Kaikenmoista sitä ihminen yksinjäädessään tai vaihtoehtoisesti kokkaillessaan päätyy filosofoimaan:
saako haluta vai pitääkö aina tarvita?
Niin kuin nyt vaikka kampaajalla käymistä - että missä menee raja?
Teknisesti ottaen en ehkä vielä suoranaisesti tarvitse visiittiä kampaajalle, mutta kyllä vähän jo tekee mieli sinne mennä.
Eivätkä nuorison aika pörheä -kommentit ainakaan auta asiassa.
Tai vaikka fillari?
Ihan oikeasti en edes halua uutta fillaria, tämä on pohdinnan filosofinen osuus.
Mutta jos sattuisin haluamaan uuden fillarin, niin saisinko hankkia sen, kun ensinnäkin minulla on hyvä ja toimiva, toisaalta joukkoliikennekin vie minut sinne minne haluan ja jos ihan tarkkoja ollaan, niin bussikortin haluaminenkin on liioittelua, sillä onhan minulla kävelevät jalat, enkä varmaan tarvitse juuri muuta.
Että saako silti kumminkin haluta?
Tai vaatteet?
Että kyllähän noilla vielä toimeen tulen. Enkä juuri nyt halua tahi tarvitse, paitsi ehkä jonkinlaiset jalkineet kohta, mutta entäs sitten nuoriso?
Että jos niillä on ihan toimivat vaatteet, niin saako silti ostaa kun ehkä ne uudet roitteet, joita varsinaisesti ei suorastaan tarvita, voivat kuitenkin lisätä jonkin verran vaikkapa tyytyväisyyttä omaan ulkonäköön ja tukea nuoren osallisuutta ryhmässä?
Että onko oikeutettua jos varsinaisesti ei tarvitse, mutta silti haluaa?
Entä ruoka?
Tämä on taas sitä filosofiaa.
Kun varmaan teknisesti ottaen pystyisi suunnittelemaan semmoisen jutun, että söisi joka päivä samaa tositosi edukasta ja kohtalaisen terveellistä sapuskaa en kyllä tiedä mitä se olisi, ehkä jonkinlainen höyrytetty kaura-puolukka-kaali-rasvatonmaitohässäkkä; tuliko siihen jo kaikki ravintoympyrästä? niin saako kumminkin haluta syödä joka päivä vähän erimoista ruokaa, kun siinä hässäkässä kumminkin olisi kaikki mitä tarvitsisi?
Että minkämoiset haluamiset ovat sellaisia kohtuullisia haluamisia kun aika vähän oikeastaan ihminen tarvitsee?
Kyllä ei pitäisi ihmisen kokkailla yksikseen koska filosofia voi vallata sen ihan kokonaan.
*
ps. Semmoisen kyllä päättelin että on kohtuutonta haluta ja tarvita sitä koko kaupungin kalleimman asuinalueen merinäköalallista kulmahuoneiston asuntoa henkilökohtaiseksi womanspeissikseen, koska se vain on kohtuutonta.
Hirveen fiksu pohdinto. Näitä pyörittelen itsekin. Aika harvoin sitä haksahtaa osteskelemaan mitään ihan vain siksi, että haluaa. Viimeksi kyllä sorruin, kun halusin (melko) pikkuruisen suklaapatukan ja se ostos tuntui sellaiselta sopivalta mittasuhteissaan - melkein jopa tarpeelliselta, koska väsyttikin.
VastaaPoistaKauhean järkeviä ollaan! :)
Joskus on hyvä antaa pikkuhalulle periksi, päivä muuttuu silloin yleensä paljon paremmaksi :)
PoistaKyllä saa haluta ja minusta pitääkin haluta ja välillä antaa haluilleen periksikin omien mahdollisuuksiensa rajoissa. Se, että ei ikinä saisi haluta eikä antaa haluilleen periksi on raskasta elämää -ainakin minulle. Toisaalta, jos usein antaa haluilleen periksi, niin sitten niistä saamisistaan ei enää nauti ja huomaa vaan rahojen hupenevan jonnekkin.
