uneliaana

Löysin jostain blogista (Kupla? Kitta?) vinkin unettomuuskirjasta: Leeni Peltosen Valvomo - kuinka uneton oppi nukkumaan.

Kirjassa oli paljon hyvää asiaa, erittäin selkeästi kirjoitettuna.
Mitään uutta ja yllättävää en löytänyt, mutta mukavasti monenmoista uneen ja uneliaisuuteen liittyvää selkeästi esitettynä ja samoissa kansissa, siitä iso plussa.

Olen aina ollut epähyvä nukkumisessa.
En nuku vieraissa paikoissa.
Olen äärettömän rytmintarpeinen.
Uneni häiriintyy sekä sisäisistä että ulkoisista tekijöistä helposti.
Nukahdan iltaisin helposti, nukun pätkäisesti ja katkonaisesti ja jään helposti valvomaan ja murehtimaan maailman menoa.

Oma vinkkivitoseni

1. ulko-olento. Se tunti päivässä on ihan ehdoton. Sillä pelastan paljon. Talvikaudella, kun jämähdän sohvannurkkaan, nukun ja voin paljon huonommin. Nyt, pyöräilykaudella, uni on parempaa.
Tätä asiaa täytyy tulevalla talvikaudella pohtia tosissaan. Ja sille täytyy tehdä jotain.

2. some. Voin ja nukun paljon paremmin, kun pistän fläpän pois ajoissa. Älyttömän vaikea toteuttaa.

3. kahdeksan. Kahdeksalta pitää aloittaa liukuma kohti unta. Ei aikataulujärjestelyitä, ei nuorison kanssa kinaamista, ei liian järkyttäviä elokuvia tai telkkarisarjoja tai kirjoja, ei fläpää. Mielellään ei iltahommia. Älyttömän vaikea toteuttaa.

4. puitteet. Hyvä sänky, hyvät lakanat, hyvä yövaatetus, raikas ilma. Ne kaikki, mitä ensimmäisenä käsketään toteuttaa.

5. pelastavat enkelit. Olen koukuttunut äänikirjoihin: Matti Rämön Rengasrikkoja Saharassa (ladattavissa Areenasta) -stooriin. Toisena vaihtoehtonani on Extra Virgin (kirj. Annie Hawes, lukijana Rula Lenska). Vain ja ainoastaan nämä kaksi kirjaa toimivat. Muista jään valvomaan. Joko nukahdan, tai sitten on ainakin mukavaa, hiljaista tekemistä.  Ja kyse ei ole siitä, että nämä olisivat erityisen tylsiä kirjoja, vaan siitä että lukijan ääni resonoi niin kauniisti. Rämöä kuunnellaan öisin, Hawesia jos tarvitaan aamu- tai päivätorkut.
Homma on ruvennut toimimaan jo niin hyvin, että pelkkä kuuloke korvassa saattaa helpottaa unen tuloa.
Todella huonona yönä saatan nousta lukemaan, mutta sellaisia öitä on onneksi ollut todella vähän viime aikoina.
Talvikaudella nappailin melatoniinia.

*

Kaikki alkoi siitä, kun muksut nukkuivat huonosti ja peruskrämppäni olivat huonossa hoidossa. Nukkumattomuudesta, nukkumisesta ja väsymyksestä tuli elämän keskipiste.
Jatkuva murhe siitä, saako seuraavana yönä nukuttua.
 Meneekö läpi kaiken lyövä lamaannuttava väsymys koskaan ohi.
Tuntuuko ikinä hyvältä ja virkeältä.
Nukkumaanmenoa alkaa odottaa ja pelätä.
Aamusta asti odottaa sitä, että pääsee nukkumaan.
Ei hyvä.

Nyt kun lapset nukkuvat yönsä ja peruskrämpät ovat kurissa ja nuhteessa, voin kaikenkaikkiaan paremmin. Muutama huonommin nukuttu yö ei järisytä mielenterveyttä ihan hirvittävästi: muutaman päivän pärjää pienemmilläkin unilla.

Olen tajunnut sen, että en ikinä tule olemaan niitä ihmisiä jotka nukkuvat suvereenisti illasta aamuun yhtä soittoa. En nuku. En vaan nuku.
Mutta onneksi en myöskään valvo ihan valtavan paljon. Nukun pätkäisesti.
Näen paljon sekavia unia.
Hyvänä yönä mennään kahden varikkokäynnin taktiikalla.
Huonona tulee kolme tai neljä. Huonon yön jäljiltä olo on kuin olisin uinut neljä kertaa neljänsadan sekauintiviestin kaikki osuudet yksin. Näen painajaisia.

Unesta on onneksi tullut suurinpiirtein sitä, mitä sen kuuluukin olla: osa elämää.

kissaeläin tervehtii laskevaa aurinkoa