lauantai 22. helmikuuta 2014

pari- ja perhesuhteellisuuksia

Miniloma oli jouhea, iloinen ja noheva (mitä se sitten ikinä onkaan).
Koko viikko on ollut semmoinen.

Jossain vaiheessa ohimenevästi ajattelin, että näinhän me pärjäämme kokonaan ilman hraH:ta ihan mainiosti, on hauskaa ja tehdään mitä tykätään ja muuta sentapaista. Että mihin me oikeastaan sitä tarvitaan.
Illalla hotellin porealtaassa, kun nuoriso peuhasi uimapuolella, iski niin viiltävä ikävä että meinasin kuristua yksinäisyyteeni.
Ja kotimatkalla bussissa. Ajattelin että en saa henkeä vedetyksi.

Vajosin parisuhteellisuuspohdintaan.
On hauskaa ja helppoa ja mukavaa, koska tiedän että se on. Parisuhe. Tai hraH. Se on olemassa.
Tajusin että toisenlaisessa tilantessa olisin kokonaan yksin ja itsekseni - eikä se ollut mikään mukava skenaario.
En minä silloin lähtisi tämän tästä minilomille lasten kanssa ja tekisi mitä tykkään, ei. Puurtaisin tasaista arkea itsekseni ja yksikseni.
Kenelle puhuisin?
Kenen kanssa jakaisin?
Voi hyvänen aika, entä jos siihen tulisi joku ihan vieras?

Onhan se näin helppoa - se itsekseen oleminen - kun tiedän että se sieltä tulee takaisin.
Tämähän on silkkaa vapautta ja juhlaa: se kun saa tehdä juuri niin kuin itse haluaa ja katsoa telkkarista mitä haluaa ja olla tekemättä kaikenmoista, tai vaihtoehtoisesti tehdä kaikenmoista.
Mutta tämä ei ole arkea.
Miten paljon työläämpää se olisi puskea päivästä toiseen vain itsekseen? Kaikkina sellaisinakin työpäivinä jolloin en ole koko päivänä puhunut kenenkään kanssa mitään järjellistä (vain työjuttuja) ja minusta tursuaa puhetta loputtomiin? Tai sellaisina päivinä kun pitää päättää jotain (onko lapsi liian sairas menemään kouluun)?
Ei olisi minun juttuni se.
Ei vaikka arki on vain arkea ja se pahuksen kyöni laittaa leipomismitat toistuvasti väärään lusikkalaatikkoon (grr. en löydä niitä koskaan, grr.)

Samaan syssyyn mietin lapsiakin.
Ja sitä laatuaika-hommelia.
Muistan kun nuo olivat pieniä ja vanhemmuuspuhunnassa ( -diskurssissa, jos niin haluatte!) oli aika kova juttu se, että esikoisen kanssa pitää viettää kahdenkeskistä aikaa kun taloon tulee nuorempi sisarus.
Tai ylipäätään kunkin lapsukaisen kanssa.
Kapinoin sitä silloin ja kapinoin sitä nyt.
Me olemme perhe ja olemme yhdessä. Ne sisarukset - niin raivostuttavia kuin ne voivatkin olla - eivät siitä mihinkään katoa; ne täytyy huomioida, niistä täytyy pitää huolta ja omalle pesäkunnalle ollaan lojaaleja. Aina.
Kun nyt liikuimme maailmalla teimme väkisinkin asioita yhdessä: mihin minä niistä jonkun olisin dumpannut? Ja se oli helppoa: ne ajavat toinen toistensa oikeuksia, eivät pelkästään omiaan.
Tokihan minä kohtaan jokaisen niistä joka päivä myös kaksin: vähintään iltahöpinöissä. Mutta hyvin harvoin (jo edes periaatteesta) teen mitään nimenomaan kaksin jonkun kanssa. Ennemminkin niin päin, että nautitaan siitä kahdenkeskisestä silloin kun sellainen hetki kohdalle osuu.

2 kommenttia:

  1. Hitto että olikin viisas teksti!!! Hyvä sinä!

    VastaaPoista
  2. Oi, mä oon NIIN samaa mieltä tosta lastenkanssa vietetystä "laatuajasta". On kivaa joo mennä yhden kanssa kahdestaan jonnekin, mutta kyllä me ensisijaisesti ollaan perhe, ryhmä, kokonaisuus... yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

    VastaaPoista