maanantai 26. helmikuuta 2018

Hiihtolomalla Helsinkiin vol2

Eteläisen Suomen hiihtolomaviikon perjantaina vein osan nuorisosta vuorostaan Helsinkiin hurvittelemaan. 
Isosiskolla oli mukana ystävänsä ja he kuulemma juoksivat läpi Ateneumin ja Ankallisgalleria -näyttelyn (nää-äfst) shoppaillakseen kyllästymiseen asti. 
Kyllästyivät. 

Minä puolestani olin luvannut viedä kiipeli-nuoren rakkaan lajinsa pariin Pasilan Boulderkeskukseen. 

Löysimme kuin ihmeen kaupalla perille oikeaan paikkaan ihan kertaheitolla ja skannattuani kahden sekunnin ajan ympärilleni, totesin että seinällehän sitä on ihmisen mentävä, tai ainakin salin puolelle.

Olin reissua suunnitellessani ajatellut että istun jossain kivassa ja viihtyisässä kahviossa ja luen ja luon kannustavia silmäyksiä lahjakkaaseen lapsukaiseeni. Onneksi-onneksi-onneksi viime tingassa syrttäsin repun pohjalle vaihtovaatteet: ihan kaikissa kiipelipaikoissa kun ei ole viihtyisiä kahvioita, vaan pelkästään ehtaa tekemisen meininkiä.


kiipelitossun kuuluu olla tiukka
tositiukka
jos sen saa jalkaan irvistelemättä, se on liian iso
Sain pintapuolisen opastuksen ja allekirjoitin vastuuvapautuksen.
Teini tutki fasiliteetit ja totesi että lämppäalue on hyvä, hallin puolella on turhan lämmin ja reitit ovat kiinnostavia. Minä nyökyttelin professionaalisti vieressä.


"olenko mä ainoa joka tässä paikassa käyttää harjaa",
ihmetteli teini.
"nää on ihan harjaamattomia nää otteet;
olis pitänyt ottaa oma harja mukaan".


Teini treenasi ja testasi ja ilmeisesti nautiskeli vaihtelusta.
Minä onnistuin toppaamaan kai kuusi reittiä, lähinnä lasten seinältä. Hallilla oli muutamia tikapuumaisen helppoja (käsi-jalka-oikee-vasen) reittejä, jotka sopivat minun taidoilleni loistavasti.

Hahmotin vihdoin suhteeni tähän lajiin: tykkään siitä, miltä se tuntuu lihaksissa. Ehdottomasti, sen takia voisin harrastaa tätä lajia ihan vaikka kuinka.
Mutta en tykkää alkuunkaan mistään sellaisesta, jossa pitäisi ratkaista arvoituksia tai uskaltaa luottaa oman kehonsa koordinaatioon (olematon) ja voimaan (naurettavan vähäinen).
Voisin mennä sellaisia tikapuureittejä ihan loputtomiin.

kiipeleiden välipala
Kävimme teinin kanssa vielä pikaruokapalalla, kiersimme Kampin pakolliset vaatekaupat, haimme evästä kotimatkalle, yhytimme shoppailuun ryytyneet isommmat teinit ja minä pakotin ne vielä asematunnelin saippuakauppaan, josta olin kuullut kehuja.

Kotimatkalla seuranani oli kolme hiljaista ja väsynyttä nuorta.
Yksi lähti vielä treeniin, minä lönähdin kotona sohvalle ja olin elämääni tyytyväinen


 *
Vaikutelmia Pasilan kiipeilyhallista:
- yllättävän vähän väkeä: olin ajatellut että hiihtolomaviikolla väkeä olisi ollut enemmänkin. Lähinnä paikalla oli lattepappoja vauvojen kanssa (!!) ja muutamia opiskelijaikäisiä nuorehkoja ihmisiä
- tilava halli, hyvä lämppäalue, vähän kotikutoiset fasiliteetit (pukkari + suihkutilat)
- monenlaisia seiniä (kuulemma vähän släbejä)
- rakenteilla parhaillaan uusia reittejä
- ulkopaikkakuntalaiselle hyvien kulkuyhteyksien päässä, löysimme helposti
- kohtuuhintainen päiväsaikaan
- opastus jäi aika pintapuoliseksi, ilmeisesti näytin riittävän asiantuntevalta - tai seuralaiseni näytti
- kiipelin mielestä oli greidattu yläkanttiin verrattuna omaan kotihalliin
- mukavan rento fiilis

2 kommenttia:

  1. Sullahan on uusi harrastus! Seuraavan kerran, kun olet helsinkiläisellä seinällä, niin haluan tulla katsomaan.

    VastaaPoista