perjantai 5. helmikuuta 2016

ulkoilulliskriizi

Olen talven mittaan oivaltanut, että avain psykofyysiseen hyvinvointiini eikös olekin hieno ilmaisu? on päivittäinen ulkoilu.
Vähintään tunnin verran ulko-oleilua pitää psyykeen ja fyyseen jotenkuten raiteillaan.
Oli vikatikki siirtyä bussinkäyttäjäksi. Olen niin pahuksen pihi, etten aio luopua yhdestäkään maksamastani bussistelupäivästä. Syksyllä oli muka niin paljon tohinaa ettei kannattanut pyöräillä, jatkuvasti oli jotain lasten saattamista tai muuta. Jatkossa saavat kyllä mennä itse.

Alkuviikosta (ja eilen) hatutti, potutti, ahdistutti ja angstasi, semmoisella tavalla kuin tämmöistä jälkiuhmaista ja jälkiteini-ikäistä keskiäkäistä naista nyt vaan voi ahdistaa, angstata ja potuttaa.
Pakottauduin kävelylle.
Vartin jälkeen alkoivat kädet lämmetä, mutta potutti aina vain.
Puolen tunnin nurkilla arvelin, että ehkä ja mahdollisesti elämässä saattaa jostain näkökulmasta katsottuna olla jotain hyvää.
Kolmen vartin kävelyn jälkeen aloin nähdä ympärilleni.
Tunnin käveltyäni olin aivan loistavalla tuulella.

Uskomattoman vaikeaa on semmoisen tuntiulkoilun toteuttaminen, sittenkin vaikka asian tiedän. Vaikka yritän suhtautua päivittäiseen ulkoiluun kuin lääkkeeseen. Sitä pitäisi ottaa vaikkei mieli tekisikään, joka päivä. Tunnin verran.
Voisinkohan ruveta metsuriksi ilman sitä metsurointiosiota?

Tunnin ulkoilu näillä meidän leveysasteillamme vaatii jatkuvaa liikkeellä oloa. Vaikka oikeastaan luulen kyllä että pitkällään makoilukin jossain lempeässä lämpöisessä tuulessa riittäisi kuittaamaan päivittäisen ulkoilutarpeeni.

Tiedän, että lääkärit voivat kirjoittaa liikuntareseptejä.
Mahtaisikohan joku tohtori kirjoittaa minulle tossureseptin? Tarvitsisin uudet talvikengät.
Menisin kauppaan vaiko apteekkiin? ja myyjä laittaisi semmoiset puolikuun muotoiset lasit nenälleen ja katsoisi minuun niiden lasien yli ja sanoisi lempeän ankarasti että rouva-hyvä, tiedättehän että nämä auttavat vain säännöllisesti käytettynä? Teidän on parasta käyttää näitä ihan säännönmukaisesti joka päivä, vähintään tunnin verran. 
Kyllä juhlallisesti pukisin lääkinnälliset tossut jalkoihini ja pistelisin menemään.

Vaikka kyllä olisi vielä hienompaa jos lääkäri kirjoittaisi semmoisen reseptin että pitäisi pystyttää riippumatto johonkin oliivilehtoon lämpöiseen tuuleen keinumaan. Siinä reseptissä olisi että pitää ottaa päivänokoset siellä oliivilehdossa ainakin tunnin verran joka päivä ja sitten illansuussa kävellä nautiskelemaan etelän pimeänlämpimästä illasta.

Siinä se vasta ihmisen mielenterveys varjeltuisi.





4 kommenttia:

  1. Keskiäkäinen! Miten mainio ilmaisu. Varastan heti käyttöön.
    Mun mielenterveys vaatisi myös liikkumista ja raitista ilmaa. Vaan kun on tuo pienin jota ei voi jättää yksin. Ja mies joka on valoisan ajan töissä. Ja hullun pitkiä koulupäiviä puskevat veljet. Tulis nyt äkkiä sitä valosampaa niin saisi iltaisinkin aikaisiksi.

    VastaaPoista
  2. Ulkoilu on ihan parasta ja niin parantavaa! Vielä jos aina pääsisi metsään niin avot😊 Reippaita askelia!

    VastaaPoista
  3. Tämä keskiäkäinen tarvitsisi ehdottomasti lääkärin määräyksestä oliivilehdossa riippumattoloikoilua. Tulisi niin tarpeeseen.

    Minun suosikkiharrastukseni on ollut jo pidempään ulkoilu. Se on ihanaa, mutta kuulostaa tosi keski-ikäistouhulta ellei peräti eläkeläishommalta ;)

    VastaaPoista
  4. Ulkoilu on vähän vanhaa ja väsynyttä, mutta ah! tekee niin hyvää ihmismielelle.

    Oliivilehto olisi kyllä vaihtoehtona vielä parempi. Tai sitten viinitila. Luulen että viinitiloilla on paremmat pergolat, siellä on varmaan miellyttävämpää lepuuttaa laiskoja luitaan.

    VastaaPoista