perjantai 18. joulukuuta 2015

melkein pyhä hetki

Saldovapailla; hiulihei ja jee!


**

Tiedättekö mikä toimii loistavasti joulunalusajan kyynisyyden ja väsymyksen karkoittajana?
Koululaisten joulukirkko.

Tänä vuonna laajensin horisonttiani osallistumalla salaa, takarivissä, incognito ja huomaamattomasti yläkoululaisten joulukirkkoon.

Kun kirkontäysi keskenkasvuisia konuaa jaloilleen enkelitaivaan viimeisessä säkeistössä ja koko kirkko kohahtaa - siinä on jotain ikiaikaista.

Joku nousee tärppänä, toinen vitkastellen ja koko kirkko kohahtaa. Joku laulaa, toinen on laulamatta, jokainen miettii kumpi on suurempi statement ja mitä jos joku kuulee.
Yksi kuiskii kaverinsa kanssa, jossain laulaa koko rivillinen heleitä tytönääniä ja rehtori partioi käytävällä kuin unilukkari muinoin.
Kaikki yrittävät olla hiljaa ja silti kuhista huomaamattomasti vieruskaverin kanssa.

Ne tulevat sinne, koska niin on aina tehty; ne tulevat omine epäilyineen, ajatuksineen, pohdintoineen, ihan niin kuin ihmiset kauan ennen heitä.
Kiinni arjessa ja päivässä.
Mutta ne tulevat, koska niin on aina tehty.

Minä katson niitä, niiden selkiä kun ne seisovat ja näen vuosikymmenten, ehkä -satojen, taakse.
Tunnen sukupolvien painon, kaiken sen mitä vanhassa kirkossa voi tuntea.
Menneen maailman.
Tunnen sukupolvien painon, jatkumon esiäitien kaukaisista vuosista tähän päivään ja ohitseni.

Katson niitä - keskenkasvuisia - kun ne kohisevana massana nousevat laulamaan enkelitaivasta, koska aina on tehty niin.
Tunnen sukupolvien painon.
Koska me aina olemme tehneet niin.

Niistän salaa hihoihini; en siksi että enkelitkinriemuitenveisaavathälle.

*





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti