Poikaselleni

Alussa olivat suo, kuokka ja Jussi. Suo oli autio, keskeltä melkein puuton neva.

Rakkaus lukemiseen, kirjoihin ja kirjallisuuteen on kaikista niistä taidoista ja asioista, joita olemme Sinulle opettaneet, minulle itselleni kaikkein merkityksellisin.  Tai voiko lukemisen iloa ja rakkautta kirjoihin oikeastaan opettaa?
Se on jotain, jota olemme eläneet yhdessä, koko perhe.

Peittoni on pehmeä, peittoni on sininen. Peitosta saa riippumaton, ja myös teltan siitä saa. Ja nallea on kiva peiton päällä pompittaa.
Lukemisen ilon siemenet kylvettiin niinä ainakin tuhantena ja yhtenä iltana, jolloin olemme lukeneet ensin sinulle, sitten sisarillesi iltasatuna Peittosatua. 

Tutustuimme yhdessä herra Piipoohon, joka oli noita, hän huusi hiihoo ja maata polkaisi ja taikoi perunoita, porkkanoita, prinsessoita…. Herra Piipoon innoittamana kiljuit parivuotiaana kesken kauppareissun: kuolen, liian aikaisin! Valitettavasti suuri yleisö ei tiennyt, että herra Piipoo huusi hii-hoo ja kuoli myöhemmin. Hänhän oli kuitenkin noita.

Ihmettelimme, miksi karhuherra  Päikkööt oli polkupyörä päässään (vai oliko  kuitenkin Karhuherra Paddington pyörällä päästään?) ja millainen oli herra Hakkaraisen vaakko-setä. (kyse saattoi olla myös herra Hakkaraisen aakkosista, kukapa tietää), kertasimme omasta lapsuudestanikin tutut Rasmus Nallet kumppaneineen ja Touhulan väen.

Taisit olla suunnilleen viiden, kun päätit opetella lukemaan. 

Ja opit myös. 

Sen muistan ihan varmasti, että viisivuotislahjaksi sait kirjastokortin. 

Kuten sisaresikin myöhemmin. Kirjastossa käymiseen sinua ei ole paljoa tarvinnut houkutella.

Parhaita lukukokemuksia ovat kaikki hauskat kirjat.

”Kop-kop”
(kuka siellä?)

”Minä täällä, Posteljooni Petshkin, toin teille Pörriäisen”

”kop-kop”
(kuka siellä?)
”Minä täällä, Posteljooni Petshkin, toin teille Pörriäisen”
”kop-kop”
(kuka siellä?)
Minä täällä, posteljooni Pörriäinen, toin teille Petshkinin.

Myös Timo Parvelan Ella-sarja otti paikkansa perheen iltasatulukemistossa, jopa siinä määrin että sisaresi kirjoitti kirjeen Timo Parvelalle ja kertoi kuinka äiti vain nauroi ja nauroi ja löi kirjan kannet kiinni ja nauroi melkein kuollakseen. Timo Parvela vastasi että semmoisia ne äidit ovat.

-       Miksi kutsutaan joulupukin lasta? kysyi Hanna.
- Tontuksi, ehdotin minä.
Me katsoimme opettajaa. Opettaja oli kuitenkin liian pitkä ollakseen tonttu. Haltijaksi hän oli kyllä oikean mittainen, mutta me kaikki tietysti tiesimme, että haltijat ovat kauniita.
- Ehkä joulupukin lapsi on kili, arveli Tuukka.
Meistä oli tosi hienoa, että meidän opettajamme oli joulupukin kili.

Tuorein Ella-kirja odottaa parhaillaankin yöpöydällä sellaista iltaa, jolloin ehtisimme yhdessä iltasadulle.

Ihan kaikki hauskat vitsit eivät vieläkään ole avautuneet minulle:
Turha mennä kotiin harjoittelemaan sillä se on erityinen Ulkoilmalaulu jota Kuuluu Hyräillä Lumipyryssä. ”Oletko varma?” kysyi Nasu levottomana. ”Huomaat sen, kunhan kuuntelet. Se nimittäin alkaa näin: Kun lunta sataa, pimpeli-pom” ”Pimpeli-mitä”, kysyi Nasu. ”Pom.” sanoi Puh. ”Lisäsin sen, että se olisi hyrisevämpi Ja samaa rataa, pimpeli-pom ja samaa –”
”sinähän sanoit ja lunta sataa”
”Niin sanoin, ennen sitä”
”Ennen pimpeli-pomiako?”

Kuudennella luokalla koko luokan piti lukea kirja. Hevonen, joka hukkasi silmälasinsa. Olit lukenut sen ja kaikki seuraavat kirjat, joita opettaja osasi suositella.

Sikäli kun tiedän, luit lämpimiksesi isoimman osan Uudesta Testamentista sillä välin kun odottelit että muut urakoivat läpi hevosen kadonneiden silmälasien.

