hehkutusta ja muuta

reilu viikko hiihtoloman alkuun.

Hehkutan, sillä en muista viettäneeni hiihtolomaa koko säälittävänmittaisen työurini aikana. (kuka hiivatti muuten on Työ-Uri ja miksi häntä pitää pidentää? Gellerin Urin kyllä tiedän, hän pistää lusikoita solmuun.)
Hehkutan lomaa silti *hehk*.
Vaikka sitten en olekaan siellä missä hraH (viini- ja oliiviöljytuotantokonferenssissa tai jotain) vaan enimmäkseen kotona ja pienen hetken eteläisessä Helsingissä.

Loma on erityisen mukava koska
a. en ole yhtään uupunut tai loppuunpalanut, vaan suhteellisen hyvällä tuulella
b. on mahtavaa kun tähän kohtaan talvea/kevättä tulee katkos, jota en edes osannut odottaa, vaan olin valmistautunut puskemaan hullun raivolla kesään asti
c. ei tarvitse sumplia nuorison ohjelmaa vaan saan komennella niitä ihan korkeimman omasuisesti ahkeroimaan eivätkä saa lusmuilla nuo
d. meillä on odotettavissa mukava yhteinen juttu, vaikkakin sitten ilman sitä seuranpetturi HraH:ta. (kyllä niin paljon mieluummin olisin viini- ja oliiviöljytilalla, kaiken rehellisyyden nimissä. Joko hraH:lla tai ilman.)
ja sitten vielä e) loman takia aloitin etuajassa yhden aika ison jokavuotisen työurakan, keksin sen tekemiseksi ovelan oikopolun, ja se on jo nyt valmis. Vähimmällä vaivalla ikinä. Jee.

*

Laiskamatous taloudessamme jatkuu.
Minä ja Isoveli uskaltauduimme jo tässä vaiheessa viikkoa valitsemaan toinen toisemme viikon työntekijöiksi, koska olemme ainoat, jotka emme vielä ole käyttäneet etuoikeuttamme luvalliseen luvattomaan poissaoloon.
HraH yritti äkistä jotain että hänellä oli alkuviikosta ihan oikeasti vapaata, mutta häntä ei kuunneltu. Kotona oli; ei töissä - siis lusmu.

Oikeasti molemmat tytöt ovat kalpeita ja tummasilmäisiä. Sieluuni sattuu katsoa heitä.
Pahinta on, että Pikkusiskolle lyhyen ajan sisään määrätty jo toinen antibioottikuuri ei toimi. Ei toiminut edellisellä kerralla, eikä toimi nyt. Millään muulla tavoin kuin aiheuttamalla hirveitä vatsanväänteitä.

*

Viikonloppu on repaleinen.
Isosisko lähtee treenileirille, Isoveljellä on omia harrastuskuvioitaan. Itse lähden sunnuntaina muutaman päivän työkeikalle (tekisi mieleni sanoa treenileirille, mutta en sano).
Haalin lapselle leirievästä ja mietin millaiset leirieväät mahdan itse tarvita.
Ei pitäisi mennä kauppaan nälissään, sillä ajattelin että tarvitsen suklaatia kokonaisen levyn ja karkkipusseja ja limua ja vissyä ja ja ja... (en syö suklaatia, en ainakaan kokonaista levyä; en syö karkkeja, ainakaan kokonaista pussia; voi ihmisen ahneutta!) No, onneksi maltoin olla ostamatta. Päätin että teen kaikessa rauhassa tarvelistan.

*

Törmäsin eilen opiskelukaveriin.
Noloa.
Tiesin että olen tavannut hänet jossain ja tiesin suunnilleen missä, mutta en kirveelläkään saanut hänen nimeään mieleeni. Hän tuli juttelemaan ja oli pakko kysyä hänen nimeään. En tunnistanut sittenkään. Hän osasi heti nimetä minun opiskelu-uraltani kiehtovia kohokohtia, minä muistin säälittävästi juuri ja juuri että olemme ehkä mahdollisesti joskus saattaneet istua samoilla luennoilla.
Noloa.
En vieläkään pysty muistamaan että minulla olisi ollut senniminen opiskelukaveri.
Todella noloa.

Ja kauhistun joka kerta kun näen  opiskelu- tai koulukavereita.
Mitä ihmettä meille oikein on tapahtunut?
Missä ihmeen välissä olemme alkaneet näyttää omilta vanhemmiltamme?
Grr.