ei helppoa

Päätös oli harkittu, mutta ei silti helppo.

**

Koska mikään muu tuntuisi kummalliselta ja makaaberilta, kerronpa kissatarinoita.

Leevi oli meidän kakkoskissamme, ja se taisi itse olla samaa mieltä.
Ensimmäinen kissamme oli Rasmus, ruskeatiikeri mainecoon, hurjan ilveksen näköinen - Leevi tuli sille kaveriksi. Rasmuksen kanssa oli tarkoitus kiertää näyttelyitä, se oli kaunis ja hyvä rotunsa edustaja. Mutta toivottoman arka. Pentunäyttelyssä, kun elegantti ranskalaistuomari yritti pussata sitä, se työnsi kaksin tassuin tätiä pois. Ja se varisteli karvaa sellaisia määriä, että arvelin meidät siirrettävän karvattomien kissojen kategoriaan.
Leevi ei ollut näyttelykelpoinen vaikka rotukissa olikin.

Kun Isoveli syntyi, Leevi oli vielä pikkuinen kisu, hiukan reilun vuoden ikäinen. Maidon tuoksut saivat sen tolaltaan, äitiä tuli ikävä. Kissa kiehnäsi lähettyvillä.

Rasmuksella oli tapana varastoida kehräystään. Se rötvähti (se ei koskaan ollut mikään suloliikkeinen; myöhemmin kävi ilmi, että sillä oli selkärangassa synnynnäisiä valuvikoja) raskaasti aamiaispöytään ja tunki kuonoaan teemukiin ja surisi sinne.

Asuimme hetken rivarinpätkää ennen Pikkusiskon syntymää. Kaikista systeemeistämme huolimatta molemmat kissat karkailivat ikkunoista. Leevi löytyi usein naapurin pihasta tai leikkipaikan pensaan alta nököttämästä kauhusta kankeana. Suuri maailma oli sittenkin liian pelottava.
Oli ihan älyttömän vaikeaa vakuuttaa kissavihamielisille naapureille että ei meidän kissa ole teidän pihalla käynyt kun vastasataneessa lumessa kulki sievä rivi vaaleanpunaisten tassujen jättämiä jälkiä.
Kevät ja kesä olivat Leevin parasta aikaa: kun sai nukkua parvekkeella.

Leevi ei koskaan tykännyt pienten lasten läheisyydestä. Moneen vuoteen kissaa ei juurikaan näkynyt. Se eleli jossain taka-alalla.
Mutta nyt, lasten tultua isommiksi, siitä tuli lasten ystävä. Isosisko oli sen erityinen suosikki. Se oli makoili aamuisin pöydällä Isosiskon paikalla ja odotti rapsutuksia kaula ojossa.
Se omi vaaleanpunaisen fleeceaamutakkini äidikseen ja pumputteli sitä aina tilaisuuden tullen.


Vanhemmiten - tultuaan lauman johtajaksi - Leevi omaksui Rasmuksen tavan nurista ii-öö-nää-ii-öö silloin kun kammattiin tai leikattiin kynsiä. (kuulostaa epävireiseltä sähkökitaralta; sanoin aina että soitetaas vähän kissaa)

Rasmus lähti kymmenen vuotta sitten, Leevi oli monta vuotta aivan pallo hukassa. Totaalisen pölhöstä ja arasta luonteestaan huolimatta Rasmus oli ilmeisesti ollut lauman kiistaton johtaja. Leevi venyi täyteen mittaansa vasta pikkukisun tultua kuvioihin viitisen vuotta sitten. Vasta silloin Leevi valtasi paikkansa sohvalta ja sängystä.

Rasmus oli aivan kahjo. Jos rapsutteli tai koputteli pöytää jonka päällä Rasmus istui, se ei kertakaikkiaan voinut tajuta mistä ääni tulee. Se yritti aina kaivautua pöydän läpi tai sitten se väänsi tassunsa merkilliselle venkuralle.
Pikkukisu tajuaa heti, että sitä älytetään - se nappaa käsivarresta kiinni.

Mietin, voiko kissoilla olla kulttuuria. Meidän kaikki kissamme ovat johdonmukaisesti pelänneet rullalta uloskelattavia asioita. Leivinpaperia esimerkiksi.

Hauskoja otuksia, ei siitä mihinkään pääse.
Ja raivostuttavia.
Työläitä.
Huvittavia.
Naurattavia.

*
En oikeastaan osaa surra.
Mutta kaipaan ihan mielettömästi.