*
Kysyin nuorisolta, pitäisikö osallistua #hupparikansan puolella#-jupotukseen. Kun nyt vähän sille suunnalle on tämä duunikin kallellaan.
Sain vastaukseksi ponnettomia nojoo jos siltä tuntuu -kommentteja.
Kysyin että eivätkö he ole hupparikansaa? Eivät kuulemma, edes Isoveli, joka käytännössä elää hupparissa ja hupparistaan.
Hupparikansa on kuulemma sitä porukkaa, joka hengaa Xx-koulun liepeillä.
Siinä vaiheessa minä imitoin melkoisen eloisasti kysymysmerkkiä: siis mitä? Onko hupparikansa eliittiä vai epäeliittiä, hangaround-väkeä? Ei vanha ymmärrä.
Keskenkasvuisteni mielestä hupparikansa on sitä väkeä, joka haluaa kuuppansa sekaisin laittomilla aineilla. Ei semmoisia kuin he, kunnollisia.
Asia harvinaisen selvä.
En osallistu haasteeseen.
*
- Tiesiksä äiti, että sä kuulut riskiryhmään? Susta voi tulla aineiden käyttäjä?
- Täh ja mitenniin?
- Joo, riskiryhmään kuuluvat kaikki 7 vuotta vanhemmat ihmiset. Siks hyvän kaverin äiti pakotti sen kaverin siihen huumevalistusiltaan, kun se on riskiryhmää.
Juttelemme puolihuolimattomasti asiasta, hiukan vitsailemmekin. Juttu lainehtii oikealle ja vasemmalle, rönsyilee, naureskelemme. Jossain sivulauseen puolikkaassa tulee esiin huoli puolitutusta koulukaverista. Se käyttää jotain, jos ei sentään laittomia, niin niillä rajapinnoilla. Ja on vähän onnetonkin. Yksinäinen. Ovat kavereiden kanssa yrittäneet tsempata ja jutella, sanoneet suoraan ja epäsuoraan, miten tyhmää se on.
Kysyn, kenelle koulun aikuiselle asiasta voisi puhua. Omalle opelle? Tai kaverin luokanvalvojalle? Opolle? Liikunnanopelle? Vai haluatko että minä hoidan sen, kun asiasta nyt kuitenkin on selvästi huoli? Saanko kysyä isän mielipidettä?
Kyllä ja kyllä. Lapsi tulee syliin ja pyyhkii kyyneleitä. Anna hali, tää on vaikeeta.
Sydän raskaana menen kirjoittamaan wilmaviestiä terkkarille.
Jo toisen kerran tänä syksynä.
Jo toisen kerran tänä syksynä jompikumpi teineistä uskoutuu kavereistaan ja suuresta huolestaan. Jo toisen kerran - yhteisellä, eikä ollenkaan helpolla - päätöksellä siirrämme vastuun kavereista niille aikuisille joille se kuuluu.
Ties monennenko kerran tunnen oloni pieneksi ja avuttomaksi: mistä löydän ne oikeat sanat tähän keskusteluun? Miten osaan sanoa sen, mitä täytyy tehdä, ilman että nuori tulee ylijyrätyksi, ettei tuntisi tulevansa petetyksi kun uskaltaa puhua. Ettei kokisi pettävänsä kaverin luottamusta.
Olen aina mykistynyt sen luottamuksen edessä, jota nämä teini-ikäiseni osoittavat.
Ja sen herkkyyden: olisiko itse samassa iässä nähnyt yhtään omaa napanöyhtääni kauemmas?
*
Lapsukainen osallistui isoskoulutukseen kuuluvaan hyväntekeväisyyspäivään suurella sydämellä - oli hikinen urakka.
*
Sun suurisydämiset lapset mykistää mut. Upeita ihmisiä.
VastaaPoistaTota ollaan ystäävien kanssa puhuttu joskus. Jos nuorelta jotain hälyttävää kuulee, niin miten kertoa se oikealle taholle ilman että kertoja, oma lapsi, ei tunne itseään petetyksi.
Toivon etten joudu tilanteeseen
P: tosissaan ei ole kiva tilanne, ei vaikka kummallakaan kerralla ei oltu ihan äärimmäisen kamalien asioiden kanssa tekemisissä, ja todennäköisesti nämä hankaluudet ovat jo olleet luokanvalvojien tai oppilashuollon tiedossa (päätellen saamistani vastauksista).
VastaaPoistaMä kysyin kummassakin tilanteessa nuorelta ihan suoraan että haluatko että kerrotaan eteenpäin ja kerrotko itse vai haluatko että minä hoidan. Tavallaan tarjosin myös sitä vaihtoehtoa, että keskustelu jää vain kodin piiriin.
Sanoin, että tämä asia selvästi huolestuttaa sinua, ja jos niin on, niin siitä pitäisi kertoa koulussa jollekin vastuulliselle aikuiselle, niiden tehtävä on sitten päättää, mitä asialle tehdään ja miten. Ja sit sanoin vielä, että ei ole lapsen tehtävä kantaa kaveriaan yhtään tämän enempää.
Sitä en tiedä, mitä tekisin, jos vahingossa kuulisin jotain huolestuttavaa. Miten siihen pitäisi reagoida?
Fiksut lapset sinulla.
VastaaPoistaMinulla sydän jätti taas yhden lyönnin lyömättä, kun ajattelin tulevaa murrosikää ja sen mukanaan tuomia riskejä. Kääks!
<3
VastaaPoistaSitä vaan toivoo, että olis omiensa kanssa niin onnistunut, että nekin uskaltaisi avata suunsa. Ja sitä myös, että itse osaisi "kiireestä" huolimatta pysähtyä kuuntelemaan, kun ne suunsa avaa. Asiaan kun harvoin pääsee nopeasti tai suoraan.
VastaaPoista