kampean sieluani raiteilleen

En jaksa.
Ei huvita.
En halua.
ja plääh ihan kaikelle.

Olen ihan hirmu monta päivää ollut reipas ja jaksava ja ties mitä kaikkea.
Ihminen tekee kaikenmoista semisti automaattiohjauksella, koska sen vaan täytyy tehdä niitä asioita.
Olen joko aloittanut tai lopettanut jokaisen päiväni viime viikolla sellaisella särkylääkeannoksella että kamelikin taintuisi.

Jossain vaiheessa tulee se yksi pieni juttu, mikä keikauttaa koko ylitäysinäisen stressilaivalastin kumolleen. Siitäkin selviää vielä sillä samalla koko viikon vallinneella uholla niin pitkälle että pääsee töihin asti sorvaamaan sitä mitä sorvata täytyy, ja siinä kaikessa sorvaamisen yksitoikkoisessa hiljaisuudessa tajuaa että pahusvieköön, on muuten aikamoinen stressisolmumykkyrä ihmisen sisuksissa.
Onneksi hraH ei vastannut puhelimeen juuri sillä hetkellä, koska olisin ulvonut sille suoraa huutoa että tuu hakemaan mut pois täältä.

*

Sanoin tänään aamulla että onneksi vietimme äitienpäivän ja muut semmoiset juhlat pois jo lauantaina, muuten olisi voinut sunnuntai-iltana ottaa himppasen verran kuuppaan. Ihan ei ollut päivistä parhain se.
Lapsukainen totesi että niin, nyt ei sitten harmittanut.
(vietimme lauantaina mm. hyvää matkaa- /tervetuloa kotiin- /hyvää äitienpäivää /hyvää lähestyvää syntymäpäivää ja esitystä -juhlaa. Ja lisäksi vielä kansallista edelweis-kalsaritanssipäivää. Älkää edes kysykö viimeisestä juhlapäivästä, ette halua tietää.) (mutta hraH luulee olevansa kapteeni vTrapp)

*

neulegraffiteja