VastaaPoistaSuurin osa haluamisesta on ihan puhtaasti markkinoinnin aiheuttamaa ja niiden halujen täyttämisestä seuraava mielihyvä kestää about vartin. Aikalailla pitäisi aina itseään tutkiskella, että mikä on sellainen halu, jonka täyttämisestä olisi pidempään iloa. Joillekin se on kukkapenkki, toiselle uudet kankaat tai fillari. Ihan älyttömän vaikea on muuten opettaa tällaisia asioita lapsille, kun niiden kanssa painiskelee itsekin.
Meillä käytetään rahaa löysemmin harrastuksiin ja ruokaan. Pihisti autoiluun, sisustukseen, muotiin, ulkonäköön, pihaan, vapaa-aikaan jne.
Minä aika usein pähkäilen tuota haluamista. Minulla on parina viime vuotena mennyt rahaa matkailuun sen verran, että sitä uutta autoa olisi maksettu hyvä pätkä niillä rahoilla. Auto on kuitenkin melkein pakko olla, koska 25km työmatkaan menisi muuten optimisuorituksellakin 1t 15min per suunta. Toistaiseksi köröttelen vanhalla Corollallani ja otan työkavereiden kuittailut rotiskostani huumorilla ja sovin mieheni kanssa vielä työkulkmiset yhteen. Toyota on vielä toistaiseksi hyvässä kunnossa ja turvallinenkin, mutta ei meillä töissä kenelläkään äijällä ole kohta 15v vanhaa Corollaa. Muut pelkää kehällä uusien ja kalliiden autojensa puolesta ja minä vapisen, että Corolla menee niin ruttuun, että vakuutusyhtiö laittaa sen lunastukseen, joka olisi katastrofi.
Totta; pelkän tarpeen mukaan eläminen olisi hirmu ankaraa ja varmasti aika raskastakin - ainakin jos sen vielä kovin äärimmilleen.
PoistaSamoin juuri tuon todellisen haluamisen ja mainonnan synnyttämien mielikuvahaluamisten erottaminen on jo todellista taidetta. Lähes mahdotonta opettaa lapselle, joka katsoo pelkkiä mainoksia ja vlogeja...
Hirvittävän usein (ehkä) monet todellista mielihyvää tuottavat haluamiset ovat samalla myös vaivalloisia. Pelkästä uudesta esineestä harvoin syntyy pitkäkestoista iloa, mutta jo taas kysessä on vaikka harrastusväline, siihen sisältyy pieni vaivannäkö ilon lisäksi.
Autoa en ole vielä(kään) keksinyt haluta.
Lapset meidän perheessä haluaa paljon kaikenlaista ja koko ajan, että yleisin sanani taitaa olla ei. Tässä arjen pyörityksessä meinaa usein unohtua se, mitä minä oikeasti haluan. Meillä on ollut jo pitkään ei mainoksia-lappu ja sen olen kyllä huomannut vaikuttavan vähentävästi omiin haluamisiin. Nyt tulee mietittyä enemmän, mitä oikeasti tarvitsee.
VastaaPoistaNyt tarvitsen ja haluan unta!
Lasten (ja nuorten) haluamiset ja tarpeet ovat kyllä ihan oma lukunsa. Ne haluavat yhtä ja toista ja kolmatta ja unohtavat ne jo ennen kuin ehtii itse kunnolla edes sanoa sen EI:n.
PoistaLapset meidän perheessä haluaa paljon kaikenlaista ja koko ajan, että yleisin sanani taitaa olla ei. Tässä arjen pyörityksessä meinaa usein unohtua se, mitä minä oikeasti haluan. Meillä on ollut jo pitkään ei mainoksia-lappu ja sen olen kyllä huomannut vaikuttavan vähentävästi omiin haluamisiin. Nyt tulee mietittyä enemmän, mitä oikeasti tarvitsee.
VastaaPoistaNyt tarvitsen ja haluan unta!