Härkäniemi katseli jo piippuriviä edelleen, kurottipa kätensä ja nosti hyllyltä viimeisen piipun vasemmalta. Otan talteen, koska sen kumminkin viimein otan, ajatteli hän. Yhtähyvin se voi olla minun kädessäni kuin hyllylläkin, tuumi hän, mutta silmä viivähteli vielä maaherran piipun viereisessä piipussa, siinä joka oli toisella puolella maaherran piippua, kun toisella puolella oli Ristimäen tuomarivainaan piippu. Rangin ja järjestyksen mukaan ne olivatkin jokainen paikallansa, julkiset piiput piippuhyllyn keskellä, niin kuin julkiset isännät kirkossa kirkon etupenkillä

Toisinaan on lukemisessasi ollut lievää yllytyshulluuttakin ilmassa: kerran kun kaipasit lukemista ehdotin: sähän voit lukea vaikka Alastalon salissa. Siinä on sulle kirjaa kerrakseen.
sinä: mikä se on?
minä: maailmanhistorian pisin ja tylsin eepos. Mä löin kerran kummisetäs kanssa vetoa että luetaan se. En päässyt loppuun.
sinä: mistä se kertoo
minä: no mitäs luulisit? Alastalon salista. Että kummalla kädellä ottais sokeria kahviin ja mimmoista piippua polttelis. Lukutolkulla. Että ottaisko vasemmalla sokerit vai oikeella.
Hei kuule, jos luet sen alusta loppuun kirjamessuihin mennessä, niin ostan sieltä sulle paidan missä lukee että olen lukenut alasti salissa.

Sait paitasi. Ja esiinnyit koulussa ja mediassakin Poikana joka Luki Kirjan.
Minä kestin sankarillisesti tappion kummisedällesi, mutta en enää sinulle. Minulta meni lukiessa viikon verran pidempään kuin sinulta. Taisi olla työiltoja niinä viikkoina.
Se on kyllä ihan mainio kirja. Alastalon salissa.

Toiveesi lempikirjasta on kutkuttava. Minkä lempikirjoistani valitsen? Lempikeittokirjani? (Koko perheen kokkilitto) Lempisanakirjani (kielitoimiston sanakirja)? Lempinuortenkirjani? (Tuija Lehtisen Enkelinkuvia hiekassa) Lempidekkarini (menee jo vaikeammaksi, ehkä Sandersin Kolmas kuolemansynti. Tai sitten Donald E. Westlaken veijaritarinat Dortmunderista) Lempiklassikkoni? (Täällä Pohjantähden alla vaiko sittenkin Seitsemän veljestä?)

Oletko muuten huomannut että Seitsemän veljestä on eräänlainen robinsonadi?
Kuten elämä yleensäkin.

Vai valitsisinko jotain lempipakinoitsijaltani?

On olemassa hiukkaskiihdyttimiä, joilla tutkitaan jotakin, jota ei voitaisi tutkia, jos ei olisi hiukkaskiihdyttimiä. Senhän ymmärtää. Mutta minua kiinnostaa, että mistä se otetaan se hiukkanen, joka kiihdyttimeen pannaan? Tuoko joku sen kotoaan? Se hiukkaskiihdyttimen päämaisteri? Ottaa kotoaan mukaansa lasten lapasen, sellaisen vanuneen, jossa nukka muodostaa pieniä palloja. Sitten hän irrottaa lapasesta pienen hidun, joka pannaan kallion sisään rakennettuun hiukkaskiihdyttimeen. Ja insinöörit katsovat pikku ikkunasta kun se nöftä painaa kauhealla faartilla ympäri sitä syklotronia. Ja siitä kirjoitetaan Tieteen kuvalehdessä että Ihme, kvarkki poksahti!”

Vaikea valinta, sillä olet lukenut suurimman osan lempikirjoistani.
Olen melko varma, että tätä et ole lukenut.

On arkipäivä, mutta Vestergårdin tuvassa työn syke on laantunut. Mickel ja rengit ovat jättäneet omat toimensa tuvan ulkopuolelle, kangaspuiden kolke on lakannut, rukit eivät enää kehrää ja lasten mekastus ja tyttöjen naurunkikatuskin alkavat vaimentua. Marraskuun hämäränhetkiä on vietettävä.

Myrskyluodon Maija on kertomus kasvamisesta, rakkaudesta ja elämästä.

On vielä yksi meille yhteinen lempikirja.

Mieleenpainunut lukumatkamme alkoi syyskuussa 2007:

kolme sormusta haltiakuninkaille, alla auringon
seitsemän kääpiöruhtinaille kivisaleissaan…

…yksi sormus löytää heidät, se yksi heitä hallitsee…

Se oli pitkä taival.

Luin koko Sormussaagan sinulle ääneen.
Välillä luimme monena iltana peräkkäin, hengitimme yhdessä samaan tahtiin sormusaattueen, Samin ja Frodon kanssa. Välillä oli pidettävä pitkiä taukoja, oli luettava jotain muutakin.

Kymmenen vuotta sitten, kesäkuun 2008 alussa, me pääsimme takaisin Kontuun.

 
Yhä nurkan takana jossain lie,
jokin salainen portti tai uusi tie
ja vaikka ne tänään jäävät taa,
voimme huomenna takaisin taivaltaa.
Ja kulkea piilopolkuja näin, aurinkoa ja kuuta päin.
(…)
Koti takana, maailma edessä on,
ja polkuja määrä on lukematon
läpi varjojen laitaan pimeän,
kunnes näemme tähtien syttyvän

Kotona ollaan