapsen kanssa. F muistuttaa että ohjattu harrastustoiminta kanavoi lapsen luovuutta ja siihen on hyvä varata pari tuntia päivässä. Puhumattakaan siitä mitä toteaa asiantuntija G: ystäväpiirille ja vapaalle leikille pitäisi varata (yllätys-yllätys) kaksi tuntia joka päivä. Koulutöillekin pitäisi omistaa kaksi tuntia päivässä.

Palikkamatikalla - kun oletetaan että lapsi nukkuu suositusten mukaiset kymmenkunta tuntia - taisivat päivästä juuri loppua tunnit.
Ainoa ratkaisu ilmeisesti on - jos haluan lapsestani tasapainoisen kilpailuyhteiskunnan jäsenen - on yhtaikaa rajoittaa hänen ruutuaikaansa ja sitä hänelle ohjatusti lapsryhmässä yhdessä leikkien ja vierailla kielillä keskustellen ja samaan aikaan pururadalla hölkötellen ja viulua vinkautellen tarjota.
Pahus, vieläkin taisivat jäädä läksyt tekemättä ja vapaa leikki leikkimättä. Eikä syömäänkään ehditty.
Mitä tapahtui terveelle järjelle?
Ja mistä hiivatista tuli tuo ihan kaikkea kaksi tuntia joka päivä?

*
Olen sitä mieltä että suurin loukkaus minkä vanhempi voi kasvattajalta varttikeskustelussa saada on: "mulla ei oikein ole mitään sanottavaa. kaikki on ihan hyvin"
Että lapsi on niin yhdentekevä tai huomaamaton, ettei hänestä ole mitään sanottavaa.
Jotain positiivista pitäisi olla ihan jokaisessa.

1 kommentti:

  1. Kävin tätä illalla lukemassa muutamaan otteeseen, mutta aihe ol liian iso ja vahva- ja valtava, että olisin saanut nurkastakaan kiinni vaikka kovin myllersikin.
    Kerron näin.
    Meillä kun asetelma on tämä, mikä on lasten kanssa.
    Jossain kohden tajusin juuri samaa, tytär on se hiljaisempi, ''paremmin'' pärjäävä noin kaikessa, ja tasaisempi, ei huutele ongelmistaan ja näennäisesti kaikki menee okay.
    Se ei poista seikkaa,ettei niitä asioita, ongelmia olisi. Niiden ilmaisuun ei ole aikaa,mahdollisuutta, tilaa.

    Tämä oli ensimmäinen mielikuva,ailahdus,kun luin läpi tuon tekstisi.

    Ajan ja paikan ottaminen lapselle, ja oman maailman esille tuominen ajatusten muodossa voi olla vaikeaa. Vaikka olisi kuinka keskiössä- minkä tahansa asian kanssa, ja näyttäisi pärjäävän enemmän kuin mainiosti,liiankin hyvin ja tyhjentävästi- että ympäröiville tahoille jaa aikaa todeta, ettei ole oikein mitään sanottavaa..
    Kuinka loukkaavaa. Kuinka kylmää, ja kuinka raivostuttavaa.
    Jotenkin enemmän kuin ammattitaidotonta.
    Olisin repinyt pelihousuni.

    Ja sanoisin iän tuomalla kokemuksella,että syvissä,hiljaisissa vesissä uivat ne suurimmat kalat- mitä ikinä tuo tarkoittaakan sitten..

    kaksi tunti sinne ja tänne. Jos se meneekin nii, että kaksi tuntia nimenomaan tarkoitetaan,että enää nukkumiselle on aikaa, jolloin kaikelle muulle sitten riittää lohkaistavaksi oma siivunsa?

    Hiton meitä paljon viisaammat. Muka.

    Onneksi me tiedetään paremmin.

    Voi hyvin!
    !!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

    VastaaPoista